.Markku Reunanen.

Ruutia valkokankaalla

Otin vakavampien lukemistojen väliin jotain hieman viihteellisempääkin taas: Pertti Avolan Ruutia valkokankaalla – elokuvien villi länsi on uunituore kotimainen yleiskatsaus lännenelokuvaan. Vaikka sivuja on noin kaksisataa, ei kirjan lukemiseen rauhallisella tahdillakaan mennyt lopulta kuin muutama tunti, sillä tekstiä ei ole kovin paljon. Koko sivun tai aukeaman kuvat vievät runsaasti tilaa, ja asettelu on kaikkiaan varsin ilmavaa.

Vaikka etenemisjärjestys onkin pääpiirteissään kronologinen, ei teos kuitenkaan ole mikään kaavamainen kronikka, vaan kukin luku käsittelee aina jotakin tiettyä teemaa. Osansa saavat niin lännen myytit, cowboyt, rosvot, intiaanit kuin spagettiwesternitkin. Väliin on mahdutettu sivun tai kahden infopläjäyksiä yksityiskohtaisemmista aiheista. Kenties läpitunkevin teema on jo kirjan nimessäkin heijastuva “todellisen lännen” ja elokuvien ym. medioiden välinen ristiriita: rajaseutujen hahmot olivat harvoin sitä, mitä leffoissa nähdään.

Ruutia valkokankaalla oli itselleni ennen kaikkea hauskaa luettavaa. Aivan kaikista näkemyksistä en ollut samaa mieltä, mutta joka tapauksessa sain uusia näkökulmia rakkaaseen lajityyppiin. Valtaosa mainituista leffoista oli jo entuudestaan tuttuja (tosin englanninkielisillä nimillään), mikä ei ole suurikaan yllätys muutaman vuoden ankaran katseluputken jäljiltä. Onneksi sentään uusiakin teoksia tuli vastaan, joten luottokortti saa taas käyttöä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjaan oli kaiveltu aitoja, itselleni tuntemattomia vanhoja valokuvia, joista ainakin hieman välittyy historiallisen lännen rähjäisyys sekä monimuotoisuus.

Add comment April 20th, 2017

Farssikasa

Sain käsiini vielä peräti yhdeksän SF:n julkaisemaa sotilasfarssia, joita on näin pääsiäisen kärsimysnäytelmän hengessä tullut kaluttua läpi. Ajattelin, että aiemmin nähdyt Fennadan farssit olivat puuduttavia, mutta kyllä nämä SF:n pätkät olivat vieläkin tuskastuttavampia. Loilotusta, enemmän ja vähemmän feikki-savolaesia ja lemmenleikkejä tarjoilivat tällä erää:

• Serenaadi sotatorvella (1939). Kasan vanhimmassa nähdään sekä Kaarlo Angerkosken naamanvääntelyä että armeijasta luistaneiden (Raakki-Kustaa ja kanttori) dissaamista. Sotapojat vievät naiset lopulta.
• Niin se on, poijaat! (1942). Sekalaisista loilotuspätkistä ym. koostuva elokuva on sota-ajalta ja näyttääkin välillä lähinnä vaivaannuttavalta rekrymainokselta. Vellihousu runoilija saa sotilaskutsumuksen ja pikkupojat laulavat Valalaulua.
• Serenaadiluutnantti (1949). Tällä kertaa loilottaa Henry Theel. Ylikersanttia höynäytetään.
• Kenraalin morsian (1951). Sekalaista sekoilua ja joviaali savolaespoeka. Shown varastaa Elsa Turakaisen överiksi vetämä esoteerinen Tussari.
• Komppanian neropatit (1952). Savolaespoeka Tossavainen ja korpraali Konstila joutuvat kommelluksesta toiseen. Mukana häröilyssä myös meriltä palannut rempseä täti.
• Kasarmin tytär (1954). Muusikkosotamies meinaa viedä kasarmilla kasvaneen neidon, joten upseeristo yrittää tulla hätiin. Yllättäen kaikki juonittelut menevät mönkään ja Tauno Palon esittämä majuri saa rukkaset(!).
• Majuri Maantieltä (1954). Masa “Pätkä” Niemi on Chaplin-henkisenä kulkurina kaksoisroolissa ja päätyy sekaannuksen kautta varuskuntaan majuriksi. Talonmies Pikkarainen nähdään puolestaan häpeilemättömän rasistisessa mustalaisroolissa. Varmaankin tämän porukan hauskin.
• Vääpeli Mynkhausen (1957). Kenraali ja vanha vääpeli laittavat villit sukulaispojat sotilaalliseen kuriin. Lykkäystä hakenut hienohelma menettää morsiamensa luutnantille (tietysti).
• Vatsa sisään, rinta ulos! (1959). Tässä vaiheessa lajityyppi alkoi olla jo pahasti kulahtanut. Helge Herala ristiinpukeutuu naiskammoisena kapteenina. Eräänä myyntivalttina näytetään nakuja tyttökoululaisia.

