Posts filed under 'laitteet'
Nyt on peruskoulun ranska kovalla koetuksella, kun yritän sompailla Thomson TO8:n kanssa. Siinä missä Enkkulassa väännettiin tietokoneita hiki hatussa jäi ranskalainen tuotanto huomattavasti vähäisemmäksi, kenties johtuen Minitel-päätteiden suosiosta. Telkkareistaan tuttu Thomson teki kuitenkin useita eri kasibittisiä 80-luvun alkupuoliskolla. Itselleni Ranskan eBayltä tarttunut malli on TO8 (Tele Ordinateur), joka edustaa loppupään kehittyneitä koneita; muistia on peräti 256 kiloa. Muita, jokseenkin samanlaisia yritelmiä olivat MO5, MO6, TO7 ja TO9. Thomsonit jäivät ilmeisesti paikalliseksi ilmiöksi, vaikka MO5E:tä yritettiin myydä ainakin Saksassa. Viimeinen Thomson, TO16, oli ajan hengen mukaisesti jo PC-klooni.
Tompat ovat melko normaaleja kasibittisiä, sillä osat on poimittu isojen valmistajien peruspiireistä. Hiukan luonnetta antaa edes prosari, joka on Motorolan symppis 6809 1 MHz taajuudella. TO8:n videopiiri on suunnilleen sama kuin Amstrad CPC:ssä: koneesta irtoaa perustarkkuudet 160x200x16, 320x200x4, 640x200x2 sekä TO7:n kanssa yhteensopiva, suunnilleen MSX:n screen 2:ta vastaava 320x200x8 rajoitetulla väritarkkuudella. Värit voi valita peräti 12-bittisestä paletista. Spritejä ei ole, joten CPU:lla pitää kovasti kiirettä peligrafiikan piirtämisessä. Muistia on messevät 256 kilotavua, josta osan voi käyttää virtuaalisena levyasemana – kunhan vaan ensin selvittää, miten. Ääniominaisuudet ovat hieman mysteeri nekin. Koneessa pitäisi oleman 6-bittinen DAC ja neljä kanavaa, mikä ei kerro vielä juuri mitään. Näppäimistö on aidosti ranskalainen eli AZERTY, joten typoja tulee joka käänteessä.
Toistaiseksi en ole saanut vielä koneelle siirrettyä mitään ohjelmia, mikä olisikin luonteva seuraava projekti. Kyljessä on perinteisesti kasettiportti, mutta sen kanssa askartelu voi olla hieman tuskallista ja hidasta. TO8D-mallissa oli sisäinen levari, mutta tässä omassani on pelkkä ohjain. Liitin on mallia “oma”, mutta onneksi ST:n ulkoisessa levarissa on käytetty samaa isoa dinniä, joten sopiva piuha oli vielä hankittavissa. Netin perusteella HxC olisi mahdollista saada kytkettyä, joten täytyy ruveta kolvaamaan johtoa kasaan. En edes tiedä, missä muodossa ohjelmat on tuolle levitetty, joten selviteltävää riittää.
edit: Johoo, eihän tuossa mitään äänipiiriä ole, vaan 6-bittinen DAC, jota pitää sitten itse rämpyttää CPU-luupilla. Eli käytännössä hyvin inhottavaa tehdä efektejä tai vaikka pelejä, joissa olisi musiikkia taustalla. Tästä tuli piiitkä miinus.
