Fajitoja oli suunniteltu jo pitkään, joten eilen tuli korkea aika laittaa suunnitelma toteen. Määränpäänä oli tuttu Kuusiluoto, johon kertyi edestakaisin kävelyä yhteensä tanakat 12 kilometriä. Keskellä viikkoa työpäivänä paikalla oli vähemmän porukkaa kuin normaalisti, mutta mitenkään tyhjää saarella ei nytkään ollut – pimeinä talvi-iltoina saa sentään olla varsin rauhassa. Vieressä sijaitsee tunnetumpi Lammassaari; nimet on helppo muistaa siitä, että Kuusiluodolla on lampaita ja Lammassaaressa kuusia.
Mössö paistuu. Kuvan otti Antti.
Mainitut lampaat ovat ihmisiin tottuneita ja ahneita eväiden perään, mistä seurasi muutama minuutti slapstick-komediaa. Ensin lammasjengi kävi tsekkaamassa erään toisen seurueen tarjonnan ja sitten se änkesi meidän leiriimme. Yritin hätistellä karvakasoja pois, mutta muuan erityisen rohkea sarvipää tunki väkisin eväiden ääreen ja nappasi ruokapussin hampaisiinsa. Lähdin vikkelästi perään, mistä hämmentyneenä luontokappale pudotti sapuskat ja ne saatiin takaisin vahingoittumattomina. Välikohtauksen jälkeen lauma ilmeisesti totesi, ettei nyt tärppää ja siirtyi läheisen puun alle varjoon lepäilemään.
Itse fajitat onnistuivat kaikkiaan hyvin, vaikka vehnätortillat kärähtivät turhan helposti pienelläkin liekillä. Täytteiksi paisteltiin esin paprika–sipuli–purjo–porkkana–herkkusieni-silppu, minkä jälkeen tortillan päälle lusikoitiin chipotle-salsaa, täytettä ja juustoa. Pikaisen pannulla lämmittelyn jälkeen vielä päälle cocktail-kurkkuja sekä jalapenoja, ja sitten kokoon kääräisy. Variaatioita on helppo keksiä vaikka kuinka paljon, joten tämä oli vain yksi mieleen tullut perusversio. Vaikka lopputulos olikin asiallinen, oli tarvittavan valmistelun ja ainesosien määrä sen verran suuri, ettei näitä ihan hetken mielijohteesta jaksane tehdä. Pöydän ääressä olisi selvästi helpompi kokata, mutta kävihän tuo näinkin.
Kohta alkaa mennä vaikeaksi näiden roomalaisten numeroiden kanssa, mutta kaipa tuo on 24. Tällä erää Mettä-gourmetissa vaihteeksi ihan uusi ruokalaji, kantarellikeitto. Tarkoitus oli mennä Kellomäelle, vaan kun keli näytti kääntyvän uhkaavasti sateiseksi, piti varmuuden vuoksi suunnata jo tutuksi käyneelle Pornaistenniemen piknik-paikalle. Jos tuonne aikoo, niin kannattaa ottaa mukaan vaikka kosteuspyyhkeitä, sillä penkeillä ja pöydillä on yleensä reippaasti linnunkakkaa. Ampiaisia riitti myös yli oman tarpeen.
Teknokattila porisee. Viimeiset jämät Bilteman kaasua hyötykäyttöön.
Keittoon ei heitelty mitä hyvänsä sieniä, vaan nämä kantarellit oli omin kätösin kerätty Liivinmaanpuistosta ja Boozembly-kallioilta. Taannoin kotopuolessa sieniä oli helppo kuivattaa harson päällä lattialämmityksen voimin, mutta tässä tapauksessa piti posottaa kiertoilmauunilla tuntikausia noin 40° lämmöllä. Reseptejä löytyy netistä hyvin monenlaisia; itse otin tässä pohjaksi mahdollisimman yksinkertaisen K-kaupan version, jottei aineksia tarvitsisi hankkia ja kuskata metsään ihan kohtuutonta määrää. Voin korvasin ruokaöljyllä ja fondin kasvisliemikuutiolla, mistä ei tuntunut aiheutuvan huomattavaa harmia.
