MSX-romukasa on kasvanut melkoista tahtia viimeisten muutaman viikon sisällä. Viimeisimpinä tulokkaina Panasonic FS-A1ST eli turbo R, josta tulee ihan oma postauksensa myöhemmin, 512k mapperi/lisämuisti, sekä Sunrisen CF-IDE. Tulossa vielä kauhea kasa enemmän ja vähemmän hyödyllistä kikkaletta, kuten FM-PAC, Moonsound, Mega Flash ROM ja toinen Music Module. Agendana tietysti demojen tekeminen ja etenkin katselu, sekä muutenkin noihin härömpiin laitteisiin tutustuminen. MSX:llä demot ovat normaalia kirjavampi kenttä monenlaisten laajennusten ja uudempien konesukupolvien vuoksi, joten mikään yksittäinen kokoonpano ei riitä kaikkien produjen ajamiseen.
MSX1
Ensimmäisen sukupolven koneille ei tehty kulta-aikaan juurikaan demoja lukuun ottamatta jokusta kräkki-introa, sillä MSX-skenen sydänseuduilla Hollannissa siirryttiin erittäin nopeasti MSX2-laitteisiin. Tuotanto alkoi jälkijättöisesti vasta Suomessa vuonna 1996 Lieves!Tuoreen ja Bandwagonin voimin – täällähän MSX2:t jäivät harvinaisiksi. Myöhemmin tuotoksia on tullut muualtakin, etunenässä ruotsalais-hollantilainen parivaljakko Dvik & Joyrex. Demot ovat kaikki Euroopasta, joten ne toimivat oikein vain 50 Hertsin PAL-tiloissa.
Pääosa MSX1-demoista on tehty levykkeeltä ajettavaksi ja toimii 64 kilotavun muistilla (standardin mukaan MSX1:ssä voi olla vähemmänkin muistia, mutta sellaiset koneet ovat harvinaisia). Levarin hankinta ei ole mikään itsestäänselvyys: saatavuus on vähäinen ja hinta saattaa olla helposti sadan euron nurkilla. 360 kilotavun korpuille on vaikea kirjoittaa nykylaitteilla, mutta jotkut USB-asemat sentään suostuvat toimimaan edes 720 kilotavun levykkeiden kanssa. Vanhanaikainen PC-levari toimii Linuxissa yksipuolisten korppujenkin kanssa. Levarille modernimpia vaihtoehtoja ovat SD-kortinlukija ja USB-levariemulaattori Nowind. Nowind on etenkin koodarin ystävä, kun testausta voi tehdä kätevästi oikealla koneella. Kortinlukijat ja Nowindit ovat tällä hetkellä kuitenkin maailmasta kadonneet, joten heikkoa on siltä osin.
Jokunen MSX1-demo on lisäksi julkaistu hieman kyseenalaisesti “moduulina” eli käytännössä rom-tiedostona. Niitä voi ajaa yllä mainitulla Mega Flash ROM:lla, jota onneksi myydään edelleen. Mukana tulee bonuksena uudemmissa Konamin peleissä käytetty SCC-piiri, jota tukee jokunen MSX2-demo. Lukemani mukaan moduulin saa myös matkimaan levyasemaa, mikä paikkaisi muuten hankalaa levaritilannetta.
MSX2 on monessa suhteessa ongelmaton ratkaisu MSX1-demojenkin ajamiseen. Autenttisuudesta pitää tinkiä sen verran, että kakkosen vakiovärit ovat paljon kylläisemmät ja kontrastisemmat kuin ykkösten omalaatuisen haaleat tai murretut paletit. Uudempi VDP (Yamaha V9938) ei toimi muutenkaan aivan 100% identtisesti alkuperäisen (TMS9929) tavoin, joten joissakin tuotoksissa voi ilmetä bugitusta joko ajastuksien vuoksi tai siksi, ettei värikarttaa voi enää monistaa samalla tavoin kuin aidossa MSX1:ssä.
