Vedän tänä keväänä uuden tutkimusprojektikurssin opiskelijoille, ja kurssin aiheeksi tuli kotitietokoneiden historia (kun kerran itse pääsin valitsemaan). Koska jangstereilla ei ole aiheesta samanlaista käsitystä kuin aikakauden itse eläneellä kotimikrotutkijalla, niin nykäisin pikaisesti kasaan aikajanan, josta näkyvät kehityksen suuremmat kaaret:
Jooh, paljon puuttuu.
Mukana ovat koneiden lisäksi muutamat keskeisimmät prosessorit, joita kotimikroissa käytettiin. Laitteitahan olisi kymmeniä ja kymmeniä lisää, joten karsintaa piti tehdä kovalla kädellä. Loppua kohti janalla tulee väljää, mikä on ihan tottakin, sillä 1980-luvun puolivälin pudotuspeli karsi markkinoilta useimmat epäonniset yrittelijät. Vähäiset graafikontaitoni olivat koetuksella Google Drawingsin kanssa pahemman kerran ja tuli mieleen, että prosessin saisi varmaan automatisoitua joten kuten paljon kätevämmäksi. Oli mikä oli, siinä hän nyt on ja toivottavasti hyödyksi jollekulle muullekin 🙂
So, you bought a wired 8BitDo gamepad for your Linux box. Nice gear! Except that when plugging it in it wasn’t recognized and didn’t work in Steam or much anywhere. The reason is that the controller has two modes, Xbox and generic USB joystick (this is how I’ve understood it at least), and for some reason the default mode is the first one. Sure, there is some Xbox controller support in Linux as well, but why bother, when you can just switch the mode?
Steam controller test view. The star button doesn’t do anything, though. Go figure.
Ok ok, enough with the suspense. Unplug the controller, keep pressing the B button and plug the USB cable back in. After this the mode is correct and Linux will happily recognize the pad. The mode seems to be stored permanently, so there is no need to repeat the procedure on next use. If you wish to switch back to Xbox, press X instead. The same trick should work with Android and maybe even Apple devices. This is sort of documented on the manual too, but since nobody reads them, let’s hope Google finds the solution at least.
2023 jää mieleen kaksijakoisena: alkupuoli oli hyvä, mutta loppua kohti lysähti. Vuoden merkittävin juttu eli kolmen kuukauden tutkimusvapaa huhti–kesäkuussa oli monessa suhteessa parasta, mitä tarjolla oli – tarkemmin tästä omassa kohdassaan. Valitettavasti syyskuusta jouluun olikin sitten huomattavasti heikompaa: ensinnä kiireinen ja stressaava akateemisen vuoden alku, sitten toista kuukautta melkein yhtä soittoa sairaana marraskuussa, sitä seurannut lievä ääniyliherkkyys ja kirsikkana kakun päällä yläkerran asuntoon muuttanut HopLop ts. lattiaa jytistävä ruokakunta, joka toi yhden stressilähteen lisää. Taustalla ankeutta lisäsi tietysti sotaisa maailmantilanne, joka ei näytä tänäkään vuonna hellittävän.
Töitä ja tutkimusta
Aloitetaan vaikka tällä. Aivan loistavana mahdollisuutena tarjoutui keväällä olla kolme kuukautta Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön leivissä erikoistutkijana. Aika tulikin käytettyä tehokkaasti hyväksi artikkeleita edistäen ja kaikenlaisissa asiaankuuluvissa kissanristiäisissä hypäten. Kävin ensimmäistä kertaa oikein konferenssissakin pitkään aikaan, Puolan Varsovassa. Toinen keikka suuntautui Tampereelle(!), jossa pidin johdannon demoskeneen osana Pelimuseon demopajoja. Aiheen tiimoilta ilmestyi myöhemmin myös lehdykkä, jossa on niin ikään pikku johdantolukuni.
Millipilleri
Valmiiksi asti ehti Terpan kanssa kirjoitettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla. Kaikenlaista uutta asian tiimoilta taas löytyikin, kuten amerikansuomalainen Kuparimaa (1961), Studio Majakan harrastajapläjäykset ja musiikkivideoita ym. Ennen kaikkea aiheen penkominen oli hauskaa, ja sivumennen itselleni rakentui taas asteen avarampi kuva suomalaisesta elokuvateollisuudesta. Jos suunnitellusti menee, niin tänä vuonna julki tai vähintään vertaisarviointiin ehtii tracker-, peli- ja kotitietokoneaiheisia tekstejä. Siinä missä 2022 oli harvinaisen touhukas julkaisuvuosi, jäi 2023 jäi puolestaan hiljaisemmaksi.
