No jos vielä kerran, tuumasin ja rupesin asentelemaan Acerin C710-Chromebookiin jälleen Linuxia. Olin jo ehtinyt entisöidä koneen repimällä tarrat irti ja palauttamalla sen alkuperäiselle Chrome OS:lle. Kromi-Ossi oli tietysti käyttökelvottoman vanha, kun kone on peräisin vuodelta 2012, joten ainoa ajanmukainen käyttis, joka koneeseen menee, on sopiva Linux-jakelu. Ajelin aikanaan tällä pitkään Linux Mintin Mate-versiota, joka toimi kaikin puolin hyvin, etenkin kun korvasi vakion hiiripädin ajurin Chrome OS:n vastaavalla. Toivoa siis oli.
Tämä nimenomainen Asseri on vanhoista Chrome-luuskista monessa mielessä paras: näppäimistössä on vielä useimmat tarpeelliset napit (myöhemmin niitä karsittiin), muistin voi päivittää ja myös SSD on vaihdettava normaali SATA-lätty eikä eMMC. Epäilin tosin koneen muistipaikoissa olevan vikaa, kun Memtest86+ antoi paljon virheitä erilaisten kalikoiden yhdistelmillä. Olin jo aikanaan löytänyt 2×2 Gt kammat, joilla sai edes luotettavat neljä gigaa käyttöön, mutta eihän se nykyään oikein riitä. Kokeilin piruuttani kaapista löytynyttä 2×8 Gt -yhdistelmää (DDR3-1333), joka on pitkälle virallisesti tuetun yli, ja sehän näytti pikatestin mukaan futaavan hienosti. Samalla vaihtui Corsairin 60-gigainen SSD mukavampaan ja nopeampaan 240-gigaiseen Radeoniin – kyllä, Toshibaa brändättiin hetken näinkin. Ratikka antoi parhaimmillaan jopa 540 Mt/s lukunopeutta, joten SATA3 on kovassa käytössä.
Akku latautuu. Keroppi, Badtz-Maru, Cinnamoroll, Tuxedo Sam, My Melody, Pompompurin, mitä siellä nyt on.
Mitenkään halukkaasti Buukki ei normaaliin Linux-käyttöön suostu: ensinnä on päästävä kehittäjätilaan, missä flässättään tilalle BIOS/UEFI (coreboot/SeaBIOS) kohtuullisella räpeltämisellä; tässä mallissa piti lisäksi sulkea emolevyltä alumiinifolionpalasella jumpperi, jotta firmiksen sai jyrätä. Onneksi olin tämän jo aikanaan kertaalleen tehnyt, sillä muuten olisi saattanut usko loppua kesken. Lopputuloksena koneeseen saa tavallista BIOSia muistuttavan käynnistysruudun, josta pääsee valitsemaan USB-tikun asennuksen käynnistämistä varten. Vaikka jokin kevytdistro olisi kenties ollut parempi, laittelin mieluummin ihan vakion Mint 22.1:n, kun ei Cinnamonkaan mikään järjettömän raskas ole, ja muistiahan riittää. Millekään erityiselle haksoroinnille ei ollut tässä kohtaa enää tarvetta, vaan asennus tapahtui ihan normaalilta ISO-levynkuvalta.
Normaalin odottelun perästä Asseri käynnistyi yskimättä ja niin sitä oltiin Mintin työpöydällä. Ihan heittämällä kaikki ei sentään toiminut, sillä ylärivin volansäätö- ja kirkkausnapit eivät tehneet mitään. Fn ei oikein tunnu tekevän mitään hyödyllistä, kun näppäimistä ei sen kanssa tule mitään painallusta. Ehkäpä tähän löytyisi oikeampikin ratkaisu, mutta mäppäsin ensi hätään asetusvalikon pikanäppäinsäätimestä F8–F10:n volalle ja F6–F7:n kirkkaudelle. Asentelin jonkun ohjeen mukaisesti myös Brightnesscontrolin, vaikka näin postuumisti en ole enää ihan varma, olisiko sitä edes tarvittu. Yleensä en tykkää pitää hiiripädin täppäystä päällä, mutta pädin klikkaus tuottaa sen verran paljon huteja, että tällä erää jätin ominaisuuden päälle.
Tekeekö tällä oikeasti mitään? Faktoja ei käy kieltäminen: onhan kone jo hidas ja näyttis niin vanha, ettei se kaikkea tarpeellista ihan tue, minkä lisäksi akku kestänee ehkä pari tuntia. Kepeä selailu onnistuu, kirjoittelu varmasti, musaa voi soittaa ja ehkäpä jotain simppeliä peliä yritellä (testasin Hidden Folksin, A Short Hiken ja Pikunikun), etenkin emulaattoreilla. Ikävänä yllätyksenä luottovanki VLC ei suorilta tukenut ainakaan näin vanhan koneen VA-API:a, joten videokiihdytys jäi sillä näkemättä. Vakiona asennettu, muuten karumpi Celluloid sen sijaan jaksoi pakertaa fullhd-tasoista h264:ää ruudulle kiihdytettynä ilman ongelmia. Itse en ihan näin karua värkkiä enää jaksane käyttää, vaikka koko onkin mukavan pieni, joten eiköhän tämä mene lähinnä tyllerölle lelutukseen.
