Kuten tunnettua, Linux Mintissä on kolme virallisesti tuettua työpöytäympäristöä:
Cinnamon
MATE, jonka alla on vielä lisävalintoina ikkunamanageriksi:
– Marco
– Metacity
– Compiz
Xfce
Itse olen ollut perinteisesti vaivainen, vain Mate matkamies maan, mutta viime aikoina on alkanut käydä ilmeiseksi, että kyseinen ympäristö ei ole Mintin kehittäjille enää mikään suuri prioriteetti. Niinpä kodin koneenkierrätysrumbassa asensin muksujen koneille Cinnamonin – yhtäältä omaa vaivaa säästääkseni ja toisaalta siksi, että tulee itsekin siihen hieman tutustuttua. Perheen nykykoneet ovat sen verran tehokkaita, että muistin tai levytilan säästäminen ei ole enää merkittävä kysymys. Se kolmas vaihtoehto, Xfce, ei ole vuosien varrella ikinä tuntunut omalta, eikä se Mateen verrattuna ole edes kevyempi.
Jos pohjalla ei ole aiempaa kokemusta ja mieltymyksiä, niin Cinnamon on ihan kelpo valinta. Voisin tietyin varauksin kuvitella sitä jo itsekin käyttäväni, vaikka jotain Matesta tuttuja juttuja puuttuu ja osa ratkaisuista on “one size fits them all” -tyylisiä. Vastapainona saa näistä kolmesta vaihtoehdosta parhaiten tuetun ympäristön, jossa ei ole mitään ilmeistä huutavaa puutetta. Työpöytä on kompositoitu vakiona, joten ikkunat eivät repeile rumasti. Itse asiassa lienee niin, ettei kompositointia edes saa pois päältä kuin koko ruudun ikkunoilta eli tyypillisesti vaikkapa peleiltä tai videotoistimilta.
Maten lapsipuolen asemasta kertoo paljon se, että Nvidian ajuriversiolla 510 tai 515 hela hoito eli Marco yksinkertaisesti kusahtaa (ilmeisesti yhtä lailla ja samasta syystä kippaa myös Metacity). Eräs “ratkaisu” on pitäytyä versiossa 470, mutta onhan tämä ongelma ollut tiedossa jo ainakin keväästä asti eikä mitään ole edelleenkään tapahtunut. Lisäksi 470 oli ainakin omassani ja pojan vanhassa koneessa jokseenkin epäluotettava jämähtelijä. Vanha kettu ei panikoi ja osaa lähteä etsimään ratkaisua, mutta aloittelijalle tilanne olisi aika lohduton.
No hyvä, ei sitten käytetä Marcoa. Kaikenlaisia zoomeja, feidejä ja ikkunanmuljutuksia tarjoava ikkunamanageri Compiz ei kärsi samasta kaatuiluongelmasta. Vakiona Kumipizzan asetukset ovat melko rasittavat, mutta ahkerasti asetustyökalua räpeltämällä niistä saa lähestulkoon mieluisat. Compiz hoitaa samalla kompositoinnin, oletuksena OpenGL:n avulla (asetuksen saa poiskin, mutta sitten alkaa repeily). Mikä sitten muka vikana, häh? Eipä juuri muuta kuin se, että tilanteesta riippuen ikkunoiden koon muuttelu ja ihan pelkkä liikuttelu saattaa olla törkeän tahmaista, etenkin jos ruudulla on vaikkapa samaan aikaan raskas webasivu. Ongelma liittyy epäilemättä jotenkin kompositointiin, mutta eihän tämä nyt vetele, jos alla on kyvykästä RTX- ja Ryzen-rautaa.
Jos ei halua siirtää ikkunoita, voi kytkeä vastaavan plugarin pois käytöstä.
Seuraava! Normaali Marco ei ole vaihtoehto, mutta entäpä yhdistelmä Marco+Compton?Compton on kompositori, jonka totesin takavuosina aivan liian raskaaksi. Koneet ovat kohentuneet ja ainakin jossain määrin myös Compton, vaikka se taitaa todellisuudessa olla tätä nykyä hylätty projekti. Varsinaisen kompositoinnin hoitaisi ihan näppärästi ja keveästi Nvidian ajurikin, mutta Marcon surkeassa nykytilassa pitää turvautua tähän vaihtoehtoon siihen saakka, kunnes (lue: jos) korjaus ilmaantuu. Hyvänä puolena hätätilaratkaisu sentään toimii ja vanhan tutun Markon saa käyntiin.
Tällainen kaunis varjo Lutriksen ikkunalla.