Skenetykset ja retrot
Voi kunpa näistä olisi enemmän kerrottavaa, mutta aikaa ja motivaatiota ei taaskaan riittänyt ihan kaikkeen niin paljon kuin piti. Mainitsin jo yllä Demopajat, minkä lisäksi pidin perinteisen Introduction to Media Art and Culture -kurssin vierailuluennon demoskenestä sekä uutuutena TY:llä vierailuluennon träkkereistä. COST GRADE -hankkeen puitteissa olin mukana myös demoskenepaneelissa ja kokoamassa luovan tietojenkäsittelyn jaettua bibliografiaa, johon lisäilin tietysti suomalaisia ja skeneä käsitteleviä julkaisuja. Enemmän tällaista metaskenetystä siis, vaikka onhan silläkin oma arvonsa.
Mörk Bench
PETSCII-editori täytti jo peräti kymmenen vuotta. Aktiivisia käyttäjiä sille löytyy ilmeisesti edelleen pitkin Eurooppaa. Itse en juuri mitään piirtänyt, lukuun ottamatta yllä näkyvää Vammala Party -kilpailukuvaa Mörk Bench ja opetukseen tekemääni muutamaa kaaviota. Juhlavuoden kunniaksi oli tarkoitus tehdä ohjelmasta uusi versiokin muutaman hyödyllisen lisäfeetsun kera, mutta loppuvuoden yleinen lamaannus ei sitä oikein mahdollistanut. Yritän ainakin sen verran ryhdistäytyä 2024, että saisin juhlaversion aikaiseksi – sehän on Zoo-vuosikin jälleen. Retrolaitteistoa en taaskaan hankkinut, kun ei sitä edelleenkään nurkkiin enempää mahdu.
Pelejä ruudulla ja laudalla
Alkuvuodesta sain viimeisetkin Monkey Islandit loppuun, vaikka Escapen kurjuuden äärellä meinasi usko loppua. Loppuvuodesta sairastellessa löytyi yllättävää intoa koluta erilaisista bundleista kertyneitä tekeleitä, joista monet tuli hakattua loppuun asti. Listalle pääsivät mm. Turnip Boy Commits Tax Evasion, Pikuniku, Minit, The Whispered World, Night in the Woods, Cocoon ja ennen kaikkea Hidden Folks, joka iski jotenkin tosi hyvin makuhermoon ja on tullut pelattua läpi ainakin seitsemän kertaa. Kokoelma kasvoi kyllä toisesta päästä tätä selvästi nopeammin, joten kaikkien Steamiin kertyneiden pelien kokeilu on silkkaa utopiaa. Proton oli jälleen ystävä ja kun se tuntuu alati edelleen paranevan, niin kyllä Linux-pelaajan kelpaa.
Hidden Folksin merellistä tunnelmaa
Shakkia tuli yriteltyä jälleen vuoden läpi, vaikka tässä vaiheessa olen entistä enemmän siirtynyt huolto- ja valmennustehtäviin. Omat pelit olivat aika heikkoja koko vuoden läpi, etenkin loppuvuoden koomassa. Pikashakin pelaamisen lisäksi olen tehnyt ja kerännyt melkoisen määrän taktiikkatehtäviä tyllerölle, sekä tietysti kuskannut natiaisia kilpailuihin. Muksuille tulikin mukavasti menestystä nuorten SM-mitaleista aktiivisuuspalkintoihin ja pääkaupunkiseudun nappulamestaruuksiin.
Eläviä kuvia
Länkkärit pysyivät 2023 edelleen ykkösgenrenä, johtuen jo yllä mainitusta tutkimusartikkelistakin. Eräänlainen “kohokohta” oli sekava uusioversio Hirttämättömistä, joka käytiin Terpan kanssa katsomassa Tennarin muuten tyhjässä salissa. Tutkija ei saa vältellä mitään ponnistuksia, joten syksyllä vielä perään Spede-elämänkerta, joka ei juuri sen parempi ollut. Muutama onnistunut roolitus sentään pelasti jotain. Kertausmielessä tuli suomilänkkäreistä silmäiltyä läpi jälleen Herra ja ylhäisyys sekä KAVI:lla Villin Pohjolan salattu laakso.
