Posts filed under 'laitteet'
80-luvun tietokoneista saa ulos monenlaista videosignaalia: useimmista ainakin compositea ja kotitelevision antennilittimeen sopivaa RF-moduloitua mössöä. Joskus luman ja chroman saa erikseen ulos (s-video) tai jopa laadultaan ylivoimaista RGB:tä. Monikin laite käsittelee värejä sisäisesti RGB:nä, mutta piuhoja ei välttämättä vedetty mihinkään liittimeen käyttäjän ulottuville. Tässä on jo neljä eri formaattia, ja kun päälle lisätään PAL/NTSC-koodaus, eri jännitetasot kuten TTL sekä kymmeniä erilaisia liittimiä, niin sekasotku alkaa olla valmis.
Periaatteessa olisi aina paras käyttää RGB:tä, jos suinkin mahdollista, mutta joissakin tilanteissa se ei ole mahdollista tai edes perusteltua:
- Halvat videodigitoijat, kuten oma EasyCapini, eivät tue RGB:tä
- Vanhat telkkarit tai näytöt eivät nekään aina ota RGB:tä sisään (telkkarit eivät edes compositea)
- Videotykit kelpuuttavat videosignaalia tyypillisesti vain compositena ja s-videona. Joskus RGB onnistuu VGA-liitännän kautta erillisellä adapterilla.
- RGB vaatii mutkikkaamman kaapeloinnin, erillisen herätejännitteen näytölle ja valtavan SCART-liittimen
Mm. Amiga 500 ja Amstrad CPC eivät anna väreissä ulos kuin RGB:tä, joten konversiolle on tarvetta. Molempiin oli myynnissä erillinen modulaattori, joka teki RGB:stä RF:ää tai compositea. Joistakin laitteista, kuten monista Sinclaireista, compositea kyllä saa koneen perästä, mutta laatu on niin surkea, että muunnos kannattaa joka tapauksessa tehdä erikseen.
Halvin ja luultavasti helpoimmin saatavilla oleva tapa konvertoida RGB:stä eteenpäin on vanha videonauhuri, jos sellainen sattuu nurkissa olemaan. Itse en moista mötköä pöydälleni halunnut, joten lähdin tutkimaan saisiko jostain halvalla soveliasta pientä purkkia. Itse tehtävähän ei ole mutkikas ja hoituu suunnilleen yhdellä piirillä, joten hintojen voisi olettaa olevan kohtuullisia, mutta toisaalta laitteita tehdään pieninä erinä ammattilaismarkkinoille, joilla katteet ovat korkeat.
Sopivia purkkeja on myynnissä yllättävän vähän ja niissäkin on mukana hintaa nostamassa kaikenlaisia turhia toimintoja. Pitkähkön selailun jälkeen päädyin Threedoubleyoun myymään RGB to s-video converteriin, joka tuli maksamaan kaikkineen noin sata euroa. Heikkoutena se, että laite ei tee compositea ja s-videokin tulee SCARTista pihalle. Adapterillahan siitä selviää – jopa mukana tulee sopiva – mutta lopputuloksesta tulee jonkun verran hatara, etenkin jos s-videon vielä konvertoi compositeksi erillisellä konvertterilla. Noin yhden illan puuhastelulla sain vedettyä sisältä purkin kylkeen erillisen liittimen molemmille ja lopputulos on oikein kätevä kaikin puolin. Chroman perään riitti laittaa 470 pF:n konkka ennen lumaan yhdistämistä compositea varten, eipä juuri muuta. Hienostelumielessä tein vielä kytkimen lumalle, jotta compositesta saa tarvittaessa mustavalkokuvaa ja jotta s-video häiriintyy mahdollisimman vähän toisesta liittimestä. Lopullisena silauksena olisi voinut vetää vielä erillisen äänilähdön vaikkapa ministereoplugille, mutta se jäi tällä erää tekemättä.
October 11th, 2012
Retroilu oli hetken kesäteloilla, mutta nyt palasin taas romuläjän äärelle. Kokoelmaan oli päätynyt (kiitos Muton) jo aiemmin puolikuntoinen Salora Fellow. Kuminäppis toimi huonosti ja kuva oli punainen, vaikka pitäisi olla vihreä. Värejä säätäessäni ikivanhat trimmerit hajosivat molemmat, minkä jälkeen kone meni kaappiin odottamaan parempaa hetkeä. Kirjoitin trimmerien koot lapulle sentään muistiin, mutta hukkasin lapun, joten ostin ulkomuistista 10k:n ja 2,2k:n. Ne olivat onneksi oikeat (vasemmanpuoleiseksi käy myös 2k) ja sain värit takaisin. Säätöjä ainakin riittää, nimittäin väreille on kaikkiaan kolme eri trimmeriä. Kuminäppiksen toiminta kohentui riittävästi putsaamalla kosketuspinnat. Vammala Partyiltä tärppäsi vielä 16 kilotavun lisämuistikin laitteeseen.
