Löysin vuosi sitten koulun kierrätyspäivästä mukavan ja siistikuntoisen Kinnarpsin työtuolin, joka on epäilemättä uutena maksanut ihan rahaa. Tänä keväänä kuitenkin sen kallistusmekanismin lukitus alkoi lipsua ja etureunalla istuessa *krriiiikk* tuoli lysähti epämukavaan etunojaan. Pitkällisen tarkastelun jälkeen totesin syypääksi löystyneen mutterin, joka painaa jokseenkin kummallista lehtijousiviritystä yhteen.
Melkein kaikki koneistossa on hitsattu yhteen, joten en löytänyt mitään tapaa päästä syvällä olevaan mutteriin käsiksi vaikkapa jakoavaimella. Kiintoavain voisi jotenkin yltääkin, mutta sitä ei luultavasti pystyisi kääntämään tarpeeksi pienestä raosta. Parhaiten räpellys onnistui siten, että vapautti kammesta kallistusmekanismin ja pyysi painolastiksi toisen istujan, jolloin tuoli aukesi takaosasta (ks. kuva). Tätä ennen piti ottaa kahdella ruuvilla kiinni oleva klisu muovisuojus pois. Lopulta sain mutteria käännettyä kiinni päin mätkimällä sitä pitkän ruuvitaltan ja vasaran avulla. Karu korjaus, mutta ei tunnu enää lipsuvan 🙂
Slipping Kinnarps tilt mechanism
My Kinnarps office chair started *screech* tilting forward even when locked. It turns out the mechanism wasn’t actually broken, but a nut pressing some springs together had got loose. Unfortunately the nut is in a hard to reach position and can’t be tightened with normal tools. The solution was to take out the flimsy plastic protector, let the lock loose, have someone sit on the front of the seat, and whack the nut with with a screwdriver and hammer. See the image below for the location. Seems to work 🙂
Tätä mutteria kiristetään / This is the nut you’re looking for
Ostin jostain alennuksesta takavuosina Steam-avaimet Telltale Gamesin viisiosaiseen Tales of the Monkey Island -sarjaan, tarkoituksena pelata niitä Mäkillä. 3D-manki ei kuitenkaan oikein iskenyt, ja pääkonekin vaihtui takaisin Linux-peeseeksi, joten homma jäi sikseen. Viikko sitten kuulin irkissä taikasanan Proton, jonka pitäisi ajaman Steamissa ainakin osaa Windows-peleistä Linuxissa Winen + Valven omien tunkkausten voimin, ja pikku päähänpistona tuli mieleeni yrittää merkkariseikkailuja käyntiin sen avulla. Asetuksissa on tällainen näkymä:
Steam – Settings – Steam Play
En tiennyt, mikä Protonin versio olisi optimaalisin ja riippuuko se pelistäkin, joten uusimmalla mentiin. “Enable Steam Play for all other titles” -valinnan jälkeen pelin Wintoussiversion sai asennettua normaalisti. Asennuksessa menee pieni hetki normaalia kauemmin, kun kyljessä seuraa DirectX:ää ja ties mitä, mutta siitä ei käyttäjän tarvitse sen enempää välittää. Play-nappia *kliks*, ja johan lähti Manki komeasti päälle!
Ekassa osassa Flotsamin saarella.
Ihan näin helposti asia ei tietenkään mennyt, vaan noin kymmenen minuutin jälkeen peli veti joikeliin eikä suostunut enää yhteistyöhön. Ikävä kyllä samalla meni työpöytäni jumiin, kiitos koko ruudun tilan. Jatkossa kokeilin ikkunoituna, mutta jumahtelu jatkui samaan malliin. Tämä siis GeForce 1060:lla, tuoreella kernelillä ja aivan viimeisimmillä Nvidian ajureilla – missä sitten vika lopulta oli, mene ja tiedä. Muodon vuoksi kokeilin vielä läppärillä, jossa on Intelin integroitu HD 4000 ja huomattavasti vanhempi Mint kerneleineen. Sitten mentiinkin oikein mainiosti, kunhan vaan malttoi hiukan tinkiä grafiikan laadusta (mitään sanottavaa eroa en itse lopputuloksessa huomannut).