Hehhehhee, ehhehhee… ehheh… eh… äh.
Vuoden sessioissa osansa saivat muutkin sekalaiset jenkki- ja europätkät. Mitään varsinaisia uusia löytöjä en muista vastaan tulleen, mutta pieniä positiivisia yllätyksiä edes. Old Henry, The Secret of Convict Lake ja The Law and Jake Wade olivat näitä parempia. Esimerkinomaisesti puolestaan ranskalainen Dynamite Jack oli heikko esitys, samoin kuin Hallelujah Trail (miksi Lancaster edes lähti tämmöiseen?) ja Skinwalker. Länkkärimaratoni pidettiin tuttuun tapaan kahteen kertaan ja tänä vuonna keväällä perinne täyttää jo pyöreät kymmenen vuotta – pitänee juhlistaa merkkipaalua jotenkin erityisesti.
Lopuksi
Mihinkään muuhun kohtaan ei oikein sopinut kesää ja alkusyksyä värittänyt massiivinen konesäätö niin PC-pönttöjen, läppärien kuin Mäkkienkin äärellä. Oma kone rupesi rasittavasti prakaamaan jo keväällä ja sitten heinäkuun tullen kusahti käytännössä kokonaan. Lukuisten osien vaihtelun jälkeen syylliseksi paljastui lopulta risa emppa, jonka vaihdon jälkeen sain taas vakaan koneen alle. Lienee helppo arvata, että räpellykseen kului hermojen lisäksi huomattavasti sekä aikaa että pelimerkkejä. Tutuille ja sukulaisille tuli kasailtua ja kierrätettyä niin ikään useita koneita, joten rutiinia alkoi jo kertyä. Jälleen tuli ainakin todistettua se, että nippa nappa riittäviksi mitoitetut komponentit täytyy vaihtaa sen useammin, joten hetkellinen rahansäästö muuttuu pidemmän päälle herkästi lisäkuluiksi.
Alkanut vuosi tuonee mukanaan aika lailla samaa mitä edellinenkin. Duuni, tietotekniikan neppailu, shakinpeluu ja tutkimus jatkunevat todennäköisesti vanhaan malliin. Hermojen lepuuttamiseen ja kunnolla nukkumiseen pitää panostaa – valon lisääntyminen tammikuulta on perinteisesti tupannut mielialaa kohentamaan. Jos jotain uskaltaisi toivoa, niin maailmantilanteen kohentumista sekä fyysisen kunnon palautumista normaaliksi (ja vielä bonuksena yläkerran jumppasalin rauhoittumista).
Poitsu sai joululahjaa Arcade Mini -pelikonsolin, joten testataanpa sekin. Tällaisia arcadekabinetin näköisiä pelikoneita on maailmalla myynnissä erilaisilla ominaisuuksilla ja erilaisissa koko- sekä hintaluokissa. Toki myös monet touhukkaat säätäjät ovat rakennelleet omia emulaattorikabejaan esimerkiksi MAME:n ympärille. Legami Milanon nimissä myytävä Arcade Mini on pikkuruinen, vain noin kymmenen sentin korkuinen “kabi”, jossa on 152 kiinteästi sisäänrakennettua peliä ja värinäyttö. Puhtinsa laite saa kolmesta AAA-paristosta (joita ei toivottavasti tarvi vaihtaa kerran viikossa).
Arcadehalli kotona.
Kuten arvata saattaa, hintahaitarin tässä päässä (n. 20 €) ei ole varaa suurten firmojen tunnettuihin pelilisensseihin, minkä lisäksi kolikkopelien ym. emulaatio vaatisi alleen luultavasti pykälän tehokkaampaa rautaa kuin mitä sisuksista löytyy. Piraattilinjallekaan ei ole lähdetty, vaan pelit ovat itse tehtyjä rehellisiä klooneja klassikoista. Nimistä ei voi välttämättä paljon päätellä, mutta satunnaisotannan perusteella mukana on muun muassa versioinnit 2048:sta, Froggerista, Snakesta, Connect Fourista ja Fruit Ninjasta (ilman kosketusnäyttöä toki). Osa parempia, osa huonompia, mutta pelejä on jollain mittapuulla tosiaan 152 eivätkä ne ole vain saman teeman pikku variaatioita.
