Lännenelokuvia vaivaa usein melkoinen asefetisismi: etenkin spageteissa on nähty mitä kummallisempia virityksiä, jotka tietysti kääntävät tapahtumien kulun viime hetkellä. Toinen silmään sattunut piirre on asevalikoiman anakronistisuus – siihen ja siihen aikaan ei ole voinut olla sitä tai tätä torrakkoa vielä olemassakaan. Tässä ihan omaksi ilokseni pieni lunttilappu, jonka perusteella pystyy tunnistamaan leffoissa useiten nähdyt aseet ja samalla suunnilleen ajoittamaan ne historiallisesti. Aseiden kuvat lainattu vapaamielisesti sieltä sun täältä, leffabongaukset kaappasin itse.
Colt Army Model 1860 ja 1851 Navy
Etenkin pikatilanteessa näitä kahta on vaikeaa erottaa toisistaan, minkä lisäksi Coltin Walker ja Dragoon ovat nekin hyvin samanlaisia. Parhaita tuntomerkkejä ovat Navyn kulmikas piippu ja suuri latausvivun sarana. Army Modelissa piippu on pyöreä. Molemmat olivat käytössä sisällissodassa. Mekanismi on yksitoiminen – iskuri viritetään joka laukauksen välillä – minkä lisäksi molemmat ovat ns. ball and cap -revolvereita, eli ne eivät käytä patruunoita (ainakin Navyyn tosin oli tehtävissä myöhempi patruunamodifikaatio, joka nähdään Clintillä Hyvät, pahat ja rumat -elokuvassa). Lataaminen oli siis varsin hidasta ja vaati nallin, ruudin ja luodin tunkkaamista joka kammioon erikseen.
Colt Single Action Army (Peacemaker)
Peacemaker on länkkärien revolvereista ehdottomasti ikonisin. Mekanismi on tässäkin yksitoiminen, mutta suurena parannuksena pyssy käyttää jo patruunoita. Tuotanto alkoi 1873, joten sisällissotaan nämä eivät ehtineet.
Remington Model 1858
Nimestä huolimatta Remingtonin valmistus alkoi vasta 1862. Tämäkin on ball and cap -revolveri, vaikka myös patruunakonversio oli mahdollinen. Helpoiten Remmarin erottaa samannäköisistä Colteista (Navy ja Army) siitä, että kehys kulkee rullan yli. Toinen hyvä tärppi on pitkä viisto latausvipu.
Revolvereja oli huomattavan monta muutakin mallia – tässä ei tullut esiin esim. yhtään Smith & Wessonia. Armottomassa Schofield Kid on saanut, tai ehkä pikemminkin keksinyt nimensä tunnistettavan muotoisesta S&W Model 3 Schofieldistä.
Derringerit
“Derringer” viittaa pikemminkin asetyyppiin kuin mihinkään yksittäiseen pyssyyn; näitä teki monikin tehdas. Helposti kätkettävä yksi- tai kaksipiippuinen hernepyssy on leffoissa etenkin kierojen korttihuijarien suosikki, joka kaivetaan salamannopeasti povarista tai hihasta tilanteen kuumetessa. Kuvassa tunnetuimpiin lukeutuva Remington Model 95.
Mauser C96
Saksalainen Ukko-Mauser ehti villin lännen kahinoihin aivan viime metreillä: valmistus aloitettiin 1896, joten todennäköisemmin näitä on nähty vasta 1900-luvun puolella, jos silloinkaan. Tälle listalle Mauserin nostaa sen näkyvä rooli Corbuccin The Great Silencessä. Spotattu myös Joe Kiddissä.
Spencer Repeating Rifle
Patruunoita ja latausvipuja käyttävät kiväärit henkilöityvät helposti Winchesteriin, mutta jo vuodelta 1860 löytyy vastaava tuote, Spencer Repeating Rifle, jota on sitäkin nähty toisinaan elokuvissa. Patruunat sijaitsivat poikkeuksellisesti tukin sisällä olevassa putkessa. Latausvipu ei virittänyt iskuria, joten virittäminen piti tehdä vielä erikseen. Patruunat olivat rimfire-tyyppisiä, eli nalli sijaitsi hylsyn takaosan reunassa eikä tutummin keskellä. Hyviä tunnusmerkkejä ovat massiivinen iskuri ja latausvivun edessä sijaitseva iso kuhmu.
