Sattuneesta käytännön syystä opettelin 2007–2009 ahkerasti espanjaa ja asuinkin Meksikossa puolisen vuotta, jolloin kielitaitoni oli selkeästi huipussaan, kun yritin selviytyä arkielämästä neljännellä kielelläni. Toisesta käytännön syystä tarve kielen käyttämiselle lopahti, ja niinpä en ole noin kolmeentoista vuoteen sitä juuri puhunut muuten kuin hyvin satunnaisesti. Tauon aikana osaaminen ehti jo pahasti ruostua, mikä on välillä harmittanutkin – pienenä lohdutuksena sentään espanjan tuhoamat ruotsintaitoni palailivat takaisin, vaikken asian eteen mitään tehnytkään.
Näitä tuli tahkottua ja tahkotaan taas.
Pikakelaus vuoteen 2023, jolloin muksuilla heräsi kiinnostus espanjan kieleen – ja taas on nokan alla lukion Paso a paso harjoituskirjoineen. Hyllyssä odottelee vielä toisen vuoden materiaali Un paso más. Alkujaan kirjat ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 1984, tosin itselläni pitkäaikaislainassa olevat kappaleet edustavat 1986 uusittua painosta. Aika on hieman nävertänyt aiheiden ajankohtaisuutta, kun missään ei näy sen enempää Internetiä kuin kännyköitäkään ja rahayksikkönä on peseta, mutta eipä itse kieli ole tuossa ajassa mihinkään muuttunut. Lukion alkavien kielten tapaan etenemistahti on melkoinen, mutta mitäpä tässä kiirehtimään.
Homeeseen vetänyt oma kielitaitoni tuntuu jo nyt, aivan alkeita tavatessa ja natiaisille opettaessa, heräilevän kovaa kyytiä. Huomaan muistavani monenlaisia sanoja pienellä yrittämisellä, vaikka toisaalta sanastossa on suuria ammottavia aukkoja ihan perusteidenkin kohdalla. Esimerkiksi muistin kyllä, mikä on rupikonna, kassakaappi tai ylioppilas, mutta en sitten millään lintua tai kaappia. Jostain selkäytimestä kaivautuu käyttökelpoisia arjen fraaseja ja verbien taivutuksia, joissa on toki ihan loputon sarka kaikkien epäsäännöllisyyksien ja lukuisien aikamuotojen takia.
On espanjaa ja espanjaa, sillä latinalaisessa Amerikassa, kuten Meksikossa, kieli on jonkun verran erilaista kuin mitä kirjasarjassa näkee. Meksiko lienee kaikista helpoin tapaus, enkä huomannut siellä valtavaa eroa kirjoista oppimaani, mitä nyt jotkut sanat ovat erilaisia, espanjalainen lespaava c/z on s ja vosotros-muotoja ei käytetä; kaikki tyypillisiä latinalaisen Amerikan piirteitä. En oikein itsekään osaa luontevasti käyttää noita epämuodollisia te-muotoja, koska niihin ei tullut koskaan käytännössä törmättyä. Joskus sivukorvalla kuulin kuubalaisen turistiporukan puhetta, josta en ymmärtänyt juuri mitään. Karibialla ääntämys on, noh, löysempää ja Argentiinaan tai Chileen asti mennessä mukaan ilmaantuu omia erikoisuuksiaan kuten vos (tú tienes -> vos tenés).
Kielen kirjo on yhtäältä toki mielenkiintoinen rikkaus, mutta toisaalta se aiheuttaa alkeiden kanssa ylimääräistä päänvaivaa. Vaikkapa YouTubesta löytyy runsaasti sopivia opetusvideoita, mutta niissä on harmillisesti usein esim. meksikolainen aksentti, jolla en haluaisi sekoittaa natiaisia tässä vaiheessa. Netflixistä löytyi kätevästi espanjaksi dubattu Pipsa possu (Pepa la cerdita), jota on katseltukin, mutta sekään ei ole samalla aksentilla kuin mitä kirjoista opettelemme. Myös sanoissa on eroa: lukiokirjoissa auto on el coche, itse opetin muksuille helpon el carron, mutta Pepan perhepä ajelee el autolla. Castellanossa eli Manner-Espanjan kielessä haluaisin pysytellä lähinnä siksi, että jälkikasvu oppii vosotros-muodot ja hieman monipuolisemman ääntämyksen, sekä toki käytössä olevan kirjasarjan vuoksi.
