Posts filed under 'kirjat'
Steven Levyn hakkerikirjan jälkeen kenties tunnetuin aihetta käsittelevä pläjäys on Paul A. Taylorin ytimekkäästi nimetty Hackers vuodelta 1999. Nyt tuli sekin kahlattua läpi. Siinä, missä Levy puhuu alkuperäisistä hakkereista, vaihtoehtohakkereista ja pelihakkereista, Taylor keskittyy tietoverkkohakkereihin ja erityisesti systeeminmurtajiin (rajaus on siis osapuilleen sama kuin Douglas Thomasin kirjassa Hacker Culture).
Aihetta vatvotaan parinsadan sivun edestä, vaikka toistoa alkaa tulla jo siinäkin. Lainauksia on hengästyttävän paljon, varmaankin lähes puolet koko tekstistä. Haastateltavina on niin itse hakkereita kuin tietoturvateollisuuden edustajiakin. Tärkeimmät esiin nousevat teemat ovat hakkerien vaikuttimet, lainsäädännön riittämättömyys ja kaksi eri tapaa suhtautua hakkerointiin. Kyyhkyjen mielestä hakkereita pitäisi ymmärtää ja hyödyntää voimavarana, kun taas haukkojen mielestä koneisiin tunkeutuminen on aina vakava rikos, jota voidaan verrata murtovarkauteen.
Yllättävän vähän on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa: samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillaan edelleen ja lainsäädännöllä on vaikeuksia pysyä nopean teknisen muutoksen perässä. Kirjan ilmestymisen jälkeen nettielämä on aika tavalla raaistunut: botnetit, palvelunestohyökkäykset, nigerialaiskirjeet, spam, käyttäjätietojen vuotaminen, Lex Nokia ym. saavat 90-luvun tietomurrot vaikuttamaan nostalgiselta ja hyvin harmittomalta harrastelulta.
April 17th, 2011
Ilkka Tuomen ikivanha (1987) Ei ainoastaan hakkerin käsikirja siirtyi luettujen pinkkaan. 24 vuodessa moni asia on muuttunut: päätteet, 1200 bps modeemit ja VMS-koneille murtautumiset eivät ole enää päivänpolttavia teemoja, mutta yllättävän monet perusperiaatteet ovat edelleen voimassa. Linjojen salakuuntelu, kryptaus, social engineering ja huonot salasanat eivät ole edelleenkään ongelmattomia. Kuten Tuomikin mainitsee, tietokoneet kehittyvät kovaa kyytiä, mutta niiden käyttäjät ovat edelleen ihmisiä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana siellä täällä on mainintoja ARPANETistä, joka on tuolloin ollut vielä lähinnä tutkimus- ja sotilasverkko.
Kohtuullisen paljon sivuja on omistettu ihan hakkerien olemuksen pohdinnalle. Tuomi välttelee skandaalihakuisuutta ja kirjoittaa asioista objektiivisen oloisesti, lietsomatta julkisuuteen nousseita pelkoja. Vuonna 1987 on eletty vielä mikrokuumeen loppupuoliskoa, joten koteihin ilmestyneet tietokoneet ovat olleet uusi ja tuntematon ilmiö, joihin on epäilemättä kaivattu jonkinlaista näkemystä. Rivien välistä näkyy myös kirjoittajan oma harrastuneisuus ja tekninen osaaminen – stop-bittejä ja modulointeja selitetään sikäli tarkasti. Toisaalta myös sosiaaliset aspektit pysyvät alati mukana, mikä erottaa (Ei ainoastaan) Hakkerin käsikirjan insinöörihistorioista. Tyyli on popularistisen helppolukuinen ilman lähdeviittauksia, joten mikään varsinainen akateeminen tutkimus ei ole kyseessä. Aikanaan kirja on ollut epäilemättä alansa teosten kärkeä, kun se on näinkin hyvin vanhentunut.
April 5th, 2011
Anders Carlsson on kirjoittanut chip-musiikista ennenkin, mutta toistaiseksi ainoastaan lyhyitä artikkeleita tai blogimerkintöjä. Kaikessa hiljaisuudessa on ilmaantunut nyt myös Carlssonin gradu. Aiheesta ei ole paljon kirjoitettu, joten mukana on väistämättä paljon pioneerityötä. Carlsson tekee lukuisia mielenkiintoisia havaintoja nostalgiasta, teknisten rajoitteiden vaikutuksesta ja säveltäjien työtavoista, sekä sijoittaa ilmiöitä jossain määrin myös laajempaan viitekehykseen. Aihetta lähestytään lähinnä haastattelujen kautta, joten mikään yleiskatsaus Power Users and Retro Puppets ei ole, mistä huolimatta kentän monimuotoisuus tulee jo tässäkin hyvin esille: chip-musiikkia tehdään varsin eri lähtökohdista, eri tavoilla ja eri syistä.