Useimpien takana on nimimerkki Topias, jonka näytelmiin tekeleet perustuivat. Kaikki filkat eivät ole tyylipuhtaita, kasarmille sijoittuvia farsseja, vaan pikemminkin fuusioita musiikkikomedian ja muun ilkamoinnin kanssa. 1950-luvun jälkipuolella upseereillekin sai jo ruveta nauramaan, vaikkei varsinaiseksi pelleksi näissäkään joudu kuin ehkä Helge Heralan kapteeni. Vakionaamoilla mentiin taas – ainakin Siiri ja Kaarlo Angerkoski, Kullervo Kalske, Reino Valkama, Elsa Turakainen ja Sakari Halonen nähtiin toistuvasti (kuten myös Fennadan leffoissa).

Add comment April 16th, 2017

Neljä monnia

Aiemman sotilasfarssikatsauksen vanavedessä hankin vielä toisenkin Ylen julkaiseman kokoelman, Monnit armeijassa, jossa on neljä toisiinsa tavalla tai toisella liittyvää elokuvaa. “Monni” on tässä siis vanhahtava nimi alokkaalle ts. mokkerille, mopolle eli mortille. Mitään suuria yllätyksiä ei näissäkään nähty:

• Kaikkien naisten monni (1952) on kokoelman vanhin. Pääosassa nähdään Lasse Pöysti, kuten monessa muussakin sotilasfarssissa. Maalta saapunut lukutaidoton alokas Nieminen herättää naisissa äidillisiä vaistoja ja miehistyy matkan varrella.
• Miljonäärimonni (1953) jatkaa samoilla linjoilla: Lasse Pöysti tälläkin kertaa asialla. Rikas ja hemmoteltu alokas Vihuri yrittää sluibata joka käänteessä rahojensa turvin, mutta oppii – tietysti – leffan kuluessa miesten tavoille.
• Laivaston monnit maissa (1954) perustuu aikalaisnäytelmään. Armeijateema unohtuu lähes kokonaan ja kyseessä on pikemminkin tavanomainen tuskastuttava romanttinen komedia. Pursimies Pokkaa ei yllättäen esitäkään Lasse Pöysti, mutta hänet nähdään sentään pienessä sivuosassa hönttinä maisterina. Pokka haetaan alussa väkisin sotaväkeen poliisien saattamana, mikä on muuten kepeässä hömpässä yllättävänkin raju piirre.
• Sankarialokas (1955) ei nimensä puolesta ole Monni-elokuva, mutta käytännössä erittäin paljon sitä: Lasse Pöystin esittämä kirjailijanalku koettaa sopeutua miesten kouluun voidakseen pyytää everstin tyttären kättä. Välillä nähdään mielikuvitusjaksoja, kuten Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957). Mukana myös stereotyyppinen hevoskauppoja veivaava mustalainen. Lopuksi miehistytään(!).

Ilmeinen toistuva teema on ainakin armeijan suotuisa vaikutus niin juntteihin, nyhveröihin, laiskureihin kuin hienohelmoihinkin. Lopussa löytyy yhteishenki ja ryhti (sekä nainen), vaikka matkan varrelle mahtuukin monenlaista romanttista ja sotilaallista kommellusta. Asetelma on siis kaikkiaan varsin positiivinen, eikä etenkään ylemmistä upseereista tehdä koskaan kovin häijyä pilkkaa – hölmön roolin saavat lähes poikkeuksetta alokkaat. Näin yhdeksän leffan jälkeen vakionaamat alkavat jo hiukan kulahtaa: Pöystin lisäksi nähdään etenkin Heikki Savolaista, Jussi Jurkkaa, Leo Jokelaa ja Pentti Viljasta.

