Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.
Töitä ja tutkimusta
Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.
Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.
2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.
Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.
Skenetyksiä
Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.
Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.
Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.
Tietotekniikkaa
Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.
Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?
Shakkia
Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.
Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.
Leffoja ja sarjoja
Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.
Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.
Muita puuhia
JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.
Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.
Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.
Päätös oli tehty jo viime viikolla, mutta sain vasta eilen virallisen vahvistuksen sille, että hakemukseni digitaalisen kulttuurin dosentuuriin Turun yliopistolle hyväksyttiin. Ihan tervetullut valopilkku tähän ryydyttävään koronavuoteen sekä samalla merkki akateemisesta aikuistumisesta loputtomalta tuntuneen jatko-opiskelu- ja postdoc-limbon jälkeen. Vaikka dosentin titteliä onkin vedetty lokaan yhtäällä pääministerien ja toisaalla “kohudosentin” toimesta, on sillä vielä ainakin asiaa tuntevien parissa positiivinen merkitys.
Mitä tästä sitten seuraa? Eipä välittömästi juuri mitään, sillä dosentuurin mukana ei tule automaattisesti sen enempää palkkaa kuin velvoitteitakaan. Muodollisesti dosentuuri pätevöittää joihinkin väitöskirjoihin liittyviin tehtäviin, kuten ohjaajana, esitarkastajana tai vastaväittäjänä toimimiseen (käytännöt vaihtelevat hieman eri paikoissa), ja muuta hyötyä siitä saattaa olla virantäytöissä ja arvioinneissa. Ulkomailla dosentti merkitsee usein jotain aivan muuta – kuten myös lisensiaatti – joten maailman turuilla joutunee taas selittelemään, mistä on kyse. Keskieurooppalaisten maiden habilitaatio on suunnilleen vastaava prosessi, mutta esimerkiksi Jenkkilässä moisia ei harrasteta.
Jokseenkin pitkän ja tuskallisen väännön jälkeen WiderScreenin erikoisnumero Home Computer Cultures and Society Before the Internet Age (2–3/2020) on julkaistu. Olin numerossa Gleb J. Albertin ja Julia Erdoganin kanssa vierailevana toimittajana, mihin sisältyi monenlaista asiaankuuluvaa toimitustyötä artikkelien korjailusta vertaisarvioijien etsimiseen. Artikkelit ovat laajennettuja versioita Sveitsissä pidetyn konferenssin esityksistä, joten jossain mielessä kyseessä on samalla konferenssijulkaisu. Mukana on paljon mielenkiintoista luettavaa niin BBS-kulttuurista, piratismista kuin demoskenestäkin: sisällön puolesta aika samaa tavaraa kuin vuoden 2014 Hacking Europe -kirjassa.
Tänään tuli virallinen varmuus sille, että demoskene on hyväksytty kansallisen elävän perinnön luetteloon, jota ylläpitää Unescon täkäläinen edustaja eli Museovirasto. Itse en ollut mikään hankkeen puuhamies, mutta kirjoitin suurimman osan hakemuksen tekstistä, otin ruutukaappaukset ja hankinpa vielä melkein kaikki yhdistyksetkin tukijoiksi – alkujaan piti toki olla vain vähän auttelemassa 🙂 Asiaan liittyviä linkkejä:
Suomen hakemus oli osa laajempaa Art of Coding -hanketta, jonka tavoitteena on saada demoskene tunnustettua Unescon aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Seuraavaksi odotellaan muiden maiden hakemusten etenemistä. Tällä hetkellä Saksan hakemus on käsittelyssä ja ainakin parissa muussa maassa aktiivisuutta, mutta ensimmäinen läpi mennyt näyttää olleen pieni, mutta sisukas Suomi. Demoskene oli samalla ensimmäinen digitaalisen kulttuurin muoto, joka pääsi suomalaiseen luetteloon.
Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.
Töiden paiskintaa
Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:
Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.
Skenepuuhat
Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.
Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!
Shakkivuosi
Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.
Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.
Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin
Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.
Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.
Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.
