Yllättävää kyllä, Alko on lisännyt valikoimiinsa peräti kaksi laatutequilaa. Patrón-tuoteperheestä on nyt saatavilla sekä blanco että añejo — tilausvalikoiman kautta. Molemmat ovat 100% agaavepohjaisia. Hinnoittelu on valitettavasti laitettu yläkanttiin: 0,7l blancokin maksaa yli 60 euroa. Jos haluaa pelkästään kokeilla, niin blancosta on onneksi saatavilla myös puolen desin pikkupullo. Hyväähän se oli, mutta tuohon hintaan ei luultavasti tule hankittua. Hinta-laatusuhteeltaan paras on kotimaassa edelleen Espolón añejo.
July 20th, 2010
Kolmen viikon pyrähdys Meksikoon oli taas avartava, vaikka valitettavasti suurin eksotiikka maasta on jo ehtinyt hälventyäkin. Suurimman osan ajasta olin perinteisesti Cuernavacassa, mutta myös nelisen päivää Oaxacassa, missä tuli nähtyä monenlaista. Kiinnostavinta antia olivat Monte Albán isoine raunioineen, perinteinen villan värjäys- ja kudontaprosessi sekä tietysti mezcalin valmistus.
Mezcal, kuten tequilakin, tehdään agaavesta, mutta ei samasta lajikkeesta. Ensinnä piñat paistetaan kiviuunissa, jonka aikana mukaan tarttuu savun makua, joka onkin juomalle tyypillinen. Sen jälkeen ytimet murskataan (pikkutislaamoissa edelleen perinteisesti hevosen pyörittämällä kivellä) ja laitetaan käymissammioihin. Lopulta mezcal tislataan ja kypsytetään tammitynnyreissä. Isoja koneistettuja tislaamojakin on olemassa, mutta pienet perinteiset putiikitkin näyttivät olevan varsin yleisiä. Tiettyä turistien huijaamista tuli kyllä havaittua: tislaamojen myymälöissä ei ollut mitenkään välttämättä myynnissä omaa tuotetta, eikä kapasiteetti olisi niin suureen myyntiin ja monipuoliseen valikoimaan riittänytkään. Veikkaisin, että turisteille myydään tehdastuotetta ja paikallisille parempaa kotitekoista 🙂
Jokunen kuvakin taas näytillä: http://www.kameli.net/~marq/oaxaca/
July 20th, 2010
Christiane Paulin Digital Art (2. painos, 2008) on nopeaa ja kepeää luettavaa. Itselläni meni muutama päivä sen äärellä satunnaisella lueskelulla. Muiden näkemieni aihepiirin kirjojen tapaan se on lähinnä annotoitu kokoelma digitaalisen taiteen töitä vuosien varrelta. Historian alkuhämäriin ei paljonkaan kurkisteta, vaan pääpaino on 90-luvulla ja sitä tuoreemmissa töissä. Ehkä hyvä näin, sillä historiaa on käsitelty jo muissa kirjoissa kohtuullisen kattavasti. Paul jaottelee työt lähtökohtaisesti kahteen kategoriaan: digitaalista teknologiaa hyödyntävä perinteinen taide ja digitaaliseen mediaan suoraan tehty taide. Jälkimmäisiä käsitellään vielä temaattisesti tarkemmin. Monin paikoin kategoriat ovat sumeita ja jopa väkinäisiä, mutta jonkinlainen rakenne on tietysti kirjaan ollut pakko luoda.
Esiteltyjä taiteilijoita ja teoksia on otettu mukaan melkoinen määrä, joten yksityiskohtiin ei ole puututtu. Niinpä tämäkin kirja toimii lähinnä laajana yleiskatsauksena kenttään, kritiikin ja filosofoinnin jäädessä vähemmälle. Hauskana yksityiskohtana sivuilla tuli vastaan vanhan koulukaverini, Annina Rüstin, työ. Suomalainen mediataide loisti täydellisellä poissaolollaan, mikä kertoo ainakin heikosta kansainvälisestä näkyvyydestämme.
July 19th, 2010
Jotenkin olin tähän saakka onnistunut kokonaan ohittamaan muuten arvostamani hakkeriaktivisti Eric S. Raymondin pimeän puolen: aseiden lobbaamisen. Noin muuten ilmeisen selväjärkinen äijä vajoaa macho-, pelko- ja jenkkikliseiden suohon kaulaansa myöten perustellessaan sitä, miksi aseet ovat hieno juttu(tm). Tämä oli nyt pettymys.