Tällä hetkellä projektia on takana melkein kaksi kuukautta ja etenemistä on havaittavissa. Muksut osaavat jo tervehtiä, taivuttavat kätevästi kolmisenkymmentä eri verbiä preesensissä, tuntevat huonekalujen, vaatteiden sekä keittiötavaroiden nimiä, ja ymmärtävät ainakin perusteet sanojen suvusta ja monikosta. Yhteiset aamiaiset, lounaat ja päivälliset ovat osoittautuneet käteviksi tuokioiksi sanaston jumppaamiseen, ja suunnilleen joka päivä yritetään joko lukea kirjaa tai sitten katsellaan Pepan seikkailuja. ¡A ver como va!
Moni on varmasti kuullut huolestuttavia uutisia viime aikojen väkivaltaisista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joihin ovat usein syyllistyneet nuoret. Moni kantaa nykyään mukanaan veistä, johon turvaudutaan herkästi, kun omaa “kunniaa on loukattu”, mikä on johtanut jopa tappoihin. Tällainen käytös ei todellakaan kuulu länsimaiseen sivistysvaltioon. Laki ja hyvä käytös eivät tietyille ihmisryhmille tunnu merkitsevän enää mitään, vaan rikollisuutta ja päihteiden käyttöä suorastaan ihannoidaan muun muassa populaarimusiikissa. Rikollisryhmien yhteenkuuluvuutta ja imagoa korostetaan näyttävällä pukeutumisella, mikä osaltaan houkuttelee mukaan vaikutuksille alttiita nuoria miehiä. Poliisilla ei ole riittäviä keinoja puuttua jengiytymiseen, eivätkä mitättömät vankeusrangaistukset pelota väkivaltarikollisia – karkotukset olisivat tehokas keino, mutta niitä ei juuri koskaan laiteta täytäntöön. Tilanteeseen pitäisi nyt nopeasti löytää ratkaisuja, ennen kuin tilanne muuttuu hallitsemattomaksi ja tavallisten kansalaisten turvallisuus entisestään vaarantuu.
Joskus sitä saattaa haluta ladata YouTubesta videon ihan paikallisesti katsottavaksi, joko varmuuden vuoksi taltiointia varten tai sitten ilman nettiä katseltavaksi. Asialla on tiettyjä eettisiä ulottuvuuksia, mutta ainakaan vapaasti jaossa olevan materiaalin tapauksessa en tunne suuria omantunnontuskia moisesta “warettamisesta”. Selaimiin on kaikenlaisia pluginejaan, mutta vuosien ajan kätevimmin toimi komentoriviltä ajettava youtube-dl. Skripti lakkasi valitettavasti toimimasta jo jonkun aikaa sitten, mutta uuden haeskelun jälkeen löytyi version versio yt-dlp, jota kaikesta päätellen ylläpidetään aktiivisesti. Mukana on jopa uusia ominaisuuksia, joita ei vanhassa ollut – hurraa! Katsotaanpa nyt, miten tämäkin kissa-hiiri-leikki taas etenee, mutta toistaiseksi tuntuu futaavan.
Vuoden 1971 Spede-leffa Hirttämättömät on sekä harvinaisten suomilänkkärien edustaja että tietynlainen camp-klassikko, joka koostuu pääosin Spete-Vesku-Simo-kolmikon improvisoidusta kekkuloinnista sorakuopalla. En itse ole mikään leffan varsinainen fani – tyhjäkäyntiä ja toisteisuutta riittää, eikä oikeasti hauskoja kohtauksia ole montaa – mutta on sekoilussa ainakin energiaa, erityisesti Veskun (Lonely Rider) tapauksessa. Hirttämättömät näyttää olleen joillekin suuri kokemus, koska sitä lainasi mm. Viikate videoonsa Ah, ahtaita aikoja, ja ylipäänsä filkka herättää netissä lämpimämpiä tunteita kuin kuivempi Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970). Silti oli hyvin odottamaton uutinen, että elokuvasta oli tulossa kokonainen täyspitkä uusioversio. Nyt, herran vuonna 2023, tuli sekin nähtyä Tennispalatsin aamunäytöksessä, jossa oli paikalla kokonaiset kaksi katsojaa.
Hiekkakuopat, nuo suomilänkkärin Monument Valleyt.
Lähtökohtaisesti tällainen versiointi on ainakin rohkea yritys, sillä niin moni asia voi mennä pieleen ja kaikkia alkuperäisteoksen faneja ei yksinkertaisesti ole mahdollista miellyttää. Netissä näkyneet ensimmäiset arviot ovat olleet lähes yksimielisen tuomitsevia: Episodin Jussi Huhtala meni kaikkein pisimmälle ja julistiHirttämättömät jo nyt vuoden huonoimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Myönnettäköön, että trailerin perusteella omatkaan odotukseni eivät olleet korkealla, mutta jätin sentään auki sen mahdollisuuden, että saattaisin yllättyä iloisesti.