Leffat: sitä sun tätä
Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂
Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.
Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!
Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain: How Teenagers and Amateurs in Communist Chzechoslovakia Claimed the Medium of Computer Games on kiintoisa kurkistusikkuna rautaesiripun takaisen 1980-luvun Tšekkoslovakian tietokoneharrastajien elämään. Retroaiheisia kirjoja julkaistaan tällä hetkellä ennennäkemätöntä tahtia, ja suuri osa niistä on värikkäitä kepeitä “kahvipöytäkirjoja”, joiden äärellä voi nostalgisesti bongata nuoruutensa laitteita tai pelejä. Tämä opus edustaa kirjon toista ääripäätä, akateemista aiheen tutkimusta, mistä kertoo osaltaan myös arvovaltainen julkaisija MIT Press.
Manic Miner -henkinen kansi.
Siinä missä länkkärit saattoivat – rahojen salliessa – marssia kauppaan ostamaan itselleen kotitietokoneen, kamppaili Itä-Euroopan harrastaja monenlaisen niukkuuden parissa. Oma kansallinen mikrotietokoneiden tuotanto oli pitkään suunnattu lähinnä koulukoneisiin eikä muutenkaan riittänyt kattamaan suurta kysyntää, joten laitteita (etenkin Spectrumeja) on muiden saantikanavien lisäksi salakuljetettu ulkomaankomennuksilta. Pelit ovat puolestaan levinneet kopioina kaseteilla paljon helpommin kerhojen ja tuttujen välityksellä, ja rautaesiripusta huolimatta harrastajilla on ollut laajoja piraattipelikokoelmia. Tietokoneohjelmia koskevaa lainsäädäntöä ei ensinnäkään ollut olemassa, minkä lisäksi itäblokissa läntisten tuotteiden oikeuksia tuskin olisi muutenkaan varjeltu.
Vaikka järjestelmä ja paikka olivatkin kovin erilaiset kuin vaikka koto-Suomessa, ei kaikki sivuilla vastaan tuleva vaikuta kovin eksoottiselta. Pelejä kopioitiin ahkerasti täälläkin ja myös keskustelut kotitietokoneiden “hyödyllisistä” käyttökohteista ovat tuttua kauraa. Kerhoja oli meilläkin, tosin Tšekkoslovakiassa niiden rooli näyttää olleen huomattavasti suurempi, minkä lisäksi ne usein toimivat (ainakin nimellisesti) puolisotilaallisten järjestöjen kuten Svazarmin alaisuudessa. Tietokonelehdistön puuttuminen on ainakin todellinen ero: meillä Printti, C-lehti ja etenkin MikroBitti olivat laajasti luettuja merkittäviä toimijoita tietokoneharrastuksen piirissä. Lehdistön tarvetta paikkasivat Tšekkoslovakiassa kerhojen jäsenlehdet, joista suosituimmat levisivät varsinaisten kerhojen ulkopuolellekin.
Vaikka kirja onkin akateeminen, ei se ole mitenkään raskasta luettavaa tai yliteoreettinen. Jo alusta asti itselleni tuli vahva tuttuuden tunne, sillä lähestymistapa muistuttaa Petri Saarikosken Koneen Lumoa (2004), joka käsittelee suomalaista tietokoneharrastusta (nykyään ladattavissa ilmaiseksi täältä). Painetun kirjan lisäksi Švelch on laittanut linjoille monenlaista mielenkiintoista lisämateriaalia valokuvista peleihin, joihin voi tutustua osoitteessa http://ironcurtain.svelch.com/. Tällaisia kirjoja lukisi mielellään lisääkin, joten toivottavasti muut tietotekniikan paikallishistorian tutkijat inspiroituvat Gaming the Iron Curtainista ja tuovat omien maidensa kulttuuria samalla tavoin julki.
