Posts filed under 'demoskene'
MSX-romukasa on kasvanut melkoista tahtia viimeisten muutaman viikon sisällä. Viimeisimpinä tulokkaina Panasonic FS-A1ST eli turbo R, josta tulee ihan oma postauksensa myöhemmin, 512k mapperi/lisämuisti, sekä Sunrisen CF-IDE. Tulossa vielä kauhea kasa enemmän ja vähemmän hyödyllistä kikkaletta, kuten FM-PAC, Moonsound, Mega Flash ROM ja toinen Music Module. Agendana tietysti demojen tekeminen ja etenkin katselu, sekä muutenkin noihin härömpiin laitteisiin tutustuminen. MSX:llä demot ovat normaalia kirjavampi kenttä monenlaisten laajennusten ja uudempien konesukupolvien vuoksi, joten mikään yksittäinen kokoonpano ei riitä kaikkien produjen ajamiseen.
MSX1
Ensimmäisen sukupolven koneille ei tehty kulta-aikaan juurikaan demoja lukuun ottamatta jokusta kräkki-introa, sillä MSX-skenen sydänseuduilla Hollannissa siirryttiin erittäin nopeasti MSX2-laitteisiin. Tuotanto alkoi jälkijättöisesti vasta Suomessa vuonna 1996 Lieves!Tuoreen ja Bandwagonin voimin – täällähän MSX2:t jäivät harvinaisiksi. Myöhemmin tuotoksia on tullut muualtakin, etunenässä ruotsalais-hollantilainen parivaljakko Dvik & Joyrex. Demot ovat kaikki Euroopasta, joten ne toimivat oikein vain 50 Hertsin PAL-tiloissa.
Pääosa MSX1-demoista on tehty levykkeeltä ajettavaksi ja toimii 64 kilotavun muistilla (standardin mukaan MSX1:ssä voi olla vähemmänkin muistia, mutta sellaiset koneet ovat harvinaisia). Levarin hankinta ei ole mikään itsestäänselvyys: saatavuus on vähäinen ja hinta saattaa olla helposti sadan euron nurkilla. 360 kilotavun korpuille on vaikea kirjoittaa nykylaitteilla, mutta jotkut USB-asemat sentään suostuvat toimimaan edes 720 kilotavun levykkeiden kanssa. Vanhanaikainen PC-levari toimii Linuxissa yksipuolisten korppujenkin kanssa. Levarille modernimpia vaihtoehtoja ovat SD-kortinlukija ja USB-levariemulaattori Nowind. Nowind on etenkin koodarin ystävä, kun testausta voi tehdä kätevästi oikealla koneella. Kortinlukijat ja Nowindit ovat tällä hetkellä kuitenkin maailmasta kadonneet, joten heikkoa on siltä osin.
Jokunen MSX1-demo on lisäksi julkaistu hieman kyseenalaisesti “moduulina” eli käytännössä rom-tiedostona. Niitä voi ajaa yllä mainitulla Mega Flash ROM:lla, jota onneksi myydään edelleen. Mukana tulee bonuksena uudemmissa Konamin peleissä käytetty SCC-piiri, jota tukee jokunen MSX2-demo. Lukemani mukaan moduulin saa myös matkimaan levyasemaa, mikä paikkaisi muuten hankalaa levaritilannetta.
MSX2 on monessa suhteessa ongelmaton ratkaisu MSX1-demojenkin ajamiseen. Autenttisuudesta pitää tinkiä sen verran, että kakkosen vakiovärit ovat paljon kylläisemmät ja kontrastisemmat kuin ykkösten omalaatuisen haaleat tai murretut paletit. Uudempi VDP (Yamaha V9938) ei toimi muutenkaan aivan 100% identtisesti alkuperäisen (TMS9929) tavoin, joten joissakin tuotoksissa voi ilmetä bugitusta joko ajastuksien vuoksi tai siksi, ettei värikarttaa voi enää monistaa samalla tavoin kuin aidossa MSX1:ssä.
MSX2
Standardin seuraava versio kohensi lähinnä graafisia ominaisuuksia, siinä missä prosessori ja äänipiiri jäivät ennalleen. Toisen sukupolven Mäsäksiä teki huomattavasti harvempi firma kuin ykkösiä, mutta kirjo on silti kunnioitettava. MSX2-skenen sydänmailla Hollannissa suosittuja olivat luontevasti Philipsit kuten 8235, 8245 ja 8250, mutta myös Sonyn malleja myytiin. PAL-versioita eivät muut valmistajat enää tehneetkään. Hollantidemot on tehty tyypillisesti PAL-tiloihin, mutta MSX2 antaa sentään asian suhteen enemmän liikkumavaraa, koska päivitystaajuus on vaihdettavissa ohjelmallisesti. Virallisten kanavien lisäksi koneita on hankittu myös omatoimisesti Japanista, joten NTSC-malleja tulee foorumeilla vastaan yllättävän paljon.