Vaan on tuo karu vehje. Näyttöpiiri (Motorola 6847) edustaa 70-luvun designiä, joten spritejä ei ole, grafiikan maksimitarkkuus on 128×64 neljällä kiinteällä värillä – joista yksikään ei ole musta, sivuja ei ole ja tekstimoodin merkistö on kiinteä. Grafiikkamuistin käsittely ruudunpiirron kesken aiheuttaa ruudulle lumisadetta, kun graffapiiri joutuu väistämään väylältä. Melko mahdotonta tehdä mitään näyttäviä pelejä, kuten kuvasta näkyy. Äänipuoli on yhtä lailla karu: pohjassa olevaa pietsoa voi rämpyttää CPU:lla paljon tehoa käyttäen. Alkuperäinen kuuden kilon muisti ei paljoon riitä, mutta näin äveriäällä lisämuistin omistajalla on käytössä sentään kokonaiset 22 🙂 Kaiken kurjuuden keskellä istuu päätään pidempänä 3,58 MHz Z80, suhteellisen tehokas prosari, joka ei juuri pääse oikeuksiinsa muiden piirien rajoituksien takia.
Historiallisessa tarkastelussa Fellow edustaa 80-luvun alussa markkinoille kiireellä tehtyjä kotimikroja, jotka koottiin halvoista standardikomponenteista. Suomalaistahan koko laitteessa ei ole kuin pelkkä tuotemerkki, sillä käytännössä samaa laitetta myytiin maailmalla nimillä VTech Laser 200, Dick Smith VZ 200 ja Texet TX8000. Toinenkin televisiofirmamme, Finlux, vaihtoi logonsa samalla tavoin Dragon-tietokoneeseen ja sai näin kotimaan markkinoille suomalaiselta kalskahtavan laitteen. Myös Salora teki saman tempun vielä Salora Managerin kanssa – tällä kertaa paketoitiin uudelleen VTech Laser 2001. Vaikka nimet vähän samalta kuulostavatkin, ei Fellowlla ja Managerilla ole teknisesti juuri mitään yhteistä, joten samat lisälaitteet, pelit ym. eivät toimi koneiden välillä ristiin.
edit: Muistia on ilmeisesti vain 4 kiloa, 2k VRAM + 2k normaalia.
October 8th, 2012
Eräs potentiaalisesti mielenkiintoinen käyttökohde Raspberry Pi:lle on emulointi. Vanhojen koneiden pelit ja demot saisi periaatteessa menemään aidosti 50 Hz kuvaputkella, mikä näyttää aivan erilaiselta kuin littunäytöllä hyppivä palikkainen vieritys. Kokeilin ensi hätään muutamaa tyypillistä emulaattoria ja tässä tulokset:
- BSNES – vaatii X:n eikä tunnu toimivan sieltäkään
- DOSBox – porukan selvästi parhaita. Bubble Bobble pyöri melkein hyvin ja Populous ok jopa tuplapikseleillä. Näppis ei toimi suorilta, joten konffista pitää vaihtaa usescancodes=false.
- Fuse (Spectrum) – äänet naksuvat satunnaisesti, muuten ilmeisen käyttökelpoinen
- Mednafen (useita konsoleita) – paketinhallinnasta tulee onnettoman vanha versio ja uuden käännös toppaa muistin loppumiseen
- openMSX – omalta osaltani tämä olisi kiintoisimpia, mutta borderissa on outoja palkkeja eivätkä äänet toimi
- ScummVM – kaipa tämäkin voidaan laskea emulaattoriksi. Näyttää videomonitorissa kauniilta ja futaa niin hyvin, että tuli hakattua Monkey Island taas kerran läpi.
- Stella (Atari 2600) – kilahtaa heti alkuunsa
Kuusneloselle ei ollut paketinhallinnassa toistaiseksi tarjolla sen enempää VICEä kuin Frodoakaan. Eli eipä järin hääviltä näytä tällä erää. X on niin vähän kiihdytetty, että sen alta ei kannata kuvitella paljon mitään käyttävänsä, ja SDL:n konsoliversio taas ei tue laitteistolla skaalaamista overlayllä tai ES:llä, mikä pakottaa etenkin isoilla tarkkuuksilla kohtuuttoman hitaaseen pikselien softalla tuplaamiseen. Videopiirin käyttäminen voi olla ongelmallista eri palikoiden lisenssien takia, joten en lähde arvailemaan, miten tilanne ratkaistaan. Paras vaihtoehto olisi, jos käyttiksen SDL hoitaisi konversiot ja skaalaukset, ettei jokaisen emulaattorijengin tarvitsisi tehdä erillistä versiota.
