Viime kuukaudet on tullut katseltua ahkerasti länkkäriklassikkoja. Pohjalla on ollut tämä lista, joka onkin jo melkein kokonaan loppuun kulutettu. Näkemättä on enää Etäisten laaksojen mies (Shane) ja Virginia City, enkä ole ihan varma haluanko edes katsella Errol Flynnin hurmuriviiksiä kahta tuntia. Samalla sivustolla on muitakin kiintoisia listoja, kuten italowesternit ja lännenkomediat.
Ensimmäisenä pitänee käsitellä historiallisista syistä John Waynen tähdittämät leffat. The Duken ura oli pitkä ja kattava, mikä näkyy vaikka vertaamalla ääripäitä Hyökkäys erämaassa (Stagecoach) ja The Shootist, joka jäi samalla itseironiseksi testamentiksi: ensinmainitussa nähdään siloposkinen nuori Wayne ja jälkimmäisessä pönäköitynyt iällä oleva versio. Aikaa ehti näiden välillä vierähtää peräti 37 vuotta. Muita omia suosikkejani Vainion tuotannosta ovat ainakin Rio Bravo, Etsijät, Mies, joka ampui Liberty Valancen sekä hiljattain uudelleenfilmatisoitu True Grit.
Italo- eli spagettiwesternien kuningas on luonnollisestikin Sergio Leone, vaikkei kovin montaa länkkäriä edes lopulta ohjannut. Virtuoosimainen ohjaus yhdistettynä Ennio Morriconen sävellyksiin ja Clint Eastwoodin jurotukseen tuotti tutut klassikot Hyvät, pahat ja rumat, Vain muutaman dollarin tähden sekä Kourallinen dollareita. Ilman Clinttiä ilmestyivät vielä yhtä lailla vahvat Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) ja Maahan, senkin hölmö! Spagettia tuotettiin ahkerasti muidenkin toimesta, mutta samalle tasolle ei mitenkään venytty. Mm. Django ja Keoma ovat listan mukaan italowesternien kärkikastia, mutta en itse vakuuttunut kummastakaan – Franco Neron puinen naama ei vaan oikein toimi. Hyllyssä on katsomatta vielä Sabata, joka toivottavasti yllättää iloisesti.
Sabatasta päästäänkin luontevasti pikku sivupolulle, nimittäin Lee van Cleefiin. Länkkärikasvoista tunnetaan ja muistetaan yleensä juuri Wayne ja Eastwood, mutta van Cleefin urakaan ei vertailussa kalpene. Luonnostaan pykälän häijyltä näyttävä äijä sopi pahisten rooleihin kuin nakutettu – ja niihin sitten päätyikin. Parin Leonen lisäksi van Cleef nähtiin paitsi lukuisissa italowesterneissä, myös sivuroolissa nimekkäissä jenkkilänkkäreissä Mies, joka ampui Liberty Valancen sekä Sheriffi.
Clint Eastwood ehti Leonen tuotannon lisäksi pyörähtää näyttelemässä muissakin länkkäreissä, kuten Hirttäkää heidät! sekä Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara). Sittemmin lähinnä ohjaajana hyörinyt Eastwood ohjasi jo 70-luvulta lähtien itsekin westernejä, eikä huonoja ollenkaan: Ruoska, Lainsuojaton ja eräänlaisena testamenttina tehty Armoton ovat ihan omassa kärkikaartissani. Pale Rider oli hieman köpöisempi, mutta sekin katsottava. Clintin omissa ohjauksissa voi nähdä Leonelta omaksuttua tyyliä ja onpa Ruoskan poncho päällä sikaria mutusteleva kovishahmokin jo Dollari-trilogiasta tuttu.