Eurokoneissa on vakiona yleensä 128 kilotavua muistia ja 128 kiloa näyttömuistia (VRAM). Japanikoneissa muistia oli tyypillisesti vain 64 kilotavua, joten jonkun sortin laajennus on tarpeen. Helpoiten muistin lisääminen onnistuu mapperimoduulilla, mutta ne ovat hyvin harvinaisia, minkä lisäksi samalla menettää käytöstä toisen moduuliportin, jolle voi olla muuta tarvetta. Muutamaa poikkeusta – erityisesti Infiniten animaatioita ja NOP:n Unknown Realityä – lukuun ottamatta demot eivät vaadi lisämuistia. Levyasemakaan ei ole ongelma, sillä sellainen on sisäänrakennettuna useimmissa MSX2-koneissa. Edellä mainittujen levarinkorvikkeiden lisäksi on olemassa myös esim. Sunrisen CF-IDE-kortinlukija, joka ei kuitenkaan toimi aivan kaikkien produjen kanssa. CF-IDE:n saattaa saada käytettynä, mutta uutena ei ole niitäkään myyty enää pariin vuoteen.
MSX2-demojen suhteen varsinainen kompastuskivi ovat erilaiset äänilaajennukset. Hollantilaiset eivät ilmeisesti pitäneet PSG:n jäyhänkomeista äänistä, sillä äänilaajennuksia on käytetty hyvin ahkerasti eikä suotta lähdetty venyttämään vakiopiirin kykyjä. Eri valmistajat toivat markkinoille keskenään enemmän ja vähemmän yhteensopivia äänimoduulejaan vuosien varrella, eikä mikään noussut ylitse muiden. Demoja varten joutuu siis valitettavasti hankkimaan muutaman pulikan:
- SCC on Konamin loppupään peleissä käytetty yksinkertainen wavetable-piiri. Mega Flash ROM sisältää SCC:n tai hiukan modaamalla sellaisen saa myös pelimoduulista.
- MSX-Music on karu Yamahan OPLL-piiriin perustuva FM-äänilaajennus, josta tuli lähes standardi MSX2+-koneisiin. Ilmeisesti tätäkin jokunen demo tukee. Tyypillinen MSX-Music-moduuli on Panasonicin FM-PAC.
- MSX-Audio perustuu sekin Yamahan OPL-sarjaan, mutta ääniä voi muokata vapaasti. Philipsin Music Modulea saa käytettynä edelleen kohtuullisen hyvin, ja moduulissa on FM-synteesin lisäksi bonuksena sämplensoitto ja MIDI-portti. Unknown Reality vaatii 256 kilotavuun laajennetun Music Modulen.
- Moonsoundia voisi hyvin kutsua MSX:n Ultrasoundiksi, sillä sekin soittaa monikanavaista sämpleä omasta muististaan ilman prosessorikuormaa. Moonsoundin vaativat produt ovat harvassa, mutta sille on mm. mod-playereitä, minkä lisäksi moduuli on yhteensopiva MSX-Audion FM-äänien kanssa. Brasiliassa valmistetaan ilmeisesti edelleen Shockwave-nimistä kloonia, josta köyhtyy noin 160 euroa.
MSX2+ ja turbo R
MSX:n elämän ehtoopuolella, 80-luvun lopussa, kehitettiin MSX2+-standardi, johon perustuvia koneita valmistivat vielä Sony, Sanyo ja Panasonic. Kaikki plussat ovat NTSC-koneita. Grafiikkapiiriksi vaihtui Yamahan V9958, jossa on joitakin parannettuja moodeja, minkä lisäksi useimmissa koneissa on vakiona sisäänrakennettu MSX-Music. Pouetin perusteella niillekin on muutama tekele olemassa. Viimeisenä Mäsäksän lippua kantoi Panasonic, jonka turbo R -koneet (FS-A1ST ja FS-A1GT) toivat mukanaan uuden tehokkaan prosessorin ja sämplensoiton vakiona. Eurooppaankin turbo R:iä valui jonkun verran harrastajien tuomina, mutta MSX2-skene ei ottanut laitetta omakseen ennen hiipumistaan. Hieman yllättäen tR:llekin demoja on tullut lähinnä Suomesta, kiitos Nyyrikin.
edit: Paljon muistia, ROM-emulaation ja SCC:n saa samassa paketissa hankkimalla PlaySoniqin
edit: SD-lukijoita taitaa olla edelleen saatavilla täältä
January 14th, 2013
Moneen kertaan keskeytynyt lukuprojekti tuli lopultakin päätökseen, kun sain kahlattua läpi Dick Hebdigen klassikon Subculture – the Meaning of Style (1979). Koulukuntien osalta Hebdige edustaa Birminghamin CCCS:ää, jolle on ominaista ainakin tutkimuksen vahva kytkeminen yhteiskuntaluokkiin. Myös Hebdigelle työväenluokan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuudennäkymät ovat selittäviä tekijöitä, mutta ilmiöitä tarkastellaan toki monesta muustakin näkökulmasta. Toinen tärkeä demografinen teema on eri alakulttuurien suhde maahanmuuttajiin – osa otti vaikutteita mm. karibialaisesta kulttuurista ja osa suhtautui tulokkaisiin avoimen vihamielisesti. Hebdigen keskeisin teesi on kuitenkin se, että alakulttuurit ovat tarkoin määriteltyjä merkitysjärjestelmiä, joita voidaan yrittää lähestyä niiden käyttämien symbolien (kielen, pukeutumisen ym.) kautta.