Itse pelisarja tuntui 2D-Mankeihin tottuneelle alkuunsa hieman tuskastuttavalta hortoilulta, kun Guybrushia piti ajella ympäri 3D-maastoa vaihtuvien kamerakulmien seassa. Aika nopeasti ohjaus alkoi sentään sujua riittävästi, ja huomio kiinnittyi varsinaisiin tapahtumiin. Hiirikäden väsymys kertoo joka tapauksessa siitä, että kontrollit voisivat olla käyttäjäystävällisemmätkin. Nykytyyliin ei pelissä enää anneta komentoja, vaan kaikki sujuu klikkailemalla: oikeastaan toimintoja on vain kävely, keskustelu, esineiden tarkastelu ja niiden yhdistely.
Loppu lähellä jo, viides osa.
En spoilaa juonta tässä sen enempää, mutta käänteitä riittää ja osat toimivat saman tarinan episodeina varsin hyvin. Alun rasittavahkoon läpänheittoon joko tottui, tai sitten käsikirjoitus parani loppua kohti. Pulmat olivat vaikeustasoltaan ainakin tällaiselle maallikolle sopivia: useimmat sai ratkaistua ihan loogisesti pikku miettimisellä, toisin kuin vaikkapa alkuperäisen sarjan kakkososassa. Jokunen ratkaisu vaati työlästä bruteforce-toistoa, ja pari kertaa jäin tunniksi koluamaan paikkoja ilman mitään kuningasajatusta, mutta ei juuri sen pahempaa.
Päähenkilöistä rupesi tarinan edetessä jopa hienoisesti välittämään, kun tapahtumat kietoivat kohtaloita yhteen – käsis oli paikoitellen selvästi “aikuisempi” tai ehkä “realistisempi” kuin orkkiksissa. Perinteinen paatuneen paha LeChuck sai uutta väriä, ja esimerkiksi Voodoo-leidi oli tapahtumissa paljon aiempaa aktiivisemmin mukana. Vanhan kaanonin hahmoja nähtiin toki runsaasti, mutta uusista tulokkaista ainakin karrikoitu pahis Markiisi de Singe ja pirtsakka Morgan LeFlay täyttivät hyvin tarkoituksensa. Kaiken kaikkiaan Tales on siis yllättävän toimiva kokonaisuus, joka ei jättänyt rauhaan ennen kuin viimeinenkin osa oli loppuunsa saatettu.
Telltale on tätä nykyä kanttu vei, joten ainakaan sieltä suunnasta jatkoa ei ole tulossa. Ehkäpä nyt voitan lopulta skeptisyyteni ja annan Curselle sekä Escapelle lopulta mahdollisuuden, vaikka niiden graafinen tyyli (ensimmäisen liiallinen karrikointi ja etenkin jälkimmäisen kökkö-3D) ei oikein omaan silmääni sovikaan. Ron Gilberthän ei näissä enää ollut mukana, mutta ainakin aikalaisarviot olivat suopeita.
edit: Protonin esync-asetuksen roplaaminen näyttäisi parantaneen toimivuutta Nvidialla. Ei ole toistaiseksi kaatunut, mutta alle tulee edit2, jos niin käy.
edit2: Proton lunastaa lupauksiaan: juuri meni Inside läpi kauniisti. Ei mitään glitsejä eikä jumituksia.
edit2: Lydia toimii iloisesti, kunhan ottaa sen esyncin vekka siitäkin.
“Genre haltuun” -seikkailun viimeisin etappi ovat olleet rillumarei-elokuvat. En oikein hahmota, missä kupletti loppuu ja rillumarei alkaa – jos eroa on edes olemassa – mutta sodanjälkeistä aikaa eletään ja puikoissa ovat Helismaa, Kärki ja Pakarinen. Musiikki ja stand-up lienevät olleet tyypillisempiä esiintymismuotoja, sillä eihän näitä leffoja edes montaa ole olemassa. Tunnettuja tekeleitä yhtä kaikki ja monien silmäparien näkemiä.
