Ensi alkuunsa, kun yritin miettiä vuotta 2022, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Normaali perusryytymys on niskassa ja Euroopassa sota, mutta nämä eivät ole mitään uutisia. Elämä on asettunut uomiinsa niin, että kaksi peräkkäistä vuotta eivät välttämättä juuri erotu toisistaan rutiineineen: samat duunit, harrastukset ja tapahtumat pyörivät painollaan tutussa rytmissä. Käydään nyt kuitenkin läpi edes niitä.
Duuni ja tutkimus
Tässä kohdassa melkein toivoisin, että voisin sanoa vuoden olleen samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Laitosten ja koulutusohjelmien yhdistäminen tuotti runsaasti ylimääräistä työtä ts. stressiä, kun koko kurssirakenne myllerrettiin ja uusia kursseja vedettiin ensimmäistä kertaa ilman tarpeellista kokemusta. Suoraan sanoen en keksi, mitä iloa tästä kenellekään oli, ja vanha kettu tietää jo, että muutaman vuoden päästä on taas luultavasti edessä samanlainen rumba, kun ehdottomasti tarvitaan joku uudistus. Huonot, jatkuvasti vaihtuvat tietojärjestelmät ja kasvanut sihteerintyö eivät nekään tunnelmaa nostata. Aika surkeaksi on akateeminen työelämä mennyt paitsi omalta kohdaltani, myös ihan kokonaisuutena. Tekisi usein mieli lähteä ns. helvettiin ja etsiä jotain muuta tekemistä, mutta lienen jo sen verran laitostunut, että tuskin it-pisneskään sen luontevampaa olisi. Palkka juoksee.
Juuri mitään aikaa ei jää tutkimukselle sähköpostirallilta, byrokratialta ja opetukselta – pari yhteispaprua sentään tuli pihalle. Opetushommat ovat monelle akateeminen umpikuja, ja nyt tajuan sen paljon kouriintuntuvammin kuin pitkiin aikoihin. Aiheita ja artikkelinraakileita olisi, aikaa ja energiaa sen sijaan ei. Kirjoittamista ei voi tehdä minään tunnin pätkinä, vaan sille tarvittaisiin yhtenäistä aikaa ja ilmaa.
Skenetystä ja retroa
Omat luovat tuotokset jäivät pariin pikaisesti hutaistuun PETSCII-kuvaan, mutta oli sentään taas mukavaa nähdä, kuinka muut laittoivat edikkaa monenlaiseen käyttöön. Tämän vuoden syksyllä työkalulle tulee jo pyöreät kymmenen vuotta täyteen, mikä luonnollisesti vihjaa siihen suuntaan, että tarvittaisiin uusi kohennettu versio. Ryönämestari-tuoteperhe oli opettavainen projekti, joka julkaistiin Vammala Partyillä. Muita vuoden partykäyntejä olivat Orivedelle siirtynyt Zoo ja perinteinen Assembly.
Assembly täytti 30 vuotta ja juhlahvuoden ohjelmaan sisältyi gaala, jossa jaettiin palkintoja merkittäville produille vuosien varrelta. Itse olin vastuussa monimuotoisesta “Restricted”-kategoriasta, jossa oli niin oldskool-demoja kuin pikkuintrojakin. Lisäksi pidin esitelmän retrotietokoneiden opetuskäytöstä; keväällä vedettiinkin Terpan kanssa kaikkien aikojen viimeinen Alive Dead Media -kurssi aiheena pikseligrafiikka.
Koodailtua tuli sinänsä hiukan jopa vapaaehtoisesti, kun värkkäilin Processingilla muksuille harjoitusohjelmia. Tyllerölle tein kikkaleet kellonaikojen ja lukujen nimien harjoitteluun sekä molemmille muksuille yhteiskäyttöisen slangivalmentajan. Sivumennen olen itsekin opetellut hiukan lisää vanhaa Stadin slangia ihan mielenkiinnosta. Friidu bongas snögestä fyrkkaa ja stikkas ne fikkaansa. Uutena tuttavuutena tällä saralla myös Scratch, jolla tein pari pikku kokeilua, kunnes sen rajat alkoivat tulla vauhdilla vastaan. Monet asiat olisi yksinkertaisesti vain nopeampi kirjoittaa sen sijaan, että rallaa listaa eestaas ja yrittää etsiä oikeaa laatikkoa haluttuun tarkoitukseen.
Muuta tekniikkaa
Vanhat tietokoneet saivat olla suhteellisen rauhassa kaapeissaan ja hyllyissään, mutta modernimpaa rautaa tuli viriteltyä monenlaisissa koneprojekteissa enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti vuosi 2023 menee sujuvasti nykyisellä raudalla, ettei rahaa tarvi tärvätä hetkeen enempää. Oma pääkone vaihtui syksyllä, minkä myötä siirryin vuosien käytön jälkeen (hieman pakon edessä) Mate-työpöydästä Cinnamoniin. KDE Plasma kävi pikatestissä, mutta ei ollut edelleenkään sydämeni muotoinen – luulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes bugeja olevan vähemmän.
Paljon aikaa kului erilaisia läppäreitä säätäen, joten Linuxin ja kannettavien yhteiselosta kertyi lisää kokemusta. Takavuosina ongelmia oli niin näytönohjainten, wlan-piirien kuin virransäästönkin kanssa, mutta tätä nykyä Linux on sopivalla raudalla varsin hyvä valinta matkakäyttöön. Välillä korjaustoimet olivat luonteeltaan varsin fyysisiä, kuten ajan myötä tahmaantuneiden Latitude 6230 -rannetukien fiksailu. Akkuja, muisteja tai SSD:itä tuli päivitettyä ja vaihdeltua varmaan muutaman kymmentä kertaa. Ihan viihdyttäväähän tuo yleensä oli, ja plussapuolena jopa hyödyllistä, kun kyse on käytössä olevista laitteista eikä pelkistä pölynkerääjistä. Monen serriläppärivuoden jälkeen on ruvennut hiljalleen kutittelemaan ajatus hieman paremmasta koneesta, jossa olisi erillisnäyttis ja IPS-paneeli.
Hiirirumban myötä piti tutustua lyhyesti OpenRGB:hen, joka säätää näppisten, hiirten ja emolevyjen (täysin turhia) ledivalaistuksia. Yli kahdenkymmenen vuoden Logitech-käytön vaihdoin lopulta merkkiä, kun luottovalmistajan rimpulat tuntuivat hajoavan perheessä jatkuvasti. Poitsulta ehti jo levitä yksi HyperX, joten ihan hirveän toiveikas en ole muidenkaan merkkien suhteen. Tällä pöydällä ovat nyt parhaillaan käytössä Leenan sekä Corsairin pelihiiret. Muiden ohjainten osalta tuli tutustuttua myös pelipädien toimintaan Steamin kanssa.
