Uuden PC:n myötä piti tehdä päätöksiä siitä, mitä näppäimistöä jatkossa käyttää. Vanhat tutut PS-liitäntäiset eivät enää suoraan koneeseen mene, ja toisaalta tekisi mieli säästää pöytätilaa. Mac Mini -projektiin hankittu Applen mininäppis on hyvän kokoinen, tuntumaltaan ok ja kun käytän töissä MacBook Pro:ta, niin näppäinasettelukin olisi sama. Vaan Ubuntuhan käyttäytyy kuin kyseessä olisi PC-näppäimistö, vaikka laittelisi asetuksista mitä. Parin tunnin virittelyn jälkeen sain ongelman korjattua tyydyttävälle tasolle (leiska ei ole mikään täydellinen, mutta hyvä alku edes). Eli näin:
- Gnomen näppäimistöasetuksista päälle Apple – Apple Aluminium keyboard (ISO)
- Lataa tästä xmodmapille tekemäni näppäinkartta ja tallenna se kotihakemistoon nimelle .Xmodmap
- Kun Gnome seuraavan kerran käynnistyy, se kysyy, ladataanko modmappi. Valitse .Xmodmap ja lisää se ladattaviin.
Tämän jälkeen useimpien erikoismerkkien pitäisi tulla normaalisti alttien kanssa, ja omput toimivat puolestaan alt-nappien korvikkeina, kuten loogisempaa onkin.
September 12th, 2010
Meksikossa vietetyn ajan ja pöytä-PC:n leviämisen jälkeen tuli käytettyä puolitoista vuotta pelkkää Mäkkiläppäriä. Eikä siinä mitään, yhtäältä sai sujuvan käyttöliittymän ja toisaalta pääsi kronkkimaan komentorivillekin. OS X ei kuitenkaan ole paras mahdollinen alusta koodailuun etenkään ristiinkääntäjien osalta, joten sopivan rahatilanteen sattuessa hankin taas PC:n. Mahdollisimman pienen ja hiljaisen, mutta kuitenkin ajanmukaisen Shuttle-PC:n.
Debian ei tykännyt näin modernista raudasta ollenkaan, joten Ubuntulla oli mentävä. Toistaiseksi kokemukset Linuxiin paluusta ovat olleet ristiriitaiset. Kone on hurjan nopea, näytönohjain samoin, ja kaikki oleelliset softat löytyvät suoraan Ubuntustakin. Miinuspuolella on sielläkin yhtä sun toista: vanhana fvwm-käyttäjänä en ole ollut täysin tyytyväinen Gnomen säädettävyyteen, Compiz hyydytti OpenGL:n surkean hitaaksi (korjautuu ottamalla efektit pois), käyttöliittymä on Mäkin jälkeen monin paikoin karu, Applen mininäppikselle ei ole kunnon tukea ja sleepistä herääminen ei tunnu pelaavan yhteen äänikortin kanssa. Hieman puolijauhoista siis paikoitellen, mutta virittelyleluksi tämä kone oli tarkoitettukin.
September 10th, 2010
Viimeiset kaksi viikkoa ovat kuluneet lähes pakkomielteenomaisessa produktion tekemisessä MSX:lle. Ensinnä meni viikko koodatessa ja sitten toinen kuvia konvertoidessa. Lopputuloksena syntyi kuvakokoelma Adnukes, joka julkaistiin viikonlopun MSX Info Updatessa. Tuntui hieman siltä, ettei juuri kukaan ymmärtänyt, että tässä tehdään nyt MSX1:llä mahdottomia, vaan porukka näki vain “jotain kuvia”. Ehkä tällaiset teknologiademot vaativat niin syvällistä ymmärrystä aiheesta, että niitä voi arvostaa vain MSX-koodari — olisin kyllä odottanut edes tuollaisessa harrastajatapahtumassa sitä ymmärrystä löytyvän 🙂
LT2-kuvien näyttäminen tekeminen ja ruudulla näyttäminen vaatii melkoista käsityötä: ensin valitaan sopiva kuva ja rajataan se alustavasti. Olen todennut, että kun 640×384-kuvan skaalaa 256×192 pikseliin, saa aika lailla aika lailla aidon kuvasuhteen. Värikylläisyyttä ja kontrastia on ennen konvertointia hyvä hieman lisätä. Värikäs täyden reson kuva ei ole mahdollinen, joten yleensä on tarpeen joko laittaa kuvaan yksivärisiä reunuksia tai piilottaa kuvan sisään yksivärisiä alueita. Tämän jälkeen kuva syötetään Yzin konvertteriin, joka ditheroi kuvan MSX:n välkytyspaletille, minimoi värivuodot ja limittää tasaiset värialueet. Tässä vaiheessa alkuperäistä kuvaa siirrellään, rajataan ja värikorjataan vuorovaikutteisesti, jotta lopputulos toimisi mahdollisimman hyvin. Seuraavaksi sitten vielä testausta oikean koneen väreillä ja välkkymisillä ja tarvittaessa yksittäisten 8×1-blokkien käsin korjailua.
