.Markku Reunanen.

Amstrad CPC6128 and dual CRTC

This time in English, as this blurb might benefit the international Google-using audience, too. As you might know, Amstrad CPC6128s came equipped with various versions of the CRTC chip: most of them clones of the Motorola 6845 (read more here). The problem from a demoscener’s point of view is that they weren’t identical in every respect and, thus, very low-level demo stuff might not run. Both of my machines happened to have a CRTC0, which meant that I couldn’t run one of the top prods, From Scratch. Some older demos might be the opposite, namely CRTC0-only.

Various versions of the chip are occasionally available on eBay and I happened to come across a promising CRTC1. Changing the whole chip seems a bit brutal, but according to some accounts on CPC forums, you can piggyback two chips on top of each other and install a switch – unfortunately nobody seemed to give exact instructions. As my second 6128 was a bit busted anyway, I decided to give it a go. The best bet from a layman’s perspective seemed to be installing the switch to Vcc: bend pin 20 up on both chips, solder together the rest, and install a two-position switch that directs 5V to one CRTC or the other.

And it works! From Scratch runs now and DTC reports the version correctly depending on the switch position. See below how the kludge looks like:

According to some rumors some people have installed even three chips on top of each other. After that you start getting close to the keyboard, tho. The contacts might be a bit hard to get working flawlessly, I guess. Then again, from a demo perspective a CRTC2 is a useless piece of junk – not much will work anyway. Funnily enough, the problem child is the genuine Motorola chip 🙂 CRTC3 and 4 are part of the ASICs of the very last last CPC models, so they don’t exist in the wild as separate chips.

Add comment August 9th, 2014

Canon X-07

Posti toi tällä kertaa Canon X-07:n, joka on hieman hämmentävä “miniläppäri” vuodelta 1983. Yhtäältä kone on melko tyypillinen aikansa kasibitti, mutta sisäinen näyttö, pattereilla toimivuus ja kannettavuus tekevät siitä varsin poikkeuksellisen. Canonilla näyttää iskeneen pahin mahdollinen poropietarimeininki, sillä mikään laitteessa oleva liitin (laajennusväylä, sarjaportti, virtaliitin, rinnakkaisportti) ei noudata ulkoisesti minkään sortin standardia.

Sisuksissa on ilmeisesti 2,5 MHz Z80-klooni (NSC800N) ja kahdeksan kiloa SRAM-muistia. Pohjassa olevan luukun takaa saa asennettua vielä toisen 8k lisää. Siniharmaa LCD-näyttö on 20×4 merkkiä ja kun yksi merkki on 6×8 piksua, niin saadaan 120×32 kokonaisresoluutio. Näyttö pystyy osoittamaan yksittäisiä pikseleitä, joten aito grafiikka on sinänsä täysin mahdollista. Äänistä vastaa jokin mahdollisimman karu piipperi, luultavasti kellopiirin yksi jalka. Pohjasta löytyy lisäksi laajennuskorttipaikka, johon sai erilaisia ohjelmia – oman koneeni mukana ei tosin mitään tullut. Käynnistettäessä X-07 menee tuttuun BASICiin. SRAM-muistin ja paristojen ansiosta omat ohjelmanpätkät säilyvät sammutuksen yli.

Ensimmäinen ratkaistava ongelma oli virtalähde, sillä se oli kadonnut koneesta johonkin ajan virtaan. Netin tietämän mukaan X-07 tarvii 4,5 V jännitteen. Liitin on jokseenkin hankala, sillä siinä on kaksi paksua piikkiä. Napaisuus selvisi helposti yleismittarin avulla ja piikeille löytyi vastinparit lopulta hieman modatusta naaras-molexista (ks. kuva alla). Jännite meni sittenkin ensin väärin päin, mutta onneksi siitä ei seurannut mitään tuhoa. Canon näyttää toimivan ihan tyytyväisenä viidelläkin voltilla.

