Sain juuri lähetettyä arviointiin musiikkia käsittelevän artikkelin ja sitä myötä ryhdyin taas miettimään fokusoitumisen sekä sen puutteen seurauksia. Itse olen tehnyt tutkimusta tekniikan, designin ja digikulttuurin parissa ja skaala tuntuu edelleen vain hajaantuvan. Näistä sivuraiteista on ollut sekä iloa että harmia:
Yhteen aiheeseen syventyminen helpottaa kirjoittamista paljon, kun kentän diskurssi ja klassikot on jotenkin mahdollista hallita. Uuden merkittävän tutkimuksen luominen vaatii vertikaalista otetta, mitä horisontaalinen sieltä täältä poimiminen ei edistä. Keskittyminen tukee myös verkostoitumista, kun on jokin viiteryhmä, jossa voi olla kotonaan ja tuntea alan keskeiset toimijat. Tiettynä potentiaalisena uhkana on sen oman keihäänkärjen muuttuminen irrelevantiksi tai (omasta perspektiivistäni) ryytyminen yhden ja saman aiheen parissa puuhasteluun.
Monialaisuuden puolesta puhuu ainakin se, että on tarvittaessa mahdollista siirtyä suunnitelmaan B – itse voisin edelleen tarvittaessa heittäytyä vaikka koodariksi, jos akateeminen ura syystä tai toisesta lopahtaa. Tutkimuksen näkökulmasta tärkeä motivaattori on aihepiirin tuoreus, hauskuus ja yleissivistävyys: vaikkapa tuon musapätkän kirjoittamisen jälkeen tiedän paljon enemmän musiikintutkimuksesta sekä historiasta. Toisaalta uuden tutkimusalan opettelu ja seuraaminen vaatii melkoista ponnistelua, ja ensimmäisistä yritelmistä tulee helposti sellainen fiilis, että on kulkenut väärästä ovesta ja seikkailee innokkaana amatöörinä pitkän linjan tekijöiden seassa.
February 16th, 2014
Osallistuin eilen Miten tallentaa pelialaa? -seminaariin Tekniikan museolla. Pongista Pleikkaan -näyttely on ollut ilmeisen suosittu ja kun pelien arvo on muutenkin hiljalleen alettu tunnustaa, niin myös museot ja muut instituutiot ovat ruvenneet hiljalleen havahtumaan. Harrastajien ja pelitutkijoiden toimesta teeman ympärillä on pyöritty toisaalta jo vuosikaudet. Paikalla oli enimmäkseen museoiden ja arkistojen edustajia, jonkin verran pelialan työntekijöitä sekä muuutama tutkija. Tässä pikaisesti jokunen havainto esiin tulleista aiheista:
- TAKO (http://www.nba.fi/fi/kansallismuseo/tako) on suomalaisten museoiden yhteistyöhanke, jossa eri museoille on jyvitetty erilaisia teemoja. Pelit ovat “Tuotanto, palvelut ja työelämä” -teeman alla ja erityisesti peleihin ovat keskittymässä Espoon kaupunginmuseo, Tampereen Rupriikki sekä Tekniikan museo.
- Tällä hetkellä pelien arkistointi on vasta alkutekijöissään, vaikka kullakin museolla onkin ollut aiheeseen liittyviä näyttelyjä ja kokoelmissa on jo pelejä (sekä digitaalisia että lautapelejä).
- Vastaavia haasteita kohdataan esim. mediataiteen arkistoinnin parissa.
- Pelikonepeijoonit mainittiin useassa esityksessä aktiivisena harrastajaprojektina, jonka kanssa museoilla on ollut yhteistyötä.
- Neogamesin Koopee Hiltusen puheenvuorossa korostuivat säilytyksen moninaiset ongelmat, kuten harvinaisiksi käyvät laitteet.
- Jaakko Kemppainen esitteli omakohtaisia kokemuksiaan pelien taltioinnista. Esiin nousivat mm. omistajuuden, käyttäjien luoman sisällön taltioinnin ja palvelinpään komponenttien haasteet.