September 5th, 2012
Pitkän odottelun jälkeen sain lopulta itsekin käsiini Raspberry Pi:n. Suuren kysynnän ja alakanttiin mitoitetun tuotannon vuoksi saatavuus oli huono koko kevään ja Farnellilla oli tarjota lähinnä postituslistalle liittymistä, eikä alkuperäinen tilaukseni ole vieläkään saapunut. Firmoja sen sijaan palvellaan hyvin ja sitä kautta tilatessa tuli nopeasti. Hintakin on hinautunut koko ajan vähän ylöspäin: webasivulla puhutaan 35 dollarista ilman veroja, mutta lopulliseksi hinnaksi tuli omalla kohdallani nelisenkymmentä juroa ja onpa noista enemmänkin kuulemma maksettu.
Paketista kuoriutui pieni piirilevy, joka ensi silmäyksellä tuo mieleen aika lailla Arduinon. Pelkän laitteen lisäksi tarvitaan yhtä sun toista roinaa: microUSB-kaapeli tai -laturi virralle, Ethernet-piuha, näyttöjohto, näppäimistö (ehkä hiirikin) sekä SD-muistikortti. Kaikkea tätä oli onneksi nurkissa, joten käyttöönoton kanssa ei tullut ylimääräistä viivettä. Raspbian-image lataukseen, kortille dumppaus ja kone buuttasi. Näytön asetuksia piti vähän säätää, sillä vakiona videolähdöstä tulee NTSC:tä ja borderit ovat kohtuuttoman pienet, joten kuva menee joka puolelta näytön reunojen yli. Asetukset ovat paikassa /boot/config.txt ihan selkokielisinä ja kun osio on vielä FAT-muotoinen, niin jotain sählättyään tilanteen pääsee helposti korjaamaan kortinlukijan avulla. Toinen oleellinen työkalu on raspi-config. Päädyin lopulta käyttämään videomonsua, koska sellainen pöydällä joka tapauksessa nököttää, eikä littunäytössäni ole soveltuvia liittimiä kuin DVI, joka on jo Linux-peeseen käytössä. 640×480-resolla kuva on varsin käyttökelpoinen, eikä edes interlacen vipatus menoa juuri haittaa. HDMI:n kautta tuli kuvaa ihan yskimättä (mitä ei voi sanoa muista omistamistani ARM-laudoista) ainakin 1920×1080 saakka.
Tällä hetkellä ohjelmistotuki on vielä vahvasti työn alla, joten kaikkea ei kannata kuvitella saavansa valmiina. Esimerkiksi X ei ole kiihdytetty, joten se on lähes käyttökelvottoman hidas. Graafisten ohjelmien käyttöä rajoittaa joka tapauksessa pieni 256 megatavun muisti, josta videopiiri vielä haukkaa oletuksena 64 megaa. Itse en äksää hirveästi edes kaipaa – eipä tuollaista laitetta hankita työpöytäkäyttöön. Toinen kompastuskivi liittyy ihan siihen, että SD-kortit (ja luultavasti myös sen ohjain) ovat hitaanpuoleisia, joten etenkin io-painotteiset toiminnot kestävät kauan. Muistiakin on niin vähän, ettei sitä oikein riitä välimuistiksi. Tuhnuisuuden vastapainoksi SoC:ssa on tuki mm. H264:n purkamiselle, joka pikku demon perusteella pyöritti hyvälaatuista traileria yskimättä koko ruudulla. XBMC:stä on tekeillä Raspille optimoitu versio, joten laite voisi tietyin rajoituksin sopia myös joka kodin mediakeskukseksi(tm). Emulaattorikäyttöön 700 MHz piiri ei ole ihan omimpiaan, mitä kompensoisi ainakin teoriassa se, että PAL-tilat saisi näytettyä aidolla taajuudella.
Tuttuun tapaan piti tietysti yrittää portata Raspille joku oma tekele. X:n alla SDL toimii kuten missä hyvänsä Linux-koneessa, mutta lopputulos jää hitaaksi ja tökkiväksi. Mukana tuleva SDL tukee myös konsolia fbdevin kautta, mutta se puoli on hieman työläämpi käytettävä: resoa ei voi muuttaa lennossa eikä SDL käytä laitteiston skaalauksia tm. mihinkään, vaan kaikki on tehtävä itse. Grafiikkasivuja ei ainakaan toistaiseksi tueta ja vsynciä ei saa noin vain luettua, joten hieman askarteluksi meni. 2D-tekeleidenkin osalta olisi varmaan parasta tehdä ruutupuskuri OpenGL ES:n tekstuurilla, sillä muuten ei ole toivoa tukea isoja tarkkuuksia tai välttää raster splittejä (ruudunvirkistysrepeilyä?). Hauskana yksityskohtana laitetta itseään voi käyttää softien kääntämiseen ilman sen suurempaa tarvetta ristiinkääntäjän virittelylle.