MSX2
Standardin seuraava versio kohensi lähinnä graafisia ominaisuuksia, siinä missä prosessori ja äänipiiri jäivät ennalleen. Toisen sukupolven Mäsäksiä teki huomattavasti harvempi firma kuin ykkösiä, mutta kirjo on silti kunnioitettava. MSX2-skenen sydänmailla Hollannissa suosittuja olivat luontevasti Philipsit kuten 8235, 8245 ja 8250, mutta myös Sonyn malleja myytiin. PAL-versioita eivät muut valmistajat enää tehneetkään. Hollantidemot on tehty tyypillisesti PAL-tiloihin, mutta MSX2 antaa sentään asian suhteen enemmän liikkumavaraa, koska päivitystaajuus on vaihdettavissa ohjelmallisesti. Virallisten kanavien lisäksi koneita on hankittu myös omatoimisesti Japanista, joten NTSC-malleja tulee foorumeilla vastaan yllättävän paljon.
Eurokoneissa on vakiona yleensä 128 kilotavua muistia ja 128 kiloa näyttömuistia (VRAM). Japanikoneissa muistia oli tyypillisesti vain 64 kilotavua, joten jonkun sortin laajennus on tarpeen. Helpoiten muistin lisääminen onnistuu mapperimoduulilla, mutta ne ovat hyvin harvinaisia, minkä lisäksi samalla menettää käytöstä toisen moduuliportin, jolle voi olla muuta tarvetta. Muutamaa poikkeusta – erityisesti Infiniten animaatioita ja NOP:n Unknown Realityä – lukuun ottamatta demot eivät vaadi lisämuistia. Levyasemakaan ei ole ongelma, sillä sellainen on sisäänrakennettuna useimmissa MSX2-koneissa. Edellä mainittujen levarinkorvikkeiden lisäksi on olemassa myös esim. Sunrisen CF-IDE-kortinlukija, joka ei kuitenkaan toimi aivan kaikkien produjen kanssa. CF-IDE:n saattaa saada käytettynä, mutta uutena ei ole niitäkään myyty enää pariin vuoteen.
MSX2-demojen suhteen varsinainen kompastuskivi ovat erilaiset äänilaajennukset. Hollantilaiset eivät ilmeisesti pitäneet PSG:n jäyhänkomeista äänistä, sillä äänilaajennuksia on käytetty hyvin ahkerasti eikä suotta lähdetty venyttämään vakiopiirin kykyjä. Eri valmistajat toivat markkinoille keskenään enemmän ja vähemmän yhteensopivia äänimoduulejaan vuosien varrella, eikä mikään noussut ylitse muiden. Demoja varten joutuu siis valitettavasti hankkimaan muutaman pulikan:
- SCC on Konamin loppupään peleissä käytetty yksinkertainen wavetable-piiri. Mega Flash ROM sisältää SCC:n tai hiukan modaamalla sellaisen saa myös pelimoduulista.
- MSX-Music on karu Yamahan OPLL-piiriin perustuva FM-äänilaajennus, josta tuli lähes standardi MSX2+-koneisiin. Ilmeisesti tätäkin jokunen demo tukee. Tyypillinen MSX-Music-moduuli on Panasonicin FM-PAC.
- MSX-Audio perustuu sekin Yamahan OPL-sarjaan, mutta ääniä voi muokata vapaasti. Philipsin Music Modulea saa käytettynä edelleen kohtuullisen hyvin, ja moduulissa on FM-synteesin lisäksi bonuksena sämplensoitto ja MIDI-portti. Unknown Reality vaatii 256 kilotavuun laajennetun Music Modulen.
- Moonsoundia voisi hyvin kutsua MSX:n Ultrasoundiksi, sillä sekin soittaa monikanavaista sämpleä omasta muististaan ilman prosessorikuormaa. Moonsoundin vaativat produt ovat harvassa, mutta sille on mm. mod-playereitä, minkä lisäksi moduuli on yhteensopiva MSX-Audion FM-äänien kanssa. Brasiliassa valmistetaan ilmeisesti edelleen Shockwave-nimistä kloonia, josta köyhtyy noin 160 euroa.