Pelejä
Aiemmin en ole viitsinyt peleistä juuri kirjoittaa, koska niitä on tullut hakattua melko vähän eivätkä ne ole itsessään olleet erityisen kiinnostava aihe. Tilanne on hiljalleen muuttunut, joten kyllä ne jo ansaitsevat oman kohtansa tähän postaukseen. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka Proton on kohentunut edelleen siihen pisteeseen saakka, että tuhansia Windows-pelejä voi asentaa ja ajaa Steamista ilman sen kummempaa vaivaa ja hakkerointia.
Tutut merkkiteokset, kuten Limbo, Inside tai Gris, tulee taottua läpi ainakin pari kertaa vuodessa, mutta tänä vuonna olen laajentanut katsantoa myös niiden ulkopuolelle. Vuoden pelitapaus itselleni – ja epäilemättä monelle muulle – oli tietysti Return to Monkey Island, jonka ehdin jo suorittaa niin tavallisella kuin vaikeallakin tasolla. Sarjasta olisi enää kokematta asteen vastenmielinen kökkö-3D Escape from Monkey Island, joten kaipa se on lopulta otettava työn alle tänä vuonna. Saattaahan vaikka käydä niin, että yllätyn iloisesti?
Muita peliaikaa saaneita pelitaiteen edustajia olivat ainakin Inmost, A Short Hike sekä Myth II. Inmost nousi palikkaisen indiehyppelynsä yläpuolelle mutkikaalla juonellaan ja Hikke puolestaan tarjosi lupsakkaa söpöilyviihdettä yhdeksi illaksi. Myth II on hieman eri sarjaa parinkymmenen vuoden takaa, aikanaan vaikuttava reaaliaikataktiikka, jonka Project Magma on pitänyt hengissä nykykoneilla pelattavana. Joululomilla työn alle lähti vielä kaunis (Microsoftin julkaisema!) Ori and the Blind Forest, jonka kanssa WASD-ohjaukseen tottumattomalla tosin alkaa loppua ketteryys. Vuodenvaihteen Steam-alennusmyynneistä tarttui kokoelmaan taas toistakymmentä tekelettä, joista tulee postauksia, jos niistä on jotain merkittävää sanottavaa.
Läppäriprojektin yhtenä osa-alueena on ollut kartoittaa Linuxin ja integroitujen näytönohjainten soveltuvuutta pelikäyttöön. Vaikka iso näyttö ja watteja nielevä GeForce ovatkin edelleen se juttu, niin yllättävän paljon kannettavallakin pystyy tekemään. Suurin osa omasta Steam-kirjastostani kokeilemistani peleistä on toiminut ihan riittävästi, vaikka raskaammat 3D-pläjäykset toki menevät helposti hitaiksi. Aina ei ongelma ole edes näytönohjaimessa, vaan toisinaan melko kontrastiton matalan resoluution näyttö on kynnyskysymys, kun taas joskus pahimpana pullonkaulana on prosessori.
Shakki, matti ja patti
Omat taitoni ovat polkeneet tänä vuonna jokseenkin paikoillaan: en ole ainakaan huomannut mitään suurta harppausta osaamisessa. Kroonistuvalla väsymyksellä on varmasti tekemistä asian kanssa, kun tarkkuus tuntui usein olevan hukassa. Roolini on ollut pikemminkin natiaisten valmentaja, sponsori ja kilpailuihin kuskaaja. Kuluneena vuonna myös tyllerö 7-vee alkoi käydä kisoissa sekä viikottaisessa shakkikoulussa, joten isäukolta tarvitaan taas hieman enemmän panosta – olen valinnut ja tehnyt päivittäisiin taktiikkatehtäviin varmaankin parituhatta pulmaa eri teemoista.
Lautoja ja nappuloita on jo niin paljon, ettei niitä todellaan tarvitse enempää, eikä muukaan haaliminen enää innosta kaappien täyttyessä. Niinpä 2022 en ostanut juuri mitään pelivälineitä. Muksuille sen sijaan voi vielä jotain hankkia, joten kumpikin sai komeat Staunton-tyyliset painotetut napit laatikkoineen ja niihin sopivan puulaudan. Ajatuksena oli, että nämä olisivat “ikuisia” kunnon settejä eivätkä hukattavia ja hajoavia leluja, joiden tilalle täytyy kuitenkin joskus hankkia kunnolliset.
Leffaa ja sarjaa
Vuoden alussa mediaa kului enemmän, kun taas loppua kohti iltaisin ei oikein jaksanut katsella mitään. Netflixin tärkeintä antia olivat Cobra Kai sekä sekalaiset saippuat. Kaitsu ei oikein yltänyt edellisten kausien lentoonsa, mutta tälle vuodelle huhuttu uusi kausi tulee varmasti silti katsottua, etten missaa mitään keskeisiä käänteitä. Lost in Space oli yllättävän hyvin modernisoitu tulkinta vanhasta sarjasta, jossa niin ikään raahauduttiin loputtomien vaikeuksien saattelemana avaruuden halki. Muutakin skifiä toki kului: karu High Life, höpsö Saturn 3, musiikkivideomainen Blood Machines, nostalgiahörö Knight Rider 2000, pitkästä aikaa Starship Troopers ja niin edelleen.
Leipälajini western on tullut koluttua aika pahasti läpi, eikä tuoreesta päästä tunnu oikein ilmestyvän paljon mitään katsomisen arvoista. Ei katselu silti mihinkään loppunut, joten työn alla on ollut sekalaista kökköä indietä, jossa on tiettyä henkistä yhteyttä bulkkispagettiin tai -fiftariin: tehdään markkinoille halvalla taiteellisesti kunnianhimotonta katsottavaa, koska katsojia riittää. Camp-henki on välillä tahallista ja usein myös tahatonta. Tuttuun tapaan puolivuosittaiset länkkärimaratonit pyörivät sekä keväällä että syksyllä, ja katsojia riitti tälläkin erää mukavasti. Syksyn maratoni oli peräti kuudestoista, joten pikku instituutiosta voinee jo hyvin puhua. Klassikot tuli hätäisesti ryöstökalastettua alkupään maratoneissa, mutta kattaus on silti onnistuttu pitämään alati laadukkaana laajentamalla reviiriä vähemmän tunnettujen helmien ja kummajaisten suuntaan.