Tällä kertaa aiheena Jesse James -elokuvat. JJ on ratsastanut, ryöstänyt ja tullut ammutuksi selkään monet kerrat valkokankaalla, minkä lisäksi hän on pyörähtänyt sivuhahmona muissakin elokuvissa. Otin nämä tekeleet jossain vaiheessa pikku projektiksi, joten kattavuus valtavirran isojen filkkojen osalta pitäisi olla jo kohtuullisen hyvä:
Jesse James (1939). Puhtoiset maalaispojat ajautuvat lain väärälle puolelle, kun paha rautatie vainoaa farmia, voi voi. Frank Jamesina itse Henry Fonda.
The Return of Frank James (1940). Kah, tämähän oli peräti Fritz Langin ohjaama (mitä voi olla kylläkin itse leffasta vaikea huomata). Ainakin henkinen jatko-osa edelliselle, hyvin kuvitteellisella kostomatkalla Frankina edelleen Henry Fonda.
Jesse James’ Women (1954). Hiukan hölmössä pläjäyksessä Jesse lähinnä seikkailee menemään ja jahtaa naisia.
A Time for Dying (1969). Budd Boetticherin viimeinen länkkäri ei ole äijän uran parhaita, vaan pikemminkin sekava. Audie Murphy vilahtaa tyylikkäänä herrasmies-JJ:nä viimeisessä roolissaan.
The Great Northfield Minnesota Raid (1972). Westernin kultakaudelta saapuu tämän katsauksen happoisin teos. Teknologian esiinmarssia, shamanismia ja baseballia. Jesse itse on kaikkea muuta kuin symppis, eikä oikeastaan edes pääosassa.
The Long Riders (1980). Tässä ihan ansiokkaassa leffassa on muuten 70-lukulaisten länkkärien rosoa, mutta itse JJ on kovin oikeudenmukainen ja etäinen. Kuriositeettina elokuvassa veljeksiä (sekä Youngerit että Jamekset) näyttelevät oikeat veljekset; Carradinejen isäukko oli puolestaan Bob Fordina The Return of Frank Jamesissa.
Frank and Jesse (1995). Ihan toimiva – ja helposti unohtuva – vakiosovitus aiheesta, Frank poikkeuksellisesti aika retevä naistenmies.
American Outlaws (2001). Jokseenkin geneerinen nykytuotos tämäkin. Poikien sotataustaa näytetään alussa paljon.
The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Tekijöillä on luultavasti menneet elokuvan nimi ja synopsis sekaisin. Surusilmäinen ihku (jos nyt sekopäinen) Brad Pitt Jesse James tunnelmoi pidemmän kaavan kautta. Robert Ford, oikeastaan leffan päähenkilö, oli kateellinen kilpakumppani jo hyvinkin kaukaa tämän sovituksen mukaan.
Vaikka Jesse Jamesia on kutsuttu jopa Amerikan Robin Hoodiksi, ei moiselle väitteelle ole paljon pohjaa. JJ:n saamaa ihailua voisi paremminkin verrata häjyihin; ylpeyttä ja rohkeutta nousta systeemiä vastaan. Taustalla vaikuttivat myös sisällissodan kaunat, joiden valossa nuoret kriminaalit profiloituivat eräänlaisiksi Etelän kapinan työnjatkajiksi. Faktatiedon pohjalta James–Younger-kopla on ollut viime kädessä täyttä paskasakkia: sotarikollisia, ryöstäjiä sekä murhaajia. Tehoton oikeuslaitos ei saanut (henkiin jääneitä) retkuja koskaan kunnolla vastuuseen teoistaan, joten “pelkuri” Robert Ford oli oikeastaan ihan hyvällä asialla.
Jesse James -elokuvia on tehty tasaisesti jo yli sadan vuoden ajan, joten virta tuskin katkeaa aivan lähiaikoina. Paitsi päähenkilöstä, kertovat teokset myös omasta ajastaan: sovinnaisuussäännöt, tyyli, tekniikka ym. ovat muuttuneet hurjasti, vaikka periaatteessa samaa tarinaa toistetaankin. Fiftarille saakka meno oli siistiä ja turvallisen kaavan mukaista, kultakaudella 60- ja 70-luvulla mukaan tuli likaa ja taiteellisia irtiottoja, kun taas uuden polven Jesset ovat teknisesti hyviä ja – valitettavasti – hiukan sieluttomia.
