Opetettuani viikon Processingia koululla se jäi vähän päälle, ja tuli taas näpyteltyä jokunen sormiharjoitus:
- Piechart. Piirakkadiagrammi-komponentti. Tätä voisi suorastaan käyttääkin johonkin tarvittaessa. Värit hieman sinne päin ja tekstien paikkaakin pitäisi miettiä, mutta kaikkiaan simppelin toimiva.
- Kolmeree. Hieman hitaanpuoleinen 3D-demotus. Hidastelu tulee jostain muualta kuin kuutioiden määrästä — sadalla menee melkein yhtä lujaa.
- Objtest. Valmista Objloader-palikkaa käyttävä .obj-mallin pyöritys. Helpostihan tuohon saa jotain ruudulle.
2D-graffassa Processingin pikselipohjainen koordinaatisto on ihan jees, mutta 3D:n tapauksessa parannettavaa olisi. frustum() ei toimi kuten glFrustum, vaan säätää ainoastaan projektiomatriisin muodon. Ratkaisuni oli translatoida ja skaalata grafiikka widthin ja heightin suhteen, jolloin ikkunan koolla ei ole merkitystä ja origon saa ruudun keskelle. Lievänä ärsytyksenä koordinaatisto on vielä vasenkätinen
October 11th, 2010
Herbert W. Franken Computer Graphics: Computer Art (1971) käsittelee digitaalisen taiteen varhaisvuosia 60-luvulla, kun taas muut lukemani opukset keskittyvät moderniin mediataiteeseen. Väliin oli jäänyt ikävä parinkymmenen vuoden aukko 70- ja 80-lukujen osalta. Korjaus löytyi Cynthia Goodmanin kirjasta Digital Visions (1987). Kuten muutkin opukset, on Digital Visions sekin lähinnä hengästyttävä kuvakokoelma, jossa yhdelle artistille ei ehditä paljon aikaa uhrata.
Franken kirjaan verrattuna nousee selvästi esiin tietokonetaiteen monimuotoistuminen ja tekniikan kehitys: 80-luvulla digitaalinen video, piirto-ohjelmat, skannattu kuva ja monet muut keksinnöt, kuten kohentunut raytracing muuttivat taidemuotoa vauhdilla, vaikka vaativatkin vielä kallista laitteistoa ja erikoisosaamista. 90-luvulla sama työkalupakki sitten arkipäiväistyi ja tuli kotikäyttäjienkin ulottuville. Kirjasta päätellen tietotekniikka toimi monelle perinteiseen mediaan suuntautuneelle taiteilijalle vasta apuvälineenä 80-luvulla ja lopullinen esitysmuoto oli vaikkapa maalaus tai veistos. Tällä saralla suuntaus on selvästi ollut se, että mikä digitaalisena syntyy, myös digitaalisena pysyy. Esitellyistä taidemuodoista vähiten 20 vuodessa näyttää muuttuneen installaatiotaide.
October 4th, 2010
Kuulin asiasta jo perjantaina ja nyt tuli vielä postissa vahvistus: jatko-opintohakemukseni Turun yliopistolle on hyväksytty. Huvittavaa sinänsä, että tätä myötä minusta tuli samalla humanisti (digikulttuuri on osa humanistista tiedekuntaa). Ohjelmistotekniikasta uuden median ja sisällöntuotannon kautta kulttuurintutkimukseen — vähän joka tontilla pitää käydä kokeilemassa 🙂 Tällä hetkellä on tästä loikkauksesta hyvä fiilis päällä, etenkin kun tutkimusaiheeni ei lopulta tainnut TKK:lle edes sopia.
September 27th, 2010
Kokeilin ekan kerran Processingia Linuxilla ja tuntuu toimivan ok. Jostain historiallisista tai käytännöllisistä syistä sitä ei saa paketinhallinnasta, vaan se pitää ladata sivuilta erikseen. Ubuntussa piti asentaa Sunin Java-paketit (sun-java6-jdk, -jre ym.), sillä heti alkuunsa tuli valitus, ettei Icedtean kanssa luvata yhteensopivuutta. Icedtea kannattanee käytössä muutenkin unohtaa — eipä nimittäin toiminut sen selainlaajennuskaan (sun-java6-plugin koneeseen ja johan soi). Muuten näytti jo hyvältä, mutta editorin fontti oli kohtuuttoman ruma ja palikkainen ilman antialiasointia. Kerrottakoon nyt kaikille muillekin varmuuden vuoksi: kotihakemistossa sijaitsee .processing/preferences.txt ja siellä oleva editor.antialias=false pitää muuttaa muotoon true. Mäkillä fontit ovat tuntuneet olevan vakiona ok, joten sen kanssa ei ole tarvinnut tähän säätöön kajota.