Musiikkipuolella jyräsi tänä vuonna Arkos Tracker, jolla oli ilmeisesti tehty kaikki kompoissa kuultu musiikki. Arkos tuntuu olevan huomattavasti asiallisempi raituri kuin vaikkapa taannoin suosittu, mutta sekava Vortex Tracker II. Harmi kyllä molemmat vaativat Windowsin. Aidolla MSX:llä toimiva PSG Tracker on auttamattomasti vanhentunut, eikä sille ilmeisesti ole kunnon soittosorsaakaan. Yzin biisit vuosilta 1997-2008 on kaikki kirjoitettu käsin assemblerin datalauseisiin, mikä on kuitenkin tuskallisen työlästä eikä muutenkaan sovi ihan kaikille muusikoille.
L!T perustettiin 1996 ja sen jälkeen työkalut ovat kehittyneet oleellisesti. Aivan aluksi kirjoittelin PC:llä TASM-ristiinkääntäjällä assembler-koodia ja heittelin korppua kahden koneen välillä — aidolla MSX:llä en jaksanut koodata edes silloin. Myöhemmin siirryin testaamaan binäärit kehitysvaiheessa fMSX:llä, mikä helpotti tekemistä sekin. 2008 tapahtuneen comebackin myötä löytyi SDCC, C-kääntäjä Z80:lle, käännös siirtyi Makefileihin ja emulaattori vaihtui edistyneempään openMSX:ään. C:n hitaus ei haittaa liikaa, koska aikakriittiset osat voi tehdä inline-assemblerilla muun koodin sekaan suhteellisen kätevästi. Nyt riittää editoida sorsaa ja kirjoittaa komentoriville “make run”, jonka jälkeen käännetty ohjelma käynnistyy suoraan emulaattorissa. Oikealla koneella testailu on edelleen työlästä, mutta tilauksessa on Nowind, jolla senkin pitäisi helpottua.
August 23rd, 2010
Se oli sitten 17. kerta Assemblyillä, vuodesta 1994 asti olen käynyt joka jumalan vuosi. 2000-luvun alkupuolen jälkeen meno tuntuu ainakin omalta kohdaltani totaalisesti urautuneen: en enää erota yksittäistä partyä toisesta tai tiedä, tapahtuiko jotain 2006 vaiko 2007. Kyse on varmaan minusta itsestäni, mutta tuntuu myös siltä, että tapahtumakin on melkein sama joka vuosi.
Perjantain kompot olivat aikamoinen pettymys: produihin ei oltu oikein laitettu sydäntä tosissaan mukaan, vaan lähinnä koppuloitu jotain muodon vuoksi kompoon. Entryjä oli kaiken kaikkiaan vähän, mikä toivottavasti ei ole liian oireellista — maineikas The Partyhän kuoli todella nopeasti siinä vaiheessa, kun skenerit sen hylkäsivät. Vielä oli sentään onneksi lauantain kompoihin jotain tiristetty: jokunen todella hieno intro ja demo tuli tänäkin vuonna nähtyä. Massiivinen Breakpointkin saattaa syödä Assyiltä produja, sillä sillä on korkeampi profiili.
Ei Asmeilla aina niin hauskan hauskaakaan ole. Useimmille veteraaneille lienee tuttu assemblyvitutus, joka helposti iskee jossakin vaiheessa. Huonosti nukkuminen, nälkä, hiki, krapula, kompoissa häviäminen ja ei-toivottujen tyyppien tapaaminen ovat tämän mielentilan rakennusaineet. Vanhemmiten näille on tullut ehkä vielä alttiimmaksi, mutta toisaalta tulee nukuttua ja syötyä kotona, mikä tasoittaa toisesta päästä.