Ainakin näin aikuisen käsillä pöydällä pelaaminen on kovin hankalaa ja purkin ottaa mieluummin ihan kouriinsa. Pikku joystick on jopa yllättävän hyvä ja napit niin ikään käyttökelpoiset. Isommilla nakkisormilla voisi kyllä tulla jo hieman ahdasta. Vanhemmille armeliaasti mukaan on laitettu myös muutaman portaan volumesääntö, jottei pelihallin rallatusta tarvi kuunnella jatkuvasti. Kaipa Arcade Minille ihan oikeaakin käyttöä voi keksiä perheen pienimpien viihteenä automatkoille tmv., mutta vakavampaa matkapelaamista varten oikea käsikonsoli tai hiukan edistyneempi retrolauta on toki varma valinta – jollei se kännykkä jostain syystä riitä.
Tällä erää testipenkin puserrukseen saapui Zagg Wired Keyboard, joka tärppäsi Gigantin alesta kympillä plus posteilla. Normaalihinta on 55 euroa, joten alennusprosentti ainakin oli melkoinen. Skeitille oli oikeastaan jopa oikeaa tarvetta, sillä säätönäppikseni ovat joko huonoja (Deltaco), rikki (Penclic) tai kohtuuttoman suuria (HP). Erikoisuutena Zaggin liitin on USB-C, joten lisäksi piti hankkia vielä USB-C-USB-konvertteripulikka, koska USB-C:tä ei etenkään vanhoista koneista löydy. Pötkön merkki on hieman yllättäin Club 3D, joka vanhan koulun harrastajille tuo mieleen pikemminkin näyttikset kuin kaapelit ja adapterit. Kyllä, sama firma se on.
Lauta ja kalikka.
Applen pikkunäppisten pitkäaikaiselle ystävälle meininki oli kotoisaa heti kättelyssä: lituskat napit, ei sen enempää numeronäppäimistöä kuin erillistä insert/delete-blokkiakaan, medianäppäimet oletuksena päällä (en keksi, miten ne voisi edes vaihtaa) ja fn:n takaa saa lisää juttuja. Jopa koko on lähes identtinen A1242:n kanssa, mutta USB-portteja Zagg ei sisällä. Vaikka paketissa lukee päällä isolla, että tämä on Windows-näppäimistö, niin tokihan se Linuxissa toimi suoraan. Lisäksi on vähän kummallista, että mukana on myös Macin cmd- sekä option-napit, vaikka ollaan olevinaan niin PC:tä, niin PC:tä. Toimipa lauta jopa kännykkään tuikattuna. Yleispohjoismaiseen tapaan mukana on øøt, ææt sekä joissakin napeissa sekalainen sotku symboleja hiukan poikkeavien kansallisten varianttien takia.
Ulkoisesta samankaltaisuudesta huolimatta Jaskan tuntuma ei ole samanlainen kuin Applen vastaavassa, jossa on selkeämpi kynnys painalluksissa. Tämä on varmaan suurelta osin tottumuskysymys, mutta omasta mielestäni Applella on jämäkämpi kirjoittaa. Zaggin enter-nappi on leveää laatua, mikä on johtanut muutaman muun napin melko turhaan kaventamiseen. Plussapuolena Jacquesissa on oikea delete-näppäin, jota ei tarvitse kaivella fn-backspacen takaa. Kummallisuuksien joukkoon lukeutuu puolestaan esc-napin korvaaminen back-näppäimellä, mikä kertonee jotain laudan odotetuista käyttökohteista. Escin saa sentään houkuteltua esiin fn:n kanssa, samoin kuin funktionäppäimet, mutta itse tein ensi tilassa näin:
xmodmap -e "keycode 166 = Escape"
Ja katso, back-näppäin huomasikin olevansa esc. Erikoismerkkien kaivelussa ilmeni lievää hankaluutta, mikä johtui osaltaan puuttuvista merkinnöistä ja osaltaan siitä, että käytän lähinnä Mac-näppäinkarttaa, vaikka Linuxissa olenkin. Ihan oikea puute on se, etten löytänyt mistään Home/End/PgUp/PgDn-namiskoita (Applessahan ne on melko intuitiivisesti mäpätty fn-nuolinappeihin). Lyhytsanainen manuaalikaan ei asiaa valaise, joten voi hyvin olla, että niitä ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Höh. Luovalla xmodmap-virittelyllä asiaa saisi autettua, mutta onhan tämä ilmeinen puute. Vaikka omaan random-säätökäyttööni asia ei juuri vaikuta, niin paljon kirjoittavan tai koodaavan on vaikea pitää Jaskaa ainoana näppiksenään.
edit: Jaha! Ensimmäinen dokumentoimaton feetsu. Fn-w vaihtaa Windows-tilaan ja fn-m Mac-tilaan.Fn-a tuntuu olevan sama kuin Windows-tila.