September 1st, 2012
Hankin keväällä kertarytinällä kaksikin Amstrad CPC 6128:aa, koska en oikein luottanut siihen, että saisin yhdellä yrittämällä toimivan. Toinen oli englantiversio CRTC0:lla ja toinen hiukan eksoottisemmin espanjaversio CRTC1:llä. Ammuskene on jossain määrin jakautunut näyttöpiirien suhteen – on nimittäin olemassa produja, jotka ehdottomasti vaativat jomman kumman CRTC:n. En saanut enkkukoneella ajettua esimerkiksi From Scratchia. 3″ korpuille on mälsä yrittää kirjoitella mitään netistä ladattua, mutta HxC teki elämästä helpompaa.
Kun enkkukone osoittautui toimivaksi, niin spaniardi unohtui puoleksi vuodeksi töihin retrohenkiseksi työpöydän koristeeksi. Nyt tarjoutui kuitenkin tilaisuus myydä El Ammu hyvään kotiin, joten ei muuta kuin masiina testiin. Ensimmäinen silmin havaittavana ero kahden koneen välillä on tietysti näppäimistön kieli. Espanja on sen verran suuri kielialue, että sille kannatti tehdä oma näppäimistönsä (tai sitten kyse oli tuontipolitiikasta tms.). Niinpä omana nappinaan on mm. ñ ja toimintonäppäimissä lukee mais, intro, copia jne. Kuoretkin on tehty kokonaan omat eikä pelkkä näppäimistö, sillä liittimien kuvaukset ovat espanjaksi. Ehkä suurin yllätys oli se, että näppäimistöissä on täysin erilainen tuntuma: brittikoneessa on hieman muovinen mutta ihan käyttökelpoinen näppis, kun taas spaniardissa jäykkä, jota saa todella punnertaa.
Noh, ei muuta kuin piuhat kiinni ja kones käyntiin. Kuva tuli, ääntä kuului ja näppäimistö toimi, mikä oli melkein enemmän kuin uskalsin toivoa. Sitten alkoikin säätörumba, sillä levari ei edes inahtanut. 12 voltin piuhasta oli liitin rikki, mutta laatikoita penkomalla löytyi onneksi juuri sopiva korvike, mikä ei kuitenkaan tilannetta kohentanut. Siispä HxC kiinni ja uusi yritys. Tunnelma lähestyi aallonpohjaa, kun HxC:kään ei ladannut yhtään mitään – onko tässä jotain oikein kunnolla rikki? Iso-Britannian edustaja ajeli puolestaan ohjelmia aivan iloisesti samoilla asetuksilla.
HxC:n toimimattomuus selittyi lopulta sillä, että ulkoisen levyaseman liitin oli yksinkertaisesti törkyinen vuosia varastossa pölyynnyttyään. Sisäisen levarin toimimattomuus oli silti huono merkki. Tulin testanneeksi yleismittarilla eBaystä hankitun kotitekoisen muuntajahökötyksen ja kävi ilmi, että 12V oli kylmänä huonon juotoksen vuoksi. Kolvi kuumaksi ja vualaa: kaikki toimii! Seuraavaksi piti vielä opetella, miten kopioidaan muistikortilta image oikealle korpulle. Ratkaisu löytyi lopulta CP/M Utilities -levyltä, jossa majailee disckit3. Siinäpä se, kone on lähtövalmis, ¡Hasta luego!
August 23rd, 2012
Manun innoittamana otin enemmän ja vähemmän onnistuneet “tuotekuvat” Game Park -käsikonsoleistani. Pelipuistoa tuntemattomille kerrattakoon lyhyesti, että korealainen Game Park julkaisi vuonna 2001 GP32:n, ARM-pohjaisen pelikonsolin, jonka nosti maailmanmaineeseen avoin kehitysmalli. Ensimmäisessä mallissa oli todella pimeä näyttö (vrt. GBA), joka päivitettiin parempaan FLU-versiossa (Frontlight Unit) ja vielä paremmaksi BLU:ssa (Backlight Unit). Kaikissa kolmekakkosissa oli tiettyjä teknisiä ongelmia, kuten löperö joystick ja tukkeutuva väylä, mistä huolimatta laitteen ympärille syntyi aktiivinen harrastajayhteisö. Itsekin porttasin ja tein GP32:lle demoja yhdessä vaiheessa.