Ihan näin helpolla vaihtoehto-mintteilijää ei sentään päästetä, vaan jälleen on tarpeen lähteä asetusten äärelle. Comptonille on oma rajoittunut asetusohjelmansa, mutta suoremmin asiaan pääsee tunkkaamalla tiedostoa .config/compton.conf, jonka avulla saa enemmän vaihtoehtoja näkyville. Ponnahdusikkunoilta, menuilta ym. varjot pois, niin grafiikan bugailu putoaa jo siedettävälle tasolle, minkä lisäksi ainakin itse halusin vaalentaa ja pienentää varjoja. Tarjolla olisi kompositoinnin GL-kiihdytyskin, tosin sen kanssa pääsee jälleen nauttimaan tökkimisestä.
Ihan vakuuttunut en ole tästäkään ratkaisusta: kuten yltä näkyy, joissakin varjoissa on kummallisia bugeja, jotka saisi varmaan halutessaan ikkunakohtaisesti fiksattua. Videotoisto tai ikkunoiden siirtely ei sentään repeile tai hidastele, mutta pikku kauneusvirheitä on kyllä löytynyt esimerkiksi pelien kanssa. Välillä Compton haukkaa hetkellisesti paljon CPU-aikaa ja vastaavasti reipas kuormitus hidastaa ikkunointia. Toistaiseksi tämä on kokeilluista vaihtoehdoista silti paras, joten olkoon toistaiseksi näin. Jos Marco joskus palaa elävien kirjoihin, niin yritän jälleen sen kanssa – takaraivossa elää alati myös ajatus Cinnamon-valtavirtaan liittymisestä, niin luovuttamista kuin se olisikin.
edit: Marco itse asiassa toimii, kunhan valinta on pelkkä “Marco” eikä “Marco+compositing”. Lopputuloksena on tosin aika läsän näköinen varjoton ja repeilevä työpöytä. Repeilyn korjaa toki Nvidian ajurin oma kompostori.
Harvemmin odottelen minkään TV-sarjan tai leffan jatko-osia, mutta tällä kertaa jopa hieman odottelin. Cobra Kain neljäs kausi jäi niin monessa suhteessa auki, että viides kausi oli vain ajan kysymys, ja sieltähän se sitten tuli. Mukana menossa ovat vanhat tutut naamat, minkä lisäksi wanhoilta päiviltä on kaiveltu esiin myös karaten paha poika Mike Barnes sekä jo aiemmin pikaisesti vilautettu Chozen Toguchi – vanhoja Dannyn arkkivihollisia aikanaan hekin.
Jotain se piru taas hautoo 🙁
Kreese lusii – hämmästyttävää kyllä, syyttömänä – linnassa, joten pääpahiksena jatkaa Terry Silver. Silver oli kreisi jo ennenkin, mutta nyt jäppisestä on tehty vielä lisäksi suuruudenhullu sekä lähes kaikkivoipa: yrittävät hyvikset juonia sitten mitä hyvänsä, niin ketku on aina askeleen edellä ja arvaa kaiken. Gorba-dojot leviävät isolla rahalla pitkin itärannikkoa ja mukaan hurahtaa aina vain lisää (verenhimoista) jangsteria. Hiton huonoltahan tilanne tosiaan näyttää Miyagi-do:n kannalta, vielä kun ulkomailta kuskataan kasa kovanyrkkisiä luunmurskaajia ponnarijampan keskijohtoon.
No sitäpä sitä, mutta kui?
Viidennen kauden alku on lähinnä asteen kökköä, tylsähköä juonittelua ja maakuntamatkailua, joten ensimetreillä en ollut järin vakuuttunut. Onneksi sentään puoliväliin tultaessa joku taas muisti, että tämähän on toimintasarja, ja yskivä kone saatiin käyntiin. Turpiin mätetään, puolia vaihdetaan, myyräntyötä tehdään, välillä riipaistaan kännit, sydänsuruja koetaan: niitä samoja rakennuspalikoita, joista viihdyttävät alkupään kaudet rakentuivat. Syvällinen henkilökehittely on tosin pitkälti heivattu romukoppaan, sikäli ohuita hahmoja ovat esim. Silverin luunmurskaajat. Kaanonia rakentavat oikeastaan vain lyhyt Kreese/Silver-flashback sekä Mike Barnesin seestyminen huonekalukauppiaaksi.