In an earlier post things first looked up and then down, after which I nearly gave up. It turned out that the SBZ simply didn’t want to wake up and at times even completely disappeared from the ALSA card list. I tried kicking it off the PCI bus and rescanning, but that wasn’t much better. At that point I pulled the card from the machine and put it in a plastic bag where other retired PCI(e) cards rot, very likely forever. But… how about removing the card before sleep and then rescanning the bus after wakeup? Let’s create the following script and place it in /lib/systemd/system-sleep:
#!/bin/sh
case "$1" in
pre)
echo 1 > /sys/bus/pci/devices/0000\:05\:00.0/remove
sleep 1
;;
post)
echo 1 > /sys/bus/pci/rescan
;;
esac
Make it executable too: chmod +x soundblaster or whatever name you used. The numbers above on line 5 will probably be wrong for your system, so find out the actual address of your SBZ with lspci. This whole ordeal looks like a dramatic thing to do, but it seems to be the only possibility to get sleep to work – contact me if you know better. After more than ten sleep/wakeup cycles I still didn’t lose sound, so the kludge just might work. If not, I’ll edit the post below (and lose my cool).
Well, of course that wasn’t quite all of it yet. It turns out that when the card reappears after the PCI bus scan, ALSA will happily have forgot all the previous settings done with Alsamixer. The defaults sound pretty awful and the headphones aren’t detected automatically, so what’s next? Luckily this one seems to be easy: configure the card as you see fit using Alsamixer (if you have a small window, note there’s a lot more settings to the right) and then run sudo alsactl store. This is for every user, which is not optimal, but as I’m not sure whether ALSA will load personal settings after wakeup at all, it’ll have to do for now.
Ikävänä yllätyksenä tyllerön koneenvaihdon jälkeen tuli se, että näytönohjain (Asus TUF Gaming GTX 1660 Super) tuotti korkeilla päivitystaajuuksilla rahinaa ja sirinää emolevyn integroidun äänipiirin ulostuloon. Ongelma ei ollut suuri ja olin luultavasti ainoa, jota se edes häiritsi, mutta kun ruvetaan tekemään, niin tehdään saman tien kunnolla. Itse olen käyttänyt jo vuosikaudet ulkoista USB-äänikorttia, mutta tässä tapauksessa se ei olisi ollut ihan optimaalinen valinta. Hetki googletusta ja Torin selailua, ja tilaukseen lähti kolmella kybällä käytetty PCIe-väyläinen Sound Blaster Z, jonka pitäisi toimiman Linuxissa ihan hyvin – foorumeilla tuli myös ongelmia vastaan, joten täysin luottavaisin mielin en ollut.
Punainen paholainen käyttöpaikassaan (jooh, unohdin ottaa kuvan ennen asennusta).
Kortissa olisi ominaisuuksia joka lähtöön, kuten optista ulostuloa, taajuuskorjausta ja tilaääntä, mutta nyt ainoa tarve oli saada kunnollista ääntä 3,5-millisestä liittimestä telkkariin sekä kuulokkeisiin. Äänärin piirilevy on peitetty sähäkän punaisella metallikuorella, minkä pitäisi estää sähkömagneettisia häiriöitä. Syytä onkin, sillä häiriköivä graffis on aivan vieressä. Erittäin tervetulleena ominaisuutena kortin perässä on standardiliitin etupaneelin äänille, jolloin kuulokkeita ei tarvi kurkotella aina koneen taakse, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Tässä ensimmäisessä versiossa mukana seurasi myös mikrofoni, jos sellaiselle tarvetta on.
Kortti kiinni ja… ei pihahdustakaan. ALSA kyllä tunnisti Saunaplasterin auliisti, joten vähintään jotain lupausta leijui ilmassa. Ääniulostuloja valitsemalla tuli ensin linjalähtöön ääntä ja lopulta kuulokeliittimeenkin. Haluttu toimintatapa oli kuitenkin se, että linjalähdöstä menisi vakiona ääni telsuun ja kuulokkeet kytkettäessä automaattisesti jälkimmäisiin ilman eri räpelllystä. Toinen ongelma oli äänen omituisen huono laatu: sointi oli kova ja luonnoton. Tällä hetkellä taloudessa ei ole Windows-pönttöpeeseetä kortin konffaamiseen, minkä lisäksi on suuri kysymysmerkki, tallentuvatko ääniasetukset kortin muistiin vai pelkästään ajuriin.
