Onnistuneen hotpotin jälkeen piti tietysti yrittää jotain muuta, ja suuntasimme Antin kanssa paikallismatkailun hengessä Taivaskalliolle raclette-ainekset mukana. Melkein vieressä on K-kauppa, joten kaikkea ei tarvinnut tällä kertaa kantaa kämpiltä saakka. Sodanaikuisten ilmatorjuntapesäkkeiden lisäksi mäellä on nähtävissä ehta deaktivoitu ilmatorjuntatykki sekä maisemia kauas Helsingin keskustan suuntaan – nuoret puut peittävät niitä tosin jo aika pahasti. Grillin- ja nuotionjämistä päätellen pesäkkeet ovat suosittuja ruokailupaikkoja, mutta me suuntasimme rauhallisemmille, etelämpänä sijaitseville kallioille.
Tämähän sujui taas hyväätte.
Suurin vaiva oli taas esivalmisteluissa: patonki piti paistaa ja siivuttaa, perunat pestä, lisukkeet (luumutomaatit, cocktail-kurkut ja oliivit) keräillä Tupperwareihin ja pakata mukaan kaikenlaista tarviketta haarukoista paistolastaan. Esikypsennetyn patongin paistaminen trangialla ei olisi välttämättä ihan mahdotonta, mutta realismin nimissä tyydyimme vain keittämään perunat ennen juuston paistamista. Keittämistä varten riitti raahata puolentoista litran pullo vettä, minkä lisäksi mukaan otettiin ergonomian vuoksi jälleen retkijakkarat, vaikka jollain luonnon kivipenkilläkin olisi ehkä voinut pari tuntia epämukavasti kykkiä.
Oikeastaan ainoa kysymysmerkki muuten varmassa setissä oli racletten paistaminen Trangian teflonpannulla. Ensinnä lämpö meni hieman överiksi ja juusto alkoi paistua rapeaksi, mikä on sinänsä ihan asianmukaista, mutta pakottaa turhan kiireiseen syömätahtiin tai taukojen pitämiseen. Varovaisesti lämpöä pienentämällä löytyi sopivampi asetus, jolla juusto vain suli ja oli siten helpommin kaavittavissa leipien ja perunoiden päälle. Paistolasta oli tässä tarpeellinen apuväline. Yksi patonki, kahdeksan perunaa ja paketti juustoa riitti sopivasti kahden raavaan jäppisen päivälliseksi – kolmellekin riittäisi, jos ei ole tarkoitus ahtaa noin pitkän kaavan kautta. Mukavana detskuna roskaa syntyi varsin vähän, lähinnä ruokaliinat, pahvilautaset ja raclette-rasia. Tämän onnistumisen jälkeen Mettä-gourmet-sarjan seuraavassa osassa kokeiltaneen quesadillojen tekoa.
Koreassa on oltu nyt muutama päivä ja eilen oli vuorossa vuorilla reippailua. Suurimmat huiput olivat reilun 800 metriä, mikä ei ole sinänsä hirveästi, mutta kotoisiin lättyihin tottuneelle rinteiden jyrkkyys oli odottamaton haaste. Tarkoitus oli käväistä katsomassa pikaisesti yksi näköalapaikka ja palata takaisin, mutta kaikenlaisten epäonnisten käänteiden johdosta keikasta muodostui lopulta uuvuttava koettelemus, jossa laitettiin puntariin sekä suomalainen sisu että suomalaiset kirosanat, joita tuskin on noin paljon ikinä noilla vuorilla kuultu.
Kiviportaita/pirunpeltoa. Ja tätähän riitti.
Jo menomatka laittoi pönäkän kiipeäjän koetukselle, kun kiviportaantapaisia jatkui pari kilometriä. Välillä ei ollut edes niitä, vaan asteen vaarallista soraa, irtokiviä ja vieressä jyrkkää rinnettä – ihmettelen, jos ei tuolla satu jatkuvasti jotain onnettomuuksia. Ilma oli tietysti hiostavan kuuma, ja jo melko alkumatkasta t-paita ja lippis hikoilivat läpimäriksi. Tässä vaiheessa oli sentään vielä riittävästi juotavaa mukana, mutta taukoja piti pitää jatkuvasti, ja muutaman sadan metrin eteneminenkin oli vaativa suorite. Parin tunnin raahautumisen jälkeen päästiin lopulta noin 750 metrin korkuiselle huipulle, josta oli kieltämättä mukavat näkymät:
Tämä maisema melkein kompensoi kiipeämisen vaivat, mutta ei enää paluumatkaa.