MSX2+ ja turbo R
MSX:n elämän ehtoopuolella, 80-luvun lopussa, kehitettiin MSX2+-standardi, johon perustuvia koneita valmistivat vielä Sony, Sanyo ja Panasonic. Kaikki plussat ovat NTSC-koneita. Grafiikkapiiriksi vaihtui Yamahan V9958, jossa on joitakin parannettuja moodeja, minkä lisäksi useimmissa koneissa on vakiona sisäänrakennettu MSX-Music. Pouetin perusteella niillekin on muutama tekele olemassa. Viimeisenä Mäsäksän lippua kantoi Panasonic, jonka turbo R -koneet (FS-A1ST ja FS-A1GT) toivat mukanaan uuden tehokkaan prosessorin ja sämplensoiton vakiona. Eurooppaankin turbo R:iä valui jonkun verran harrastajien tuomina, mutta MSX2-skene ei ottanut laitetta omakseen ennen hiipumistaan. Hieman yllättäen tR:llekin demoja on tullut lähinnä Suomesta, kiitos Nyyrikin.
edit: Paljon muistia, ROM-emulaation ja SCC:n saa samassa paketissa hankkimalla PlaySoniqin
edit: SD-lukijoita taitaa olla edelleen saatavilla täältä
January 14th, 2013
Tällä kertaa vertailussa Atarin kaksi kasibittistä, 800XL vuodelta 1983 ja 65XE vuodelta 1985. Koneet ovat hyvin vertailukelpoisia, sillä tekniset ominaisuudet ovat käytännössä identtiset. 1,77 MHz 6502, 64 kilotavua muistia ja samat grafiikat sekä äänet molemmissa. Kahden vuoden aikana ehti kuitenkin tapahtua paljon: Jack Tramiel lähti Commodorelta ja osti Atarin konkurssikypsän tietokonebisneksen Warnerilta, kuusnelonen valtasi markkinat monessa maassa, 16-bittiset koneet tekivät tuloaan, Macintosh julkaistiin, ynnä paljon muuta. Laitetaanpa koneet rinnakkain.
Silmään pistää heti ainakin koneiden hyvin erilainen estetiikka. 800XL on vielä perinteisen kasibitin tapaan lelumainen ja muistuttaa oikeastaan pelikonsolia – koneen päällä oleva moduuliportti on kuin Atari 2600:sta. 65XE puolestaan on kuin pieni Atari ST, mikä ei ole suinkaan sattumaa, sillä myös ST julkaistiin 1985. Väri on vaihtunut “ammattimaiseen” neutraaliin harmaaseen ja näppäimistökin on samanlainen litteä kammotus kuin isoveljessä. XL on hieman leveämpi ja paksumpi, kun taas XE on hitusen pidempi syvyyssuunnassa (kuvassa näkyvä XE:n virtakytkin ei muuten ole alkuperäinen). Liitännät ovat lähes samat ja samassa paikkaa, joten niiden osalta mitään suuria irtiottoja ei tehty. Ainoastaan laajennusportti on erilainen.
Konepellin alla on kuitenkin käynyt kuhina. Emolevy on suunniteltu uusiksi hivenen halvemmalla tekniikalla, kuten Tramielilta voisi odottaakin. Poissa ovat kannalla olevat piirit, melkein kaikki on juotettu suoraan piirilevylle. Juurikin helposti vaihdettavat piirit tekevät XL:stä retroharrastajalle mukavamman laitteen, kun laajennuksia ja korjauksia voi tehdä ilman työlästä kolvaamista. Sarjan viimeiseksi malliksi jäi “pelikonsoli” Atari XEGS (1987). Käytännössä XEGS oli aivan täysiverinen tietokone ja sen mukana tuli jopa näppäimistö.
