Jonkun vuoden välein tulee aina palauttua klassisen jumalapeli Populousin äärelle. Viimeksi jämähdin johonkin kentän 200 tienoille, mutta tällä kertaa väänsin pelin väkisin läpi eli kentän 494 loppuun. Kaikkia noista kentistä en pelannut, sillä riittävästi pisteitä saamalla harppaa aina muutaman, mutta hävittyjen matsien jälkeen toisaalta oli yritettävä samaa kenttää uusiksi, joten parisataa ottelua ei varmaankaan riittänyt. Melkoinen urakka, joka koetteli sekä hermoja että jännetuppia.
Itse pelihän on peräisin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1989, jolloin Bullfrog sen julkaisi. Suurin kunnia pelistä menee yleensä Peter Molyneuxille, joka jatko-osien lisäksi teki vuosia myöhemmin myös samantyylisen Black and Whiten. Itse kokeilin Populous: The Beginningiä PlayStationilla, mutta ei se pitkään kiinnostanut. Menestynyt ja omaperäinen tuote synnytti pian klooneja, kuten Mega Lo Mania ja Settlers. Populousin kaikuja on nähtävissä vielä paljon myöhemmissäkin reaaliaikastrategioissa. Itse pelasin nyt DOS-versiota DOSBoxin avulla, mutta versioita oli toki monelle muullekin laitteelle kuten Amigalle tai Atari ST:lle. DOS-version kaksinpelikin toimii emulaattorissa kohtuullisesti, kunhan vaan saa viritettyä virtuaalimodeemin toimintaan verkon yli.
Jotain Populousissa on tehty oikein, kun jaksoin noinkin monta tuntia sen äärellä tuhrata. Pikku-ukkojen liikutteli näytti serkun Amigalla joskus ’90 hyvin mielenkiintoiselta ja sitä se on edelleen. Vaikeustaso on tiukka paikoitellen — yllättävää kyllä pahimmat kentät eivät ole ihan lopussa — mutta sopivan törkeän strategian keksimällä pääsee lopulta eteenpäin, vaikka välillä voi olla sekunneista kiinni. Usein otteluissa voi tulla puolikin tuntia lujasti takkiin aluksi, mistä huolimatta tekoälyn ja pelilogiikan heikkouksia hyödyntämällä voiton voi vielä viedä kotiin. Voisin kirjoitella strategiasta paljonkin, mutta riittäköön tämä tästä.
February 22nd, 2009
Jo aiemmin askartelin yhden päivän rikkinäisen eMacin kanssa (näyttiksen konkat vuotaneet, 3D kaataa koneen) ja nyt palasin murheenkryynin äärelle. Päivän säätämisen jälkeen koneessa on nyt myös Debian GNU/Linuxin Testing-versio Mac OS X:n rinnalla. Seuraavassa joitakin kokemuksia asennuksesta ja koneen toiminnasta. (more…)
February 10th, 2009
Luettujen pinkkaan siirtyi nyt Nicholas Negroponten tunnettu Being Digital. MIT:n perustaja (ja sittemmin valitettavasti myös One Laptop per Child -hankkeessa ryvettynyt visionääri) arvioi jo 1995 digitaalisen maailman kehityssuuntia yllättävän kauaskatseisesti: osansa saivat niin digitaalinen jakelu, Internet, älykkäät agentit kuin oppimismenetelmätkin. Kirja on lukemisen väärti edelleen näin 14 vuotta julkaisustaan — osa asioista on jo toteutunut, osa meni eri tavalla ja osa on kenties vasta tulossa. Teksti on helppolukuista ja asiat selitetään, joten kirja sopii vähemmänkin harrastuneelle.
February 1st, 2009
Cuando recuerdo (Kun muistelen)
Cuando recuerdo, cuantas noches
he pasado sentado solo, solo,
mirando las estrellas del cielo,
que lucen juntas,
entonces mi novia,
oh mi novia,
tengo que acercarme a ti,
y mirarte mucho, mucho.
(more…)
January 27th, 2009
Projekti tämäkin: käänsin eilen Delian avustuksella pari Leinon runoa espanjaksi. Riimejä ei ole toivoakaan tehdä ja jotkin runolliset ilmaisut kääntyivät vähemmän runollisiksi. Tässä nämä:
Elegia
La juventud se esfuma como un río fluyendo.
El telar de la vida ya teje con hilos grises.
Para nada, para nada aprovecho el momento;
no me alegran buenos compañeros ni el vino.