- Elokuvia tallennetaan järjestelmällisesti ja lain velvoittamana Kavin toimesta, mutta peleille ei ole vastaavaa tahoa, vaikka ne periaatteessa lain piiriin kuuluvatkin. Kavilla sekä kansalliskirjastolla on jo kokoelmissaan jonkin verran pelejä, mutta mikään yksittäinen taho ei ole varsinaisesti vastuussa pelien systemaattisesta arkistoinnista.
- Suurin osa keskustelusta käsitteli kaupallisia pelejä, mutta myös harrastajaprojektien, tekijänäkökulman ja pelikulttuurin taltiointi mainittiin.
- Professori Jaakko Suominen motivoi pelien tallentamiseen yhtäältä kulttuuriperinnön säilyttämisen ja toisaalta retrovaatioiden näkökulmasta – firmoissa tuotettua sisältöä voidaan mahdollisesti käyttää myöhemmin taloudellisestikin hyväksi.
- Pelikulttuurin moninaisuus tuli ilmi lopun keskustelussa, kun esiin nostettiin mm. pelimodit, julkaisemattomat pelit ja kansalliset erityispiirteet.
- Anna-Kaisa Kultima mainitsi erääksi ratkaisuksi resurssipulaan taltiointi- ja näyttelyprojektien tekemisen kurssien harjoitustöinä.
Pelihistoriasivustomme Videogames.fi sai tapahtumassa mukavasti näkyvyyttä ja kerroin sisällön olevan vapaasti käytettävissä esimerkiksi museoiden omien tietokantojen pohjana. Korostin omissa kommenteissani muutenkin harrastajien tekemän työn hyödyllisyyttä: peli- ja laitekeräilijöillä on valmista teknistä osaamista, omia mittavia kokoelmia ja kontakteja, joita kannattaa hyödyntää sen sijaan, että peliarkistointi aloitettaisiin museoissa tyhjästä. Käytännön esimerkkeinä mainitsin pitkäaikaissäilytykseen sopivat levykkeiden ja kasettien arkistointiformaatit sekä Kasettilamerit.
Noin kaikkiaan päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi se, että haasteita on paljon, eikä niihin ole paljonkaan valmiita vastauksia. Museot ym. instituutiot liikkuvat harrastajiin verrattuna hitaasti ja kärsivät kroonisesta rahapulasta sekä peleihin liittyvän tietotaidon puutteesta – toisaalta museoilla olisi paljon kokemusta systemaattisesta ja tulevaisuuteen suuntautuneesta arkistoinnista. Peliyritykset puolestaan ovat kiireisiä eivätkä välttämättä tiedosta taltioinnin arvoa, mistä kertoo osaltaan paikalle saapuneiden pelialan toimijoiden vaatimaton määrä.
January 29th, 2014
Iltalehti julkaisi jouluaattona artikkelin Hollywoodin älyköt, jossa tuotiin esille “yllättäviä” tietoja julkkisten akateemisesta puolesta. Taustalla on yhtäältä jonkinlainen oletus siitä, että näyttelijät eivät juuri järjellä loista, ja toisaalta siitä, että yliopisto-opiskelu on osoitus sivistyneisyydestä. Vastaavanlaisia listoja on julkaistu tasaisin väliajoin meillä ja maailmalla, joten “yllättävien älykköjen” voisi melkein sanoa vakiintuneen eräänlaiseksi alalajikseen. Tarkistetaan tällä kertaa poikkeuksellisesti faktat:
- Mayim Bialik. Artikkelin mukaan “neurotieteen tohtori Kalifornian yliopistosta”, minkä vahvistaa myös UCLA:n alumnisivu. Tämä tekee hänestä samalla nörtin.
- Natalie Portman. Artikkelin mukaan valmistunut 2003 Harvardista pääaineena psykologia. Harvardin alumnisivu vahvistaa, että kandinpaperit ovat tosiaan taskussa.
- Lisa Kudrow. Artikkelin mukaan “hupsun Phoebe-hahmonsa täysi vastakohta” on biologiasta valmistunut maisteri. Tässä kohtaa alkaa lipsua, sillä Vassarin alumnisivun mukaan tutkinto on kandidaatti. Sekaannus johtunee siitä, että meillä vastaavat loppututkinnot tuppaavat olemaan maistereita.