Orkkiksen nähneille asetelma ja käänteet ovat jo tuttuja: Speedy Gonzales huijaa pöljän Lonely Riderin ja intiaaniapuri Tonton viemään hänet Kolmen kolikon kaupunkiin, ja sitten raahaudutaan pitkän kaavan kautta autiomaassa ts. Porvoon sorakuopalla janoon räytyen. Uusiotuotannossa on säilytetty tarinan kaari käytännössä ennallaan, mutta mukaan on ympätty paljon lisää hahmoja, dialogi on laitettu pitkälti uusiksi ja matkan kohteena on jostain syystä Stockmannstadsgrad. Uutena Speedynä nähdään Ona Huczkowski, Lonely Riderinä Aku Hirviniemi ja Tontona leffan myös ohjannut Andrei Alén. Modernisoinnin myötä on heivattu mm. intiaanit sekä seksivihjailut, ja näyttelijäkaartiin on haettu reippaasti diversiteettiä. Valinnat tulevat varmasti herättämään keskustelua, mutta eipä tässä aiheesta sen enempää – kulttuurisotia käydään jo muualla ihan tarpeeksi vaikkapa Netflixin tiimoilta.
Myös lautahökkeli on temaattisesti oikea lavaste.
Uusio-Hirttämättömien varsinainen ongelma on, ettei se ole kovin hauska. Osa vaikeuksista periytyy toki Veskulta ja Spedeltä saakka: aavikolla raahautumista on vaikeaa pitää tuoreena puolentoista tunnin ajan, eikä alkuperäisessä käsiksessäkään (sikäli kuin sellaista käytännössä edes oli) paljon juonta havaittu. Kun otetaan pois alkuperäisen kolmikon keskinäinen kemia, särmä ja Veskun sekoiluenergia, jäävät käteen huonot kortit. Uusi Speedy on flegmaattinen, Lonely Rider etäännyttävä hölöttäjä ja Tonto mitäänsanomaton. Mukaan on ängetty niin paljon kaikkea mahdollista, että väliin mahtuu onneksi sentään jokunen hauska gägi, etenkin väliin ujutetuissa “mainoskatkoissa”. Muuta positiivista sanottavaa voi löytää teknisestä puolesta: puvustuksesta, nykyaikaisesta kuvanlaadusta sekä taustamusiikista.
Siinäpä sitä. Kompletistin on kaikki katsottava, ja kunhan mahdollinen DVD tai bluukka ilmestyy, niin kokoelmiin hankittava. Jos ei muuten, niin onhan kyseessä sentään ensimmäinen teatterilevitykseen päässyt kotimainen western sitten vuoden 1971. Se, että 50 vuoden tauon jälkeen kankaille tulee juuri vanhan elokuvan uusioversio, on itsessään harmillisen oireellista – suomilänkkäri on aina katsonut pikemminkin taakse- kuin eteenpäin ja oivaltavimmat lännentulkinnat on nähty muiden lajityyppien parissa.
Noin viiteen vuoteen en ole lentänyt mihinkään ja passikin ehti jo kätevästi vanhentua korona-aikana, mutta nyt tuli lopulta pakollinen keikka. Sekaannuin EU:n COST-hankkeeseen nimeltä Grade eli Grassroots of Digital Europe. Hirveän paljon en EU-byrokratiasta tiedä, mutta COST-hankkeet eivät sisällä varsinaista tutkimusrahaa, vaan ne on tarkoitettu lähinnä verkostoitumiseen ja matkakulujen kattamiseen. Oli miten oli, mukana on omien tutkimusaiheitteni kannalta useita oleellisia tyyppejä, joiden kanssa on mielellään tekemisissä, joten Puolaa kohti muutamaksi päiväksi, mars.
Otin reissussa peräti yhden kuvan. Tässä SWPS:n sisäänkäynti.
Tutkijatapaaminen järjestettiin Varsovassa, tarkemmin ottaen SWPS-yliopistolla, joka näyttää hieman yllättäen olevan yksityinen. Suora lento Helsinki–Varsova ei kestänyt kuin puolitoista tuntia, mikä olikin hyvä, huomioiden Finskin epämukavat penkit. Puolassa on tullut poikettua kerran aiemminkin, suunnilleen Helsingin kokoisessa Lodzissa, kun kävin puhumassa demoskenen grafiikkaohjelmoinnista ja PETSCII-grafiikasta Kultura Gier Komputerowych 3 -seminaarissa. Enpä tosin paljon ehtinyt kumpaankaan kaupunkiin tutustua, kiitos tiukan aikataulun – etenkin EU-miittarissa oli ohjelmaa aamusta iltaan ja sitten vielä enemmän ja vähemmän pakollista sosiaalista ohjelmaa myöhemmin illalla.
