Otimme Silvastin Antin kanssa huolettomasti vastaan vuoden 2014 ensimmäisen WiderScreenin toimitustyöt ja näin jälkiviisaana on helppo todeta, että arvioimme tarvittavan työmäärän reilusti alakanttiin 😉 Hyvin opettavainen ja palkitsevakin projekti tämä oli, mutta kirjoittajakutsun näpyttelyyn, promoamiseen, arvioijien etsimiseen, artikkelien kommentointiin ja muokkaukseen, julkaisujärjestelmän opetteluun, kääntämiseen, ja sekalaiseen jälkihoitoon on uponnut kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja. Tuplanumeroksi paisuneeseen julkaisuun tuli lopulta kuusi vertaisarvioitua artikkelia (joista yksi tosin vanhan 4k-pätkäni käännös), kaksi katsausta ja pääkirjoitus.
Tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä, joten kirjoitin itsekin yhden uuden artikkelin. How Those Crackers Became Us Demosceners pureutuu vanhaan tuttuun tarinaan demoskenen synnystä. Tyypillisestihän tiedetään kertoa, kuinka kräkkereistä sukeutui laillisia luovia skenereitä, mutta prosessin yksityiskohdat ja rosot ovat vuosien varrella jo ehtineet hioutua pois. Lähestyin aihetta alkuperäisten C64-skenerien haastattelujen ja aikalaistekstien kautta ja pyrin tuomaan esille unohtuneita käänteitä sekä vastakkaistakin näkökulmaa – oliko “ero” todella niin radikaali ja miksi se tapahtui?
Alla vielä PETSCII-edikallani tekemä teemanumeron kansikuva:
edit: artikkelini herätti jo oikein ajatuksiakin: http://chipflip.wordpress.com/2014/04/15/rewiring-the-history-of-the-demoscene-wider-screen/
April 15th, 2014
Lukemattomissa länkkäreissä revitään huumoria ja konflikteja siitä, kuinka itärannikolta tai vaikkapa Englannista saapuu hienohelmoja karuun länteen, jossa ei kuunnella vittuilua, ja jossa ongelmat ratkotaan nyrkein ja revolverein. Idästä muuttajat ovat – liiankin – sivistyneitä sekä hiukan naiiveja, ja pukeutuvat tietysti kuin pellet. Huumorileffoja edustavat mm. Mies idästä (1971) ja McLintock (1963), jossa kolitsin käynyt rillipää vellihousu ei pärjää kosiopuuhissa Tosimiehelle(tm). Samanlainen asetelma on vaikkapa Lucky Luke -albumissa Arkajalka.
Huomattavasti mutkikkaampi idän ihme on Gregory Peckin sisukas merimies The Big Countryssä (1958). Peck (okei, James McKay) on loputtoman itsevarma ja merillä karaistunut herrasmies, joka ei lähde lännen junttien kukkotappeluihin mukaan, vaan elää omilla ehdoillaan. Tuleva morsein, karjatilallisen tytär, ei moista ymmärrä, vaan pitää Jamesia lällynä, joka ei puolusta kunniaansa. James Stewartin ja John Waynen tähdittämä Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962) puolestaan asettaa vastakkain lain (itä) ja oman käden oikeuden (länsi). Vaikka laki ja sivistys lopulta voittavatkin, niin pahaan pitää ensin vastata pahalla. Tavoille oppivat myös Richard Harris elokuvassa Mies Hevosena (1970) ja Johnny Depp Dead Manissa (1995). Löytyy sitä sisua idästäkin!