Aloitetaan vanhalla teemakuvalla / Let’s start with a thematic photo from back in the day.
Here’s to you, Nvidia
Toiveikkain mielin ostin tarjouksesta Asus Dual RTX 5060 OC:n. Näin uuden kortin hankkiminen on Linux-käyttäjälle aina tietty riski, mutta toisaalta 4060 Ti toimi hyvin alusta asti. Pojan 3700x-koneeseen asennettuna kortti ei päässyt koskaan edes käyttiksen asennuksessa alkuun ja toisen kortin kanssa laitettu Ubuntu ei buutannut alkua pidemmälle. Uusinta BIOSia ineen, kernelin päivitystä, ajurien vaihtelua – ei niin mitään. Omaan 5900x-koneeseen asennettuna kortti sentään suostui menemään työpöydälle, jos nyt ei toki ilman ongelmia. Jää hyvästi MSI Gaming X, olit luotettava ja hiljainen kortti. Palvele junioria yhtä hyvin.
Ensimmäinen kummajainen on törkeän hidas buutti. BIOSilla kestää iän kaiken päästä edes MSI:n logoon ja sen jälkeen Linuxin itsensä käynnistyminen on varmaankin viisi kertaa normaalia hitaampaa. Näytön sammuttaminen tai ohjelmallisesti pois päältä kytkeminen jämäytti koneen noin joka toinen kerta. Ei sentään niin pahasti, etteikö etänä olisi päässyt sammuttamaan, mutta työpöytäkokemus jää näin aika vaisuksi. Ylimääräisenä ärsytyksenä kone ei edes käynnisty joka yrityksellä, vaan vaatii pari kierrosta virtanappijumppaa. Pitkällinen Google-ralli tuotti luettelon erilaisia vinkkejä, jotka ovat joitakin auttaneet (ja joitakin ei):
CMS-tuen pois kytkeminen BIOSista. Ei vaikutusta.
Secure bootin poistaminen käytöstä. Oli jo.
VBIOSin päivittäminen. Tein jopa tämän nvflashin kanssa askarrellen. Ei vaikutusta.
Kernelin päivittäminen 6.8:aa uudemmaksi. Mint 21.3 ei sellaista tarjoa, joten tätä en vielä kokeillut. En tosin usko, että juuri mitään tekee.
Ajuriversio 575 tai 570 saattaa jotain vaikuttaa. En huomannut eroa. Ajurista pitää joka tapauksessa olla open-versio tai ei futaa missään tapauksessa.
PCIe-väylän pudottaminen 2. sukupolven nopeuteen. Ei vaikutusta, ja vaikka tämä toimisikin, niin samalla hidastuu graffis.
Emolevyn BIOS-päivitys. Ei vaikutusta.
Valmiustilaa en viitsi edes testata, koska se jämäyttäisi koneen noin 100 % varmuudella. 3D-kiihdytys ja ohjelmat sinänsä toimivat, mihin voisin pitkin hampain tyytyä, jos näytön sammutus ei jumittaisi. Tykin kytkeminen HDMI:llä tuntui kohentavan heräilyä omituisesti, mistä seurasi mahdollinen “ratkaisu”. Vaihdoin päänäytön DisplayPortista HDMI:hin ja toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta, kun työpöytä heräsi henkiin jopa yön jälkeen.
Vaikka kone on – ehkä – taas jotakuinkin toimiva, ei tämä tietysti ole mitenkään hyväksyttävää. Syitä tähän surkeuteen voi vain arvailla: Blackwellit luultavasti julkaistiin liian kiireessä ilman kunnon testausta, vanhojen peeseiden tukeminen ei enää kiinnosta Nvidiaa, ajuri- ja kirjastosotku on jo liian mutkikas firman hallittavaksi, paukut laitetaan datakeskuksiin eikä kuluttajatuotteiden nappikauppaan, Linux-tuki on jäänyt entistä enemmän paitsioon jne. Ongelmat eivät rajoitu suinkaan pelkkään Linux-marginaaliin, vaan foorumit ovat väärällään ihan vastaavia Windows-käyttäjien pulmia. Ei tässä oikein auta kuin odotella ajurien mahdollista kohenemista.
And a short English summary for others struggling with Blackwell GPUs, especially on Linux. Not even booting to desktop with 5060+3700x, slow boot times, black screens, driver crashes – you know the score! Here’s a little list of possible solutions I’ve found and tried (with little or no success):
Disabling CMS in BIOS.
Disabling secure boot.
Updating VBIOS.
Updating the kernel to something newer than 6.8. This one I didn’t try yet, as Mint 21.3 doesn’t offer such luxury. Really doubtful whether it’d make any difference anyway.
Change to driver version 570 or 575 (or maybe even 580). On Linux, must use the open version or it won’t work.
Drop PCIe speed to gen 2 in BIOS. Will slow down the card.