BASIC-ohjelmointi ei pitkälle kanna, joten toki tuolla huvittaisi ajaa jotain omaa Z80-koodia. Kasettiportista saisi ladattua ainakin beisikkiä, ehkäpä binääriäkin. Toinen vaihtoehto siirtelyyn on sarjaportti, joka tosin on jännitteiltään TTL-tasoinen. Toistaiseksi ohjelmoinnista ei ole löytynyt mitään kunnollista dokumentaatiota: ainakin grafiikan käsittely, piipperin käyttö ja jonkun sortin ajastus – mieluusti keskeytys – pitäisi selvittää.

Lisätietoja Teron blogista.

12 comments August 8th, 2014

QL ja SD

Kun mä liityin Sinclair-jengiin, niin halusin tietenkin HYVÄN massamuistin. Sellasen, jolla voi tehdä muutakin kuin tuhota kalliit kasetit ja joka ei jää pieneks heti kättelyssä. Ne jotka jo kuulu jengiin, sano että SE RUPINEN MICRODRIVE ON PERÄISIN SIR CLIVEN HANURISTA.

Yrittelin vuosi pari sitten ohjelmoida QL:ää, ja vaikka laite löikin näpeille joka käänteessä, en ollut edelleenkään antanut täysin periksi. Tein silloin siirtosoftan, jolla sain Arduinon kautta siirrettyä riittävän nopeasti omia koodinpätkiä koneen muistiin ajettaviksi. Homma tyssäsi – ja käämit paloivat totaalisesti – siihen, kun onneton microdrive-asema haukkasi viimeisenkin nauhan lounaakseen. Mitään vaihtoehtojakaan ei netistä löytynyt, joten laite jäi odottamaan aikaa parempaa. Ainoaksi julkaisuksi jäi Nyan Leap.

Tämän vuoden keväällä alkoi kuulua huhuja, että QL:ään olisi tulossa kortinlukija myyntiin ja toden totta: SellMyRetrossa niitä on vielä tälläkin hetkellä jokunen 60 punnan kohtuullisehkoon hintaan; ostakaa kiiruusti pois, tiedä koska noitakin taas tulee. Mukana tulee normirommin korvaava kohennettu Minerva, FAT32-formatoitu 4G muistikortti sekä pieni piirilevy, jolla istuu SD-paikka.

Asennus ei ollut vaikeaa: kone auki, vanhat rommit mäkeen, Minerva tilalle (laitoin vasemmanpuoleiseen paikkaan), microdrive mäkeen, kortinlukija tilalle, kone kiinni. Ihan suorilta ei lähtenyt, sillä juuressa oli laajennetun koneen vaativa iso levytiedosto. Hakemistosta qlsd-starterpack löytyi sopivampi kolmemegainen tiedosto, jolla kone lopulta buuttasi sievästi. En ole toistaiseksi löytänyt mitään suoraviivaista tapaa kirjoittaa suoraan levytiedostoon. Q-Emulatorilla sen pitäisi onnistua, mutta softa on Windows/Mac-only ja maksaa rahaa, joten olkoon. Saan siirrettyä binääriä muistiin toistaiseksi ihan riittävästi omalla siirtokaapelilla, mutta olisihan tuo formaatti hyvä selvittääkin joskus.

Koneen käytettävyys nousi siis kohisten melko pienellä investoinnilla ja helpolla virittelyllä. Moderni muistinlaajennus olisi vielä kiva ylläri – sellaisesta onkin ollut huhuja, muttei vielä mitään valmista. Vanhoja laajennuksia ei myynnissä näy, ja niiden hinta kohoaisi luultavasti täysin kohtuuttomaksi. Jos jotain saan itse vielä aikaan, niin sen pitää toki toimia aidolla peruskokoonpanollakin.