Valmista soppaa, Ikean kuppi ja Primuksen lusikka-haarukka
Valmistus ei ollut työlästä: ensin kuullotetaan sipulit, sitten sekaan jauhot ja perään enemmän ja vähemmän kaikki muutkin ainekset. Laittelua olisi voinut jättää harrastuksen nimissä enemmän kohteeseen, mutta pilkoin sipulin jo kotona. Reseptissä oli käytetty tuoreita sieniä, kun taas tässä tapauksessa käytössä oli kuivia kikkareita. Keittoaika ei ihan riittänyt sienien täyteen pehmentämiseen, vaikka hyvä soppa tästä tuli näinkin – jälkiviisautena sieniä olisi voinut liottaa aamulla ennen lähtöä. Geneerinen resepti sopinee muillekin metsäsienille, joten pitää kokeilla joskus vaikkapa suppilovahveroilla.
Eräs retkikeittelyn alalaji on ruuanlaitto kaikenlaisilla rähjävehkeillä. Esimerkiksi “hobo stove” -termillä löytyy sitä sun tätä ratkaisua kaupallisista risukeittimistä säilykepurkeista kyhättyihin DIY-häkkyröihin. Alati rajojaan laajentava Mettä-gourmet on kokeillut tätä puolta toistaiseksi vähän – pitkälti siksi, että avotulta ei saa tehdä missä hyvänsä eikä metsäpalovaroituksen aikana muutenkaan. Prisman pienen halvan risukeittimen kanssa askartelu tuli kevättalvella todettua ylivoimaisen hankalaksi, kun risut eivät olleet tarpeeksi kuivia, pakkanen haittasi palamista ja tulipesä oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kuin pieniä hiluja kerralla.
Spriikippo ja kivinen jalustansurkimus kattilalle. Kuvat Terpan.
Spriikeitin on tällaiseen värkkäilyyn kaasua aidompi välimallin valinta, koska useimmissa kaasukeittimissä on muutenkin kannakkeet valmiina. Kolmesta murikasta saa matemaattisesti perustellen sopivan jalustan, koska kolme pistettä tunnetusti pingottaa tason eikä kattila siten keiku mihinkään. Käytännössä ympärille tuli kyllä kasattua pienempiä kiviä tuulensuojaksi. Keskelle halpa spriipoltin (tässä Trangian versio), päälle satunnainen kattila ja kaikki tarpeellinen on periaatteessa siinä.
Kattila paikallaan, valmista tuli.
Teoriassa näin, mutta käytännön tasolla tulokset jäivät odotettua laihemmiksi. Kaasuliekki on huomattavasti armeliaampi tuulessa, sillä se tulee venttiilistä suunnattuna ja paineella, kun taas spriiliekki ottaa hurjasti tuulta. Lämpö karkaa niin ollen ilman tuulisuojaa sinne tänne, eikä vesi tuntunut kiehuvan 15 minuutin posotuksellakaan kunnolla – tarpeeksi sentään kuppikeiton tekemiseksi. Pastan kanssa annoimme rehellisesti periksi ja vaihdoimme kaasukeittimeen. Spriin lievä laimentaminen vedellä saattoi syödä lämpöarvoa, mutta tuskin ihan näin ratkaisevasti, joten tämän kokeilun perusteella spriikeitin jää jatkossa vain Trangian kanssa käytettäväksi.