(more…)
January 26th, 2009
Sain luettua tänään vielä toisenkin kirjan: Herbert W. Franken Computer Graphics — Computer Artin. Vuonna ’71 alkujaan saksaksi julkaistu kirja on ensimmäisiä laajoja katsauksia tietokonetaiteeseen ja itse kirjoittajakin on ollut alan pioneereja. Mustavalkoisista 60-luvun kuvista hahmottuu paljon tuttuja muotoja ja tekniikoita, vaikka tuossa vaiheessa sekä tietokonegrafiikka että -taide ovat olleet aivan alkutekijöissään ja vain harvojen ulottuvilla. Franken käyttämä terminologia ei ole aivan samaa kuin nykyinen ja jotkut ennustukset eivät menneet nappiin, mutta historiankirjoituksena teos on yhtä kaikki valaiseva ja havainnollinen. Itse en ainakaan tuntenut juuri ketään noista vanhoista suurista nimistä. Kaivelin jokusen kirjassa mainitun videopätkän ja muita klassikoita Youtubesta:
Siinä sivussa tuli jälleen vastaan Japanin edelläkävijä Yoichiro Kawaguchi, joka täytyy myös pitää mielessä.
January 24th, 2009
Sain lopultakin kahlattua loppuun myös Sherry Turklen kirjan Life on the Screen: Identity in the Age of the Internet. Aiemmin lukemani The Second Self oli helppolukuista ja silti napakkaa tekstiä, joten odotukset olivat korkealla. Ihan samoihin korkeuksiin tämä teos ei kuitenkaan valitettavasti yltänyt, johtuen useastakin seikasta.
Ruodinnan alla on tällä kertaa identiteetti ja sen muuttuminen tietoverkkojen aikakaudella. Turklen mukaan verkkoyhteisöt tarjoavat paikan oman minän — tai pikemminkin minien — reflektointiin ja muokkaamiseen niin hyvässä kuin pahassakin. Paljon ajatusta uhrataan todellisen ja virtuaalisen maailman välisten erojen ja yhtäläisyyksien pohtimiseen. Muutkin aikakauden (kirja on julkaistu 1995) ilmiöt kuten keinoelämä ja -todellisuus saavat osansa, mutta pääasiallinen fokus on kuitenkin erilaisissa käyttäjissä, joita esitellään lukuisten tapausesimerkkien kautta. Sisältö on paikoitellen päällekkäistä The Second Selfin kanssa, mikä ei uudelle lukijalle ole sinänsä mikään haitta. Itseäni kuitenkin kyllästytti lukea samoista asioista uudelleen toisessa kirjassa.
Vuonna 1995 Internet oli vasta kalpea aavistus nykyisestä ja Turklen käyttämät esimerkit kuten MUDit ovat enää korkeintaan historiallisesti kiinnostavia. Haastateltujen ihmisten demografiakin on melko suppea — nykyään edustava otos Internetin käyttäjäkunnasta vaatisi huomattavasti suuremman tutkimuksen. Yleistettyjä havaintoja voi toki soveltaa moderneihinkin verkkoyhteisöihin ja onhan Turkle armoitettu kirjoittaja, mutta aikakauden teknologiaan sitoutuminen tekee tästä opuksesta huomattavasti nopeammin ikääntyvän kuin The Second Selfistä.
January 23rd, 2009
Tuttua tietotekniikan historiaa lienee se, kuinka IBM hölmöili sekä 80- että 90-luvulla moneen kertaan (mm. MS-DOSin ja OS/2:n kanssa) ja käytännössä lahjoitti käyttöjärjestelmämonopolin Microsoftille, joka sitten onkin pitänyt sitä hallussaan jo parisenkymmentä vuotta. Tällainen status quo kun pääsee syntymään, niin tarvitaan luultavasti suuri paradigman muutos, ennen kuin se murtuu. Vastaavasti IBM oli aikanaan rautainen monopoli, kunnes mikrotietokoneiden vallankumous ja PC-kloonit kampittivat jättiläisen.
Havainnollistavana esimerkkinä Microsoftin totaalisesta vallasta käsiteltäköön tällä erää Windows Vistaa. Edeltäjäänsä selvästi hitaampi ja raskaampi käyttöjärjestelmä tuotiin markkinoille pitkällisen hypen ja mainostuksen saattelemana, mutta loppujen viimeksi harva kuluttaja sitä edes halusi erikseen ostaa. Yrityksetkin ovat jääneet odottavalle kannalle, peläten yhteensopivuusongelmia ja laitteistopäivitysrumbaa. Suuressa osassa Aasiaa piratismi on edelleen lähes kontrolloimatonta, joten myynti on esim. Kiinassa ollut heikkoa. Onko Firma siis vaikeuksissa?
