Useimmat varmaan tuntevat Clint Eastwoodin kovanaaman rooleista, kuten Leonen spagettiwesterneistä tai Likaisesta Harrystä. Klintin pitkään ja monenkirjavaan uraan mahtuu kuitenkin monenlaista, eikä eikä ensirakastajan roolikaan ole mitenkään tavaton. Usein kyseessä ovat vielä huomattavasti äijää itseään nuoremmat neitokaiset. Otetaanpa siis pieni katsaus Klintin naissankarointiin tasapuolisuuden nimissä:
- Paint Your Wagonissa (1969) romantiikka ei ole pääosassa, mutta niinpä vain “Pardner” iskee kaverinsa hehkeän vaimon. Kyseessä on komediallinen musikaali, joten Eastwood vetäisee pari lauluakin.
- Coogan’s Bluff (1968) on jonkun sortin esi-Likainen Harry. New Yorkiin päätynyt Arizonan lainvalvoja on kovaa valuuttaa ison omenan naisten keskuudessa. Kaikkien kelkkaan ei viitsi edes lähteä.
- Kalpeassa ratsastajassa (1985) Clint on pappi, johon teinityttö retkahtaa. Pappismies ei sentään heittäydy moraalittomuuksiin, vaikka niihin houkutellaankin.
- Mainiossa Lainsuojattomassa (1976) Klintti heilastelee niin ikään teinitytön kanssa. Heilastelu Sondra Locken kanssa jatkui tosielämässäkin.
- Korpraali McB (1971) voidaan lukea eroottisten fantasioiden lakipisteeksi: komea haavoittunut sotilas päätyy tyttökouluun, jossa enemmän ja vähemmän kaikki lankeavat korpraalin pauloihin.
- Romanttisempaa puolta edustaa vielä Hiljaiset sillat (1995), jossa Klintillä on ikimuistoinen pikasuhde Meryl Streepin kanssa.
Luultavasti listalta puuttuu vielä jokunen, sillä en ole kaikkia Eastwoodin leffoja nähnyt. Eivät nämä ansiokasta uraa mitenkään himmennä, mutta kylläkin tasoittavat kovanaaman imagoa 🙂
June 30th, 2013
Meillä on käyty kuluneen vuoden verran kovaa tahtojen taistelua. Edessä on siintänyt koko ajan kasvava musta pilvi. Lähestyvä kesä. Riparikesä.
Teini-ikäinen tyttäreni on harannut henkisesti vastaan saman verran kuin ottaisi voimille roikkua sormien ja varpaiden kynsillä ovensuussa estämässä jotakin menemästä siitä läpi. Meillä on keskusteltu ja väitelty, itketty ja huudettu ja lopulta vetäydytty poteroihin. On yritetty lahjontaa, kiristystä, uhkailua ja kaupankäyntiä. Riparille voisin hänet äärimmäisen pakon edessä vielä päästää, mutta teini haluaisi vielä konfirmaatioonkin.
Olen yrittänyt houkutella tytärtä jättämään riparin suosiolla väliin. Jos ei muuten, niin edes kirkollisveron vuoksi. Onko siihen ihan niin vakavasti edes pakko suhtautua? Ei sinne kukaan muukaan mene. Tapakristittyjähän tässä on Suomi pullollaan. Mutta ei. Lapselle asia on ollut, voi kai näin kuitenkin sanoa, pyhä.
Keskeiseksi kysymykseksi nousi, kuka saa päättää? Onko neljätoistavuotias itse valmis ja kypsä ratkaisuun? Tietääkö hän miten tulee asioista ajattelemaan? Itse en ainakaan tiennyt. Olisin mennyt riparille, ellei minua olisi lahjottu matkalla Amerikkaan. Ateistiksi ryhdyin vasta reilusti myöhemmin. Prometeus-leirillä aika kului lähinnä pokeria pelatessa ja tukkalakkaa suihkuttaessa.
Riparisotamme alkoi kevään mittaan tarkoittaa, että annanko tässä tytön tehdä päätöksen liittyä kirkkoon? Sellaiseen ei mielestäni maailman mustavalkoisena hahmottava teini-ikäinen ole valmis. En olisi halunnut myöskään antaa lapselle sitä viestiä, että tahtonsa saa läpi kun yksinkertaisesti haraa vastaan tarpeeksi kauan. Ja kuitenkin tässä on niin käymässä. Äiti on väsytystaktiikalla käännytetty. Rippikoulu on käyty ja rippileirille ilmoittauduttu. Olen hävinnyt tämän erän.