Rovaniemen markkinoilla: tanssia ja kaljan kietomista.
Ensimmäisenä markkinoille (sic) ehätti Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka nimikkobiisin tunnistanee kuka tahansa ennen 1990-lukua syntynyt. Kertsistä tuli samalla koko ilmiön nimi. Koto-Vammalassakin vielä 1980-luvulla lapset laulelivat väänneltyjä versioita aiheesta, kuten “Ruma rilluma rilluma rei, kuka Kekkosen kalsarit vei?” Rehtejä onnekkaita kansanmiehiä, kulta-aarre ja ketkukopla, siinäpä tämän tekeleen rakennuspalikat. Nykysilmään hieman pistää koko perheen(?) elokuvan runsas ryyppääminen, etenkin kuvassa näkyvässä kohtauksessa, jonka jälkeen seuraa vielä krapula-aamu. Siiri “Justiina” Angerkoski nähdään tyyppiroolissaan pirttihirmuna, ja hän tekeekin melkoisia speed talking -suorituksia ripittäessään ukonkutaleita.
Lentävä kalakukko. Ja sitten taas laulaa loilotetaan.
Lentävä kalakukko (1951) on niin ikään tuttua tavaraa nimikkobiiseineen. Savommualta lähti immeiset veti, paitsi että tässä mennään juuri toiseen suuntaan Helsingistä poispäin. Pitkälle junamatkalle mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kirjavia hahmoja, kuten ehdan stereotyyppinen sutki mustalaispariskunta. Pakarinen on konduktöörinä tuttuun tapaan juureva supliikkimies, mutta aika virallisessa roolissa lentojätkän sijaan. Kiinnostavina pikku yksityiskohtina nähdään pula-aikaan liittyvää trokaamista, jota rosvotkin tietysti harrastavat. Pientä romanssia, loilotusta ja ketkujen nappaamista, siinäpä se.
Rantasalmen sulttaani, Esa naisissa.
Rantasalmen sulttaani (1953) poikkeaa muista sen verran paljon, että sitä on vaikea edes lukea rillumareiksi (oli se ainakin ostamalleni kokoelmalle laitettu!). Pakarinen, onnenonginta ja “Kylmässä maailmassa” -biisi ainakin kytkevät Sulttaanin genreen. Lonkalta veikkaisin, että pläjäys on kuvattu Etelä-Espanjassa, koska osa eksotismista sijoittuu Espanjaan ja osa Marokkoon, joita on voitu ihan riittävästi emuloida samoilla huudeilla. Erikoisena ratkaisuna Esa Pakarisen roolihahmo leffassa on nimeltään … Esa Pakarinen. Lopussa finskit päätyvät maanpäälliseen paratiisiin, nimittäin nuorten (puoli)alastomien naisten kansoittamaan haaremiin – jossa saa sentään myös ryypätä.
Hei, rillumarei! Kansanmies fiininä.
Pohjoisen rahamies lähtee Helsingin hulinaan tutustuakseen kulttuurin kukkasiin teoksessa Hei, rillumarei (1954). Vaan eipä maistu kermaperseiden hienosteleva taide kansanmiehelle; tuskin menee pieleen, jos tässä näkee analogian koko rillumarei-genreen itseensä. Rosvot jahtaavat arvotaulua, nuorenparin ongelmat ratkotaan, mutta lopulta on kuitenkin parempi lähteä takaisin kotikonnuille aidon elämän pariin.
Ainakin näiden teosten perusteella on vaikea sanoa, oliko rillumarei-filkoissa mitään erityisen tunnistettavaa ominaispiirrettä laulujen ja näyttelijöiden lisäksi: eipä näitä juuri erota vaikkapa Pekasta ja Pätkästä tai muista aikakauden komediallisista seikkailuista. On helppo uskoa, että aikalaiskriitikot eivät näistä pitäneet, mutta näin vuosikymmenten tuoman perspektiivin turvin leffoja kohtaan voi olla jo armeliaampi. Tylsiksi ne kuitenkin kävivät varsin nopeasti, joten eiköhän tämä katsaus saa jäädä tähän, vaikka myöhempi Meiltähän tämä käy (1973) olisi vielä näkemättä.