Näiden kategorioiden ulkopuolelle jää vielä jokunen tärkeä jenkkileffa. Sheriffi on paitsi tiukka tarina, myös muodoltaan poikkeuksellinen reaaliaikaisen etenemisensä vuoksi. Niin ikään kova meno on Hurjassa joukossa, jossa ei pitkään tarvi odotella ennen kuin joku taas kääntää kuppinsa. Viimeisenä pitää mainita vielä varsin viihdyttävä Seitsemän rohkeaa miestä, joka tunnetusti perustuu Kurosawan Seitsemään samuraihin. Meksikon näkymistä tuli itselleni nostalgianpuuska, jonka kunniaksi piti ottaa huikka tequilaa.
edit: Etäisten laaksojen mies (Shane) nähty. Aika perinteinen tarina ja lonely rider -teema, mutta nousee massan yläpuolelle monisärmäisyytensä vuoksi: pahikset eivät ole ihan läpeensä pahoja ja hyviksilläkin on omat ongelmansa. Shane-vaikutteita voi nähdäkseni löytää myös Eastwoodin paljon myöhemmästä Pale Rideristä.
May 8th, 2011
Vilja Rydman julkaisi hiljattain gradunsa aiheesta Nörtin tarina. Kepeän ja sujuvan tekstin haukkasi parissa tunnissa, jonka jälkeen aiheesta tiesi taas hiukan enemmän. Rydman käsittelee nörtti-käsitteen juuria, kulttuurisia merkityksiä ja muutosta ajan myötä. Erityisen paljon huomiota saa nörttiyden sukupuolittuneisuus – mukaan pääsevät myös naispuoliset nördet, jotka tosin eivät tunnu olevan lainkaan niin stereotyyppisiä kuin miehet. Rydman kutsuu lähestymistapaansa prismaksi, jossa voidaan eri suunnista hahmottaa aiheesta eri puolia. Muita oleellisia teemoja ovat mieskuva ja nörtit muuttuvan maailman kuvastajina. Aiheesta olisi lukenut mieluusti enemmänkin, sillä tällä sivumäärällä käsittely jää vääjäämättä pinnalliseksi. Kenties aikalaisnäkemystä olisi voinut hakea vaikkapa haastattelujen kautta? Työn voi ladata Helsingin yliopiston sivuilta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/26224
May 2nd, 2011
This time in English, again, to serve the international readers 🙂 I wrote some scripts to leech the pouet.net database of productions (over 55000 of them!), after which I wrote a Processing sketch to count the statistics, and finally exported the output to NeoOffice to produce some graphs. The following visualizations should be taken with a grain of salt for a number of reasons, but nevertheless, they reveal some interesting developments.
Edit: one more! Production types per year excluding demos.
May 1st, 2011
Hurjasta nosteesta nauttineet Perussuomalaiset ovat nyt päätyneet päivänpolitiikan julkisivuun ja se tuottaakin uusia haasteita: omissa kuppikunnissa ja kentällä kun on saanut laukoa mitä sylki suuhun tuo, mutta nyt pitäisi olla salonkikelpoista. Siinä, missä äijäporukassa on ollut jees kirota niitä laiskoja neekereitä, niin nyt liberaali media saattaakin puuttua häijysti joka sutkaukseen, minkä jälkeen voi joutua julkisesti selittelemään sanomisiaan.
Viime aikoina kentän ääntä on tuonut kuuluville tietenkin tuore kansanedustaja Teuvo Hakkarainen. PR-katastrofia ehti korjailemaan puheenjohtaja Soini, joka on jo oppivelvollisuutensa suorittanut. Toinen rysän päältä hiljattain kiinni jäänyt on niin ikään kansaa edustava Jussi Halla-aho, jonka mielestä ihmisarvo ei kuulukaan ihan kaikille. Siinä missä lupsakka kansanmies Hakkarainen laittoi puheensa maalaisuutensa piikkiin (hehheh, pojat on poikia), niin Halla-aho lähti kanervalaisen ärtyneelle vaikenemislinjalle (en kommentoi, usko jo).