Liberty Valancessakin sivutaan alati räjähdysherkkää aihetta, omavaltaisten karjatilallisten ja pientilallisten välistä konfliktia. Elokuvissa sympatiat tuppaavat olemaan pienen ihmisen puolella, kun ökytilalliset yrittävät keinoja kaihtamatta hätistää uudisraivaajat mullilaumojen tieltä. Välillä, joskaan ei aina, tähän rähinään kytkeytyy myös itä-länsi-asetelma, kun sodbusterit saapuvat idästä. McLintockissa uudisraivaajia käsitellään poikkeuksellisesti ei-niin-mairittelevasti, mutta vaikkapa Etäisten laaksojen miehessä (1953) ja Kalpeassa ratsastajassa (1985) ei jää epäselväksi, ketkä ovat pahiksia. Urheat pientilalliset kuuluvat erityisesti jenkkileffojen kuvastoon, spagettiwesterneissä ei aiheeseen juuri kajota.
Ratsuväkileffat ovat oma erityinen alalajinsa, mutta niidenkin parista löytyy samaa dualismia. Arkkityyppejä ovat karu komentaja, kokenut kersantti ja (idän) sotilasakatemiasta saapuva innokas keltanokka. Keltanokan pitää ensin mokailla pari kertaa ja oppia tavoille, ennen kuin hänelle voidaan suoda menestystä, vaikkapa voitto taistelussa, jonka jälkeen komentaja urahtaa jotain tyyliin “kyllä sinustakin vielä sotilas saadaan”. Melkein kaikissa ratsuväkileffoissa tuppaa olemaan vastaavia asetelmia; mainittakoon esimerkkeinä tässä vaikkapa Cheyenne Autumn (1964) ja Ulzana’s Raid (1972).
April 6th, 2014
Tässä keväällä on taas tullut kaluttua ahkerasti länkkäreitä ja vastaan on tullut toistuvasti samoja kasvoja, joita ei kuitenkaan noin yleisesti ottaen pidetä minään varsinaisina (lännenelokuvien) tähtinä. Eli pieni kunnianosoitus taas muutamalle unohtuneelle puurtajalle (osa 1 täällä):
- Woody Strode – Erilaisia mustia rooleja palvelijasta ratsuväkisotilaaseen esittänyt habamies. CV:ssä on todella klassisia teoksia, kuten Musta Kersantti (Sergeant Rutledge), Huuliharppukostaja ja Mies, joka ampui Liberty Valancen. Tarkkasilmäinen voi spotata Stroden myös paljon myöhemmässä Nopeat ja kuolleet -leffassa, Keomassa sekä Rawhide-tv-sarjassa, joka nosti Klintin kuuluisuuteen.
- Luigi Pistilli – Italowesternien sivu- ja isommissakin osissa usein nähty miekkonen. Varsin kunnioitettavalta listalta löytyvät mm. Hyvät, pahat ja rumat, Vain muutaman dollarin tähden sekä The Great Silence.
- Ernest Borgnine – Varsin tunnistettava, rempseä Borgnine ehätti pitkällä näyttelijänurallaan myös länkkäreihin, joista tärkeimpinä mainittakoon Hurja joukko ja Johnny Guitar.
- Jack Nicholson – Jaskasta tuskin tulevat ensinnä mieleen westernit, mutta nuorempana näytteli niissäkin. Sekä The Shooting että Ride in the Whirlwind ovat varsin kelpo pätkiä ja 60-luvulta löytyy pari muutakin länkkäriä. 1978 Jakke peräti ohjasi lännenkomedian Mitäs täällä roikut Henry Moon? (Goin’ South).
- Walter Brennan – Itse tiesin Brennanin lähinnä Rio Bravon Stumpyksi, mutta filmografiassa on muitakin merkkipaaluja, kuten Näin valloitettiin Villi Länsi ja My Darling Clementine. Sivuosia vähemmän tunnetuissa länkkäreissä kertyi lisäksi pitkä lista.
- Mario Brega – Dollaritrilogian kaikissa osissa nähty Brega päätyi lähes poikkeuksetta inhottavan pahiksen rooleihin. Muita näyttäytymisiä mm. The Great Silencessä ja Death Rides a Horsessa.
- Richard Harris – Irlannin lahja lännenelokuvalle. Parhaiten tunnettaneen Mies hevosena, Major Dundee ja Armoton.