Oman tutkimukseni kannalta kirja tarjoaa toisaalta paljon tärkeitä näkökulmia, joita voisin itsekin yrittää soveltaa, mutta samalla se nostaa jälleen esiin hankalan kysymyksen: onko demoskene ylipäänsä alakulttuuri? Hebdigen tarkastelemat tedit, modit, punkkarit ja skinit tuntuvat aika etäisiltä pukukoodeineen, musiikkityyleineen ja kadulla rähinöinteineen. Skeneritkin ovat yhtä lailla yhteisö, mutta yhteenkuuluvuutta ei juuri korosteta ulkoisin merkein, vaan se näkyy pikemminkin vaikkapa kielen ja artefaktien tasolla – kuten oli myös mainituissa Enkkulan alakulttuureissa. Yhtymäkohtia löytyy toki muitakin, kuten vaikkapa mutkikkaat suhteet vanhempiin ja toisiin yhteisöihin. Skenettäjät eivät sentään jalkaudu hakkaamaan muiden digitaalisten kulttuurien edustajia, mutta etenkin suhtautuminen pelaajiin on ollut aikanaan ärhäkkää.
Eräs mielenkiintoisimpia teemoja on alakulttuurien sulauttaminen/kesyttäminen. Yhteiskunnan kannalta vaarallisiksi koettuja virtauksia on yhtäältä banalisoitu mediassa ja toisaalta sulautettu harmittomiksi emokulttuurin palasiksi. Eräänä kotouttamisen mekanismina Hebdige mainitsee alakulttuurisen tyylin kaupallistamisen: siinä vaiheessa, kun punkkarien hakaneulat ja revityt paidat nähtiin muotinäytöksien catwalkeilla, oli niiden alkuperäisten merkitysten rapautuminen jo ilmeistä. Itselleni tuli takauma 90-luvun skeittilehdistä, jotka olivat täynnä kenkämainoksia 🙂 Douglas Thomas väitti Hacker Culture -kirjassaan, että digitaaliset alakulttuurit, kuten hakkerointi, kestävät sulauttamisyrityksiä hyvin, mutta en ole asiasta enää kovinkaan varma. Pelit ovat jo arkipäivää, retrohuuma Marioineen ei tunnu laantuvan, nörttiys on luonut nahkansa, ja niin edelleen.
Demoskene on kuitenkin pysytellyt yllättävän hyvin piilossa – kenties siinä ei ole kaupallista potentiaalia tai riittävästi uhkaa, että mitään kesyttämistä olisi tarpeen tehdä. Tiettyä uhkaa voi nähdä siinä, että nuorempi polvi osaa käyttää tietotekniikkaa luontevasti, siinä missä vanhemmilla on vaikeuksia sopeutua muutoksiin. Ristiriita on näyttäytynyt esim. banalisointina lehtien sivuilla vuotuisten “Nörtit kokoontuivat pelaamaan Assemblyyn” -juttujen muodossa. Eräänlaista sulauttamista on skenerien siirtyminen tietoteollisuuden palvelukseen, mikä ohjaa emokulttuurin käytäntöihin ja arvoihin mukautumiseen.
December 5th, 2012
Jo Amstrad CPC:n ja Oricin kanssa kyntensä näyttänyt HxC-levyasemaemulaattori sai tänään taas lisäkäyttöä. Tällä kertaa otin auki Amiga 500:n, nyppäsin levarin irti ja vedin pihalle lattakaapelin sekä virtapiuhan. Ensinnä pientä arpomista kaapelin saamiseksi oikein päin, jumpperointi kohdalleen – manuaalissa jumpperointi on esitetty koteloimattomalle HxC:lle, joka on erilainen – ja johan lähti! Kokeilin noin kolmeakymmentä demoa ja niistä toimimatta jäi lopulta muutama. Parissa produssa näkyi lisäksi jotain korruptiota grafiikassa, joten ihan pomminvarma tuo viritelmä ei ole. Osa ongelmista voisi korjaantua paremmilla asetuksilla, osa voi liittyä lisämuistiin ja osa pieleen menneeseen levytiedoston konvertointiin. Veikkaisin pelien toimivan oikein hyvinkin, sillä niissä ei ole käytetty yhtä ahkerasti kotitekoisia bugisia loadereita. Jo näinkin purkista on paljon iloa, sillä demojen kirjoittelu yksitellen korpuille on tuskastuttavaa hommaa. Harrastuneemmat ovat asentaneet HxC:n suoraan Amigan sisälle, mutta itselläni käyttö on sen verran vähäistä, että johdot saavat repsottaa kaikessa rauhassa. Samaa kortinlukijaa tarvitaan myös muiden laitteiden kanssa.
Toinen mahdollisuus olisi kytkeä HxC ulkoisen levarin liitäntään, jolloin se toimisi yhtaikaa sisäisen aseman kanssa ja mahdollistaisi tiedostojen sekä imagejen kopioimisen korpuille. Sellaiselle ei ollut tällä erää tarvetta, minkä lisäksi kyseinen liitin on hankalasti mallia D23, joten jostain pitäisi lisäksi rakentaa tai ostaa sopiva kaapeli. Trackloaderitkaan eivät toisesta asemasta välitä, joten demot jäisivät ajamatta. Seuraava kokeilu voisi olla tehdä sama viritys ST:lle.