Updating motherboard BIOS.
My main problem, apart from unwilling slow booting, was that the display wouldn’t wake up after it was turned off. By accident I noticed that HDMI seems to work better than DPI in this respect, so now I may have an almost working machine again. In any case, it’s inexcusable from Nvidia to hastily release this badly tested products. Perhaps the lucrative data center business eats all the resources, or maybe the driver/library mess has grown so complex that they can’t manage it any more. Very heavily considering switching to AMD products after this – too bad they’re not a particularly good buy at the moment.
Fajitoja oli suunniteltu jo pitkään, joten eilen tuli korkea aika laittaa suunnitelma toteen. Määränpäänä oli tuttu Kuusiluoto, johon kertyi edestakaisin kävelyä yhteensä tanakat 12 kilometriä. Keskellä viikkoa työpäivänä paikalla oli vähemmän porukkaa kuin normaalisti, mutta mitenkään tyhjää saarella ei nytkään ollut – pimeinä talvi-iltoina saa sentään olla varsin rauhassa. Vieressä sijaitsee tunnetumpi Lammassaari; nimet on helppo muistaa siitä, että Kuusiluodolla on lampaita ja Lammassaaressa kuusia.
Mössö paistuu. Kuvan otti Antti.
Mainitut lampaat ovat ihmisiin tottuneita ja ahneita eväiden perään, mistä seurasi muutama minuutti slapstick-komediaa. Ensin lammasjengi kävi tsekkaamassa erään toisen seurueen tarjonnan ja sitten se änkesi meidän leiriimme. Yritin hätistellä karvakasoja pois, mutta muuan erityisen rohkea sarvipää tunki väkisin eväiden ääreen ja nappasi ruokapussin hampaisiinsa. Lähdin vikkelästi perään, mistä hämmentyneenä luontokappale pudotti sapuskat ja ne saatiin takaisin vahingoittumattomina. Välikohtauksen jälkeen lauma ilmeisesti totesi, ettei nyt tärppää ja siirtyi läheisen puun alle varjoon lepäilemään.
Itse fajitat onnistuivat kaikkiaan hyvin, vaikka vehnätortillat kärähtivät turhan helposti pienelläkin liekillä. Täytteiksi paisteltiin esin paprika–sipuli–purjo–porkkana–herkkusieni-silppu, minkä jälkeen tortillan päälle lusikoitiin chipotle-salsaa, täytettä ja juustoa. Pikaisen pannulla lämmittelyn jälkeen vielä päälle cocktail-kurkkuja sekä jalapenoja, ja sitten kokoon kääräisy. Variaatioita on helppo keksiä vaikka kuinka paljon, joten tämä oli vain yksi mieleen tullut perusversio. Vaikka lopputulos olikin asiallinen, oli tarvittavan valmistelun ja ainesosien määrä sen verran suuri, ettei näitä ihan hetken mielijohteesta jaksane tehdä. Pöydän ääressä olisi selvästi helpompi kokata, mutta kävihän tuo näinkin.
Kohta alkaa mennä vaikeaksi näiden roomalaisten numeroiden kanssa, mutta kaipa tuo on 24. Tällä erää Mettä-gourmetissa vaihteeksi ihan uusi ruokalaji, kantarellikeitto. Tarkoitus oli mennä Kellomäelle, vaan kun keli näytti kääntyvän uhkaavasti sateiseksi, piti varmuuden vuoksi suunnata jo tutuksi käyneelle Pornaistenniemen piknik-paikalle. Jos tuonne aikoo, niin kannattaa ottaa mukaan vaikka kosteuspyyhkeitä, sillä penkeillä ja pöydillä on yleensä reippaasti linnunkakkaa. Ampiaisia riitti myös yli oman tarpeen.
Teknokattila porisee. Viimeiset jämät Bilteman kaasua hyötykäyttöön.
Keittoon ei heitelty mitä hyvänsä sieniä, vaan nämä kantarellit oli omin kätösin kerätty Liivinmaanpuistosta ja Boozembly-kallioilta. Taannoin kotopuolessa sieniä oli helppo kuivattaa harson päällä lattialämmityksen voimin, mutta tässä tapauksessa piti posottaa kiertoilmauunilla tuntikausia noin 40° lämmöllä. Reseptejä löytyy netistä hyvin monenlaisia; itse otin tässä pohjaksi mahdollisimman yksinkertaisen K-kaupan version, jottei aineksia tarvitsisi hankkia ja kuskata metsään ihan kohtuutonta määrää. Voin korvasin ruokaöljyllä ja fondin kasvisliemikuutiolla, mistä ei tuntunut aiheutuvan huomattavaa harmia.