Samaakin reittiä palaaminen olisi ollut raskasta ja hankalaa, mutta epäonnisena päätöksenä valitsimme harvinaisemman polun, mikä paljastui pian virheeksi. Jo tullessa rinne oli paikoitellen jyrkkää, mutta nyt se muuttui selvästi pahemmaksi. Isojalkaisen euron isoine lenkkareineen oli vaikea saada jalkojaan soviteltua kiville ja ensimmäinen, onneksi vaaraton kaatuminen tuli heti alkupäässä. Tiesin vanhastaan, että polveni ovat tämmöiselle tökkivälle laskeutumiselle allergiset ja kohtahan niitä alkoikin jo särkeä. Kirjaimellisesti alamäkeen keikka alkoi mennä, kun suunnistaja (en sentään minä) valitsi väärän reitin ja päädyimme jyrkälle soraiselle rinteelle, jossa piti laskeutua kaikenlaisista risuista kiinni pitäen. Seuraava kaatuminen nähtiin, kun laho puunkränä antoi periksi, ja tällä kertaa meni ranne verinaarmuille sekä kynsinauha auki.
Tilanne todettiin toivottomaksi ja seuraavaksi piti ryömiä sama pätkä takaisin ylös, jotta päästäisiin takaisin oikealle polulle. Se sentään löytyi, mutta muuten tilanne ei näyttänyt ollenkaan toiveikkaalta: perheen juotavat olivat loppu, matkaa jäljellä vielä vaikka kuinka, ja toinen polviparkani protestoi jo niin pahasti, että portaiden laskeutuminen alkoi mennä tuskalliseksi. Lopulta oli pakko vaihtaa pahimmissa paikoissa rapukävelyyn, kun pelkäsin polven pettävän ja päätyväni otsalohko edellä kivikkoon. Turvallisempaa kyllä, mutta meno hidastui työlääksi mateluksi ja dehydraatio alkoi kolkutella, kun juotavaa ei enää ollut.
Tässä vaiheessa jaettiin perhe kahdeksi delegaatioksi, joista ensimmäinen lähti edeltä hakemaan juotavaa ja etsimään reittiä. Itse jäin tyllerön kanssa jälkijoukoksi, jonka ainoa velvoite oli edistää polvivaivaisen matkantekoa kiviportaita alaspäin. Lisää jännitystä tilanteeseen toi se, että aurinko alkoi hiljalleen laskea, eikä pimeässä kivikossa kiipeily vaikuttanut mitenkään mukavalta ajatukselta. Uupumus kasvoi sen verran suureksi, ettei tässä vaiheessa oikein jaksanut edes kiroilla kuin korkeintaan niissä kohdissa, kun eteen aukesi jälleen uusi pitkä pätkä rähjäistä kiviportaikkoa.
Vuoren viertä virtasi siellä täällä pikku puro, ja vaikkei tuntemattoman veden hörppiminen keskimäärin hyvä idea olekaan, oli pariin kertaan pakko kauhoa naamariin vodaa puhtaamman näköisestä lammikosta. Pahin dehydraatio sillä sentään hellitti, ja siirryin rapukävelystä varovaisesti pystyasentoon, että matkanteko etenisi edes jonkinlaista vauhtia. Läpimärästä paidasta kietaisin jonkunlaisen surkean tukisiteen polveen. Urhea apulaiseni jaksoi alati kannustaa, vaikka välillä alkoi itse hieman panikoida ja muuttui autettavaksi; eräs tiedustelukeikka meinasi johtaa eksymiseen, mutta tylleröllä oli sen verran järkeä, että jäi paikalleen huutelemaan eikä jatkanut pidemmälle väärään suuntaan.