Viimeisessä jaksossa tuntuu tulleen hieman kiire, sillä käänteitä on melkoinen läjä yhteen eppariin. Kaikenlaiset sivujuonet päätellään nopeasti ja ennalta-arvattavasti, vaikka samalla jätetäänkin varmuuden vuoksi jokunen koukku auki mahdollista seuraavaa kautta varten. Mitään varmaan ei vielä ole tiedossa, mutta dollarit on varmasti laskettu ja hiukan huhujakin jo “sattumalta” liikkeellä, eli eiköhän S6 sieltä ensi vuonna valune.
Siitä on noin parikymmentä vuotta kun pelasin viimeksi Myth II: Soulblighteriä. Aikanaan peli kolahti tosi lujaa ja se tuli hakattua pariin kertaan läpi, yhden kerran Mäkillä ja toisen kerran Linuxilla lisäosineen. Tuolloin Linuxilla pelaaminen oli aika lailla hankalampi harrastus kuin tänä emulaattorien, Protonien ja striimauspalvelujen aikana, mutta Loki Software porttasi joitakin isoja hittejä natiiviversioiksi (kiitos siitä!). Ensimmäistä tai kolmatta Mythiä en ole jostain syystä koskaan edes kokeillut. Kolkkia ei enää edes tehnyt Bungie, ja arvostelujen perusteella taso läsähti viimeiseksi jääneessä osassa.
Jossain varaston uumenissa on vielä bigbox-versio Linuxille tallessa, mutta se tuskin enää lähtisi edes käyntiin, sillä käyttöjärjestelmät ja kirjastot ovat ehtineet muuttua jo niin moneen kertaan. Ongelman ratkaisee kätevästi Project Magma, joka on päivittänyt pelimoottoria nykykoneilla toimivaksi. Windows-, Mac- ja Linux-version lisäksi sivulta löytyy ladattavaksi myös kaikenlaista laajennusta ja lisäkenttää. Alkuperäinen pelilevy tarvitaan asennusta varten, mutta varaston sijasta tongin hetken Internetiä ja “jostain” sattui löytymään iso-image, jonka avulla Myth asentui ongelmitta.
Kaikkeen sitä sotamies joutuukin.
Kiitos Project Magman huhkimisen, peli tukee nykyisiä ruututarkkuuksia sekä 3D-kiihdytystä OpenGL:n avulla. Ruudunpäivitys onkin pehmeää, mutta 27″ littumonitorilla palikkaiset hahmot ja esineet näyttävät pykälän karummilta kuin kuvaputkella 20 vuotta sitten. Maaston mössöisyyttä voisi korjata lataamalla korkean resoluution tekstuuripaketin, vaikka toisaalta karuissa graffoissa on alkuperäistä aitoutta. Muutaman tunnin pelutuksen perusteella kaikki tuntuu toimivan hyvin: en ainakaan vielä törmännyt kaatuiluun tai mihinkään merkittävään bugaamiseen.
“Vieläkö maistuu?”, kysyy Skrolli-lehden retroliitteen vakiopalsta. Samaa pohdin itsekin, kun lähdin taas Mythin maisemiin. Kuuden kentän jälkeen voin onneksi todeta, että kyllä maistuu. Itse tarina ei kenties vaikuta enää yhtä vetävältä kuin aikanaan – aika tavallista miekkaa ja magiaahan tämä – mutta itse sisältö potkii edelleen. Sopivan haastavaksi viritetty vaikeustaso, vaihtelevat tehtävät ja taktinen rähinöinti pitävät otteessaan. Jopa nykypeleihin tottunut 10-vuotias poikani näyttää jääneen koukkuun, joten eiköhän tuo tarinamoodi tule tahkottua kolmannenkin kerran läpi. Katsotaan, riittääkö sen jälkeen vielä intoa tutustua nettipeliin tai lukuisiin harrastajien tekemiin lisäpalikoihin. Ehkäpä ainakin vanha tuttu lisäosa Chimera pitäisi yrittää kaivaa jostain netin syövereistä.
Tätä nykyä vanhoja hittipelejä herätellään ahkerasti henkiin uusilla tietokoneilla sekä konsoleilla toimivina remakeina, joissa on sekä taiteellisia että teknisiä parannuksia (tai sellaisten yrityksiä). Olisi uljasta, jos koko Myth-trilogian voisi suit sait laillisesti ostaa vaikkapa Steamista. Kukaan ei toistaiseksi näytä tähän tilaisuuteen tarttuneen, joten mennään sitten laittomammin. Sonyn taskuun juuri siirtyneeltä Bungielta lienee valitettavasti turha odottaa mitään, joten kiitos vielä Project Magmalle lipun kantamisesta.