Valmista soppaa, Ikean kuppi ja Primuksen lusikka-haarukka
Valmistus ei ollut työlästä: ensin kuullotetaan sipulit, sitten sekaan jauhot ja perään enemmän ja vähemmän kaikki muutkin ainekset. Laittelua olisi voinut jättää harrastuksen nimissä enemmän kohteeseen, mutta pilkoin sipulin jo kotona. Reseptissä oli käytetty tuoreita sieniä, kun taas tässä tapauksessa käytössä oli kuivia kikkareita. Keittoaika ei ihan riittänyt sienien täyteen pehmentämiseen, vaikka hyvä soppa tästä tuli näinkin – jälkiviisautena sieniä olisi voinut liottaa aamulla ennen lähtöä. Geneerinen resepti sopinee muillekin metsäsienille, joten pitää kokeilla joskus vaikkapa suppilovahveroilla.
Sohvakoneessa on luonnollisestikin kiinni langaton hiiri ja näppis, joista jälkimmäinen on usein melko turha ja vie pöydältä tarpeettoman paljon tilaa. Leffojen ja sarjojen katselun aikana melkeinpä ainoa tarve näppäimistölle on äänenvoimakkuuden säätö, mihin pienet napit eivät hämärässä edes järin hyvin sovellu. Pelinäppiksiin on viime vuosina ilmestynyt rullia, joilla volaa voi säätää, joten rupesin etsiskelemään, olisiko moisia kontrollereita myynnissä ihan erikseenkin. Ensimmäinen ostos oli huti, kun lähinnä valojen säätämiseen tarkoitettu pyörylä vaati erillisen kontrollerin eikä tukenut bluetoothia laisinkaan.
Halkaisija on noin viisi senttiä, korkeus kolme ja puoli
Sopivampia versioita löytyi onneksi useita, mutta kunnon nettikaupoissa niiden hinta lähenteli helposti viittä kymppiä, mikä oli tarkoituksen huomioiden kipurajan tuolla puolen. Mistä apu ongelmaan? No tietysti epämääräisestä kiinakrääsäkaupasta, josta vastaava geneerinen tuote irtosi 15 euroon. Vaatimattomassa laatikossa ei turhia ekstroja ollut: pelkkä kontrolleri muovipussissa ja akun lataamiseen USB-A–USB-C-kaapeli. Kaupan sivulla mainostettiin, että pyöritykselle ja rullan painelulle voisi konfiguroida omiakin toimintoja, mutta toistaiseksi hämärän peittoon on jäänyt, miten se käytännössä tapahtuisi, kun mukana ei seurannut minkään valtakunnan manuaalia.
Mukavana pikku plussana pulikka toimii myös johdon päässä eikä pelkästään bt:n varassa. Molemmissa tapauksissa isäntälaitteelle ilmestyy näkyviin “näppäimistö”, ja rullaa pyörittämällä saa volaa alas ja ylös. Klikkaus vastaa play/pause-nappia ja biisiä saa vaihdettua kääntelemällä rullaa, kun se on painettu alas. Kyljessä on lisäksi nappula, jonka toiminnoiksi arvaan tältä pohjalta laitteen parittamisen sekä sammuttamisen. Käynnistystä ei ilmeisesti tarvi tehdä erikseen, sillä pylpyrä tuntuu heräävän sohittaessa omatoimisesti. Kolmen Linux-tietokoneen ja yhden Android-kännykän perusteella käyttö onnistuu luotettavasti erilaisten kokoonpanojen kanssa, vaikka luotettavuudesta tai akkukestosta onkin vielä aikaista sanoa mitään. Hyvältä vaikuttaa toistaiseksi.
Eräs retkikeittelyn alalaji on ruuanlaitto kaikenlaisilla rähjävehkeillä. Esimerkiksi “hobo stove” -termillä löytyy sitä sun tätä ratkaisua kaupallisista risukeittimistä säilykepurkeista kyhättyihin DIY-häkkyröihin. Alati rajojaan laajentava Mettä-gourmet on kokeillut tätä puolta toistaiseksi vähän – pitkälti siksi, että avotulta ei saa tehdä missä hyvänsä eikä metsäpalovaroituksen aikana muutenkaan. Prisman pienen halvan risukeittimen kanssa askartelu tuli kevättalvella todettua ylivoimaisen hankalaksi, kun risut eivät olleet tarpeeksi kuivia, pakkanen haittasi palamista ja tulipesä oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kuin pieniä hiluja kerralla.
Spriikippo ja kivinen jalustansurkimus kattilalle. Kuvat Terpan.
Spriikeitin on tällaiseen värkkäilyyn kaasua aidompi välimallin valinta, koska useimmissa kaasukeittimissä on muutenkin kannakkeet valmiina. Kolmesta murikasta saa matemaattisesti perustellen sopivan jalustan, koska kolme pistettä tunnetusti pingottaa tason eikä kattila siten keiku mihinkään. Käytännössä ympärille tuli kyllä kasattua pienempiä kiviä tuulensuojaksi. Keskelle halpa spriipoltin (tässä Trangian versio), päälle satunnainen kattila ja kaikki tarpeellinen on periaatteessa siinä.
Kattila paikallaan, valmista tuli.