September 25th, 2010
Haalimisvimman myötä tuli hankittua myös uutuudenkarhea 4. sukupolven iPod Touch. Roinan määrä ei sentään lisääntynyt, sillä vanha meni eteenpäin hyvään perheeseen. Hieno laitehan tuo on, etenkin se kehuttu näyttö on todella tarkka — pikseleitä saa todella tihrustaa läheltä, jos aikoo ne nähdä. Näyttöhän ei ole sama kuin iPhonessa, joten ainakin katselukulma jää hitusen heikommaksi. Edelliseen malliin verrattuna uutta ovat myös kamerat, joita on kaksi: takana oleva parempi kamera ja edessä oleva huonompi videopuheluihin. Skypen videopuhelut eivät vielä valitettavasti toimi. Noin muuten laite on aavistuksen litteämpi ja sisuskaluiltaan selvästi tehokkaampi: niin grafiikan, muistin kuin prosessorinkin puolella kehitystä on tapahtunut. Valittamisen aihetta on vaikea keksiä, lukuun ottamatta vanhoja softia, jotka näyttävät palikkaisilta uudella näytöllä. Kun alkuperäinen 480×320 skaalataan Retina Displaylle, näyttää se rumemmalta kuin vanhemmalla laitteella.
September 16th, 2010
Uuden PC:n myötä piti tehdä päätöksiä siitä, mitä näppäimistöä jatkossa käyttää. Vanhat tutut PS-liitäntäiset eivät enää suoraan koneeseen mene, ja toisaalta tekisi mieli säästää pöytätilaa. Mac Mini -projektiin hankittu Applen mininäppis on hyvän kokoinen, tuntumaltaan ok ja kun käytän töissä MacBook Pro:ta, niin näppäinasettelukin olisi sama. Vaan Ubuntuhan käyttäytyy kuin kyseessä olisi PC-näppäimistö, vaikka laittelisi asetuksista mitä. Parin tunnin virittelyn jälkeen sain ongelman korjattua tyydyttävälle tasolle (leiska ei ole mikään täydellinen, mutta hyvä alku edes). Eli näin:
- Gnomen näppäimistöasetuksista päälle Apple – Apple Aluminium keyboard (ISO)
- Lataa tästä xmodmapille tekemäni näppäinkartta ja tallenna se kotihakemistoon nimelle .Xmodmap
- Kun Gnome seuraavan kerran käynnistyy, se kysyy, ladataanko modmappi. Valitse .Xmodmap ja lisää se ladattaviin.
Tämän jälkeen useimpien erikoismerkkien pitäisi tulla normaalisti alttien kanssa, ja omput toimivat puolestaan alt-nappien korvikkeina, kuten loogisempaa onkin.
September 12th, 2010
Meksikossa vietetyn ajan ja pöytä-PC:n leviämisen jälkeen tuli käytettyä puolitoista vuotta pelkkää Mäkkiläppäriä. Eikä siinä mitään, yhtäältä sai sujuvan käyttöliittymän ja toisaalta pääsi kronkkimaan komentorivillekin. OS X ei kuitenkaan ole paras mahdollinen alusta koodailuun etenkään ristiinkääntäjien osalta, joten sopivan rahatilanteen sattuessa hankin taas PC:n. Mahdollisimman pienen ja hiljaisen, mutta kuitenkin ajanmukaisen Shuttle-PC:n.
Debian ei tykännyt näin modernista raudasta ollenkaan, joten Ubuntulla oli mentävä. Toistaiseksi kokemukset Linuxiin paluusta ovat olleet ristiriitaiset. Kone on hurjan nopea, näytönohjain samoin, ja kaikki oleelliset softat löytyvät suoraan Ubuntustakin. Miinuspuolella on sielläkin yhtä sun toista: vanhana fvwm-käyttäjänä en ole ollut täysin tyytyväinen Gnomen säädettävyyteen, Compiz hyydytti OpenGL:n surkean hitaaksi (korjautuu ottamalla efektit pois), käyttöliittymä on Mäkin jälkeen monin paikoin karu, Applen mininäppikselle ei ole kunnon tukea ja sleepistä herääminen ei tunnu pelaavan yhteen äänikortin kanssa. Hieman puolijauhoista siis paikoitellen, mutta virittelyleluksi tämä kone oli tarkoitettukin.