March 20th, 2011
Luettuna tällä erää Jay David Bolterin ja Richard Grusinin Remediation. Kirjan pääteemana on se, kuinka uusi media toistaa vanhempia ja myös vaikuttaa niihin. Alkaa olla viimeisiä näistä pakollisista peruskirjoista, joten kohta voin keskittyä omaa aihettani lähempää liippaaviin teoksiin. Joitakin ajatuksia tästä opuksesta heräsi, eikä lukeminenkaan ollut kovin tuskallista. Keinotodellisuuden parissa kymmenen vuotta touhunneelle tuli lähinnä paikoitellen tietty allergia VR-filosofoinnin osalta (kaikenlaista humppaa kun aiheesta kirjoiteltiin jo varhaisella 90-luvulla ilman sen suurempia lopputulemia). Vuonna 1999 uuden median kenttä on näyttänyt erilaiselta, joten esimerkeissä käytetyt hienot tietokonegrafiikat, webbisivut ja MUDit vaikuttavat jo vanhahtavilta. Plussapuolella on kuitenkin kaikenlaista järkeenkäypää pohdintaa ja muutama käyttökelpoinen käsite:
- Kirjan nimikkotermi, remediaatio (uudelleenvälitys?) viittaa siihen, kuinka uusi mediumi perustuu aiempiin mm. käytäntöjen ja teknologian tasolla, ja kuinka se sisällyttää niitä itseensä. Ajatus on pitkälti sama kuin McLuhanilla, vaikka äijän teknologisesta determinismistä sanoudutaankin irti.
- Kahdesta vaihtoehtoisesta kehityssuunnasta ensimmäinen on hypermedioituminen, eli mediumin itsensä korostuminen. Käyttöliittymät, mediatyyppien yhdistely, ikkunoidut näkymät ja kuvat kuvissa ovat perusesimerkkejä hypermedioitumisesta.
- Toinen kehityssuunta on läpinäkyvyys (transparency), jossa mediumi tarkoituksella yritetään piilottaa ja luoda käyttäjälle illuusio siitä, että hän tarkastelee todellista maailmaa. Esimerkkejä tästä tavoitteesta ovat mm. maalaukset, valokuvat ja elokuvat.
Nämä periaatteessa hyvinmääritellyt käsitteet eivät ole kuitenkaan käytännössä yhtä yksinkertaisia: läpinäkyvyys ja hypermedioituminen eivät ole välttämättä vastakohtia, eivätkä kaikki mediumit luonnostaan edusta vain jompaa kumpaa. Bolterin ja Grusinin mukaan fotorealistinen tietokonegrafiikka ei ole vaikuttavaa siksi, että sen esittämä kohde olisi kiinnostava itsessään, vaan siksi, että katsoja hämmästelee teknistä suoritusta – läpinäkyvyyttä ja hypermedioitumista samassa paketissa. Televisio mediumina voi edustaa yhtä lailla kumpaakin, riippuen kulloisenkin ohjelman tyylistä: suora lähetys koko ruudulla on läpinäkyvä, siinä missä vaikkapa uutislähetykset ovat pitkälle hypermedioituja.