Jos jotain olen tutkimuksen parissa oppinut, niin sen, että minkään asian kutsuminen ensimmäiseksi on vaarallista. Ensinnäkin on aina mahdollista, että myöhemmin löytyy joku vielä aikaisempi, tuntematon edeltäjä, jolloin väite muuttuu virheelliseksi. Toisekseen jonkin asian “ensimmäisyys” on usein pikemminkin määrittely- kuin faktakysymys. Tähän asiaan törmäsin hyvin konkreettisesti etenkin kirjoittaessani varhaisista suomalaisista peleistä (Peliteollisuus-artikkeli ja Chesmac-pätkä).
Mainosmiehiä ja raflaavia juttuja etsiviä toimittajia eivät tällaiset tutkimuseettiset kysymykset tietysti juuri liikuta, eivätkä he sen puoleen yleensä ole edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita. Mistä pääsemmekin tämänkertaisen ärsyyntymiseni juurille:
N2 (Facebook): “Linda tunnetaan mm. Hello Ruby -kirjasarjan äitinä, joka on maailman ensimmäinen lapsille suunnattu ohjelmointikirjasarja.”
Lähes kuka hyvänsä 80-luvulla kotitietokoneilla ohjelmoinut muistanee, etteivät lapsille ja aloittelijoille suunnatut ohjelmointikirjat olleet mitään harvinaisuuksia tuolloin, 30 vuotta sitten. Tunnetuimpia aikalaisia olivat Usbornen kirjat, joista on suomenkielisiäkin käännöksiä. En usko, että kirjailija itse on näiden “maailman ensimmäinen” -höpöjuttujen takana, vaan kyse on pikemminkin simppelistä myynninedistämisestä – konsulttiputiikki myy puhujia, Otava kirjoja, ja media halajaa klikkauksia.
Sellainen vuosi oli se. 2017 on nyt ainakin suoritettu, jos ei ehkä eletty. Hiukan ehdin alkuvuodesta toivoa, että väitöksen jälkeen pahin rytinä laantuisi, mikä ei tietenkään toteutunut lainkaan. Paljon on ainakin tapahtunut yhden vuoden aikana. 2018 saisi puolestani olla asteen lunkimpi, vaikka haasteita on jo näköpiirissä niin opetuksen, tutkimuksen kuin vanhemmuudenkin saralla.
Töissä ja tutkimuksen tantereilla
Vuotta eniten määrittänyt seikka oli edelleen jatko-opintojen paketointi, joka onneksi toteutuikin keväällä heti 22 vuoden opiskelujen jälkeen (johon toki on sisältynyt 1x DI, 1x TaM sekä 1x TkL). Nuhaisena väittelyn jälkeen ensimmäinen karonkka Porissa, sitten jälkikaronkka Helsingissä ja seuraavana päivänä suoraan opettamaan viikon intensiivikurssia. Pieni julkisuuspiikki tuli ja meni, mutta väikkärin yli 5000 latauksen perusteella aihe on kiinnostanut muitakin kuin mediaa. Opiskelijuutta on sen verran vaikea jättää kokonaan taakseen, että rupesin sentään suorittamaan Aallon 25 opintopisteen laajuista pedapakettia.
Väitöskirjan viimeistely vei sikäli paljon aikaa ja voimia, että muu kirjoittelu sai jäädä odottelemaan aikaa parempaa. Teron kanssa saimme kuitenkin kevään kuluessa toimitettua WiderScreenin tekstitaideaiheisen teemanumeron, josta tuli hauska ja värikäs kokoelma tiedettä sekä taidetta. Vuoden ainoaksi journopapruksi jäi Pac-Man for the VIC-20, mutta pelikilpailuaiheinen konffapaperi tilkki vajetta hieman. Tekniikan Waiheita julkaisi lisäksi lektioni. Vuoden kohokohtia oli Zürichissa järjestetty tietoteknisiä alakulttuureja käsitellyt tutkijatapaaminen, minkä lisäksi pyörähdin Graffathonissa sekä Aarhusissa kutsuttuna puhujana.