Partypaikalla on paljon alaikäisiä, joten alkoholia ei voida tietenkään myydä noin vain. Keskiverto skenepatu alkaa olla kuitenkin jo ainakin kolmekymppinen, joten jotain voisi aivan hyvin järjestää. Eräs mahdollisuus olisi laittaa rajatulle alueelle täysi-ikäisille käyttöön joku Hartwall Areenan baareista. Boozemblyt ovat tietysti tärkeä perinne, mutta eikö olisi mukavaa istua näköalapaikalla kaljan kera katselemassa kompoja? Esim. Alt Partyn yhteydessä on baari, monissa muissakin pikkupartyissä juominen on ok, eikä tämän ikäinen porukka enää luultavasti edes aiheuta mitään sanottavaa häiriötä.
August 8th, 2010
MacBook Pro:ssani on toimiva kelpo SuperDrive, mutta aluekoodia voi vaihtaa tunnetusti vain rajallisen määrän kertoja. Laskurin saa nollattua vippaskonstein, mutta se on asemakohtaista ja muutenkin pykälän pelottavaa. Sain nyt lahjaksi pinkan “väärän” koodin DVD-levyjä, joita saattaisin katsella silloin tällöin. Ensimmäisenä ratkaisuna laitoin Mac Minin optisen aseman eri aluekoodille, joten voin katsella eri leffat eri koneilla. Jos haluaisin tehdä videotiedoston DVD:stä, niin PPC-Mini on kuitenkin tuskallisen hidas ja levytilakin vähissä. Onneksi MacBook Airin myötä käyttikseen ilmestyi optisen aseman jako, joka löytyy ihan normaalisti järjestelmäasetuksista. Vielä jää ongelmaksi se, miten saa jaetun aseman näkymään toisella koneella — vain Airin mukana ominaisuus ilmeisesti tulee vakiona. Ratkaisu löytyi täältä: komentoriville seuraavat rimpsut ja sitten buutti, jonka jälkeen Finderin ikkunassa näkyvät samassa verkossa olevat jaetut asemat:
defaults write com.apple.NetworkBrowser EnableODiskBrowsing -bool true
defaults write com.apple.NetworkBrowser ODSSupported -bool true
DVD-toisto ei tuntunut onnistuvan verkon yli valitettavasti, riippuen ehkä eri aluekoodista.
July 21st, 2010
Yllättävää kyllä, Alko on lisännyt valikoimiinsa peräti kaksi laatutequilaa. Patrón-tuoteperheestä on nyt saatavilla sekä blanco että añejo — tilausvalikoiman kautta. Molemmat ovat 100% agaavepohjaisia. Hinnoittelu on valitettavasti laitettu yläkanttiin: 0,7l blancokin maksaa yli 60 euroa. Jos haluaa pelkästään kokeilla, niin blancosta on onneksi saatavilla myös puolen desin pikkupullo. Hyväähän se oli, mutta tuohon hintaan ei luultavasti tule hankittua. Hinta-laatusuhteeltaan paras on kotimaassa edelleen Espolón añejo.
July 20th, 2010
Kolmen viikon pyrähdys Meksikoon oli taas avartava, vaikka valitettavasti suurin eksotiikka maasta on jo ehtinyt hälventyäkin. Suurimman osan ajasta olin perinteisesti Cuernavacassa, mutta myös nelisen päivää Oaxacassa, missä tuli nähtyä monenlaista. Kiinnostavinta antia olivat Monte Albán isoine raunioineen, perinteinen villan värjäys- ja kudontaprosessi sekä tietysti mezcalin valmistus.