Olen kirjoittanut ennenkin Downton Abbeystä, koska sillä on vakaa asema pukudraama-katselulistallani. Sarjan ja ensimmäisen elokuvan seuraksi ilmestyi tänä vuonna jatkoa, Downton Abbey: A New Era, joka kompletistin oli tietysti hankittava käsiinsä. Saksan eBayltä löytyi järkihintaan bluukkarina Downton Abbey II: Eine neue Ära, jossa onneksi oli mukana myös enkkusubit. Kuriositeettina tarjolla olisi myös saksankielinen dubbaus, josta voisi irrota ainakin komiikkaa.
1920-luku on kallistumassa lopuilleen ja Downton Abbeyssä ollaan taas kerran persaukisuuden partaalla: kattokin vuotaa. Yllätyspelastajaksi ilmaantuu varakas elokuvateollisuus, kun kartanossa ruvetaan kuvaamaan draamafilkkaa. Elokuvan tekeminen elokuvantekemisestä on jokseenkin Yo dawg -henkistä metaa, enkä ole ihan vakuuttunut koko kuvion uskottavuudesta, mutta saadaanhan sillä tietysti käänteitä matkaan. Toinen iso yllätyskäänne on matriarkan perimä hieno huvila Etelä-Ranskassa, johon lähetetään randomilla puolet hahmoista.
Muumit Rivieralla
Molemmissa pääjuonissa on lievästi överiksi vetämisen makua tyyliin Pekka ja Pätkä Suezilla (1958), ikään kuin tuttujen hahmojen normaalissa maalaiselämässä ei olisi enää tarpeeksi puitavaa. Tällaiset irtiotot ovat usein oireellisia siitä, että käsikirjoittajilta ovat ideat loppu. Sitä sun tätä deus ex machinaa on ängetty mukaan vähän turhan paljon, ikään kuin olisi pelätty, etteivät katsojat jaksa rauhallisempaa, todenmakuista kehittelyä – jota sarja parhaimmillaan oli – seurata. Yritän kuitenkin säilyttää toiveikkuuteni, enkä siksi vielä usko, että tuoteperhe on kokonaisuutena hypännyt hain.
Tekninen toteutus on kohdallaan: niin ääni kuin kuvakin ovat tasaisen laadukkaita muutamaa kummallisen kontrastitonta kohtausta lukuun ottamatta. Ainoa silmään pistänyt seikka oli värikylläisyyden ruuvaaminen tappiin, sillä olihan alkuperäinen sarja värimaailmaltaan lähinnä hillityn harmaa, usein jopa synkeä. Kyllähän tätä katseli – jos nyt ei leffan absoluuttisen hyvyyden vuoksi, niin ainakin siksi, että pääsi kohtaamaan tutut hahmot vielä kerran ja näki, millaisia askeleita kunkin elämä otti eteenpäin. Henry Talbotilla oli koomisesti taas jotain autoilukiireitä, joten tässäkään leffassa häntä ei nähty. Tämmöistä fanserviceähän tämä, katsotaan väsäävätkö lisää.
Poitsun Linux-kone toimi oikein mukavasti siihen saakka, kunnes Mint päätti päivittää Nvidian ajurit 470-sarjalaisiin. Siitä lähtien – myös 510/515-ajureilla – X-ikkunointi ei aina herää valmiustilasta. Tämä ei ole ilmeisesti mikään tuiki tavaton ongelma edes, mutta vasta tänään löysin toimivalta tuntuvan ratkaisun tästä ketjusta: https://forums.developer.nvidia.com/t/fixed-suspend-resume-issues-with-the-driver-version-470/187150
Vaikea sanoa, mitä tarkalleen tapahtuu, mutta nuo Humblebeen ehdottamat muutokset tekemällä kone tuntuu heräävän taas luotettavasti. Megalomaaninen systemd-syöpä leviää hiljalleen joka puolelle nyky-Linuxeja, eikä siitä tässä(kään) tuntunut olevan mitään muuta kuin harmia. Katsotaan nyt, miten pidemmän päälle, mutta ainakaan ruutu ei enää tunnu jäävän pimeäksi eivätkä nvidia-sleep.sh ja X jää jumiin haukkaamaan 100 % suoritinajasta.
Starting from driver version 470 Nvidia decided to do things “right” i.e. use a systemd service for sleep and suspend, which occasionally led to X hanging with a black screen (510/512 likewise). Only today I discovered a solution by Humblebee on this discussion thread: https://forums.developer.nvidia.com/t/fixed-suspend-resume-issues-with-the-driver-version-470/187150 Good luck, it seems to have worked for us at least!