Irvistellen ja korealaisten poluntekotaitoja manaten jatkui kivipellossa eteneminen, ja vaikka välillä näytti siltä, että paikka on puujalkaiselle ihan mahdoton, niin aina jokin sopiva kivenkolo löytyi. Noin tunnin lähtönsä jälkeen palasi myös vedenhakudelegaatio, minkä jälkeen juomapuoli oli taas kunnossa ja reitti varma. Loppumatka loivenevaa rinnettä olikin sitten enää samaa puuduttavaa kävelyä sinne asti, että päästiin taas päällystetyn tien varteen. Tai niin luulin, sillä temppelialue oli mennyt kiinni, ja autolle piti klenkata vielä melkein pari kilometriä. Kaikkiaan aikaa meni huipulta paluussa suunnitellun tunnin sijaan kolmisen tuntia. Ihan tällaista reissua en olisi toivonut, mutta kaikenlaisesta sitä näemmä selviää.
Vähään aikaan ei olekaan ollut ruoka-aiheisia postauksia, mutta nyt on sellaisen aika. Antin kanssa suunniteltiin ja toteutettiin Trangian voimin kokeellinen metsä-hotpot Kumpulan kallioilla. Trangiaahan saa käyttää metsäpalovaroituksen aikanakin, koska siitä ei jää kyteviä hiiliä ja liekki on muutenkin niin suojassa, ettei se leviä tuulen myötä. Tässä tapauksessa käytössä oli 27-kokoinen pieni malli, jossa on vain litran kippo – jollain logiikalla isompi keitin on tyyppinumeroltaan 25. Esiin käännettävien tukien avulla isommankin mallin kattilan saisi käyttöön, vaikka se on ilmeisesti aika tehoton ratkaisu. Tässä tapauksessa syöjiä oli vain kaksi, joten pienelläkin pärjäsi.
Monenlaista tarvitaan.
Kotosalla laitellessa hotpotiin tarvittavat ainekset ja astiat ovat helposti käsillä, mutta metsäversiota varten kaikki pitää tietysti raahata mukana. Trangia menee pieneen tilaan taiteltuna eikä pieni kaasupullokaan ole mikään hankala kannettava. Keittelimme noin kaksi ja puoli tuntia yhtä soittoa, mihin kului noin puolikas pikkupullo kaasua. Vettä varattiin isoihin kolapulloihin varmuuden vuoksi neljä ja puoli litraa, mutta lopulta tarve oli vain pari litraa, joten vähemmälläkin olisi pärjännyt. Ainekset pilkottiin ja huuhdottiin ennen lähtöä Tupperware-kippoihin, jotka toimivat ihan riittävästi myös syömäastioina. Muuten ei tarvittu kuin kauha sekoitteluun ja syömäpuikot skruudaamiseen.
Ruoka-aineista tingittiin hieman prototyypin nimissä, tosin mukaan tuli silti varsin mukava kirjo erilaisia sieniä, nuudelia, parsakaalia, papunahkaa, perunoita, friteerattua tofua ja Quornia. Kokonainen liemiainespussi olisi ollut vähän liikaa tai ainakin sitä olisi pitänyt annostella hankalasti, joten sopivaksi korvaajaksi otettiin jauheet pikanuudelipussista ja lisäksi pari valkosipulinkynttä. Vielä dippaamiseen HP- sekä soijakastiketta, ja setti alkoi olla valmis. Tarpeellinen juomapuoli kulki tietysti pienessä kylmälaukussa kylmäkallen seurana.
Yhden kokeilun perusteella konsepti oli menestys: valmisteluun tarvittiin toki aika paljon työtä, mutta metsässä syömisessä oli omaa kiistatonta hohtoaan. Seuraavat iteraatiot ovat epäilemättä jo helpompia kokemuksen turvin. Kaasupoltin on sikäli kätevä, että sillä saa padan lämpötilaa säädeltyä nopeasti. Taitettavat pikku retkijakkarat osoittautuivat hyviksi, sillä yli kahden tunnin kökkiminen pelkällä istuinalustalla käy selälle raskaaksi. Painavimpia raahattavia olivat vesi ja juotavat, kaikki muu suhteellisen kevyttä. Roskaakaan ei paljon tullut esivalmistelujen ansiosta. Toinen kokeilemisen arvoinen olisi raclette (tai ehkä fondue), jonka pitäisi onnistua Trangian teflonipannulla sujuvasti.