Olen jo aiemmin tehnyt pariin leffaan tekstitykset, mutta vuoden ensimmäistä maratonia varten ahkeroin kunnon vaivalla spagettilänkkäri Californiaan (1977) sekä enkku- että suomitekstit. Aikaa meni varmasti parikymmentä tuntia, sillä vanha enkkudubbaus on lievästi sanoen pielessä, eivätkä italiantaitoni riitä pitkälle. Osittaiseksi avuksi tulivat sentään saksan- ja portugalinkieliset fansubit. Paketinhallinnasta suoraan tuleva avoin Aegisub on ihan käyttökelpoinen työkalu tähän tarkoitukseen, vaikkei sekään toimi aivan tarkalleen niin kuin haluaisin.
Mitähän mahtaa tuoda vuosi 2023 tullessaan? Aika pitkälti varmasti samaa kuin edellinenkin, mutta vienosti toivon, että sekä tutkimukselle että luovalle koodaamiselle löytyisi enemmän aikaa ja motivaatiota. Organisaatiouudistusten ja tietojärjestelmien kanssa painimisen toivoisin puolestaan vähenevän, vaikka se toki on paljon pyydetty. Blogaus jatkuu, joten täällä sitten kuulette – ja onnea vuoden 2023 haasteisiin!
Taloudessa alkaa olla taas lisää kuulokkeiden käyttäjiä ja joulukin tulla jollotti, joten tilanne oli selvä: luurit ostoon. Poitsulle hankitut HD 559 -Senkut eivät olleet ihan optimaaliset, vaikka peli- ja juutube-käytössä ne ovatkin hyvin palvelleet. Parempia avoimia ei kuitenkaan ole ihan helppo löytää järkihintaan. Lisäparametrina vielä kestävyys, sillä 7-vee ei ole järin helläkätinen käyttäjä. Googlausmaratonin jäljiltä valinta päätyi Philipsin SHP9600:aan, joka on uudempi malli suositusta SHP9500:sta. Myönnettäköön, että olin hieman skeptinen Philipsin suhteen, mutta arvostelujen perusteella vaikutti sentään siltä, ettei ihan sekundaa ole tiedossa. 90 euron hintalappu oli tähän tarkoitukseen jo korkealla puolella – monissa kaupoissa hinta on tosin jopa 130 €.
Perusvarma muotokieli ei revittele suuntaan eikä toiseen.
Laatikosta kuoriutuivat kuulokkeet, kolmen metrin jäykähkö johto sekä adapteri isolle plugille, eli minimalistinen perussetti ilman krumeluureja. Johto on tietokone- ja kännykkäkäyttöön turhankin pitkä, mutta toisaalta se on kätevästi irrotettava, ja kun molemmissa päissä on tavallinen 3,5 mm stereoliitin, niin vaihtaminen on helppoa. Pehmusteissa on materiaalina sametin tai keinonahan sijasta jokseenkin karkea kangas, jonka en kuitenkaan huomannut ärsyttävän sen kummemmin tämän kokeilun aikana. Pannassa on reippaasti säätövaraa vaikka kuinka isolle päälle; tässä käyttötapauksessa luurit ovat pienimmilläänkin hieman isot ekaluokkalaisen päähän. Mukavasti pehmustettu panta on etukenossa kuppeihin nähden, joten se istuu pikemminkin pään keskellä kuin päälaella (tai sitten kupit nojaavat taaksepäin).
Avoimet kuulokkeet ovat kaikkiaan makuasia, mutta natiaisten kohdalla on ihan hyvä pystyä tarkkailemaan, jos äänenvoimakkuus nousee liian kovaksi, minkä lisäksi vanhempien komentojen on hyvä mennä perille asti. Philipsit ovatkin todella avoimet ja ääni vuotaa molempiin suuntiin vapaasti. Positiivisessa mielessä avoimuus ilmenee tiettynä ilmavuutena sekä äänessä että korvien tuuletuksessa – näitä voisi varmasti käyttää pitkään väsymättä. Impedanssia on 32 ohmia ja ainakin kahden tietokoneen tavallinen äänilähtö jaksoi tuutata varsin riittävästi normikäyttöä ajatellen.
Vaan entäpä se äänenlaatu, mitä saa 90 euroon? Vertailukohtana olivat AKG:n K-612 Pro:t, tarkat halvemman hintaluokan monitorointikuulokkeet. Näiden kahden välillä eroa tulikin aika hurjasti ja samalla paljastui monenlaista Philipsien toistosta. SHP9600:n toisto ei ole kovin tarkka, vaan esimerkiksi keskiäänissä on siellä täällä erottuvia korostuksia. Mitkään törkeät bassohirmut luurit eivät ole, vaikka tietty bassopään kaista tunkeekin selvästi esille. Bassopää on myös puuroinen. Kaikkiaan toisto on lämmin eikä sinänsä epämiellyttävä, mutta eipä näitä voi vakavaan musiikin kuunteluun suositella. Hyvänä puolena keskiäänet eivät peity basson alle, vaan esimerkiksi laulun kuulee edelleen. Korkeimmissa taajuuksissa on pienoista pyöristymistä AKG:hen verrattuna, mikä voi tosin olla jopa tervetullut kilinöiden ja vinkunoiden vaimentaja.
Semmoiset luurit tällä erää. Philipsit täyttävät epäilemättä tarkoituksensa hyvin juutuben katselun tukena, mikä niiden tarkoitus olikin. Mikään varsinainen löytö ne eivät ole tässä hintaluokassa, vaan lähinnä siistit perusluurit omine heikkouksineen. Plussaa voi antaa ainakin mukavuudesta, säätövarasta ja helposti vaihdettavasta kaapelista. Alta satasella ei taida tämän kummempia avoimia saada – viitisen kymppiä enemmän satsaamalla alkaakin sitten löytyä jo selvästi topakampia vaihtoehtoja.
Vaikka tuotteen konekäännetty nimi ei vielä paljasta, mistä on kyse, niin minäpä paljastan: läppäreille tarkoitetusta jalustasta. Tälle kyseiselle mallille en löytänyt tuotemerkkiä, joten kyseessä lienee ns. halpa geneerinen kiinaklooni, mikä ei tällä kertaa kuitenkaan ole edes moite. Käytännössä identtisiä jalustoja myydään ainakin Deltacon ja DESIRE2:n nimissä, jolloin hintalappu pyörii kaupasta riippuen noin neljässä kympissä. INF vaikutti myyjänä hieman epämääräiseltä, mutta 30 euron tarjoushinnalla uskalsin ottaa riskin, eikä kaupanteossa tai toimituksessa ilmennyt lopulta mitään ongelmia.
Mutta… minähän olen koulutukseltani läppärijalusta!
Ensimmäinen “läppärijalustani” oli Ikean muovinen lautasliinateline. Kyllähän se koneen pystyssä piti, mutta aika huterasti ja keräsi nopeasti pölyä. Pisteet ainakin halvasta hinnasta ja DIY-henkisyydestä. Talouden seuraava Mac-läppäri sijoitettiin Samdi-nimelläkin myytävään nätskään vaneritelineeseen, joka palvelee edelleen mummulassa. “Samdin” ongelmana oli lähinnä huomattava leveys, jonka takia pöytätilan säästö ei ollut lopulta aivan niin suuri kuin kuvittelin.