November 20th, 2012
Pitkän odottelun jälkeen sain lopulta itsekin käsiini Raspberry Pi:n. Suuren kysynnän ja alakanttiin mitoitetun tuotannon vuoksi saatavuus oli huono koko kevään ja Farnellilla oli tarjota lähinnä postituslistalle liittymistä, eikä alkuperäinen tilaukseni ole vieläkään saapunut. Firmoja sen sijaan palvellaan hyvin ja sitä kautta tilatessa tuli nopeasti. Hintakin on hinautunut koko ajan vähän ylöspäin: webasivulla puhutaan 35 dollarista ilman veroja, mutta lopulliseksi hinnaksi tuli omalla kohdallani nelisenkymmentä juroa ja onpa noista enemmänkin kuulemma maksettu.
Paketista kuoriutui pieni piirilevy, joka ensi silmäyksellä tuo mieleen aika lailla Arduinon. Pelkän laitteen lisäksi tarvitaan yhtä sun toista roinaa: microUSB-kaapeli tai -laturi virralle, Ethernet-piuha, näyttöjohto, näppäimistö (ehkä hiirikin) sekä SD-muistikortti. Kaikkea tätä oli onneksi nurkissa, joten käyttöönoton kanssa ei tullut ylimääräistä viivettä. Raspbian-image lataukseen, kortille dumppaus ja kone buuttasi. Näytön asetuksia piti vähän säätää, sillä vakiona videolähdöstä tulee NTSC:tä ja borderit ovat kohtuuttoman pienet, joten kuva menee joka puolelta näytön reunojen yli. Asetukset ovat paikassa /boot/config.txt ihan selkokielisinä ja kun osio on vielä FAT-muotoinen, niin jotain sählättyään tilanteen pääsee helposti korjaamaan kortinlukijan avulla. Toinen oleellinen työkalu on raspi-config. Päädyin lopulta käyttämään videomonsua, koska sellainen pöydällä joka tapauksessa nököttää, eikä littunäytössäni ole soveltuvia liittimiä kuin DVI, joka on jo Linux-peeseen käytössä. 640×480-resolla kuva on varsin käyttökelpoinen, eikä edes interlacen vipatus menoa juuri haittaa. HDMI:n kautta tuli kuvaa ihan yskimättä (mitä ei voi sanoa muista omistamistani ARM-laudoista) ainakin 1920×1080 saakka.
Tällä hetkellä ohjelmistotuki on vielä vahvasti työn alla, joten kaikkea ei kannata kuvitella saavansa valmiina. Esimerkiksi X ei ole kiihdytetty, joten se on lähes käyttökelvottoman hidas. Graafisten ohjelmien käyttöä rajoittaa joka tapauksessa pieni 256 megatavun muisti, josta videopiiri vielä haukkaa oletuksena 64 megaa. Itse en äksää hirveästi edes kaipaa – eipä tuollaista laitetta hankita työpöytäkäyttöön. Toinen kompastuskivi liittyy ihan siihen, että SD-kortit (ja luultavasti myös sen ohjain) ovat hitaanpuoleisia, joten etenkin io-painotteiset toiminnot kestävät kauan. Muistiakin on niin vähän, ettei sitä oikein riitä välimuistiksi. Tuhnuisuuden vastapainoksi SoC:ssa on tuki mm. H264:n purkamiselle, joka pikku demon perusteella pyöritti hyvälaatuista traileria yskimättä koko ruudulla. XBMC:stä on tekeillä Raspille optimoitu versio, joten laite voisi tietyin rajoituksin sopia myös joka kodin mediakeskukseksi(tm). Emulaattorikäyttöön 700 MHz piiri ei ole ihan omimpiaan, mitä kompensoisi ainakin teoriassa se, että PAL-tilat saisi näytettyä aidolla taajuudella.
Tuttuun tapaan piti tietysti yrittää portata Raspille joku oma tekele. X:n alla SDL toimii kuten missä hyvänsä Linux-koneessa, mutta lopputulos jää hitaaksi ja tökkiväksi. Mukana tuleva SDL tukee myös konsolia fbdevin kautta, mutta se puoli on hieman työläämpi käytettävä: resoa ei voi muuttaa lennossa eikä SDL käytä laitteiston skaalauksia tm. mihinkään, vaan kaikki on tehtävä itse. Grafiikkasivuja ei ainakaan toistaiseksi tueta ja vsynciä ei saa noin vain luettua, joten hieman askarteluksi meni. 2D-tekeleidenkin osalta olisi varmaan parasta tehdä ruutupuskuri OpenGL ES:n tekstuurilla, sillä muuten ei ole toivoa tukea isoja tarkkuuksia tai välttää raster splittejä (ruudunvirkistysrepeilyä?). Hauskana yksityskohtana laitetta itseään voi käyttää softien kääntämiseen ilman sen suurempaa tarvetta ristiinkääntäjän virittelylle.
September 1st, 2012
Hankin keväällä kertarytinällä kaksikin Amstrad CPC 6128:aa, koska en oikein luottanut siihen, että saisin yhdellä yrittämällä toimivan. Toinen oli englantiversio CRTC0:lla ja toinen hiukan eksoottisemmin espanjaversio CRTC1:llä. Ammuskene on jossain määrin jakautunut näyttöpiirien suhteen – on nimittäin olemassa produja, jotka ehdottomasti vaativat jomman kumman CRTC:n. En saanut enkkukoneella ajettua esimerkiksi From Scratchia. 3″ korpuille on mälsä yrittää kirjoitella mitään netistä ladattua, mutta HxC teki elämästä helpompaa.