Varsinaisia konffapäiviä oli kaksi, joista ensimmäinen keskittyi lähinnä kaikenlaisiin hallinnollisiin seikkoihin ja vasta toisena alettiin päästä käsiksi itse sisältöihin. Oman työryhmäni aihe on luova tietotekniikan käyttö, mitä myötä päädyin perjantaina paneelikeskusteluun aiheesta The European Demoscene and the Grassroots of Digital Europe Gleb Albertin ja Andrada Fiscuteanin kanssa. En yleensä ole kotonani tällaisissa paneeleissa, mutta tällä kertaa se tuntui menneen ihan mukavasti, varsinkin kun aihe oli näin tuttu. Aluksi epäilytti, saadaanko reilua tuntia mitenkään käytettyä, mutta lopulta kävi niin, että aiheita jäi jopa yli. Hieman yllättävää oli havaita, kuinka moni digitaalisen kulttuurin tutkija ei tuntenut skeneä juuri lainkaan.
Rankka reissu tuo oli, kun päivät olivat niin täysiä ja hotellissa nukkuminen ei tunnu tällä iällä luonnistuvan enää kovin hyvin. Vaikkei nähtävyyksien koluamiselle ollutkaan aikaa, niin ehdin sentään maistaa puolalaista ruokaa ja olutta. Vanhaan malliin vaihdoin edelleen euroja zlotyiksi, mutta jälkiviisautena sille ei ollut sanottavaa tarvetta, kun kotimainen pankkikortti kelpasi kaikkialla. Näitä keikkoja on jatkossa tiedossa lisää – seuraava heti syksyllä, jos ehdin lähteä. Kohde ei ole vielä varma, mutta jossain Etelä-Euroopassa se lienee.
On tämä nyt surkeaa. Viime hiiritestistä ei ole edes kauan, mutta nyt piti jo hankkia lisää. Lenovon rulla alkoi sekoilla eikä umpinaisen systeemin takia asialle voinut edes yrittää tehdä mitään. HP:sta puolestaan petti jo muutaman viikon käytön jälkeen vasen kytkin: ensin alkoi raahaaminen lipsua ja sitten tulla tuplaklikkauksia. Leena lähti eteenpäin (toimii Windowsissa ilmeisesti paremmin) ja HP:n laitoin takuuvaihtoon ihan periaatteesta, vaikken sellaista halua enää käyttääkään. Takuuasiat menivät sentään sujuvasti eikä vanhaa hajonnutta rottaa edes ilmeisesti tarvi lähetellä takaisin.
Tällä erää testipenkkiin saapuivat parin kybän Asus TUF Gaming M3 sekä noin 30 eukin hintainen MSI Clutch GM11. Ulkoisesti hiiret ovat samanoloisia, harmaita isonappisia rasioita sivunappeineen ja RGB-valoineen. Kummassakin on päällä vakiona hieman rasittava sykkivä valoshow – MSI:ssä kiertää peräpään ledivalaistuksen lisäksi vielä pohjassa jatkuva sateenkaari – joten lienee tarpeen kaivaa jossain vaiheessa Windows-läppäri kaapista ja koittaa hillitä sirkusta. Kumpikaan ei ainakaan luettelon mukaan ole virallisesti OpenRGB:n tukema, vaikka jotkut Asukset sitä ovatkin.
Harmaanmusta pulikka on päivän sana. Vasemmalla Asus ja oikealla vastaavasti MSI.
Molempia hiukan aikaa testailtuani taitaa käydä niin, että käyttöön jää Asus. Kummassakaan ei ole mitään huutavaa vikaa, mutta M3 on suurempi ja siten aikuisen käteen sopivampi. Sivunappejakaan tuskin tulee paineltua vahingossa. Rulla on pykälän MSI:tä tarkemman oloinen, mistä myös plussaa. MSI voittaa liikkeen tarkkuudessa ja sujuvuudessa, mikä saattaa selittyä kympin isommalla hinnalla. Ero on tosin hiuksenhieno ja asetuksia hienosäätämällä Asuksenkin sai liikkumaan ihan mukavasti. DPI:tä voi tuttuun tapaan molemmissa säätää muutaman vaihtoehdon verran etanasta sinkoilijaan. Poitsu tykkäsi enemmän GM11:stä, joten jätetään se hänelle varahiireksi siihen väistämättömään hetkeen, kun Corsair leviää (hohhoijaa). Lisäilen alle päivityksiä tuonnempana, jos jaksan ruveta askartamaan RGB-valojen kanssa tai jos pulikoissa ilmenee jotain yllättäviä typeryyksiä.