January 8th, 2013
Pitipä vielä kokeilla muutamaa peliä Thomson TO8:lla, kun löytyi kohtuullisen hyvä valikoima levytiedostoja netistä. Tiedostot olivat sopivasti sap-muodossa, jota saa konvertoitua enimmäkseen ongelmitta HxC:n käyttämäksi hfe:ksi. Yritin valita pelejä paremmasta päästä sekä muilta koneilta tuttuja nimikkeitä vertailun vuoksi. Testipenkkiin päätyivät mm. Arkanoid, Iznogoud (kotoisammin Ahmed Ahne), vanha nepasuosikkini Krakout sekä Wizball.
Tällä otoksella ei paljon kehuja irtoa: pelit ovat hitaita sekä välkkyviä, eikä niissä ole juuri mitään ääniä musiikista puhumattakaan. Käännöksiä on selvästi tehty halvalla ja hutaisemalla, mikä ei kuitenkaan koko surkeutta yksinään selitä. Toinen syy on yksinkertaisesti se, että laite soveltuu huonosti peleille ja demoille. Videopiiri sopii kyllä tekstin ja kauniiden sävyjen näyttämiseen, mutta merkkigrafiikan ja spritejen puuttuminen kuormittaa kohtuuttomasti yhden megahertsin prosarinreppanaa. Kurjuuden kruunaa se, että Tompassa ei ole äänipiiriä ollenkaan, vaan CPU:n pitää syöttää jatkuvasti D/A-muuntimeen sämpleä, jotta soitto soisi. Niinpä esim. taustamusan tekeminen olisi melkein mahdottoman rajamailla, kun pelilogiikka ja spritejen piirto pitäisi palastella musiikkirutiinin mukaan. Parissa näkemässäni demossa äänet on, mutta niissä näytettävä kamis onkin hyvin jaksollista ja ennustettavaa päinvastoin kuin peleissä.
Sopivassa mielentilassa tällaiset haasteet voisivat johtaa Just Do It! -henkeen ja skenehenkiseen rajoitteiden kiertämiseen, mutta kun hyllystä löytyy hauskempiakin vehkeitä, joiden ympärillä on hyvää vipinää, niin Ranskan rempula jäänee tästä eteenpäin lähinnä kokoelman koristeeksi.
January 6th, 2013
Another victory for HxC, even if a narrow one this time. I managed to connect the floppy emulator to my Thomson TO8 and even load some files. The plug is a bit problematic big 14-pin DIN, but luckily the same connector was used on Atari ST for external floppy. Thus, I bought an ST cable off eBay and butchered it for a good cause. The original instructions can be found here, but in case the forum disappears I’ll mirror them here together with the ST cable colors. On the left the Thomson pin numbers and on the right the flat cable:
- 1 (green) – 16
- 2 (yellow) – 24
- 3 (blue) – 2
- 4 (orange) – 32
- 5 (purple) – 26
- 6 (red) – 22
- 7 (cyan) – 30
- 8 (brown) – 18
- 9 (black and white) – 28
- 10 (black) – 20
- 11 (brown and white) – 8
- 12 (pink) – 12
- 13 (white) – 34
- 14 (gray) – 10
In addition the odd pins of the flat cable should be grounded. Like the original author, I used the ground of the audio output, since in my setup the audio is transferred through the SCART cable anyway.
Some images work, some not. I’m so green with Thomson that I can’t really pinpoint whether it’s a question of the HxC, a bad cable or the image conversion. The normal tool seems to convert .sap and .fd images, but not all of them are created equal. For example, one .fd I found seemed to be double sided. Need to dig deeper into it at some point.