Ehei. Vista-lisenssejähän myydään täyttä häkää koko ajan ja rahavirta ei katkea. XP:tä kun eivät enää saa koneisiinsa laittaa kuin isot toimijat erioikeudella (esim. HP) ja jokaisen konepaketin mukana täytyy toimittaa käyttöjärjestelmä, joten käytännössä jokaisen PC:n mukana myydään myös Vista. Käytännön tasolla Vistaa päivitetään takaisin XP:ksi, mutta sehän ei näy myyntiluvuissa. Eli loppujen viimeksi: markkinoille voidaan monopolin turvin tunkea aivan mitä hyvänsä eikä siihen ole todellisten kilpailijoiden puuttuessa kenelläkään mitään sanottavaa. Mac OS X on saatavilla vain Applen koneisiin eikä niihin Markantalon Assereihin, puhumattakaan konservatiivisesta yritysympäristöstä ja Linux-sektori puolestaan kärsii hajaannuksesta sekä kaupallisen ohjelmistotuen niukkuudesta. Piratismikin toimii valitettavasti lopulta monopolin eduksi, kun tuotteille koulutetaan uskollisia käyttäjiä.
Mikä sitten on se seuraava paradigmamuutos, joka kampeaa Firman vallankahvasta? Tällä hetkellä lupaava kehityssuunta ovat entistä tehokkaammat puhelimet, kuten Nokiat ja iPhone, joiden uumenista löytyy Symbian tai OS X. Pikkuläppäreissä Linuxilla on keveytensä, hintansa ja muokattavuutensa vuoksi jalansijaa, mutta Windows XP on vahvoilla niissäkin. Laitteisto- ja alustariippumattomien selainpohjaisten sovellusten kuten Google Docsin kehitys ei näytä laantumisen merkkejä ja saattaa ajan myötä johtaa käyttöjärjestelmän merkityksen vähenemiseen ja koko PC-konseptin romuttumiseen. Redmondissa seuraillaan kehitystä varmasti tarkkaan, joten helpolla mikään muutos ei tule tapahtumaan: kilpailijoita on torpattu ennenkin keinoja kaihtamatta (DR-DOS, OS/2, Netscape, SCO:n rahoittaminen Linux-oikeusjutuissa jne.).
January 22nd, 2009
Sain juuri päätökseen Douglas Thomasin kirjan Hacker Culture. Parempi kirjoittaa joitakin havaintoja ylös, etten unohda ainakaan itse.
Kirja käsittelee hakkereita, mutta itse termi on tunnetusti huonostimääritelty: ovatko hakkerit innokkaita harrastajia, tietoverkkojen rikollisia vaiko niitä alkuperäisiä 50- ja 60-lukujen risupartoja? Tätä teemaa olen ajatellut vähän itsekin käsitellä, kun demoharrastajiakin on kutsuttu mm. multimediahakkereiksi. Thomas keskittyy kirjassaan 80- ja 90-luvun tietoverkkohakkereihin — ja myös määrittelee fokuksensa selkeästi.
Hakkerit ja hakkerikulttuuri esitetään eräänä poikakulttuurin lajina, jolle on ominaista kilpailu ja kapinointi. Thomasin mukaan tietoverkot tarjoavat nuorelle itseilmaisukanavan, jonka kautta voi määrittää itsensä ja tuntea yhteenkuuluvuutta sekä itsenäisyyttä. Kirjoittaja käsittelee paljon yhteiskunnan fobiaista suhtautumista tekniikkaan samoin kuin lainsäädännön jälkeenjääneisyyttä. Tunnetut ennakkotapaukset kuten Kevin Mitnick saavat osakseen jonkin verran käsittelyä tapausesimerkkeinä. Lisäksi Thomas peilaa median hakkerikuvaa ja hakkerien omakuvaa toisiinsa ja väittää, että näiden välillä on jatkuva vuorovaikutussuhde.
Parhaita havaintoja oman tutkimukseni kannalta oli mm. se, kuinka yhteiskunta lopulta kotoistaa ja vesittää vastakulttuurit, tehden niistä vaarattomia ja kaupallisesti hyödynnettäviä. Arkisia esimerkkejä tästä vaikkapa skeittikenkien, bändipaitojen ja teknomusiikin miljoonamarkkinat. Thomasin mukaan hakkerointi on dynaaminen ja itseääntarkasteleva alakulttuuri, joka vastustaa kotoistamista tehokkaasti. Toinen mielenkiintoinen tekstinpätkä käsittelee “taiteilijanimiä” eli aliaksia ja on varmasti jossain määrin hyödynnettävissä demotutkimuksessakin. Hakkerien Phrack-julkaisussa on myös samankaltaisuutta diskmageihin, joten vertailulle on sijaa.