Kävin pitkästä aikaa taas pelaamassa selokelpoisessa kisassa ja meni aika surkeasti. Vielä enemmän ehkä kyrsii se, että olin neljässä pelissä voitolla, mutta sitten jonkun söhäistyn siirron takia hävisin lopulta. Pitkään alamaissa ollut vahvuusluku tipahtanee tätä myötä vielä alempaan aloittelijoiden kastiin. Tekosyitä on aina helppo keksiä, vaikka kyllä tämä opiskelijahakujen haastatteluviikko on oikeastikin työvuoden raskaimpia ja stressaavimpia. Kisan loppupuolella olo oli jo varsin huuruinen ja tarkkuus täysin kadoksissa. Romahdus oli sikäli hieman yllättävä, että olen torstaiden peli-illoissa pärjäillyt viime aikoina kohtuullisen hyvin ja välillä jopa voittanut itseäni selvästi kovempia vastustajia.
Puolikuntoisuuden lisäksi syitä voinee hakea pelkän pikashakin hakkaamisesta. Vaikka se hektistä ja viihdyttävää onkin, niin huomasin itsekin, etten pidemmässä pelissä (20 min + 10 s) jaksanut laskea siirtoja kovin pitkälle ja toisaalta tein tarpeettoman näyttäviä temppuja, jotka toimisivat paremmin nopeammassa pelissä, jossa vastustajakaan ei ehdi miettiä. Laudan sijasta on tullut pelattua enimmäkseen tietokoneella, eikä tilanteita oikein saanut hahmotettua hyvin. Vaikka hieman tekisikin mieli lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että ei vaan ole minulle sopiva laji, niin ehkäpä silti kannattaa miettiä, mistä olisi harjoittelussa jatkossa eniten hyötyä: pidempiä pelejä, laudalla pelaamista, analyysiharjoituksia ja lisää taktiikkatehtävien ratkomista. Blitzin huitominen ei ole ihan hyödytöntä, sillä siinä kehittyy avausrutiini ja aikapaineessa pärjääminen, mutta yksinään se ei näytä oikein peliharjoitteluksi riittävän.
Koneessani on ollut jo reilun kaksi vuotta säteenseurantaan kykenevä graffis (RTX 2080), mutta toistaiseksi mikään pelaamani peli ei ole sitä käyttänyt, minkä lisäksi meni aika pitkään ennen kuin Linux-ajurit ja Proton reiskaa edes tukivat. Nyt kaikki osaset ovat kuitenkin loksahdelleet paikalleen ja tuoreilla Nvidian 525-sarjalaisilla homman pitäisi sujua ilman eri säätöä. Tähän väliin huomautus siitä, että vakiona Mintin paketinhallinnasta tuleva 525.85 sössii itselläni ja monella muulla näytön värisyvyyden, joten parempi laittaa PPA:sta korjattu 525.89. Ensimmäinen vastaan tullut sopiva kokeiltava oli Valven itsensä Nvidian kanssa yhteistyössä julkaisema Portal with RTX.
Jaah, no kai siinä hiukan reiskaa on.
Mitään erityisiä virityksiä ei tarvittu, vaan Porotalli lähti suorilta käyntiin. Hiireni kanssa tosin tuli jotakin outoa ongelmaa, jonka sai sentään helposti korjattua laittamalla pelin asetuksista raa’an syötteen päälle. Koko RTX tuntuu olevan lähinnä alkuperäisen pelin kylkeen pultattu purkka, sillä varsinaisten grafiikka-asetuksien lisäksi on olemassa myös toiset asetukset, jotka saa esiin painamalla alt-x. Näillä kahdella ei tunnu olevan keskenään hirveästi tekemistä, vaikka niissä on osin samoja säätöjä. Kaipa tämän olisi voinut hieman selkeämminkin hoitaa?
Tässä ehkä vähän enemmän näkyy… kai?
Netistä lötyy videopätkiä ja ruutukaappauksia, joissa ero RTX:n ja tavallisen Portalin välillä on hyvin ilmeinen. Valitettavasti alkupään kentissä ero on paljon hillitympi ja wow-fiilikset loistivat poissaolollaan – piti oikein käydä vertaamassa alkuperäiseen, että onko tässä oikeasti jotain parannusta. Sivumennen tuli todettua, että myös DLSS toimii ja näyttää ihan mukavalta. Vaikka RTX 2080 ei ole vielä millään mittapuulla vanhentunutta rautaa, niin ilman DLSS:ää vauhti hyytyi tökeröksi mateluksi. Tässä tuskin on kyse mistään muusta kuin siitä, että Nvidia haluaa demota pelillä uusimpien 4000-sarjalaisten säteenseurantahauista, jolloin vanhemmilla korteilla toimivuus on toissijaista.