Jätetään luettelo tällä erää näin lyhyeksi; myöhemmin luultavasti lisää, kun aika sallii ja uusia vakionaamoja tulee vastaan. Etenkin 1960-luvun spageteissa pyörivät jatkuvasti hyvin pitkälti samat tyypit, joita muistettakoon jälleen seuraavalla kierroksella.
April 2nd, 2014
Ehdin lopultakin testaamaan jo kauan sitten tilaamaani Oricin Cumulus-kortinlukijaa. Oricin valmistamat laitteet olivat muutenkin vahvasti marginaalissa, ja kalliit levarit vielä marginaalin marginaalissa, joten perusjampan tiedonsiirtomahdollisuudet ovat tähän saakka rajoittuneet lähinnä hitaaseen äänikortilta kasettiportin kautta pöristelyyn. Siispä Cumulus-projekti otettiin ilolla vastaan ja ennakkotilaajia tuli lopulta varmaan sadan nurkille. Tässä ensimmäisiä havaintoja:
- 3D-printattu kuori on hieman karu, mutta toisaalta sopii Atmosin väreihin erittäin hyvin
- Käyttöliittymä on yksinkertainen: mikrokytkimillä valitaan levytiedosto valikosta. Oricin resetointikin onnistuu valikosta (itse mikrossahan ei resettiä ole).
- Cumulus on todella tarkka muistikorteista ja tiedostojärjestelmästä. Pitää olla SDHC ja FAT32, normaali SD-kortti ei käy. Edes kaikki SDHC:t eivät suostu yhteistyöhön.
- Itselläni ja T. Heikkisellä ei ollut – onneksi – muita ongelmia toimivuuden kanssa, mutta foorumilla on ollut ties mitä kompurointia. Kaikkien koneiden kanssa Cumulus ei yksinkertaisesti vain toimi, johtuen ilmeisesti heikoista väyläsignaaleista.
- Vakiopoweri ei jaksa Cumulusta luotettavasti pyörittää, joten konetta on käytettävä esim. hiukan jäykemmällä yleismuuntajalla
- Ohjelmat tuntuvat toimivan hyvin ja lataus on nopeaa, joskaan en paljon ehtinyt vielä kokeilla
Ongelmistaan huolimatta erittäin tervetullut lisä Oricin laitevalikoimaan. Jatkossa tulevat softapäivitykset saattavat kohentaa toimivuutta – firmiksen voi päivittää myöhemmin muistikortilta. Hankin saman tien kaksi, koska nämä saattavat olla tuttuun tapaan maailmasta pian katoavia tuotteita. Sitten kun vielä keksisi jotain tekemistä itse Oricille…
March 23rd, 2014
Sain juuri lähetettyä arviointiin musiikkia käsittelevän artikkelin ja sitä myötä ryhdyin taas miettimään fokusoitumisen sekä sen puutteen seurauksia. Itse olen tehnyt tutkimusta tekniikan, designin ja digikulttuurin parissa ja skaala tuntuu edelleen vain hajaantuvan. Näistä sivuraiteista on ollut sekä iloa että harmia:
Yhteen aiheeseen syventyminen helpottaa kirjoittamista paljon, kun kentän diskurssi ja klassikot on jotenkin mahdollista hallita. Uuden merkittävän tutkimuksen luominen vaatii vertikaalista otetta, mitä horisontaalinen sieltä täältä poimiminen ei edistä. Keskittyminen tukee myös verkostoitumista, kun on jokin viiteryhmä, jossa voi olla kotonaan ja tuntea alan keskeiset toimijat. Tiettynä potentiaalisena uhkana on sen oman keihäänkärjen muuttuminen irrelevantiksi tai (omasta perspektiivistäni) ryytyminen yhden ja saman aiheen parissa puuhasteluun.
