In the lines of the previous map of the Once Upon a Time in the West opening scene, me and Tero started a bit larger undertaking: the map of Presbyterian Church, the mining town where Altman’s McCabe & Mrs. Miller (1971) takes place. Mapping a complete – and messy – town turned out significantly trickier than just one yard, but here’s version 1.0 and my original sketch for your pleasure:
First sketch
Map 1.0
And a scalable pdf file for checking the details better and printing. There are some dead angles that are not visible, so the exact placement of roads and rivers is rather preliminary. Likewise, most buildings aren’t exactly to scale. Another thing to note is that the map represents the situation at the end of the movie – the town keeps growing and changing a lot throughout the movie, starting from not much more than a few huts and shelters.
Toteutukseen meni kaikkiaan parisen tuntia PHP:llä. Suurin osa ajasta kului avainsanojen kaiveluun netistä. Tuotemerkki sekä -nimi muodostetaan molemmat satunnaisesti alku- ja loppuosasta (“Bene-“, “Rosa-“, “Vita-” ja sitten “-dol”, “-san” tm. perään), minkä jälkeen arvotaan virkkeeseen loppuosan mainesanat niin ikään taulukoista. Tuotekuvauksen jälkimmäinen puolisko käyttää samoja datoja kuin alkukin, mutta yksinkertainen logiikka varmistaa, ettei mikään aiempi sana toistu. Joitakin hieman kummallisia yhdistelmiä tulee edelleen, mutta se oikeastaan sopii tähän käyttöön.
“Rosasan-pellavalaastari piristää voimakkaasti solujen luonnollista aineenvaihduntaa sekä tukee hermoratojen kokonaisvaltaista ionisaatiota.”
Eilen tuli taas säädettyä passikuvien kanssa: nykyäänhän kuvan voi lähettää suoraan sähköisenä poliisin verkkopalveluun, vaikka ymmärrettävistä syistä putiikki suositteleekin virallisia valokuvaamoja. Tällainen tee-se-itse-henkinen harrastajavalokuvaajahan toki Osaa Itsekin(tm) ja äheltää mieluummin kaksi tuntia linssien, jalustojen, valaistuksen ja editoinnin kanssa 🙂 Kuvan tekniseen toteutukseen on tarkat – vaikkakin bugiset – ohjeet. Tässä ihan omaksi ilokseni kohdistusviivat 500×653 pikselin kuvalle, jottei tarvi jatkossa äheltää rajauksen kanssa aivan yhtä kauan:
Tuosta kun tekee layerin varsinaiseen kuvaan, niin voi nopeasti todeta, menivätkö nenä, päälaki ja leuankärki oikeille kohdilleen, kuten oikealla (Angel Eyesille vinkiksi, että katse kameraan ja hattu sekä piippu pois).
Valitsin synttärilänkkäriksi John Waynen “testamentin”, The Shootistin (1976), sen ilmestymisvuoden sekä vanhenemisen teeman vuoksi, mutta leffan äärellä kävi ilmeiseksi, että se oli vielä odotettuakin osuvampi. J. B. Booksilla on näet sama syntymäpäivä kuin itselläni, ja kaiken lisäksi hahmo kuoleekin 29.1.1901, kuten kuvasta näkyy.
Testamenttimaisuutta alleviivaa erityisesti The Shootistin alku, jossa nähdään takaumia pyssysankarin menneisyydestä. Itse asiassa mustavalkoiset välähdykset ovat Waynen muista elokuvista — itse bongasin heti ainakin Rio Bravon ja El Doradon. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että Rio Bravo -kuvassa on taustalla “Hotel Alamo”, vaikka leffa onkin vuotta aiempi kuin jälleen Waynen tähdittämä Alamo (1960).
J. B. Books Rio Bravossa
Ja El Doradossa
Tuttu päivä
And day of death, too
Pitänee ottaa tästä mallia
edit: William McKinley, Yhdysvaltojen 25. presidentti, syntyi täsmälleen samana päivänä kuin J. B. Books, mikä ei välttämättä ole pelkkää sattumaa. Kuolinvuosikin on sama, mutta päivä sentään eri.