September 10th, 2010
Viimeiset kaksi viikkoa ovat kuluneet lähes pakkomielteenomaisessa produktion tekemisessä MSX:lle. Ensinnä meni viikko koodatessa ja sitten toinen kuvia konvertoidessa. Lopputuloksena syntyi kuvakokoelma Adnukes, joka julkaistiin viikonlopun MSX Info Updatessa. Tuntui hieman siltä, ettei juuri kukaan ymmärtänyt, että tässä tehdään nyt MSX1:llä mahdottomia, vaan porukka näki vain “jotain kuvia”. Ehkä tällaiset teknologiademot vaativat niin syvällistä ymmärrystä aiheesta, että niitä voi arvostaa vain MSX-koodari — olisin kyllä odottanut edes tuollaisessa harrastajatapahtumassa sitä ymmärrystä löytyvän 🙂
LT2-kuvien näyttäminen tekeminen ja ruudulla näyttäminen vaatii melkoista käsityötä: ensin valitaan sopiva kuva ja rajataan se alustavasti. Olen todennut, että kun 640×384-kuvan skaalaa 256×192 pikseliin, saa aika lailla aika lailla aidon kuvasuhteen. Värikylläisyyttä ja kontrastia on ennen konvertointia hyvä hieman lisätä. Värikäs täyden reson kuva ei ole mahdollinen, joten yleensä on tarpeen joko laittaa kuvaan yksivärisiä reunuksia tai piilottaa kuvan sisään yksivärisiä alueita. Tämän jälkeen kuva syötetään Yzin konvertteriin, joka ditheroi kuvan MSX:n välkytyspaletille, minimoi värivuodot ja limittää tasaiset värialueet. Tässä vaiheessa alkuperäistä kuvaa siirrellään, rajataan ja värikorjataan vuorovaikutteisesti, jotta lopputulos toimisi mahdollisimman hyvin. Seuraavaksi sitten vielä testausta oikean koneen väreillä ja välkkymisillä ja tarvittaessa yksittäisten 8×1-blokkien käsin korjailua.
Musiikkipuolella jyräsi tänä vuonna Arkos Tracker, jolla oli ilmeisesti tehty kaikki kompoissa kuultu musiikki. Arkos tuntuu olevan huomattavasti asiallisempi raituri kuin vaikkapa taannoin suosittu, mutta sekava Vortex Tracker II. Harmi kyllä molemmat vaativat Windowsin. Aidolla MSX:llä toimiva PSG Tracker on auttamattomasti vanhentunut, eikä sille ilmeisesti ole kunnon soittosorsaakaan. Yzin biisit vuosilta 1997-2008 on kaikki kirjoitettu käsin assemblerin datalauseisiin, mikä on kuitenkin tuskallisen työlästä eikä muutenkaan sovi ihan kaikille muusikoille.
L!T perustettiin 1996 ja sen jälkeen työkalut ovat kehittyneet oleellisesti. Aivan aluksi kirjoittelin PC:llä TASM-ristiinkääntäjällä assembler-koodia ja heittelin korppua kahden koneen välillä — aidolla MSX:llä en jaksanut koodata edes silloin. Myöhemmin siirryin testaamaan binäärit kehitysvaiheessa fMSX:llä, mikä helpotti tekemistä sekin. 2008 tapahtuneen comebackin myötä löytyi SDCC, C-kääntäjä Z80:lle, käännös siirtyi Makefileihin ja emulaattori vaihtui edistyneempään openMSX:ään. C:n hitaus ei haittaa liikaa, koska aikakriittiset osat voi tehdä inline-assemblerilla muun koodin sekaan suhteellisen kätevästi. Nyt riittää editoida sorsaa ja kirjoittaa komentoriville “make run”, jonka jälkeen käännetty ohjelma käynnistyy suoraan emulaattorissa. Oikealla koneella testailu on edelleen työlästä, mutta tilauksessa on Nowind, jolla senkin pitäisi helpottua.