Auktoriteettiani ei ole murrettu, mutta on se kolhuilla. Kirkkoon tytär ei edelleenkään kuulu. Yksi potero on siis pitänyt. Onneksi ateismi on rationaalinen valinta. Uskon, että tyttö tuosta vielä järkiintyy.
(eli miltä näyttäisi tämä artikkeli toiseen suuntaan)
June 25th, 2013
Tänäkin keväänä monella peruskoulun päättäneellä on ollut edessään klassinen valinta: lukioon vaiko ammattikouluun? Tässä iässä alkaa jo ymmärtää kaikkien koulutusalojen ja -asteiden tarpeellisuuden, mutta 90-luvun alun koto-Vammalassa kysymys oli paljon henkilökohtaisempi. Vammalassa oli vielä kolmaskin vaihtoehto, kätsäkoulu so. Tyrvään käsi- ja taideteollisuusoppilaitos – ammattilukiota ei vielä tunnettu. Ajan henkeen sopivasti tärkeää kysymystä käsitellään nykyään tietysti netissä meemien keinoin:
Kahdessakymmenessä vuodessa on muuttunut paljon, mutta stereotyypit ovat vahvasti ennallaan. Lukiolaiset kuvataan naiiveina isin rahoilla elelevinä nörtteinä, siinä missä tyhmät amikset rassaavat autojaan ja polttavat röökiä lippis päässä. Sotiminen tuppaa edelleen olemaan poikien hommaa: kuvissa esiintyy lähes yksinomaan miespuolisia hahmoja ja tekijätkin ovat epäilemättä poikia. Lukiosta Siwan kassalle päätyminen näyttää olevan nykyään vakiokuvastoa – takavuosina samaa teemaa ei oltu vielä näin kanonisoitu, vaan kirjaviisaiden lukiolaisten todettiin vain yleisesti olevan kykenemättömiä mihinkään oikeaan työhön.
Ammatillisen koulutuksen profiilia nostettiin jokunen vuosi sitten vastakkainasettelua korostavalla ja hyödyntävällä Amis se vaan tienaa enemmän -kampanjalla. Kampanjan keskeinen teesi oli, että ennen eläkkeelle siirtymistä ammattikoulun käynyt on ehtinyt ansaita enemmän, koska koulussa istumiseen ei ole tarvinnut kuluttaa yhtä monta vuotta kuin ylioppilaan, jonka pitää lukion jälkeen hakeutua ammatillisesti pätevöittävään koulutukseen. Pointtinsa tuossakin, mutta itse en olisi vaihtanut lunkia opiskeluaikaani nuorena työelämässä puurtamiseen 🙂 Jollekulle toiselle sekin varmasti paremmin sopii. Ylen artikkelin perusteella korkeaa palkkaa himoitsevan kannattaa hakeutua lääketieteen opintoihin. Palkkahaitarin toisessa päässä on niin ikään akateeminen kutsumusammatti: lastentarhanopettaja.
edit: lisäsin vielä kolme puuttuvaa kuvaa
June 24th, 2013
Tietotekniikka on ollut pitkälti miesvaltainen ala koko olemassaolonsa ajan. Naisilla on ollut osuutensa sen kehittämisessä ja esimerkiksi monet tietokoneiden käyttäjät olivat heti alusta pitäen naisia. Miehinen historiankirjoitus on luultavasti ylikorostanut mieskeksijöiden roolia, joten on paikallaan tarkastella aihetta myös harvinaiseksi jääneestä naisnäkökulmasta. Faktat pitäisi silti olla kohdallaan:
Mennään yksi kerrallaan. Ada Lovelacea voidaan laajasti tarkastellen pitää ensimmäisenä ohjelmoijana. Matemaattisesti lahjakas Lovelace näki Charles Babbagen suunnittelemalle Analyyttiselle koneelle monenlaisia käyttötarkoituksia, jotka eivät tulleet Babbagelle mieleen. “Ensimmäiseksi ohjelmoijaksi” Lovelacea tituleerataan, koska hän suunnitteli, miten laitteella voisi laskea Bernoullin lukuja. Itse konetta ei Babbagen eläessä 1800-luvulla saatu rakennettua. Analyyttinen kone oli mekaaninen laite, joten on määrittelystä kiinni, oliko se ylipäänsä “ensimmäinen tietokone”. Ensimmäisen elektronisen tietokoneenkaan keksijä ei ole yksiselitteinen: monenlaisia sähköisiä laskimia tehtiin jo 1930-luvun lopulta alkaen.