January 6th, 2013
Nyt on peruskoulun ranska kovalla koetuksella, kun yritän sompailla Thomson TO8:n kanssa. Siinä missä Enkkulassa väännettiin tietokoneita hiki hatussa jäi ranskalainen tuotanto huomattavasti vähäisemmäksi, kenties johtuen Minitel-päätteiden suosiosta. Telkkareistaan tuttu Thomson teki kuitenkin useita eri kasibittisiä 80-luvun alkupuoliskolla. Itselleni Ranskan eBayltä tarttunut malli on TO8 (Tele Ordinateur), joka edustaa loppupään kehittyneitä koneita; muistia on peräti 256 kiloa. Muita, jokseenkin samanlaisia yritelmiä olivat MO5, MO6, TO7 ja TO9. Thomsonit jäivät ilmeisesti paikalliseksi ilmiöksi, vaikka MO5E:tä yritettiin myydä ainakin Saksassa. Viimeinen Thomson, TO16, oli ajan hengen mukaisesti jo PC-klooni.
Tompat ovat melko normaaleja kasibittisiä, sillä osat on poimittu isojen valmistajien peruspiireistä. Hiukan luonnetta antaa edes prosari, joka on Motorolan symppis 6809 1 MHz taajuudella. TO8:n videopiiri on suunnilleen sama kuin Amstrad CPC:ssä: koneesta irtoaa perustarkkuudet 160x200x16, 320x200x4, 640x200x2 sekä TO7:n kanssa yhteensopiva, suunnilleen MSX:n screen 2:ta vastaava 320x200x8 rajoitetulla väritarkkuudella. Värit voi valita peräti 12-bittisestä paletista. Spritejä ei ole, joten CPU:lla pitää kovasti kiirettä peligrafiikan piirtämisessä. Muistia on messevät 256 kilotavua, josta osan voi käyttää virtuaalisena levyasemana – kunhan vaan ensin selvittää, miten. Ääniominaisuudet ovat hieman mysteeri nekin. Koneessa pitäisi oleman 6-bittinen DAC ja neljä kanavaa, mikä ei kerro vielä juuri mitään. Näppäimistö on aidosti ranskalainen eli AZERTY, joten typoja tulee joka käänteessä.
Toistaiseksi en ole saanut vielä koneelle siirrettyä mitään ohjelmia, mikä olisikin luonteva seuraava projekti. Kyljessä on perinteisesti kasettiportti, mutta sen kanssa askartelu voi olla hieman tuskallista ja hidasta. TO8D-mallissa oli sisäinen levari, mutta tässä omassani on pelkkä ohjain. Liitin on mallia “oma”, mutta onneksi ST:n ulkoisessa levarissa on käytetty samaa isoa dinniä, joten sopiva piuha oli vielä hankittavissa. Netin perusteella HxC olisi mahdollista saada kytkettyä, joten täytyy ruveta kolvaamaan johtoa kasaan. En edes tiedä, missä muodossa ohjelmat on tuolle levitetty, joten selviteltävää riittää.
edit: Johoo, eihän tuossa mitään äänipiiriä ole, vaan 6-bittinen DAC, jota pitää sitten itse rämpyttää CPU-luupilla. Eli käytännössä hyvin inhottavaa tehdä efektejä tai vaikka pelejä, joissa olisi musiikkia taustalla. Tästä tuli piiitkä miinus.
December 30th, 2012
Hain tänään postista kaksikin Atariin liittyvää pakettia: 800XL:n sekä Ultimate 1MB:n. Tilasin taannoin jo vanhemman muistinlaajennuksen, mutta sen kanssa jalka toppasi siihen, että 65XE:ssäni oli väärä emolevyn versio. Kasibittiatareita oli kokoelmassani jäljellä vain hienossa kunnossa oleva 130XE, sillä myin 65XE:n eteenpäin hyvään perheeseen. Ultimaten ilmestymisen myötä piti kuitenkin hankkia vielä toinen raato, johon kokeilla uutta laajennusta. eBaystä tärppäsikin sekä hiukan risa 65XE että toimiva 800XL. Näistä jälkimmäinen on se kätevämpi laajennettava, sillä prosari, ROM ja MMU ovat kaikki kannalla, siinä missä XE:issä ne ovat kiinteästi emolevyllä. Ja onhan tuollainen beige-ruskea kone kauniimman näköinenkin 🙂
Ultimaten asennus oli lopulta aika suoraviivainen: mummu ja käyttisrommi irti ja kaapeli tilalle. Pahin osuus oli neljän johdon kolvaaminen suoraan prosessorin jalkoihin. Vaikka tyrin pariin otteeseen, niin en ilmeisesti fataalisti, sillä kone toimii ja lisämuistia vaativat ohjelmat lähtevät päälle (800XL:ssä ei ole kuin 64k vakiona). Help+resetillä pääsee käsiksi asetuksiin, joista löytyy monenlaista käyttisversiota ja muistiasetusta valmiina. En tunne Atarien sielunelämää paljonkaan, mutta SIO2SD:llä saa ohjelmat ladattua helposti ummikkokin, kunhan muistaa painaa buutissa optionia, joka vapauttaa muistia.