- Cindy Crawford. Artikkelin mukaan kemianinsinööri Northwesternistä, mikä todella olisikin yllättävää. Alumnisivu on aiheesta hienotunteisesti hiljaa, mutta muut lähteet ovat sitä mieltä, että Cindyn opinnot jäivät yhteen lukukauteen.
- Tom Hanks. Hanks on älykkö, sillä hän kuuluu avaruusjärjestöön.
- Ter[r]ence Howard. Artikkelin mukaan “tutkinto kemiantekniikasta ja tohtorintutkinto fysiikasta”. Tämäkään sankaritarina ei kestä lähempää tarkastelua. SCSU kylläkin myönsi pr-hengessä Howardille kunniatohtorin arvonimen. Humppa näyttää menneen hyvin läpi ainakin hetkeksi joka tapauksessa.
Vastaavien listojen vanha suosikki, Jodie Foster, ei tällä kertaa mahtunut mukaan. Tämän perusteella akateemisessa maailmassa näyttää olevan edelleen sen verran glooriaa (*), että sen eteen kannattaa vaikka valehdella. Toisen puolen voi tosin laittaa median piikkiin, kun lukukauden paikalla pyörähdys tuntuu kelpaavan loppututkinnoksi. Vastaavaa ilmiötä ei tarvitse hakea valtameren tuolta puolen – ihan omankin laitoksemme dropoutit näyttävät Linkedinin perusteella saaneen tutkintonsa kunnialla loppuun 🙂
(*) Sammakkoperspektiivistä tarkastellen tuon “gloorian” saattaa helposti kyseenalaistaa, kun katselee tulosmittareita, hyvä veli -verkostoja, pätkätöitä, byrokratiaa ja tutkintojen liukuhihnatehtailua.
January 25th, 2014
Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi SIDhen toori.
6502:n keskyt ia mielen / iotca taidhat conecielen.
Datassette se sielun hirmutta / mutt lewari sen taas lodhutta.
Aseta sijs hyue lapsi teste / rastericesceytys ilman este.
Poceta muistiin elemes aina / nin Skenerit sinun armons laina.
(Agricola, Heikkinen & Reunanen)
January 20th, 2014
Pitkän odottelun ja vanhalla nokialaisella kitkuttelun jälkeen saapui lopulta hollantilainen Fairphone, jonka olin tilannut ja maksanut jo kesällä. N900:n lahottua lopullisesti seurasin tarkasti älypuhelinten markkinoita, ja kun iPhonet pysyivät ylihintaisina eikä Jolla herättänyt suuria tunteita (etenkään N900:n kanssa taistelun jälkeen), niin Se Reilumpi Puhelin osui hyvään markkinarakoon. Kyseessä on uudenlaista ajattelua edustava puhelin, jonka valmistuksessa on huomioitu eettiset ja ympäristöseikat poikkeuksellisen pitkälle. Tavoitteena on ollut tehdä tuotantoketjusta mahdollisimman läpinäkyvä: ei metalleja sotatoimialueilta, ei kokoonpanoa hikipajoissa, ei turhaa krääsää mukana, ja niin edelleen.
Puhtaasti puhelimena tarkastellen Fairphone on melko tavanomainen Android-kalikka ja hieman painavan puolella. Ulkoasu on perustyylikäs, mutta ei herätä erityistä huomiota. Sisällä on sopivasti tuore Android 4.2.2 ja ajanmukaista, joskaan ei missään suhteessa poikkeuksellista rautaa. Ehkä erikoisin ominaisuus on tuki kahdelle täyskokoiselle SIM-kortille. Aiemmat kokemukseni Droidista olivat rajoittuneet lähinnä Samsungin parin eri mallin, etenkin Galaxy S2+:n, näpläämiseen. Samppaan verrattuna Fairphonen omistaja saa varautua säätämään laitetta huomattavasti pidempään saadakseen sen käyttökuntoon: valmiiksi asennettuna ei tule juuri mitään ja kesti aika pitkään löytää ylipäänsä paikka, jossa asennetut ohjelmat sijaitsevat (oikeasta tai vasemmasta reunasta pyyhkäisy ja “:::”). Laite on Kuukkelin sertifioima, joten Play Store toimii kuten pitääkin – ja luottamukselliset tietosi vuotavat NSA:lle todennäköisesti viimeistä bittiä myöten. Joitakin huomioita arkikäytöstä:
- Akku kestää ainakin sen päivän, mutta ei paljon enempää, joten normaalin älypuhelimen tavoin kalikka on käytännössä pakko ladata päivittäin. Paketista otettuna akku oli tyhjä, mikä aiheutti lievää epätoivoa, kun luuri ei käynnistynyt.