December 30th, 2012
Hain tänään postista kaksikin Atariin liittyvää pakettia: 800XL:n sekä Ultimate 1MB:n. Tilasin taannoin jo vanhemman muistinlaajennuksen, mutta sen kanssa jalka toppasi siihen, että 65XE:ssäni oli väärä emolevyn versio. Kasibittiatareita oli kokoelmassani jäljellä vain hienossa kunnossa oleva 130XE, sillä myin 65XE:n eteenpäin hyvään perheeseen. Ultimaten ilmestymisen myötä piti kuitenkin hankkia vielä toinen raato, johon kokeilla uutta laajennusta. eBaystä tärppäsikin sekä hiukan risa 65XE että toimiva 800XL. Näistä jälkimmäinen on se kätevämpi laajennettava, sillä prosari, ROM ja MMU ovat kaikki kannalla, siinä missä XE:issä ne ovat kiinteästi emolevyllä. Ja onhan tuollainen beige-ruskea kone kauniimman näköinenkin 🙂
Ultimaten asennus oli lopulta aika suoraviivainen: mummu ja käyttisrommi irti ja kaapeli tilalle. Pahin osuus oli neljän johdon kolvaaminen suoraan prosessorin jalkoihin. Vaikka tyrin pariin otteeseen, niin en ilmeisesti fataalisti, sillä kone toimii ja lisämuistia vaativat ohjelmat lähtevät päälle (800XL:ssä ei ole kuin 64k vakiona). Help+resetillä pääsee käsiksi asetuksiin, joista löytyy monenlaista käyttisversiota ja muistiasetusta valmiina. En tunne Atarien sielunelämää paljonkaan, mutta SIO2SD:llä saa ohjelmat ladattua helposti ummikkokin, kunhan muistaa painaa buutissa optionia, joka vapauttaa muistia.
-
-
Atari 800XL + Ultimate 1MB
-
December 28th, 2012
Olen tässä tuumaillut, kuinka hankala sektori kulutuselektroniikka on elitismille: aivan toista maata kuin kalliit autot, huvilat ja korut. Elektroniikka on tätä nykyä niin massatuotettua, ettei oikein millään tuhlaamisella saa luksusta. Vaikka olisi kuinka hintaa päällä, ei läppäriin voi kuluttaa juuri kolmea tuhatta euroa enempää, saatika älypuhelimeen, joista edes Applet eivät kolkuttele tuhannen euron rajapyykkiä. Millään rahalla ei saa sen tehokkaampaa Pleikkaria tai parempia pelejä kuin muutkaan.
Ihan näin tasa-arvoista ei sentään kautta linjan ole. Viihde-elektroniikan puolella on joitakin alueita, joilla on kalliitakin tuotteita. Ensimmäisinä mieleen tulevat ainakin kotialttarit, joihin voi upottaa kohtuullisen paljon rahaa vaikkapa kaiuttimiin ja videotykkiin. Kameroissa kehitys on kulkenut kohti massatuotantoa, mutta optiikka ei ole halventunut samassa suhteessa ja ammattilaiskameroissa on vielä kallis kärki. Leica ja Fujifilm yrittelevät myös retrotyylisten luksuskameroiden saralla, mutta ainakin Verkkokaupan lukemien perusteella myynti on niin vähäistä, ettei sillä tehdasta yksinään pyöritetä.
On myös olemassa kapea niche-sektori, joka kustomoi ja rakentaa tilauksesta oikeasti kalliita bling bling -laitteita, vrt. miljoonan dollarin läppäri. Ongelmana lesomisen osalta on se, että brändit eivät ole tunnistettavia (mauttomuuteen ja käyttökelpoisuuteen ei tarvi tässä puuttua, kun kyse on kerran statuksesta). Lisäksi elektroniikka vanhenee nopeasti – muutaman vuoden vanha tietokone ei ole enää teknisesti uskottava statussymboli, vaikka kannessa olisi kultaa ja timantteja. Saatika, että laitteessa toimii vain se sama Windows XP, jota on rahvaallakin parin huntin miniläppäreissään.