Täydellisen matkakajarin metsästys jatkuu edelleen. Tällä erää kaupasta lähti mukaan Anker Soundcore Motion Plus. Aiemmista vaihtelevista kokemuksista johtuen suttasin projektiin toiveikkaasti tällä erää hiukan enemmän rahaa, 125 euroa. Pötkö ei olekaan ihan pienemmästä päästä, mutta vielä varsin hyvin vaikkapa reppuun menevä. Paino on samoin jo tuntuva (noin kilo), mikä asettaa kanniskelulle omia puitteitaan. Mustan purnukan yleisilme on tavanomainen, muttei onneksi mitenkään ruma. Runko vaikuttaa tukevalta, tosin kumipäällysteeseen jää helposti sormenjälkiä. En ruvennut upottamaan Motionia mihinkään sankoon, vaikka sen pitäisi ilmeisesti olla hyvin vedenkestävä niin kauan kuin oikean reunan portit on peitetty korkillaan.
Jos vielä yksi kajari?
Lataus tapahtuu nykyaikaisesti USB-C:llä, minkä lisäksi samaisen korkin alta löytyy itselleni ehdoton liitäntä miniplugille. Mukana tulee molemmat johdot, jos nyt ei kovin pitkät sellaiset. Valmistaja lupailee käyttökelpoista 12 tunnin akkukestoa, mutta se lienee todella pienellä äänenvoimakkuudella, koska alta tunnin testisessio haukkasi 10 % latauksesta. Päivitän alle, kun tulee matkakäytöstä enemmän todellisia kokemuksia. Langaton toisto BT:n kautta onnistui nopealla kokeilulla asiallisesti, mutta ikävänä miinuksena BT:n käyttö katkoo aux-liittimestä tulevaa ääntä, vaikkei puhelimella oikein edes tekisi mitään. Päällä on mukavantuntuiset napit oikein kytkimillä äänenvoimakkuutta, BT-paritusta, bassobuustia sekä biisien vaihtamista varten – viimeksimainitut on tosin toteutettu aika kummallisesti yhtä nappia rämpyttämällä. Äänenvoimakkuuden säädössä on jokseenkin isot hypyt: vastaan tuli jo tällä testailulla tilanne, että haluttu voimakkuus olisi ollut kahden askeleen välillä.
Ja sitten pääasiaan eli äänenlaatuun. Vakioasetuksilla ilman buustia bassoa on kovin vähän ja buusti päällä taas liikaa. Basson ylikorostaminen DSP:n voimin myös puurouttaa keskiääniä, joten kumpikaan asetus ei ole sinältään sopiva. Ennen vanhaan tilanne olisi joko ollut vain hyväksyttävä tai ruvettava räpeltämään korjausta tietokoneen päässä, mutta onneksi kännykkään ladattavan appiksen avulla säätöjä voi muokata vapaammin. Laitettuani equun vain pienen buustin bassoon rupesi ääni kuulostamaan jo asiallisemmalta. DSP tekee silti välillä jotain hiukan omiaan, minkä huomasi aaltomuodoiltaan hyvin puhdasta SID-musaa kuunnellessa. Äänenvoimakkuutta voi säätää samasta sovelluksesta, mutta piuhalla soittaessa sekin aiheuttaa äänen katoilua. Olisikohan tämä ollut ihan mahdotonta tehdä toisin?
Tyypillisesti BT-kajarien elementit sojottavat joko suoraan ylös tai sivulle, mutta Anker päätti kallistaa niitä hieman ylöspäin, mikä lieneekin pöydällä olevalle pötkölle ihan hyvä ratkaisu, sillä ääni ei heijastu aivan yhtä innokkaasti heti kovasta pinnasta. Kaiuttimen sijoittelulla tuntuu olevan kohtuullisen paljon merkitystä, sillä korostus muuttuu etäisyyden myötä reippaasti. Eräs käyttökohteeni Motionille tulee olemaan leffakajari, jolloin volaa on hyvä olla, koska joidenkin leffojen äänet ovat niin surkeaa pihinää. Ääntä pötkylästä tosiaan lähtee jopa yllättävän paljon, mutta jossain kohdassa mukaan ilmaantuu tuttu purkkimaisuus, joten järkevimmät volot ovat aika maltilliset. Sekalaisissa lukemissani arvioissa äänenlaatua on jopa kehuttu; itse en nähnyt siinä mitään erityistä kehuttavaa (mikä vahvistaa herkästi näkemystä siitä, että jotkut “arviot” ovat lähinnä maksettuja mainoksia).