- Ensinnä näytti siltä, ettei suominäppistä saa toimimaan, mutta paikasta Settings – Language & Input – Keyboard & Input Methods – Default – Setup Input Methods se lopulta löytyi.
- Olin hieman skeptinen Linux-koneen kanssa toiminnan suhteen, mutta kun ottaa USB-debuggauksen pois päältä paikasta Developer Options, niin Fairphone ilmaantuu ihan massamuistiksi. Hieman ärsyttävänä piirteenä debuggausasetus ei tunnu tallentuvan.
- Normaalin näpyttelyn lisäksi näppis tukee dashing-tyylistä kirjainten osoittelua. Toimii useimmiten hyvin, mutta hajoaa kuitenkin sen verran, että kirjoitusnopeus ei välttämättä kasva mihinkään.
- Kamera toimii ok, mutta vakioasetuksilla tuppaa olemaan sisällä hidas ja ylivalottaa kuvia hieman
- Ekan puhelun tullessa en meinannut keksiä, miten siihen edes vastataan 🙂
- Kontaktit siirtyivät vanhalta Noxulta odottamattoman hyvin vcf-tiedostoina. Ne riitti kopioida tiedostoina puhelimelle (ilmeisesti ihan mihin vaan), irrottaa kaapeli ja sitten tuoda osoitekirjaan. Jostain syystä tuli paljon duplikaatteja, mutta parempi silti kuin kymmenien numeroiden kirjoittelu.
- Saunalahden internet-asetukset eivät syystä tai toisesta asentuneet suorilta, joten ne piti näpytellä käsin.
Summa summarum: varsin kelpo laite, kunhan on varautunut alussa säätämään asetuksia pari tuntia, ja eettiset seikat sivuuttaenkin reilun 300 euron hintansa väärti – juuri kummoisempaa rautaa ei saa samaan hintaan muiltakaan valmistajilta. Suojakuori olisi kiva olemassa, mutta eiköhän sellaisiakin markkinoille ilmaannu. Ensimmäistä versiota valmistettiin 25000 kappaletta, joten aika uniikki laite kyseessä toistaiseksi. Firma suunnittelee jo seuraavaa erää, joten tämä ei jääne tähän, jos ovat muuten vakaalla pohjalla. Ensimmäinen erä meni nopeasti ennakkotilaajille, joten kiinnostusta tällaisiin vaihtoehtoprojekteihin näyttää olevan.
edit: Saattaa olla, että kalikka ei ole Googlen virallisesti hyväksymä, vaan tuo Play Store ym. palvelut on saatu toimimaan hieman hakkeroimalla. Ekan päivityksen jälkeen Googlen softat lakkasivat kokonaan toimimasta, joten piti nollata puhelin, asentaa käyttispäivitys ensin ja sitten vasta softat päälle.
January 19th, 2014
Koneen säätiö antoi lissee rahhoo Kotitietokoneiden aika ja teknologisen harrastuskulttuurin perintö -tutkimushankkeelle, joten voin keskittyä tänäkin vuonna tutkimukseen. Nyt keväällä olen ihan 100% vapaalla kesäkuulle asti ja tarkoituksena on kirjoittaa niin paljon kuin vaan suinkin mahdollista. Työn alla on monenlaista artikkelia kräkkereistä konesotiin, minkä lisäksi pitäisi toimittaa WiderScreenin numero 1/2014 sekä ruveta kirjoittamaan opinnäytteen johdantoa. Tekemistä siis riittää – ja hyvä niin, sillä vuosia pelkässä opetuksessa jumittaneena alkoi tuntua siltä, etten enää kehity mihinkään. Vanha koodari joutuu näissä ihmistieteissä toistuvasti mukavuusalueensa ulkopuolelle, mutta sitähän uuden oppiminen juuri vaatii.