Monialaisuuden puolesta puhuu ainakin se, että on tarvittaessa mahdollista siirtyä suunnitelmaan B – itse voisin edelleen tarvittaessa heittäytyä vaikka koodariksi, jos akateeminen ura syystä tai toisesta lopahtaa. Tutkimuksen näkökulmasta tärkeä motivaattori on aihepiirin tuoreus, hauskuus ja yleissivistävyys: vaikkapa tuon musapätkän kirjoittamisen jälkeen tiedän paljon enemmän musiikintutkimuksesta sekä historiasta. Toisaalta uuden tutkimusalan opettelu ja seuraaminen vaatii melkoista ponnistelua, ja ensimmäisistä yritelmistä tulee helposti sellainen fiilis, että on kulkenut väärästä ovesta ja seikkailee innokkaana amatöörinä pitkän linjan tekijöiden seassa.
February 16th, 2014
Osallistuin eilen Miten tallentaa pelialaa? -seminaariin Tekniikan museolla. Pongista Pleikkaan -näyttely on ollut ilmeisen suosittu ja kun pelien arvo on muutenkin hiljalleen alettu tunnustaa, niin myös museot ja muut instituutiot ovat ruvenneet hiljalleen havahtumaan. Harrastajien ja pelitutkijoiden toimesta teeman ympärillä on pyöritty toisaalta jo vuosikaudet. Paikalla oli enimmäkseen museoiden ja arkistojen edustajia, jonkin verran pelialan työntekijöitä sekä muuutama tutkija. Tässä pikaisesti jokunen havainto esiin tulleista aiheista:
- TAKO (http://www.nba.fi/fi/kansallismuseo/tako) on suomalaisten museoiden yhteistyöhanke, jossa eri museoille on jyvitetty erilaisia teemoja. Pelit ovat “Tuotanto, palvelut ja työelämä” -teeman alla ja erityisesti peleihin ovat keskittymässä Espoon kaupunginmuseo, Tampereen Rupriikki sekä Tekniikan museo.
- Tällä hetkellä pelien arkistointi on vasta alkutekijöissään, vaikka kullakin museolla onkin ollut aiheeseen liittyviä näyttelyjä ja kokoelmissa on jo pelejä (sekä digitaalisia että lautapelejä).
- Vastaavia haasteita kohdataan esim. mediataiteen arkistoinnin parissa.
- Pelikonepeijoonit mainittiin useassa esityksessä aktiivisena harrastajaprojektina, jonka kanssa museoilla on ollut yhteistyötä.
- Neogamesin Koopee Hiltusen puheenvuorossa korostuivat säilytyksen moninaiset ongelmat, kuten harvinaisiksi käyvät laitteet.
- Jaakko Kemppainen esitteli omakohtaisia kokemuksiaan pelien taltioinnista. Esiin nousivat mm. omistajuuden, käyttäjien luoman sisällön taltioinnin ja palvelinpään komponenttien haasteet.
- Elokuvia tallennetaan järjestelmällisesti ja lain velvoittamana Kavin toimesta, mutta peleille ei ole vastaavaa tahoa, vaikka ne periaatteessa lain piiriin kuuluvatkin. Kavilla sekä kansalliskirjastolla on jo kokoelmissaan jonkin verran pelejä, mutta mikään yksittäinen taho ei ole varsinaisesti vastuussa pelien systemaattisesta arkistoinnista.
- Suurin osa keskustelusta käsitteli kaupallisia pelejä, mutta myös harrastajaprojektien, tekijänäkökulman ja pelikulttuurin taltiointi mainittiin.
- Professori Jaakko Suominen motivoi pelien tallentamiseen yhtäältä kulttuuriperinnön säilyttämisen ja toisaalta retrovaatioiden näkökulmasta – firmoissa tuotettua sisältöä voidaan mahdollisesti käyttää myöhemmin taloudellisestikin hyväksi.
- Pelikulttuurin moninaisuus tuli ilmi lopun keskustelussa, kun esiin nostettiin mm. pelimodit, julkaisemattomat pelit ja kansalliset erityispiirteet.