Kuvio on monitahoinen, mutta kaupallisesta näkökulmasta on pitkälti kysymys siitä, että elektroniikkaa pitää valmistaa suurina erinä, jotta se olisi kannattavaa. Isoa tuotantolinjaa ei käynnistetä sen takia, että saataisiin tehtyä muutama kultapinnoitettu Pentiumi. Kalleimmat tuotteet suunnataan ammattikäyttöön, missä marginaalit ovat korkeammat ja imagoseikoilla vähän merkitystä kuluttajamarkkinoihin verrattuna. Toisaalta kyse on käyttökulttuurista ja arkistumisesta: kalliille kulutuselektroniikalle on vähän kysyntää, eikä se ole merkittävä erottumisen keino. Aina ei ollut ihan näinkään – muistellaanpa vaikka sitä, millaisina juppileluina ensimmäisiä hillittömän kokoisia matkapuhelimia pidettiin 90-luvun taitteessa. Toisinaan kehitys menee toiseenkin suuntaan, kuten on käynyt vaikkapa ennen joka torpassa käytetyille Arabialle, Iittalalle ja Marimekolle, joista on sittemmin pyritty tekemään korkean profiilin design-tuotteita.
Tekniikan kohdalla arvo ei rakennu pelkästä omistamisesta, vaan suurelta osin myös osaamisesta. Bahamanristeilyn tai Rolexin voi ostaa, mutta viiden tonnin järkkärin hankkineelta odotetaan samassa suhteessa myös käyttötaitoa, mikä tekee elektroniikasta hankalan statussymbolin.
December 27th, 2012
Spectrum Plussassa ja 128k:ssa on molemmissa samanlainen näppäimistö, joka kuitenkin poikkeaa 48k:sta, sillä nappeja on huomattavasti enemmän. Alkuperäisessä kuminappikoneessa on 40 näppäintä, siinä missä uudemmassa polvessa niitä on pikaisen laskelman perusteella 58. Plussaan voi kuitenkin laittaa aivan normaalin 48k:n piirilevyn sisälle ja näppäinkalvot toimivat ihan hyvin ristiin riippumatta eri nappimäärästä (tietenkin itse kotelon pitää olla oikea). Molemmissa on samat viiden ja kahdeksan johtimen liuskatkin, joten mistä ihmeestä nuo 18 ylimääräistä nappia saadaan?
Ratkaisu on varsin omintakeinen: lisätyt 18 nappia eivät tuota mitään uusia signaaleja, vaan ne painavat useamman näppäimen yhdistelmiä. Tyypillisessä tapauksessa linjat on kytketty sekä shiftiin/symbol shiftiin että johonkin toiseen näppäimeen. Näppiskalvosta tulee näin ollen huomattavasti aiempaa mutkikkaampi, mutta toisaalta emolevylle ja rommiin ym. ei tarvitse tehdä mitään muutoksia. Nokkelalta vaikuttavasta tempusta seuraa kuitenkin käytännön tasolla sellainen ongelma, että joskus harvoin näppäin tuottaa väärän yhdistelmän, jos sitä onnistuu painamaan juuri kesken matriisin luvun. Yleensähän painetaan ensin shiftiä ja sitten toista näppäintä, mutta tässä huonolla säkällä shiftiä ei ehditä huomata.
Yritin tehdä visualisointia Plussan näppäimistöstä, mutta johtimien sekasotku on sellainen, että homma vaatii huomattavasti lisää pohdiskelua. Tässä edes kuva:
December 7th, 2012
Ok, I got interested in the keyboard membrane issue: which wires are actually the columns and which are the rows? If a row or column of keys doesn’t work, which wire is to blame? To help the debugging process I made a quick visualization (hey, don’t be too harsh on the aesthetics, I only teach at a design school) showing the traces and the corresponding keys.
Some curious things popped up immediately. First of all, the columns are symmetric: the leftmost column continues to the right end and so on. Another interesting finding was that the rows are not in a very logical order if you consider the wires going to the motherboard. The first three are nicely mapped but then there’s a sudden jump to the first row of the right side. The maximum amount of combinations possible with 5 by 8 traces is 40, which is exactly the number of keys on the keyboard.
edit: The Service Manual matrix image explains the workings nicely from another perspective.