March 16th, 2011
Commodork – Sordid Tales from a BBS Junkie on Rob O’Haran muistelmateos, jossa kahlataan henkilöhistoriaa kolmenkymmenen vuoden ajalta Atari 2600:sta Internetiin. O’Hara toimi vuosia aktiivisesti Oklahoman piraattiskenessä ja seurasi läheltä sen muutoksia. Aluksi pelejä vaihdeltiin levykkeillä, sitten hitailla modeemeilla, nopeammilla modeemeilla ja lopulta warez siirtyi Internetin IRC-kanaville ja FTP-palvelimille. Kirjan sivuilla vilahtelee värikkäitä paikallisia hahmoja, jotka vaikuttivat The Brotherhood 405 -ryhmässä. Suomalaisesta näkökulmasta on mielenkiintoista verrata Jenkkilän tapahtumia omiin kokemuksiin: samat kehityslinjat voi tunnistaa, mutta täällä asiat näyttäytyivät eri muodossa. BBS:t, partyt ja ryhmät ne oli meilläkin, mutta C64:n jälkeen moni siirtyi Amigalle eikä suinkaan suoraan PC:hen. Ilmaisten paikallispuhelujen puuttuessa modeemiwaretus ei ollut helppoa – vastaavanlaista jakoa ilmaisiin paikallispuheluihin ja maksullisiin kaukopuheluihin ei ollut tietääkseni kuin Turussa ja Helsingissä. Demoskene nousee kirjassa pariin otteeseen esille, siinä missä Suomessa toki oltiin sen harrasteen ydinalueella. Mielenkiintoisena vertailukohtana O’Hara mainitsee artpackit, joita voisi verrata osapuilleen levykelehtiin.
Mikään tutkimuskirja Commodork ei ole, sillä faktat perustuvat lähinnä yhden miehen muistelmiin. Se toimii kuitenkin hyvin viihdyttävänä ja henkilökohtaisena läpileikkauksena kotitietokoneiden historiaan ja tarjoaa samalla autenttista jenkkinäkökulmaa tietokoneharrastukseen. Hakkereista ja peleistä on kirjoitettu paljonkin, mutta tällaisesta “tavallisesta” harrastuksesta huomattavasti vähemmän.
March 1st, 2011
Lähes noloa kahlata läpi tällaisia perusteoksia, jotka muut ovat lukeneet jo aikapäiviä osana kandiopintojaan, mutta jotenkin on vuosien muualla haahuilu kompensoitava! Luettuna nyt Charlie Geren Digital Culture. Vaihteeksi aika iisiä materiaalia eikä sivujakaan ollut viittäsataa. Teoksen nimi voisi olla yhtä hyvin “History of New Media”, sillä mukana on paljon teknologisia virstanpylväitä, joiden historiaa taustoitetaan eri tavoin. Kulttuurisia kytköksiä tehdään erityisesti loppupuolella, jossa uuden median kenttää rinnastetaan aiempaan avant garde -taiteeseen, aktivismiin, filosofiaan ynnä muuhun. Välillä linjanvedot vaikuttavat kaukaa haetuilta tai henkilökohtaisilta mieltymyksiltä, kun esim. John Cagen katsotaan olleen merkittävä taustavaikuttaja digitaalisessa kulttuurissa. Etenkin tekninen historia oli itselleni jo valtaosin tuttua, joten sikäli oppiminen jäi vähäiseksi, mutta toimii kirja ainakin mielenkiintoisena esimerkkinä vaihtoehtoisesta näkökulmasta tuttuihin asioihin.
February 18th, 2011
Pitkän tahkoamisen jälkeen lukulistalta poistui Douglas Kellnerin Media Culture (1995). Alan perusteoksia, joka olisi varmaan pitänyt lukea jo aikapäiviä sitten, mutta parempi myöhään jne. Vuonna 1995, kuusitoista vuotta sitten, maailma on näyttänyt erilaiselta, joten käsiteltävät ilmiöt eivät ole enää läheskään yhtä ajankohtaisia: Madonna ja Michael Jackson ovat kadonneet kartalta, rap-musiikki on muuttanut muotoaan, eivätkä Beavis ja Butt-head enää aiheuta pahennusta (South Park herätti vastaavaa kohua vuosikymmen myöhemmin).
Oppikirjaksi – tai ainakin oppikirjana käytettäväksi teokseksi – Media Culture on yllättävän poliittinen. Näkökulmaa voisi väittää jopa vasemmistolaiseksi, sillä demokratiaa, ihmisoikeuksia ja vähemmistöjen oikeuksia korostetaan joka välissä. Vastaavasti Reaganin ja vanhemman Bushin konservatiivinen hallinto saa jyrkän tuomion kautta linjan. Kovin toiveikkaasti ei Kellner suhtaudu myöskään Clintoniin. Positiivista nähdä tällaista vastanäkökulmaa amerikkalaisessa kirjassa, vaikka välillä analyyttinen ote unohtuu politikoinnin tieltä.