Nämä kellokkaat ovat ikävä kyllä juuri sitä, mitä virkanimikekin sanoo: kansanedustajia. Sen edustetun kansanosan piirissä kun muukalaisviha ja -pelko ovat täysin normaaleja asioita. Vaikka lausuntoja sitten joudutaankin selittelemään ja peittelemään, niin kannattajille on jo ehditty väläyttää oikeansuuntaista viestiä tyyliin “Kyllä Teuvo ja Jussi siellä puhuu suunsa puhtaaksi eikä herroja kumartele.” Vaikka puheenjohtaja korjaileekin julkisivua, niin samalla annetaan yhtä lailla ymmärtää, että tätä mieltähän me oikeasti ollaan, kaikkea nyt ei vaan voi julkisuudessa sanoa.
April 30th, 2011
Ollaan sun huoneessa
ihan ekaa kertaa
Joku rento juttu pitäis
mut nyt ei irtoo supliikki
Sul on nallei ja
kukallinen päiväpeitto
Mut hei, tuutsä tänne?
Eikä mun ääni värähdä!
Sit ollaan sun sängyssä
ihan siististi vaan
sen päiväpeiton päällä
Ja sua hiukan jännittää
Mun sormet löytää
paikkoja yks kerrallaan
Eikä sais hätäillä
kun et sä vielä tunne mua
Sun posket hehkuu
Mua kihelmöi kaikkialta
Sä siirrät mun käden pois
Okei, okei, okei
On niin södee ja sä
niin kuuma et polttaa
Ja mä alan tajuta
et mitä nainen tarkottaa
Enkä mä tänään
ees haluis tän enempää
Kun mä muistan joka hipasun
vielä viikon päästä
April 25th, 2011
Järjestelmäpiirit (System-on-a-Chip, SoC) valtaavat alaa kovaa kyytiä kännyköiden, tablettien, käsikonsolien, sulautettujen purkkien ja mediatoistinten myötä. VLSI ei toki ole mikään uusi juttu – onhan suorittimia ja apupiirejä pakattu yhteen jo pitkään, mutta mikä tekee näistä uusista tulokkaista poikkeuksellisia on niiden tehokkuus ja yleiskäyttöisyys. Pienissä ja virtapiheissä laitteissa SoC:t ovat tyypillisesti ARM-pohjaisia, mutta myös Intel tunkee markkinoille Atomeillaan ja onpa uusissa pöytäkoneiden suorittimissakin SoC:n piirteitä, kun näytönohjain on yhdistetty samalle lastulle. Tällä hetkellä yleisiä tai muuten mielenkiintoisia tuoteperheitä ovat ainakin:
- Texas Instrumentsin OMAP. Tehokännykät ovat näitä väärällään, grafiikasta huolehtii jo Dreamcastista tuttu PVR.
- Samsungin hyvin pitkälti samanlainen Hummingbird.
- Applen A4 ja A5. iLaitteista tuttu piiri, jossa graffa on niin ikään PVR:llä.
- Freescalen i.MX, jossa on puolestaan AMD:n grafiikkapiiri.
- Qualcommin Snapdragon. Erilaisissa kännyköissä nähty tämäkin, AMD:n tekniikkaan perustuvat grafiikat.
- Nvidian Tegra. Tällä hetkellä ehkä kiintoisin piiri, koska mukana on firman omaa tekoa oleva GeForce ULP.
ARM oli pitkään tuhnuinen pöytäkoneiden suorittimiin verrattuna (vaikka on se aivan aikojen alussa ollut tehokaskin), mutta tilanne on muuttumassa. Tämänhetkiset Cortex A8:t eivät ole ihan vielä sillä tolalla, että niistä olisi haastajaksi kuin enintään Atomille. Cortex A9 kohentaa tilannetta kuitenkin kiitettävästi, kun samalla kellotaajuudella saadaan enemmän tehoa ja taajuus voidaan nostaa tarvittaessa kahteen gigahertsiin asti. VFP- ja NEON-käskykantojen myötä taakse ovat jääneet hitaat emuloidut liukuluvut ja lisäksi useimmat SoC:t sisältävät rautatukea videon ja äänen purkamiseen. Suunta lienee siis selvä: ARM yrittää ujuttautua kännykkämarkkinoilta tablettien kautta läppäreihin ja lopulta pöytäkoneisiin sekä servereihin.