Tänään olin neljännessä “oikeassa” ts. selo-kelpoisessa shakkikilpailussani. Kuusi nopean shakin (20 min + 10 s siirtobonus) peliä on päivässä todella paljon, ja stressaavan kevään takia olen kroonisesti hiukan väsynyt, mutta jaksoin silti yllättävän hyvin loppuun asti. Oma tulos neljä tappiota ja kaksi voittoa – kaikki tappiot selvästi korkeamman vertailuluvun pelaajia vastaan. Räpiköin aika hyvinkin yhtä 1800 pisteen vastustajaa vastaan, mutta loppupelissä kamelin selkä lopulta katkesi. Välillä meni hieman sankaroinniksi, mikä ei tällaisissa kisoissa toimi läheskään niin hyvin kuin Lichessin online-peleissä. Poitsulle 2,5 pistettä, joten ensi viikon nuorten SM-kisoja ajatellen näyttää aika lupaavalta. Tämän päivän kisojen tulokset täällä.
Seems there is still some manual work to do before VLC accelerates video decoding using integrated Intel graphics on Linux – at least on Mint. Installing i965-va-driver should do the trick. By issuing vainfo (another package) you can make sure it works too. VLC might not use the acceleration by default so go to Preferences – Input / Codecs – Hardware-accelerated decoding and choose VA-API. Dunno if X11 vs. DRM makes any difference, but both seemed to be ok. With some luck you should see massive savings in CPU usage: at least on my laptop there was a 75% drop when decoding fullhd h264.
edit: On my Chromebook one fullhd h264 video peaked at 120% CPU without acceleration and now it consumes steady 21%.
Reilun neljä vuotta asiallisesti palvellut i5-Shuttle sai siirtyä eteenpäin hyvään kotiin, ja tilalle tuli uusi peeseepönttö. Näin jälkiviisaana en ole edelleenkään ihan varma, että miksi, mutta kaipa uuden polven AMD-leirin edustajissa ja näyttiksen päivityksessä oli houkutuksensa. Tai kaipasin rakenteluprojektia. Tai raha poltti muuten taskussa, tiedä häntä.
Vaihtoehtoja on jo pelkästään prosuissa useita: 2600 tai 2600X olisi kenties ollut omaan käyttööni paras ja kustannustehokas ratkaisu, mutta lievä ahneus iski corejen äärellä ja laittelin vähän kalliimmalla 2700:n. Emolevyksi päätyi mATX-kokoinen Asus TUF B450M-PLUS, muisteiksi 16 gigaa 3000 MHz Crucial Ballistix Sportia, kopaksi Antecin pletku mutta edukas VSK-3000B, poweriksi hieman vahingossa Corsair 650x, ja näyttikseksi Asuksen kolmen gigan GeForce 1060. Koko kasan hinta nousi hieman 800 euron päälle. Ainakin paperilla kelpo päivitys edelliseen i5-4430/16G/1050-kokoonpanoon.
Koneen kasailun jälkeen (ks. kuvat) se lähti – vastoin odotuksiani – kertaheitolla päälle. Asentelussa ei ilmennyt mitään erityisiä ongelmia, kunhan löysin kaikille virtapiuhoille paikat ja etupaneelin johdoille liittimet emolevyltä. Modulaarinen virtalähde tuntuu tässä valossa hyvältä idealta, kun kotelossa ei tarvitse roikottaa metrikaupalla käyttämättömiä johtoja, vaan riittää kytkeä ainoastaan tarvitut.
Ihan heittämällä homma ei tietenkään toiminut. Eräs ärsytyksen lähde oli AMD:n tuulettimen (Spire) päällä loimottanut valo – näitä saakelin ledejähän tungetaan nykyään joka paikkaan. Ratkaisuksi löytyi lediohjauspiuhan kytkeminen ja sitten “hienojen” valoefektien sammutus kiireesti biosista. Harmillisemmaksi ongelmaksi osoittautui muistien nopeuden viritys, joka ilmeisesti edelleen kangertelee Ryzeneissä kokoonpanosta riippuen. En saanut kohtuullisella vaivalla muisteja toimimaan nimellisnopeudellaan, joten nyt ne saavat olla toistaiseksi alikellotettuina 2866 MHz:iin (2933 ei ollut ihan stabiili).