Kellner kutsuu tutkimusmetodiaan nimellä diagnostic critique ja soveltaa sitä aikansa populaarikulttuurin ilmiöihin kuten Ramboon, Madonnaan ja cyberpunkiin. Harmi kyllä metodi tulee esille lähinnä esimerkkien kautta, eikä sitä ole eksplisiittisesti esitelty missään. Ajatuksia aiheesta kyllä herää, mutta jos samaa metodia haluaisi soveltaa itse, pitää se kasailla palasista.
January 29th, 2011
Opintojen osana päädyin astumaan myös kirja-arvostelujen saralle. Aiemmin olen toki käsitellyt sarjiksia V2.fi:ssä, mutta tämä oli pykälän vakavampaa, kun arvioin Turun yliopiston tutkijoiden kirjan Funetista Facebookiin. Artikkeli on nyt luettavissa yo:n Agricola-verkkojulkaisusta.
December 27th, 2010
Historiallisesta mielenkiinnosta haukkasin välipalana kirjan Mikrotietokone Suomessa 1973–1993. Kirja koostuu lukuisasta joukosta eri kirjoittajien muistelmia. Seitsemäntoista vuoden ikäinen teos on nykypäivän perspektiivistä kiintoisa lähinnä siksi, että se tarjoaa aikalaisnäkemyksen vuoden 1993 tilanteeseen ja siihen, millaisena tietokoneiden historia tuolloin koettiin.
Jos jokin kirja edustaa tyylipuhdasta nk. insinöörihistoriaa, niin se on juuri tämä. Keskeisiä teemoja ovat konemerkit, prosessorit ja jälleenmyyjät. 80-luvun mikrokuumeen lapselle – itselleni – oli hetkittäin suorastaan tuskallista lukea kymmenenteen kertaan siitä, kuinka IBM PC korvasi CP/M:n ja valtasi vääjäämättä tietokonemarkkinat Windowsin kera. Missä on Commodore 64, missä Amiga, missä Atari ST?
Alan bisneshenkisillä ammattilaisilla näyttää olleen varsin erilainen kuva aikakauden tapahtumista kuin saman aikakauden harrastajalla. Harrastajanäkökulma ja tietotekniikan kotiutuminen nousevat esiin sentään muutamaan otteeseen, lähinnä Seppo Uusituvan, Osmo A. Wiion ja Marjut Vuotilan artikkeleissa. Muista jutuista mieleen jäi parhaiten Mikko Setälän Monenlaiset myyjät, poikkeuksellisen näkemyksellinen pätkä suomalaisesta mikrotietokonekaupasta.
December 14th, 2010
Lukulistalta poistunut tällä kertaa luontaista tietä Turun yliopiston digikulttuurin tutkijoiden (Saarikoski, Suominen, Turtiainen ja Östman) teos Funetista Facebookiin – Internetin kulttuurihistoria. Kirja koostuu tekijöiden yhdessä ja erikseen kirjoittamista artikkeleista, jotka käsittelevät erilaisia Internetiin liittyviä teemoja, etenkin sen kulttuurista omaksumista. Pitää ruveta käyttämään tätä termiä itsekin, koska se tuntuu olevan niin keskeinen.
Eräs toistuva, koko kirjan läpäisevä teema on se, kuinka 90-luvun puolivälissä alkanut Internet-buumi ei syntynyt tyhjästä, vaan oli osa aiempien tapahtumien jatkumoa. Tietoliikennöinti ei ollut 90-luvun alussa enää mikään kummajainen, vaan BBS:iä, Telesampoa ja esim. korkeakouluissa myös Internet-palveluja (newssit, sähköposti, IRC, MUD:t) käyttivät Suomessakin monet aktiivisesti modeemeillaan. Tämä oli itselleni kirjan kiintoisinta antia, vaikka myös loppupuolen artikkelit netin arkipäiväistymisestä ja käytäntöjen syntymisestä olivat sivistäviä.
Itse soittelin modeemilla purkkeihin joskus 90-luvun alkuvuosina – sikäli kun siihen kinuamalla luvan sain – ja www-sivun muistan nähneeni ensimmäistä kertaa 1995. Korkeakouluopintojen myötä netinkäyttöni nousi aivan eri tasolle, kun sitä ruvettiin käyttämään sähköpostilla kommunikointiin, demojen siirtelyyn ja myös kaikenlaisiin koulutöihin. Omat kokemukseni menevät hyvin yksiin kirjan esittämien kehityskaarien kanssa, mikä asetti omaa henkilöhistoriaa mukavasti osaksi suurempaa kontekstia.
November 21st, 2010
Next Posts
Previous Posts