Mennyt vuosi jää mieleen etenkin stressin vuoksi: monenlaista velvollisuutta, vaatimusta ja haastetta oli niskassa lähes koko ajan niin töiden, opintojen kuin siviilielämänkin taholta. Pitkään jatkunut synkeä sää tekee loppuvuoden tunnelmista ehkä vieläkin lakonisemmat — toivottavasti 2016 jo hieman helpottaa, tosin tuskin ainakaan ennen kesää. Jälleen siis kootusti touhuja vuoden varrelta:
Skenetykset
Vuosi jäi taas kovin epätuotteliaaksi, vaikka jotain sentään tuli tälläkin saralla näppäiltyä. Paybackeille saatiin aikaiseksi pieni yhden osan MSX-intro Suksimme kuuhun, Assemblyille ei mitään, ja Vammala partyille yhden osan demo sekä ihan virallisestikin julkaistu PETSCII-kuva. Zoot jäivät perhe- ja majoitussyistä harmillisesti väliin, mutta tulevathan ne sieltä taas kahden vuoden päästä.
PETSCII-editori palasi reilun vuoden tauon jälkeen elävien kirjoihin, ja tunkkasin mukaan yhtä sun toista pientä parannusta. Bugikorjausten lisäksi tein myös uusia ominaisuuksia, kuten asetustiedoston ja optimoidumman piirtokoodin. Uskollisia käyttäjiä tuntuu edelleen löytyvän, vaikka suurin PETSCII-huuma jo laantuikin. Zoon tekstigrafiikkakompossa kaikki paitsi yksi tekele olivat edikalla tehtyjä, minkä lisäksi loppuvuodesta Debris työsti useita Star Wars -aiheisia kuvia.
Metaskeneilyn puolella tapahtui sentään enemmän: artikkeli kräkki-introista päätyi ihan merkittävälle foorumille ja väitöskirjakin eteni kymmeniä sivuja. Demoscene Researchiin tippui päivityksiä melko tasaisesti ja mukaan saatiin uusi ylläpitäjäkin. Assemblyillä päädyin Ylen haastateltavaksi demojen tiimoilta (pitkät jäykät horinat leikattiin hienosti luontevan näköiseksi pikku pätkäksi).
Kirjoitushommia
Kaikenlainen kirjoittelu vei suuren osan vuoden ajasta. Väitöskirjan raakatekstistä lienee n. 2/3 valmiina, joten tänä vuonna lienee ihan realistista saada se kaavittua kasaan ja sitä myötä lopultakin pois päiväjärjestyksestä. Julki tuli seuraavia:
Töiden puolesta kirjoitettu Virtuaalista Vrouw Mariaa käsittelevä artikkeli ACM:n JOCCH:ssa.
Patrykin ja Danielin kanssa Kräkki-introista artikkeli International Journal of Communicationiin (varmaan korkeimman profiilin artikkelini ikinä).
Tavalla tai toisella eteeni päätyi myös muutama arvioitava artikkeli, ja kun kutsuivat Puolaankin keynote-puhujaksi, niin akateemisten luottamustehtävien osalta 2015 oli oikein huippuvuosi. Vastapainoksi olin kylläkin joutua kilometritehtaalle, kun määräaikainen lehtoraatti loppui ja jouduin hakemaan paikkaani uudestaan.
Virittelyjä
Kaapit ovat sen verran täynnä jo koneenraatoja, että tänä vuonna ei tullut juuri uusia hankintoja — jouluksi sentään Mikolta paketissa oleva Canon X-07. Säätöhommat keskittyivät lähinnä tuoreempaan rautaan ja Linuxiin: Minttiä meni useampaan koneeseen, Mac Minit saivat uutta tekniikkaa sisuksiinsa ja Shuttle-raato palasi elävien kirjoihin.
Vuoden avainsana on Linuxin lisäksi ollut SSD: kaikki vähänkään modernimmat koneet on nyt varustettu sellaisella. Ja miksipä ei, kun nopeusero on parhaimmillaan moninkertainen. Erityisesti Linux tuntuu hyötyvän SSD:stä, sillä ohjelmien käynnistysajat ovat pudonneet sekuntiin pariin, eikä koneen käynnistymistäkään tarvi pitkään odotella. Toki Mäkitkin nopeutuvat, mutta eivät aivan samassa suhteessa.
Eläviä kuvia
Kuten toissa vuonnakin, elokuvia tuli katseltua reippaasti. Mitään tarkkaa laskuria ei ole, mutta lukema lienee pitkällä kahdensadan päällä. Länkkärien osalta pidin oikein kirjaa: 160 aiemmin näkemätöntä, minkä lisäksi jonkin verran klassikkojen uudelleenkatseluja. DVD-hylly tursuaa jo siinä määrin, että pitää ruveta keksimään jotain sijoitusratkaisua tyyliin imaget talteen ja levyt varastoon. Tai vaihtoehtoisesti levyt ja kannet talteen ja kuoret kuuseen.