Ledien lisäksi olen allerginen koneen pörinöille, joten kotelotuuletin lähti vaihtoon ensimmäisten joukossa. Tilalle tullut Noctua oli sekin vielä ikävän äänekäs, kunnes asensin nopeutta pudottavan välikappaleen. Kotelo sai sisäkylkiinsä lisäksi vaimennusmattoa, joka pehmensi CPU-tuulettimen hurinaa. Miksikään hiljaiseksi AMD:n tuuletinta ei valitettavasti voi sanoa, joten senkin tilalle on tulossa Cooler Masterin toivottavasti edistyneempi tuote. Biosissa on kohtuullisen hyvä graafinen säätö tuulettimille, joten tuskin rupean pöyhimään Linuxin mahdollisuuksia ainakaan lähiaikoina.
Muistin nopeuden ja tuulettimien lisäksi jatkotyötä kaipaa vielä tallennustila. Tämänhetkinen Samsungin SATA3-SSD toimii sinänsä oikein hyvin, mutta kun empalla on mahdollisuus NVMe:n käyttöön, niin pistin tilaukseen Corsairin MP510:n, jolla nopeuden pitäisi nousta moninkertaiseksi. Samalla saa vaihtua käyttöjärjestelmä Mintin uudempaan versioon, sillä 17.2 on jo neljän vuoden takaa, ja sen päivityksetkin lakkaavat tänä vuonna. Viimeinen kiireellinen säätökohde on langaton verkko: kuten arvata saattaa, Asus PCE-AC51 toimii hieman sinne päin. Ei pitäisi ostaa Realtekkiä. Inteliä on tulossa tilalle. Näiden päivitysten jälkeen kokonaishinta kipuaa sitten jo tuhannen euron pintaan, mutta eipä äänekästä konettakaan jaksa kuunnella tai pätkivää wlania käyttää.
Kannattiko? Ainakin näyttis on havaittavasti nopeampi, jos nyt ei mikään julmettu tykki edelleenkään. Näytön 1440p-tarkkuus vaatii aika lailla vääntöä, mutta enpä juuri 3D-pelejä pelaa muutenkaan. Eräs tärkeimpiä prosessoritehon käyttökohteita on Handbrakella pakkailu, joka toki nopeutuikin, muttei suoraan suhteessa nimelliseen tehonlisäykseen. Singlecore-teho ei kasvanut juurikaan, joten kaikkiaan koneen päivittäinen käyttö on hyvin samanlaista kuin ennenkin (plus pörinät päälle). Lopullinen vastaukseni on täten varovainen ehkä.
Tabula rasa
Emppa, prosessori ja näyttis paikoillaan
Johtosotku kruunaa kokonaisuuden
Käyttöpaikassa
edit: No nyt on NVMe sisässä ja onhan se vauhdikas. Toistaiseksi mittaamani nopeudet jäävät kyllä n. puoleen ilmoitetusta, joten pitänee tonkia vielä asetuksia, jos siellä jotain olisi. Kokonaan toinen juttu on sitten se, ettei normaalissa käytössä eroa juuri huomaa aiempaan SATA3-asemaan: ohjelmat lähtivät käyntiin vikkelästi jo ennenkin, ja NVMe:lle pitäisi saadakin dataa jostain yhtä nopeasti tai sieltä pois. “Ihan kiva”, muttei toistaiseksi näkemäni perusteella aivan odotetun kokoinen kohennus.
edit2: Tuulettimeksi Cooler Master, ja johan väheni pörinä. Ei tuo mikään hiirenhiljainen ole, eikä myöskään Noctuan koppatuulari, mutta näiden kanssa pystyy jo ilman ärsyyntymistä elämään. Ei ollut erityisen hauskaa repiä emolevyä irti, että sai vaihdettua tuulettimen taustalevyn, sillä kotelossa ei ole sitä varten reikää.