Uusimman hankinnan piti itse asiassa tuleman MacBook Airille, mutta kun totesin Aallon nykyään pakottavan työkoneet keskitettyyn ylläpitoon, palautin Mäkkärin kiireesti takaisin it-tukeen ja häkkyrälle täytyi keksiä uutta käyttöä. Säätövaraa on onneksi mukavat 14–69 milliä, mikä mahdollistaa monenlaisten laitteiden asentelun pehmustettujen leukojen puristuksiin. Kuten kuvasta näkyy, laitoimme vuosimallin 2012 Mac Minin pystyasentoon, mikä säästää noin puolet pöytätilaa vaaka-asentoon verrattuna. Ensimmäiset Minithän olivat pikemminkin pieniä ja paksuja, mutta 2011 mallista alkaen leveitä ja litteitä. Portteihin pääsee edelleen hyvin käsiksi, kone istuu jalustassa tukevasti ja saattoipa tässä jäähdytyskin marginaalisesti parantua, kun pohja ei ole enää pöytää vasten.
Kaikkiaan Säädettävästä pystytelineestä kannettavalle mustalle jää hyvä maku. Se todella säästää pöytätilaa, alumiiniosat ovat tukevia ja painavia, ja ruuvikiinnitys pitää leuat jämäkästi halutussa asennossa. Sekä sisäpinnassa että pohjassa on silikonipehmusteet, jotka suojaavat laitetta naarmuuntumiselta sekä pitävät jalustan lipsumatta paikallaan pöydällä. Hyvä säätövara tekee tästä pitkälti ikuisen tuotteen – ainakin siihen saakka, kunnes läppärit muuttuvat alle 14 milliä ohuiksi klisuiksi. Ainoa keksimäni varoituksen sana koskee telineen mataluutta: PC-läppärin perässä olevat liittimet (Mäkeissähän niitä ei ole ollut enää vuosiin) jäävät pöytää vasten, joten kone täytyy sijoittaa peräpää ylöspäin, jolloin johdot sojottavat hieman köserösti taivasta kohti.
Latitude E6230 on pysynyt yllättävän pitkään käyttökelpoisena, vaikka se esiteltiin jo kymmenen vuotta sitten. Metallirunko on kestävä, joten läppäri ei nitku ja halkeile, minkä lisäksi M-sarjalaiset prosessorit olivat aikalaisekseen tehokkaita: tässä työn alla ollut i5-3320M ei ole juuri hitaampi kuin selvästi tuoreemman E7270:n i5-6300U. Näytönohjaimen puolella vanhempi prosu sentään jää jo jälkeen, mutta HD 4000 on edelleen käyttökelpoinen monenlaiseen, jos nyt ei ehkä vaativaan pelaamiseen. Linux-tuki on kaikin puolin hyvä – hiiripädi on hiukan häiriöttömämpi Windowsin puolella, tosin tämäkin tuntuu ajan oloon kohentuneen.
Tahmailu ei tässä liitykään itse laitteen kykyihin, vaan Dellin tekemään onnettomaan materiaalivalintaan. Kaikille lienevät tuttuja kaapissa limoittuneet hiirten rullat sekä peliohjainten kumipinnat, ja samasta syndroomasta kärsii myös E6230. Yleensä limat saa pyyhittyä vaikka kosteuspyyhkeellä, vaikka ne sitten ennemmin tai myöhemmin palaavatkin taas iloksemme. Dellin tapauksessa näljääntyvä osa on rannetuki, joka hikoilee vuosien saatossa itsensä tahmeaksi ja roskia kerääväksi. Samaa vaivaa on ilmeisesti muissakin malleissa, joten jossain joku mokasi tai sitten koneiden suunniteltu vanheneminen tapahtuu ennen materiaalin happanemista.
Netistä löytyy monenlaista spekulaatiota ja hokkuspokkuskonstia, jolla limasta päästään eroon tai ainakin saadaan tahmeus hallintaan. Kokeilin joitakin niistä, mutta mitään hopealuotia ei löytynyt. Oliiviöljy ei vaikuttanut juuri mitenkään eikä sen kummemmin vaseliini. Kosteuspyyhkeillä oli jopa haitallinen vaikutus, sillä käsistä irronnut rasva vähentää tahmeutta ja pyyhkeet jättävät jäljelle juuri sen tahman. Joissakin ohjeissa kehotettiin käyttämään talkkia tai hankaamaan isopropanolilla. IPA tosiaan tekikin jotain: nukkaamattomalla kankaalla sitkeästi hinkaamalla näljä lähti pinnasta ja jäljelle jäi vähemmän tahmea – mutta edelleen tahmea – mattapinta. Koko rannetuen käsittely tällä tavalla olisi mahdollista, mutta vaatisi todella paljon aikaa ja vaivaa, eikä lopputulos olisi sittenkään täydellinen.
Kalvot paikallaan. Näyttää livenä hieman paremmalta kuin kuvassa.
Tässä vaiheessa aloin todeta tosiasiat: mähmäisyyttä ei saa täysin pois ainakaan kotikonstein ja ajan oloon se varmasti palaa jälleen. Eli otetaanpa toinen tulokulma ja peitetään rannetuesta oleelliset kohdat. Kotona sattui olemaan kokeiluun vain tavallista läpinäkyvää kontaktimuovia, joka onneksi osoittautui varsin sopivaksi tuotteeksi tähän tarkoitukseen. Ilmakuplia jää väistämättä jonkin verran ineen ja reunat on vaikea saada kohdilleen, mutta lopputulos vaikuttaa yhtä kaikki lupaavalta. Kalvo pysyy tukevasti paikallaan, kestää varmasti pitkään, tuntuu yllättävän mukavalta ja ennen kaikkea on halpa sekä helposti saatava materiaali. Kulmia kannattaa hieman pyöristää ja jyrkästi kaartuviin kohtiin kelmua on turha yritellä, tosin tässä auttaa hieman kuuma hiustenkuivaaja, joka notkistaa muovia. Kallis vinyylitarra olisi hifimpi ratkaisu ja näyttäisi paremmalta. Googlaamalla löytyi lopulta se paraskin vaihtoehto, nimittäin mattamusta kontaktimuovi, joka olisi sekä halpaa että peittävää.