QL-SD asennettuna (ja pölyä)

Add comment August 4th, 2014

Chesmac ja vuosi 1979

Noin viikko sitten kuulimme Manun kanssa mielenkiintoisen vinkin suomalaisten tietokonepelien varhaishistoriasta: Telmac TMC-1800:lle oli kuulemma olemassa kotimainen shakkipeli. Pienen googletuksen avulla löytyikin alkuperäinen ohjelmoija, Raimo Suonio, joka kertoi pelin syntyhistoriasta paljon lisätietoa. Chesmac on peräisin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1979, joten suomalaisen pelinkehityksen alku siirtyi juuri viisi vuotta taaksepäin. Keräilen tähän listaan löydöksen saamia mediamainintoja:

• Videogames.fi:n sivu
• V2.fi:n artikkelimme
• Dome
• Helsingin Sanomat
• Ilta=Sanomat
• Smack the Jack
• Wikipedia

Kiinnostusta aiheeseen tuntuu siis riittävän. Tällä hetkellä on talteen saatu pelin ohjekirja ja Topdatan hinnasto, mutta kasetista tai itse peliruudusta ei ole vielä edes kuvaa. Pitkän linjan tavoitteena on arkistoida peli lähdekoodeineen toimivassa muodossa ja saada sitä myös ajettua oikealla koneella, jos vain suinkin mahdollista.

Add comment July 28th, 2014

Wonder AY

Pienenä välipalana Spectrumin Wonder AY -laajennus, jolla saa kumpparikoneeseen tai Plussaan 128k-yhteensopivan PSG:n. Halpaa kuin makkara – äänipiireineen Lotharekilta 23 euroa. Aika yksinkertainen kalikka lopulta, sillä piirilevyllä on PSG:n lisäksi lähinnä läpivienti toiselle laitteelle ja ohjelmoitava logiikka, joka ohjaa porttiliikenteen oikeisiin pinneihin. Neukkutyyliin ulostulo on stereo, eli yksi kanava on vasemmalla, yksi oikealla ja yksi keskellä. Lieneekö tämä nyt sitten ABC-stereo?

Yllättävän moni demo tukee tällaista yhdistelmää. Totesin toimiviksi ainakin nämä, mutta lisääkin löytynee. A tiny list of Spectrum demos supporting 48k+AY:

1. 4D Demo 8
2. A Brief History of Vacuum Cleaner Nozzle Attachments
3. Critical Error
4. Dizzzruptor
5. EUA
6. Gemba
7. Gm BiT
8. Haiku
9. Higher State
10. Insane – osa osista välkkyy 48k:lla
11. Mission Highly Improbable
12. New Wave
13. Raving Spectrumtomatoes
14. Reliable Fraud
15. Shock – uusi löydös, kovaa oldskool-tekkiä
16. The Lyra II
17. The Unhanged – omakin tekele
18. Western Propaganda
19. ZX Debut

48k:lla toimivista ja PSG-ääniä tukevista peleistä on kokonainen lista. Halvalla tehtyjä 128k-pelejä? 🙂 Vastaavaa moduulia valmistettiin jo takavuosina ainakin Melodik-nimellä. Hieman lisätietoja täällä.

Add comment July 25th, 2014

Vammala Party -retrospektiivi

Näin 20. Vammala Partyn ja samalla partyn 20-vuotisjuhlan kunniaksi lupasin kirjoittaa jonkun sortin historiallisen katsauksen, eli eipä muuta kuin kirjoittamaan. Listasta löytyvät kaikki pidetyt partyt vuosineen sekä lyhyt kuvaus – vanhoista partyistä kirjoitettiin myös asiaankuuluvasti raportteja – joten keskityn tässä lähinnä kiikkustuolihenkiseen sekalaiseen muisteluun.

Ensimmäinen Vammala Party, lisänimeltään Snap, Crackle & Pop, pidettiin 31.7.1994 Illon pikku koululla, joka saatiin Mikon isän kautta päiväksi käyttöömme. Paikalle ilmaantui reilu viitisentoista tuttua paikallista tyyppiä, joista suuri osa nähtiin paikalla yhä tänäkin vuonna. Olimme kuulleet tällaisista “partyistä” jo ainakin 1993, mutta innostus oman järjestämiseen heräsi vasta sitten, kun oli ensin käyty Rovaniemellä asti (kökköisessä) Abduction’94:ssä. Myöhemmin samana kesänä innokkaimmat lähtivät sitten jo Assemblyynkin.