January 20th, 2009
Kohta kaksi viikkoa Meksikossa takana ja jo neljännestä reissusta huolimatta lievää kulttuurishokkia on välillä tullut taas koettua, välillä positiivisessakin mielessä. Tässä joitakin sekalaisia päällimmäisiä valittamisen aiheita — silläkin uhalla, että kuulostan jäykältä turistilta:
- Pohjoiseurooppalaiseen täsmällisyyteen tottuneelle joustavat aikataulut ovat välillä oikeasti rasittavia. Esimerkkinä tämänpäiväinen: kaasufirma ilmoitti, että puolen tunnin päästä tullaan täyttämään säiliö. Kaksi tuntia portilla odoteltuani luovutin.
- Rakennus- ja kunnallistekniikka. Kaikki on hiukan rempallaan sieltä täältä jopa hyvilläkin alueilla, sähköt vedetään improvisoiden ja sisätilojen viimeistely on vähän sinne päin. Jalkakäytävät muistuttavat välillä seismisiä alueita.
- Kaupunkisuunnittelu tai pikemminkin sen täydelliseltä vaikuttava puuttuminen. Cuernavaca lienee oikein esimerkkitapaus rönsyilevästä kaupungista, jota on todella vaikea hahmottaa, kun pientä tönöä on sokkeloisten katujen varsilla loputtomiin.
- Paikallisliikenteestä ei ole niin minkään sortin karttaa missään. Sen olen jo oppinut, että pitää vaan joko tietää tai kysyä.
- Turvaton turvallisuus. Kaupungeissa on paikkoja, joihin ei ole etenkään gringolla asiaa. Vartijoita on vähän joka puolella, bussiin mennessä tarkastetaan matkatavarat ja poliisia pidetään yleisesti korruptoituneena.
- Yhteiskunnan hierarkkisuus. Tuloerot ovat valtavia ja täällä köyhät ovat sitten todella juuri sitä.
- Leipä on pääosin vaaleaa möhmöä, jossa ei ole ravintosisältöä nimeksikään.
Ja useita hyviäkin juttuja:
- Tequila. Hyvää ja halpaa, tuskin tarvii enempää enää mainostaa. Pitänee ottaa projektiksi mezcaliinkin parempi tutustuminen, täällä en vaan sitä ole juuri nähnyt.
- Realistinen alkoholipolitiikka. Kieltolakivaltion kasvatille on kätevän tuntuista, että ihan ruokakaupasta saa viiniä ja väkeviä. Kaipa täälläkin alkoholisteja on, mutta eipä näy kaduilla spurguja.
- Tamales. Maissinlehtiin käärittyjä maissitöhnäpötkylöitä. Tyypillinen Latinalaisen Amerikan ruoka, oikein hyvää. Ja muutenkin meksikolainen ruoka on toki hyvää tortilloineen, quesadilloineen, chilaquileineen ja enchiladoineen.
- Ihmismäinen ilmasto. Nyt eletään sentään “keskitalvea” ja päivällä on tyypillisesti +25 astetta lämmintä ja useimmiten aurinkoista. Keväällä voi tulla kuumakin vielä.
- Hintataso suhteessa Suomeen. Kaksi henkeä syö raflassa keskimäärin 200 pesolla, joka on nykykurssilla reilu kymmenen eukkia ja ruokakaupassa oikein haalimalla voi saada kasaan 30 euron ostokset. Maahantuodut tuotteet kuten elektroniikka voivat olla sitten vastaavasti ihan suomihinnoissa.
- Halvat taksit ja joukkoliikenne. Siinä missä kotimaassa taksilla kulkemista koittaa välttää viimeiseen saakka, voi täällä ajella lähes joka päivä tarpeen vaatiessa — turistilisiä kannattaa tosin varoa. Keskusta-alueella pitkähkö matka maksaa siinä 40 pesoa eli reilun kaksi euroa. Bussilippu peseroon on 4,50 pesoa.
- Kohteliaisuus ja joustavuus. Jopa tällaista gringoa tervehditään, siinä missä kotimaassa kuljettaisiin jurottaen ohi. Olen kyllä huomannut jo hyvin senkin, miten tällaisessa paikassa aitomeksikolaisille ollaan astetta kohteliaampia (Puerto Vallartassa saattoi olla juuri päin vastoin). Kaikessa joustavuutta on vaikea vielä hyödyntää, mutta olen huomannut jo sen, että esim. kaupoissa ja ravintoloissa voi pyytää melkein mitä vain, jos vaan pokka pitää.
- Välittömät ja elämäniloiset tummat naiset. Ei tästä sen enempää: makunsa kullakin.
January 20th, 2009
Next Posts
Previous Posts