Tulipa tätäkin kokeiltua. Portalin kameranpyörittely tuottaa edelleen nopeasti oksetusta, joten tuskin tätä tulee oikeasti pelattua sen enempää kuin alkuperäistäkään. Minään järin näyttävänä RTX-demonakaan tätä on ensimmäisten kymmenen kentän perusteella vaikea pitää, joten suuhun jää laimea jälkimaku. Hivenen hutaistua olemusta korostavat omituiset kahdesta paikkaa löytyvät asetukset. Mutta hei, tässähän tätä oli RTX:ää ja DLSS:ää todistettavasti Linuxilla (jee).
Jos ei juuri minkään muun, niin kompletismin hengessä sain juuri hierottua läpi viimeisenkin Monkey Island -pelin. Steamissahan nuo ovat nykyään kaikki vähintään jossakin muodossaan saatavissa ja alkupään pläjäyksiä toki löytää “jostain” ScummVM:llä kokeiltaviksi. Itselleni 90-luvulta tuttuja olivat ensimmäinen ja toinen peli laittomina kopioina, mutta myöhempiin rupesin tutustumaan vasta muutama vuosi sitten (jälleen kerran) Protonin voimin. Sen suuremmitta selittelyittä, mennäänpä itse asiaan ja käydään koko armas sarja läpi totaalisen subjektiivisesta tulokulmasta.
The Secret of Monkey Island (1990)
Ensimmäisen Mankin näin luultavasti kaverin Amiga 500:lla, jossa kokemus ei tosin ollut ihan parhaimmillaan korppurallin ja muun hitauden vuoksi. Ysärin alussa jalka toppasi seikkailijalla nopeasti, mutta myöhemmässä yrittelyssä pääsin pitkälle ilman ohjeitakin. Lopulta oli kuitenkin turvauduttava läpipeluuohjeeseen parissa paikassa. Eka osa on ikääntynyt hyvin: pulmat ovat enimmäkseen järkeviä, tarina toimii, huumori on kohdallaan ja Adlibilla tai MT-32:lla äänetkin ovat retrosedän korvaan mukavat. Mitään kallista Rolandia ei toki aikanaan kenelläkään ollut, joten jälkimmäisiä on tullut kuultua vain ScummVM:n emulaation kautta – laittelinpa kerran USB-MIDI:n kautta äänet raikaamaan talouden sähköuruistakin. Vanha kontrollisysteemi on aikansa lapsi, muttei edelleenkään erityisen tuskallinen.
Aito asia!
The Secret of Monkey Island: Special Edition (2009)
Aikajärjestys menee hieman keturalleen, mutta Erikois Painos on luontevaa käsitellä tässä. Alkuperäiseen verrattuna tässä on laitettu uusiksi niin grafiikat, äänet kuin kontrollitkin. Juoni on sentään säilytetty ennallaan. Uutuutena mukana on ääninäyttely, jota ei vuonna 1990 olisi korpuille saatu mahtumaan. Suurempi värimäärä ja tarkkuus mahdollistavat periaatteessa hienommat grafiikat – eiväthän ekan Mankin visuaalit aina kovin hienoja olleet – ja osa näkymistä onkin komeita. Valitettavasti mukana on paljon myös hutaistun oloista tuhnun kliinistä jälkeä (ks. kuva). Itse Guybrush ei oikein sovi silmääni, vaan näyttää lähinnä ohimokaljuuntuvalta lapselta. Vaikka musat ovatkin laadukkaat ja hiirikontrollit sujuvan yksinkertaiset, on tämä lopulta aika turha remake, jota ilmankin olisi hyvin pärjätty.
Eipä tämä oikein sykähdytä
Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge (1991)
Toinen alkuperäisen kaanonin teoksista tehtiin selkeästi edistyneemmin välinein ja isommilla paukuilla kuin ensimmäinen osa. Itse asiassa on hämmästyttävää, että M2 saatiin pihalle heti seuraavana vuonna. Suuri muutos tapahtui grafiikassa, kun siirryttiin käsin piirrettyihin/maalattuihin digitoituihin taustoihin. Värien kanssa ei enää kitsasteltu, joten vaikkapa EGA-versio on tylyn mekaanisesti konvertoitu 256-väriseltä VGA:lta. Moni pitää kakkososasta enemmän kuin ykkösestä, mutta itse olen toista mieltä, sillä nyt mukaan eksyi jo puhtaan epäreiluja pulmia. En sano vaikeita, sillä vaikkapa monkey wrench ja räkimiskisa eivät edusta järin onnistunutta pelisuunnittelua. Alkuperäisten tekijöiden huumorintaju ja tarinaniskentä olivat sentään onneksi vielä mukana, joten onhan tämäkin toki kelpo tekele.
Kaikki värit varmasti käytössä
Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge: Special Edition (2010)
Kertyipäs tälle jo melkoinen nimihirviö. Pian M1-remaken perään LucasArts lykkäsi pihalle toisenkin osan uusioversion. Eipä tästä hirveästi uutta sanottavaa ole muuta, kuin että tällä kertaa grafiikat onnistuivat kauttaaltaan paremmin, kuten alta näkyy. Reuhkalettinen Guybrush on hänkin ihan tyyliin sopiva.