Täällähän niitä asetuksia on!
Pienen tuumailun jälkeen päätin kurkistaa Alsamixerin puolelle ja solmut rupesivat aukenemaan. Creativen äänenparannukset (eli -paskannukset) pois päältä, äänenvärisäädöksi flat ja punaisella loimottavia volumesäätöjä alaspäin, ja johan koheni äänenlaatu hurjin askelin. Oikeasta laidasta löytyi vielä kuulokkeiden automaattitunnistuksen asetus, joka oli oletuksena pois päältä. En tosin heti keksinyt, että millä sen saisi päällekään, mutta m-kirjaimella eli mutella sekin kytkin meni oikeaan asentoonsa ja äänäri alkoi vaihtaa ulostuloa omatoimisesti. Tämän rumban jälkeen asetukset olivat riittävän kohdallaan, joten kansi päälle ja kone käyttöön.
Näin lyhyen kokeilun perusteella on vaikea sanoa ratkaisun luotettavuudesta vielä mitään, mutta ainakaan parin pelin, leffan ja YouTube-videon perusteella mitään pätkimistä ei ilmennyt. Graffis ei enää häiritse ääniä, joten hankkeen alkuperäinen tavoite toteutui. Parin sleepissä käynnin perusteella Saunaplasteri herää muun koneen mukana asiallisesti. Päivitän postausta, jos jotain ilmenee: joillakin käyttäjillä äänet ovat katoilleet, minkä lisäksi on aina mahdollista, että Pulseaudio hämmentyy ja vaihtaa omatoimisesti väärän kortin käyttöön, tai joku käpy nollaa kortin hyviksi ruuvatut asetukset.
edit: Ongelmat olivat jo nurkan takana. Niin hyvältä kuin kaikki ehti vaikuttaakin, niin kortti ei aina herännyt sleepistä – kaikille tämä ei välttämättä ole toki ongelma. Edes PCI-laitteen resetointi ei aina palauttanut Plasteria henkiin.
edit2: Ratkaisu saattoi sittenkin löytyä. Kirjoittelin aiheesta lisää tänne.
And a short English summary: my daughter’s GTX 1660 Super caused noise on the integrated audio output, and I switched the machine to a cheap second hand PCIe-based Sound Blaster Z, which should work ok in Linux. Initially there was no sound output at all or bad audio quality, but after trying Alsamixer things started running smoothly. Just scroll far enough to the right. The setting to autodetect headphones can be turned on by pressing ‘m’. Removing all the awful effects and setting a “flat” profile fixed the audio quality too. Now there’s no noise from the videocard either, so it looks like a success!
edit: Meh. Otherwise the card worked fine, but it doesn’t always wake up from sleep. Not even resetting the PCI device helps each time.
edit2: There might be a solution after all, see here.
Jo korkeaan virkaikään päässyt vuosimallin 2012 Mac Mini Server tuli lopulta siihen valitettavaan tilanteeseen, että Apple lopetti sen käyttistuen. Viimeisin konetta tukenut versio on Catalina (10.15), jota ei ole päivitetty enää yli vuoteen. Mitään kiirettä Ministä ei olisi vielä ollut eroon, sillä se palveli edelleen arjessa kiitettävästi – lisävuosia on tuonut epäilemättä se, että kyseessä on i7-malli, levynä kelpo SSD ja muistikin päivitetty tappiinsa 16 gigaan. Edelleen siis monenlaiseen käyttökelpoinen masiina, joten mitäs tälle keksitään? Purkkaratkaisuilla ineen saisi uudemmankin macOS:n, mutta toki sieltä täältä rampautettuna versiona. Annetaanpa siis Mintille taas mahdollisuus näyttää kyntensä.
Onpas tämä pysynyt siistinä.