Omalta osaltani seuraava vuosi jäi väliin, kiitos Oy Tornituote Ab:n. Sylvään yläasteella Vammalan keskustassa järjestetty Kokkoontumine jäi lyhyeksi, koska atk-opettajan piti olla koko ajan paikalla tilaisuutta valvomassa. 1996 saatiin käyttöön jo kelpo tila, Karkun työväentalo, jossa järjestettiin myös kahdet seuraavat partyt sekä Turbohyttynen BBS:n käyttäjätapaaminen. 1996 ohjelmaan ilmaantuivat suuren maailman malliin kovalevyntyöntö (tuolloin oikein kunnon murikoilla) sekä korpunheitto. Käytössä oli ensimmäistä kertaa myös videotykki, Electrohomen massiivinen CRT-loota. Työväentalolla oli riittävästi tilaa, mutta se oli varustukseltaan muuten vaatimaton: ikkunoihin piti teipata jätesäkkejä salia pimentämään, nukkumista yriteltiin puulattialla, eikä missään ollut suihkua. Niinpä sunnuntaina porukka haisi jo melko ummehtuneelle, ehkä lukuun ottamatta kotona virkistäytyneitä karkkulaisia.

Aivan ensimmäisillä partyillä ei tietenkään käytetty alkoholia: suuri osa kävijöistä oli reippaasti alaikäisiä, eikä moinen olisi muutenkaan tullut jossain yläasteen tiloissa kyseeseen. Ihan tarkkaan en muista, koska viinapiru Vammala Partyyn saapui, mutta ainakin vuoden 1997 Tiara Joulun raportissa on ilmeisiä viittauksia aiheeseen. Meno on, yhtä kaikki, pysynyt hyvin hanskassa vuosien varrella, vaikka lauantai- tai sunnuntaiaamun krapulasta lieneekin monella omakohtaista kokemusta.

Osapuilleen tässä vaiheessa vanhemman pään porukka alkoi jo kadota muualle – etenkin Tampereelle – opiskelemaan. Kesiä vietettiin kyllä edelleen tiukasti koto-Vammalassa, mutta tietynlainen muutos ja eriytyminenkin oli meneillään. Viimeiset kaksi “aitoa” Vammala Partyä järjestettiin jälleen koululla, nimittäin keskellä metsää Horniossa. Lähiverkot sekä Internet alkoivat olla tuttuja kaikille, ja niinpä koulun ala- ja yläkerran väliin viriteltiin koaksiaalikaapelilla oikein lähiverkko. Internet sai vielä odottaa, mutta 1999 äänestys hoidettiin jo verkossa, C-kielellä kyhäämälläni CGI-palvelulla. Ei muuten ollut ihan sopivin kieli siihen hommaan.

2000-luvun alussa skenetys ja Vammala Party olivat hieman hyytymään päin: 2002 partyä ei edes järjestetty, varsinkin kun Mikko oli Oy Tornituote Ab:n leivissä. Vuonna 2001 alkoi Pelikonepeijaisten traditio, eikä skenekompoja järjestetty ollenkaan. Samalla partypaikaksi vaihtui Ylöjärvellä sijaitseva Voionmaan opisto, joka saatiin siellä opettajaksi edenneen Manun kautta. Voitsilla oltiinkin sitten toistakymmentä vuotta, ainakin 2014 asti. Välillä partypaikkana oli Näsikeskus, välillä iso luokka ja jos kävi säkä, niin juhlasali. Internet saatiin käyttöön Pelikonepeijaisiin, vaikka Linux-purkin kautta jaettu ISDN ei vauhtihulluutta juuri aiheuttanut, sen enempää kuin kaikenkarvaiset tukkeentuvat alkupään palvelimetkaan.