Ihan tätä tahtia tuskin jatkuu enää 2016, sillä länkkärien osalta merkittävimmät teokset on jo nähty, ja luvassa on enää valtaisaa bulkin kaapimista, harvakseltaan ilmestyviä uusia leffoja sekä HD-julkaisuja klassikoista. Länkkärimaratoneja pitää jatkaa edelleen niiden viihdearvon takia: menneenä vuotena oli kaksi virallista ja yksi epämuodollisempi sessio.
Nähtyäni tämän iski lievä tuskastuminen hakkeroinnin nykyiseen olemukseen. Kun tämä hakkerointi on kerran niin hienoa ja coolia ja uskottavaa ja innovaatiota ja täynnä bisnespotentiaalia, niin eiköhän pistetä oikein työryhmän voimin hakkerointitapahtuma pystyyn. Sponsoreita, bisnesenkeleitä, alustuksia ja tervetuliaissanat Tekesin edustajalta. Ja lehdistö tietysti paikalle! Ihanaa, että meillä Suomessakin on lopulta tällaista hakkeripöhinää.
Ehkäpä näkemykseni ovat romantisoituja ja aikansa eläneitä, mutta todennäköisemmin uskon niiden aitojen hackien syntyvän, kun asialle omistautunut jamppa koodaa ja kolvaa kolmatta päivää putkeen kalsareissaan yksiönsä tai opiskelijasolunsa hämärässä. Hakkeroinnin kotouttaminen ja laitostuminen palvelevat vesittyneisyydessään tuskin edes liike-elämän tarpeita, mutta onhan julkisuudellakin oma arvonsa – tosin tuskin niille itse hakkereille.
edit: selvennyksenä vielä, että minun puolestani on ihan ok, jos joku haluaa järjestää IT-messut. Hakkeroinnin valjastaminen kravattipantterien keppihevoseksi ilmentää kuitenkin sekä tietämättömyyttä että epäkunnioitusta hakkerikulttuuria kohtaan.
Back to the Future -trilogia (jota sitäkin luultavasti kohta kaivellaan haudastaan) on tunnetusti väärällään kaikenlaisia nokkelia viittauksia tositapahtumiin. Tämän bongasin ihan itse kakkososan äärellä istuessani. Kulttuuriset ja elokuvien väliset viitteet lienevätkin oikeastaan leffan parasta antia, sillä muuten osa 2 on aikamoista tötteröä. Tänä vuonna koittaakin muuten hetki, johon tulevaisuudessa lennetään – hoverboardeja ja lentoautoja odotellessa. Kohdassa, jossa Lorraine kurkkii komerosta luuseri-Martyä nähdään seuraavaa satojen tv-kanavien joukossa:
Alakulmassa vilahtaa Sorayaman artsulta vaikuttava robottinaisen pää. Kyseessä on itse asiassa pätkä Abel & Associatesin vuonna 1985 tekemästä Brilliance-mainoksesta, joka myös Sexy Robotina tunnetaan:
Brilliance oli epäilemättä vaikuttava teos aikanaan uskottavine ihmishahmoineen, heijastuksineen ja liikkeenkaappaukseen perustuvine animaatioineeen. Sikäli onkin hieman huvittavaa, että mainostuksen kohteena oli jotain niinkin arkista kuin säilykeruoka. 1985 laitteistot ja ohjelmat olivat jotain hieman muuta kuin nykyään, joten tekninen toteutus vaati mekoisesti pioneerityötä, kuten making of -videosta näkyy:
Löytyi netskusta hieman virheelliset ja tönköt enkkutekstit Mollbergin Maa on syntinen laulu -elokuvaan (1973). Tässä korjattu, asteen parempi versio: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
I wanted to be able to show Rauni Mollberg’s Maa on syntinen laulu (The Earth is a Sinful Song, 1973) to non-Finns, but the only fansubs I came across were somewhat buggy and off. Here’s my improved version of the subtitles: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
Käytyäni tänä keväänä läpi stressaavan hakuprosessin ja noin muutenkin silmiteltyäni akateemista maailmaa lehtorin silmin kymmenen vuotta olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei opettajan kannata liiemmin huhkia opetuksen parissa. Toki jokin minimitaso pitää hoitaa, mutta yli jäävä aika kannattaa mieluummin käyttää johonkin muuhun. Seuraavassa joitakin syitä, miksi.
Järjestelmä ei arvosta opetuksen laatua. Korupuheista ja opetusportfolioista huolimatta on masentavan selvää, ettei opetustöistä kerry juuri mitään statusta tekijälle. Määrällistä arviointia voidaan toki tehdä vaikkapa ohjattujen opinnäytteiden ja kursseista kertyneiden opintopisteiden mukaan, mutta kumpikaan ei motivoi kehittämään laatua tai sisältöä.