En ottanut kesälomareissulle ollenkaan keitintä mukaan, mutta selitys toki löytyy: mökillä oli kuulemma jo valmiiksi jonkun sortin “Trangia”, joten ajattelin säästää kantamisen vaivan ja kokeilla jonkun muun keitintä vaihteeksi. Perillä ilmeni, että kyseessä ei ollut Trangia ollenkaan, vaan muutaman vuoden varastossa lojunut Primus Mimer Kit. Ankarahkon hankaussienellä tusaamisen jälkeen potit lähtivät riittävän siisteiksi, ja kävimme heittämässä muksujen kanssa lounaskeikan Kuivaniemessä, ravintola Merenhelmen takana sijaitsevan Merimiehen polun keittokodassa.
Primus äksönissä
Turistinähtävyys on parhaat päivänsä nähnyt: kota oli raapusteltu hiilellä täyteen kaikenlaisia terveisiä, koivikko valtasi rantaa kovaa kyytiä, puinen ankkuri oli lahonnut poikki, puuliiterissä ei ollut halkoja, ja kaikesta henki paikan jääminen oman onnensa nojaan. Lounas sentään onnistui aivan hyvin, kun seinät tarjosivat tuulensuojaa, eikä ruokana ollut sen kunnianhimoisempaa laitettavaa kuin Knorrin tuttua pussipastaa. Primuksen iso kaasupullo oli ruosteinen sekä pohjasta että venttiilistä, mikä ei kuitenkaan tuntunut menoa haittaavan – noita ei silti kannata jättää säilytykseen kosteisiin oloihin.
Koko komeus
Pelkät alumiiniastiat ovat muuten ihan ok, mutta paistinpannu luultavasti jämäyttää kaiken kiinni hetkessä, jos paistettavat eivät lillu öljyssä. Tefloni olisi retkeilijälle helpompi vaihtoehto, vaikka sen naarmuttamista ja puhki polttamista pitää toisaalta varoa. Etenkin anodisoimattomasta alumiinista voi myös liueta happamaan ruokaan metallia, mikä saattaa olla haitallista, vaikka aiheesta ei mitään suurta konsensusta tunnu olevankaan. Mukavina pikku detskuina molemmissa kattiloissa on mitta-asteikko ja Primuksen kahvan kosketuspinnat on pehmustettu, joten ne eivät jätä jälkiä. Polttimen tuulenkestävyys on jo aiemmin todettu Terpan kanssa heikoksi, mihin liittyy myös se, ettei liekkiä voi ylipäänsä pitää kovin pienellä tai se sammuu. Laakea liekki on paistaessa epäilemättä hyödyksi, mutta kuten yläkuvasta näkyy, pikkukattilan kanssa lämpöä menee kyljistä harakoille (sekä keittelijän sormille).
Ahaa, Liivinmaa tarkoittaa nykyisen Viron ja Latvian alueella sijainnutta historiallista aluetta. Kesäisiin ruokakokeiluihin hiljalleen palaava Mettä-gourmet suuntasi tänään Viikinmäkeen Liivinmaanpuistoon, jossa on jo tullut kerran paleltua talvella tuulessa ja pakkasessa haluttoman kaasupullon kanssa. Jylhät kalliot ovat eräänlainen piilotettu helmi, sillä niitä ei huomaa valtaväyliltä. Ehkei tällaista salaisuutta saisi paljastaa, mutta mäen ympäristöstä löytyi myös pari kourallista pieniä kantarelleja, jotka varmaan myöhemmällä reissulla päätyvät sienikeitoksi.
Kansi kiinni
Tällä erää uutuutena oli kaksikerroksinen bambuhöyrystin, joka tunnetaan myös höyrytyskorina ja höyrykeittimenä. Härpättimen idea on yksinkertaisesti se, että sen alla keitetään vettä, jonka höyry kypsentää ylempänä ritilöillä olevat sapuskat. Pikkutrangian kattila näyttää kokonsa puolesta kuin suunnitellulta tähän käyttöön, vaikka torni on hieman labiili, kun höyrystin istuu kattilan reunalla eikä pohjalla. Pitää koittaa joskus ison trangian kanssa. Olin alkuunsa hieman skeptinen, lämpenevätkö ruuat moisessa höyrysaunassa riittävästi, mutta näyttihän tuo toimivan. Bambusta tuntuu liukenevan veteen väriä, sillä jo aika nopeasti ilmaantui keltainen sävy, joka veden lopulta kuivuessa jäi karstaksi pohjalle.