November 27th, 2012
Etenkin Sinclairin laitteissa näppäimistö oli toteutettu kalvoratkaisulla eli membranella: näppäimistön alla on kaksi muovikalvoa, joissa menee ristiin johtavia vaaka- ja pystyrivejä. Kun nappia painetaan, niin puolikkaat painuvat yhteen, syntyy kytkentä ja kone pystyy lukemaan painalluksen. Emolevyltä menee kaksi liuskaa kalvolle: toisessa on sarakkeet ja toisessa rivit. Ratkaisu on halpa ja toimiessaan ok, mutta ajan myötä alkuperäiset kalvot murenevat ja kosketuspinnat hapettuvat, jolloin koko näppis tai esim. puolet rivistä lakkaa toimimasta. Kohtaamiani ongelmia ja niiden mahdollisia ratkaisuja kootusti:
- Koko näppis on mykkänä
- Jompi kumpi emolevylle menevä liuska on poikki läheltä liitintä. Liuskaa voi lyhentää murtuman yläpuolelta niin pitkään, kuin se vielä liittimeen yltää
- Liuska on hapettunut liittimen päästä. Suikaletta pitää katkaista tai puhdistaa joko kevyesti hiomalla tai sopivalla aineella.
- Liuska on poikki näppäimistön päästä. Halutessaan voi ruveta juottelemaan tms. murtumakohtia yhteen, mutta luultavasti kannattaa hankkia kokonaan uusi kalvo.
- Liuska ei ota kunnolla kiinni liittimeen. Kosketuspintoja voi putsata ja tunkea ei-johtavalle puolelle esim. ohutta pahvia parantamaan kontaktia.
- Kalvon puolikkaat eivät puristu yhteen. Jotta näppis toimisi, pitää puolikkaiden ottaa yhteen näppäimistön jälkeen. Putsausta, ruuvien kiristämistä (Plus/128k) tai kaapelien sivusuunnassa siirtämistä voi kokeilla.
- Rivejä tai sarakkeita on mykkänä
- Samat temput kuin yllä, mutta ainoastaan yksittäinen johdin on rikki, jolloin sen saattaa vielä kohtuudella saada korjattua, vaikka murtuma olisi näppäimistön päässäkin.
- Pohjassa jumittava nappi
- Taustalevyn ruuvit ovat liian kireällä. Liian tiukalla olevat ruuvit puristavat kalvot yhteen.
- Mutkalla oleva taustalevy. Lasikuituversiot tuntuvat pysyvän suorina, mutta muovinen taustalevy saattaa vääntyä ajan myötä kuprulle ja ruveta painamaan jotain nappia pohjaan omatoimisesti. Metallisten taustalevyjen päällä on toisinaan pahvi, joka kupruilee vielä helpommin. Muovia voi yrittää vääntää suoraksi ja pahvin saa heittää menemään, sillä se ei ole toiminnan kannalta oleellinen.
- Toimimaton nappi
- Taustalevystä puuttuvat ruuvit voivat aiheuttaa sen, että kalvot eivät puristu yhteen riittävän tiukasti painettaessa. Etenkin +2:n näppäimistön pitää olla alapuolelta tuettu, eli myös koteloruuvit pitää olla paikallaan.
Tarpeeksi hapertunutta kalvoa ei saa kohtuullisella vaivalla korjattua, mutta onneksi uusia saa edelleen netistä, vaikkapa eBaystä. Kuminappispekun kalvo maksaa noin kympin+postit ja Plussan/128k:n kympin enemmän. Kannattaa olla tarkkana, sillä kalvot eivät käy ristiin eri mallien välillä. Amstradin aikana eli +2:sta eteenpäin käytettiin edelleen samaa ratkaisua, mutta materiaalit ovat olleet ilmeisesti paremmat, sillä hajoilu on hyvin harvinaista.