Add comment April 1st, 2017

McCabe & Mr. Naughton

Kun kerran tällainen fanipoika olen, niin hankin oikein rahalla McCabe & Mrs. Millerin (1971) alkuperäisteoksen eli Edmund Naughtonin McCaben (1959). Kirjasta on ilmeisesti tullut jonkinlainen haluttu harvinaisuus, sillä 1971 leffan vanavedessä painettu, alkujaan 75 sentin hintainen kioskikirjakin oli posteineen yli 40 euroa, puhumattakaan vanhemmista painoksista. Mutta sehän on rahaa vain, joten mennään suoraan tärkeimpään kysymykseen: miten kirja eroaa Altmanin leffasta?

• Kerronta tapahtuu kirjassa erittäin vahvasti McCaben perspektiivistä. Harvoja muita hahmoja mainitaan edes nimeltä.
• Berg lienee kirjan “Socialist Swede”, mutta monet muut leffan hahmot pikku sivujuonineen puuttuvat kokonaan. Esimerkiksi Bartia ja Idaa tai useimpia ilotytöistä ei sivuilla nähdä ollenkaan.
• McCabe on elokuvassakin keikari sekä julkisivu, mutta kirjassa lisäksi hyvä ihmistuntija sekä pyssymies, jolla on modifioitu Colt.
• McCabe ei kerro sammakkovitsejä.
• Mrs. Miller häipyy toisinaan rilluttelemaan Bearpawiin, osoittaen samalla itsenäisyyttään.
• McCabe on kirjassa jossain määrin kiinalaisten suojelija, joka mm. keskeyttää lynkkauksen.
• Sheehan on huomattavasti paskamaisempi hahmo, joka veljeilee avoimesti Firman kanssa ja ilakoi pyssymiesten tulolla.
• Bearpawn lakimies ei edistä omaa vaalikampanjaansa, vaan on vanha kyyninen mies, joka vain vihaa Firmaa ja haluaa oikeuden voittavan.
• Cowboytä ei ammuta.
• Lopun ammuskelu on kirjassa varsin samanlainen, joskin se tapahtuu mudassa eikä lumessa.
• Kirkko ei syty tuleen lopuksi eikä luihua pappiakaan ammuta (harmi!).

Leffassa McCaben tausta jää hämärän peittoon, mutta kirjassa siitä kerrotaan paljonkin. “Pudgy” on kotoisin idästä, jossa ammattipelurin ura ei kuitenkaan lähtenyt lentoon, joten hän lähti länteen. Lopputaistelun alkaessa McCabe on ollut Presbyterian Churchissa jo neljä vuotta, mikä jää elokuvassa epäselväksi. Mrs. Miller ei ole (ollut) naimisissa lainkaan, vaan pitää sormusta ja nimeä vain arvostuksen vuoksi. Constancen kurjasta lapsuudesta kuullaan jotain, ja samoin kolmen tappajan olemusta sekä keskinäisiä suhteita avataan huomattavasti elokuvaa enemmän.

Jossain lukemassani arviossa kirjaa ei mainittu kovin hyväksi, mutta itse kyllä tykkäsin. Seuraavan kerran – varmaan olisikin taas aika – katsoessani Altmanin filkkaa tulee tapahtumien kulkua varmasti vertailtua kirjassa kerrottuun.

Add comment February 23rd, 2017

Johnsonin piirikunnan sota

Johnson County Warina tunnettu, n. 1890 käyty kahakka on innoittanut lukuisia lännenelokuvia enemmän ja vähemmän suorasti. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrattuna kyseessä oli Wyomingin suurten karjatilallisten sekä uudisasukkaiden – joita syytettiin karjavarkaiksi – välinen konflikti, johon osallistuivat myös Teksasista palkatut pyssymiehet. Lopulta paikalle kutsuttiin liittovaltion joukot rauhoittamaan tilannetta. Ajalle tyypilliseen tapaan käytännössä kukaan ei joutunut lopulta edesvastuuseen murhista. Aiheesta on nyt tullut katseltua useampi leffa, joista tässä listaa:

• The Virginian (1946). Varsin tavanomainen fiftaripätkä, jossa ei oikeastaan oteta kantaa siihen, ketkä olivat konfliktin hyviksiä tai pahiksia. Etäiseksi jäävä karjavarkaiden porukka ei oikein edusta kumpaakaan puolta.
• Devil’s Doorway (1950). Mann sekoitti soppaan aika poikkeuksellisiakin aiheita, sillä mukana on sisällissodan jälkilöylyjä sekä intiaanien syrjintää. Syyllinen on tällä kertaa ahne rasistinen lakimies. Ranchin piiritys, lammasfarmarit ja ratsuväki ovat suorimmat viittaukset oikeisiin tapahtumiin.
• Shane (1953). Etäisten laaksojen mies on varmaankin tunnetuin aiheesta kertova elokuva. Nimet ja tapahtumat ovat pitkälti kuvitteellisia, mutta uudisasukkaiden ahdinko karjatilallisten puristuksessa on sentään esillä. Pale Rider siirsi samat kuviot kullankaivajien kontekstiin.
• The Redhead from Wyoming (1953). Tästä ei oikein jäänyt muuta mieleen kuin saluunanpitäjää esittävä Maureen O’Hara, joka ei juurikaan muistuta oikeaa Cattle Katea (joka hirtettiin syytettynä karjavarkaudesta).
• Heaven’s Gate (1980). Lähinnä floppaamisestaan tunnettu Ciminon suurelokuva on itse asiassa varsin hyvä, etenkin jos katsoo leikkelemättömän pitkän version. Useimmat henkilöt ovat oikeilla nimillä, ja Heaven’s Gate lieneekin kaikista elokuvista lähinnä tositapahtumia, vaikkei sekään kovin tarkasti. Sympatiat ovat vahvasti pientilallisten puolella.
• Johnson County War (2002). Ikäänsä vanhemmalta näyttävä melkein kolmen tunnin tv-draama, joka perustuu ainakin löyhästi todellisuuteen. Päähenkilöt, Hammettin veljekset, ovat mitä ilmeisimmin täysin kuvitteellisia hahmoja. Sympatiat tässäkin pientilallisten puolella.

Viittauksia Johnsonin piirimestaruuskisoihin on lisäksi tullut vastaan jokusessa leffassa. True Gritissä Rooster Cogburnin mainitaan osallistuneen kapinaan, Gunsmokessa pyssymiehet pakenevat Wyomingista, ja mainio Day of the Outlaw sijoittuu sekin piikkilankojen repimään territorioon. Ehkä mielenkiintoisin skaala on tullut Ella “Cattle Kate” Watsonin osaksi: Johnson County Warissa Ella on rääväsuinen prostituoitu, Heaven’s Gatessa hienostunut (mutta edelleen prostituoitu) ja Redheadissa siivommin vain kapakan emäntä – todellinen henkilö oli ilmeisesti kuitenkin vain karjankasvattaja.

3 comments February 10th, 2017

2016 touhut

Jos oli 2015 stressaava, niin eipä viime vuosikaan yhtään sen helpompi; ehkä jopa tuskaisempi. Tavanomaisten duunin ja vanhemmuuden velvoitteiden lisäksi niskassa painoivat entistä pahemmin opintojutut, kun opinnäytteen väsäily ja siihen liittyvät moninaiset prosessit alkoivat tulla loppusuoralle. Taustalla yleistä ankeutta on lisännyt se, kuinka jotkut ovat ilmeisesti menettäneet kaiken kosketuksensa todellisuuteen ja käyttävät kaikki liikenevät voimansa moninaisen vihapuheen suoltamiseen netin (tai presidentinvaalikampanjan) täydeltä.

Ei vuosi sentään ihan pelkkää kurjuuttakaan ole ollut. Juniori on kasvanut ja oppinut kaikenlaisia taitoja, ja tulihan tässä tosiaan täytettyä tasavuosiakin. Länkkärimaratonit ovat järjestelyvaivasta huolimatta edelleen vuoden valopilkkuja. Tunnelma on tässä vaiheessa varovaisen toiveikas, sillä tänä vuonna velvoitteiden pitäisi lopulta jo hieman hellittää.

Skenetykset ja retroilut

Valitettavan hiljaista tällä saralla, vaikka Vammala Partyä varten tuli sentään huhkittua oikein tosissaan: neljä kuvaa, kaksi pikku demoa ja vieläpä interaktiiviseksi muutettu 80-luvun sarjis, johon palaan joskus myöhemmin, kun projekti etenee. Mukana menossa tuttuun tapaan myös Roz, Dr. TerrorZ sekä Yzi. Assemblyille teimme pienen paluun dossille: Amica Magick on vähän mitä on, mutta ainakin kääntäjät ja muut ovat taas todistettavasti kunnossa. Manun kanssa kyhätyn C-visan voinee laskea produksi senkin.