Teoriassa näin, mutta käytännön tasolla tulokset jäivät odotettua laihemmiksi. Kaasuliekki on huomattavasti armeliaampi tuulessa, sillä se tulee venttiilistä suunnattuna ja paineella, kun taas spriiliekki ottaa hurjasti tuulta. Lämpö karkaa niin ollen ilman tuulisuojaa sinne tänne, eikä vesi tuntunut kiehuvan 15 minuutin posotuksellakaan kunnolla – tarpeeksi sentään kuppikeiton tekemiseksi. Pastan kanssa annoimme rehellisesti periksi ja vaihdoimme kaasukeittimeen. Spriin lievä laimentaminen vedellä saattoi syödä lämpöarvoa, mutta tuskin ihan näin ratkaisevasti, joten tämän kokeilun perusteella spriikeitin jää jatkossa vain Trangian kanssa käytettäväksi.
Kuten joka kesä, elokuun alussa saapui taas Assembly, joka on itselleni samalla eräänlainen kesäloman loppumisen merkki. Mitään kovin uutta ja mullistavaa ei tälläkään erää tapahtunut: kuskasin muksuja paikalle ja huolehdin niiden ruokailusta, kävin pariin kertaan kallioilla ja katselin ne kompot, jotka sattuivat pyörimään sopivaan aikaan. Kalasatamaan muuton jälkeen paikalle pääsee entistäkin helpommin pyörällä melkein suoraa asfalttitietä pitkin. Yleensä tietokonekauppojen partyalennukset ovat sen verran olemattomia, ettei tule ostettua mitään, mutta tällä erää Verkkis oli ottanut asian tosissaan ja mukaan lähti pelinäyttis ja vähältä piti, etten ostanut myös SSD:tä. Pahimman Venäjä-droonikohun laannuttua Jimppakin oli jälleen paikalla ilmeisen salonkikelpoisena (joo-o).
Boozemblyn huumaa torstaina neljältä.
2024 jäi mieleen erityisesti runsaan ruokatarjonnan vuoksi; moni varmaan lokki koko viikonlopun Arlan+Fazerin+Ötkerin+Maggin voimin eikä törsännyt eurojaan ravintoloihin. Tällä erää saanti oli huomattavasti niukempaa, mukaan lukien omien juomien varassa pyörinyt Boozembly. Itse kävin pari kertaa Hesellä nuukailuhengessä, vaikka vastine rahoille jäi heikoksi. Etenkin soijatikkuaterian kuusi pientä kuivaa nökärettä olivat jonkinlainen pohjanoteeraus. Ruoka-autojen tarjonta oli tuttuun tapaan vastaava: kovat hinnat, pienet annokset.
Fantasiakonsolikompo meneillään. Taso jäi heikoksi viime vuoteen verrattuna.
Ilmeisesti remontin takia hallit oli järjestelty eri tavalla kuin yleensä. Pienten skenekompojen kannalta valitettavasti, sillä “Genelec stage” ei oikein riittänyt, kun taas 1k/4k/demo nähtiin isossa katsomossa, jossa istumapaikkoja riitti kaikille halukkaille. Mitäpä noista kompoista nyt sanoisi? Mitään mullistavaa ei mieleen jäänyt, mutta joitakin hienoja tekeleitä oli mahtunut 4k:hon ja demoihin. 1k ja fantasiakonsolit jäivät puolestaan harvalukuisiksi ja tasoltaan keskimäärin vaatimattomiksi, lukuun ottamatta Fulcrumin fraktaalimössölentelyä. Taitaa yksinkertaisesti olla niin, että Revision tyhjentää nykyään pajatson pääsiäisenä eikä skenen keskiöstä pudonneeseen Assemblyyn riitä kuin rippeitä.
Vaikkei tapahtuman kaupallisuus ole ollut mikään salaisuus viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen, iski se tänä vuonna erityisesti silmille. Eihän tuollaista tapahtumaa voi järjestää ilman sponsoreita, mutta mietin taas vääjäämättä sitä, onko tapahtuman alkuperäisestä tarkoituksesta enää mitään jäljellä. Omaehtoisen digitaalisen kulttuurin tilalle on lipunut Microsoftin, pelitalojen ja laitefirmojen indoktrinaatio sekä yksisuuntainen kulutusjuhla. Ehkäpä jangsterit kokevat ne yhtä aidoiksi ja omiksi kuin me skenehommat aikanaan – kukapa tietää?
Toinenkin Asuksen TUF Gaming B550M-Plus alkoi oireilla samaan tapaan kuin edellinen eli kone kaatuili raskaassa videopakkauksessa ja Prime95 ei mennyt puhtaasti läpi – olipa tosi TUF. Siirryin jo aiemmin näyttiksissä MSI:n tuotteisiin ja tällä erää vaihtui myös emppa, kun tilalle tuli B550M Pro-VHD WiFi. Ostin sen itse asiassa jo varmaan viime vuoden puolella ja jäin odottelemaan sopivaa hetkeä, jollaista ei kuitenkaan tullut ennen kesälomia. Vanha kokoonpano toimi riittävästi, kunhan sillä ei yrittänyt mitään liian raskasta, eikä kesken lukuvuoden ollut järkevää ottaa riskiä siitä, että pitäisi olla ilman konetta.
Jonkun sortin johtojenhallintaa. Ihan kaikkia pölyjä en jaksanut siivota.
