Kävin sanomassa muutaman sanasen demoista Ylen Assembly -dokumentissa, kun kerran oikein pyydettiin – tänä vuonnahan demokompo näytettiin peräti kokonaan livenä valtakunnanverkossa. Tarkalla leikkauksella lopputulos näyttää ihan järkevältä, eikä näkyviin jäänyt pahempia tökkimisiä tai höläytyksiä. Pätkä on katseltavissa Areenassa täällä: http://areena.yle.fi/1-2874378?autoplay=true
Add comment August 2nd, 2015
Löytyi netskusta hieman virheelliset ja tönköt enkkutekstit Mollbergin Maa on syntinen laulu -elokuvaan (1973). Tässä korjattu, asteen parempi versio: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
I wanted to be able to show Rauni Mollberg’s Maa on syntinen laulu (The Earth is a Sinful Song, 1973) to non-Finns, but the only fansubs I came across were somewhat buggy and off. Here’s my improved version of the subtitles: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
Add comment July 27th, 2015
Elviksen jokseenkin mittava ura valkokankaalla oli tasoltaan vaihteleva: joskus tuli ihan kohtuullista yritelmää, kuten King Creole, ja usein mentiin puolestaan lujaa metsään höpökomedioilla. 31 leffan sekaan mahtuu myös kuusi länkkäriä/post-westerniä, jotka sain juuri koluttua loppuun. Tässä objektiivinen paremmuusjärjestys ja jokunen kommentti:
Vaikka näyttäisi ensi hätään siltä, että etenkin musiikki ja komediallisuus pilaavat nuo huonommat pätkät, ei asia ole sentään aivan niin yksinkertainen. Pikemminkin voisi sanoa, että paremmat leffat toimisivat millä hyvänsä näyttelijällä, ja heikommat on puolestaan rakennettu höttöisesti Elviksen hahmon sekä lavakarisman varaan lähinnä kaupallisilla motiiveilla. Tiukalla ohjauksella, harjaantumisella ja maneerien karsimisella Iso E olisi varmaan venynyt melko hyviinkin suorituksiin – eivät nuo listan paremmat tekeleet mitenkään noloja ole – mutta spekuloinniksihan tämä toki jää.
2 comments July 24th, 2015
By now you have probably noticed that the otherwise nice Caja file manager contains its share of bugs, too. Some of them are fundamental, such as the unreliability when copying a large amount of files and certain unstability. Some are more of a nuisance you need to live with, but at least this one can be solved – occasional wrong font colors:
The text is supposed to be black, of course. The bug can usually be reproduced by switching to list view and then back to icon view. It doesn’t always manifest itself, and some themes are not prone to it. Anyway, here’s a solution: go to Edit – Backgrounds and Emblems – Patterns and drag&drop a pattern to a Caja window which is in icon view.
If you don’t like the default patterns (like I didn’t) or want to use a solid color, create a tiling image in your favorite graphics editor and Add a New Pattern. Goodbye font problems. They should fix the actual bug, tho, as it’s been reported over and over.
1 comment July 23rd, 2015
Pitkän kaluamisen jälkeeen sain loppuun Ian Adamsonin ja Richard Kennedyn opuksen Sinclair and the ‘Sunrise’ Technology. 1986, heti Amstrad-kaupan jälkeen julkaistu kirja on täysin eri maata kuin Rodney Dalen vuotta aiempi The Sinclair Story: Dale käsitteli Sir Cliven edesottamuksia silkkihansikkain, siinä missä Adamsonilta ja Kennedyltä ei innovaattorille juuri armoa heltiä. Osansa saavat niin huonolaatuiset tuotteet C5:stä Black Watchiin kuin “keksijäneron” huono bisnesvaistokin.