ARM-Linux alkaa olla tätä nykyä jo käyttökelpoinen, ainakin Ubuntu-kokemuksieni pohjalta. Kohtuullisen vaatimaton suoritinteho näkyy ajoittain hidasteluna, mutta selvästi suurin ongelma tuntuu olevan joka tapauksessa näytönohjainten tuki. Piirien kirjo on suuri ja laitevalmistajat antavat usein ainoastaan binääriajurin OpenGL ES:n käyttämiseen. ES ei myöskään ole ehta GL, joten 3D-kiihdytettyä softaa voi ajaa hyvin rajallisesti. Android puolestaan soveltuu huonohkosti aitoon tietokoneeseen, vaikka tableteissa ja puhelimissa onkin paikallaan. Tämä desktop- ja Android-lahkoihin haarauminen on ärsyttävä ongelma ARM-Linuxille, sillä yhteen tehdyt parannukset eivät välttämättä ikinä päädy toiseen, eivätkä ohjelmatkaan ole vaihtokelpoisia.
Microsoft on sekin herännyt lopulta kehityksen mukaan, sillä Windows 8:aa luvataan ARM-alustalle ja demon perusteella se on jopa kohtuullisen nopea. CE alkoi olla niin ajastaan jäljessä, että jotain oli syytäkin tehdä. Ohjelmistotuen osalta jää sitten nähtäväksi, kuinka paljon laitevalmistajia ja softataloja kiinnostaa kääntää ohjelmiaan kahdelle suorittimelle. Olihan mm. NT4:stä ties mitä PPC- ja Alpha-versioita, joilla ei kuitenkaan paljon mitään käytännössä tehnyt.
Nopeasti laskien omassa hallussani on neljä modernihkoa SoC-pohjaista laitetta: N900, iPod Touch, GP2X Wiz sekä Efika MX Smarttop. Saman ajanjakson sisällä olen hankkinut yhden perinteisen tietokoneen, mikä omalta pieneltä osaltaan heijastelee erilaisten suoritinten myyntimääriä. Mainittujen laitteiden lisäksi kyttään suurella mielenkiinnolla CompuLabin pian ilmestyvää Tegra-pohjaista TrimSliceä. TrimSlice voi hyvin olla se puuttuva lenkki, jonka myötä ARM-laitteista tulee jälleen realistisia pöytätietokoneita – viimeksihän ajan tasalla on oltu joskus RiscPC:n aikakaudella 90-luvun lopulla.
April 24th, 2011
Steven Levyn hakkerikirjan jälkeen kenties tunnetuin aihetta käsittelevä pläjäys on Paul A. Taylorin ytimekkäästi nimetty Hackers vuodelta 1999. Nyt tuli sekin kahlattua läpi. Siinä, missä Levy puhuu alkuperäisistä hakkereista, vaihtoehtohakkereista ja pelihakkereista, Taylor keskittyy tietoverkkohakkereihin ja erityisesti systeeminmurtajiin (rajaus on siis osapuilleen sama kuin Douglas Thomasin kirjassa Hacker Culture).
Aihetta vatvotaan parinsadan sivun edestä, vaikka toistoa alkaa tulla jo siinäkin. Lainauksia on hengästyttävän paljon, varmaankin lähes puolet koko tekstistä. Haastateltavina on niin itse hakkereita kuin tietoturvateollisuuden edustajiakin. Tärkeimmät esiin nousevat teemat ovat hakkerien vaikuttimet, lainsäädännön riittämättömyys ja kaksi eri tapaa suhtautua hakkerointiin. Kyyhkyjen mielestä hakkereita pitäisi ymmärtää ja hyödyntää voimavarana, kun taas haukkojen mielestä koneisiin tunkeutuminen on aina vakava rikos, jota voidaan verrata murtovarkauteen.