Hedy Lamarr on viestintäteknologian kehittäjien joukossa poikkeuksellinen tapaus, sillä paremmin hänet muistetaan Hollywood-tähtenä. Langaton verkko, Bluetooth ja GPS on tässä laitettu Lamarrin piikkiin, vaikka lieneekin selvää, ettei hän näitä nimenomaisia protokollia henkilökohtaisesti “keksinyt”. Mainituissa teknologioissa käytetään kuitenkin taajushyppelyyn perustuvaa hajaspektriä, jonka Lamarr kehitti George Antheilin kanssa 1940-luvulla torpedojen ohjaamiseen. Historia ei tässäkään tapauksessa suostu asettumaan kauniisti muottiin: taajuushyppelyä käytettiin jo 1900-luvun alussa ja mm. Nikola Teslalla on aiheesta patentti vuodelta 1903.
Top Secret Rosies viittaa toisen maailmansodan aikaiseen ryhmään amerikkalaisia naismatemaatikkoja, jotka ratkoivat armeijan leivissä erilaisia sotaan liittyviä laskelmia. Ryhmästä ainakin Jean Bartik tosiaankin oli varhainen ENIAC:n ohjelmoija, mutta Ruusujen esittäminen “ensimmäisinä tietokoneohjelmoijina” on melkoinen yksinkertaistus.
Grace Murray Hopper tunnetaan parhaiten COBOL-ohjelmointikielestä, joka oli ensimmäisiä korkean tason kieliä ja pitkään suosittu etenkin kaupan ja taloushallinnon järjestelmissä. COBOL poikkesi aikalaisistaan etenkin siinä, että se muistutti puhuttua kieltä. Hopper kehitti COBOLin osana työryhmää ja hänen vaikutuksensa kielessä näkyy etenkin aiemman FLOW-MATIC-kielen kautta. Myöhemmin samanlaista lähestymistä on käytetty mm. HyperCardissa ja siitä lainanneessa AppleScriptissä. Mutta entäpä “ensimmäinen kääntäjä”? Hopperin A-0:n (1951–1952) voidaan tosiaankin katsoa olevan ensimmäinen korkean tason kielen kääntäjä. Historia on jälleen tätä tarinaa sotkuisempi, sillä määritelmästä riippuen ensimmäinen korkean tason ohjelmointikielen kääntäjä voisi olla myös John Backusin IBM:lle toteuttama FORTRAN vuodelta 1957. On myös huomattava, että symbolinen konekieli on ohjelmointikieli sekin, vaikkakaan ei korkean tason kieli. Ensimmäinen assembler on Wikipedian mukaan vuodelta 1949.
Kuten nähdään, maailmanennätysten etsiskely on valaisevaa puuhaa, mutta rinnakkaisten kehityskulkujen, tutkimusryhmien ja määrittelykysymysten vuoksi ei useinkaan ole mahdollista osoittaa yhtä tiettyä keksijää, joka olisi yksinään vastuussa jostakin suuresta kehitysaskeleesta. Keksijäneron myytti on tärkeä osa sankaritarinoita, joten se tuskin mihinkään katoaa. Kuvan otsikko on varmaankin totta – ilman naisia tietotekniikka ei näyttäisi samalta kuin nykyään – mutta väitteen taustalla voi aistia teleologisen näkemyksen siitä, kuinka ilman näitä sinänsä merkittäviä askeleita ei nykyään olisi kenties olemassa sen enempää tietokoneita, kääntäjiä kuin langattomia verkkojakaan.