Yksityiskohtia riittää ja esiin on kaivettu paljon sellaista, mitä Dale ei edes mainitse. Kriittisiä puheenvuoroja on otettu mukaan niin alan lehdistä kuin Sinclairin eri yrityksissä toimineilta hahmoilta: jo pelkkä firmojen kirjavuus oli itselleni tuntematonta. Kenties ikonisin laite, Spectrum, saa osansa huomiosta, mutta yhtä paljon sivuja on omistettu myös varhaisille vahvistimille ja pikkuradioille, tuhoontuomitulle sähköautolle, loputtomalle litteä televisio -hankkeelle sekä muille tietokoneille, kuten ZX80:lle ja epäonniselle QL:lle.
Eräs keskeisimpiä teesejä on se, kuinka käsitys Sir Clivestä brittiläisenä keksijänerona on tarkoin rakennetun imagokampanjan satoa. Sinclairin suureelliset (ja valheelliset) mainoskampanjat olivat poikkeuksellisia aikalaistensa joukossa, ja tuotteita lupailtiin usein kohtuuttoman aikaisin tuotannon realiteeteista välittämättä. Kirjan yleissävy on siis huomattavan kriittinen – varmaankin tarkoituksellisena vastapainona Dalelle – vaikka päähahmon jotkin kiistattomat ansiotkin sentään tunnustetaan.
Add comment July 19th, 2015
Käytyäni tänä keväänä läpi stressaavan hakuprosessin ja noin muutenkin silmiteltyäni akateemista maailmaa lehtorin silmin kymmenen vuotta olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei opettajan kannata liiemmin huhkia opetuksen parissa. Toki jokin minimitaso pitää hoitaa, mutta yli jäävä aika kannattaa mieluummin käyttää johonkin muuhun. Seuraavassa joitakin syitä, miksi.
Järjestelmä ei arvosta opetuksen laatua. Korupuheista ja opetusportfolioista huolimatta on masentavan selvää, ettei opetustöistä kerry juuri mitään statusta tekijälle. Määrällistä arviointia voidaan toki tehdä vaikkapa ohjattujen opinnäytteiden ja kursseista kertyneiden opintopisteiden mukaan, mutta kumpikaan ei motivoi kehittämään laatua tai sisältöä.
Opetusansiot kumuloituvat heikosti. Jos opetat saman kurssin yhden kerran tai kymmenen kertaa, niin ihan kiva, mutta portfoliossasi on lopulta vain yksi kurssi. Vertailun vuoksi on melkoinen ero siinä, oletko julkaissut yhden vai kymmenen vertaisarvioitua artikkelia – tai näin taidealalla yksi vs. kymmenen yksityisnäyttelyä. Jos tässä suhteessa haluaa taktikoida, niin kannattaa pyrkiä pitämään mieluummin useita eri kursseja kuin toistaa samaa moneen kertaan.
Opetus- ja tutkimuskokemuksen epäsymmetria. Monella tuntemallani opettajalla on tutkimuksellisia ambitioita, mutta jos aikoo siirtyä opettajasta tutkijaksi, niin silloin vaaditaan julkaisuja ja muita vastaavia ansioita (tieteellisiä luottamustehtäviä, konffaesitelmiä ym.), joita ei lehtorille mitenkään automaattisesti kerry. Sen sijaan tutkimusansiot ovat käypää valuuttaa yliopistojen opetustehtäviin hakiessa.
Summa summarum: opettajan kannattaa turvata selustansa ja käyttää kaikki yli jäävä aikansa tutkimuksen/taiteen vääntämiseen (mikä toki hyödyttää myös opetusta) sekä tutkintojen suorittamiseen. Kolmas mahdollinen statuksen hankkimisen keino on erilaisten luottamustointen kerääminen: lautakuntia, komiteoita, työryhmiä ym. riittää, jos sellaisissa toimimiseen on taipumusta ja mielenkiintoa. Tätä kautta voi päästä etenemään akateemisen maailman kirkkaimpaan kärkeen eli hallintoon – samalla saa kylläkin varautua istumaan loputtomasti erilaisissa palavereissa, mikä ei kaikille sovi.