Henry Rifle
Winchesterin suora edeltäjä, Henry-kivääri, tuli tuotantoon 1860 ja ehätti siten myös sisällissotaan. Elokuvissa näkyy usein feikkejä, jotka ovat itse asiassa Winsuja, joista on poistettu piipusta puinen kädensija – etenkin vuoden 1866 Winchester on hyvin samannäköinen väritykseltään (ks. HPR yllä). Parhaiten huijauksen tunnistaa siitä, että Henryssä ei ole oikeassa kyljessä latausaukkoa. Vielä sisällissodassa monet kivääreistä olivat suustaladattavia musketteja, kuten Springfield, johon verrattuna rihlattu piippu ja moninkertainen tulinopeus antoivat huomattavaa etua kahinoinnissa.
Winchester Model 1873
Elokuvissa epäilemättä useiten nähty kivääri, “the gun that won the West”. Aseen nimikkoelokuvan, Winchester ’73:n, ohjasi Anthony Mann. Winsussa on 15 patruunan lipas, yksitoiminen latausmekanismi ja rihlattu piippu. Ikoninen latausliike äänineen toistuu länkkäristä toiseen. Toisinaan on nähty myös “katkaistu Winchester” eli Mare’s Leg, jollainen on mm. Stonyllä Huuliharppukostajan alussa (on kuitenkin hyvin kyseenalaista, oliko moisia koskaan käytössä oikeasti).
Gatling Gun ja muut konnarit
Vuonna 1862 ilmestynyt varhainen konekivääri on innoittanut elokuvantekijöitä siinä määrin, että Gatlingin näkyvyys lienee sen todelliseen yleisyyteen verrattuna kohtuuttomankin suuri (esim. Lainsuojaton ja Jonah Hex). Kukin Gatlingin piipuista ampuu ja latautuu vuorollaan, kun kammesta kääntää. Samanlaista mekanismia, joskin moottorilla varustettuna, käytetään edelleen esim. tehokkaissa miniguneissa ja konetykeissä. Armeija testasi myös Maximia, mutta villin lännen aseeksi sitä ei voi kutsua. Django ja Kourallinen dollareita marssittivat esiin kummalliset hybridit, joilla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa – piirteitä on lainattu ainakin Maximista ja Mitrailleusesta.
Massiivisesti enemmän lisätietoa sekä elokuvakohtaisia aseluetteloja löytyy Internet Movie Firearms Databasesta. Tässä jäivät toistaiseksi käsittelemättä ainakin haulikot, vanhan koulun piilukkoaseet ja Mummo Ankallakin nähty väkipyssy.
edit: Lisätty Spencer ja leffabongauksia.
March 8th, 2015
Quite many people seem to have the same problem that I did: occasional jumpy mouse and random slowdown/freezes with X.org and Intel GMA (or newer). Dunno if the problem has been fixed already, but here’s something worth trying if system updates don’t do the trick (run as root):
echo 0 >/sys/module/drm_kms_helper/parameters/poll
Worked for me and another friend. To make it permanent, add the line to for example /etc/rc.local. The bug has something to do with X.org periodically checking for external displays, which seems to cause an irritating freeze ranging from a fraction of a second to even several seconds.
February 24th, 2015
Muiden leffojen mukana on tullut katseltua jonkin verran lännenkomedioita, vaikken alalajia ole erityisesti yrittänyt metsästääkään (pikemminkin ehkä vältellä). Rajanveto on välillä vaikeaa, koska monessa “vakavassa” länkkärissäkin saattaa olla paljon huumoria; vaikkapa Hyvät, pahat ja rumat tai Fort Apache ovat hassuttelua väärällään, vaikkei niitä komedioiksi voi mitenkään lukeakaan. Sotaa edeltäneistä elokuvista esimerkkejä ei ole tullut toistaiseksi vastaan, mutta jo viimeistään 1950-luvulla länttä on esitetty humoristisessakin valossa.