Värkin koko leveys on 25 cm ja vasemman ja oikean laidan kauimmaisilla elementeillä on 20 cm etäisyyttä toisistaan, joten jonkun sortin stereokuva on mahdollinen. Käytännön testailun perusteella sellaista tosiaan onkin, mistä saattaa olla leffojen kanssa jotain marginaalista iloa. Läheltä kuunnellessa kajarin sisäisen kohinan voi erottaa selvästi, mutta toiston aikana tai normaalilta kuunteluetäisyydeltä se ei onneksi erotu. Laatuvaikutelmaa moinen kohina ei toki paranna. Positiivisena puolena Motion ei vingu, jos sitä lataa toiston aikana läppärin USB-liittimestä – vinkuna on ollut riesana omistamissani JBL:issä ja Rockbox Brickissä. Erillisellä laturilla nekin sentään pysyivät hiljaisempina.
Kuten arvelinkin, Graalin maljaa ei vieläkään löytynyt. Ehkäpä toisena vaihtoehtona harkitsemani Marshall olisi ollut parempi valinta, mutta se olisi ollut vieläkin kalliimpi ja painavampi. En tässä vaiheessa jaksa enää uskoa, että sitä täydellistä matkakaiutinta on olemassakaan, vaan aina on pakko tehdä kompromisseja koon, hinnan, ominaisuuksien ja äänenlaadun välillä. Näin ollen Anker Soundcore Motion Plus saa arviokseen 3,5/5 “ihan kiva”. Lisään alle, jos jotain uutta ilmenee pidemmän käytön myötä.
edit: Pötkö tukee normaalin SBC:n lisäksi aptX:ää, joten ainakin Androidista pitäisi saada vähän parempaa äänenlaatua. iLaitteista heikommin. Kantavuus tuntuu olevan varsin hyvä.
Vammala Partyillä julkaistu, Kimmon kanssa työstetty Ryönämestari-video – tai oikeastaan tuoteperhe – oli ensimmäinen tällainen videoprojekti, jossa olin isosti mukana. Itse idea syntyi jo 2021 samaisilla Vammala Partyillä epäilyttävän grillipihvin innoittamana. Tuotanto pistettiin käyntiin heti samana syksynä ja viimeiset kuvaukset sekä editointi saatiin kasaan heinäkuun alussa. Ote oli astetta vakavampi kuin “mennään heilumaan kännykkäkameran kanssa johonkin”, joten sisältöä tarvittiin odottamattoman paljon ja työmääräkin oli melkoinen. Muistilistalta löytyy seuraavia:
Sloganit
Logo
Jingle (tämän tapailin ihan itse Casion uruilla)
Maaseutuvideo
Käsis
Äänitetyt välispiikit
Frankin ja Jorman haastatteluvideot
Maaseutunäkymä taltioitiin Viikissä kännykkäkameran avulla jo syksyllä ja haastattelut tehtiin kotitalon kerhohuoneella, johon saatiin lavastettua riittävästi sekä Ryönämestarin koekeittiö että toimisto. Kuvaustilanne vaati reippaasti kaikenlaista rekvisiittaa ja laitteistoa puvuista mikrofonitelineisiin. Jorman esiliinan ompelin käytetystä lakanasta 🙂 Erikseen mikitys osoittautui hyväksi ideaksi, sillä kännyköiden tallentama ääni takakameran suunnasta ei ole mitenkään kehuttava ja samalle raidalle piti saada vielä haastattelijan ts. itseni ääni. Välispiikkini mikitin netistä löytyneen vinkin mukaisesti paksusta peitosta tehdyn teltan suojassa kaikujen välttämiseksi.
Ryönämestarin koekeittiöllä eli kerhohuoneen keittonurkkauksessa
Vaikein sisältö eli haastattelut saatiin purkkiin yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, minkä jälkeen oli edessä ennalta eniten pelottanut vaihe: videon leikkaus. Laittelin ensin kasaan testivideota OpenShotilla, kunnes ilmeni, että sen renderöimä video tökki pahasti. Uusi yritys Kdenlivellä oli onnistuneempi ja homma hoitui lopulta varsin kätevästi. Eniten aikaa kului kohinoiden poistoon ja äänentasojen säätelyyn Audacityllä. Kaikki tämä siis Linuxissa, tietysti. 27″ näyttö ja edelleen suhteellisen tehokas Ryzen-prosessori olivat editoinnissa ystäviä, mutta voin hyvin kuvitella, että vähääkään isommissa projekteissa 16 gigan muisti tulee nopeasti vastaan.