Add comment July 1st, 2015
1930-luvun ihmelapsi, steppaava kikkarapää Shirley Temple valloitti yleisön monituisissa, kaavaltaan lähes identtisissä elokuvissa, jotka sijoittuivat milloin minnekin. Eräänä tapahtumapaikkana oli tietysti muodikas Villi länsi: Temple oli pääosassa kolmessa – tai oikeastaan neljässä – länkkärissä ja vilahti uransa alkuvaiheessa vielä statistina ainakin yhdessä (Carolina, 1934). 1930-luvun mustavalkofilkat on kaikki sittemmin myös väritetty.
The Little Colonel ja The Littlest Rebel ovat vuodelta 1935 ja keskenään kohtuullisen samanlaisia. Eräänlaista poliittista korrektiutta voi nähdä siinä, että Temple oli näin sekä pohjois- että etelävaltojen puolella. Asetelmassa olisi ollut jopa potentiaalia – miten sisällissota näyttäytyi lapsen silmin – mutta ihan niin rohkeaksi ei sentään heittäydytty, vaan pikku vastoinkäymiset voitettiin tomeruudella ja steppaamisella. Molemmat kai voisi luokitella lastenelokuviksi, vaikka niissä onkin kohtuullisen dramaattisia kohtauksia ja aseella osoittelua.
Vuonna 1939 ilmestyi Susannah of the Mounties, jossa siinäkin ollaan sotilaiden seassa, tosin tällä erää Kanadan intiaanisodissa. Tässä vaiheessa Temple ei ollut enää ihan tyllerö, vaan jo 11-vuotias, mutta rooli ei sinänsä aiemmista juurikaan poikkea. Tämä on “trilogian” osista selvästi vakavin, sillä välillä näytetään suoranaista tappamista ja raatoja. Eräänä mielenkiintoisena detskuna miespääosassa on itse Randolph Scott, joka näyttää varsin nuorelta ja vetreältä paremmin tunnettuihin länkkäreihinsä verrattuna. Oikeastaan äijä on kuin Errol Flynn 🙂
1940-luvulla alkoi iskeä päälle teini-ikä ja Templen ura lähti laskusuuntaan – söpön lapsitähden roolit olivat ohi. Viimeiseksi länkkäriksi jäi John Fordin ohjaama Fort Apache (1948), joka on toki elokuvana päätään pidempi kuin aiemmat tekeleet. “Philadelphia Thursday” on kliseinen ja melko mitäänsanomaton hahmo, komentajan tytär, johon nuori luutnantti tietysti rakastuu. Vaikka kyseessä on periaatteessa naispääosa, jää Temple kaikkiaan taka-alalle.
Add comment June 26th, 2015
Tähän postaukseen osallistuvat:
Ja nyt jännittävä kemiallinen detsku: dynamiitti ei ole sama asia kuin TNT.
Ei se ole.
Ei ole ei.
Tehdään ne kotiläksyt siellä.
Joo-o.
Oi voi, lopuksi sotketaan vielä omaa pesää.
Add comment June 24th, 2015
Teron kanssa kirjoitettu Croutonilla lisäkiiltoa Chromebookiin ilmestyi juuri Skrollin numerossa 2/2015 (alkuperäinen nimi oli “Crouton – enemmän iloa Chromebookista”). Artikkeli käsittelee David Schneiderin tekemää Croutonia, jolla voi asentaa Googlen Chrome OS:n rinnalle perinteisemmän Linux-työpöytäympäristön kuten LXDE:n. Itse artikkeli pdf:nä tässä.
Add comment June 16th, 2015
Lähdetään faktoista: Blu-ray on formaattina silkkaa kuluttajan halveksimista ja lisäksi poropietarin syvin ilmentymä. Edes laillisesti levynsä hankkinut ei voi olla mitenkään varma toimivuudesta, kun läppärien OEM-asemiin, koneiden mukana toimitettuihin toisto-ohjelmiin tai fyysisiin Blu-ray-soittimiin ei välttämättä saa päivityksiä uusille salausavaimille ym. Koko formaatille viittaisi mielellään kintaalla, mutta valitettavasti bluukkarina on julkaistu monia klassikkoja laadukkaina uusioversioina, jotka on enemmän ja vähemmän pakko nähdä.