Kun enkkukone osoittautui toimivaksi, niin spaniardi unohtui puoleksi vuodeksi töihin retrohenkiseksi työpöydän koristeeksi. Nyt tarjoutui kuitenkin tilaisuus myydä El Ammu hyvään kotiin, joten ei muuta kuin masiina testiin. Ensimmäinen silmin havaittavana ero kahden koneen välillä on tietysti näppäimistön kieli. Espanja on sen verran suuri kielialue, että sille kannatti tehdä oma näppäimistönsä (tai sitten kyse oli tuontipolitiikasta tms.). Niinpä omana nappinaan on mm. ñ ja toimintonäppäimissä lukee mais, intro, copia jne. Kuoretkin on tehty kokonaan omat eikä pelkkä näppäimistö, sillä liittimien kuvaukset ovat espanjaksi. Ehkä suurin yllätys oli se, että näppäimistöissä on täysin erilainen tuntuma: brittikoneessa on hieman muovinen mutta ihan käyttökelpoinen näppis, kun taas spaniardissa jäykkä, jota saa todella punnertaa.
Noh, ei muuta kuin piuhat kiinni ja kones käyntiin. Kuva tuli, ääntä kuului ja näppäimistö toimi, mikä oli melkein enemmän kuin uskalsin toivoa. Sitten alkoikin säätörumba, sillä levari ei edes inahtanut. 12 voltin piuhasta oli liitin rikki, mutta laatikoita penkomalla löytyi onneksi juuri sopiva korvike, mikä ei kuitenkaan tilannetta kohentanut. Siispä HxC kiinni ja uusi yritys. Tunnelma lähestyi aallonpohjaa, kun HxC:kään ei ladannut yhtään mitään – onko tässä jotain oikein kunnolla rikki? Iso-Britannian edustaja ajeli puolestaan ohjelmia aivan iloisesti samoilla asetuksilla.
HxC:n toimimattomuus selittyi lopulta sillä, että ulkoisen levyaseman liitin oli yksinkertaisesti törkyinen vuosia varastossa pölyynnyttyään. Sisäisen levarin toimimattomuus oli silti huono merkki. Tulin testanneeksi yleismittarilla eBaystä hankitun kotitekoisen muuntajahökötyksen ja kävi ilmi, että 12V oli kylmänä huonon juotoksen vuoksi. Kolvi kuumaksi ja vualaa: kaikki toimii! Seuraavaksi piti vielä opetella, miten kopioidaan muistikortilta image oikealle korpulle. Ratkaisu löytyi lopulta CP/M Utilities -levyltä, jossa majailee disckit3. Siinäpä se, kone on lähtövalmis, ¡Hasta luego!
August 23rd, 2012
Tulee hieman luddiittifiilis, kun myönnän, että en ole ennen tätä kesää lähettänyt YouTubeen videon videota itse. Yritin aikanaan tehdä tunnuksen, mutta se meni jostain syystä pieleen, eikä minulla ollut Linuxiin tai Mäkille kunnollista videoedikkaakaan asennettuna. Jossain vaiheessa sitten huomasin, että Google-tunnarini oli muuttunut YouTube-kelpoiseksi ja kun vielä asentelin Linuxille viikko sitten Kdenliven (sekä totuin sen kummallisuuksiin), niin homma lähti lopulta käyntiin. Tähän asti olen gräbbäillyt lähinnä vanhoja Fit- ja Vammala party -produja, joita voi katsella kanavalta.
Mitenkään ongelmatonta tuubin kanssa säätäminen ei ole ollut: upload-kikkale ottaa kyllä vastaan ihan mitä hyvänsä formaattia ja kuvakokoa, mutta lopputulos voi olla hirveän huono. Etenkin 50 Hz liikkuvat pehmeät retrokoneiden efektit tökkivät ikävästi ja muutenkin kuvanlaatu menee usein melkoiseksi mössöksi. Lähtöpäässä on vielä suurempia haasteita, kun yrittää saada vanhoista MS-DOS- ja Linux-tuotoksista jotain järkevää videota ulos. DOSBoxin videokaappaus on verrattain hyvä, mutta se saattaa hidastaa itse demoa liikaa eikä se pärjää kummallisten ruututilojen kanssa. Linux-tuotoksia olen kaapannut jokseenkin onnistuneesti gtk-recordMyDesktopilla, jonka pitäisi saada myös äänet mukaan. Näin ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan, vaan musiikit on pahimmillaan tallennettava toiselle koneelle ihan piuhan yli äänittämällä. Kdenlivessä ei ole valmiina sopivia profiilia kummallisille vanhoille näyttötiloille, mutta onneksi niitä on helppo tehdä itsekin.
Positiivisesti ajatellen tässä tulee sentään tehtyä hyödyllistä taltiointia, etenkin kun ne hyvälaatuiset sössimättömät videot laittaa talteen. Vanhoja demoja ei voi yleensä ajaa ilman työlästä emulaattorien kanssa tusaamista, joten video on monessa mielessä hyvä vaihtoehto. Tuubiin on helppo laittaa linkki ja sitä kautta saavutettavuus paranee, kun nykylaitteista käytännössä kaikki pystyvät sieltä pätkiä toistamaan.