Notkahduksen jälkeen demoskenepuuhatkin palasivat ohjelmaan vuoden 2003 Wheeeee!-partystä alkaen. Alkupään partyillä käyneitä tyyppejä tippui pois, mutta tilalle tuli uutta verta, joten kävijöitä on aina riittänyt vähintäänkin kohtuullisesti. Uuden polven mukana kuvioihin ilmaantuivat jossain vaiheessa myös RC-autot ja lennokit, joilla on päristelty jo yli kuusi vuotta. Vakiokävijöiden määrä on vakiintunut sittemmin reilun parinkymmenen paikkeille, mikä on vielä sopivasti hallittava määrä. Pitkälti invite-onlyn sekä rajatun kävijämäärän takia paikkojen rikkomisilta tai kamojen pöllimisiltä on onnistuttu toistaiseksi välttymään.

1994–2014 on ehtinyt tapahtua melkoisia teknisiä muutoksia edellä mainitun verkottumisen lisäksi. Alkupäässä suosituimpia laitteita olivat tasaväkisesti Amigat ja PC:t, mutta vuosikymmenen loppua kohti Amigat vähenivät hiljalleen vuosi vuodelta. Viime vuosina ne ovat tehneet taas paluun, ja tänä vuonna nähtiin peräti neljä Amiga-demoa. PC-koneiden rinnalle ilmestyivät 2000-luvun alussa Mac-läppärit, jotka näyttävät jääneen pysyväksi ilmiöksi. Harvempi enää jaksaa muutenkaan raahata paikalle täysikokoista pöytäkonetta. Retrorauta on niin ikään tullut jäädäkseen, ja olihan jo 1997 demokompossa MSX-tuotos omalta Lieves!Tuoreeltamme. Kännyköistä nyt sitten puhumattakaan.

Tätä kirjoittaessani Vammala Party on siis 20-vuotias vetreä vanhus ja heti Assemblyn jälkeen vanhin säännöllisesti järjestetty suomiparty. Tapahtuma on vakiinnuttanut muotonsa peli- ja skenekompoineen, grillauksineen, myyntipöytineen, DJ-setteineen, retrokoneineen ja kylmälaukkuineen, eikä suuria muutoksia sen suhteen liene näköpiirissä. Tällä hetkellä suurin kysymysmerkki on ensi vuoden (2015) tila, sillä Voionmaan ja Oriveden opistot yhdistyvät ja nykyinen koulutustoiminta siirtyy sitä myöden Orivedelle. Kuvio on tällä hetkellä vielä avoin, mutta vaihtoehtoja on vuoden mittaan ryhdyttävä pohtimaan. Oli miten oli, Vammala Partyn liekki ei sammu, ja jokin ratkaisu keksitään ilman muuta.

Lopuksi jokunen kuva vuosien varrelta:

edit: Mikolta tarkennusta Kokkoontumisen käänteisiin ja 2002 välivuoteen.

Add comment July 21st, 2014

Sohaisu Spectrumin suuntaan

Vääjäämättä koitti se päivä, kun Spectrumillekin piti jotain yritellä. Vammala Party’14:ään kyhättiin siis pieni intro, jossa on biisi, kuva ja kahdeksan “aitoa” 16×16 spriteä. Yzi teki biisin ja Terppa suurimman osan koodista sekä grafiikat; itse touhusin mukana lähinnä spriterutiinia ideoimassa, Arkos-soittorutiinia Spectrumille sovittamassa sekä kehitysympäristöä kasaamassa. Lopputulos toimii klassisella 48k-kumpparillakin, joskin ääniä varten tarvitaan AY- eli PSG-moduuli kuten Wonder AY.