Varmuuskopiohengessä napin talteen vanhan SSD:n ja vaihdoin tilalle uuden puoliteraisen Kingston A400:n. Samalla tarjoutui tilaisuus pöhäyttää sisältä pölyjä pois. Aukominen ei ole aivan hirveä homma, mutta jemmassa on syytä olla setti pieniä torx- ja kuusiokoloavaimia, eikä kaapelinrimpuloiden kanssa saa hätäillä. Koppuloinnin jälkeen kirjoittelin Mint 21.2:sta buuttaavan muistitikun ja ei kun käyttistä asentamaan. Tai sitten ei: Mint ei suostunut buuttaamaan tikulta alkua pidemmälle. Ehkä kyseessä oli joku ongelma huonon pulikan kanssa, mutta en jaksanut ruveta toistamaan virheitäni, joten poltin mieluummin installerin DVD:lle. Ulkoiselta optiselta asemalta tulokset ovat yleensä olleet parempia, eikä tälläkään erää toisin.
Näin kertoilee meille sudo inxi -Fm.
Tästä eteenpäin kaikki olikin yhtä leikintekoa. Mistään ei oikeastaan edes huomannut, että alla oli jotain muuta kuin normi-PC. Ainoa potentiaalinen kompastuskivi oli langattoman verkon vaatima firmispaketti, mutta koska asennuspöydällä oli käytössä myös kaapeli, niin ongelmista selvittiin helposti. Aika tyypillisenä, muillakin koneilla nähtynä kauneusvirheenä installeri ei saanut lopuksi käynnistettyä konetta omin voimin uudestaan. Virtanapin avulla matka jatkui ja ensimmäinen buutti muuttui todellisuudeksi.
Sitten vielä normaali mirrorien valinta ja ohjelmistopäivitys, minkä jälkeen perusta oli kasassa. Nykyään Mint asentaa ilman eri pyytämistä esimerkiksi kiihdytettyyn videonpurkuun tarvittavan VA-API:n automaattisesti, joten suurta teknistä tietämystä ei tosiaan tarvita. Firmiksen tuuletinkontrolli päästää koneen tunnetusti turhankin kuumaksi, joten macfanctld on hyvä lisä, vaikka melutaso hivenen nouseekin. Kokeillut ohjelmat, kuten Gimp, Chromium ja VLC, kieppuivat kaikki hyvää vauhtia koneen iästä huolimatta. Näyttiksen virkaa hoitaa HD4000, joten ainakin emulaattoreita ja kevyitä pelejä voisi kohtuudella ajaa – ei tästä toki mitään varsinaista pelikonetta saa. Kaiken kaikkiaan silti mukava kokemus ja sopivassa käyttökohteessa Minille sai näin reippaasti lisävuosia ihan tuetun käyttiksen kera.
Eli seikkailua pelihiirien maailmassa, en edes muista monesko osa. Asuksen TUF Gaming M3 ei ollutkaan niin tuf, sillä hiiren rulla alkoi alustavasti nykiä ja skrollata satunnaisesti väärään suuntaan. Samanlainen mekanismi ja ongelma ilmeni Lenovon taannoisessa hiiressä. Tällä kertaa eivät sentään kytkimet hajonneet, jos se yhtään lohduttaa (ei lohduta). Pelihiiret eivät onneksi maailmasta lopu, joten uusia ostoon. Ennen en jaksanut edes palauttaa huoltoon hajonneita halpiksia, mutta nyt olen ruvennut tekemään sen ihan periaatteellisista syistä. Tällä erää testipenkissä Atarin hengessä nimetty Endorfy GEM ja Asus ROG Strix Impact II.
Kekseliästä muotoilua.
Molemmissa pyörii vakiona reipas valoshow, jota toivottavasti voi säätää joko Windows-läppärissä käyttämällä tai OpenRGB:n voimin. Endorfyn sirkus on oikein erityisen värikäs, mikä saattaa nuoremman katsojan silmään näyttää hienolta; itse lähinnä haluaisin vain valot pois tai ainakin hyvin tummiksi.
Endorfy GEMistä pistää ensinnä silmään poikkeuksellisen paksu kangaspäällysteinen johto. Kädessä puolestaan huomaa heti hiiren keveyden. Muoto on näin kohtuullisen isokätiselle hyvä ja dpi-nappi armeliaan pieni, ettei sitä tule sohittua vahingossa. Näppäinten tuntuma on hieman lonkso ja äänekäskin, kun taas rulla on mukavan napakka. Anturin tarkkuus on tavallisen pelihiiren luokkaa, mutta hiukan paremmin se saisi reagoida pieniin liikkeisiin – paras toistaiseksi näkemäni on ollut MSI:n Clutch Mouse GM11:ssä. Kaipa tätäkin käyttäisi, jos ei muuta olisi. Keveys saattaa olla jossain peleissä eduksi, mutta itse en oikein tykkää, että hiiri liikkuu pienestäkin hipaisusta.