Palikasta pehmeäksi
The Curse of Monkey Island (1997)
Pelisarja pistettiin hyllylle moneksi vuodeksi ja Ron Gilbert lähti lätkimään, joten Curse lienee ollut jonkun sortin yllätys ilmestyessään 1997. Tässä vaiheessa PC oli vallannut pelimarkkinat, joten julkaisu tapahtui ensinnä yksinomaan Windowsille. Uudella tiimillä oli isot saappaat täytettävänään, mutta homma saatiin pidettyä odottamattoman hyvin kuosissa eikä suurempaa valittamisen aihetta löydy kuin oikeastaan jälleen muutamista epäloogisista pulmista (läpipeluuohjeelle oli lopulta pakko mennä). Jo M2:ssa oli käsin tehdyt taustat ja tässä ne ovat vielä pykälän onnistuneemmat, kun pahimmista ditherointilegoista on päästy eroon. Sarjakuvamaiset hahmot karuine skaalauksineen saattavat tosin nykysilmään näyttää röpöisiltä ja tyyli kieltämättä erottuu muista visuaaleista. Muina uutuuksina saatiin mukaan ääninäyttely ja puhuva pääkallo Murray, joka nähtiin seuraavissakin osissa – jopa Returnissa, joka muuten suhtautui nihkeästi keskimmäisten pelien rönsyihin.
Kahden kerroksen graffaa
Escape from Monkey Island (2000)
Tätä usein moititaan sarjan huonoimmaksi, mutta itse asiassa … se on sarjan huonoin. Suorastaan vaikea keksiä, mistä valitusvirren aloittaisi, kun tarjolla on kökkö-3D:tä, järkyttävä käyttöliittymä, tylsä tarina ja täysin satunnaisia pulmia (sekä turha monkey kombat). Vanha kunnon hiirellä klikkailu korvattiin Pleikkaria silmällä pitäen peliohjaimella hortoilulla, ja jos sellaista ei ole, niin näppikseltä yrittelyllä. Seiniä päin siis kävellään tuskaisen paljon. Pelisarjan tavaramerkkinä olleet kauniit 2D-graffat korjattiin mauttomasti rendatuilla staattisilla 3D-taustoilla, joiden päällä törttöilevät aikansa bugiset lowpoly-hahmot. Tekninen huonous menisi muuten aikakauden tekniikan piikkiin, mutta mikään pakkohan tätä väärää valintaa ei ollut tehdä. Jos jotain hyvää tästä kasasta pitää sanoa, niin ääninäyttely ja musat ovat enimmäkseen ihan ok.
Aneemikko ja hänen vaimonsa Keppipää
Tales of Monkey Island (2009)
Ostin tämän Telltalen viisiosaisen pläjäyksen jo kauan sitten Steamiin Mäkille, mutta jätin heti ekan osan kesken, kun ohjailu ja 3D eivät sopineet pirtaani. Läpänheitto tuntui myös pykälän rasittavalta. Uusi yritysProtonin voimin 2019 kaappasi mukaansa ja alkuunsa hankala ohjailu alkoi sekin pian sujua – perinteinen point-n-click olisi kyllä edelleen parempi. Polveileva tarina viihdyttää, huumoria on onnistuttu iskemään, vaikeustaso on järkevä ja jopa 3D-graffat ihan ok. Laitteistovaatimukset ovat nykymittapuulla hyvin maltilliset, joten tätä pyörittää hikisempikin läppäri. Kaikkiaan mainio Manki-välipala, jonka jatkoa saatiin tosin taas odottaa kymmenisen vuotta.
Parta teki paluun
Return to Monkey Island (2022)
On vanha jengi koossa taas. Gilbert ja Grossman palasivat pienen 30 vuoden tauon jälkeen Mankin äärelle ja jälkihän on vakuuttavaa. Pelkkien tekijöiden lisäksi kyse on monessa muussakin mielessä paluusta juurille: 3D näyttää 2D:ltä, monet tutut hahmot tekevät paluun (tosin muuttuneina) ja ohjaus on sujuvaa hiirellä klikkailua. Käsis jatkaa pitkälti siitä, mihin M1 ja M2 jäivät, eikä Curse–Escape–Tales-osastolta sanottavasti hyödynnetä mitään. Eräänä esimerkkinä olkoon se, kuinka joissakin peleissä väkivaltaisena raivopäänä näyttäytynyt Elaine on taas varsin seesteinen. Vanhassa ei silti jäädä rypemään, vaan myös uusia hahmoja ja mestoja on kehitelty runsaasti. Vaikeustason valinta on niin ikään uusi juttu, tosin eipä hardikaan ihan kammottavan hankala ollut.