July 26th, 2012
Kasibittikokoelman jatkoksi saapui “Ammu” eli Amstrad CPC 6128. Jokseenkin siisti yksilö, mutta sisäinen levari ei kylläkään toimi kunnolla — noissa kun on vanhemmiten tyyppivikana levarin hihnan sulaminen ja hapertuminen. Ammu ei ole koneena helpoimmasta päästä: hankalat 3″ korput ovat jo käymässä harvinaisiksi samoin kuin itse laitteet, pihalle ei saa kuin tasan RGB:tä (RF ja composite, mitä ne ovat?), virtaa tarvii syöttää kahta eri piuhaa pitkin ja eri videopiireistä seuraa omat ongelmansa. Videomonitori sentään syö SCARTin kautta RGB:tä, mutta videotykki onkin sitten toinen juttu, jollei omista vanhoja videoita tai muuta konvertteripurkkia. Alkujaanhan CPC:t myytiin aina näytön kanssa, ja näyttö toimi samalla virtalähteenä, joten mitään tarvetta ei pitänyt olla telkkarin kanssa käyttämiselle.
Levariongelma ratkesi lopulta varsin näppärästi HxC:llä. HxC lukee normaalilta SD-kortilta levytiedostoja ja emuloi sitten levaria piuhan toisessa päässä olevalle laitteelle. Tukea löytyy Atarista Amigaan ja Amstradista PC:hen, joten laite käy potentiaalisesti monenlaiseen käyttöön. Itse tilasin Lotharekin kaupitteleman version, jonka hinta etenkään koteloituna ei ole järin kukkaroystävällinen. Periaatteessa homma ei ole mutkikasta: SD-kortti formatoidaan FAT32:ksi, kopioidaan sinne asetustiedosto ja sen jälkeen HFE-muotoisia levytiedostoja, joita voi selailla laitteen napeista (tai joillakin alustoilla myös tietokoneelta itseltään). HFE-filuja voi konvertoida lukuisista emulaattorien käyttämistä formaateista Windows-softalla. Laiskalle Mäkki- tai Linux-käyttäjälle tiedoksi, että kikkare toimii riittävästi Winellä. Sorsista voi periaatteessa kääntää komentorivityökalun myös Linuxille, mutta viimeisin versio on rikki. Sain kääntymään lopulta vasta lataamalla viimekesäisen version (178) osapuilleen näin:
svn co https://hxcfloppyemu.svn.sourceforge.net/svnroot/hxcfloppyemu hxcfloppyemu -r {2011-06-01}
cd hxcfloppyemu/HxCFloppyEmulator/HxCFloppyEmulator_software/trunk/linux
make hxcfloppyemulator_convert
edit: Onnistuu samalla loitsulla myös OSX:llä
Itse päädyin nyppäämään sisäisestä levarista kaapelit kokonaan irti, minkä jälkeen jumpperoin HxC:n A-asemaksi (ahkerat harrastajat ovat jopa modanneet HxC:n CPC:n koteloon sisälle). Sisäinen levari ei tykkää olla B-asema ilman eri kolvausta, mihin en halunnut lähteä, minkä lisäksi softat eivät ilmeisesti aina toimi B-asemalta ajettuna. Melkein kaikki kokeilemani demot toimivatkin hienosti tämän järjestelyn jälkeen, paitsi että…
Ammuissa on käytetty eri valmistajien videopiirejä, eikä pelkästään konetta vilkaisemalla voi tarkalleen tietää, mikä sisuksissa majailee. Hyväkäytöksiset ohjelmat toimivat kyllä, mutta demot eivät niitä suinkaan aina ole. Nettiä penkomalla olen alkanut päästä hommasta hiljalleen jyvälle, vaikka piirien vivahde-eroja en väitäkään ymmärtäväni. Tarkkaa ajastusta vaativat demot on tehty joko CRTC0:lle tai CRT1:lle, jotka eivät ole keskenään samanlaisia. CRTC2 tuntuu olevan “välttäkää kuin ruttoa” -osastoa. CRTC 3 ja 4 olivat käytössä uudemmissa Plus-sarjan koneissa ja niissä oli lisätoimintoja kuten enemmän värejä. Hevosmiesten tietotoimiston mukaan 3 ja 4 muistuttavat muuten lähinnä CRTC0:aa. Ihannetilanteessa koneessa olisi sekä 0 että 1, jotka voisi kytkimellä valita, mutta olkoon nyt toistaiseksi näin, vaikka From Scratch jääkin näkemättä.
January 11th, 2012
Ja sitten sama toisin päin eli kuinka toimivat edellisen listan produt ZX Evolutionilla (perusasetuksilla)? Mahdollisuuksien mukaan ajettu scl-versioita, muussa tapauksessa tappeja.
- Mescaline Synesthesia (Demarche). Ok.
- Aeon (Triebkraft & 4th Dimension). Ok.
- Ahh… The Tape loading Era! (Ate Bit). Toimii wavina kasettiporttiin soitettuna.
- Your Song Is Quiet, Pt. 2 (Inward, TPOLM & CPU). Ok.
- Machined (Triebkraft & 4th Dimension). Tappi toimii hienosti.
- Bomb (Ate Bit). Ok.
- Your Song Is Quiet (Inward & CPU). Ok.
- Weed (Triebkraft & 4th Dimension). Ok.
- Paralacktica (Demarche). Kilahtaa sekä trd:stä että tapista suoraan ladattuna. TR-DOSista erikseen ladattuna toimii (ja vilkkuu asianmukaisesti kuin hullu).
- Justin Beeper (Hooy-Program). Ok.