July 5th, 2010
Näiden “väkisin luettavien” kirjojen seassa on harvemmin mitään todella elähdyttävää, mutta nytpä tuli sitäkin vastaan. Ken Gelderin Subcultures: Cultural Histories and Social Practice piti otteessaan kannesta kanteen ja tarjosi paljon mielenkiintoisia näkökulmia ja tärppejä jatkolukemiseksi. Kirja ei ole niinkään oppikirja, vaan historiakatsaus erilaisiin alakulttuureihin ja niiden tutkimukseen. Oma tutkimukseni on ollut juurikin alakulttuuritutkimusta, mutta en ole aiemmin pitänyt demoskenen alakulttuurisuutta sitä erityisesti määrittävänä tekijänä. Gelder ei ole mikään jaarittelija: kirja on alle 200 sivua ja monet suuretkin kokonaisuudet ohitetaan nopeasti, mikä samalla pitää mielenkiintoa yllä, kun nurkan takana on taas jotain uutta. Digitaalisille alakulttuureille on omistettu oma lukunsa, mutta sivumäärän puitteissa niistä ei paljon ehditä sanoa. Jo aiemmin tutut Levyt, Raymondit, Thomasit, Castellsit ja Turklet tulivat vastaan täälläkin, mikä todistanee siitä, että itse löytämässäni samassa viitekehyksessä on tiettyä uskottavuutta.
July 5th, 2010
Lukulistalta takaisin hyllyyn siirtyi Manuel Castellsin ja Pekka Himasen The Information Society and the Welfare State: The Finnish Model (2002). Castellsilta olin lukenut aiemmin vain jonkun tietoyhteiskuntaesseen ja Himaselta hivenen köyhäksi jääneen Hakkerietiikan. Tällä kertaa käsittelyn alla on suomalainen tietoyhteiskuntamalli.
Pokkari on kohtuullisen kepeää luettavaa ja luojan kiitos alle 200 sivua. Toisteisuutta on nyt jo ihan riittävästi, joten lisäsivut olisivat tuskin tuoneet paljon uutta sisältöä enää mukaan. Esim. ilmaista koulutusta ja terveydenhuoltoa toistetaan moneen kertaan. Kirjan alkupuoli on toteavampaa ja tieteellisempää (pohjautuu erilaisiin tilastoihin), ja loppua kohden siirrytään filosofisempaan pohdintaan siitä, miksi Suomen malli on toiminut ja mitkä ovat sen haasteet tulevaisuudessa. Näin suomalaiselle lukijalle kirja ei tuottanut suuria yllätyksiä, mutta sai aiheesta sentään aiempaa paremman kokonaiskuvan. Alkupään vertailut Yhdysvaltoihin ja Singaporeen olivat nekin kiintoisia. Aiemman kirjansa hengessä Himanen lähes ylikorostaa hakkerismin merkitystä Suomen tietoteollisuudessa yliopistojen ja teollisuuden välittäjinä — kysyä sopii, kuinka paljon hakkerit ovat käytännön tasolla esim. Nokian menestyksen takana.
June 27th, 2010
No niin, saatiinpa sekin hidas ja tuskallinen prosessi lopulta päätökseen. 15.6. kokouksessaan tiedekuntaneuvosto hyväksyi lisurini aiheesta Computer Demos — What Makes Them Tick?. Noiden kansien väliin kumuloituu kuusi vuotta sitten alkanut demojen tutkiminen. Kiitokset kaikille asianomaisille, etenkin Antille. Nyt pitää ruveta jakelemaan ja mainostamaan työtä asiaankuuluvissa paikoissa vielä. Tästä voi ladata: http://www.kameli.net/demoresearch2/reunanen-licthesis.pdf
June 16th, 2010
Lukulistalta poistui luonnollista tietä Hiroki Azuman Otaku: Japan’s Database Animals. En ollut lukenut aiemmin aiheesta kuin muutaman lyhyen artikkelin, joten pokkarin kokoinenkin kirja avasi ilmiötä melkoisesti. Azuman tärkein teema on se, kuinka otaku-kulttuuri on läpeensä postmoderni ilmiö — tältä pohjalta selitetään aivan kaikki. Yllättävimpien väitteiden joukossa on se, että otakujen henkiset juuret ovat Yhdysvalloissa.
Lyotardin mukainen suurten kertomusten katoaminen sopii hyvin Azuman teorioihin. Harrastajien ahmima anime koostuu enää pienistä irrallisista tarinoista, jotka ilmentävät alla olevaa tietokantaa. Otakuissa on erotettavissa eri sukupolvia, joista nykyinen on erityisen hyvin kotonaan fragmentoituneessa maailmassa, siinä missä ensimmäinen oli vielä osittain kiinni modernissa maailmankuvassa. Ensimmäistä aaltoa määritti Mobile Suit Gundam 80-luvun alussa ja toista Neon Genesis Evangelion 90-luvulla.
Moneen kertaan esiin nousee harrastajien aktiivisuus: pelkän passiivisen kulutuksen sijasta he ovat aktiivisessa suhteessa animaatioihin sekä peleihin ja tuottavat niistä järjestelmän säännöt täyttäviä uusia versioita. Kulutus on yhtä kaikki yhteisöä vahvasti leimaava tekijä. Tässä yhteydessä sana “harrastus” tuntuu suorastaan laimealta, pikemminkin kun on kyse kokonaisesta elämäntavasta. Yhteisöstä voinee kuitenkin puhua, sillä vaikka otakut kääntävätkin selkänsä ympäröivälle suorituskeskeiselle yhteiskunnalle, yhteyttä muihin jäseniin pidetään yllä aktiivisesti eri tavoin.