Hellepäivä ei ole mikään paras vaihtoehto tällaiseen askarteluun, kun tuskanhien pisarat putoilevat laitteistoon ja hermot ovat tavallista enemmän pinnassa, mutta eipä kiikarissa näkynyt lähiaikoina viileämpiäkään kelejä. Empan asennus on yleensä pöytäpeeseen suuritöisin osuus, ja tällä erää työmäärä oli sitäkin suurempi, kun vanha piti ensin repiä irti. Pikku helpotuksena eri mATX-emolevyjen liittimet sijaitsevat pitkälti samoissa paikoissa, joten vanhat kaapelireititykset toimivat lähes sinältään. Pölyä oli vuoden aikana ehtinyt kertyä kiitettävästi, eli imuroin ja pyyhin pois näkyvimmät.
Ruuvien, tuulettimen, johtojen, näyttiksen ja SSD:n kiinnittämisen jälkeen homma oli periaatteessa valmis. Muutaman buutin ja BIOS-vierailun jälkeen päästiin jo työpöydälle, tosin ilman grafiikkakiihdytystä: secure boot esti suuressa viisaudessaan Nvidian Linux-ajurin toiminnan, joten taas yksi BIOS-käynti lisää. Firmis oli jo puolitoista vuotta vanha, joten sekin piti päivittää ja käydä reitittimellä laittamassa uusi MAC-osoite DHCP-asetuksiin kiinteää IP:tä varten. Samalla oli hyvä hetki ajaa sisään pitkään odotelleet ohjelma- ja ajuripäivitykset, minkä jälkeen elämä palasi tuttuihin uomiinsa (tosin ilmeisesti ilman kaatuilua). Putsailun tai kenties uusien lämpötahnojen ansiosta lämmöt pysyvät taas paremmin kurissa.
Taannoin olisin saattanut pitää tällaista räpellysprojektia jopa hauskana, mutta suurin säätöinto on jo ehtinyt laantua, minkä lisäksi tämä ei ollut mitään vapaaehtoista harrastelua, vaan jo toisen kerran hajonneen raudan takia pakolla vääntämistä. Onneksi perusteet ovat edelleen hallussa, joten vaihdon sai tehtyä omin voimin. Jos kone alkaa taas änkyröidä, niin seuraavalla kerralla annan rehellisesti periksi ja vaihdan samalla tuoreempaan rautaan, vaikkei kokoonpano olekaan kuin kolmisen vuotta vanha.
Kuten aina heinäkuussa, tänäkin vuonna saapui Vammala Party, tällä kertaa lisänimellä Vähän sisäpiiriä, muttei liikaa. Olin lukuvuoden jäljiltä edelleen hivenen uupunut ja stressaantunut, joten partytunnelmaan pääsy ei ollut kaikin ajoin ihan helppoa, kun jopa kompodedikset tuntuivat melkein työnteolta. Koko tapahtumaa leimasi erityisesti kuumuus, sillä hellettä riitti torstaista sunnuntaihin saakka, ja kun vanhassa maatalossa ei paljon ilma kiertänyt, oli päällä jatkuva kestohiki. Yöllä oli siten hankala nukkua, joten näitä univelkoja pitää maksella vielä takaisin.
Brennaa
Demokompoon en edelleenkään jaksanut mitään väkertää, koska se on kovin työlästä, mutta jotain muuta kepeää osanottoa kilpailuihin sentään sain aikaiseksi. Yllä näkyvä Brennaa on kännykkänäpsy Viikinmäen auringonlaskusta – pahaksi onneksi kuva jäi haaleaksi tykillä, kun aurinko yritti tunkea joka raosta sisään vielä illallakin. Alla puolestaan vanhaa ja modernia yhdistelevä Koivujen katveessa, jonka näppäsin kaupunkimatkaillessani Arabian rantapuistossa:
Koivujen katveessa
Petskari oli tietysti lähes pakko tehdä, joten edikka käyntiin ja töihin. Otin kotona muutaman referenssikuvan pimeässä shakkinapeista taskulampun valossa, mutta totesin aiheen pian mahdottomaksi ja tein jotain muuta. Alla näkyy Arnold at the Factory, googlaamalla löytyneestä tehdaskuvasta inspiroitunut geometrinen pläjäys. Olin kaavaillut piirtäväni jotain tuollaista jo pitkään, vaikka lopputulos ei muistutakaan paljon alkuperäisiä suunnitelmia. Värejä taisi tulla käyttöön hieman liikaa, savupiippujen tilalle olisivat sopineet paremmin säiliöt, putket jäivät litteän näköisiksi… olkoon.