- Anna-Kaisa Kultima mainitsi erääksi ratkaisuksi resurssipulaan taltiointi- ja näyttelyprojektien tekemisen kurssien harjoitustöinä.
Pelihistoriasivustomme Videogames.fi sai tapahtumassa mukavasti näkyvyyttä ja kerroin sisällön olevan vapaasti käytettävissä esimerkiksi museoiden omien tietokantojen pohjana. Korostin omissa kommenteissani muutenkin harrastajien tekemän työn hyödyllisyyttä: peli- ja laitekeräilijöillä on valmista teknistä osaamista, omia mittavia kokoelmia ja kontakteja, joita kannattaa hyödyntää sen sijaan, että peliarkistointi aloitettaisiin museoissa tyhjästä. Käytännön esimerkkeinä mainitsin pitkäaikaissäilytykseen sopivat levykkeiden ja kasettien arkistointiformaatit sekä Kasettilamerit.
Noin kaikkiaan päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi se, että haasteita on paljon, eikä niihin ole paljonkaan valmiita vastauksia. Museot ym. instituutiot liikkuvat harrastajiin verrattuna hitaasti ja kärsivät kroonisesta rahapulasta sekä peleihin liittyvän tietotaidon puutteesta – toisaalta museoilla olisi paljon kokemusta systemaattisesta ja tulevaisuuteen suuntautuneesta arkistoinnista. Peliyritykset puolestaan ovat kiireisiä eivätkä välttämättä tiedosta taltioinnin arvoa, mistä kertoo osaltaan paikalle saapuneiden pelialan toimijoiden vaatimaton määrä.
January 29th, 2014
Iltalehti julkaisi jouluaattona artikkelin Hollywoodin älyköt, jossa tuotiin esille “yllättäviä” tietoja julkkisten akateemisesta puolesta. Taustalla on yhtäältä jonkinlainen oletus siitä, että näyttelijät eivät juuri järjellä loista, ja toisaalta siitä, että yliopisto-opiskelu on osoitus sivistyneisyydestä. Vastaavanlaisia listoja on julkaistu tasaisin väliajoin meillä ja maailmalla, joten “yllättävien älykköjen” voisi melkein sanoa vakiintuneen eräänlaiseksi alalajikseen. Tarkistetaan tällä kertaa poikkeuksellisesti faktat:
- Mayim Bialik. Artikkelin mukaan “neurotieteen tohtori Kalifornian yliopistosta”, minkä vahvistaa myös UCLA:n alumnisivu. Tämä tekee hänestä samalla nörtin.
- Natalie Portman. Artikkelin mukaan valmistunut 2003 Harvardista pääaineena psykologia. Harvardin alumnisivu vahvistaa, että kandinpaperit ovat tosiaan taskussa.
- Lisa Kudrow. Artikkelin mukaan “hupsun Phoebe-hahmonsa täysi vastakohta” on biologiasta valmistunut maisteri. Tässä kohtaa alkaa lipsua, sillä Vassarin alumnisivun mukaan tutkinto on kandidaatti. Sekaannus johtunee siitä, että meillä vastaavat loppututkinnot tuppaavat olemaan maistereita.
- Cindy Crawford. Artikkelin mukaan kemianinsinööri Northwesternistä, mikä todella olisikin yllättävää. Alumnisivu on aiheesta hienotunteisesti hiljaa, mutta muut lähteet ovat sitä mieltä, että Cindyn opinnot jäivät yhteen lukukauteen.
- Tom Hanks. Hanks on älykkö, sillä hän kuuluu avaruusjärjestöön.
- Ter[r]ence Howard. Artikkelin mukaan “tutkinto kemiantekniikasta ja tohtorintutkinto fysiikasta”. Tämäkään sankaritarina ei kestä lähempää tarkastelua. SCSU kylläkin myönsi pr-hengessä Howardille kunniatohtorin arvonimen. Humppa näyttää menneen hyvin läpi ainakin hetkeksi joka tapauksessa.