MSX-ryhmämme Lieves!Tuore täytti jo 20 vuotta, mitä juhlistettiin asiaankuuluvasti Vammala Partyillä. Paikalle saatiin suuri osa jäsenistä – ainakin kaikki aktiivit. Jalkapalloharkkojen jälkeen 1996 perustettu retroryhmä osoittautui muita aikalaisvitsejä kestävämmäksi, eikä lopahtamisesta ole merkkejä näkyvissä edelleenkään. Alun perin funtsimme, että vuosijuhla pidettäisiin oikeasti Lievestuoreella, mutta ideasta oli kuitenkin käytännön syistä luovuttava.

Skenetyksen ja yleisen retroilun välimaastoon sijoittuva Pixel Polizei -konvertteri tuli julki vuoden alussa. Työkalusta ei tullut mikään varsinainen hitti, ja työmääräkin osoittautui aivan kohtuuttomaksi, joten olkoon nyt jonkun aikaa hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Tulipa ainakin opittua kaikenlaista eri kasibittikoneiden ohjelmoinnista ja grafiikkatiloista. Tuunasin PETSCII-edikkaakin huomattavasti, vaikka suurin osa sisäisistä muutoksista ei juuri käyttäjälle näykään. X-partyn vaatimattomaksi jääneessä kompossa ilmeisesti kaikki kuvat olivat edikkatekeleitä, joten tarkoitus sinänsä täyttyi.

Konekanta ei juuri muuttunut – retroroinaa on muutenkin jo niin paljon, ettei lisää oikein pysty hankkimaan. Loppuvuodesta tilasin sentään XE-Atareille sopivan ulkoisen muistinlaajennuksen, joka on saanut toistaiseksi odotella sopivaa hetkeä (mitään varsinaista tarvetta ei ole, kun 600XL:ni on jo laajennettu). Noin muuten vuoden tietokonevirittely kohdistui lähinnä Linux-läppäreihin.

Tutkimustohinat

Artikkelit, lehtijutut ym. jäivät 2016 vähäisiksi, vaikkakin perustellusta syystä. Merja Salon kanssa sentään saatiin julkaistua kepeä katsaus suomalaisesta Amiga-pioneerista, sekä Terpan kanssa Skrollissa PETSCII-juttu. Artikkeleita on toki jatkuvasti tekeillä ja pari vertaisarvioinnissakin, mutta katsotaan nyt, miten niiden kanssa käy.

Suurin osa kirjoitus- ja tutkimustyöstä on kohdistunut kiviriippaan nimeltä väitöskirja. Keväällä oli sopivasti noin kuukausi aikaa kirjoitteluun ja väänsin nippuväikkärin johdantoa kasaan sivun päivässä – toisinaan inspiraation ja toisinaan riittämättömyyden tunteen vallassa. Tässä vaiheessa lopussa ovat niin motivaatio, kunnianhimo kuin yleinen häveliäisyyskin, joten ihan hyvä, että myös projekti on lopuillaan. Esitarkastajilta tuli sekä tukistusta (ihan aiheesta) että kiitosta, ja kun molemmat ehdottivat työn hyväksymistä, niin korjailujen jälkeen puolustanen opinnäytettä 17.2. Porissa.

Leffavuosi

2014 ja 2015 olivat hulppeita länkkärivuosia: katselin yli 150 näkemätöntä westerniä molempina vuosina, mutta nyt tahti on lopulta hiipunut. Yhtäältä järkevä katseltava on käynyt vähiin ja toisaalta olen katsellut vaihteeksi muitakin genrejä. Ihan tarkkaa lukemaa ei ole, mutta aiemmin näkemättömiä tekeleitä kertyi listaan hiukan reilu 60 kappaletta. Uudet ison rahan tuotannot, kuten Diablo, Jane Got a Gun ja The Magnificent Seven todistivat vahvasti länkkärien uuden tulemisen puolesta, vaikka teoksina eivät järin ihmeellisiä olleetkaan.