Harvassa ovat hyvät. Oikeastaan mikään puhdas lännenkomedia ei ole neljän tähden kaartissa ainakaan minun kirjoissani. Esimerkiksi usein parhaaksi nimetty, Mel Brooksin ohjaama Villiäkin hurjempi länsi on oikeastaan aika kuiva ja venytetty tekele. Jos tästä kasasta yrittää ruveta parhaita kaivelemaan, niin omalla kohdallani ovat parhaiten toimineet Paint Your Wagon, Cat Ballou, Monte Walsh, Cheyenne Social Club sekä The Life and Times of Judge Roy Bean. Peckinpahin The Ballad of Cable Hogue keikkuu hieman komedian rajoilla, mutta jos se lasketaan joukkoon, niin ykkönen on minun puolestani selvä.
Huonoja on puolestaan helppo listata. Jenkkitötöilyä edustavat mm. McLintock!, Calamity Jane, The Duchess and the Dirtwater Fox ja Wild Wild West. Merkittävissä määrin kortensa ovat (valitettavasti) kantaneet myös itskut, etunenässä Terence Hill, jonka CV:stä löytyy sellaisia masentavia tekeleitä kuin Lucky Luke ja Trinity. Man of the East ei ole sentään aivan toivoton. Hyviäkin leffoja tehneellä Corbuccilla lipsui välillä pahasti, kuten esimerkiksi urpo Shoot First… Ask Questions Later. Töppäröintiin ovat osallistuneet jossain määrin muutkin kansakunnat: ranskalaisilla on tilillään Teksasin äkäpussit, ja Suomi- sekä camp-lasit päässäkin kotimainen Hirttämättömät on – sori vaan – kyllästyttävää improilua.
Täysosumaa ei ole siis vielä nähty, ja epäilyttää kovasti, tullaanko sellaista ikinä näkemäänkään. Luutuneissa lännenkliseissä olisi paljonkin irvailtavaa, mutta potentiaalia ei ole onnistuttu hyödyntämään juuri koskaan. Länkkärihuumori tuntuu näin ollen soveltuvan pikemminkin vakavien elokuvien keventäjäksi kuin elokuvan kantavaksi teemaksi. Toivon, että tämä pessimismini osoitetaan vielä joku päivä vääräksi 🙂
-
-
Villiäkin hurjempi länsi (Blazing Saddles), 1974
-
-
Cat Ballou, 1965
-
-
Paint Your Wagon, 1969
-
-
The Frisco Kid, 1979
edit: Juuri kun pääsin sanomasta, niin löytyi tietysti Ohukainen ja Paksukainen -leffa Way out West (Kaksi kulkuria) niinkin kaukaa kuin 1937.
February 21st, 2015
Tämän vuoden länkkäritykitystä on merkittävästi hidastanut Deadwoodin katselu (kiitos Terpalle boksista!). Puhtaan lännesarjan sijasta Deppaajan kohdalla voisi pikemminkin puhua lännendraamasta, sillä kuviot pyörivät pitkälti hahmojen välisten suhteiden ehdoilla. Sarjaa tehtiin kolme kautta, joista kussakin 12 jaksoa, joten katsottavaa riitti ihan mukavasti, noin 30 tuntia. Ykköskausi oli omasta mielestäni paras maanläheisyytensä vuoksi, kakkonen huonoin kuivaan poliittiseen juonitteluun keskittymisensä takia, ja lopulta kolmoskausi kohensi taas menoa, vaikka mässäily ja nostatus menikin välillä vähän suorastaan överiksi. Kaikkiaan Deadwood on yllättävän laadukas kokonaisuus, jonka äärellä ei tullut tylsää parista täytejaksosta huolimatta. Lopussa langat solmittiin hieman hätäisesti kokoon, mikä kertonee jotain HBO:n nopeasti muuttuneista suunnitelmista sarjan jatkoa koskien.
