Puukkojunkkarielokuvat ovat jonkun sortin täkäläinen vastine länkkäreille, ja onpa lajityypille jopa oma nimensä, vaikka todellisuudessa leffoja on tehty vain muutama. Määritelmällisesti ollaan siis Etelä-Pohjanmaalla ja eletään rauhatonta 1800-lukua. “Aidoiksi” junkkarileffoiksi voi laskea ainakin seuraavat:
Pohjalaisia (1925 ja 1936). Näytelmään pohjautuen on tehty kaksikin eri elokuvaa. Mulkku vallesmanni ei ymmärrä kansanluonnetta, vaan yrittää pompotella jäykkäniskaisia häjyjä ja isäntiä. Huonostihan siinä käy! Kunnioituksen ansaitsee lopulta kuitenkin vain väkivallalla, kunhan se ei tule valtiovallan taholta.
Härmästä poikia kymmenen (1950). Tauno Palon tähdittämä leffa lienee “genrensä” tunnetuin. Isoo-Antti (shown varastava Palo), Rannanjärvi ja sekalaiset pikkunilkit rehvastelevat ja tappelevat – kuitenkin jokseenkin kunniallisesti. Vallesmanni on selvästi edellistä tolkumpi hahmo, mutta lopulta juipit lähetetään virrenveisuun saattelemana hilut kintuissa poseen.
Lakeuksien lukko (1951). Tässä ei hirveästi junkkarointia edes nähdä, lukuun ottamatta yhtä irrallista tappelukohtausta, mutta pohjalaasta mullittelua riittää senkin edestä, kun naapurit eivät tule toimeen.
Häjyt (1978). Kaksiosainen televisioelokuva löytyi sen verran myöhään, etten sitä ehtinyt tätä katsausta varten edes vielä katsoa. Pläjäys löytyy Areenasta vapaasti katsottavaksi. Pikavilkaisulla meno näyttää jokseenkin realistiselta ja vähäeleiseltä – mieleen tuli oitis Rautatie (1973) samalta vuosikymmeneltä.
Härmä (2012). Joukon selvästi tuorein tulokas on sekoitus sukudraamaa, kungfua ja länkkäreitä. Tällä kertaa oikein väreissä! Huomattavasti edeltäjiään väkivaltaisempi, polveileva rähinöinti venähtää hieman pitkän puolelle, mutta näyttelijäsuoritukset kannattelevat.
Post-puukkojunkkarileffoista pitää mainita vielä tietysti Häjyt (1999), jossa rötöstellään nykypäivän Pohjanmaalla, sekä Antti Tuurin kirjaan perustuva kännikarkelo Pohjanmaa (1982). Vaikka aika onkin eri, on historiasta ammennettu ylpeyttä, väkivaltaa, ryyppäämistä ja ongelmia virkavallan kanssa. Läheltä liippaa myös tositapahtumiin perustuva Mosku – lajinsa viimeinen (2003), vaikka sijoittuukin Lappiin.
Pohjalaisia
Härmästä poikia kymmenen
Lakeuksien lukko
Härmä
edit: ’78 Häjyt on nyt lähemmässä tarkastelussa mielenkiintoinen, revisionistinen tapaus. Poissa ovat Jussi-paidat sekä kansanlaulut, ja alituiseen varastelevat häjyt ovat muutenkin kohtuullisen vanhoja kässyjä muiden elokuvien nuorukaisiin verrattuina.
Jokseenkin pitkän ja tuskallisen väännön jälkeen WiderScreenin erikoisnumero Home Computer Cultures and Society Before the Internet Age (2–3/2020) on julkaistu. Olin numerossa Gleb J. Albertin ja Julia Erdoganin kanssa vierailevana toimittajana, mihin sisältyi monenlaista asiaankuuluvaa toimitustyötä artikkelien korjailusta vertaisarvioijien etsimiseen. Artikkelit ovat laajennettuja versioita Sveitsissä pidetyn konferenssin esityksistä, joten jossain mielessä kyseessä on samalla konferenssijulkaisu. Mukana on paljon mielenkiintoista luettavaa niin BBS-kulttuurista, piratismista kuin demoskenestäkin: sisällön puolesta aika samaa tavaraa kuin vuoden 2014 Hacking Europe -kirjassa.