Lopuksi ehdottaisin listaan joitakin lisäyksiä, joiden kautta hahmottuu etenkin se, kuinka naisten kontribuutio tietotekniikassa on usein ollut ihmislähtöistä – yo. hahmothan edustavat kukin “kovaa teknologiaa”. Aloitetaan Susan Karella, jonka roolia käyttöliittymäsuunnittelussa ei voi kiistää. Adele Goldberg oli puolestaan yksi Smalltalkin ja graafisen käyttöliittymän kehittäjistä. Käytettävyyden puolella naisedustus on muutenkin vahvaa: mainitaan tässä vaikkapa Jenny Preece ja Karen Holtzblatt. Carolina Cruz-Neiralle menevät krediitit yhtenä CAVE-keinotodellisuusympäristön luojana. Media- ja historiantutkijoita on niin paljon, ettei tähän mahdu kuin pieni raapaisu, mutta esiin voisi nostaa vaikkapa Janet Murrayn ja Sherry Turklen.
June 22nd, 2013
Gerard O’Reganin A Brief History of Computing kertoo nimensä mukaisesti yksissä kansissa tietokoneiden koko historian. Tai ainakin yrittää, sillä valtaisaan aiheeseen ei saa 264 sivussa luotua kuin karkean yleiskatsauksen. Liikkeelle lähdetään kaukaa matematiikan historiasta, josta siirrytään ensimmäisiin mekaanisiin ja elektronisiin tietokoneisiin, prosessoreihin, IBM:ään ja modernimpiin kotkotuksiin kuten WWW:hen. Aivan lopussa käydään vielä läpi tärkeitä laskennan teoriaan vaikuttaneita tutkijoita, kuten Boole ja Babbage. Positiivisena puolena tekstiä on helppo lukea, ja kirja voisikin toimia esim. opetusmateriaalina tai johdantona sellaisille lukijoille, jotka eivät aihetta muuten tunne. Itselleni kiintoisinta luettavaa olivat antiikin matematiikan ja ensimmäisten tietokoneiden kuvaukset.
Mitenkään ongelmaton teos tämä ei kuitenkaan ole. O’Regan ei selvästikään ole vahvoilla kaikkia aiheita käsitellessään, ja joskus vastaan tuli suoranaisia virheitä tai kohtuuttomia oikaisuja. Tyypillisen “insinöörihistoriikin” tapaan kotitietokoneiden kehitys ja niiden käyttökulttuuri ohitetaan hätäisesti: Commodore 64:stä on lyhyt maininta ja esim. Atari ST ja Commodore Amiga ohitetaan tyystin. Sen sijaan PC on tärkeä juttu, joka vääjäämättömästi valtaa markkinat – sama trivialisointi toistuu kerta toisensa jälkeen tietotekniikan historiankirjoituksessa. Jotenkin valinta on pitänyt tietysti tehdä, mutta esiteltävien henkilöiden kohdalla nousee mieleen välillä kysymys: “Miksi juuri hän eikä Herra Sejase?” Vaikkapa Torvalds ja Gauss olisivat olleet yhtä relevantteja tyyppejä kuin Stallman ja Leibniz. Vaikka kirjalla ansionsa onkin, niin aihetta entuudestaan tuntevalle jää hieman ontto olo, kun historiaa monin paikoin pikakelataan ilman sen suurempaa taustoitusta tai analyysiä. Tietokone- ja keksijäkeskeisyys on yksi lähestymistapa, mutta itse jäin kaipaamaan mainintoja käyttöliittymien sekä syöttö- ja näyttölaitteiden kehityksestä (muutakin kuin se normaali Windows kopioitiin Mäkistä -tarina).
June 20th, 2013
Orientalismin ja mätkintäpelien tonkimisen seurauksena on kertynyt tietoa myös Bruce Lee -peleistä. Tiivistin niistä seitsemän pelin katsauksen V2:n listasunnuntaihin numero 193.