edit3: Ja vielä verkkokin kuosiin. Kiinalaiselta jostain läppäristä napattu käytetty Intel 3160 (AC), noname-PCIE-adapteri ja Asuksen kortista paremmat antennit. Tuntuisi toimivan ja nopeuskin on lopulta Speedtestin perusteella täydet.
edit4: Kun tarvitaan kunnollista, niin sit ostetaan se Coolink. Jo hiljeni prosutuulari Team Yellown propellilla.
Prismassa oli tarjouksessa Rockbox Brick -matkakaiutin 40 euroon, joten heräteostos syntyi, etenkin kun olin jo purkkia silmäillyt aiemmin 60 euron hinnalla. Väriksi valikoitui viininpunainen, koska sinänsä turvallinen tummanharmaa tuntui tylsältä ja pastellivärit puolestaan imeliltä. Nappasin mukaan vielä varmuuden vuoksi 3,5 mm johdon, joka kuitenkin paljastui periaatteessa turhaksi, sillä sellainen seurasi piilossa laitteen mukanakin, samoin kuin USB-latauspiuha. Molemmat tosin sellaisia 30 cm nysiä, että kunnon johdosta lienee edelleen iloa.
Aiemmat kokemukseni mobiilikajareista olivat JBL:n Go:sta ja Charge 2+:sta, sekä kierrätyshyllystä löytyneestä lelumaisesta Remingtonin pikkupurnukasta. Go soi kirkkaasti, mutta bassopää oli sen verran heikko, että tilalle tuli Charge 2+. Jälkimmäisessä (kumisevaa) basaria tosiaan olikin yllin kyllin, mutta diskanttipää oli sumea, joten ei oikein optimaalinen sekään. Lisäksi Charge tykkäsi ottaa häiriötä USB-latauksesta hieman tietokoneesta riippuen.
Röökiaskin ulkoinen ensivaikutelma oli miellyttävän hillitty, pelkistetty ja lievästi retro. Kokonsa puolesta Tiili on vielä hyvin reppuun heitettävä, sillä sen leveys on vain 15,5 senttiä ja syvyys/korkeus kuutisen senttiä. Akkukestoksi luvataan peräti 20 tuntia, mitä en ole vielä tosin ehtinyt testata. Lodjussa on myös power bank -ominaisuus, eli siitä voi USB:n kautta ladata vaikkapa kännykkäänsä. BT:n lisäksi ääntä saa sisään 3,5 mm plugilla – ilman tätä en olisi laitetta edes ostanut.
Ensi hätään meinasi iskeä tenkkapoo, kun Boksi ei toistanut yhtään mitään ääntä millään nappien painelulla. Syyksi osoittautui onneksi tyhjä akku, joka hetken latauduttuaan salli laitteen herätä normaalisti. Pikaisella testailulla sekä aux että BT toimivat sujuvasti. Soinniltaan laite on aika lailla Go:n ja Chargen välimaastossa: syvä basso puuttuu, mutta keskiäänet ja diskantit toistuvat miellyttävän tasapainoisesti. Ääni ei sinänsä säröydy kovin isoillakaan voloilla, mutta korostus muuttuu purkkimaiseksi, joten kovin isoa tilaa tällä ei viitsisi yrittää täyttää. Havaitsin valitettavasti samaa oireilua kuin Chargen kanssa, eli tietokoneen USB-latauksesta tulee ääneen selvää kohinaa – erillinen laturi tai etukäteen lataaminen auttaa asiaa.
Ei turhia krumeluureja eikä teiniledejä.
edit: Pieniä ärsytyksenaiheitakin alkaa paljastua. Päällä olevat hipaisukytkimet vaativat välillä aika tukevaa takomista. Toisinaan purkki ei tunnista ääntä auxista ennen kuin räpsäyttää virrat pois ja takaisin päälle.
edit2: 20 tunnin lupailtu akkukesto ei ole välttämättä ihan markkinointifuulaa, nimittäin työpäivän ja päälle reilun tunnin soittelulla akkua on jäljellä arviolta puolet.