Leffavuoden eräs kohokohta oli tietysti McCabe & Mrs. Millerin Blu-ray-julkaisu, jota oli povattu ja kytätty jo vähintään parin vuoden ajan. Olen hehkuttanut leffaa epäilemättä kaikille jo ihan tarpeeksi, mutta kyllä se edelleen kesti uudelleenkatselun (tai pari) oikein mainiosti. Harvempi länkkäri on vastaavalla tavalla kokonaisteos, jossa juoni, hahmot, ympäristö ja lavasteet kaikki kietoutuvat kiinteästi toisiinsa (no niin, hehkutinpa taas).

Muu katselu keskittyi keväällä uusiin ja vanhoihin scifi-leffoihin – Alienit, Predatorit, Martianit, Interstellarit, Gravityt sun muut – ja jossain määrin fantasiaan Lortista Hobittiin. Olin nähnyt joskus taannoin pari ensimmäistä Harry Potteria, mutta sarja ei tuolloin juuri kiinnostanut. Nyt uudella yrityksellä ja kokoelmaboksin voimin sain huispaukset huispattua hamaan loppuunsa. Putkeen katsomisesta seurasi tunne, että jokainen episodi on oikeastaan sama leffa vähän eri paketissa. Oculus reparo! Kummallisemmista sivujuonteista mainittakoon tässä vielä sotilasfarssit.

Add comment January 1st, 2017

Enska, muttei Hanskia

Eilen kuultiin pitkään odotettu ja jo kertaalleen peruttu Ennio Morriconen konsertti Hartwall-areenalla. Konsertin piti olla jo tämän vuoden keväällä, mutta se peruuntui maestron selkävaivojen takia – ihan kunnossa ei näyttänyt olevan vieläkään, kun orkesteria piti johtaa istualtaan ja perässä kulki avustaja. Kaikesta päätellen tämä suomenkeikka lienee ainoa laatuaan, joten hyvä, että paikalle pääsin.

Hartwall-areena ei ole tarkoitettu miksikään klassisen musiikin konserttisaliksi, mihin nähden orkesteri kuulosti ainakin minun puukorvaani permannolla ihan hyvältä. Ääni kuultiin siis toki mikitettynä kaiuttimien kautta. Ainoastaan jonkun korkealta soivan huilun (pikkolohuilun?) ääni ylikorostui ja lähes sattui korviin. Orkesterin lisäksi paikalle oli kuskattu iso kuoro ja solistiksi muutamassa biisissä kuultu sopraano Susanna Rigacci.

Enska on jossakin haastattelussa sanonut kyllästyneensä imagoonsa länkkärisäveltäjänä, ja toki totta on, että CV:ssä on monia muitakin merkittäviä ja tunnettuja (leffa)biisejä, kuten keskiviikkona kuultu Chi mai. Suuri – jollei suurin – osa yleisöstä oli kuitenkin tullut paikalle kuullakseen niitä ikonisia länkkäritunnareita, joita ikävä kyllä tarjoiltiin hyvin niukasti: ensimmäisellä puoliskolla muutama parhaiten tunnettu kappale ja jälkimmäisellä sitten pari tuoreesta Hateful Eight -leffasta, josta tipahti lopulta myös se pitkään viipynyt Oscar.

Olisin ainakin itse kernaasti vaihtanut muutaman loppupuolen unettavan viuluslovarin tunnetumpaan tavaraan, vaikka maestron muun tuotannon kuulemisessa jotain sivistävää onkin. Useammin kulutetuilla lavoilla ohjelmisto voisi hyvin ollakin jotain muuta, mutta luultavasti ainoaksi jäävällä suomenkeikalla olisi kohtuudella voinut hiukan tinkiä jääräpäisestä monipuolisuuden esittelystä ja antaa periferian yleisölle sitä, mitä se halusikin 🙂

Add comment December 1st, 2016

Lännen kummajaiset

Lännenelokuvat olivat niin pitkään suosittu ja läpitunkeva lajityyppi, että niissä on esiintynyt aika yllättäviäkin naamoja. Harvempi varmaan pitää esimerkiksi Jack Nicholsonia länkkärikasvona, mutta niinpä vain CV:ssä komeilee neljä westerniä. Elviksen tasoltaan vaihtelevista yritelmistä kirjoitin oikein kokonaisen postauksenkin hiljattain. Seuraavassa jotain hieman marginaalisempia poimintoja kuvakavalkadin muodossa:

Lista ei tietenkään ole läheskään täydellinen, sillä länkkäreissä on viuhahtanut paljon suurempikin sakki, etenkin jos lasketaan mukaan TV-sarjat. Useimpien näyttelijöiden (tai laulajien jne.) kohdalla länkkärivierailu jäi ainoaksi. Enin osa näistä pistäytymisistä näyttää sijoittuvan 1970-luvun taitteeseen, jota itse pidän lännenelokuvan kultakautena – jos nyt ei näiden, yleensä vaatimattomiksi jääneiden vierailujen ansiosta.

edit: mahdollisia lisäyksiä: Gina Lollobrigida – Bad Man’s River (1971), Sam Peckinpah – China 9, Liberty 37 (1978) ja Orson Welles – Tepepa (1969).

Add comment November 27th, 2016

McCabe & Mrs. Miller: The Map

In the lines of the previous map of the Once Upon a Time in the West opening scene, me and Tero started a bit larger undertaking: the map of Presbyterian Church, the mining town where Altman’s McCabe & Mrs. Miller (1971) takes place. Mapping a complete – and messy – town turned out significantly trickier than just one yard, but here’s version 1.0 and my original sketch for your pleasure:

And a scalable pdf file for checking the details better and printing. There are some dead angles that are not visible, so the exact placement of roads and rivers is rather preliminary. Likewise, most buildings aren’t exactly to scale. Another thing to note is that the map represents the situation at the end of the movie – the town keeps growing and changing a lot throughout the movie, starting from not much more than a few huts and shelters.

Add comment November 12th, 2016

McCabe & Mrs. Citerion

Pitkään ja hartaasti odottamani McCabe & Mrs. Miller -blu-ray julkaistiin lopultakin tänä vuonna. Asialla oli taasen hyvillä julkaisuilla kunnostautunut Criterion, joten laatua sopi odottaa. Leffa on vähintään top 10 -länkkäreissäni, jollei peräti top 5 – Altman tosin kutsui filkkaa anti-westerniksi, eikä se tosiaan normaaliin muottiin mahdu. Tapahtumat sijoittuvat Presbyterian Church -nimiseen kaivoskylään, joka sijainnee jossakin luoteessa lähellä Kanadan rajaa (kuvauspaikka sijaitsikin Kanadassa).

Aiemmin saatavilla on ollut lähinnä tuhnuinen DVD, joka ei todellakaan tee oikeutta lähdemateriaalille, vaikkei nyt ihan toivoton olekaan. DVD-julkaisua luonnehtii etenkin kuvan punaruskeus. Amazon ja luultavasti aikanaan myös Warner ovat kaupanneet leffasta myös stream-versiota 720p-laadulla. Sain senkin *köh köh* jostain käsiini, mutta ero DVD:hen ei ollut valtavan suuri. Värimaisema oli vedetty harmaaksi ja aika pimeäksi. Criterionilla olivat tehneet puolestaan kokonaan uuden 4k-skannauksen, joka oli sitten pakattu BD:lle sopivaksi full hd:ksi (1920×1080). Alkuperäinen matsku on ollut tarkoituksella suttuista ja kohinaista, ja kohinaa on jätetty kuvaan edelleen paljon; parempi näin kuin posterointi liialla korjailulla. Väriruuvia on väännetty tässä versiossa lähinnä vihreään suuntaan ja samalla tehty gammakorjausta, joten lopputulos on selvästi kahta muuta kirkkaampi niin hyvässä kuin pahassakin.

Näin kolmannella katselullakin löytyi jälleen uutta löydettävää, mitä kohennettu kuvanlaatu osaltaan auttoi. En ollut aiemmin esim. huomannut kylän sijaitsevan aivan järven vieressä, ja Terence Hillin bongaaminen oli tietysti palkitsevaa. McCaben haparointi kävi yhä ilmeisemmäksi, ja myös se, kuinka aikaisessa vaiheessa monet tärkeät käänteet itse asiassa tapahtuvat. McCaben antisankarin rooli lienee yhtäältä Altmanin ja toisaalta Beattyn aikaansaannosta, sillä alkuperäisessä kirjassa hahmo on kuulemma oikeastikin revolverisankari. Alla sama kohta kaikista kolmesta eri julkaisusta vertailun vuoksi:

Add comment November 7th, 2016