Dellillä ehkä tajuttiin jotain jossain vaiheessa, koska Latitude E7250 on jo erilaista muovia. Mikään absoluuttinen parannus se ei valitettavasti ole, sillä uusi materiaali kerää pintaansa hanakasti rasvaisia sormenjälkiä sekä naarmuja. Pienikin raapaisu jää heti näkymään kanteen, mutta onneksi skraidut on vastaavasti helppo poistaa hankaamalla. Lopputulema on kuitenkin yleensä se, ettei kone näytä koskaan kovin siistiltä. Lisäksi muovi tuntuu hieman siltä, että se saattaa hapertua iän myötä helposti murtuvaksi. Eipä mennyt nappiin tämäkään materiaalitekninen kikkailu.
Tämän päivän pelihiiressä pitää olla tietysti loimottava valo tai kaksi, koska … noh, kaipa teinit niistä jotenkin tykkää? Poitsun edesmennyt HyperX oli siinä suhteessa helppo tapaus, että asetukset tallentuivat hiireen ja pysyivät sitten myös Linuxissa, kunhan ne kävi ensin Windows-kikkaran puolella tekemässä. HyperX:n vasen kytkin meni kuitenkin vuodessa rikki, joten tilalle kaiveltiin iskän hiirikasasta juuri testissä ollutCorsair Harpoon RGB Pro, joka toivottavasti kestää edes hieman pidempään.
Asianomainen ohjausrasia.
Käyttöönotto sujui muuten mukavasti, mutta tuossa peräpäässä logon alla loimottaa hulppean kirkas ledi, joka vaihtaa väriään DPI-säädön mukaan. Sopivimmalla DPI:llä logo on tietenkin kaikkein kirkkaimmillaan, valkoinen valonheitin, joka oli jopa varhaisteinin mielestä liikaa. Siispä Windows-läppärinrämä kaapista ja Kyrsäirin softaa asentelemaan. On muuten harvinaisen iso ja kankea tekele siihen nähden, että tarkoituksena on säätää muutamaa hiiren asetusta – tosin koskapa laitevalmistajat olisivat osanneet ohjelmia tai ajureita tehdä? Onnistuttuani saamaan lediin ihmismäisen tumman sinisen sävyn siirsin hiiren takaisin Linux-purkkiin, vain todetakseni, että ajurihan värit asettaa eivätkä ne tallennu pysyvästi.
Eipä OpenRGB:kään selkeyden huippu ole. Mitä zoneja, mikä selection?
Hiiren repiminen auki ledin peittämiseksi toki onnistuisi, mutta siinä luultavasti menisivät tassut pilalle, joten hieman epätoivoisena päätin vilkaista, sattuisiko OpenRGB tukemaan Harppuuna PVS Ammattilaista. Positiivisena yllätyksenä näin tosiaan on, joten ei muuta kuin PPA:sta tuore versio ineen ja säätämään. Mystisten “zonejen” ja profiilien kanssa hetken ihmeteltyäni hiiren peräpää sai taas hillityn sinisen värin. Asetuksista ohjelman saa käynnistymään automaattisesti ja lataamaan tehdyn profiilin, joten väri palaa buutin jälkeen halutuksi. OpenRGB:n ei ole pakko jäädä edes päälle. Komentoriviltä asia hoituu näin simppelisti, jos tallennetun profiilin nimi on Corsair:
openrgb -p Corsair
Kaikki siis hyvin, paitsi että koneen käytyä unilla ledi palaa taas valkoiseksi, koska OpenRGB ei – tavallaan ymmärrettävästi – osaa kytätä, onko kone valmiustilassa. Tällaisia tilanteita varten mennään paikkaan /lib/systemd/system-sleep ja lisätään sinne oma skripti. Hieman ärsyttävästi OpenRGB ei tunnu osaavan ladata profiilia suoraan tiedostonimellä, vaikka helppi siihen suuntaan viittaisi, joten skripti (vaikkapa nimellä openrgb) täytyy tehdä kiertäen näin:
#!/bin/sh
case "$1" in
post)
sudo -u poitsu /usr/bin/openrgb -p Corsair
;;
esac
Tämän virityksen jälkeen asetus lopulta kestää niin buutin kuin sleepissä käynninkin yli eli tavoite tuli saavutettua. Pienenä kummallisuutena DPI-nappi lakkaa toimimasta, mikä liittynee jotenkin siihen, että valojen säätö on hiirulaiselle erillinen tila, jossa kaikki jää ajurin vastuulle. Tämä ei onneksi ole suuri ongelma, koska tarkkuutta ei ole mitään varsinaista tarvetta vaihdella jatkuvasti. Jossain mielessä tilanne voi olla jopa toivottu, kun DPI-napin vahinkopainallus ei johda naksuttelurumbaan halutun tarkkuuden palauttamiseksi. Seuraava potilas tulee olemaan oma Lenovoni, Legion M300, jonka perässä hehkuu vielä tällä hetkellä sateenkaarishow. Vaikka OpenRGB tuli nyt tutuksi, niin toki mieluummin toivoisin, että asetukset saa Leenassa tallennettua kiinteästi hiireen.
edit: Leena M300:n valo sammahti kokonaan Windows-softalla ja asetus tallentui hiireen. Voitto!
Koneenvaihtoprojektin myötä on tullut koppuloitua monenlaista rautaa ja softaa, kuten alta näkyy aiemmista postauksista. Muun raudan ollessa taas modernissa kuosissa alkoi vanha halpa Logitechin toimistohiiri lopulta ärsyttää hieman liikaa. Erityisen rasittava piirre oli huono tarkkuus pienillä liikkeillä: välillä hiirtä liikauttaessa kursori seuraa mukana, kun taas joskus ei tapahdu yhtään mitään. Logitechejä on muutenkin hajonnut taloudessa viime vuosina aivan kohtuuttomasti, joten oli aika katsastaa muiden merkkien tarjontaa (sillä varauksella, että jotkut pulikat saattavat sittenkin kaikessa hiljaisuudessa olla Login valmistamia).
Rivissä kuin köyhän talon hiiret: HP 128 Laser, Lenovo Legion M300, HP Pavilion Gaming Mouse 300, Corsair Harpoon RGB Pro ja Aimax AM5117
Perheessä on kolme langallisen hiiren käyttäjää, joten hankin saman tien useamman kappaleen, koska niille varmasti tulee käyttöä ennemmin tai myöhemmin nykyisten rottien levitessä. Lisäksi tiesin jo vanhastaan, että satunnaisesti tilattu yksittäinen ohjausrasia tuskin miellyttää, joten vertailuun on parempi ottaa saman tien useampi. Hintaa konkkaronkalle ei tullut kuin hieman reilu satanen, sillä pelihiiretkin olivat sieltä halvemmasta päästä. Ja sitten havaintoihin:
HP 128 Laser on halpa toimistohiiri, jonka en odottanutkaan päätyvän kärkikahinoihin. Eipä se erityisen huonokaan ole, mutta omituiset koverat napit eivät sopineet omaan käteeni.