Game Park jakaantui kahtia, kun suuri osa firman insinööreistä lähti kävelemään ja perusti GamePark Holdingsin. Molempien puoliskojen piti tekemän uusi konsoli, mutta lopulta vain GPH sai mitään aikaiseksi. GP32 pyöri vielä oman yksinkertaisen käyttöjärjestelmänsä päällä, mutta seuraava malli eli GP2X (2005) sisälsi jo Linuxin, mikä helpotti ohjelmien porttaamista ja teki laitteesta periaatteessa muutenkin hyvän open source -kansalaisen – tai näin olisi ollut, mikäli GPH ei olisi nihkeillyt työkalujen ja päivitysten kanssa siinä määrin, että harrastajat ottivat ohjat omiin käsiinsä. GP2X:ssä oli peräti kaksi ARM-suoritinta, jotka pystyivät kohtuullisella säätämisellä toimimaan myös rinnakkain. Ensimmäinen malli oli musta (F100) ja toinen valkoinen (F200). Jälkimmäisessä oli hieman päälleliimattuna ominaisuutena oikein kosketusnäyttökin.
GP2X:n tullessa hiljalleen tiensä päähän jokunen innokas harrastaja päätti tehdä seuraavan sukupolven GP:n itse. Monien viivästysten jälkeen saatiin lopulta vuonna 2010 ulos OpenPandora, joka jäi kaikesta hypestä huolimatta lähinnä kuriositeetiksi. Olin itsekin Pandyä hankkimassa, mutta liiallinen sähläys ja hidastelu näivettivät mielenkiintoni. Koreassakaan ei oltu joutilaita ja 2009 ilmestyi markkinoille pieni GP2X Wiz, jossa oli uutuutena mm. 3D-kiihdytys. Wizistä tehtiin vielä hiukan muokattu versio Caanoo, joka jäi näillä näkymin viimeiseksi Pelipuistoksi. Ja lopuksi ne tuotekuvat:
-
-
GamePark GP32
-
-
GP2X
-
-
GP2X Wiz
Vasemmalta lukien GP32, GP2X-F200 sekä GP2X Wiz. Kuvia saa käyttää vapaasti kaikkiin tarkoituksiin.
July 18th, 2012
Olihan kummallinen flashback, kun päädyin asentamaan HP Mini-Note 2133:een jälleen Linuxia. Taannoin yriteltiin jo Ubuntua, mutta se jäi niin huonoksi kokemukseksi, että koko rottelo jäi itselläni hyvin vähälle käytölle, etenkin kun käyttiksen uusi versio räjäytti yhtä sun toista. Tällä erää työn alle laitettiin kevyeksi kehuttu Lubuntu 12.04, joka perustuu Gnomen sijasta LXDE-työpöytään.
CD-image lataukseen, image USB-tikulle ja buuttivalikosta oikea kohta, niin johan lähti. Asennusvaiheessa on syytä olla langallinen verkko käytössä, sillä wlanin tarvitsema Broadcomin ajuri ladataan vasta lopuksi netistä. Ainoa pikku kompurointi asennuksessa oli oikeastaan se, että näytön pienen tarkkuuden vuoksi ihan kaikki ikkunat eivät mahdu kunnolla ruudulle. Saatoin nykäistä USB-muistin hiukan liian aikaisin pois, sillä HP ei tykännyt käynnistyä automaattisesti itse, vaan vaati virtanappia, minkä jälkeen Lubuntu nousikin tyrnävästi pystyyn. Äänet, 2D-kiihdytetty X, virransäästöominaisuudet ja (ajurin automaattisen lataamisen jälkeen) myös langaton verkko – ts. kaikki normaalit kompastuskivet – toimivat ilman sen suurempaa säätämistä. Lubuntu tuntui kaikkiaan nopealta ja nettiäkin pystyi käyttämään Chromiumilla oikein tyydyttävästi. Käyttöliittymän fontit olivat vakiona turhan suuret, mutta kun jaksoi riittävästi penkoa eri paikoista, niin ne sai pudotettua yhdeksään pisteeseen.