Mielenrauhansa kannalta on helpointa hankkia jonkin riittävän suuren ja nimekkään valmistajan soitin tai vaikka käytetty PS3 – Sonyhän kehitti Blu-rayn Philipsin ja Pioneerin kanssa. Tietokoneessa on kuitenkin puolensa; läppäriä voi kuskata mukanaan tai leffan siirtää/konvertoida vaikkapa pädille katseltavaksi. Erillinen soitin vie myös tarpeettoman paljon pöytätilaa, sillä ne eivät tuppaa olemaan laitteista pienimpiä. Windowsille ja Mäkille on omia softiaan, mutta entäpä sitten Linuxille, joka tuli DVD-toistossakin tuskallisen pitkään jälkijunassa?
Lyhyesti ja tiiviisti: hyvin toimii, kunhan jaksaa hieman nähdä vaivaa. Periaatteessa jo pelkkä VLC:kin osaa libaacs:n ja KEYDB.cfg:n avustamana toistaa levyjä, mutta ongelmaksi muodostuu heti se, että avaintietokannassa on rajallisesti leffoja, etenkin kun mennään valtavirran ulkopuolelle. Itse olen pari levyä onnistunut näin toistamaan VLC:llä, mutta suurin osa kokoelmasta jää sittenkin näkemättä.
Oikea Tapa(tm) on asentaa MakeMKV, joka käsittelee levyjä omalla – edelleen jokseenkin mysteeriksi jääneellä – tavallaan. Softa ei ole pelkästään Linuxin ilo, vaan siitä on myös Windows- ja Mac-versiot. Ainoa nurinan aihe on oikeastaan se, että MakeMKV on kaupallinen tekele, eikä 62 euron hintaansa edes kovin halpa. Kokeiluversio toimii rajoittamattomasti kuukauden ja ehkäpä senkin jälkeen kokeiluaikaa saisi uudestaan lisää jekuttamalla, mutta itse en jaksanut aihetta juuri tonkia ja löin rahat tiskiin. Kuusi kymppiä on kuitenkin aika olematon raha siihen nähden, miten paljon leffakokoelmaan on jo muuten uponnut 🙂
Debian- ja Ubuntu-johdannaisissa (itselläni mainio Mint/Mate) tuoreen MakeMKV:n saa helpoiten PPA:sta:
sudo add-apt-repository ppa:heyarje/makemkv-beta sudo apt-get update sudo apt-get install makemkv-bin makemkv-oss
Ainakin Mintin mukana tuleva VLC ja sen tarvitsemat kirjastot ovat hieman vanhahtavia, joten voi olla hyvä idea laittaa myös se PPA:sta. Konvertointia, skaalausta ym. varten on hyvä asentaa myös Handbrake, jolle vähemmän yllättävästi on myös oma PPA:nsa. VLC:n saa käyttämään libaacs:n sijasta MakeMKV:n parempaa kirjastoa seuraavasti:
sudo apt-get remove libaacs0 # Jos sitä edes oli cd /usr/lib sudo ln -s libmmbd.so.0 libaacs.so.0 sudo ln -s libmmbd.so.0 libbdplus.so.0
Tässä vaiheessa setti alkaakin olla kasassa. VLC:llä voi avata levyn (File – Open Disc – Blu-ray) ja hetken jurnutuksen jälkeen leffa ilmaantunee näkyville. Varminta on laittaa päälle täppä “No disc menus”, sillä menujen kanssa yrittely johtaa yleensä pelkkään mustaan ruutuun. Jos koneessa on Blu-ray-aseman lisäksi muitakin asemia, niin alasvetovalikosta voi olla tarpeen vaihtaa laitetiedostoksi esimerkiksi /dev/sr1.