Lenovo Legion M300 vei lopulta potin ja päätyi päivittäiseen käyttöön. Ohjaus on tarkka, hiiri sopivan kokoinen eikä kylkinappeja tule sohittua vahingossa. Nutinan aihetta löytyy lähinnä peräpäässä loimottavasta valosta, jota pitänee yrittää säätää Windows-läppärissä. Perä on myös aavistuksen pitkä, mikä ei ole ihan optimaalista, kun hiirtä käyttää enimmäkseen sormilla.
HP Pavilion Gaming Mouse 300 kamppaili ykkössijasta aivan loppumetreille asti. Hyvä ohjaus tässäkin ja rulla sekä tärkeimmät napit ihan asialliset. Heikkouksina mainittakoon sivunappien hankala painaminen, korkea limppumainen muoto sekä rahina hiirimatolla. Saattaa päätyä vielä käyttöön Lenovon hajotessa.
Corsair Harpoon RGB Pro vaikutti aluksi lupaavalta, vaikka johdon epäkesko sijainti hieman epäilyttikin. Ohjaus ja napit hyvät, mutta oma aikuisen peukaloni ei levännyt hiiren sivussa luontevasti, minkä lisäksi sormet tuntuivat kiilautuvan liikutellessa hiiren alle.
Aimax AM5117 on mukavan punainen toimistohiiri, jossa ei siinäkään ole mitään huutavaa vikaa. Ohjauksen tarkkuus ei ole pelihiirien tasolla, vaikka toisaalta muoto on yllättävän mukava. Tämä tuli hankittua lähinnä tyllerölle varahiireksi.
Positiivisena puolena mikään hankituista hiiristä ei ollut toivottoman huono. Kaikissa oli sekä hyviä puolia että heikkouksia. Pelihiirissä on kaikissa päällä DPI-nappi, jolla nopeutta voi säätää lennossa hitaasta tarkasta matelusta sinne tänne sinkoiluun parin väliaskeleen kautta. Pieninkin DPI on niin suuri, että jopa hitain nopeus saattaa olla todella tarkassa osoittelussa hieman liian nopea. Päädyin Lenovon kanssa käyttämään pienintä DPI:tä, pienintä herkkyyttä ja kohtuullista kiihtyvyyttä, mikä ainakin toistaiseksi tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, kun sekä tarkka että nopea ohjaus onnistuvat ok. Ja kuten tunnettua, viikon päästä ei huomaa enää mitään, vaikka hiirestä toiseen siirtyessä asiat tuntuvat ensi alkunsa olevan jotenkin pielessä.
edit: ÄH. Lenovosta rupesi rulla prakaamaan jo muutaman kuukauden käytön jälkeen. Kyrsäir on kestänyt poitsulla ainakin vielä. Pistin itelle HP:n limpun toistaiseksi, kaipa tähänkin tottuu.
Parin tunnin hermoja rassaavan säätämisen jälkeen aloin lopulta saada jotain tolkkua Linuxin peliohjaintukeen. Tulevaa pelisessiota varten löytyi kaapin uumenia penkomalla peräti seitsemän pelipädiä, joista kahdessa ei tosin ollut tattia. Adaptereilla saisi kytkettyä vielä pari Dreamcastin ohjainta lisäksi, mutta niissä on vain yksi tatti ja toimivuus oli viime näkemän hieman suuntaa-antava. Langattoman Dreamgearin protkaleen totesin epäluotettavaksi, minkä lisäksi sen kumiosat olivat jälleen limoittuneet säilytyksessä, joten jäljelle jäi neljä varteenotettavaa ehdokasta.
On näitäkin jostain kertynyt.
Setti oli kiintoisan ja samalla hieman huolestuttavan kirjava: ehta Pleikkarin DualShock 3, yhteisessä USB-johdossa roikkuva klooniohjainpari “Power Pad” sekä Logitechin peeseepädi F310. DualShockin kytkin suoraan tavallisella USB-kaapelilla, koska en haluaisi kytätä jatkuvasti latauksen määrää ja johto on yleensä ongelmattomampi vaihtoehto. Kytkemisen jälkeen täytyy vielä painaa pleikkanappia, jotta ohjain tulee tajuihinsa. Power Padit ovat aika helppoja muuten, mutta niissä täytyy muistaa painaa analogikytkintä tai ohjain antaa tateista vain kahdeksan eri suuntaa – aika hikinen tarkkuus on kyllä analogisenakin. Logitechin kummallisuus on X/D-kytkin, jolla pädi ilmeisesti toimii Xbox-moodissa tai tavallisena joystickinä. Mitään eroa en käytännössä huomannut.
Linuxissa joikkarien toimivuutta voi testata jstestillä, joka näyttää nappien ja tattien tilan sekä tukee jopa jonkinlaista kalibrointia. Tarkoituksenani oli ajaa läppärillä vain Steam-pelejä, mutta ohjaimet tunnistuivat pelistä riippuen vähän niin ja näin. Erityisen huonoa toiminta oli Stick Fightissä, jossa peliin liittyminen toi kerralla näytille kaksi ukkelia, joista toista ei voinut edes ohjata. Lupaavalta vaikuttaneen Steam Inputin kanssa mikään pädi ei tehnyt mitään yhdessäkään pelissä, vaikka asetuksen pakotti päälle.
Täällähän sitä kaikenlaista on (Settings – Control – General controller settings).
Steamin ohjainasetusten rämpytys ei tuntunut vaikuttavan yhtään mihinkään, joten aloin jo epäillä, olisko Linux-versiossa tuki jotenkin rikki tai kesken. Lopulta googlaus tuotti oikean osuman ja ilmeni, että Steam Overlayn on oltava jostain syystä päällä, jotta Steam Input ja sitä myöten ohjaimet toimivat. Olin ottanut overlayn pois vähentääkseni läppärin hitaan näyttiksen kuormaa, minkä lisäksi overlay jopa haittasi joidenkin pelien toimivuutta ainakin takavuosina. Overlay takaisin ja johan rupesivat ohjaimet taas futaamaan. Monissa ohjeissa mainittu xboxdrv ei ollut lopulta tarpeen, sillä Steam näemmä tukee erilaisia ohjaimia ihan omatoimisesti.
Kaiken (turhan) säädön jälkeen asiat toimivat nyt niin kuin pitäisikin, vaikka pädeissä on melko suuria eroja toisiinsa verrattuna. Seuraavaksi pitää valita vielä poitsun synttäreille muutama natiaisille sopiva paikallinen, nopeasti omaksuttava moninpeli. Puyo Puyo Champions, Duck Game, Stick Fight ja Speedrunners vaikuttavat kaikki sopivilta, mutta Gang Beasts ei jaksanut integroidulla näyttiksellä ja/tai Protonilla kunnolla pyöriä. Ultimate Chicken Horse ei puolestaan ollut helposti lähestyttävä ja The Jackbox Party Pack 2 rupesi kyselemään jotain tunnuksia – ei, ei ja vielä kerran ei.