Kansi auki
Sen verran tiesin ennestään, että tällaisilla virityksillä kypsennetään ainakin mykyjä. Pääruokana oli siis varma valinta, kasvistäytteisiä mykyjä Aasia-kaupan pakasteesta. Hyviähän noista tuli soijakastikkeen kera, eikä täyte jäänyt kymmenen minuutin höyrytyksellä kylmäksi. Kokeiluhengessä nakkelimme vielä lopuksi parsa- ja kukkakaalia kypsymään ritilöille. Pitkän höyrytyksen jälkeen molemmat jäivät edelleen aika rapeiksi, mikä voi sinänsä olla ihan tarkoituskin. Pönttöön voisi epäilemättä nakella hyvin monenlaista sienistä perunoihin ja kaikenlaisiin kasviksiin, joten ehkäpä aiheeseen vielä palataan tuoreella tulokulmalla. Ainoa selvä haittapuoli on pitkän kypsytyksen vaatima kaasumäärä: parin tunnin pöhistely haukkasi sata grammaa, vaikka liekki pidettiin varsin maltillisena.
Trangiaa mainostetaan “myrskykeittimenä”, eikä nimitys ihan pielessä ole, sillä runko tosiaan suojaa hyvin tuulelta. Vasta patruunan päälle ruuvattavien pikkukeittimien myötä olen päässyt toden teolla tutustumaan tuulisen sään ongelmiin: kaasuliekki sojottaa sivulle ja jopa sammuu, pullo tyhjenee ja jäähtyy, eikä vesi meinaa jaksaa kiehua. Furnoni on vielä toistaiseksi jaksanut palvella vaikeissakin oloissa, kun taas muutama muu keitin on jättänyt rehellisesti tielle (köh köh, Primus). Tuulettimen avulla lavastetusta havinnekuvasta ilmenee, mistä on kyse:
Pahalta näyttää.
Laipiot, pistemäinen liekki ja suuttimen ympärillä oleva rengas auttavat asiaa – niitä ei kuitenkaan kaikissa keittimissä ole. Täysi topakka kaasupullo selviää tuulessa paremmin kuin viimeisiään vetelevä pullonjämä. Reppuaan voi koittaa asetella sopivaan paikkaan ilmavirran tielle, vaikka eri suunnista tulevia puuskia sekään ei estä. Kaupassa myydään kaikenlaisia aitauksia, joita voi asetella keittimensä ympärille, mutta sellaisen kuskaaminen alkaa jo vaikuttaa hivenen absurdilta, kun suunnilleen samalla vaivalla voi ottaa mukaansa Trangian.
Insinööri-muotoilija-DIY-asenteella ongelmaa voi yrittää ratkoa jälleen myös omin voimin. Netin foorumien perusteella jotkut ovat viritelleet alumiinifoliosta tuulensuojia, mutta heiveröinen materiaali ei pitkään kulutusta kestä. Parannuksena kokeilin alumiinista muffinsivuokaa, joka oli aika rimpula kertakäyttöratkaisu sekin (jos edes kevyt). Toistaiseksi parhaaksi materiaaliksi osoittautuivat nurkkiin kertyneet Scho-ka-kola-peltipurkit, joissa on valmiina lähes täydellisen kokoinen kansi ja pohja tähän tarkoitukseen. Tärkeänä ominaisuutena pelti kestää lämpöä selvästi alumiinia paremmin. Päälle asetettava, rasian pohjasta tehty proto toimi hyvin:
Natsisuklaa power!