Azuman teos on varsin teoreettinen, mikä on aihetta vähän tuntevan lukijan näkökulmasta myös sen suurin heikkous. Ilmiöitä selitetään uskottavasti postmodernismin avulla, mutta missään vaiheessa ei puhuta siitä, millaista on oikeasti olla otaku. Analyysi keskittyy suurelta osin fiktiivisiin hahmoihin, tv-sarjoihin ja peleihin, eikä suinkaan todellisiin ihmisiin. Käsittely jää siten jokseenkin etäiseksi, eikä lukijalle muodostu konkreettista kokonaiskuvaa aiheesta.
June 14th, 2010
Lukulista on ruvennut viime aikoina taas huolestuttavasti paisumaan, mutta sain sentään toisesta päästä jotain valmiiksikin. Mika Pantzarin Tulevaisuuden koti — arjen tarpeita keksimässä kuvaa suomalaisesta ja myös osittain amerikkalaisesta näkökulmasta sitä, miten tekniset keksinnöt ovat muuttuneet osaksi arkipäivän elämää. Pantzar tunnetaan parhaiten kulutustutkijana, mutta yhtä hyvin kirjan voisi laskea kuuluvan myös tekniikan historian piiriin.
Kirja keskittyy 1900-lukuun (julkaisuvuosi on 2000). Vuosisadan alkupuolella uusia keksintöjä tuotiin markkinoille järkiperusteisiin vedoten ja Yhdysvaltojen sekä Ruotsin edistyneisyyttä ihannoiden. Tärkeimpiä uutuuksia olivat jääkaappi, pakastin, pesukone ja jo aikaisessa vaiheessa myös astianpesukone, joka tosin sai aluksi ylellisyystuotteen leiman. Samalla tavoin ensimmäisiä kännyköitä pidettiin juppileluina, kunnes ne omaksuttiin koko kansakunnan laitteiksi. Pantzar kiinnittää paljon huomiota siihen, miten tai mistä tarpeet ovat lähtöisin: kuluttajan sisäisestä tarpeesta vaiko ulkopuolelta, kuten mainoksista, kirjoista ja artikkeleista.
(more…)
June 2nd, 2010
Vihreässä langassa (28.5.) oli mielenkiintoinen artikkeli entisistä kasvissyöjistä. En aiemmin edes tiennyt, että sekasyöntiin palaamista kutsutaan droppaamiseksi, joten kulttuurinen kompetenssini kasvoi taas pykälän. Aihe on näin kymmenettä vuotta lesehuulena sinnittelevälle perin kiintoisa, etenkin kun haastatellut edustavat omaa ikäluokkaani ja nojaavat poliittisesti samaan suuntaan. Jo seitsemästä lyhyestä haastattelusta hahmottuu selviä suuntaviivoja:
- Vegeily on aloitettu lukiossa tai yläasteella eettisistä syistä
- Lopettamisen syyt ovat monimuotoisempia, mutta liittyvät useimmissa tapauksissa johonkin elämänmuutokseen
- Lähes kaikki korostavat, kuinka mahtavaa oli palata “lihansyöjäksi”
- Kasvissyönti on kestänyt 6–8 vuotta
- Noin puolet mainitsee, että edelleen arvostaa tuttaviensa kasvissyöntiä
- Useimmat vastaajista ovat naisia, mikä saattaa selittyä pienellä otoksella — tai yhtä hyvin edustaa todellista sukupuolijakaumaa
Jokunen vuosi sitten oli Metro-lehdessä artikkeli samasta aiheesta. Tutkimuksen mukaan tyypillinen suomalainen kasvissyöjä on nuori tyttö. Vanhemmiten vegeilystä sitten yleensä luovutaan. Molemmat artikkelit ovat hyvin linjassa omien havaintojeni kanssa: suunnilleen kolmekymppisenä, parisuhteen vakiintuessa, perheen perustamisen myötä ym. tulee droppaamisen aika. Hieman karrikoiden tarinan kaari on se, että tiedostava teinikapinallinen aikuistuu ja lakkaa välittämästä. Erään haastatellun droppaajan sanoin: “En suhtaudu lihaan eläiminä vaan ruokana.”
Itselleni ei ole tullut lopettaminen mieleenkään. Ehkä syy on osittain siinä helppoudessa, mikä ovo-lakto-vegeilyyn liittyy: ruokavaihtoehtoja on paljon ja joka lounasruokalasta saa nykyään jonkun sortin kasvisvaihtoehdon, ainakin sen “kevytlounaan”. Eivät ne aina kummoisia ole, mutta eivät sitä ole kumiset jauhelihapihvit tai harmaanruskeat lihakastikkeetkaan. Ratkaiseva ero yllä luonnosteltuun perusdroppaajaan lienee siinä, että tein oman päätökseni vasta aikuisella iällä. 90-luvulla vegeily on nähtävästi ollut jo trendikästä suurien kaupunkien yläasteilla ja lukioissa, mutta Vammala sijaitsee sen verran maalla, etten muista asiasta koskaan edes kuulleeni 🙂
June 1st, 2010
Next Posts
Previous Posts