I have an ASK Proxima model M22 at my disposal – already an old HD projector with VGA as the main input port. Works ok for my purposes, especially if you crank saturation slightly up with VLC filters or Nvidia settings. The native resolution of the M22 is 1280×800, but unfortunately Linux does not detect it automatically, giving maximum 1024×768 pixels instead (yes, I’ve tried several different computers and cables). Luckily there are two solutions that have solved the issue. Firstly, using an HDMI to VGA converter will solve the detection problem. The other way is to force the resolution with some command line magic:
Depending on your setup the output name might not be VGA1. Typing plain xrandr will tell you what’s connected. After the two lines you should see the new resolution in your favorite screen mode selector and also the xrandr list. Either use the desktop environment facilities or do this:
xrandr --output VGA1 --mode 1280x800
As a final tip, and so that I remember it myself in the future, the cvt command line tool conveniently calculates these modelines for you (there is also gtf which does exactly the same thing). There’s this online, too.
A little project that could be of use for someone else (as OCD about these things as me) too. A printable A4-size pdf that lets you try chess pieces on different common square sizes – 30, 40, 50 and 57 mm – before shelling out for a board. Comes in two versions: with alignment markers and without them. Printing in the right size might be painful, but at least on a Mac it turned out fine by selecting “100%” as the size.
40 mm a bit on the tight side, 50 definitely too large. 42 or 45 would be my best bet.
Taloudessa oli jo yksi neuvostoliittolainen shakkilauta nappeineen – ei ihan samaa paria, koska hankin ne erikseen ja haluan mieluummin väljän pelikelpoisen setin ahtaan alkuperäisen sijasta. Neukkusetin täydensi Jantar-shakkikello. Viime viikolla tärppäsi puolestaan Huudosta kunnolla suuret (kurko 11 cm korkea) CCCP-napit kahdeksalla eurolla ja postituskuluilla, joten kokoelma karttui jälleen hieman. Mitään varsinaista tarvetta ei kenties näille ollut, mutta hinta oli hyvä ja toisaalta kiinnosti nähdä useampien pienten nappien jälkeen isommat nuijat.
Kuten kuvista näkyy, veli venäläisen työnlaatu ei ollut kaikin osin kovin hääviä, mikä sinänsä ei ole yllätys vanhojen halpojen puunappien tapauksessa. Aika karskia jälkeä on tavattu kotimaisissakin vastaavissa. Pahimpia kipukohtia olivat siellä täällä kuplinut musta maali, huono puutyön viimeistely (etenkin yhden hepan kohdalla), repsottavat pohjakankaat, sekä vinkuraan asennetut kuninkaan ja daamin kruunut … noh, pallot ja tapit. Musta tappi oli matkan varrella katkennut ja kadonnut, joten se piti veistää itse uusiksi syömäpuikosta.
Parin kolmen tunnin tunkkaamisen jälkeen napit alkoivat olla jo tyydyttävässä kunnossa, ehkä lukuun ottamatta yhtä oikein rumasti sorvattua lähettiä, jonka äärelle saatan palata myöhemmin ajan kanssa, jos pakkomielle iskee. Kuninkaan pohja on peräti 4 cm leveä, joten ihan pienelle laudalle neukut eivät sovi – vaikka toisaalta veikkaukseni on, että noita on pidetty aikanaan ahtaasti jollain 45 mm ruudulla. Oma iso 58 mm puulautani oli neukuille varsin sopiva, jos nyt sitten piirun verran tyylirikko. Isot, melko leveäpohjaiset napit ovat tukevia ilman painotustakin, toisin kuin omistamani pienemmät vastaavat.
Oikealla itse syömäpuikosta veistetty tappi. Vasenkin piti nykäistä irti ja siirtää parempaan kohtaan.
Hepan pohja oli niin ruotoista laatua, että nappi keikkui ja kangas kupruili
Kovin on ahdasta, tosin nämä saattavat sittenkin olla oikeasti samaa paria