Helppo asennettavuus on tämän mallin selvä plussa, kun taas miinuspuolella liekki polttaa maalin jauheeksi ja suoja alkaa pian näyttää kaikin puolin syöpyneeltä. Purkin kannesta – tai miksipä ei melkein yhtä hyvin pohjasta – voi tehdä suuttimen alapuolelle toisenlaisen virityksen:
Kuppiproto tositoimissa rantapuistossa.
Asennus vaatii hieman enemmän vaivaa, sillä pelti pitää pujotella jalkojen väliin, mutta mistään suuresta urakasta ei ole toki kyse. Liekki osuu suojaan paljon vähemmän, joten se säilyy siistimpänä. Periaatteessa kansi saattaa myös heijastaa lisälämpöä ylöspäin kattilan pohjaa kohti ja pois patruunasta, vaikka tuskin kovin isosta erosta on kyse. Jotkin tuulisuojat nostavat palamiskaasujen häkäpitoisuutta, joten omalla vastuulla; asialla ei tosin liene ulkona myrskyssä juuri merkitystä, eikä keitintä pitäisi teltassa tai tuulettamattomassa sisätilassa käyttää muutenkaan. Pellin työstäminen ei ole ihan helppoa ja vaaratonta, mutta kätevä näpertelijä saa pienellä vaivalla aikaiseksi ilmaisen suojuksen, joka todella hyödyttää parin tosielämän testin perusteella.
edit: Lisätestailun jälkeen näyttää siltä, että kuppimalli on se paras ratkaisu. Päällä istuvassa on se ongelma, että lämmin ilma ei pääse kunnolla kattilan pohjaan, jos suojan ja kattilan välissä ei ole rakoa. Tämä ei ollut ongelma teknokattilan kanssa, koska siinä on lämmönlevitin, mutta tavallisen kattilan kanssa kyllä.
Ilmat ovat parantuneet jo siihen pisteeseen, että parilla reissulla on voinut uskottavasti larpata kesää. Eilinen, melkein kymmenen kilometrin keikka suuntautui Viikin arboretumin kallioille. Paikka ei ole osa varsinaista suojelualuetta, mutta siellä ei saa silti könytä aivan miten hyvänsä. Avotuli ja grillaus ovat kieltolistalla, mutta Trangiat ja muut vastaavat keittimethän eivät niitä edusta, joten tällaisen lähiseutumatkailun pitäisi olla ok. Meneillään on juuri lintujen muuttoaika, joten sivumennen tuli bongattua haikaroita, kyhmyjoutsenia, silkkiuikku ja jotain tunnistamattomaksi jääneitä haukkoja (mahdollisesti ainakin nuoli-sellaisia).
Popcornit esiin.
Ruokapuolen pääanti koostui simppelisti makaronista ja Ikea-pullasista, joita valmistettiin kahdella keittimellä rinnakkain. Fire-Maplen Feast K2 ja Fms-102-keitin hoitivat hommansa, vaikka jälkimmäinen olikin jälleen hivenen tuuliherkkä sekä kattilalle liukas – voisi kuvitella, että saman valmistajan kamat kävisivät jotenkin hyvin yhteen, mutta näin ei aina suinkaan ole. “Gourmet”-kokeilusta vastasivat jälkiruuaksi tehdyt popcornit, jotka onnistuivat välttävästi. Jyviä tuli otettua liian vähän, joten popparit olivat pykälän öljyisiä, minkä lisäksi pelkäsin hiiltymistä niin pahasti, että lopetin poksuttelun turhan hätäisesti. Kattilan lämmönlevitin auttoi tässä mukavasti, kun kuumuus ei ollut aivan pistemäistä. Rasvaa paloi hiukan pohjaan kiinni, joten uusi potti sai pintaansa samalla uskottavaa/rumentavaa käytön patinaa.