Kuvassa uusi Spectrum 16k/48k:n näppäinkalvo. Emolevylle menee kaksi liuskaa, joista toisessa on johtimet sarakkeille ja toisessa riveille. Näppäimet sijaitsevat matriisin risteyskohdissa ja painavat puoliskot yhteen.
November 24th, 2012
Jo Amstrad CPC:n ja Oricin kanssa kyntensä näyttänyt HxC-levyasemaemulaattori sai tänään taas lisäkäyttöä. Tällä kertaa otin auki Amiga 500:n, nyppäsin levarin irti ja vedin pihalle lattakaapelin sekä virtapiuhan. Ensinnä pientä arpomista kaapelin saamiseksi oikein päin, jumpperointi kohdalleen – manuaalissa jumpperointi on esitetty koteloimattomalle HxC:lle, joka on erilainen – ja johan lähti! Kokeilin noin kolmeakymmentä demoa ja niistä toimimatta jäi lopulta muutama. Parissa produssa näkyi lisäksi jotain korruptiota grafiikassa, joten ihan pomminvarma tuo viritelmä ei ole. Osa ongelmista voisi korjaantua paremmilla asetuksilla, osa voi liittyä lisämuistiin ja osa pieleen menneeseen levytiedoston konvertointiin. Veikkaisin pelien toimivan oikein hyvinkin, sillä niissä ei ole käytetty yhtä ahkerasti kotitekoisia bugisia loadereita. Jo näinkin purkista on paljon iloa, sillä demojen kirjoittelu yksitellen korpuille on tuskastuttavaa hommaa. Harrastuneemmat ovat asentaneet HxC:n suoraan Amigan sisälle, mutta itselläni käyttö on sen verran vähäistä, että johdot saavat repsottaa kaikessa rauhassa. Samaa kortinlukijaa tarvitaan myös muiden laitteiden kanssa.
Toinen mahdollisuus olisi kytkeä HxC ulkoisen levarin liitäntään, jolloin se toimisi yhtaikaa sisäisen aseman kanssa ja mahdollistaisi tiedostojen sekä imagejen kopioimisen korpuille. Sellaiselle ei ollut tällä erää tarvetta, minkä lisäksi kyseinen liitin on hankalasti mallia D23, joten jostain pitäisi lisäksi rakentaa tai ostaa sopiva kaapeli. Trackloaderitkaan eivät toisesta asemasta välitä, joten demot jäisivät ajamatta. Seuraava kokeilu voisi olla tehdä sama viritys ST:lle.
November 20th, 2012
Kun näiden kasi- ynnä muiden bittisten kanssa on tullut nyt näpyteltyä ahkerasti taas vuoden päivät ja tärvättyä rahaa kaapeleihin sekä kortinlukijoihin, niin tässä vielä kokemuksia kootusti. Yleensä ratkaisut ovat spesifejä tietylle koneelle, mutta lisäksi on olemassa pari yleispätevää laitetta, kuten HxC-korppuemulaattori ja Catweasel-kontrolleri. Kissavesselistä ei ole kokemusta, minkä lisäksi sen Linux-tuki on huono ja saatavuus heikko, joten jääköön käsittelemättä tällä erää.
- Amiga. Viissataseen sopii HxC, isommille koneille olen siirrellyt ohjelmia aikanaan sarjapiuhalla ja sittemmin verkon yli ftp:llä. Moni on korvannut sisäisen kiintarin CF-IDE-adapterilla, jolloin kortille saa kirjoitettua WinUAE:lla kertaheitolla paljon tiedostoja. Ainakin ennen vanhaan oli hosteja, joilla sai siirrettyä ja kirjoitettua adf:iä korpuille, mutta en tiedä nykytilanteesta.
- Amstrad CPC. Kasettiadapteri luultavasti toimisi, mutta olen itse kiinnostunut ainoastaan levyasemasta (664/6128-mallit). Ammulla standardina näyttää olevan aika lailla HxC.