Muutaman päivän kokemuksella uskaltanee jo sanoa jotain Focusriten Scarlett Solo -USB-äänäristä ja etenkin sen Linux-toimivuudesta. Tulipa tuollainenkin haalittua, vaikkei mitään varsinaista tarvetta ollut. Lähinnä kiinnosti, miten purkki käyttäytyy Linuxin kanssa ja toisaalta, kuinka se pärjää viitisen vuotta palvelleelle Steinberg UR12:lle. Uutena 3. sukupolven versiosta saa maksaa hieman reilun satasen, mutta itse hankin hyväkuntoisen käytetyn 50 eurolla. Käytettyjä aiempia malleja ei saa juuri sen halvemmalla, joten tämä oli ihan hyvä diili.
Joulu tulla jollottaa ainakin väristä päätellen.
Fyysisesti Solo on varsin tukevan oloinen, paksu metallikuori kestää varmasti murjomista. Eri asia sitten, kestävätkö potikat. Syvä punainen väri erottuu USB-äänikorttien muuten mustanharmaasta massasta. Ääntä saa pihalle isosta kuulokeliittimestä stereona ja takaa kaiuttimille balansoiduista plugeista. Tietokoneliitäntä on modernisti USB-C. Ylimääräisiä liitäntöjä ja säätöjä ei sanottavasti ole, mutta itse tykkäsin erityisesti isosta potikasta, jolla säädetään äänenvoimakkuutta. Ledeissä ei ole säästelty: virtavalon lisäksi monitoroinnille on oma valonsa ja sisääntulot välkkyvät eri värisinä riippuen signaalin voimakkuudesta ja klippaamisesta. Windows-softalla saa vaihdettua sisääntulojen ledien värejä, mutta kokonaan pois niitä ei saa kytkettyä.
Linux-käyttäjää kiinnostaa tietysti se, kuinka hyvin Karvaletti Soolo toimii luokkayhteensopivana (Class Compliant eli CC). Vanhojen tai monimutkaisten USB-äänikorttien kanssa on usein jotain kuprua, kun osa säädöistä vaatii Windows- tai Mac-asetusohjelman toimiakseen. Tällä erää laite on kuitenkin niin yksinkertainen ja tuore, että mistään oleellisesta ei jää paitsi. Kolmen päivän käyttelyn perusteella vaikuttaa siltä, että soitto soi virheettömästi. En törmännyt toistaiseksi rapsumiseen tai tökkimiseen, vaikka käynnistyksessä purkilla onkin taipumus naksua jostain syystä moneen kertaan (ihan käyttöjärjestelmästä riippumatta). Tietokoneen valmiustilasta paluu sujuu sekin asiallisesti.
Eipä täällä Windowsin Focusrite Controlissa juuri mitään ole.
Entäpä sitten polttava kysymys “Solo vai UR12?”. Molemmat toimivat Linuxissa ilmeisen hyvin ja tekevät käytännössä samat asiat. Focusriten balansoiduista liittimistä saattaa olla pro-käytössä iloa, tosin en ole ihan varma, onko juuri tämä se malli, jonka Alan Rautainen Ammattilainen ostaa. Solo on pienempi ja kevyempi, mistä on matkakäytössä iloa – toisaalta UR12 pysyy tukevammin pöydällä juuri painonsa ja kokonsa vuoksi. Focusritessa on runsaasti ledejä, jotka yhtäältä auttavat tarkkailemaan laitteen tilaa ja toisaalta loimottavat turhaan silmään tietokonekäytössä. Hinnassa on hiuksenhieno ero Steinpurkin eduksi, mutta se onkin näistä kahdesta selvästi vanhempi malli. Äänenlaatu on molemmissa erinomainen, joten selvää voittajaa on mahdoton julistaa.
Tulipa tuotakin kokeiltua. Linux-käyttäjälle näin simppeli Focusrite näyttää olevan luotettava valinta, toisin kuin tuoteperheen isommat mallit, joiden hienouksien tuki on vielä aika hutera. Taidan palauttaa pöydälle sittenkin hyvin palvelleen UR12:n, koska se ei lipsu aivan yhtä herkästi paikaltaan eikä loimota ledejä jatkuvasti äänien läpiviennissä. Solon voin vaikka myydä pois, kun ei sille mitään todellista käyttöä ole tällä hetkellä.
Asennusprojekteja on riittänyt viime aikoina jopa yli kohtuullisen tarpeen, mutta tämän tein ainakin ihan vapaaehtoisesti ja viihteen nimissä. Nurkkiin ilmestyi taas yksi Dellin läppäri (kiitos Mutolle), Latitude e7270 i5:llä varustettuna, joten päätin kokeilla siihen Cinnamonia vanhan tutun Maten sijasta. Samanlainen Dell on ollut pari vuotta pääläppärinäni, joten Linux-toimivuus on tullut todettua hyväksi jo moneen kertaan.
Tulipas hieman huono kuva, mutta Dellikkä on yhtä kaikki Dellikkä.
Asennus sujui hämmentävän nopeasti muistitikulta, jostain syystä jopa rivakammin kuin tehokkaampiin pöytäkoneisiin. Olisiko sitten muistitikku hyvää pataa usb-ohjaimen kanssa vai onko läppärin yksinkertaisempi rauta helpompi asentaa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa Mint 20.3 meni sisään että heilahti, jonka jälkeen toki päälle normaalit päivitykset, softien asentelut, perusasetukset ja akun kalibroinnit. Mutkikkaimmaksi vaiheeksi osoittautui jälleen kerran korealaisen näppäimistön toimimaan saattaminen, mutta onnistuihan se riittävän googletuksen ja yrittämisen kautta. IBus tarvittiin tälläkin kertaa, vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla pakollinen. Juuri nyt en jaksa asiaan ruveta syvällisemmin tutustumaan, kun kerran toimii.
Lyhyen kokeilun perusteella Cinnamon+7270 on oikein hyvä yhdistelmä. Kaikki rauta wlanista näyttikseen ja hiiripädiin tunnistuu ja toimii suorilta ilman mitään erillistä räpellystä. Cinnamon kompositoi työpöydän siististi, joten edes Intelillä perinteisesti käyttämääni TearFree-asetusta ei tarvita. Muutaman kerran perusteella Dellikkä nukkuu kannen sulkiessa ja herää pirteänä kannen aukaistessa – nämä toki oli tullut jo todettua toisella koneella. Youtube pyörii, Netflix toistuu ja ohjelmat lähtevät käyntiin nopeasti. 16 gigan muisti on läppärin peruskäyttöön mukava muistimäärä, joten mikseipä tätä käyttelisi, kun akussakin on vielä eloa jäljellä. Mint 19.3:n tuki loppuu ensi keväänä, jolloin myös vanha 7270 tarvitsee viimeistään uuden käyttiksen. Jos ei ihmeempiä ilmene, niin taitaapa mennä Cinnamon siihenkin tästä vakuuttuneena.