Botski mikä botski
Lopuksi
Reilun kolmenkymmenen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Ensimmäistä Mankia tiirailin teininä Amigan kuvaputkinäytöltä, siinä missä viimeisintä pyörittää perheenisän isolla littunäytöllä hurjasti tehokkaampi Linux-PC. Teknisen ja kaupallisen kentän muutokset näkyvät pelisarjassa monin tavoin: kotitietokoneista siirryttiin PC:lle ja sitten mukaan tulivat uuden sukupolven konsolit, korput vaihtuivat optisten levyjen kautta digitaaliseen levitykseen, ja palikkaiset 2D:t kohenivat lopulta rautakiihdytetyksi teräväpiirto-3D:ksi (yhden harha-askeleen kautta). Itseisarvoinen vaikeus on tehnyt tilaa tasapainoisemmalle pelisuunnittelulle – jollekulle takavuosien absurdit pulmat ja grindaus toki saattavat olla osa nostalgiaa. Vaikka Returnin pitikin olla sarjan arvoinen loppu, niin huhumylly pyörii, joten katsotaan rauhassa, josko jatkoa vielä nähdään. Jos kyllä, niin toivottavasti ainakin nopeammin kuin kymmenen vuoden päästä 🙂
Taas poistui todo-listalta yksi klikkailuseikkailu, Bulbwaren tekemä Bulb Boy (2015). Olin jo lukenut kehuja jostakin, joten osasin odottaa äkkiväärää huumoria ja vihreää värimaailmaa. Näitä odotuksia ei tosiaan petetty, vaan meno oli kaikin puolin häiriintynyttä ja usein groteskia. Testailuhengessä ajelin Poikaapoikkeuksellisesti Lutriksen alta, vaikka omistan sen myös Steamissa, jossa se kieppuu Protonin voimin varsin sujuvasti. Eipä ongelmia ollut Lutriksenkaan puolella, mitä nyt käynnistyskuvakkeeseen piti itse napata jostain netistä kuva.
Lupsakka koti-ilta vielä tässä vaiheessa
Polttimopoika elelee rauhassa Papparafiinin (Grandparafine) ja Koi-ran (Mothdog) kanssa, kunnes avaruudesta (tai jostain) saapuu musta köntsä, joka muuttaa kaiken painajaismaiseksi. Papparafiini katoaa ja poitsun pitää vaaroja uhmaten tietysti lähteä häntä etsimään. Talon koluamisen ja hirviöiden kanssa mittelyn lisäksi väliin on uitettu pelattavia takaumia onnellisesta lapsuudesta, joissa faari, koi-ra ja poika ovat kalassa, piknikillä ja niin edelleen. Hahmosuunnittelu on kautta linjan vekkulia ja musiikki tukee absurdeja tunnelmia mainiosti. Ääniefekteistä mieleen jäi erityisesti Polttimopojan räkätys milloin minkäkin vihollisen kohdattua karmivan loppunsa. Ohjaus tapahtuu sujuvasti täysin hiirellä, mikä lienee ollut luonteva valinta kosketusnäyttöversioita silmällä pitäen.
Kultainen lapsuusmuisto
Tyylitellyn pintansa alla Bulb Boy on viime kädessä suhteellisen tavallinen klikkailu: roinaa etsitään, kuskataan paikasta toiseen ja välillä sohitaan joka puolelle ruutua toivoen, että jotain tapahtuisi. Mallia on yhtäältä otettu Amanitan seikkailuista, mutta toisaalta groteski Happy Game (2021) lienee puolestaan napannut tästä vaikutteita. Vaikeustaso on varsin kohtuullinen eikä jalka topannut kuin jokusen kerran toiminnallisemmissa kohdissa – hetkittäin peli on pikemminkin pulmilla höystettyä toimintaa kuin puhdasta point-n-clickiä. Poika voi sinänsä kuolla, vaikkei asialla suurta merkitystä olekaan lyhyin välein ripoteltujen jatkopaikkojen takia. Päämäärätöntä harhailua vähentää tietty lempeä ohjailu, kun väärään paikkaan ei enää pääse takaisin eikä turhaa keräiltävää roinaa ole ollenkaan.
Läpipeluuseen taisi lopulta mennä vain pari–kolme tuntia, joten mistään massiivisesta saagasta ei ole kyse. Yhdeksän euron hinta olisi siten kalliin puolella, mutta jonkin Humble Bundlen mukana peli tuli puoli-ilmaiseksi. Kyllähän tämä osui omaan huumorihermoon, vaikka kaikki tuskin näin makaaberille hassuttelulle lämpenevätkään. Jatkoakin on jo tekeillä.