January 8th, 2014
Yzin vastaavasta – ja pitkästä – listasta innoittuneena päätin itsekin kerätä vuoden 2013 puuhia yhteen paikkaan, jotta ihan itsellenikin tulee hieman kokonaiskuvaa siitä, mitä tänä kiireisenä vuonna on ehtinyt tapahtua.
Skenekoodaukset
- Ensimmäiselle ulkomaanpartylleni, Revision’13:lle, tehtiin Yzin ja Manun kanssa MSX-demo Amurisus
- Lisää MSX-tuotantoa Vammala Partyille: karaokedemo Abrels
- Ja vuoden viimeisenä MSX-demona Alternative Partyille Amurisusin (Amurisuden?) eräänlainen jatko-osa Atsarias
- Zoo’13:lle pikainen BASIC-viritys nimeltä Beisikki demo
- Ensimmäinen oikea C64-produktio, The First Ball, syntyi Heikkisen ja Yzin kanssa. Myöhemmin porttasimme hänet vielä Plus/4:lle.
- Vuoden suurin menestys oli monipuoliseksi kasvanut PETSCII-editori, joka löysi yleisönsä ilmeisen hyvin. Päätyi jopa Pouetin top 2013 -listalle työkalusarjassa.
PETSCII-Grafiikkaa
Kirjoituksia
Muita sekalaisia touhuja
Olihan sitä siinä jo. Muuten vuosi on mennyt juniorin kasvua seuratessa, länkkäreitä katsellessa ja tutkimuksen parissa. Kiitos Koneen säätiön tutkimusapurahaa on vielä ensi vuodellekin, joten kirjoittaminen jatkuu ahkerasti.
December 30th, 2013
Hankin (toivottavasti joskus realisoituvaa) 3D-printteriä varten vanhan halvan Core Duo -pohjaisen Mac Minin, jossa on tarkoitukseen ihan riittävät kaksi gigaa muistia ja 60 gigaa levyä. OS X 10.5 meni sisään heittämällä, mutta kun piti ruveta asentamaan 10.6:tta, niin tulikin seinä vastaan: laitteen pitäisi sitä tukea, mutta eipä vaan suostu asentumaan. Yhden illan erilaisiin usb- ja päivityspurkkauksiin haaskattuani päädyin lopulta laittamaan Miniin Lubuntu 12.04:n, sillä OS X 10.5 ei ole tuettu oikein missään. Yritin ensin ihan täyttä Ubuntua, mutta imagen polttamisesta ei koskaan syntynyt käynnistyvää levyä. Lubuntu sen sijaan buuttasi ja asentui suorilta. Jokunen havainto:
- Osioinnista ja buuttiloaderista ei tarvinnut välittää, sillä kone on nyt 100% Linuxilla. Lubuntu hoiti vaadittavan osiointi- ym. magiikan itsekseen.
- Äänet toimivat suorilta
- … kuten myös langaton verkko
- … ja suspend
- … ja X:n video- ja GL-kiihdytys
- Applen pienelle alumiininäppikselle ei ole edelleenkään tyydyttävää tukea, joten se pitää joko viritellä sopivaksi itse tai sitten tyytyä käyttämään PC:mäistä asettelua.
- DVD-toisto ei lakiteknisistä syistä onnistu sekään suoraan, mutta perinteinen libdvdread4/install-css.sh -kombo on edelleen voimissaan.
Vaikka kone on jo yli seitsemän vuotta vanha, tuli siitä yllättävän vauhdikas Lubuntun kanssa. Taas kerran Chromium on kuppakoneen ystävä ja raskaatkin webbisivut ja Youtube toimivat varsin kelvollisesti. LibreOffice pyörii sujuvasti ja kokeilemani emulaattorit samoin, mitä nyt VICE:n koko ruudun tila on kroonisesti ongelmainen. Kaikkiaan Lubuntun asennus oli varsin positiivinen yllätys, sillä Linux ja Mäkki eivät ole perinteisesti olleet näin hyviä kavereita, vaan yleensä sinne tänne on ollut tarpeen tehdä manuaalisia puukotuksia. OS X 10.6 alkaa käydä vanhaksi eikä laitteeseen saa sitä uudempaa prosessorin 32-bittisyyden vuoksi, joten Linux on ihan realistinen vaihtoehto vanhan sotaratsun eliniän venyttämiseen.