Yllättävän monet hahmoista olivat todellisia Deadwoodin henkilöitä: Al, Seth, Charlie ja Sol olivat kaikki paikalla, joskin aika lailla matalamman profiilin tyyppejä kuin sarjan karikatyyrit. Lännenlegendoista paikalla pyörähtivät oikeastikin Wild Bill Hickok (joka myös ammuttiin siellä), Calamity Jane ja Wyatt Earp. Hickokista oli tässä leivottu puunaama, Calamitystä pahasuinen alkkis ja Earppin veljeksistä riidanhaluiset retardit. Osalle hahmoista annettiin syvyyttä sarjan edetessä: Al sai näyttää parempaakin puoltaan, kovanaama Dan osoittautui huomionkipeäksi, ja Trixie eteni rivihuorasta tärkeämpään rooliin. Toiset taas jäivät ennalleen ja aika latteiksi: jäykkä sheriffi – eräänlainen päähahmo – pysyi jäykkiksenä, Cy jatkoi retkuna alusta loppuun, ja Mrs. Garrett eli jossain omissa sfääreissään. Sofian kasvun näin eräänlaisena allegoriana lännen valloitukselle: enkkua puhumaton siirtolaisreppana oppi kielen ja lukemaan sekä pääsi rikkaaseen perheeseen.
Deadwood on monessa mielessä revisionistisempi kuin edes revittelevimmät lännenelokuvat; usein suoranaisen tarkoitushakuisestikin. Tässä sarjassa ei nähdä reippaita karjapaimenia, jaloja inkkareita eikä hurjia takaa-ajoja, mitä rähjäinen “ei-länkkärimäinen” puvustuskin alleviivaa. Elokuvissa harvemmin käsiteltyjä, mutta sarjaan sisällytettyjä teemoja ovat mm. kiinalaiset työläiset, homoseksuaalisuus, huumeet, alkoholismi ja etenkin erilaiset sairaudet – välillä kaikkien eturauhasvaivojen, virtsakivien ja diagnoosien keskellä tuntui siltä, että ollaan länteen sijoittuvassa lääkärisarjassa. Selkeitä esikuvia tunnistin ainakin kaksi: McCabe & Mrs. Miller (1971), jossa on samanlainen mutainen kasvava kaivoskylä värimaailmaa myöden, sekä Armoton (1992), joka käänsi suunnilleen jokaisen lännenkliseen päälaelleen.
Eräs tunnetuimpia sarjan piirteitä on runsas kiroilu, joka on jopa närkästyttänyt joitakin katsojia. Kyllähän kiroilua fucking kieltämättä cocksucking riitti, mutta itseäni se ei sen kummemmin loukannut, kunhan vaan kävi kyllästyttämään pidemmän päälle. Vastapainoksi käsikirjoittajat olivat sorvanneet kummallisia korulauseita ja metaforia, joista ei meinannut saada mitään selvää. Lopuksi vielä pieni kuvakollaasi aiheeseen liittyen:
February 9th, 2015
PayBack 2015 on ohi ja mukana oli pitkästä aikaa omaakin tuotantoa. Nimimerkkien Dr. Omedaar ja Camellia kanssa tehty yhden osan MSX1-kikkale Suksimme kuuhun kilpaili kasibittikompossa ja sijoittui ilmeisesti toiseksi. Itse efekti on jo muutaman vuoden vanha, mutta ennen tätä sitä ei oltu saatu käytettyä mihinkään (pl. Sharpilla rankasti modifioituna). Youtubesta voi katsella huonon videon tai tästä paremman videon, mutta parhaimmillaan produ on tietysti oikealla koneella ajettuna: suksimme.zip
February 1st, 2015
Oi voi, kauhea listainnostus vaivaa, mutta tämä on vaan vielä yksinkertaisesti pakko tehdä aiempien vastapainoksi. Genrejen parhaiden elokuvien listaaminen on huomattavan erilaista hommaa kuin huonoimpien, sillä kärkipää on yleensä hahmotettavissa, tunnettu ja kapea. Huonoja sen sijaan riittää (ja paljon). Varmasti vielä paljon näitä kökömpiäkin löytyy, mutta tässä pieni top-lista surkeimmista toistaiseksi näkemistäni tekeleistä. Aakkosjärjestyksessä, koska keskinäistä järjestystä on melko mahdoton arvioida
- Captain Apache (1971) – Leffan mielenkiintoisin piirre on se, että Lee van Cleefillä ei ole viiksiä. Armottoman kaavamainen ja tylsä töttöily, jossa johtoajatus ei löydy edes loppumetreillä.