Arnold at the Factory
Suurin ponnistus oli wild-kompoon Yzin kanssa värkätty Habsburger, jota olin elätellyt takaraivossa jo melkein kolme vuotta eräänlaisena jatko-osana Ryönämestarille. Näytelty haastattelu olisi ollut vaikea toteuttaa järkevästi, joten oikaisin Googlen voimin ja laitoin tilalle maalauksen. Puppuskripti syntyi nopeasti, samoin kuin parodia Hesen mainostunnarista:
Habsburger, sen parempaa et Böömistä mistään saa Jos sanot Brötchen me leivomme sen Habsburger
“Ajankohdaksi” asettui 1600-luku, joten taustalle laitettiin cembalon rämpytystä. Kaikkia yksityiskohtia en ravistanut hihasta, vaan tutustuin edes pintapuolisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja nimikkosuvun (sisäsiittoiseen) historiaan. Ainakin mainitut paikat ja valuutta ovat ajanmukaisia, vaikka esimerkiksi ruokien suhteen saattoi mennä metsään. Omahyväistä aatelisääntä tavoitellessani lähimpänä esikuvana oli Jörn Donner – saksaa en ole ikinä opiskellut, joten sanojen ääntämys lienee päin Hölleä. Kohtuullisen pähkäilyn jälkeen koostaminen onnistui nopeasti luotetulla Kdenlivellä. Vähän epäilin, uppoaisiko näin kiero ja kuiva huumori party-yleisöön, mutta tunnusmusiikki osui makuhermoon, ja komposta tuli yllättäen kultaa.
Hes-habs-burgerin sukuvaakuna
Tuplain on ollut jo pitkään leipälajini; kenties vain siksi, ettei kukaan muu jaksa kompon suhteen kovin paljon vaivautua. Tämän vuoden voitto taisi olla jo neljäs, vaikka tarkalle meni. Tein näitä aluksi kolme, mutta laitoin kompoon ne onnistuneemmat kaksi:
Näin jälkiviisautena Boney M ei tainnut olla tarpeeksi tunnistettava, mutta onneksi Tappajahai sentään sitä oli. Kalastaja-Eemelin valssissa on sattumalta sopivia kohtia, jotka sopivat videoon kuin nenä Habsburgin päähän: “Mä merellä elän ja kuolenkin kukaties” sekä “Ei haita nälkä näin, kun jyrsin evästäin”. Samoin jumppavideon ääniraita sopi harvinaisen hyvin Bobby Farrellin hyperaktiiviseen pomppimiseen, kenties jopa paremmin.
Menestyksekkään partyn kruununjalokivi oli kuitenkin levykkeenheitto, jossa olen ollut viime kerroilla edelleen monta kertaa kärkikahinoissa, mutta en ykkösenä sitten vuoden 2018. Tällä erää planeetat olivat jälleen linjassa, ja lätty lensi kuten piti. Myönnettäköön, että peräti harjoittelin hieman merimökillä kiviä viskelemällä. Kohteena oleva ruohokenttä rehevöityy hiljalleen molemmin puolin, joten pajupuskaan tai perinteikkääseen kuuseen osuminen katkaisivat monen levykkeen lennon ennen aikojaan. Ehdin jo pelätä jopa karsiutumista, kunnes ilmeni, että samat vaikeudet iskivät muidenkin nilkkaan.
Heittoväline näkyy vaaleana viivana ylhäällä (kuva kaapattu Kekeplasterin videosta).
Kaiken kaikkiaan kompoissa oli poikkeuksellisen hyvä taso, mikä on tietysti hyvä asia sekä partyjen uskottavuuden että jatkuvuuden puolesta. Toista vuotta kestänyt retkeilyinto löysi tiensä Ikaalisiin, kun keittelimme Terpan kanssa erinäisiä safkoja kaasulla – varsinaista retkeilyä ei kylläkään ehditty toteuttaa kuin yhtenä päivänä ja hieman tuskaista se olisi helteessä ollutkin. Jo perinteisiksi muodostuneet shakit ja länkkärit ehdittiin myös vetää läpi, vaikka kuumana pöhäävä videotykki ei ollut mikään erityisen mukava seuralainen makuuhuoneessa. Ensi vuonna toivon mukaan viileämmät kelit ja levänneempi jäppinen!
TNG:n ja DS9:n jälkeen avaruusmatkailu jatkui luontevasti Star Trek: Voyagerilla (1995–2001), kun sekin kerran Netflixistä löytyy. Seitsemästä kaudesta riitti katsottavaa 172 jakson verran, joten urakkaan kului taukoineen muutama kuukausi jakson tai kahden päivävauhtia. En ollut aiemmin nähnyt jaksoakaan, joten en ollut varma, mitä tuleman piti, eikä värittämässä ollut myöskään nostalgiaa, kuten TNG:n tapauksessa. Perusasetelma lienee useimmille tuttu: Voyaakkeri joutuu kauas kotoa delta-kvadranttiin ja sieltä pitäisi körötellä pitkä matka kotopuoleen kaikenlaisten vaarojen läpi.