- Atari 2600. Harmony-kortinlukijasta ei ole juuri pahaa sanottavaa. Oikeastaan ainoa ongelma on pitkien listausten hidas selailu joystickillä.
- Atari XL/XE. Eniten omaa kokemusta on SIO2PC:stä, joka on pykälän kömpelö, mutta ihan toimiva ainakin Linuxissa. Osasyyllisenä takkuiluun on epäilemättä huono USB-sarjapottikalikkani. USB-versio laitteesta olisi kätevämpi, mutta se toimii ainoastaan Windowsissa. Tilasin juuri SIO2SD:n, joka toivottavasti palvelee 80 euronsa edestä.
- Atari Falcon. Sarjapiuhalla on siirtynyt se, mitä tarvii, etenkin kun Falcon pystyy ihan kohtuulliseen nopeuteen. Takavuosina vaihtoehtona oli nopeampi rinnakkaisporttiin kytkettävä PARCP-kaapeli, mutta sen toimivuudesta nykykäyttiksillä en osaa sanoa. Saattaa olla sopiva kaapelikin jossain jemmassa vielä.
- Atari ST. HxC korppuimagejen ajamiseen, SatanDisk kovalevyä korvaamaan. Satkun kautta saa myös kirjoitettua korpputiedostoja fyysisille levykkeille. Oli yritystä hankkia nopeampi UltraSatan, mutta sitä ei näytä enää saavan. Minimissään siirtoon riittää sarjapiuha, jos jaksaa askarrella hitaan siirron, ramdiskin ym. kanssa.
- BBC Micro. Aikaa parempaa odottaa hyllyssä Turbo MMC. Mukana tuli tarvittava ROM, minkä lisäksi koneessa on oltava asennettuna DFS-ROM. Sama laite ei toimi Acorn Electronissa, vaan pitää hankkia hiukan kalliimpi GoSDC (GoMMC:n uudempi versio).
- Commodore 64. Kalliihko 1541 Ultimate on johtava laite tällä puolella. Halvemmat kortinlukijat eivät tue loadereita, joten ne ovat etenkin demojen kanssa turhia. Lerpuille kirjoittamista varten riittää myös edullinen xu1541 tai ZoomFloppy. Pelkkää tiedonsiirtoa varten Turbo Chameleon 64 on kohtuuttoman hintainen, vaikka mukana saa sitten paljon muutakin kuin pelkän levariemulaation.
- MSX. MSX2 on helpohko, sillä DD-korppuja voi kirjoittaa monilla USB-levareilla. MSX1:n ulkoiset korppuasemat ovat usein 360-kiloisia, joten niitä “älykkäät” asemat eivät tunnista. PC:n sisäisellä levarilla onnistuu Linuxissa käyttämällä sopivaa laitetiedostoa ja dossissa muuttamalla korpun headerista yksi tavu. Kortinlukijoita ei ole tietääkseni tällä hetkellä kaupan, kun Sunrise lakkasi myymästä CF-IDEä ja Yeomanin SD-lukijat katosivat nekin markkinoilta. Onneksi hankin ajoissa mainion Nowindin, joka on etenkin koodarille sopiva työkalu levyimagejen buuttaamiseen.
- Oric. Hieman hankala tapaus. Jos jostain sattuu saamaan levarin, niin siihen voi virittää kiinni HxC:n. Levyformaattien kirjo sekoittaa pakkaa vielä hiukan lisää. Kasetit saa sentään ladattua normaalisti äänikortin kautta.
- Panasonic JR-200. Äänikortista kasettiporttiin. Työkalut piti tehdä itse.
- Salora Fellow. Äänikortista kasettiporttiin. Työkalut ovat Laser 200:n, DZ 200:n tm. nimellä, sillä Fellowhan ei ole viime kädessä muuta kuin uudelleenpaketoitu Laser Technologiesin bulkkimikro.