- Cowboys & Aliens (2011) – Alussa on hieman potentiaalia, mutta loppua kohti typeryys nousee hillittömiin lukemiin. En ymmärrä, miksi Harrison Ford lähti tähän sontaan mukaan.
- High Noon, Part II: The Return of Will Kane (1980) – Halpa ja täysin tarpeeton klassikon maineella rahastuksen yritys.
- Hirttämättömät (1971) – Kotimaista väriä edustaa tämä ilmeisen improvisoitu, loputtoman laahaava ja toisteinen sorakuopalla toikkarointi.
- Lucky Luke (1991 ja 2007) – Molemmat näytellyt Laski-Latet ovat perärepusta, joskin hieman eri syistä. Terence Hillin hölmöily on geneerinen Terence Hill -hölmöily, ja ranskalaiset taas tekivät epähauskan synkän komedian.
- Shoot First… Ask Questions Later (1975) – Ei aina irronnut Corbucciltakaan. Mieleenpainuvin kohta lienee samuraina virnuileva Tomas Milian haistelemassa hevosen pierua.
- Tex and the Lord of the Deep (1985) – Sarjakuvaklassikko olisi ansainnut paremman filmatisoinnin kuin tämä viiden liiran Indiana Jones -klooni.
- The Terror of Tiny Town (1938) – Tämän kuriositeetin näyttelijät ovat kaikki kääpiöitä, millä ei oikeastaan ole mitään väliä, kun käsis on hutaistu ja näyttely kautta linjan heikkoa.
Ymmärrän toki campin päällekin, mutta nämä tekeleet eivät ole hauskoja edes siinä mielessä. Nyt kun parhaat länkkärit lienee pitkälti jo koluttu, niin ainakin tätä listaa on helppo – jos sitten tuskallinen – kasvattaa. Esim. spagettien saralla on epäilemättä vielä löydettävää.
edit: Tähän sakkiin heilahti jatkoksi komeasti myöhemmin nähty turha “jatko-osa” The Return of Josey Wales, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Surkeaa kaikki näyttelystä käsikseen ja tekniseen toteutukseen.
January 26th, 2015
Tällä hetkellä, kun länkkärilaskuri on naksahtanut 270:n päälle, niin yksi lista vielä. Ei sen enempää eikä vähempää kuin kaikkien aikojen parhaat 20 westerniä. Pistän heidät aakkosjärjestykseen, niin ei tarvitse tehdä keskinäistä vertailua. Ilman sen suurempia selittelyjä tai kommentaareja:
- Bad Company (1972) – Robert Benton
- Ballad of Cable Hogue, The (1970) – Sam Peckinpah
- Day of the Outlaw (1959) – André de Toth
- For a Few Dollars More (1965) – Sergio Leone
- Good, the Bad and the Ugly, The (1966) – Sergio Leone
- Great Silence, The (1968) – Sergio Corbucci
- Heaven’s Gate (1980) – Michael Cimino
- High Noon (1952) – Fred Zinnemann
- Magnificent Seven, The (1960) – John Sturges
- Man from Laramie, The (1955) – Anthony Mann
- Man from the Boulevard des Capucines, A (1987) – Alla Surikova
- Man Who Shot Liberty Valance, The (1962) – John Ford
- McCabe & Mrs. Miller (1971) – Robert Altman
- Once upon a Time in the West (1968) – Sergio Leone
- Outlaw Josey Wales, The (1976) – Clint Eastwood
- Rio Bravo (1959) – Howard Hawks
- Searchers, The (1956) – John Ford
- Shooting, The (1966) – Monte Hellman
- Unforgiven (1992) – Clint Eastwood
- Wild Bunch, The (1969) – Sam Peckinpah
No eipä siinä montaa yllätystä tullut. Hyvin samoilla linjoilla on ollut Terokin omassa listassaan, mutta toisaalta: minkäs sille mahtaa, jos klassikot ovat klassikkoja?