Yllättävän vähän on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa: samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillaan edelleen ja lainsäädännöllä on vaikeuksia pysyä nopean teknisen muutoksen perässä. Kirjan ilmestymisen jälkeen nettielämä on aika tavalla raaistunut: botnetit, palvelunestohyökkäykset, nigerialaiskirjeet, spam, käyttäjätietojen vuotaminen, Lex Nokia ym. saavat 90-luvun tietomurrot vaikuttamaan nostalgiselta ja hyvin harmittomalta harrastelulta.
April 17th, 2011
Hetkellisessä mielenhäiriössä tuli hankittua vielä toinenkin ARM-pohjainen sulautettu, Efika MX Smartbook. Riittävästi HP Mini-Noteen petyttyäni kaipasin sille jotakin korviketta ja ei-PC:ssä on aina omaa viehätystään. Plussapuolella Efikassa laitteen vähäinen paino (hieman alle kilon), täydellinen äänettömyys, halpa hinta (189 euroa), kelpo näppis ja mukava akunkesto (viiteen tuntiin päässee käytännössä ilman tehoakkuakin). Langaton verkko toimii ongelmitta, mikä ei ole aina itsestäänselvää Linuxin ja läppärien kanssa pelatessa. Webbikamerakin on tuettu, mutta video-overlayn puuttuessa päivitystaajuus jää heikoksi.
Miinuspuolellakin löytyy valitettavasti. Suurimpana ongelmana on vajavainen tuki AMD:n videopiirille: resoa ei voi vaihtaa, video-overlay ei toimi eikä sisäänrakennettua videonpurkajaa tueta vielä mitenkään. Näihin on luvattu korjauksia, mutta aika hitaasti tuntuu mitään tapahtuvan. Koko laitteessa ei ole muuten mitään videoulostuloa, joten presisten pitämisen saa sitä myöten unohtaa. Toinen todellisessa käytössä ilmenevä ongelma on se, että Cortex A8/800 ei ole hirvittävän nopea. Kännyköissä kelpo piiri, mutta läppärissäkin jo pykälän nuhainen. Paljon auttaisi edes se, että selaimissa olisi tehokkaampi Javascript, mutta ainakaan toistaiseksi sellaista ei oikein ole kuin Androidissa (josta siitäkin on Efikalle joku kokeellinen raakileversio). Safarin myötä myös WebKit-pohjaisten selainten JS:n pitäisi kohentua ainakin teoriassa reippaasti. Pienempää nitinää voi sitten harrastaa vaikka huonosti säädettävästä hiiripädistä, skandinäppiksen puuttumisesta — itse tilasin saksalaisen, 16-bittisestä näyttöpaneelista sekä Eee:n tyylisestä painopisteestä, joka keikauttaa koneen sylissä selälleen. Toivon mukaan fiksailevat videopuolen pikaisesti ja selain saa lisäpuhtia, koska tällaisenaan kone on huomattavasti heikompi kuin mitä pelkkä rauta antaisi odottaa.
edit: Chromium on selvästi nopein JavaScriptissä. SunSpiderissä 5172 ms ja myös käytännösssä selvästi nopein Google Docsin ja WordPressin kanssa.
April 13th, 2011
Yzin innoittamana tuli hankittua DealExtremeltä EasyCap-videokaappaaja. Videota laite ottaa sisään sekä compositen että s-videon kautta ja ääntä normaalista RCA-parista. Ihan liikoja en odottanut kymmenen taalan muoviselta pötköltä, mutta kyllä siitä johonkin on:
- Macille löytyy EasyCapViewer, jolla pystyy katselemaan kuvaa sekä kaappaamaan videota. Vaatii 10.5:n toimiakseen. Jopa PPC:tä tuetaan vielä!