Yrittelin helmikuussa ensimmäistä kertaa pikashakkia Lichessissä, ja kankea alku tuntui todistavan sen, mitä olin jo odottanutkin: ei ole minun lajini. Sitkeä yrittely on kuitenkin parantanut vahvuuslukua tuhannen pisteen pohjamudista 1400:n pintaan, eikä aikapulakaan ole enää yhtä krooninen kuin ensi metreillä. Ilmeinen syy pitkien pelien vaihtamisessa pikashakkiin (blitziin/blixtiin) on ainakin siinä, ettei peleille tarvi varata kokonaista tuntia aikaa, mutta onhan adrenaliininhuuruisessa kamppailussa kellon tikittäessä kieltämättä muutenkin omaa viehätystään.
Aikavaihtoehtoja on tarjolla monenlaisia, esim. 3+0, 3+2, 5+0 ja 5+3. Näistä olen selvästi eniten pelannut 3+2:ta, sillä se on myös oikeiden kilpailujen yleisin pelimuoto nykyään digikellojen aikana – takavuosien kampiaivoilla siirtobonusta ei tietenkään ollut, jolloin 5+0 oli se tavallisin. Itse pidän inkrementistä, koska niskan päälle päässyt pelaaja ei häviä ajalla siksi, ettei ehtinyt paketoida yksinkertaista mattikuviota. Tietokoneella pelaaminen on jonkun verran armeliaampaa kuin laudalla, kun napit eivät kaatuile ja siirtoja voi kiireessä tykittää menemään jopa selvästi alle sekunnissa, mikä ei tosimaailmassa onnistuisi mitenkään.
Pikapeleissä on dramatiikkaa, ja moni voitetulta tai hävityltä näyttävä asema on kääntynyt aikapulassa sählätessä päälaelleen. Liian aikaisessa luovuttamisessa ei ole siis järkeä. En ole kovin vakuuttunut siitä, kehittääkö blitzin takominen pidemmissä peleissä tarpeellisia taitoja, mutta ainakin erilaisia avauksia ja niiden tavallisimpia jatkoja on tullut toistettua paljon. Hienostuneet pitkän tähtäimen strategiset hyödyt saa ainakin tällä tasolla vielä unohtaa, joten yrittelen häpeilemättä kaikenlaisia jekkuja, jotka toisinaan jopa toimivat: venäläisen pelin tuttuun avausansaan ei moni ole enää langennut, mutta Englund-gambiitin komplikaatioista ei ihan jokainen selviä. Vastaavasti kompuroin itse edelleen kuningasgambiittia vastaan.
Virheitä tulee edelleen paljon, enkä oikein tiedä, miten niitä voisi huomattavasti vähentääkään – ehkäpä tämän ikäisen aivot eivät enää mukaudu kovin nopeasti. Vertailukohtana 8-vuotiaan poitsuni vahvuusluku on tällä hetkellä 1563, ja jään yleensä auttamatta jalkoihin laudalla pelatessa. Jatketaan silti harjoituksia ja katsotaan, voiko keski-ikäinenkin vielä kehittyä 🙂
Tänään tuli virallinen varmuus sille, että demoskene on hyväksytty kansallisen elävän perinnön luetteloon, jota ylläpitää Unescon täkäläinen edustaja eli Museovirasto. Itse en ollut mikään hankkeen puuhamies, mutta kirjoitin suurimman osan hakemuksen tekstistä, otin ruutukaappaukset ja hankinpa vielä melkein kaikki yhdistyksetkin tukijoiksi – alkujaan piti toki olla vain vähän auttelemassa 🙂 Asiaan liittyviä linkkejä:
Suomen hakemus oli osa laajempaa Art of Coding -hanketta, jonka tavoitteena on saada demoskene tunnustettua Unescon aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Seuraavaksi odotellaan muiden maiden hakemusten etenemistä. Tällä hetkellä Saksan hakemus on käsittelyssä ja ainakin parissa muussa maassa aktiivisuutta, mutta ensimmäinen läpi mennyt näyttää olleen pieni, mutta sisukas Suomi. Demoskene oli samalla ensimmäinen digitaalisen kulttuurin muoto, joka pääsi suomalaiseen luetteloon.
It’s quite a mess for MATE desktop users who have Nvidia at the moment. The default software compositor – required for window shadows – doesn’t play nicely together with Nvidia’s idea of the vsync, and thus there’s nasty tearing almost everywhere, maybe apart from fullscreen games. Using Nvidia’s own compositor solves this issue, but having them both on at the same time is detrimental to game framerates and causes unnecessary stutter.