Kokonaisuutena asennus oli siis helppo, mutta jokunen ongelma ja käsin tehtävä säätö sentään jäi jäljelle. Jostain syystä niinkin simppeli homma kuin mp3:n soittaminen vei kohtuuttoman paljon tehoja: 30%. Vika on joko hitaassa FPU:ssa tai sitten ALSA:ssa. OpenGL-tuesta on turha haaveilla, mutta Mini-Note ei sillä saralla muutenkaan loistaisi. Kannen sulkeminen ei laittanut konetta nukkumaan (suspend), mutta sille löytyi ihan valikosta asetus, minkä jälkeen tuntui toimivan ok. Hiiripädin täppääminen on ärsyttävän herkkä ja hiukan satunnainen, mikä korjaantui komentamalla synclient MaxTapTime=0. Joitakin ominaisuuksia kuten ulkoinen näyttö, kortinlukija, kamera ja Bluetooth jäi tällä erää testaamatta. Aiempien kokemuksien perusteella ainakaan kortinlukijan ja Bluetoothin ei pitäisi pahemmin änkyröidä.
Mitä vanhempi läppäri, sen parempi Linux-tuki. Parin vuoden odottelu on tehnyt ihmeitä Mini-Notenkin kohdalla: melkein kaikki asentui automaattisesti ilman googletusta ja komentoriviltä ronkkimista. Itse laite on niitä tukkoisia ensimmäisen sukupolven miniläppäreitä ja jo selvästi elämänsä ehtoopuolella, mutta Lubuntulla siihen saa tarvittaessa puhallettua vielä hiukan hehkua. Kirjoittelu, musansoitto ja irkkaaminen hoituvat hyvin ja netin selailukin kohtuullisesti, kunhan tiedostaa rajoitukset.
July 16th, 2012
Vielä 90-luvun lopussa Tampereen teknillisellä yliopistolla oli käytössä ehtoja sarjapäätteitä, joista pääsi päätepalvelimen kautta kiinni erilaisiin servereihin. Sähköpostin ja nyyssit pystyi lukemaan luentotauolla vallan hyvin ja webbiäkin selaamaan auttavasti Lynxillä. Sähkötalon yhdessä mikroluokassa oli peräti mustavalkoinen X-pääte, jolla tuli ihan kuriositeettina käytettyä kotikoneella olleita ohjelmia. Samoin kesätöissä Patria Vammaksella oli päätteitä pitkin halleja, sillä vanha tuotannonohjausjärjestelmä pyöri kahden pesukoneen kokoisella Bull DPS -palvelimella, minkä lisäksi taloushallinnolla oli vielä jotain omia Nixdorfin päätteitään eli Nixuja. Vammalan kirjaston tietopalvelupäätteet olivat nekin Niksulasta, ennen kuin siirtyivät siellä Digitalin vastaavaan järjestelmään.
Päätteet ovat pitkälti se aito ja alkuperäinen tapa käyttää tietokoneita. Suurkoneet olivat hillittömän kalliita, joten moniajossa ja “tyhmissä” päätteissä oli järkeä. Tekstipohjainen käyttöliittymä soveltui niihin tarkoituksiin, mihin 50–70-luvulla tietokoneita käytettiin, joten hidas sarjasiirto ei ollut merkittävä rajoite. Paradigma muuttui kuitenkin 70-luvun lopusta lähtien, kun henkilökohtaiset tietokoneet ilmaantuivat markkinoille, ja sitä myöden käyttötavat muuttuivat. Kotimikrojen grafiikka, äänet ja pelit olivat hyvin kaukana kuivikkaasta sarjapäätteestä, eikä graafisista päätteistä lopulta tullut suurta menestystarinaa, vaikka X11-protokolla sentään jäi elämään. X-päätteiden osalta eräs kohtalonkysymys oli se, että ne olivat sisuskaluiltaan aivan yhtä mutkikkaita kuin tietokone, minkä lisäksi niitä myyvät firmat olivat tottuneet ottamaan yritysasiakkailta rahat pois suljetuilla kokonaisratkaisuillaan. Modeemiaikana tekstin siirtäminen linjoja pitkin oli mahdollista, mutta graafisten sovellusten ajaminen puhelinverkon yli lähinnä järjetöntä (tuli sitäkin joskus kokeiltua), joten graafiset päätteet jäivät lähiverkkojen kummajaisiksi.
Kun fokus siirtyi 1980-luvulla voimakkaasti PC-laitteisiin, nousi asiakas-palvelin-arkkitehtuuri keskeiseksi malliksi, ja tiedon prosessointi hajaantui työasemille. Tietokone on kompleksinen laite käyttöjärjestelmineen, kiintolevyineen ja viruksineen, joten sivutuotteena yrityksille syntyi keskisuuri ylläpitohelvetti. Päätekonseptia koetettiin vielä elvyttää thin client -ratkaisuilla: helposti korvattavia, pieniä, edullisia purkkeja, joissa ei juuri ole hajoavia osia. Dominantti Wintel-maailma oli kuitenkin PC-keskeinen ja kilpailu painoi hinnat alas, joten päätteiden tarina näytti kääntyvän lopuilleen. Poikkeuksena sääntöön olivat mm. Citrix ja VNC, jotka muistuttivat siitä, että tietokonetta on aivan mahdollista käyttää myös verkon yli.