- Sharp MZ -sarja. Joko äänikortista kasettiporttiin tai sitten kasettiadapterilla (pitää säätää joku dippi muistaakseni). Maailmalla on kyhäilty hienostuneempiakin siirtovehkeitä, mutta ne ovat tyypillisesti mutkikkaita ja omaan käyttöön tehtyjä. Koodailuun käytän omatekoista Arduinosta joikkaporttiin tulevaa piuhaa.
- Sinclair QL. Tämän laitteen äärellä saa usein hakata päätä seinään ja niin valitettavasti tiedonsiirronkin kanssa. Järkevin tapa olisi luultavasti hankkia levyasemaohjain ja siihen perään korppuasema, mutta ne ovat kalliita ja harvinaisia. Jotain saa siirrettyä sarjapiuhallakin, mutta hidasta se on ja epäluotettavaa, minkä lisäksi sopivia liittimiä ei saa hankittua helposti.
- Spectrum. Halvimmillaan länsikaman ajamiseen riittää kaapeli äänikortista Spekuun. +2:sta eteenpäin koneissa ei ollut enää äänisisäänmenoa, mutta auton kasettisoittimiin tarkoitettu feikkikasetti ei maksa juuri mitään. divIDEn uusi versio on edullinen ja kätevän pieni, jos haluaa säästää hermojaan ja korviaan. Levykkeiltä ajettavien russiakamojen käyttö länsikoneilla on haastavaa TR-DOSin, Betadiskin ja erilaisten ajastusten vuoksi (en ole siihen puoleen juuri ehtinyt tutustua ZX Evolutionin hankkimisen jälkeen).
- VIC-20 ja Plus/4. Samainen 1541 Ultimate on ystävä myös näiden Kommandorejen kanssa. D64-imaget saa kirjoitettua kuusnelosella lerpuille tai jos pöydälle mahtuu koneita, niin nepaa voi käyttää jopa “tiedostopalvelimena” kytkemällä levarikaapelin toiseen koneeseen. VICille on pari omaakin ratkaisua, kuten lähinnä pelaamiseen tarkoitettu Mega-Cart sekä monipuolinen Final Expansion.
Jokunen laite on vielä kartoittamatta: Dragon, Memotech MTX ja Enterprise. Ainakin Dragoniin ja Memotechiin oli levareita, mutta ne tuntuvat kadonneen melko totaalisesti.
edit: SIO2SD saapui ja näyttää olevan kelpo laite. Melkein kaikki kokeiltu toiminut tähän mennessä.
October 21st, 2012
Jos ei halua säilytellä valtavia määriä levykkeitä ja kasetteja nurkissa ja siirrellä tiedostoja hämärillä kaapeleilla, niin kortinlukija on retrohörhön ystävä. Itsellänikin taitaa moisia olla jo kahdeksan kappaletta ja yhdeksäs tulossa. Muuten kätevissä laitteissa on kuitenkin usein se ongelma, että ne toimitetaan ainoastaan koteloimattomina piirilevyinä. Kallista ja hankalasti saatavaa vehjettä ei viitsisi rikkoa eli pitää kyhätä jostain kotelo. Itse olen käyttänyt tarkoitukseen yleensä normaaleja muovisia laitekoteloja, joita voi viilata ja veistellä (sormien kärsimisen uhalla) tarpeen mukaan nappien, ledien, kaapelien ja liittimien mukaisiksi.
Piirilevyt tuppaavat olemaan kaikki eri muotoisia ja kokoisia, joten välillä laitekoteloiden kanssa tulee ongelmia. Tuskaisimpia tapauksia oli divIDE (ks. kuva), joka oli koteloon kolmisen milliä liian leveä. Ratkaisuna oli nävertää koteloon lisätilaa kaivertamalla sisäpuolelle urat molempiin reunoihin. Hiomista piti jatkaa niin pitkälle, että muovi alkoi olla jo läpikuultavaa ohuimmissa kohdissa. Jos sopivaa koteloa ei ole ollut saatavilla tai tyyliseikoilla ollut väliä, niin välillä kuori on syntynyt jostain aivan muusta laitteesta, joka on saanut luovuttaa nahkansa uuteen käyttöön. Eräänä ajatuksena romukasaa tonkiessa tuli mieleen rakentaa seuraava kortinlukija vanhaan mäkkihiireen.