Here’s a little script I made to remedy the issue to a certain extent. Call it compositor.sh or whatever you see fit, and then use it with on/off to turn compositing on or off. Even better when bound to hotkeys that let you quickly switch between a tearfree good-looking desktop mode and a fast game mode:
#!/bin/sh
case $1 in
on)
gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager true
nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceFullCompositionPipeline=On }"
;;
off)
gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager false
nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceFullCompositionPipeline=Off }"
;;
esac
It of course needs to be executable too (chmod a+x compositor.sh) and preferably in the path.
edit: In case this doesn’t work for you, see the newer version of the script.
En yleensä jaksa paljon postata yksittäisistä peleistä, mutta pari päivää sitten tuli vastaan sellainen pelitaiteen edustaja, että se sanan tai pari hyvinkin ansaitsee. Reilu vuosi sitten julkaistu Gris oli tullut vastaan sivumennen jossain vaiheessa, ja nyt kun teos oli tarjouksessa ja Manukin sitä suositteli, niin löin rahat tiskiin. Mäkkärille ja Windowsille tehtyä peliä olisi 2018 voinut olla vielä vaikea ajaa Linuxissa, mutta näin 2020 Proton on ystävä. Ihan suorilta Gris ei tosin lähtenyt vaan vaati muutaman komennon antamisen puuttuvien palikoiden asentamiseksi. Virittelyn jälkeen en huomannut mitään sekoilua tai kaatuilua koko läpipeluun aikana.
Komeita on maisemat.
Grisin suurin valtti ovat uljaat grafiikat, joiden vääntämiseen kulunutta aikaa on vaikea edes kuvitella. Peli tykkää resosta, ja jo 1440p:n ja 1080p:n välillä huomasi pientä yksityiskohtien katoamista, puhumattakaan sitten, jos alla olisi vaikkapa läppärin vaatimaton 1366×768-tarkkuus. Laitteistovaatimukset ovat hillityt, kun jopa integroitu HD 4600 jaksoi puskea full hd:ta pelattavalla nopeudella, vaikkakaan ei sulavasti. Myös tunnelmalliseen äänimaailmaan on laitettu paljon paukkuja, joten parhaimmillaan kokemus on kunnon kajarien tai kuulokkeiden kanssa.
Äiskä?
Kauniin kuorensa alla Gris on viime kädessä hyppelypeli, jonka vaikeustaso on viritetty kohtuulliseksi: oikeasti hankalia kohtia oli vain muutama, ja kenttäsuunnittelu ohjaa yleensä oikeaan suuntaan paitsi aivan lopussa, jossa meni hieman harhailuksi. En ole lueskellut mitään taustatarinoita tai spekulointia netistä, mutta eiköhän pelin teema ole masennus ja/tai trauma, josta päästään yli vain ajan kanssa – lukuisat patsaat tulkitsin hahmon äidiksi, ja värit/elementit palasivat elämään koettelemusten kautta. Jopa (harvakseen nähdyt) viholliset auttoivat lopulta eteenpäin ja olivat tarpeellisia.
Itselleni tutuimpia vertailukohtia taiteellisten hyppelöiden saralla ovat – puhtaasti peleinä pykälän paremmat – Limbo ja Inside, joiden vaikutusta olin näkevinäni paikoitellen. Vastaavaa taiteellisesti kunnianhimoista AV:ta edustavat lisäksi ainakin Amanitan seikkailut: Machinariumin robottia muistuttavia otuksia näkyi Grisissäkin, ja pimeässä veden alla uinti toi mieleen Botaniculan loppupään. Ovatpa nämä vaikutteet sitten oikeita tai kuviteltuja, niin Gris on viime vuosien parhaita kohdalleni sattuneita pelillisiäkokemuksia, jopa pelejä.
edit: Saattaa olla, että pelipädi olisi tähän käyttöön parempi kuin näppis. Tuskaisan WASD-kontrollin sai onneksi mäpättyä ihan nuolinappeihin.