Itse MakeMKV-ohjelmakin tarjoaa paljon hyödyllistä toiminnallisuutta. Levyn avattuaan sisältöä voi streamata sekä paikallisesti että lähiverkossa, joten toistokoneen ei tarvitse välttämättä olla sama kuin missä Blu-ray-asema on. MakeMKV kertoo tarkempia tietoja, kuten koneelle pystyttämänsä väliaikaisen www-palvelimen osoitteen ja portin ikkunassaan. Tiivistetysti: File – Open disc ja levyn auettua File – Stream, minkä jälkeen selaimensa voi ohjastaa alareunassa näkyvään osoitteeseen tai paikallisella koneella lyhyemmin http://localhost:51000. VLC:lle menevä URL on suunnilleen muotoa http://127.0.0.1:51000/stream/title3.ts.
Levyn avaamisen jälkeen sen voi tallentaa myös koneelleen tiedostoiksi ts. ripata klikkaamalla Make MKV. Lopputuloksena on uskollinen kopio, joka kuitenkin vie melkoisesti tilaa. Normaali perusrupinen puolentoista tunnin filkka voi olla tallennettuna helposti yli 20 gigatavua. Köykäisempi tabletti, läppäri tai kännykkä ei moista tietenkään jaksa toistaa, eikä muistikortillekaan montaa elokuvaa mahdu.
Pienentämisessä tulee apuun Handbrake, jolla on mahdollista enkoodata tiedosto(t) uudestaan pienemmälle bitratelle ja resoluutiolle. Oma videotykkini on XGA-tasoinen (1024×768), joten full HD:stä ei ole edes mitään iloa. Olen pelannut hieman varman päälle ja käyttänyt full HD:lle noin 8000 kbps:n pakkausta ja 720p:hen skaalatuille pätkille osapuilleen 4500 kbps:ää, vaikka vähemmälläkin voisi leffasta riippuen pärjätä. Filmikohina on pahimpia kompression kompastuskiviä, joka menee pienentäessä tai alhaisella bitratella helposti posteroituneeksi möhmöksi. Uusimmat Handbraket osaavat skaalata tekstit kuvan mukana, jos ne polttaa mukaan skaalattuun kuvaan. Toinen vaihtoehto on jättää tekstit omaksi layerikseen ja toivoa, että toisto-ohjelma pärjää niiden kanssa. Tällä tavoin tekstistä tulee myös paremman näköistä, kun sitä ei zuumailla toistettaessa.
Joidenkin harvojen levyjen kohdalla kuvassa näkyy toistettaessa häiritsevästi vapisevia palikoita. Ongelma liittynee jonkin Linuxin VLC:n käyttämän kirjaston vanhuuteen, sillä esimerkiksi Macilla samaa vapinaa ei ilmene. Ongelman voi ensi hätään ainakin kiertää rippaamalla levyn ja pakkaamalla tiedoston uudestaan Handbrakella. Väliin ei aina tarvita edes MakeMKV-välivaihetta, sillä Handbrakekin käyttää VLC:n tavoin MakeMKV:n kirjastoja ja saattaa pystyä rippaamaan levyn suoraan. Aina se ei kuitenkaan onnistu, johtuen joidenkin levyjen poikkeuksellisista suojauksista. Pikku bonuksena MakeMKV pärjää hyvin myös DVD-suojausten kanssa.
Kaikenlaista säätöä Blu-ray+Linux-yhdistelmä siis vaatii, mutta positiivisena puolena kaikki on toistaiseksi toiminut. Reilusta 20:stä kokeilemastani levystä on kohtuullisella vaivalla suostunut näkymään kunnialla jokainen, viimeistään Handbrake-kierroksen jälkeen. Päivitän tätä postausta kun uusia ongelmia tai löydöksiä ilmenee, tai jos lukijapalautteessa ilmenee parempaa tietoa 🙂
Add comment June 15th, 2015