Täydellisen matkakajarin metsästys jatkuu edelleen. Tällä erää kaupasta lähti mukaan Anker Soundcore Motion Plus. Aiemmista vaihtelevista kokemuksista johtuen suttasin projektiin toiveikkaasti tällä erää hiukan enemmän rahaa, 125 euroa. Pötkö ei olekaan ihan pienemmästä päästä, mutta vielä varsin hyvin vaikkapa reppuun menevä. Paino on samoin jo tuntuva (noin kilo), mikä asettaa kanniskelulle omia puitteitaan. Mustan purnukan yleisilme on tavanomainen, muttei onneksi mitenkään ruma. Runko vaikuttaa tukevalta, tosin kumipäällysteeseen jää helposti sormenjälkiä. En ruvennut upottamaan Motionia mihinkään sankoon, vaikka sen pitäisi ilmeisesti olla hyvin vedenkestävä niin kauan kuin oikean reunan portit on peitetty korkillaan.
Jos vielä yksi kajari?
Lataus tapahtuu nykyaikaisesti USB-C:llä, minkä lisäksi samaisen korkin alta löytyy itselleni ehdoton liitäntä miniplugille. Mukana tulee molemmat johdot, jos nyt ei kovin pitkät sellaiset. Valmistaja lupailee käyttökelpoista 12 tunnin akkukestoa, mutta se lienee todella pienellä äänenvoimakkuudella, koska alta tunnin testisessio haukkasi 10 % latauksesta. Päivitän alle, kun tulee matkakäytöstä enemmän todellisia kokemuksia. Langaton toisto BT:n kautta onnistui nopealla kokeilulla asiallisesti, mutta ikävänä miinuksena BT:n käyttö katkoo aux-liittimestä tulevaa ääntä, vaikkei puhelimella oikein edes tekisi mitään. Päällä on mukavantuntuiset napit oikein kytkimillä äänenvoimakkuutta, BT-paritusta, bassobuustia sekä biisien vaihtamista varten – viimeksimainitut on tosin toteutettu aika kummallisesti yhtä nappia rämpyttämällä. Äänenvoimakkuuden säädössä on jokseenkin isot hypyt: vastaan tuli jo tällä testailulla tilanne, että haluttu voimakkuus olisi ollut kahden askeleen välillä.
Ja sitten pääasiaan eli äänenlaatuun. Vakioasetuksilla ilman buustia bassoa on kovin vähän ja buusti päällä taas liikaa. Basson ylikorostaminen DSP:n voimin myös puurouttaa keskiääniä, joten kumpikaan asetus ei ole sinältään sopiva. Ennen vanhaan tilanne olisi joko ollut vain hyväksyttävä tai ruvettava räpeltämään korjausta tietokoneen päässä, mutta onneksi kännykkään ladattavan appiksen avulla säätöjä voi muokata vapaammin. Laitettuani equun vain pienen buustin bassoon rupesi ääni kuulostamaan jo asiallisemmalta. DSP tekee silti välillä jotain hiukan omiaan, minkä huomasi aaltomuodoiltaan hyvin puhdasta SID-musaa kuunnellessa. Äänenvoimakkuutta voi säätää samasta sovelluksesta, mutta piuhalla soittaessa sekin aiheuttaa äänen katoilua. Olisikohan tämä ollut ihan mahdotonta tehdä toisin?
Tyypillisesti BT-kajarien elementit sojottavat joko suoraan ylös tai sivulle, mutta Anker päätti kallistaa niitä hieman ylöspäin, mikä lieneekin pöydällä olevalle pötkölle ihan hyvä ratkaisu, sillä ääni ei heijastu aivan yhtä innokkaasti heti kovasta pinnasta. Kaiuttimen sijoittelulla tuntuu olevan kohtuullisen paljon merkitystä, sillä korostus muuttuu etäisyyden myötä reippaasti. Eräs käyttökohteeni Motionille tulee olemaan leffakajari, jolloin volaa on hyvä olla, koska joidenkin leffojen äänet ovat niin surkeaa pihinää. Ääntä pötkylästä tosiaan lähtee jopa yllättävän paljon, mutta jossain kohdassa mukaan ilmaantuu tuttu purkkimaisuus, joten järkevimmät volot ovat aika maltilliset. Sekalaisissa lukemissani arvioissa äänenlaatua on jopa kehuttu; itse en nähnyt siinä mitään erityistä kehuttavaa (mikä vahvistaa herkästi näkemystä siitä, että jotkut “arviot” ovat lähinnä maksettuja mainoksia).
Värkin koko leveys on 25 cm ja vasemman ja oikean laidan kauimmaisilla elementeillä on 20 cm etäisyyttä toisistaan, joten jonkun sortin stereokuva on mahdollinen. Käytännön testailun perusteella sellaista tosiaan onkin, mistä saattaa olla leffojen kanssa jotain marginaalista iloa. Läheltä kuunnellessa kajarin sisäisen kohinan voi erottaa selvästi, mutta toiston aikana tai normaalilta kuunteluetäisyydeltä se ei onneksi erotu. Laatuvaikutelmaa moinen kohina ei toki paranna. Positiivisena puolena Motion ei vingu, jos sitä lataa toiston aikana läppärin USB-liittimestä – vinkuna on ollut riesana omistamissani JBL:issä ja Rockbox Brickissä. Erillisellä laturilla nekin sentään pysyivät hiljaisempina.
Kuten arvelinkin, Graalin maljaa ei vieläkään löytynyt. Ehkäpä toisena vaihtoehtona harkitsemani Marshall olisi ollut parempi valinta, mutta se olisi ollut vieläkin kalliimpi ja painavampi. En tässä vaiheessa jaksa enää uskoa, että sitä täydellistä matkakaiutinta on olemassakaan, vaan aina on pakko tehdä kompromisseja koon, hinnan, ominaisuuksien ja äänenlaadun välillä. Näin ollen Anker Soundcore Motion Plus saa arviokseen 3,5/5 “ihan kiva”. Lisään alle, jos jotain uutta ilmenee pidemmän käytön myötä.
edit: Pötkö tukee normaalin SBC:n lisäksi aptX:ää, joten ainakin Androidista pitäisi saada vähän parempaa äänenlaatua. iLaitteista heikommin. Kantavuus tuntuu olevan varsin hyvä.