- Ohjelma tuntuu toimivan varsin hyvin. Kuvanlaatu on yllättävän hyvä, säätöjä löytyy riittävästi (kontrasti, kirkkaus, värikylläisyys, lomituksen poisto, crop, PAL/NTSC). Videota voi katsella ikkunassa tai koko näytössä ja nähdäkseni kaappaus toimii ihan täydellä 50 Hertsillä.
- Ääniä ECV ei tue ainakaan minun kalikallani, mutta se ei oikeastaan haittaa – ne kun voi vetää koneen omasta sisäänmenosta ja samalla saa paremman lopputuloksen.
- Videonkaappaus toimii sekin luotettavasti, mitä nyt tekee kohtuullisen isoa mpeg4:ää lopputuloksena
- Linuxilla tilanne on valitettavasti paljon kehnompi: easycap-ajuri tuottaa tökkivää kuvaa ja tuntuu tilttaavan välillä totaalisesti (tai sitten se on Mplayer, joka tilttaa). Huonon toimivuuden kruunaa melkoinen viive. Äänet saa vedettyä palikan kautta, mutta lopputulos on kohinainen. Laitteelle on toinenkin ajuri, jota en ole vielä testannut.
Mac-käyttäjille EasyCap on siis hintaansa nähden mainio vehje, jolla voi jopa tarpeen tullen korvata videomonitorin. Testasin kaappausta MSX:n ja PS2:n kuvasta (jälkimmäinen s-videon kautta) ja molemmat olivat käyttökelpoisia. PS2:lla pystyi pelaamaan täysin, vaikka lomituksen poistosta hieman palikkaisuutta kuvaan tulikin. G4/1,33-PowerBookini näytti kuvaa tökkimättä n. 30% CPU-kulutuksella, joten vanhallakin koneella pärjää mainiosti. Linux-ihmisille en voi pulikkaa suositella, jollei sitten tuo Syntek-ajuri toimi huomattavasti easycap-moduulia paremmin.
April 7th, 2011
Ilkka Tuomen ikivanha (1987) Ei ainoastaan hakkerin käsikirja siirtyi luettujen pinkkaan. 24 vuodessa moni asia on muuttunut: päätteet, 1200 bps modeemit ja VMS-koneille murtautumiset eivät ole enää päivänpolttavia teemoja, mutta yllättävän monet perusperiaatteet ovat edelleen voimassa. Linjojen salakuuntelu, kryptaus, social engineering ja huonot salasanat eivät ole edelleenkään ongelmattomia. Kuten Tuomikin mainitsee, tietokoneet kehittyvät kovaa kyytiä, mutta niiden käyttäjät ovat edelleen ihmisiä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana siellä täällä on mainintoja ARPANETistä, joka on tuolloin ollut vielä lähinnä tutkimus- ja sotilasverkko.
Kohtuullisen paljon sivuja on omistettu ihan hakkerien olemuksen pohdinnalle. Tuomi välttelee skandaalihakuisuutta ja kirjoittaa asioista objektiivisen oloisesti, lietsomatta julkisuuteen nousseita pelkoja. Vuonna 1987 on eletty vielä mikrokuumeen loppupuoliskoa, joten koteihin ilmestyneet tietokoneet ovat olleet uusi ja tuntematon ilmiö, joihin on epäilemättä kaivattu jonkinlaista näkemystä. Rivien välistä näkyy myös kirjoittajan oma harrastuneisuus ja tekninen osaaminen – stop-bittejä ja modulointeja selitetään sikäli tarkasti. Toisaalta myös sosiaaliset aspektit pysyvät alati mukana, mikä erottaa (Ei ainoastaan) Hakkerin käsikirjan insinöörihistorioista. Tyyli on popularistisen helppolukuinen ilman lähdeviittauksia, joten mikään varsinainen akateeminen tutkimus ei ole kyseessä. Aikanaan kirja on ollut epäilemättä alansa teosten kärkeä, kun se on näinkin hyvin vanhentunut.
April 5th, 2011
Next Posts
Previous Posts