-
-
Atari 800XL + Ultimate 1MB
-
December 28th, 2012
Olen tässä tuumaillut, kuinka hankala sektori kulutuselektroniikka on elitismille: aivan toista maata kuin kalliit autot, huvilat ja korut. Elektroniikka on tätä nykyä niin massatuotettua, ettei oikein millään tuhlaamisella saa luksusta. Vaikka olisi kuinka hintaa päällä, ei läppäriin voi kuluttaa juuri kolmea tuhatta euroa enempää, saatika älypuhelimeen, joista edes Applet eivät kolkuttele tuhannen euron rajapyykkiä. Millään rahalla ei saa sen tehokkaampaa Pleikkaria tai parempia pelejä kuin muutkaan.
Ihan näin tasa-arvoista ei sentään kautta linjan ole. Viihde-elektroniikan puolella on joitakin alueita, joilla on kalliitakin tuotteita. Ensimmäisinä mieleen tulevat ainakin kotialttarit, joihin voi upottaa kohtuullisen paljon rahaa vaikkapa kaiuttimiin ja videotykkiin. Kameroissa kehitys on kulkenut kohti massatuotantoa, mutta optiikka ei ole halventunut samassa suhteessa ja ammattilaiskameroissa on vielä kallis kärki. Leica ja Fujifilm yrittelevät myös retrotyylisten luksuskameroiden saralla, mutta ainakin Verkkokaupan lukemien perusteella myynti on niin vähäistä, ettei sillä tehdasta yksinään pyöritetä.
On myös olemassa kapea niche-sektori, joka kustomoi ja rakentaa tilauksesta oikeasti kalliita bling bling -laitteita, vrt. miljoonan dollarin läppäri. Ongelmana lesomisen osalta on se, että brändit eivät ole tunnistettavia (mauttomuuteen ja käyttökelpoisuuteen ei tarvi tässä puuttua, kun kyse on kerran statuksesta). Lisäksi elektroniikka vanhenee nopeasti – muutaman vuoden vanha tietokone ei ole enää teknisesti uskottava statussymboli, vaikka kannessa olisi kultaa ja timantteja. Saatika, että laitteessa toimii vain se sama Windows XP, jota on rahvaallakin parin huntin miniläppäreissään.
Kuvio on monitahoinen, mutta kaupallisesta näkökulmasta on pitkälti kysymys siitä, että elektroniikkaa pitää valmistaa suurina erinä, jotta se olisi kannattavaa. Isoa tuotantolinjaa ei käynnistetä sen takia, että saataisiin tehtyä muutama kultapinnoitettu Pentiumi. Kalleimmat tuotteet suunnataan ammattikäyttöön, missä marginaalit ovat korkeammat ja imagoseikoilla vähän merkitystä kuluttajamarkkinoihin verrattuna. Toisaalta kyse on käyttökulttuurista ja arkistumisesta: kalliille kulutuselektroniikalle on vähän kysyntää, eikä se ole merkittävä erottumisen keino. Aina ei ollut ihan näinkään – muistellaanpa vaikka sitä, millaisina juppileluina ensimmäisiä hillittömän kokoisia matkapuhelimia pidettiin 90-luvun taitteessa. Toisinaan kehitys menee toiseenkin suuntaan, kuten on käynyt vaikkapa ennen joka torpassa käytetyille Arabialle, Iittalalle ja Marimekolle, joista on sittemmin pyritty tekemään korkean profiilin design-tuotteita.