Keskitetyssä tiedonkäsittelyssä on muutama lyömätön etu: pääte on täysin korvattavissa, ohjelmistojen ylläpito sekä tietojen varmuuskopiointi voidaan tehdä yhdessä paikassa, resurssit saadaan tasaisesti käyttöön ja sama tieto on saatavilla riippumatta siitä, missä käyttäjä sattuu kulloinkin olemaan. Perinteistä PC-paradigmaa on viimeisen viidentoista vuoden aikana nakertanut se, että Internetin kotoutumisen myötä www-selaimesta on tullut keskeinen käyttöliittymä melkein mihin hyvänsä tarkoitukseen. Selainta voisi perustellusti kutsua nykyajan päätteeksi ja pilvi- ym. palvelut samoin nähdä vain vanhan toisintona uudessa muodossa. Merkittävin ero on siinä, että nykyinen päätelaite on huomattavasti kykenevämpi kuin takavuosien VT-220. Verkkojen nopeuden kohentuessa on täysin mahdollista, että prosessointi siirtyy jälleen pääosin palvelimille, mistä antaa viitteitä mm. hiljattain alkanut pelien streamaus. Ympyrä sulkeutuu – taas myydään palveluja eikä paketoituja ohjelmia pahvilaatikossa.
July 9th, 2012
Torvaldsin hiljattainen Nvidia-trollaus herätti nörttimediassa ansaittua huomiota ja sai firman puolustuskannalle. Olen itse seurannut asioiden tilaa 90-luvun lopusta saakka, siitä lähtien kun ostin Riva TNT:n. Linux-3D:n kompuroivilla ensimetreillä oli vielä mukana sellaisia nimiä kuin 3dfx ja Matrox, mutta kun Nvidia ja ATI saivat settinsä kasaan, supistui kilpailu kahdenkeskiseksi pitkäksi aikaa. Linuxin puolella mitään kilpailua ei oikeastaan edes ollut lähes kymmeneen vuoteen, sillä Nvidian kortit olivat se toimiva, joskin suljettu ratkaisu. Tästä seurasi vahva polkuriippuvuus, eli jos halusit Linuxin ja kiihdytetyn OpenGL:n, ostit GeForcen. Itse omistamieni 3D-kykyisten graffisten lista on kuvaava: ensin Voodoo Rush -kammotus, minkä jälkeen TNT, 2 MX, 4 MX, 3, FX 5200, 6800 GT, 6200 ja GTS 250.
Jämähtänyttä monopoliasemaa yritettiin järkyttää eri suunnista: Nouveau-projekti lähti äänekkäästi liikkeelle tavoitteenaan tehdä Nvidialle avoimet ajurit. Into tuntuu hiipuneen viime aikoina, mutta ainakin 2D-ajuri on ilmeisen toimiva. ATI:n kohdalla vallitsi samanlainen dualismi, kun vanhoille korteille tehtiin avointa Radeon-ajuria ja uusia piirejä tuki ainoastaan suljettu Catalyst eli fglrx. Catalyst oli pitkään “worst of the both worlds” – sekä suljettu että buginen. AMD:n ostettua ATI:n 2006 lupailtiin parempaa Linux-tukea ja jonkin sortin kohennusta on kuulemma hiljalleen tapahtunutkin. Aiheesta ei ole juurikaan omakohtaista kokemusta muuta kuin PPC:n osalta, sillä en ole katsonut järkeväksi haaskata rahojani potentiaalisesti huonosti tuettuun rautaan. Nykyään AMD:lle saa avoimen 3D-kiihdytyksen Gallium 3D:n kautta, mutta nopeus ei vastaa suljettua ajuria. Jos jotain positiivista haetaan, niin PPC-Linuxissa ATI on ainoa mahdollisuus saada kiihdytetty Gölli käyttöön.
Intel pysyi pitkään taka-alalla säälittävine 3D-piireineen, mutta kaappasi samalla vaivihkaa markkinat itselleen. Tuotesarja oli riittävän hyvä, eikä ainakaan yhtään enempää. GPU:n integrointi prosessoriin oli strategisesti mainio veto, joka yhdessä monopoliaseman kanssa johti siihen, että lähes kaikissa uusissa PC-laitteissa tulee mukana Intelin graffis. Viimeisimmät tekeleet, kuten HD 4000, eivät edes ole muihin integroituihin ohjaimiin verrattuna samanlaisia heittopusseja kuin vanhat GMA:t olivat. Intel on jo pitkään ollut hyväkäytöksinen Linux-kansalainen avoimine ajureineen, joten nyt tiukan ideologisillekin käyttäjille on realistinen vaihtoehto tarjolla. Positiivisena kehityksen voi nähdä siksikin, että perinteisesti ongelmallisten läppärien tuki on kohentunut.