Kaikenlaisia pikku hankintoja on tullut tehtyä viime aikoina niin paljon, ettei kaikista viitsi enää erikseen mainita. Motonetin kahden euron myrskysytkä on osoittautunut jo toimivaksi, ja tällä keikalla testattiin Sea to Summitin taittuva paistinlasta (9 eukkia). Perinteinen puulasta on sinänsä ollut retkeilyhenkinen, mutta iso koko ja yleinen kömpelyys ajoivat kokeilemaan vaihtoehtoja. Mieluummin olisin ottanut kuumuutta kestävän silikonisen lastan, joten toivoa sopii, ettei tämä ihan heti tärväänny. Todennäköisimmin tuho tulee, kun keittiövälineen unohtaa nojailemaan tulikuumalle pannulle, eli pitää yrittää välttää moista.
Frankenstein-pannu ja Sea to Summitin lasta.
Toinen kuvassa näkyvä esine on puoliksi omaa tekoa, käytöstä poistuneesta Trangian pannusta modaamani retkipannu. Tätä ennen en omistanut ruuvattavalle keittimelle mitään sopivaa, ja kun Trangian orkkis alkoi jo osoittaa kulumisen merkkejä, ostin sen tilalle uuden, porasin vanhan kylkeen ruuvinreiän ja veistelin pyöreästä pulikasta kahvan. Kahvan olisi voinut jättää laittamatta ja kuskata mukana irtoversiota, mutta tämän ratkaisun myötä on ainakin yksi unohdettava esine vähemmän. Lisäksi askartelussa oli oma huvinsa. Kahden käyttökerran perusteella kahva istuu tukevasti paikallaan ja sapuskan paistelu onnistuu. Odottamattomana haittana keittimien kuumat kannakkeet naarmuttavat heppoista maalia, joten muutenkin piesty pannun kääntöpuoli näyttää sen karummalta.
Toinen pikku tuunausprojekti kohdistui juuri näihin mainittuihin kannakkeisiin. Etenkin Fms-102:n pyöreät ja sileät kannakkeet aiheuttavat ei-toivottua lipsumista. Kattila on vielä päällä pysynyt, mutta paistinpannu tuntuu lipuvan koko ajan johonkin suuntaan. Furnossa on piikkimäisempi ratkaisu, joka ei ole läheskään yhtä paha, jos ei sitten optimaalinenkaan. Pelkkä voivottelu ei asiaa korjaa, joten laitoin Fire-Maplen pöydälle karkean hiekkapaperin päälle, ja pienen työstämisen jälkeen kannakkeiden kärjet olivat sekä tasaisemmat että karheammat. Pikatestin perusteella pito parani selkeästi, mikä vaikuttaa alustavasti lupaavalta. Päivitän alle, jos jotain komplikaatioita ilmenee.
Viikonloppuinen lounaskeikka suuntautui jälleen Boozembly-kallioille, joilla en olekaan ikinä käynyt tällaiseen vuodenaikaan. Lehdettömät puut tekivät paikasta ankean ja näkösuojattoman, toisin kuin yleensä tuolla ollessa. Ilmat eivät vielä oikein rohkaise mutkikkaaseen ruuanlaittoon, joten simppelinä retkiruokana palvelivat Ikean Huvudroll-feikkilihapyörykät sekä vekkuli aakkospasta, joka koostuu pikku kirjaimista. Ikea on tässä tuotteistuksessaan mielestäni onnistunut, ja pullaset kelpasivat hyvin jopa jälkikasvulle – firman varsinaiset kasvispullat sen sijaan ovat aika tylsiä ja mauttomia. Keittimiä tarvittiin ruokailun nopeuttamiseksi kaksi, mutta onhan näitä jo. Samalla tuli kokeiltua duossal-kattilan toimivuus ruuvattavan Furno 360 -keittimen kanssa.
Ikea-pullat ja kirjainpasta. Kuvassa myös Ikea-spork ja Ikea-lautasia.