Vastaavien listojen vanha suosikki, Jodie Foster, ei tällä kertaa mahtunut mukaan. Tämän perusteella akateemisessa maailmassa näyttää olevan edelleen sen verran glooriaa (*), että sen eteen kannattaa vaikka valehdella. Toisen puolen voi tosin laittaa median piikkiin, kun lukukauden paikalla pyörähdys tuntuu kelpaavan loppututkinnoksi. Vastaavaa ilmiötä ei tarvitse hakea valtameren tuolta puolen – ihan omankin laitoksemme dropoutit näyttävät Linkedinin perusteella saaneen tutkintonsa kunnialla loppuun 🙂
(*) Sammakkoperspektiivistä tarkastellen tuon “gloorian” saattaa helposti kyseenalaistaa, kun katselee tulosmittareita, hyvä veli -verkostoja, pätkätöitä, byrokratiaa ja tutkintojen liukuhihnatehtailua.
January 25th, 2014
Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi SIDhen toori.
6502:n keskyt ia mielen / iotca taidhat conecielen.
Datassette se sielun hirmutta / mutt lewari sen taas lodhutta.
Aseta sijs hyue lapsi teste / rastericesceytys ilman este.
Poceta muistiin elemes aina / nin Skenerit sinun armons laina.
(Agricola, Heikkinen & Reunanen)
January 20th, 2014
Pitkän odottelun ja vanhalla nokialaisella kitkuttelun jälkeen saapui lopulta hollantilainen Fairphone, jonka olin tilannut ja maksanut jo kesällä. N900:n lahottua lopullisesti seurasin tarkasti älypuhelinten markkinoita, ja kun iPhonet pysyivät ylihintaisina eikä Jolla herättänyt suuria tunteita (etenkään N900:n kanssa taistelun jälkeen), niin Se Reilumpi Puhelin osui hyvään markkinarakoon. Kyseessä on uudenlaista ajattelua edustava puhelin, jonka valmistuksessa on huomioitu eettiset ja ympäristöseikat poikkeuksellisen pitkälle. Tavoitteena on ollut tehdä tuotantoketjusta mahdollisimman läpinäkyvä: ei metalleja sotatoimialueilta, ei kokoonpanoa hikipajoissa, ei turhaa krääsää mukana, ja niin edelleen.
Puhtaasti puhelimena tarkastellen Fairphone on melko tavanomainen Android-kalikka ja hieman painavan puolella. Ulkoasu on perustyylikäs, mutta ei herätä erityistä huomiota. Sisällä on sopivasti tuore Android 4.2.2 ja ajanmukaista, joskaan ei missään suhteessa poikkeuksellista rautaa. Ehkä erikoisin ominaisuus on tuki kahdelle täyskokoiselle SIM-kortille. Aiemmat kokemukseni Droidista olivat rajoittuneet lähinnä Samsungin parin eri mallin, etenkin Galaxy S2+:n, näpläämiseen. Samppaan verrattuna Fairphonen omistaja saa varautua säätämään laitetta huomattavasti pidempään saadakseen sen käyttökuntoon: valmiiksi asennettuna ei tule juuri mitään ja kesti aika pitkään löytää ylipäänsä paikka, jossa asennetut ohjelmat sijaitsevat (oikeasta tai vasemmasta reunasta pyyhkäisy ja “:::”). Laite on Kuukkelin sertifioima, joten Play Store toimii kuten pitääkin – ja luottamukselliset tietosi vuotavat NSA:lle todennäköisesti viimeistä bittiä myöten. Joitakin huomioita arkikäytöstä:
- Akku kestää ainakin sen päivän, mutta ei paljon enempää, joten normaalin älypuhelimen tavoin kalikka on käytännössä pakko ladata päivittäin. Paketista otettuna akku oli tyhjä, mikä aiheutti lievää epätoivoa, kun luuri ei käynnistynyt.