Avaruusalus on pitkälti suljettu oma hiekkalaatikkonsa, joten hahmot ja niiden väliset suhteet joko kannattelevat kerrontaa tai pilaavat sen. Osaan miehistön jäsenistä onnistuttiin pitkän kaavan kautta saamaan syvyyttä, kun taas toiset jäivät ihan loppuun saakka karrikoidun yksioikoisiksi. Vaikkapa kapteeni itse, Tom Paris ja Harry edustivat näitä jälkimmäisiä, kun taas selkeimpiä valopilkkuja olivat ärsyttävä/ylimielinen/uhriutuva/mokaileva/avulias hologrammitohtori sekä ihmisyyttään kartoittava Seven of Nine. Jo alkuperäisessä Star Trekissä Spock sai toimia peilinä ihmisyyden kummallisuuksille, ja TNG:ssä sama homma lankesi mainiolle Datalle. Voyagerissa otettiin “enempi parempi” -asenne, kun ihmisreppanoiden heikkouksia ihmettelivät vuoron perään niin Seven, vulkanuslainen Tuvok kuin vielä holotohtorikin.
Hartsa pelastaa kaikki moneen kertaan, mutta eipä ylennystä kuulu. Naishommissa yhtä heikkoa menestystä.
Vaikka asialle toki on Star Trek -loressa kyhäilty selityksiä, niin taas pisti silmään, kuinka kymmenien tuhansien valovuosien päässä elelevät lajit tuppaavat melkein kaikki olemaan humanoideja, joilla on kenties joku ryppy naamassa tai sammalta tukkana. Välillä kertakäyttöhumanoidien kehittely oli jätetty ihan suoranaisen laiskaksi, mikä on sinänsä tuotannollisesta näkökulmasta ymmärrettävää. Yleiskääntäjälläkään ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia, vaan planeetalta toiselle pärjättiin mukavasti universumin yleiskieltä eli englantia bamlaamalla.
Galaksin toisella puolen asuu todella erikoisia eliöitä. Huomaa naamassa olevat putket.
Sarja lähti yskien liikkeelle, mitä toki osasin odottaakin. Ensimmäinen kausi kului lähinnä näkemyksettömään TNG-kloonaukseen: ajellaan sinne tänne ja joka jaksossa tulee vastaan uusi alienilaji, joka melkein tuhoaa koko purtilon. Näyttelijöillä kesti taas aikaa päästä rooleihinsa, joten hahmokaarti vaikutti vielä toisellakin kaudella pahviselta. Federaation ja maquissien vihanpidosta ammennettiin ensinnä konfliktia, joka matkan edetessä sittemmin unohdettiin, ja loppumetreillä oltiin jo vanhoja kalakavereita puolin ja toisin.
Alun kuivahkon planeetalta toiselle ajelun jälkeen käsikirjoittajat pääsivät parempaan vauhtiin, aiheet monimuotoistuivat, ja juonikehitelmistä uskallettiin tehdä pidempiä (esim. borgien kanssa kahinointi). Toisteisuudelta ei täysin vältytty, minkä lisäksi sekaan mahtui ihan aitoja hutejakin, mutta viihdearvo sentään parani. Varsin usein löytyi lupaava tekniikka tai tila-aikarepeämä, jolla päästäisiin kätevästi kotopuoleen, vaan pieleenhän se meni. Suunnilleen joka toisessa jaksossa purkki oli piirun päässä tuhoutumisesta ja mullistavia teknisiä innovaatioita keksittiin minuutissa, mikä toki on muutenkin Star Trekin peruskauraa. Federaation tietoturvan tasoa olisi syytä kohentaa, sillä joka ainoa kivikautinen vieraslaji tuntui taas onnistuvan hakkeroimaan keskustietokoneen tuosta vain.
Missäs ollaan tällä erää? No Irlannissa tietysti.
Tuoteperheeseen tavallaan kuuluu myös se, että välillä lähdetään rehellisesti kiertoradalle ja unohdetaan skifit, mitä edesauttaa Voyagerissa ahkerassa käytössä ollut holokansi, jonka voimin voidaan sotia toisessa maailmansodassa, mennä Ranskaan tai Irlantiin baarikeikalle, ja vaikkapa lähteä Michelangelon oppiin. Ehdin hieman toivoa, ettei Q:ta sarjassa nähtäisi, mutta se oli turha haave – onneksi esiintymiset sentään jäivät vähiin. Sarjan loppu jäi töksähtäväksi ja suorastaan epätyydyttäväksi, vaikka onkin vaikea suorilta vinkata, miten homma olisi pitänyt paremmin paketoida.
Näin pitkälle asti jaksoin välttää ilmeistä vertailua Voyagerin ja osittain samaan aikaan pyörineen DS9:n välillä, mutta nyt paine kasvoi jo liian kovaksi, joten menköön. Ensinmainittu on selvemmin TNG:n ja siten myös TOS:n episodimainen työnjatkaja, kun taas jälkimmäisessä nähtiin enemmän saippuaa, pitkän linjan juonenkehitystä ja ylipäänsä aikuisempia teemoja, kuten seksiä ja sodankäyntiä. Ei liene vaikea arvata, kummasta itse pidin enemmän. Bonuksena oli hauskaa bongata samoja näyttelijöitä ja hahmoja sarjojen välillä – esimerkiksi holotohtorihan nähtiin molemmissa. Enterprisen katselu aloitettiin jo eilen, joten palataan aiheeseen parin kuukauden päästä 🙂