January 24th, 2015
Blade Runnerissa on lukuisia bloopereita, joita on listattu IMDb:n sivulla. Bugien metsästäjän kannattaa suunnata vuoden 1992 Director’s Cutin äärelle, sillä 2007 julkaistussa Final Cutissa monia niistä on korjailtu pois (mm. replikanttien määrä Bryantin briiffissä ja Zhoran väärä pää kuolinkohtauksessa). Tässä kaksi esimerkkiä hieman toisenlaisista – täysin tunnettuja nämäkin – bloopereista, sillä näihin liittyy myös kuvamateriaalin kierrätystä elokuvan myöhemmistä kohtauksista. Molemmat n. kohdassa 24:30 Director’s Cutissa.
-
-
Roy puhelinkopissa käsi olkapäällä (Director’s Cut)
-
-
Roy Tyrellin luona (Director’s Cut)
-
-
Roy puhelinkopissa ilman kättä (Final Cut)
Royn olkapäällä on puhelinkopissa mystinen käsi Director’s Cutissa ja todennäköisesti myös sitä vanhemmissa versioissa. Paikalla ei ole muita kuin Leon, joka on kuitenkin oven ulkopuolella odottelemassa. Myös valaistus näyttää oudon lämpimältä, alaviistolta ja lepattavalta – kuin kynttilänvalolta – vaikka puhelinkopin katossa on keinovalo. Kynttilöistä valo tuleekin, sillä pätkä on peräisin paljon myöhemmästä kohtauksesta, jossa Roy on Tyrelliä tap(p)aamassa. Kuva on myös käännetty vaakasuunnassa. Kun Roy astuu kopista pihalle, niin naamalla olevat hikipisarat/vesi ovat täysin kadonneet. Final Cutissa korjattiin sekä irtokäsi, valaistus että tausta, kuten yläpuolelta näkyy.
-
-
Käsi prakaa puhelinkopissa (Director’s Cut)
-
-
Käsi prakaa J.F. Sebastianin talossa (Director’s Cut)
-
-
Dodii! Naula läpi – sillä se korjaantuu.
-
-
Käsi prakaa puhelinkopissa (Final Cut)
Saman kohtauksen alussa Royn käsi alkaa vanhuuttaan oikutella samaisessa puhelinkopissa. Valaistuksesta näkee jälleen, että ollaan luultavasti jossain hiukan muualla. Vielä Director’s Cutissa on huomattava bugi, sillä kämmenselästä pilkistää naula, jonka Roy asentaa vasta aivan elokuvan lopussa ajaessaan Deckardia takaa J.F. Sebastianin asuintalon yläkerroksissa. Kuten kuvista ilmenee, lähes sama pätkä löytyy lopusta (käsi on myös hämmentävän kuiva huomioiden vetiset olosuhteet). Final Cutissa naulan vilahdus on poistettu ja valaistusta taas digitaalisesti peukaloitu puhelinkoppiin sopivammaksi.