Pieneksi teemaksi nousi lusikka-haarukka eli luha eli spork. Mukana oli vanhoja tuttuja Ikean versioita, jotka ovat ainakin edullisia, kestäviä ja konepestäviä, jos sitten enemmän lusikoita kuin haarukoita. Toisena vaihtoehtona oli muksuille aiemmin hankkimani isohko edullinen linkkuveitsi, jonka kyljistä voi vetää irti kohtuullisen kokoiset aterimet. Uutuutena puolestaan testipenkkiin päätyi juuri tuliaiseksi saamani, niin ikään linkkuveitsimäinen malli (ks. kuva), jonka saa puolitettua tarvittaessa kahdeksi eri aterimeksi. Palvelihan tuo, vaikka olikin raavaalle miehelle pykälän pieni. Verkossa ja retkeilyliikkeissä on tarjolla hulvaton määrä erilaisia sporkkeja, joten jokaiselle löytynee omaan makuun sopiva.
Lusikka-haarukka valmiina tositoimiin.
Odottelen jo hyvin kärsimättömästi ilmojen lämpenemistä, sillä on tämä vaan eri laji kesällä, kun voi istuskella pitkän kaavan kautta ja yritellä kunnianhimoisempia ruokalajeja. Eräänlaisena rajapyykkinä olen pitänyt sitä, ettei reissulla enää tarvitsisi palella, mutta sitä ei ole vielä tänä vuonna saavutettu. Hetken ehti jo näyttää lupaavalta, kun lämpötila käväisi peräti 19 asteessa, vaan sittenpä palattiin pikaisesti tuulisiin nollakeleihin, joten jatketaan odottelua. Kevätkelit ovat tunnetusti hankalat siksikin, että auringossa kävellessä tulee helposti hiki, joka vaihtuu varjossa istuessa pian vilunväreiksi. Talvella hyödylliseksi osoittautunut huopainen patruunapipo näyttää muuten olevan näillä plussakeleillä enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä se eristää kylmän kaasupatruunan lämpimämmästä ulkoilmasta.
Muuton myötä lähellä sijaitsevat retkeilymaastot valitettavasti heikkenivät: yhdessä suunnassa on Mustikkamaa ja toisessa Arabian rantapuiston pusikoita, mutta Koskelan linnoitusalueelle, Pirunkalliolle, Viikkiin ym. ilmaantui kahden kilometrin lisämatka. Kättärinmäki on sentään suunnilleen yhtä kaukana kuin ennenkin. Tästä läheltä löytyi sentään uusi tuttavuus, Agroksenmäki, joka on periaatteessa hyvin lähellä, vaikka tietä pitkin kiertämällä kävelyä käytännössä tuleekin. Kyseessä on lähinnä puisto, jonka reunamilla on jyrkähköä kalliota ja sen verran suojaa, että kehtaa pystyttää Trangiansa.
Todelliset turmat
Talvella ei oikein veny kovin ihmeellisiin kokkailuihin, joten perjantailounas meni taas ihan kuivamuonalla. Leader Outdoor -pusseja olen kokeillut jo muutamaa erilaista, joten tällä erää testiin meni tarjouksesta löytynyt norskien vastaava Real Turmat -curry. Pussissa on kivikova briketti, joka aukaistessa hajoaa jauheeksi, riisiksi ja muiksi lisukkeiksi. Tuttuun tapaan pussi revitään auki, lisätään kiehuvaa vettä, sekoitetaan, suljetaan pussi ja annetaan tekeytyä 6–8 minuuttia – sekoittaminen kannattaa hoitaa tarkasti, sillä nurkkiin jää helposti kuivia jauhoisia kohtia. Asian Curry oli ihan positiivinen kokemus ja ateriaksi riittävän kokoinen. Näiden pussukoiden suurimmat varjopuolet ovat annoksesta syntyvä roskan määrä ja korkea hinta.