Sähköpostin ja palaverien määrän moninkertaisti se, että päädyin kesällä New Media Design and Productionin pääainevastaavaksi. Siinä missä vaikkapa TTY:llä pääaineet olivat lähinnä kurssikasoja, meillä ne ovat pikemminkin kuin pieniä koulutusohjelmia, joihin on kuhunkin erillinen opiskelijavalinta. En oikein tiedä, paransiko tämä tehtävä elämänlaatuani, mutta ainakin voin nyt yrittää tehdä ryhtiliikettä jonkun aikaa paikallaan polkeneelle pääaineelle. Vuoden 2018 alusta aloitan myös Taikin akateemisten asioiden komiteassa, mikä toivottavasti ei tarkoita paljon enempää kuin harvakseltaan kokouksissa istumista.
2018 tuo mukanaan muitakin uusia ammatillisia kuvioita, sillä aloitan Turun yliopiston leivissä 50% tutkijatohtorina pelikulttuureja tutkivassa Akatemian huippuyksikössä. Ajoitus on hyvä, sillä nyt väittelyn jälkeen pitäisikin kerätä hiukan akateemista läskiä tulevia koitoksia varten. Lehtoraatin (yliopistonlehtoraatin!) ja tutkimuksen yhteensovittaminen voi olla haastavaa, mutta eipä näitä paikkoja usein tulla tarjoamaan, joten tilaisuus on käytettävä hyväksi.
Skenetystä ja retroa
Koodihommat jäivät jokseenkin vähiin, mutta eivät täysin nolliin: kyhäsimme Vammala Partyille pikku intron nepalle, Assemblyille ihan kelpo dossidemon, ja PETSCII-editorikin eteni taas jonkun verran. Ahkerimmin skenetin PETSCII-taiteen puolella: osallistuin viiteen eri kilpailuun (osaan useammalla kuvalla) ja peräti voitin kompon Australiassa pidetyillä Syntaxeilla. Ilahduttavaa on myös ollut nähdä, kuinka Emil on innostunut tekstigrafiikasta ja tehnyt samoihin kilpailuihin omia töitään – kuusivuotiaalle on toki aika brutaali vastus aikuisissa graafikoissa, joten katsotaan jaksaako motivaatio edelleen pysyä yllä. Aika monet omista kuvistani ovat olleet pseudo-3D:tä, ja teinpä pari stereogrammiakin, mutta niihin ei ole mitenkään tarkoitus jämähtää yksinomaisesti.
Vuoden partykalenteriin mahtui jo mainittujen Vammala Partyn ja Assemblyn lisäksi Zoo, joka oli jälleen mukava nepaeinarien tapaaminen Viialassa. Kirjoittelin tänne blogiin jo pienen raportin, minkä lisäksi melko sama teksti päätyi englanninkielisenä myös Vandalism Newsiin. Graffathonin voinee niin ikään laskea partyksi, vaikka sen toinen jalka seisookin tukevasti hackathonien tontilla. Kuskasin Emilin Assemblyille ensimmäistä kertaa, ja ensi kesänä mennään suurella varmuudella uudestaan, kun nähtävää oli natiaisellekin paljon.
Retrohankinnat ovat edelleen jäissä, kun mihinkään ei enää mahdu mitään. Kuusnepalle tilasin moduuliporttiin ekspanderin sekä verkkokortin, mutta niihin tutustuminen on toistaiseksi jäänyt pintapuoliseksi. Verkkokortille olisi tavoitteena koodata jotain ihan itse, kunhan aika ja inspiraatio vaan sattuisivat yhteen. Nurkkiin päätyi myös Schneider EuroPC, joka on sekin saanut nököttää toistaiseksi rauhassa. Retrobright-kokeilu oli isoimpia projektejani, ja asensin Atariin samalla tuttuun tapaan Ultimate-muistinlaajennuksen.