June 16th, 2013
Olemme T. Heikkisen kanssa rustanneet artikkelia mätkintäpeleistä ja siinä sivussa on tullut tutustuttua hiukan väkisinkin orientalismiin – aasialaisten vaikutteiden omaksumiseen, esittämiseen ja ihannointiin lännessä. Vastaan on tullut lukuisia yllättäviä löytöjä, joista mielenkiintoisimpien joukossa ovat esimerkit suomalaisesta orientalismista. Etenkin Kiinan ja Japanin teemoja on käsitelty niin populaarimusiikissa kuin kirjoissakin. Aiheeseen tulee tuskin paneuduttua niin paljon, että siitä saisi kunnon artikkelin aikaan, joten pistän tähän aikajanantapaista luetteloa löydöistä (saatan päivittää listaa, kun jotain uutta ilmenee):
- 1908: V. A. Koskenniemen runo Mun armaani pieni geisha on kokoelmassa Valkeat kaupungit.
- 1920: Puccinin Madama Butterfly -oopperan ensiesitys Kansallisoopperassa.
- 1953: Helsingin Hotelli Tornissa avattiin Suomen ensimmäinen kiinalainen ravintola China.
- 1953: Metro-tyttöjen Geisha teehuoneen tyttö -kappale.
- 1954: Judo saapui Suomeen (tarkka vuosi määrittelykysymys).
- 1958: Sullivanin & Gilbertin Mikado-operetin ensiesitys Kansallisoopperassa.
- 1961: Fazer alkoi valmistaa Kina-suklaata.
- 1962: Fazer alkoi valmistaa Geisha-suklaata “japonais”-täytteellä.
- 1963: Brita Koivunen esitti alkup. japanilaisen, Yhdysvalloissa hitiksi nousseen, Sukiyaki-kappaleen kotimaisen version.
- 1963: Reijo Taipaleen japanihenkinen Humiko-kappale.
- 1965: Samurai-tango Autokeskuksen mainoslevyn B-puolella.
- 1967: Karate saapui Suomeen.
- 1967: Irma Kuusela esitti japanista käännetyn Geishan laulun.
- 1970: Aikido saapui Suomeen.
- 1970-luvun alku: Jujutsu saapui Suomeen.
- 1974: Kung fu -sarjakuvalehti.
- 1975: Frederikin Kung Fu taistelee -single, käännös Carl Douglasin Kung Fu Fighting -kappaleesta.
- 1979: Frederikin Tsingis Khan -kappale, käännös Länsi-Saksan euroviisubiisistä.
- 1979: Taekwondo saapui Suomeen.
- 1981: Ninja-myymälä avattiin Lahdessa.
- 1982: Hanoi Rocksin Oriental Beat -kappale ja samanniminen albumi.
- 1983: Simo Laihon Marco Polo -urkubiisi.
- 1984: Teinisuosiki Dingon Huumeita Japaniin levyllä Nimeni on Dingo.
- 1986: Uuno Turhapuro muuttaa maalle -elokuvassa Uunolla “tankaruno”.
- 1986: Suomen ensimmäinen japanilainen ravintola, Koto, avattiin Helsingissä.
- 1986: Kendo saapui Suomeen.
- 1986: Euroviisukarsinnoissa yrittelemässä Danny Ninja-kappaleella.
- 1987: Anneli Saariston Kirsikankukka -kappale.
- 1988: Kumikamelin debyyttialbumilla Kumikameli kappale Pieni kiinalainen unilaulu.
- 1991: Kikan kappale Geisha mä olen sun.
- 1992: Kiinalainen juttu -lastenohjelma.
- 1991: Henry Haapalaisen TMNT-vaikutteinen Mitä on olla ninja -kappale.
- 1993: Matti Nykänen lauloi itsensä suomalaisten sydämiin kappaleellaan Samurai.
- 2002: Eroottisten puupiirrosten näyttely Kielletyt kuvat Tennispalatsissa.
- 2004: Vapriikin Samurai-näyttely avattiin.
- 2006: Jadesoturi-elokuva, harvinainen suomalainen kumarrus kungfu-elokuvien suuntaan.
- 2006: Ensimmäinen korealainen ravintola, Korea House, avattiin Helsingissä.
- 2006: Nina von Rüdigerin ja Karim Muammarin mangatyylinen Vesi oli mustaa -sarjakuva.
- 2008: “Ensimmäinen suomalainen manga”, Heikki Valkaman ja Elli Puukankaan Vartijat.
- 2008: Tee! Teetä, taidetta ja keramiikkaa Kiinasta -näyttely EMMA:ssa. Sittemmin myös muita Kiina-näyttelyjä.
- 2010: Kung-Fu Live -peli.