August 23rd, 2010
Se oli sitten 17. kerta Assemblyillä, vuodesta 1994 asti olen käynyt joka jumalan vuosi. 2000-luvun alkupuolen jälkeen meno tuntuu ainakin omalta kohdaltani totaalisesti urautuneen: en enää erota yksittäistä partyä toisesta tai tiedä, tapahtuiko jotain 2006 vaiko 2007. Kyse on varmaan minusta itsestäni, mutta tuntuu myös siltä, että tapahtumakin on melkein sama joka vuosi.
Perjantain kompot olivat aikamoinen pettymys: produihin ei oltu oikein laitettu sydäntä tosissaan mukaan, vaan lähinnä koppuloitu jotain muodon vuoksi kompoon. Entryjä oli kaiken kaikkiaan vähän, mikä toivottavasti ei ole liian oireellista — maineikas The Partyhän kuoli todella nopeasti siinä vaiheessa, kun skenerit sen hylkäsivät. Vielä oli sentään onneksi lauantain kompoihin jotain tiristetty: jokunen todella hieno intro ja demo tuli tänäkin vuonna nähtyä. Massiivinen Breakpointkin saattaa syödä Assyiltä produja, sillä sillä on korkeampi profiili.
Ei Asmeilla aina niin hauskan hauskaakaan ole. Useimmille veteraaneille lienee tuttu assemblyvitutus, joka helposti iskee jossakin vaiheessa. Huonosti nukkuminen, nälkä, hiki, krapula, kompoissa häviäminen ja ei-toivottujen tyyppien tapaaminen ovat tämän mielentilan rakennusaineet. Vanhemmiten näille on tullut ehkä vielä alttiimmaksi, mutta toisaalta tulee nukuttua ja syötyä kotona, mikä tasoittaa toisesta päästä.
Partypaikalla on paljon alaikäisiä, joten alkoholia ei voida tietenkään myydä noin vain. Keskiverto skenepatu alkaa olla kuitenkin jo ainakin kolmekymppinen, joten jotain voisi aivan hyvin järjestää. Eräs mahdollisuus olisi laittaa rajatulle alueelle täysi-ikäisille käyttöön joku Hartwall Areenan baareista. Boozemblyt ovat tietysti tärkeä perinne, mutta eikö olisi mukavaa istua näköalapaikalla kaljan kera katselemassa kompoja? Esim. Alt Partyn yhteydessä on baari, monissa muissakin pikkupartyissä juominen on ok, eikä tämän ikäinen porukka enää luultavasti edes aiheuta mitään sanottavaa häiriötä.
August 8th, 2010
MacBook Pro:ssani on toimiva kelpo SuperDrive, mutta aluekoodia voi vaihtaa tunnetusti vain rajallisen määrän kertoja. Laskurin saa nollattua vippaskonstein, mutta se on asemakohtaista ja muutenkin pykälän pelottavaa. Sain nyt lahjaksi pinkan “väärän” koodin DVD-levyjä, joita saattaisin katsella silloin tällöin. Ensimmäisenä ratkaisuna laitoin Mac Minin optisen aseman eri aluekoodille, joten voin katsella eri leffat eri koneilla. Jos haluaisin tehdä videotiedoston DVD:stä, niin PPC-Mini on kuitenkin tuskallisen hidas ja levytilakin vähissä. Onneksi MacBook Airin myötä käyttikseen ilmestyi optisen aseman jako, joka löytyy ihan normaalisti järjestelmäasetuksista. Vielä jää ongelmaksi se, miten saa jaetun aseman näkymään toisella koneella — vain Airin mukana ominaisuus ilmeisesti tulee vakiona. Ratkaisu löytyi täältä: komentoriville seuraavat rimpsut ja sitten buutti, jonka jälkeen Finderin ikkunassa näkyvät samassa verkossa olevat jaetut asemat:
defaults write com.apple.NetworkBrowser EnableODiskBrowsing -bool true
defaults write com.apple.NetworkBrowser ODSSupported -bool true
DVD-toisto ei tuntunut onnistuvan verkon yli valitettavasti, riippuen ehkä eri aluekoodista.
July 21st, 2010
Next Posts
Previous Posts