Onko luutunut asetelma siis jo murtunut? Ei kokonaan – ostaisin vaativaan Linux-käyttöön edelleen Nvidian ilman epäröintiä. Keveämpään käyttöön riittää jo mainiosti se prosessoriin integroitu Intelin piiri, eikä AMD:n jostain syystä hankkineidenkaan elämä ole enää samanlaista kurjuutta kuin takavuosina. Hyvältä siis näyttää perinteisten tietokoneiden puolella, mutta mobiililaitteissa tilanne on varsin erilainen: käytännössä kaikki systeemipiirit ovat suljettuja ja 3D:tä tuotetaan ainoastaan suljetun ajurin kautta. Androidin kattava laitetuki ei tarkoita mitenkään automaattisesti sitä, että Linux-jakelut saisivat samalla laitteistokiihdytyksen. Kenttä on tällä hetkellä sen verran kirjava ja muuttuva, että on hankalaa ennustaa kehityksen suuntaa, mutta kipukohtia on yllin kyllin. Dokumentteja ei ole, valmistajien tuki on satunnaista, sulautettujen laitteiden Linux-jakelut ovat hajallaan, samaa työtä toistetaan monessa paikassa, laitteet eivät ole standardisoituja ja niin edelleen.
June 24th, 2012
90-luvulla puhuttiin kovalevyjen hintojen yhteydessä markkaa/mega-suhteesta. Tätä nykyä mennään aika lailla isommissa lukemissa, joten jopa euroa/giga alkaa käydä pieneksi, pl. SSD-levyjen kohdalla. En ole seuraillut hintatietoja muutamaan vuoteen, joten päätin päivittää tietämykseni ja tehdä sen samaan syssyyn visuaalisesti:
Mukaan vertailuun päätyivät “tavalliset” 2,5″ läppärilevyt, uusimmat tulokkaat SSD-levyt sekä perinteisesti hintatehokkaimmat pöytäkoneiden 3,5″ kiintarit. Hinnat on poimittu verkkokauppa.comin sivuilta sillä periaatteella, että joka kokoluokasta valittiin halvin mahdollinen levy.
Käyristä paljastuu välittömästi joitakin seikkoja hinnan, koon ja levytyypin suhteesta. SSD-levyt ovat toistaiseksi pieniä ja kalliita. Hintatehokkain koko on noin 100 gigatavua, sillä sitä suurempien levyjen kohdalla euroa/giga-lukema lähtee jälleen kasvuun, luultavasti vähäisestä kysynnästä johtuen. Suurimmat ja hintatehokkaimmat kiintarit ovat edelleen niitä 3,5″ mötköjä, mutta ero 2,5″ levyihin on kaventunut pieneksi, siinä missä takavuosina puhuttiin helposti vähintään kaksinkertaisesta hinnasta. Kuvaajasta näkee myös sen, mitä kokoluokkia kukin levytyyppi kattaa.
Silmämääräisesti arvioiden magneettilevyjen hinta kasvaa hyvinkin lineaarisesti suhteessa kokoon. Voisi jopa sanoa, että laitteilla on tietty perushinta, joka koostuu rungosta, elektroniikasta, katteista ja monesta muusta seikasta, joiden päälle maksetaan varsinaisesta kiintolevytilasta lineaarisesti. Näin ollen kuvaaja olisi muotoa y=kx+c, missä c on perushinta, x koko ja k hinnan kasvua kuvaava kulmakerroin. Euroa/giga on tähän kääntäen verrannollinen, joten sen osalta y=k+c/x. Jälkimmäinen käyrä tasoittuu loppua kohti niin, että on melko sama, ostaako kaksi kolmegigaista vai kolme kaksigigaista levyä.
SSD:t käyttäytyvät kuvaajassa aivan eri tavalla. Silmämääräisesti käyrä on pikemminkin paraabeli kuin lineaarinen: y=ax^2+bx+c, missä c on jälleen perushinta, (sivistyneen arvaukseni mukaan) b muistipiirien hintaa kuvaava kulmakerroin ja a markkinamiesten hattuvakio, jolla kompensoidaan isojen levyjen vähäistä myyntiä 🙂 Euroa/giga on siten muotoa y=ax+b+c/x, jolloin minimi löytyy optimoimalla ax+c/x. Silmämääräisesti tämä piste on, kuten jo yllä totesin, sadan gigatavun kohdalla.
June 14th, 2012
Next Posts
Previous Posts