- 2010: Wax on Wax off -karatepeli.
- 2011: Kung-Fu High Impact -peli.
- 2011: Frederikin Thaimaa-aiheinen Ladyboy-kappale. Katsotaan omalla vastuulla.
Tämän perusteella on vielä vaikea vetää mitään kovin suuria johtopäätöksiä kotoisesta orientalismista, mutta ainakin se nousee esiin, miten idän eksotiikka on usein tullut tänne toisen käden kautta jo hiukan valmiiksi pureksittuna. Musiikissa “itämaisuus” on kepeästi päälle liimattua: normisanoituksiin on ujutettu joku geisha taikka samurai ja biisiin pieni pentatoninen riffi sekä gongin kumahdus. Mitään erityistä piikkiä ei juuri erotu, vaan aasialaisia teemoja on ilmeisesti kotoutettu monessa eri vaiheessa, joskin 1980-luvulla näkyy tiettyä piristymistä populaarikulttuurin puolella.
June 8th, 2013
Kevään kirjoitusrytistys alkaa lopultakin tuottaa näkyvää tulosta. Ensimmäisenä uunista ulos ehti Neljän kilotavun taide, joka ilmestyi tänään akateemisen verkkolehti WiderScreenin numerossa 2–3/2013. Demotutkimus tuppaa muutenkin olemaan marginaaliaihe, ja pikkuintrot kuten 4k, 1k ja 256B ovat vielä senkin marginaalissa, joten aiheessa on ainakin uutuusarvoa. Näin jälkiviisautena hiukan harmittaa, että tuli kirjoitettua tuo suomeksi, koska se rajaa kansainvälistä lukijakuntaa kohtuuttomasti – toisaalta on tärkeää, että pieniä kieliä käytetään aktiivisesti tutkimuksessa ja koulutuksessa. Jossain vaiheessa yrittänen laajentaa artikkelin johonkin sopivaan kansainväliseen tieteelliseen lehteen, kunhan saan kiireellisemmät kirjoitushommat alta pois.
June 3rd, 2013
Tällä erää kahlattuna Mark J. P. Wolfin toimittama Before the Crash – Early Video Game History viime vuodelta. Kirja on artikkelikokoelma, joka käsittelee videopeliteollisuuden historiaa vuoden 1983 romahdukseen saakka. Osa esseistä on hyvinkin akateemisia, siinä missä toiset ovat pikemminkin henkilökohtaisia muistelmia. Varsinaisten artikkelien lisäksi lopussa on vielä liitteenä “videopelien isän” Ralph H. Baerin essee, jossa kerrotaan lähinnä Magnavoxin oikeusjutuista. Merkittävä mies ilman muuta, mutta käräjöinti ei ole aiheena se kaikkein kiinnostavin ja äänensävy on jotenkin katkera, tyyliin “me keksittiin sekin juttu ekana, eikä meitä ole siitä muistettu”.
Alun johdanto pohjustaa kirjaa hyvin ja antoi itselleni uusia näkökulmia peliteollisuuteen. Jatkossa tiedän ainakin varoa teleologiseen harhaan sortumista eli vanhojen ilmiöiden tulkitsemista jonkun suuremman lopputuloksen välivaiheina. Kotimaista väriä Crashissa edustaa media-arkeologi Erkki Huhtamo, jonka sinänsä hyvin kirjoitetun artikkelin voi halutessaan joko nähdä kiintoisana katsauksena viihdelaitteiden esihistoriaan – tai sitten saman aiheen jälleen kerran lämmittelyllä hiukan eri sanakääntein. Zach Whalen avaa Atarin varjoon jääneen Fairchild Channel F -konsolin historiaa ja uutuusarvoa historian oikaisu -hengessä. Laite oli itsellenikin hyvin tuntematon, joten oli ainakin hauska lukea sen teknisistä ratkaisuista.