- Ensinnä näytti siltä, ettei suominäppistä saa toimimaan, mutta paikasta Settings – Language & Input – Keyboard & Input Methods – Default – Setup Input Methods se lopulta löytyi.
- Olin hieman skeptinen Linux-koneen kanssa toiminnan suhteen, mutta kun ottaa USB-debuggauksen pois päältä paikasta Developer Options, niin Fairphone ilmaantuu ihan massamuistiksi. Hieman ärsyttävänä piirteenä debuggausasetus ei tunnu tallentuvan.
- Normaalin näpyttelyn lisäksi näppis tukee dashing-tyylistä kirjainten osoittelua. Toimii useimmiten hyvin, mutta hajoaa kuitenkin sen verran, että kirjoitusnopeus ei välttämättä kasva mihinkään.
- Kamera toimii ok, mutta vakioasetuksilla tuppaa olemaan sisällä hidas ja ylivalottaa kuvia hieman
- Ekan puhelun tullessa en meinannut keksiä, miten siihen edes vastataan 🙂
- Kontaktit siirtyivät vanhalta Noxulta odottamattoman hyvin vcf-tiedostoina. Ne riitti kopioida tiedostoina puhelimelle (ilmeisesti ihan mihin vaan), irrottaa kaapeli ja sitten tuoda osoitekirjaan. Jostain syystä tuli paljon duplikaatteja, mutta parempi silti kuin kymmenien numeroiden kirjoittelu.
- Saunalahden internet-asetukset eivät syystä tai toisesta asentuneet suorilta, joten ne piti näpytellä käsin.
Summa summarum: varsin kelpo laite, kunhan on varautunut alussa säätämään asetuksia pari tuntia, ja eettiset seikat sivuuttaenkin reilun 300 euron hintansa väärti – juuri kummoisempaa rautaa ei saa samaan hintaan muiltakaan valmistajilta. Suojakuori olisi kiva olemassa, mutta eiköhän sellaisiakin markkinoille ilmaannu. Ensimmäistä versiota valmistettiin 25000 kappaletta, joten aika uniikki laite kyseessä toistaiseksi. Firma suunnittelee jo seuraavaa erää, joten tämä ei jääne tähän, jos ovat muuten vakaalla pohjalla. Ensimmäinen erä meni nopeasti ennakkotilaajille, joten kiinnostusta tällaisiin vaihtoehtoprojekteihin näyttää olevan.
edit: Saattaa olla, että kalikka ei ole Googlen virallisesti hyväksymä, vaan tuo Play Store ym. palvelut on saatu toimimaan hieman hakkeroimalla. Ekan päivityksen jälkeen Googlen softat lakkasivat kokonaan toimimasta, joten piti nollata puhelin, asentaa käyttispäivitys ensin ja sitten vasta softat päälle.
January 19th, 2014
Koneen säätiö antoi lissee rahhoo Kotitietokoneiden aika ja teknologisen harrastuskulttuurin perintö -tutkimushankkeelle, joten voin keskittyä tänäkin vuonna tutkimukseen. Nyt keväällä olen ihan 100% vapaalla kesäkuulle asti ja tarkoituksena on kirjoittaa niin paljon kuin vaan suinkin mahdollista. Työn alla on monenlaista artikkelia kräkkereistä konesotiin, minkä lisäksi pitäisi toimittaa WiderScreenin numero 1/2014 sekä ruveta kirjoittamaan opinnäytteen johdantoa. Tekemistä siis riittää – ja hyvä niin, sillä vuosia pelkässä opetuksessa jumittaneena alkoi tuntua siltä, etten enää kehity mihinkään. Vanha koodari joutuu näissä ihmistieteissä toistuvasti mukavuusalueensa ulkopuolelle, mutta sitähän uuden oppiminen juuri vaatii.
January 8th, 2014
Next Posts
Previous Posts