Opetusansiot kumuloituvat heikosti. Jos opetat saman kurssin yhden kerran tai kymmenen kertaa, niin ihan kiva, mutta portfoliossasi on lopulta vain yksi kurssi. Vertailun vuoksi on melkoinen ero siinä, oletko julkaissut yhden vai kymmenen vertaisarvioitua artikkelia – tai näin taidealalla yksi vs. kymmenen yksityisnäyttelyä. Jos tässä suhteessa haluaa taktikoida, niin kannattaa pyrkiä pitämään mieluummin useita eri kursseja kuin toistaa samaa moneen kertaan.
Opetus- ja tutkimuskokemuksen epäsymmetria. Monella tuntemallani opettajalla on tutkimuksellisia ambitioita, mutta jos aikoo siirtyä opettajasta tutkijaksi, niin silloin vaaditaan julkaisuja ja muita vastaavia ansioita (tieteellisiä luottamustehtäviä, konffaesitelmiä ym.), joita ei lehtorille mitenkään automaattisesti kerry. Sen sijaan tutkimusansiot ovat käypää valuuttaa yliopistojen opetustehtäviin hakiessa.
Summa summarum: opettajan kannattaa turvata selustansa ja käyttää kaikki yli jäävä aikansa tutkimuksen/taiteen vääntämiseen (mikä toki hyödyttää myös opetusta) sekä tutkintojen suorittamiseen. Kolmas mahdollinen statuksen hankkimisen keino on erilaisten luottamustointen kerääminen: lautakuntia, komiteoita, työryhmiä ym. riittää, jos sellaisissa toimimiseen on taipumusta ja mielenkiintoa. Tätä kautta voi päästä etenemään akateemisen maailman kirkkaimpaan kärkeen eli hallintoon – samalla saa kylläkin varautua istumaan loputtomasti erilaisissa palavereissa, mikä ei kaikille sovi.
1930-luvun ihmelapsi, steppaava kikkarapää Shirley Temple valloitti yleisön monituisissa, kaavaltaan lähes identtisissä elokuvissa, jotka sijoittuivat milloin minnekin. Eräänä tapahtumapaikkana oli tietysti muodikas Villi länsi: Temple oli pääosassa kolmessa – tai oikeastaan neljässä – länkkärissä ja vilahti uransa alkuvaiheessa vielä statistina ainakin yhdessä (Carolina, 1934). 1930-luvun mustavalkofilkat on kaikki sittemmin myös väritetty.
The Little Colonel ja The Littlest Rebel ovat vuodelta 1935 ja keskenään kohtuullisen samanlaisia. Eräänlaista poliittista korrektiutta voi nähdä siinä, että Temple oli näin sekä pohjois- että etelävaltojen puolella. Asetelmassa olisi ollut jopa potentiaalia – miten sisällissota näyttäytyi lapsen silmin – mutta ihan niin rohkeaksi ei sentään heittäydytty, vaan pikku vastoinkäymiset voitettiin tomeruudella ja steppaamisella. Molemmat kai voisi luokitella lastenelokuviksi, vaikka niissä onkin kohtuullisen dramaattisia kohtauksia ja aseella osoittelua.
Vuonna 1939 ilmestyi Susannah of the Mounties, jossa siinäkin ollaan sotilaiden seassa, tosin tällä erää Kanadan intiaanisodissa. Tässä vaiheessa Temple ei ollut enää ihan tyllerö, vaan jo 11-vuotias, mutta rooli ei sinänsä aiemmista juurikaan poikkea. Tämä on “trilogian” osista selvästi vakavin, sillä välillä näytetään suoranaista tappamista ja raatoja. Eräänä mielenkiintoisena detskuna miespääosassa on itse Randolph Scott, joka näyttää varsin nuorelta ja vetreältä paremmin tunnettuihin länkkäreihinsä verrattuna. Oikeastaan äijä on kuin Errol Flynn 🙂
1940-luvulla alkoi iskeä päälle teini-ikä ja Templen ura lähti laskusuuntaan – söpön lapsitähden roolit olivat ohi. Viimeiseksi länkkäriksi jäi John Fordin ohjaama Fort Apache (1948), joka on toki elokuvana päätään pidempi kuin aiemmat tekeleet. “Philadelphia Thursday” on kliseinen ja melko mitäänsanomaton hahmo, komentajan tytär, johon nuori luutnantti tietysti rakastuu. Vaikka kyseessä on periaatteessa naispääosa, jää Temple kaikkiaan taka-alalle.