Kaksikosta paremmaksi nousee Asus, jossa on pykälän tarkempi ohjaus. Muoto on hieman lättä eikä siten täysin optimaalinen, vaikka ei mikään katastrofi sinänsä. Napit ovat yllättävän kevyet painaa ja rulla melko herkkä liikkumaan – nopealla testailulla ei kuitenkaan liikaa. Erikoisuutena dpi-nappi on sijoitettu pohjaan, joten sitä ei tule vahingossakaan sohittua epähuomiossa. Jos joku oikeasti lennossa dpi:tä muuttelee, niin silloin sijainti toki on hankala. Johto on ohut ja kovapintainen. TUF-sarjalainen ei kestävyydellään vakuuttanut, mutta kenties kalliimpi ROG on tehty paremmista osista. Toivoa sopii, sillä laitan tämän luultavasti arkikäyttöön lähiaikoina.
edit: ROG meni käyttöön ja nyt on hiukan jo oikeita kokemuksiakin. Napit ovat oikeastaan turhan löysät, kun oikeaa tulee klikattua ihan vahingossa – toisaalta kytkimet ovat sentään vaihdettavat. Valoshown sai sammutettua Windows-softalla.
On tämä nyt surkeaa. Viime hiiritestistä ei ole edes kauan, mutta nyt piti jo hankkia lisää. Lenovon rulla alkoi sekoilla eikä umpinaisen systeemin takia asialle voinut edes yrittää tehdä mitään. HP:sta puolestaan petti jo muutaman viikon käytön jälkeen vasen kytkin: ensin alkoi raahaaminen lipsua ja sitten tulla tuplaklikkauksia. Leena lähti eteenpäin (toimii Windowsissa ilmeisesti paremmin) ja HP:n laitoin takuuvaihtoon ihan periaatteesta, vaikken sellaista halua enää käyttääkään. Takuuasiat menivät sentään sujuvasti eikä vanhaa hajonnutta rottaa edes ilmeisesti tarvi lähetellä takaisin.
Tällä erää testipenkkiin saapuivat parin kybän Asus TUF Gaming M3 sekä noin 30 eukin hintainen MSI Clutch GM11. Ulkoisesti hiiret ovat samanoloisia, harmaita isonappisia rasioita sivunappeineen ja RGB-valoineen. Kummassakin on päällä vakiona hieman rasittava sykkivä valoshow – MSI:ssä kiertää peräpään ledivalaistuksen lisäksi vielä pohjassa jatkuva sateenkaari – joten lienee tarpeen kaivaa jossain vaiheessa Windows-läppäri kaapista ja koittaa hillitä sirkusta. Kumpikaan ei ainakaan luettelon mukaan ole virallisesti OpenRGB:n tukema, vaikka jotkut Asukset sitä ovatkin.
Harmaanmusta pulikka on päivän sana. Vasemmalla Asus ja oikealla vastaavasti MSI.
Molempia hiukan aikaa testailtuani taitaa käydä niin, että käyttöön jää Asus. Kummassakaan ei ole mitään huutavaa vikaa, mutta M3 on suurempi ja siten aikuisen käteen sopivampi. Sivunappejakaan tuskin tulee paineltua vahingossa. Rulla on pykälän MSI:tä tarkemman oloinen, mistä myös plussaa. MSI voittaa liikkeen tarkkuudessa ja sujuvuudessa, mikä saattaa selittyä kympin isommalla hinnalla. Ero on tosin hiuksenhieno ja asetuksia hienosäätämällä Asuksenkin sai liikkumaan ihan mukavasti. DPI:tä voi tuttuun tapaan molemmissa säätää muutaman vaihtoehdon verran etanasta sinkoilijaan. Poitsu tykkäsi enemmän GM11:stä, joten jätetään se hänelle varahiireksi siihen väistämättömään hetkeen, kun Corsair leviää (hohhoijaa). Lisäilen alle päivityksiä tuonnempana, jos jaksan ruveta askartamaan RGB-valojen kanssa tai jos pulikoissa ilmenee jotain yllättäviä typeryyksiä.