January 14th, 2015
Vuosi 2014 kului pitkälti lännenelokuvien äärellä: uusia leffoja tuli katseltua hiukan vajaat 170 kappaletta ja siihen päälle vielä kerrattua jokunen aiemmin nähty. Tällaisen ahnehtimisen jäljiltä uskaltanee jo sanoa tuntevansa ainakin useimmat klassikot. Hetkittäin meni kuriositeettien kalasteluksi ja suosikkiohjaajien vähemmän tunnettujen tekeleiden pöyhimiseksi, mutta ei tässä genreen ole vielä ehtinyt kyllästyä. Vuoden aikana pidettiin myös kaksi “kellon ympäri” -länkkärimaratonia, joka osoittautui toimivaksi ja hauskaksi formaatiksi. Kahden ekan maratonin setit olivat seuraavanlaiset:
Kevät 2014
- Alamo (1960)
- Ruoska (High Plains Drifter) (1973)
- Sheriffi (High Noon) (1952)
- Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) (1968)
- Keoma (1976)
- Bandidas (2006)
- Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970)
Syksy 2014
- Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance) (1962)
- Missouri palaa (The Missouri Breaks) (1976)
- Rio Bravo (1959)
- Valdez – puoliverinen (Chino) (1973)
- Seitsemän rohkeata miestä (The Magnificent Seven) (1960)
- Noon Wine (1966)
- Purgatory (1999)
Ja seuraava on jo suunnitteilla tämän vuoden keväälle. Ideana on ollut näyttää sekä klassikoita että niiden välissä marginaalisempaa, kökömpää tai uudempaa tuotantoa. Uusia mielenkiintoisia löydöksiä vuonna 2014 olivat (perus-Leonet, -Peckinpahit ja -Fordit tuli nähtyä jo 2013):
- 1970-luvun vastakulttuuriset happolänkkärit. Parhaiten mieleen jäivät ainakin Kid Blue (1973), The Missouri Breaks (1976) ja Zachariah (1971).
- A Man from the Boulevard des Capucines (1987). Erikoinen ironinen neukkupätkä, joka kyseenalaistaa lännenkliseitä ja pohtii rivien välissä elokuvataiteen historiaa.
- Day of the Outlaw (1959). Vahvatunnelmainen talvipätkä, joka ei lerpahda hetkeksikään.
- Lawman (1971). Lainvalvonnan problematiikkaa puntaroimassa Robert Ryan ja Burt Lancaster.
- No Name on the Bullet (1959). Pyssysankari saapuu kyläseen ja pistää paikan sekaisin, mutta kuka lopulta onkaan paha?
- Open Range (2003). Ehkäpä lajityypillä on vielä toivoa, kun nykyäänkin tulee edelleen katsottavaa kamista.
- The Big Country (1958). Idän kermaperse saapuu – taas – kovaan länteen, mutta ei olekaan niin nysvä kuin miltä ensin näyttää.
- The Cowboys (1972). Poikien kasvutarina, johon pystyi jopa jossain määrin samaistumaan. Ylläreitäkin tiedossa.
- The Gunfighter (1950). Yllättävän revisionistinen vuosiluvun huomioiden. Eläkkeelle halajavaa pyssysankaria on myöhemmin kloonattu ahkerasti.
- The Proposition (2005). Ilmeinen länkkäri, vaikka sijoittuukin Australiaan. Tästä ei paljon räkäisemmäksi mene.
Uusia länkkäreitä tulee sen verran harvakseltaan, että niitä on ainakin helppo seurata. Tänä vuonna ilmestyneet The Salvation ja The Homesman, viimevuotinen The Lone Ranger sekä parin vuoden takainen Django Unchained kielivät jonkinlaisesta pikku renessanssista – ja Deadwoodia on seurannut moni täälläkin. 60/70-lukujen taitteen kaltaista kultakautta tuskin enää tullaan näkemään, mutta lievää virkoamista on sentään havaittavissa. Omassa tuntemuksessa suurin aukko on 50-lukua edeltävissä jenkkipätkissä, jotka ulottuvat kauas mykkäelokuvan aikaan saakka. Välillä niitäkin tulee hankittua, mutta kaikkiaan oletan, että kyseisestä aikakaudesta saa riittävän kuvan kohtuullisen rajallisellakin katselulla.
-
-
Joululahjaksi uusi stetsoni!
-
-
Pilailupuodista halpa lätsä, sisällissotatyyliin punottu hattunauha
-
-
Osa kasasta
-
-
Maratoni syksy 2014
January 2nd, 2015
Next Posts
Previous Posts