Tekniikan kohdalla arvo ei rakennu pelkästä omistamisesta, vaan suurelta osin myös osaamisesta. Bahamanristeilyn tai Rolexin voi ostaa, mutta viiden tonnin järkkärin hankkineelta odotetaan samassa suhteessa myös käyttötaitoa, mikä tekee elektroniikasta hankalan statussymbolin.
December 27th, 2012
Välipalana haukattu Michael S. Tomczykin Commodore-muistelmateos The Home Computer Wars. Kirja on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1984, jolloin Commodore oli kukkulan kuningas kuusnelosen ja VIC-20:n siivittämänä. Tomczyk oli itse todistamassa Commodoren nousua erilaisissa markkinointi- ja tuotesuunnittelutehtävissä paikan päällä 80-luvun taitteessa. Laitteiden osalta selkeästi eniten huomiota saa VIC-20, ensimmäinen miljoona kappaletta myynyt kotitietokone. Muuten kirja on suurelta osin hengästyttävän pitkä luettelo Commodoren johtajista ja insinööreistä, joita tuli ja meni jatkuvasti sisäisten konfliktien vuoksi. Jack Tramielia pidettin kovapintaisena ja suorasanaisena johtajana, eikä tämäkään kirja imagoa juuri pehmennä, vaikka välillä hieman vilautetaankin bisnesjyrän inhimillisempää puolta.
Kirja on pdf:nä täällä.
December 22nd, 2012
Spectrum Plussassa ja 128k:ssa on molemmissa samanlainen näppäimistö, joka kuitenkin poikkeaa 48k:sta, sillä nappeja on huomattavasti enemmän. Alkuperäisessä kuminappikoneessa on 40 näppäintä, siinä missä uudemmassa polvessa niitä on pikaisen laskelman perusteella 58. Plussaan voi kuitenkin laittaa aivan normaalin 48k:n piirilevyn sisälle ja näppäinkalvot toimivat ihan hyvin ristiin riippumatta eri nappimäärästä (tietenkin itse kotelon pitää olla oikea). Molemmissa on samat viiden ja kahdeksan johtimen liuskatkin, joten mistä ihmeestä nuo 18 ylimääräistä nappia saadaan?
Ratkaisu on varsin omintakeinen: lisätyt 18 nappia eivät tuota mitään uusia signaaleja, vaan ne painavat useamman näppäimen yhdistelmiä. Tyypillisessä tapauksessa linjat on kytketty sekä shiftiin/symbol shiftiin että johonkin toiseen näppäimeen. Näppiskalvosta tulee näin ollen huomattavasti aiempaa mutkikkaampi, mutta toisaalta emolevylle ja rommiin ym. ei tarvitse tehdä mitään muutoksia. Nokkelalta vaikuttavasta tempusta seuraa kuitenkin käytännön tasolla sellainen ongelma, että joskus harvoin näppäin tuottaa väärän yhdistelmän, jos sitä onnistuu painamaan juuri kesken matriisin luvun. Yleensähän painetaan ensin shiftiä ja sitten toista näppäintä, mutta tässä huonolla säkällä shiftiä ei ehditä huomata.