Vasemmalta lukien divIDE Spectrumille, SatanDisk Atari ST:lle, 1541 Ultimate Commodore 64:lle ja Turbo MMC BBC:lle. Kaikissa muissa geneerinen Bebekin laitekotelo paitsi MMC:ssä, jossa suolestettu Farallonin ethernet-adapteri.
October 17th, 2012
Testissä tällä kertaa Dreamcastille tehty sarjaporttiin sopiva SD-kortinlukija ja sen graafinen käyttöliittymä, DreamShell. Itse laitteen lisäksi tarvitaan buuttilevy, jolle poltetaan Russian poikien tekemä ohjelmisto cdi:nä. Jos DC:ssä on sopiva modipiiri, niin buuttirojut voi asentaa sinnekin. En jaksanut ruveta tusaamaan polton kanssa Linuxissa tai Mäkillä, joten poltin cdi-imagen VirtualBoxissa majailevan XP:n kautta ilmaisella BootDreamsilla (joka sekin käyttää viime kädessä cdrecordia). Itse kalikan hankin kesällä eBaystä, mutta tällä hetkellä näyttävät valitettavasti olevan ryöstöhintaisia – sata taalaa kappale!
Levy ineen, pulikka sarjaporttiin ja johan soi. Buutti kuulosti hieman huolestuttavalta, kun DC kihnutti levyä äänekkäästi, mutta lopulta käyttöliittymä tuli näkyviin. Tärkeimmät toiminnot ovat heti näkyvillä: Unixia muistuttava komentotulkki, ISO-lataaja ja tiedostonhallinta, jossa voi myös ripata levyjä ISO-imageiksi. Muistikortille ei tarvitse tehdä mitään erityistä, vaan se näkyy suoraan nimellä sd. Jotain nettitoimintojakin olisi mukana, mutta en omista ethernet-adapteria. DC-näppis olisi kyllä, mutta en ehtinyt kokeilla sitä komentotulkin kanssa.
Mitä tuolla sitten tekee? Googletuksen perusteella useimmat pelit eivät toimi ollenkaan tai sitten toimivat pätkien, joten warehemmolle DreamShell ei tarjoa juuri muuta kuin rippausmahdollisuuden. Ongelmana pelien kanssa on lähinnä CDDA, joka toimii liian hitaasti sarjaportin yli. Kotikaljan osalta tilanne on jonkun verran parempi ja kohentunee edelleen: bin-tiedostoja voi ajaa suoraan tiedostonhallinnasta. Niiden pitää kuitenkin olla skrämbläämättömiä, mikä on hankala juttu vanhojen tekeleiden kanssa. Kokeilin ajaa omia porttauksia ja ne toimivatkin ihan hyvin kun laittoi kortille skrämbläämättömän binäärin ja jos ohjelma ei ladannut mitään. Hieman ärsyttävästi DreamShellin tiedostojärjestelmä ja/tai SDK eivät ole täysin yhteensopivia normaalin KallistiOSin kanssa, joten samat polut eivät toimi ja toimivatkin ohjelmat kippaavat lopuksi. En kokeillut vielä russialaisten SDK:ta, mutta kun rajoitukset tiedostaa, niin lienee tuolla helpompi testata omia koodeja kuin CD-R:iä polttamalla.
edit: Löytyi huomattavasti eBaytä halvempi adapteri
edit2: Näppis toimii komentotulkissa, vaikkakin hieman lägisesti
October 13th, 2012
Next Posts
Previous Posts