Jessica Aldredin A Question of Character pureutuu videopelihahmojen varhaisvaiheisiin: miten elokuvahahmoja tuotiin peleihin ja miten niihin samaistuttiin. Sheila C. Murphy puolestaan syvälukee Atarin vanhoja pelimainoksia, mikä onkin varsin poikkeuksellinen tulokulma ja muistuttaa siitä, kuinka itse pelien ulkopuolella on paljon kokemukseen vaikuttavaa materiaalia mainoksista pakkauksiin ja ohjekirjoihin. Tim Skellyn The Rise and Fall of Cinematronics ja Brett Camperin Color-Cycled Space Fumes in the Pixel Particle Shockwave edustavat teknisempiä artikkeleita, joissa käsitellään kolikkopelien teknisiä ratkaisuja sekä niiden vaikutusta pelin olemukseen. Viimeisenä vielä Staci Tuckerin kirjoittama varhaista verkkopelaamista luotaava artikkeli, jonka sisältö MUDeineen ja BBS-peleineen oli tosin jo itselleni pääosin tuttua muista yhteyksistä.
Kaiken kaikkiaan Before the Crash on hyödyllistä ja helppoa luettavaa kolikko- ja videopelien sekä pelihallien historiasta kiinnostuneille. Aikakauden pelejä tunnetaan verrattain huonosti, joten teoksella on arvoa myös tutkimuksellisessa mielessä.
May 22nd, 2013
Waynen, Eastwoodin ja van Cleefin tuntevat epäilemättä kaikki westernejä nähneet, eivätkä spagettia ahmineet ole päässeet Franco Nerolta tai Tomas Milianilta karkuun. Vaikkei erityisesti länkkäreihin profiloitunutkaan, ehti James Stewart olla monessa pääosassa, samoin kuin Henry Fonda. Westernit ovat – ja etenkin olivat – iso juttu, joten niiden parissa työskenteli moni muukin tunnettu näyttelijä. Tässä pieni kunnianosoitus (tässä genressä) varjoon jääneille veteraaneille:
- Gian Maria Volonté – riehakas, ylinäyttelyyn taipuvainen italiaano ehti, paitsi pahikseksi kahteen merkittävään Leonen leffaan, hyvikseksi A Bullet for the Generaliin sekä Face to Faceen.
- Charles Bronson – monesta muusta leffasta kuten Väkivallan vihollisesta tuttu Bronson oli pääosassa mm. Red Sunissa, Seitsemässä rohkeassa miehessä sekä tietenkin Huuliharppukostajassa.
- Klaus Kinski – lähinnä luihuihin rooleihin laitettu Kinski näytteli pääosaa The Great Silencessä ja kävi pyörähtämässä myös spageteissa A Bullet for the General ja Vain muutaman dollarin tähden.
- Robert Redford – Roopea ei välttämättä heti mieltäisi länkkäreihin, mutta itse asiassa komistus näytteli arvostetuissa revisionistisissa filkoissa kuten Butch Cassidy and the Sundance Kid, Tell Them Willie Boy is Here sekä Jeremiah Johnson.
- Jack Palance – pahiksen rooleihin profiloitunut Palahniuk oli vahvimmillaan Shanessa ja sittemmin koomisempana ketkuna italowesterneissä, mm. Compañerosissa.
- Eli Wallach – epätasaiselle uralle mahtui täysosuma Tucona Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa, sekä kohtuullinen esitys Seitsemässä rohkeassa miehessä.
- Lee Marvin – kovanaamana leffoissa Mies joka ampui Liberty Valancen ja The Professionals, minkä lisäksi varsin erilaisessa roolissa möreänä juoppolallina Cat Balloussa.
- Van Heflin – tunnistettavan näköinen jantteri ehätti ainakin 3:10 to Yumaan sekä Shaneen, ja sivuosaan Wayne-leffassa Hyökkäys erämaassa.
- Ward Bond – useissa keskeisissä Wayne-leffoissa kuten Rio Bravo ja Etsijät näytellyt isähahmo Bond nähtiin myös Johnny Guitarissa.
- James Coburn – Jamppakaan ei ensimmäisenä tuo mieleen westernejä, mutta CV:ssä komeilevat Maahan, senkin hölmö!, Pat Garrett & Billy the Kid sekä Seitsemän rohkeata miestä.
Listaa voisi jatkaa vielä pitkäänkin, mutta laitetaanpa piste tähän kohtaan. Vähintäänkin yksittäisiä käväisyjä westernien puolella kun löytyy lähes jokaiselta Hollywood-tähdeltä.
May 19th, 2013
Next Posts
Previous Posts