December 29th, 2013
Heikkisen Teron kanssa yhdessä kirjoittamani artikkeli Kungfumestarit kuvaputkella – kamppailuelokuvien ja -pelien suhde 1980-luvulla on juuri ilmestynyt WiderScreen-verkkojulkaisun numerossa 4/2013. Käsittelyyn otetaan karate-, kungfu- ja ninjaelokuvat sekä niiden vaikutus varhaisiin mätkintäpeleihin. Tärkeimpänä teoreettisena viitekehyksenä on remediaatio, mediasta toiseen siirtyminen. Historiaosuudesta tuli hieman pitkä, joten sivumennen artikkeli toimii myös johdantona kamppailupelien ja -elokuvien varhaisvuosiin.
December 13th, 2013
Virittelin jo aiemmin kasaan Joyduino-projektin, jolla sai emuloitua Atari-joystickiä PC:n näppäimistöltä. Projektissa oli kuitenkin kaksi ongelmaa: kolvaamista vaativa tarpeettoman mutkikas piirikortti ja hieman epämääräinen sarjaportin käsittely omalla ohjelmalla. Kuulin vasta myöhemmin, että Arduinon pinnit saa suljettua laittamalla ne input-moodiin, mikä teki kytkinpiirit tarpeettomiksi. Eli kun virtuaalisen joikkarin kytkintä ei paineta, pinni on sisääntulona ja kun painetaan, niin pinni vaihdetaan ulostuloksi ja laitetaan nollaan. Tältä pohjalta riitti tehdä triviaali johto D9-naarasliittimestä piikkirimaan, joka menee Arduinon headerin pinneihin 8..GND (ylös, nappi, alas, vasen, nappi 2, oikea, maa). Tulitusnappi 2 tässä MSX:n mukainen – muissa laitteissa saattaa olla eri piikissä. Oman C-ohjelman sijasta tein isäntäohjelman tällä kertaa Processingilla, niin se toimii saman tien useilla alustoilla. Arduinoon pitää ensin ladata Firmata, jotta Processing toimii sen kanssa. Firmata ei ole järin nopea, sillä aikaa haaskaantuu yksittäisten pinnien erikseen kääntelyyn ja protokollaan, mutta tässä tapauksessa nopeus oli ihan hyväksyttävä. Omaa, luultavasti pahempaa lägiään tulee Processingin päivitystaajuudesta, mutta sekään ei ollut vielä liikaa. Esimerkki täällä:
http://www.kameli.net/~marq/kode/joikkari.pde
Firmatan lisäksi tarvii asentaa Arduino-tuki Processingille, joten mikään avaimet käteen -ratkaisu tästäkään ei tullut. MSX:n kakkosnapin vahingossa sohimisesta voi seurata ongelmia joillakin koneilla – pinniä saatetaan käyttää muihin tarkoituksiin, joten joikkaportin pinniin 7 ei yleensä kannata kytkeä mitään. Toinen detsku on, että pelikone kannattaa käynnistää tai johto kytkeä vasta ohjelman herättyä, sillä muuten porttiin tulee ei-toivottuja painalluksia. Näppikseltä pelaaminen on jo kohtuullisen hyödyllistä, jos ehjää Atari-joystickiä ei satu olemaan, mutta vielä hyödyllisempi tämä viritelmä olisi vaikkapa joypadin kanssa. Katsotaan, iskeekö inspiraatio sellaisenkin tukemiseen jossain vaiheessa.
edit: Nappi 2 ja vasen menevät tosiaan ristiin piuhassa, koska huomasin vasta jälkikäteen, että MSX:ssä kakkosnappi onkin eri pinnissä. Helppo muuttaa koodista (ja muutenkin järjestys on aika satunnainen).
edit2: Äh, menköön. Tässä se joypad-tuki. Nappien ja kontrollerin nimeä joutunee vaihtamaan, mutta muuten toiminee suorilta: http://www.kameli.net/~marq/kode/joikkari2.pde
December 9th, 2013
Next Posts
Previous Posts