Kurkistus kulissien taakse. Yksi kolmijalka kännykkäkameralle ja toinen mikrofonille.
Mitäs tästä kaikesta tuli opittua vastaisen varalle? Ainakin se, että tarvittavan sisällön, rekvisiitan ja järjestelyn määrä oli selvästi suurempi kuin kuvittelin. Käsistä ei voi jättää ylimalkaiseksi, “improan siihen jotain”, vaan kuvaustilanteessa replojen on parempi olla hyvin muistissa sujuvuuden nimissä. Katsojan huomio kiinnittyy luonnostaan ihmisiin, kasvoihin ja toimintaan, joten lavastuksen hienoudet, kuten mukaan ripottelemamme pikku vitsit menivät yleisöltä pitkälti ohi. Käytettävän laitteiston on hyvä olla kunnolla hallussa; haaskasimme tarpeettoman paljon aikaa Android-kännykän sahaavan automaattitarkennuksen kanssa ja se unohtui sittenkin päälle Frankin haastattelussa.
Partyiltä on taas jokseenkin ryytyneenä palattu, mutta on sitä pahempaakin nähty. Osallistuin jälleen sekalaisiin kompoihin, joten tässä näytille tekeleitä ja hiukan niiden taustatarinaa. Ensimmäisenä Tuplaimet, jotka eivät tällä erää olleet ehkä ihan nokkelimpia keksimiäni, vaikka kakkossija heltisikin. Välillä aika vaikea ennustaa yleisön äänestyskäyttäytymistä, kun oma suosikkini sijoittui huonommin:
Valokuvasompoon näpsäisin simppelin shakkikuvan Shah Mat, joka toimii aiheen luontaisen kuvauksellisuuden takia. Linssivääristymä teki kuvaan aikamoisen kalansilmämuljahduksen, jota en ruvennut suuremmin korjailemaan, vaan säädin lähinnä hiukan kontrastia, rajausta ja väritasapainoa.
Nappuloiden siirtelyn jälkeen laudalla ei näytä edes olevan matti
Toinen valokuva oli Kimmon kanssa työstetty Jorma lepää, osa suurempaa Ryönämestari-konseptia, josta kirjoitan tarkemmin ihan oman postauksensa. Kuvaan tavoitettiin suomalaisen miehen lepohetki maaseudulla rankan työpäivän päätteeksi.
Kuvattu Pakarajärven maitolaiturilla
Jos juuri muuta en ehtisikään, niin petskari sentään on yleensä nopea tehdä. Tällä kertaa ensimmäinen kahdesta duunista on optikkokäynnistä ja siellä nähdyistä hienoista laitteista innoittunut OC-125:
A largely* non-intrusive and pain-free optical device for measuring human visual acuity
Toinen petskari oli osa Ryönämestari-tuotesarjaa, tekstigraffaksi muokattu, Kimmon alkujaan piirtämä logo. Tämä kuva julkaistiin nimellä Laatu ruokaa.
Puhtaasta luonnosta lapioitu
Kaikkein eniten vaivaa meni Ryönämestari-videoon, jonka ideointi ja tekeminen alkoivat jo tasan vuosi sitten. Kirjoitan siitä tosiaan ihan oman postauksensa hiukan myöhemmin, koska sanottavaa on paljon ja projektin aikana tuli opittua yhtä sun toista – enimmäkseen tietysti kantapään kautta. Oli samalla ensimmäinen oikea wild compo -entryni, vaikka joihinkin olen hiukan osallistunut vuosien varrella.
Tavallisia halpoja shakkinappeja voi säilyttää hyvin sekalaisissa pusseissa tai pahvirasioissa, mutta siinä vaiheessa, kun pelivälineisiin on satsattu kunnolla rahaa tai ne menevät lahjaksi, ei nuhju Minigrip enää ole oikein arvoisa ratkaisu. Halpoja puisia rasioita myydään askarteluliikkeissä, monet ulkomaiset shakkiliikkeetkin lodjuja kaupittelevat, ja vielä yhtenä vaihtoehtona on hankkia sopiva nätti korurasia tai vastaava (ne tosin tuppaavat olemaan usein aika pieniä).
Kiinni.