Kaapit alkavat jo tursuilla kaikenlaisia shakkinappeja, joista osalle ei ole olemassa edes kuvitteellista käyttöä. Niinpä en ollut varsinaisesti ostohousut jalassa eBayllä surffaillessani, kun vastaan tulivat mukavannäköiset pelkistetyt, “modernit” nappulat. Hinta reilu 40 euroa posteineen, joten menköön nyt nämä yhdet vielä. Kuvista oli hieman vaikea sanoa, kuinka isot pöllit olivat kyseessä, eikä googlauskaan tuonut vastaan juuri samanlaisia.
Espanjalainen peli käynnissä.
Odotukset eivät olleet kovin korkealla, joten tiedossa oli iloinen yllätys, kun pöntöllinen nappuloita tuli postista. Napit ovat hyvin viimeistellyt ja vieläpä painotetut. Kunto on sen verran hyvä, että veikkaan niiden olevan täysin iskemättömät, etenkin kun joka nappi oli vielä kääritty erikseen kuplamuoviin. Mukana seurasi vielä ylimääräiset kuningattaretkin, mikä on puunapeissa yleensä hiukan kalliimpien settien piirre. Kaiken valossa lienee aika turvallista veikata, että kyseessä ovat tuotannosta poistuneet intialaiset, ehkäpä Chessbazaarin nappulat, jotka ovat voineet aikanaan hyvinkin maksaa sadan euron päälle.
Lähikuvatunnelmointia. Suuri 58 mm ruutukaan ei ole liikaa.
Tuttuun tapaan muutamassa pelivälineessä oli pohjassa pullotusta, mikä sai ne hieman vaappumaan, mutta näitähän on jo nähty. Onneksi pullotus oli ainoastaan täytemassaa eikä varsinainen paino – muhmua on paljon helpompi tasoittaa kuin terästä. Pari peliäkin ehdittiin näillä jo kokeilla ja kyllähän ne hyvin palvelevat, mitä nyt havaintovirheiden todennäköisyys on olemassa, koska kurko, daami ja lähetti ovat muodoltaan niin lähellä toisiaan. Summa summarum: enemmän koristeet kuin kovaan pelaamiseen.
Poitsun pelikone meni Stress-testailussa 83°C hujakoille, mikä tuntui vähän liialliselta, kun i7-4770:n Tcase on noin 73°C ja oletetaan 10 asteen ero Tjunction:iin. Normaalikäytössä lämmöt ovat tietysti tuosta kaukana, mutta vaikkapa Handbrake sai sekin seepun 80 asteen nurkille. Ensimmäisenä yritelmänä siivosin jälleen kerran lämpötahnat pois ja laitoin uudet tilalle kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti pahvinpalalla tasaiseksi ohueksi kerrokseksi kaapimalla. Pieni parannus jo sekin: huippulämmöt putosivat 81 asteeseen.
Useimpia prosessoreja ajetaan vakiona hiukan liian korkealla jännitteellä, jotta ne kaikki varmasti toimisivat. On viime kädessä ihan säkästä kiinni, millaisen yksilön on sattunut saamaan, mutta netskun perusteella Haswelleissa pitäisi olla runsaastikin pelivaraa, sillä säätäjät ovat saaneet jännitettä pudotettua yli satakin millivolttia ilman ongelmia. Pienemmästä jännitteestä seuraa pienempi lämmöntuotto, mikä puolestaan realisoituu heti koneen viilenemisenä ja tuulettimen vähempänä pärinänä, ja läppärien tapauksessa parantuneena akkukestona. Suuressa mittakaavassa prosessorin käyttöiänkin pitäisi kasvaa.
Linuxissa tarvittava työkalu on simppeli Intel-undervolt, jonka kääntämisessä ei paljon vaivaa vaadittu (ensin pitää vain asentaa msr-tools-paketti). Asetustiedosto on yksinkertainen ja sitä räpellettyään riittää ajaa intel-undervolt apply. Muutokset eivät tallennu pysyvästi mihinkään, joten buutti palauttaa koneen ennalleen mahdollisten sählinkien jälkeen. Kun sopivat arvot ovat löytyneet, voi komennon laittaa johonkin haluamaansa systeemin käynnistystiedostoon.