- Goa 4k (Extreme Entertainment). Ok.
- MCMXCVII (Thesuper). Ok.
- Nyantro (Hooy-Program). Ok.
- I’am the Seed (CPU & Inward). Ok.
- Traumwerk (Triebkraft & 4th Dimension). Ok.
- Electrogodzilla & Pink Socks (Triebkraft & 4th Dimension). Ok.
- Melange (4th Dimension & Light Future). Ok.
- Hackerz Top 2010 Invitation (Target Team). Ok.
- Koopaville (UKscene Allstars). Pari osaa hiukan pielessä, etenkin rasterikikkailu.
- Brightpast (Thesuper). Ok.
- Kkolor (Triebkraft & 4th Dimension). Ok.
- Detroyt (Triebkraft & 4th Dimension). Ok.
- Scroller (Demarche). Ok. Vaatii Covoxin, jota Evo kuitenkin osaa emuloida.
- 40% (Mr. Plop & Dr. Kvetch). Ok.
- Reliable Fraud. Ok.
- <3 Krunk (Ate Bit). Ok.
- Ugly Kid, Magic Star (Triebkraft & 4th Dimension). Ok.
Selvä tapaushan tämä on: kaikki tuoreemman pään demot toimivat hyvin itäkoneella, siinä missä länsikoneilla ehkä noin puolet. Hyvin vanhan kaman tai fiksaamattomien klassikkopelien kohdalla tilanne voi toki olla toinen.
December 26th, 2011
Tähän mennessä kaapintäytteeksi on kertynyt aika lailla peruskamaa, mutta uusin tulokas onkin sitten aika lailla eksoottisempi tekele: ZX Evolution eli käytännössä Pentagonin työnjatkaja, moderni neuvosto-Spectrum. Parhaista spekudemoista ei toimi kuin ehkä puolet länsikoneilla, joten pistin elämän risaiseksi ja tilasin valmiiksi kootun emolevyn 3600 ruplalla (n. 90 euroa). Päälle piti vielä haalia mini-ITX-kotelo ja sopiva pikkunäppis, sekä kolvata kasaan RGB-piuha. 90 eurolleen saa hyvin vastinetta: laite sisältää kortinlukijan, VGA-ulostulon, laajennuspaikkoja, Covoxin, stereo-AY:n, 14 MHz turbon, neljä megaa muistia ja ties mitä muuta. Edellisessä versiossa oli myös composite-ulostulo, mutta se on valitettavasti poistettu viimeisimmästä. SCARTia varten piti vetää emolta piikkirimasta oma johto, joten laiskalle ainoa vaihtoehto on VGA, joka ei sekään ole aivan ongelmaton. Oma littunäyttöni ei synkannut riittävän alas, mutta videotykki sentään taajuuden kelpuutti. VGA:n ja RGB:n välillä voi vaihtaa SysRq-napilla.
Kunhan omalaatuisesta käyttöliittymästä pääsee selville, niin on lopulta varsin helppo latailla scl- ja trd-levytiedostoja ja viimeisimmillä firmiksillä jopa tap-tiedostoja. Buuttirommeja on valmiinakin kolme ja sivuilta saa vielä lisää, minkä lisäksi varsinaisen Spectrumin puolella voi käyttää 48k-, 128- ja TR-DOS-moodeja. Neuvostodemoista toimii suorilta suurin osa, mutta osa vaatii vielä vähän asetusten säätämistä tai vastaavaa. Ominaisuuksia on kaiken kaikkiaan niin paljon, että opettelussa menee vielä pitkään. Dokumentaatio ja keskustelupalstat ovat pääosin venäjäksi, mistä tulee oma lisähaasteensa. Yhtä kaikki: hauska laite ja mielenkiintoinen kurkistus itäisten Spectrumien omintakeiseen maailmaan.
December 24th, 2011
Olen taas ruvennut haalimaan yhtä sun toista retrolaitetta, että saan katseltua skenetuotoksia aidoilla laitteilla. Sinänsä hankkeessa ei ole järkeä, että emulaattorit ovat nykyään varsin hyviä ja kaapitkin ovat jo tupaten täynnä, mutta… On joka tapauksessa eri asia katsella tuotoksia oikealla koneella ja videomonitorilla, juuri sellaisina kuin miksi ne on tarkoitettu. Lisäksi vanhan raudan haasteita ratkoessaan pääsee lähemmäs harrastajayhteisöjä, joita on edelleen lähes kaikille missään määrin suosituille laitteille. Uusimpia tulokkaita omassa pikku kokoelmassani ovat Plus/4, erinäiset Spectrumit ja Atari 65Xe. Uuteen alustaan tutustumisesta alkaa hahmottua seuraavanlainen kaava — eli mitä tarvitaan?
- Itse laite. Ulkomaiden eBayltähän niitä saa verrattain helposti vielä (riippuen toki paljon siitä, mitä havittelee).
- Virtalähde. Jos koneen mukana ei tule jo valmiina, niin eBayltä tärppää yleensä. Jossain tapauksissa kelpaa myös riittävän jämäkkä yleismuuntaja tai PC-poweri, johon modaa sopivan pistokkeen.