Toinen uutuus oli Tokmannilta hankittu reilun kympin pakki, jossa on kannen ja kattilan lisäksi välissä vielä teräslautanen. Tuotetietojen perusteella kattilaan pitäisi mahtua litra vettä, mikä vaikutti hyvin epätodennäköiseltä ennen kuin varmistin asian mittaamalla. Ei tuolla litraa voi keittää kerralla, mutta seitsemän desiä on ihan realistinen määrä. Sen verran kiikkerästi kattila keittimen päällä istui, että en lähtisi mitään mutkikkaita kokkailuja yrittämään. Jo pelkkä pastakin voisi olla jo hankala, kun taas pussikeitto vielä saattaisi onnistua. Kuvassa näkyvän, hyvin talvella palvelleen Jetpowerin jämät eivät jaksaneet koko urakkaa, joten loput keittelin Primuksen punaisella Power Gasilla, jota en olekaan tähän mennessä koskaan testannut. Nollakelissä ja viimassa tuntui jaksavan hyvin, joten eiköhän tuosta talvikäyttöönkin ole (Primuksen mukaan pitäisi riittää n. -10° asti).
Talvi teki paluun ainakin muutamaksi päiväksi, joten taas tarjoutui tilaisuus testata laitteita ja pöperöitä asteen ankarammissa olosuhteissa, sikäli kun -7° kovin ankara on. Heitin vaihteeksi ihan omatoimisesti nopean lounaskeikan läheiselle Kellomäelle päästäkseni testaamaan uutta pikku retkikeitintä. Näillä keleillä mukaan on hyvä ottaa myös “lohifile” eli XXL:n uudelleenkäytettävä kädenlämmitin. Kuusi euroa pulittamalla niitä saa peräti kaksi, joten hinta on kohdallaan. Kun punaisessa lötkössä pussissa olevaa kolikkoa hieroo, sisältö kiteytyy ja lämpenee. Alkutilaansa kädenlämmitin palautuu keittämällä.
Äläkä sitten kaadu. Talvitestissä myös Jetboilin yleiskaasu.
Päivän mielenkiintoisin kokeilu oli uuden retkikeittimen (360 Furno Stove) testaaminen tositilanteessa. Kyseessä on tyypillinen kaasupatruunan päälle ruuvattava poltin, joka taittuu käytön jälkeen olemattoman pieneksi ja sujahtaa suojarasiaansa. Toki mukana piti kuskata myös kattila kahvoineen ja sytytin. Vaihdoin Trangian kattilan kalliimpaan ja painavampaan duossal-malliin, jossa sisäpinta on terästä, joten vanha alumiinikippo oli vallan joutilas kaikenlaisiin testeihin. Kyllähän tuolla vesi kiehui – kenties en silti mitään kovin kunnianhimoista ryhtyisi yrittelemään. Tehoa on nimellisti paljon, jopa 3500 wattia, vaikka se sitten onkin varsin pistemäistä, eikä pikku tuulisuojasta ole suurelti hyötyä. Trangiaan verrattuna 360 on keikku ja vähemmän monikäyttöinen, mutta toki pieni, kevyt ja nopea laittaa käyttökuntoon.
Pussiruokaa ruokapussista.
Tämäkään lounas ei oikein täytä gourmetin kriteerejä: Scandinavian Outdoorin alennusmyynnistä mukaan tarttui pussiruoka chili sin carne reilulla vitosella. Eipä tämä mitään erityisen halpaa ole, mutta hyvänä puolena annos oli sentään maultaan ihan kohtuullinen ja riittävän suuri. Näin ituhippinä olen jo saanut huomata, että useimmissa retkimuonissa on lihaa, joten on mukava nähdä myös tällaisia vaihtoehtoja. Valmistaminen oli yksinkertaista, sillä pussiin lorotettiin neljä desiä kiehuvaa vettä, sekoitettiin, annettiin asettua 15 minuuttia (laitoin reppuun tuulen- ja pakkasensuojaan) ja sekoitettiin vielä kerran. Mössön voi syödä suoraan pussista, joten lautasta ei tarvitse kuskata mukana, vaan sporkki tai muu vastaava aterin riittää.