Itse olen ostanut halpoja pikku puulippaita, jotka käyvät jo ihan sinältäänkin, jos tavoitteet eivät ole korkealla. Pikku tuunaamisella niistä saa kuitenkin paljon nätimpiä. Ainakin lakkaaminen tai pellavaöljyllä käsittely olisi hyvä idea, ettei käsittelemättömään pintaan tartu mähmää. Itse olen sekä maalannut että petsannut rasioita, ja joskus olisi hauska kokeilla puhalluslampulla tmv. polttamista – voi tosin olla, ettei tuo höttöinen puu ja viilu kovin kauniiksi kärvenny. Akryylimaalit ja -lakka mahdollistavat nopean työskentelyn, mutta ainakin tuo itse käyttämäni lakka vaatii lopulta pitkän kuivumisen, että viimeinenkin tahmeus katoaa.
Auki.
Sisäpuolelle ei välttämättä tarvitse tehdä mitään, mutta säätäjähän toki säätää. Yllä näkyy yksi mahdollinen pehmustusratkaisu, jossa olen liimannut huopaa kattoon ja lattiaan, sekä asentanut väliseinän pohjalle, jotta napit pysyvät erillään eivätkä hölsky ihan yhtä paljon. Huopa on armelias materiaali, sillä sitä voi vähän venyttää tai painaa kasaan, eikä palasten leikkauksen tarvi onnistua ihan puolen millin tarkkuudella. Ohuempaa kangasta olisi melko mahdotonta saada yhtä siistiksi. Etu- ja takaseinä ovat tässä jääneet peittämättä, eikä erillisistä paloista näpertämällä saisi kovin helposti siistiä lopputulosta (tämäkin oli jo aikamoisen tuskan takana). Materiaalien yhteishinta lienee reilun kympin, mikä on vielä jonkun verran halvempi kuin ulkomailta tilattu valmis pehmustamaton boksi.
Viimeisin googlauksen sävyttämä sivuraide oli stadin slangiin tutustuminen, josta lähti liikkeelle vähän laajempikin kielellinen pohdinta. Vaikka olenkin Helsingissä sen 20 vuotta asunut, en ole sanottavasti poiminut sinä aikana (uusia) slangisanoja omaan puheenparteeni. Muutosta on tapahtunut lähinnä siinä, että länsisuomalaisen kulmikas Tyrvään murre on pehmentynyt ensin Tampereen kautta ja sittemmin aika lailla vesittynyt tavalliseksi puhekieleksi. Niin monet muutkin ovat junantuomia, ettei etenkään vanhaa slangia juuri arjessa kuule. Mielenkiintoista kyllä, paljasjalkaisempi jälkikasvu tuntee slangia vielä huonommin – olisin kuvitellut sitä edes koulusta hiukan tarttuvan, mutta näemmä ei. Jopa 1980-luvun Vammalassa vaikkapa fillari, duuni, fleda, kundi, koisia, prätkä, rotsi ja veke kuuluivat nuorten kieleen, mutta ainakaan täällä keskisellä alueella 2020-luvun Stadin skidit ei bamlaa slangii.
Suuri(n) osa vanhan slangin sanoista oli peräisin ruotsista, mikä ei ole länsisuomalaiselle ihan niin eksoottista kuin voisi luulla, sillä murteellisia lainoja on sielläkin vielä jäljellä. Vaikkapa mummuni pruukasi tehdä jotain ja joskus piti fundeerata (etenkin jos tuli tenkkapoo) tai trahteerata. Myös 1995–1996 “opiskelemassani” armeijaslangissa oli Helsingin vaikutusta: elbata, skode, sluibata, spade. Sittemmin lainojen lähteeksi on tietysti muuttunut englanti, mikä näkyy oikein erityisesti tietokone- ja skeneslangeissa, jotka ovat täynnä koodaamista, sorsaa, konnua, uppaamista, donaamista, sedaria, hardista, disua ja seepua – näissäkin alkaa jo muuten erottaa sukupolvieroja.
Appis on ratkaisu melkein kaikkeen.
Vaikka vanhin slangi onkin jo aika lailla kuollut puhujiensa myötä, on se joka tapauksessa kulttuurihistoriaa, jonka säilyttämisellä on oma arvonsa. Kirjoihin ja tutkimuksiin on taltioitu eri aikojen sanoja, ja Stadin Slangi ry julkaisee lehteä sekä järjestää muuta toimintaa. Murteen ajopuuna en sinänsä koe slangia itselleni miksikään sydämenasiaksi, mutta samalla toki tajuan kielen monimuotoisuuden arvon, joten luultavasti kersat saavat hiukan kasvattaa kielellisiä juuria kotikaupunkiinsa. Isikoodaus auttaa tässäkin 🙂