Yritin tehdä visualisointia Plussan näppäimistöstä, mutta johtimien sekasotku on sellainen, että homma vaatii huomattavasti lisää pohdiskelua. Tässä edes kuva:
December 7th, 2012
Moneen kertaan keskeytynyt lukuprojekti tuli lopultakin päätökseen, kun sain kahlattua läpi Dick Hebdigen klassikon Subculture – the Meaning of Style (1979). Koulukuntien osalta Hebdige edustaa Birminghamin CCCS:ää, jolle on ominaista ainakin tutkimuksen vahva kytkeminen yhteiskuntaluokkiin. Myös Hebdigelle työväenluokan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuudennäkymät ovat selittäviä tekijöitä, mutta ilmiöitä tarkastellaan toki monesta muustakin näkökulmasta. Toinen tärkeä demografinen teema on eri alakulttuurien suhde maahanmuuttajiin – osa otti vaikutteita mm. karibialaisesta kulttuurista ja osa suhtautui tulokkaisiin avoimen vihamielisesti. Hebdigen keskeisin teesi on kuitenkin se, että alakulttuurit ovat tarkoin määriteltyjä merkitysjärjestelmiä, joita voidaan yrittää lähestyä niiden käyttämien symbolien (kielen, pukeutumisen ym.) kautta.
Oman tutkimukseni kannalta kirja tarjoaa toisaalta paljon tärkeitä näkökulmia, joita voisin itsekin yrittää soveltaa, mutta samalla se nostaa jälleen esiin hankalan kysymyksen: onko demoskene ylipäänsä alakulttuuri? Hebdigen tarkastelemat tedit, modit, punkkarit ja skinit tuntuvat aika etäisiltä pukukoodeineen, musiikkityyleineen ja kadulla rähinöinteineen. Skeneritkin ovat yhtä lailla yhteisö, mutta yhteenkuuluvuutta ei juuri korosteta ulkoisin merkein, vaan se näkyy pikemminkin vaikkapa kielen ja artefaktien tasolla – kuten oli myös mainituissa Enkkulan alakulttuureissa. Yhtymäkohtia löytyy toki muitakin, kuten vaikkapa mutkikkaat suhteet vanhempiin ja toisiin yhteisöihin. Skenettäjät eivät sentään jalkaudu hakkaamaan muiden digitaalisten kulttuurien edustajia, mutta etenkin suhtautuminen pelaajiin on ollut aikanaan ärhäkkää.
Eräs mielenkiintoisimpia teemoja on alakulttuurien sulauttaminen/kesyttäminen. Yhteiskunnan kannalta vaarallisiksi koettuja virtauksia on yhtäältä banalisoitu mediassa ja toisaalta sulautettu harmittomiksi emokulttuurin palasiksi. Eräänä kotouttamisen mekanismina Hebdige mainitsee alakulttuurisen tyylin kaupallistamisen: siinä vaiheessa, kun punkkarien hakaneulat ja revityt paidat nähtiin muotinäytöksien catwalkeilla, oli niiden alkuperäisten merkitysten rapautuminen jo ilmeistä. Itselleni tuli takauma 90-luvun skeittilehdistä, jotka olivat täynnä kenkämainoksia 🙂 Douglas Thomas väitti Hacker Culture -kirjassaan, että digitaaliset alakulttuurit, kuten hakkerointi, kestävät sulauttamisyrityksiä hyvin, mutta en ole asiasta enää kovinkaan varma. Pelit ovat jo arkipäivää, retrohuuma Marioineen ei tunnu laantuvan, nörttiys on luonut nahkansa, ja niin edelleen.
Demoskene on kuitenkin pysytellyt yllättävän hyvin piilossa – kenties siinä ei ole kaupallista potentiaalia tai riittävästi uhkaa, että mitään kesyttämistä olisi tarpeen tehdä. Tiettyä uhkaa voi nähdä siinä, että nuorempi polvi osaa käyttää tietotekniikkaa luontevasti, siinä missä vanhemmilla on vaikeuksia sopeutua muutoksiin. Ristiriita on näyttäytynyt esim. banalisointina lehtien sivuilla vuotuisten “Nörtit kokoontuivat pelaamaan Assemblyyn” -juttujen muodossa. Eräänlaista sulauttamista on skenerien siirtyminen tietoteollisuuden palvelukseen, mikä ohjaa emokulttuurin käytäntöihin ja arvoihin mukautumiseen.
December 5th, 2012
Next Posts
Previous Posts