- AV-piuhat. Useimmat retrokoneet antavat pihalle vanhaan analogi-TV:hen sopivaa RF-signaalia, joka onkin helppo vetää normaalilla antennipiuhalla. Samassa menee kätevästi sekä kuva että ääni. Kuvanlaatu on kuitenkin huonoin mahdollinen, eikä sovellu esimerkiksi (video)monitorille tai edes tuoreelle digitelkulle. Valmiita RGB- ja compositekaapeleita saa eBayltä, tai sitten sellaisen voi kolvata itse helpohkosti kasaan muutaman euron osista. Yleensä koneen takana töröttää DIN-liitin, joka on tietenkin vähän erilainen joka laitteessa.
- Levykkeet ja kasetit. Jos hakee aidointa käyttökokemusta, niin täytyy toki käyttää alkuperäisiä kasetti- tai levyasemia. 3,5″ DD-korppuja sekä 5,25″ lerppuja saa vielä kohtuullisesti netistä ja C-kasetteja vaikka kaupasta, mutta esim. Amstradeissa käytetyt 3″ korput tai Sinclair QL:n mikrokasetit ovat jo harvinaisia. Ulkoisen levyaseman hankkiminen retrokoneeseen, kuten MSX:ään tai Dragoniin, voi olla erittäin työlästä. Levykkeille kirjoittaminen ei ole kirjavien formaattien takia mikään itsestäänselvyys: joskus tarvitaan siirtopiuha, joskus riittää erillinen ohjelma ja viime kädessä voi joutua turvautumaan vaikkapa Catweaseliin. Uudempi tulokas samaan tarkoitukseen on Kryoflux.
- Kortinlukija. Vaihtoehtona edelliselle voi hankkia kortinlukijan, joita on saatavissa suosituimmille alustoille. Esimerkkeinä vaikkapa C64:n 1541 Ultimate ja Spectrumin divIDE. Ei ehkä täysin “aitoa”, mutta nopeaa ja näppärää kasetteihin ja lerppuihin verrattuna. Ihan halpoja nämä eivät ole, hinta nousee helposti sataan euroon.
- Siirtopiuha. Vielä yhtenä vaihtoehtona voi pelit ja demot siirtää piuhaa pitkin PC:ltä suoraan koneelle. Yksinkertaisimmillaan ohjelmat voi pöristellä äänikortilta kasettiaseman liittimeen tai käyttää kasettiadapteria. Skaalan toisessa päässä on edistyneitä laitteita, jotka osaavat mm. emuloida levyasemaa usb-piuhan yli. PC-puolen kehitys on hävittänyt vanhanmalliset rinnakkais- ja sarjaportit, joten kaikki vanhat ratkaisut eivät enää toimi.
- Flash-moduuli. Joillekin retrokoneille pelit myytiin lähinnä moduuleina, joten netistä ladattujen rommien pelaamiseksi on hankittava flash-moduuli, jonne niitä voi tallentaa.
- Joystickit ja hiiret. Atari-yhteensopivilla joystickeilla pärjää pitkälle, ehkä pikku adapterin kanssa. Joillakin koneilla, etenkin konsoleilla, on sitten omat standardinsa. Hiiret tulivat toden teolla kuvaan vasta Amigan, Mäkin ja ST:n myötä. Niille hiiriä on vielä hyvin tarjollakin (toisinaan Amiga-hiiruissa on kytkin, jolla ne toimivat ST:llä), jopa uusina.
- Lisämuisti. Pelit on tehty useimmiten peruskokoonpanolle myynnin vuoksi, mutta demot ja hyötyohjelmat saattavat vaatia ylimääräistä muistia, eikä laajentaminen ole aina heikkohermoisen hommaa.
- Varaosat. Näistä on vaikea sanoa mitään yleispätevää, kun kirjo on niin valtava. Selvää on kuitenkin se, että 25-vuotiaista laitteista lävähtää välillä jotain. Jotkin komponentit ovat hyllytavaraa joka elektroniikkakaupassa, kun taas toiset kiven alla ja törkeän kalliita. Kouluesimerkkinä tästä kuusnelosen herkästi hajoava SID-piiri, joka maksaa jo helposti 20 euroa (eikä sittenkään ole takeita, että saa kunnolla toimivan).
- Ohjelmat. Harrastajasivuilla on pelejä ja hyötyohjelmiakin paljon saatavissa, mutta kaivelua haittaa usein se, että kaupallisten ohjelmien levitys on periaatteessa edelleen laitonta. Demojen suhteen ongelmia on paljon vähemmän.
- Dokumentit. Harrastajat ovat skannanneet ja kirjoittaneet yhtä sun toista, mutta löytäminen voi vaatia välillä pitkää googletusta. Piirikaavioita ei välttämättä ole netissä ollenkaan.
Romuja voi haalia nurkkiinsa monessa mielessä: käyttöön, nostalgiahengessä tai muuten vaan kokoelman täytteeksi. Näistä etenkin aktiivikäyttöön tarkoitetut koneet vaativat helposti lisähankintoja, jotta esimerkiksi uudet tuotokset saa toimimaan. Nopeasti tulee vastaan sekin tilanne, jossa toteaa monen minuutin kasetilta latailun olevan oikeasti sietämätöntä, verrattuna kortinlukijan muutamaan sekuntiin. Ei ole mitenkään tavatonta, että itse laitteen hankkiminen on vain murto-osa kustannuksista, kun lisälaitteisiin ja varaosiin sekoaa rahaa moninkertaisesti.
November 14th, 2011
Next Posts
Previous Posts