En ryhtynyt kovin hanakasti etsimään pienintä mahdollista volttimäärää, koska rajatapauksissa kone muuttuu satunnaisen epästabiiliksi, mikä voi ilmetä vasta pitkän käytön jälkeen. -100 mV pitäisi olla tyypillinen toimiva lukema, mutta -80 mV:n toimivuuden testattuani jätin pysyväksi lukemaksi varman päälle -70. Lämpötilaero Stressin kanssa oli jo silläkin vaikuttava 6°C: pitkän puksutuksen jälkeenkin kivi jäi 75 asteeseen. Välimuistin alikellotuksesta ei tuntunut seuraavan vastaavaa hyötyä, ja GPU on jo muutenkin poissa käytöstä erillisen näytönohjaimen vuoksi. Näillä puheilla siis vaikuttaa hyvältä, eikä mitään sekoilua ole ilmennyt ainakaan toistaiseksi – Handbrake pakkasi pitkän elokuvan ongelmitta eikä lokeihin kerry epämääräisiä virheitä.
edit: Sleepissä käynti nollaa asetukset 🙁 Paikkaan /lib/systemd/system-sleep laiskasti skripti, jossa on samainen apply-rimpsu ja johan pysyy.
edit2: Pikkukotelossa oleva i5-4590S reagoi ihan hyvin sekin – viitisen astetta pudotusta -80 mV:lla. 4770 ei tunnu sekoilevan edes -100:lla, mutta jatketaan testejä.
edit3: Läppäri ei suostunut jostain syystä volttisäätöön. Ehkäpä prosu (3320M) on liian vanha tai sitten työkalu ei muuten tue sitä. Sen sijaan Terpan i5-4670 reagoi hyvin ja jopa -100 mV tuntui toimivan ok – mielenrauhan vuoksi jätettiin säätö -70:een, kun lämpötilakaan ei enää tuntunut juuri putoavan pienemmillä volteilla.
edit4: Ryzen 3700x käy kohtuullisen kuumana pikkuruisen corensa vuoksi. Alivoltitin sitä biosin kautta 50 mV, mistä seurasi kolmen asteen pudotus. Vähemmällä sähköllä ei Ryynänen enää toiminut vakaasti.
Netissä tuntuu vallitsevan yllättävän suuri hämmennys Zagreb- ja Dubrovnik-tyylisten shakkinappien välillä. Välillä nimet menevät miten sattuu tai sitten puhutaan “Zagreb Dubrovnik” -napeista – toisinaan piirteitä on tosiaan poimittu ja sekoiteltu molemmista. Maakin vaihtuu Jugoslaviasta toisaalle, kun mukaan vedetään Venäjä. Otetaanpa nämä kaksi lähempään tarkasteluun.
Zagrebin tunnistaa etenkin mutkalla olevasta ratsun niskasta. Slaavityyliin kurko, daami ja lähetit on kaikki koristettu vastapuolen värillä. Nykyään myytävissä versioissa kuninkaalla on joko risti tai liekki, mutta on edelleen epäselvää, mikä orkkiksia koristi, kun niistä ei löydy edes kunnon kuvaa. Vuoden 1959 ehdokasturnaus pelattiin Jugoslavian kolmessa kaupungissa (Bled, Zagreb ja Belgrad), mutta ainakin osassa valokuvista näkyy Dubrovnikit, joten veikkaan näillä pelatun korkeintaan nimikkokaupungissa.
Zagreb-kloonit (Catawiki).
Dubrovnikin leimallisia piirteitä ovat isoposkiset litteät ratsut vookeineen sekä daamin ja kurkon päässä olevat pallot, jotka ovat poikkeuksellisesti samaa väriä kuin nappula itse, kun taas lähetissä on tyypillisemmin eri värinen koriste. Näillä pelattiin vuoden 1950 shakkiolympialaisissa Jugoslaviassa. Itse Bobby Fischer sanoi näiden olleen parhaat shakkinapit ikinä.
Dubrovnik-kloonit (Wikimedia Commons).
Nykyään myytävissä klooneissa on usein huomattavia eroja alkuperäisiin verrattuna. Esimerkiksi joidenkin “Zagrebien” ratsut ovat todella ruipeloita, siinä missä itselleni sattui hieman liiankin massiivinen versio leveine naamoineen – kun alkuperäisiä ei tunnu missään olevan, kloonit perustunevat House of Stauntonin näkemykseen. Arvokkaiden puisten Dubrovnikien lisäksi myynnissä on myös muovisia karuja nappeja, joista etenkin halvimmat ovat aika masentavia tapauksia väärine yksityiskohtineen ja ankeine väreineen. Ilmeisesti kummatkin napit olivat aikanaan painottamattomia, mutta joissakin nykyversioissa painoja toki on.