Leffoja, leffoja
Kaiken muun ohessa ehdin katsella kohtuullisen paljon elokuviakin – tai ehkä pitäisi sanoa, että ne olivat lähes pakollinen vastapaino stressaavalle arjelle. Osansa saivat niin scifi, lastenanimaatiot, draama kuin suomalaiset sotilasfarssitkin(!), mutta pääpaino oli tavalliseen tapaan länkkäreissä, joita taisin katsella noin sadan pintaan. Mitään uusia merkkiteoksia ei tullut vastaan sen enempää uusissa kuin vanhoissakaan filkoissa, joten genren parhaimmisto lienee jo tukevasti kartoitettu. Mielenkiintoisimpia löydöksiä olivat kenties Black Robe (ei kovin länkkäri), Brimstone, Zandy’s Bride (pikemminkin draama) sekä The Violent Men. Sekä keväällä että syksyllä järkättiin jälleen länkkärimaratonit, jotka olivat jälleen vuoden pikku kohokohtia.
Kohensin kotiteatteria pikku askelin: vanha ongelmainen Optoman XGA-tykki vaihtui hiukan tarkempaan HD-malliin (käytettynä saatu sekin), jolla saa seinälle myös isompaa kuvaa. Harmillista kyllä uudempi tulokas on jonkin verran vanhaa äänekkäämpi, minkä toisinaan huomaa hiljaisissa kohdissa. Radiotehnikan neukkukajarien diskanttista toistoa saapui lisäksi täydentämään käytetty subbari, jonka myötä räjähdyksiin ym. efekteihin tuli odotetusti eloa. Optimaalisia asetuksia täytyy vielä etsiskellä: hiukan ylikorostunut bassopää on ok elokuville ja lisää elämyksellisyyttä, mutta musiikkia kuunnellessa ylikorostus ottaa korvaan. Jälkiviisautena totesin, että vanhoista kajareistakin sai houkuteltua lisää alaääniä esiin vahvistimen asetuksilla, mutta toki alimmat murinat jäivät silti kuulematta.
LinkedIniä taannoin selailtuani ehdotin leikilläni uutta tutkintonimikettä M.A.(LinkedIn) vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa M.Sc.(Tech.). Uudella nimikkeellä poistuisi epäselvyys siitä, onko henkilö oikeasti valmistunut vai pelkästään väittää niin profiilissaan. Näitä tapauksia ei ole mitenkään vähän, mutta ne ovat sinänsä vain yksi vedätyksen muoto muun suurentelun seassa. Yhtäältä kyse on yksinkertaisesti siitä, että valmistuminen on viivästynyt ja profiiliin on merkitty toiveikkaasti odotettu valmistumisvuosi, joka ei sitten koskaan toteutunutkaan. Toisessa päässä taas – sanotaan tämä ihan suoraan – meneillään on aivan rehellinen kusetus, koska opintojen droppaaminen ei ole mitenkään edustavaa sisältöä tehotepon CV:ssä, ja joihinkin paikkoihin tutkinto saatetaan myös vaatia.
Miksi tämä sitten edes nyppii? Voihan nettiin kirjoitella mitä vaan, ja virantäytöissä ym. varmasti pyydetään ne todistuksetkin, sikäli kuin niitä tarvitaan. Suurin syy tähän nyrpeyteeni on oikeastaan se, että tutkinnosta (tahallaan tai vahingossa) valehtelu on epäkunnioittavaa niitä kohtaan, jotka ovat oikeasti kaapineet opintopisteet kasaan ja käyneet raskaan opinnäyteprosessin läpi. M.A.(Reality) ei ole mikään henkinen tila, vaan osoitus siitä, että on tehnyt tutkintovaatimuksissa edellytetyt suoritteet.
Ajattelin laittaa loppuun koristeeksi joitakin anonyymejä esimerkkejä alumneistamme(LinkedIn), mutta jääköön nyt kuitenkin laittamatta 🙂