Mezcal, kuten tequilakin, tehdään agaavesta, mutta ei samasta lajikkeesta. Ensinnä piñat paistetaan kiviuunissa, jonka aikana mukaan tarttuu savun makua, joka onkin juomalle tyypillinen. Sen jälkeen ytimet murskataan (pikkutislaamoissa edelleen perinteisesti hevosen pyörittämällä kivellä) ja laitetaan käymissammioihin. Lopulta mezcal tislataan ja kypsytetään tammitynnyreissä. Isoja koneistettuja tislaamojakin on olemassa, mutta pienet perinteiset putiikitkin näyttivät olevan varsin yleisiä. Tiettyä turistien huijaamista tuli kyllä havaittua: tislaamojen myymälöissä ei ollut mitenkään välttämättä myynnissä omaa tuotetta, eikä kapasiteetti olisi niin suureen myyntiin ja monipuoliseen valikoimaan riittänytkään. Veikkaisin, että turisteille myydään tehdastuotetta ja paikallisille parempaa kotitekoista 🙂
Jokunen kuvakin taas näytillä: http://www.kameli.net/~marq/oaxaca/
July 20th, 2010
Christiane Paulin Digital Art (2. painos, 2008) on nopeaa ja kepeää luettavaa. Itselläni meni muutama päivä sen äärellä satunnaisella lueskelulla. Muiden näkemieni aihepiirin kirjojen tapaan se on lähinnä annotoitu kokoelma digitaalisen taiteen töitä vuosien varrelta. Historian alkuhämäriin ei paljonkaan kurkisteta, vaan pääpaino on 90-luvulla ja sitä tuoreemmissa töissä. Ehkä hyvä näin, sillä historiaa on käsitelty jo muissa kirjoissa kohtuullisen kattavasti. Paul jaottelee työt lähtökohtaisesti kahteen kategoriaan: digitaalista teknologiaa hyödyntävä perinteinen taide ja digitaaliseen mediaan suoraan tehty taide. Jälkimmäisiä käsitellään vielä temaattisesti tarkemmin. Monin paikoin kategoriat ovat sumeita ja jopa väkinäisiä, mutta jonkinlainen rakenne on tietysti kirjaan ollut pakko luoda.
Esiteltyjä taiteilijoita ja teoksia on otettu mukaan melkoinen määrä, joten yksityiskohtiin ei ole puututtu. Niinpä tämäkin kirja toimii lähinnä laajana yleiskatsauksena kenttään, kritiikin ja filosofoinnin jäädessä vähemmälle. Hauskana yksityiskohtana sivuilla tuli vastaan vanhan koulukaverini, Annina Rüstin, työ. Suomalainen mediataide loisti täydellisellä poissaolollaan, mikä kertoo ainakin heikosta kansainvälisestä näkyvyydestämme.
July 19th, 2010
Jotenkin olin tähän saakka onnistunut kokonaan ohittamaan muuten arvostamani hakkeriaktivisti Eric S. Raymondin pimeän puolen: aseiden lobbaamisen. Noin muuten ilmeisen selväjärkinen äijä vajoaa macho-, pelko- ja jenkkikliseiden suohon kaulaansa myöten perustellessaan sitä, miksi aseet ovat hieno juttu(tm). Tämä oli nyt pettymys.
July 5th, 2010
Näiden “väkisin luettavien” kirjojen seassa on harvemmin mitään todella elähdyttävää, mutta nytpä tuli sitäkin vastaan. Ken Gelderin Subcultures: Cultural Histories and Social Practice piti otteessaan kannesta kanteen ja tarjosi paljon mielenkiintoisia näkökulmia ja tärppejä jatkolukemiseksi. Kirja ei ole niinkään oppikirja, vaan historiakatsaus erilaisiin alakulttuureihin ja niiden tutkimukseen. Oma tutkimukseni on ollut juurikin alakulttuuritutkimusta, mutta en ole aiemmin pitänyt demoskenen alakulttuurisuutta sitä erityisesti määrittävänä tekijänä. Gelder ei ole mikään jaarittelija: kirja on alle 200 sivua ja monet suuretkin kokonaisuudet ohitetaan nopeasti, mikä samalla pitää mielenkiintoa yllä, kun nurkan takana on taas jotain uutta. Digitaalisille alakulttuureille on omistettu oma lukunsa, mutta sivumäärän puitteissa niistä ei paljon ehditä sanoa. Jo aiemmin tutut Levyt, Raymondit, Thomasit, Castellsit ja Turklet tulivat vastaan täälläkin, mikä todistanee siitä, että itse löytämässäni samassa viitekehyksessä on tiettyä uskottavuutta.
July 5th, 2010
Next Posts
Previous Posts