Spritejen piirtely ei ole mitenkään erityisen hauskaa Spectrumilla, sillä rauta ei niitä mitenkään tue, grafiikkamuistin järjestys on mutkikas, värirajoitukset iskevät nilkkaan, eikä 48k:ssa ole edes grafiikkasivuja. Piirto- ja pyyhintäjärjestyksen on oltava niin ollen tarkkaan harkittu ja ajastettu, etteivät pallot repeile ja välky. Tero on käsitellyt aiheeseen liittyvää problematiikkaa syvällisemmin blogissaan. Aitoihin spriteihin tarvitaan tietysti reikiä varten läpinäkyvyys, mikä tarkoittaa, että uuden tulokkaan alla olevalle grafiikalle tehdään ensin maskin kanssa AND ja sitten varsinaiset pikselit lisätään päälle OR-operaatiolla. Jos jotain hyvää hakee, niin Speku on aika nopea grafiikkamuistinsa käsittelyssä, ja muisti sijaitsee ainakin normaalissa osoiteavaruudessa, toisin kuin vaikka MSX:llä.

Musiikkipuoli hoitui helposti jo tutuin konstein eli Arkos Trackerilla ja sen omiin tarkoituksiin muokatulla toistorutiinilla. Virittelyä vaati oikeastaan vain porttiosoite ja porttikomentojen muuttaminen kaksiosaisiksi. MSX:ltä tuttu

 out (0xa0),a

piti muuttaa muotoon

 ld bc,#65533
 out (c),a

Speku on sikäli harvinainen laite, että se käyttää Z80:n täyttä 16-bittistä porttiavaruutta päinvastoin kuin muut tunnetut laitteet. Käsky on siis salaa itse asiassa out (bc),a.

Z80-konekieli oli vanhastaan tuttu, ja kun SDCC:n kanssa oli tullut säädettyä jo aiemmin sekä MSX:llä että Sharpilla, ei työkalujen kasaan saamisessa mennyt kohtuuttoman kauan. Valmiita MSXlibin rutiinejakin sai käytettyä jossain määrin sinältään. Fuse on kelpo multiplattis-emulaattori, joka osaa ajaa tap-tiedostoja suoraan komentoriviltä – eli käytännössä Makefilestä. Eniten kompurointia aiheutti lopulta käännetyn binäärin muuntaminen tap-muotoon, sillä pikaisella hakemisella löytyi vain toimimattomia tai vääränlaisia vaihtoehtoja. Lopulta löytyi onneksi bin2tap, minkä myötä viimeinenkin puuttuva palanen loksahti kohdalleen.

Hauska sivupolku tämä ainakin oli ja saattaa olla, että Spekun äärelle tulee palattua joskus tulevaisuudessakin. 48k on demokoneena tarpeettoman rajoittunut, joten 128k olisi sikäli houkuttelevampi kohde, mutta vaatisi samalla jonkin verran lisää opettelua muistin pankituksen osalta.

Add comment July 18th, 2014

Tallinnada?

Jälleen pieni raportti aiheesta tequilan ystävä Tallinnassa. Normaalin satama-alkokierroksen alku näytti kurjalta, kun hyllyt pullottivat mixtolitkuista, mutta loppua kohti parani. Ensimmäinen vastaan tullut puro de agave oli Patrón-sarja, joka oli kuitenkin aivan samoissa hinnoissa kuin Suomessa, joten jätin väliin. Superalkolla on perinteisesti ollut Mezcal Benevaa ja Sauza Hornitosia, kuten oli nytkin. Itse en “Hornasta” niin perusta, joten jätin sen sikseen. Kekseliäästi nimetty Halvin Alko oli kierroksen kohokohta, sillä hyllystä löytyi kaksi – jo hieman pölyyntynyttä – pulloa Casco Viejo Reposadoa, joka on varsin kelpo tuote 19 euron litrahintaansa nähden. Liviko Alcostore täydensi vielä Los Tres Sombreros Blancolla (17 e). Eli kaiken kaikkiaan lopputulema jäi hieman positiivisen puolelle, vaikka samalla kävikin taas ilmeiseksi, kuinka maksavat asiakkaat eivät toistaiseksi ymmärrä laatutequilan päälle, vaan rahtaavat lahden yli jotain halpaa mixto-Sierraa tai –Sauzaa.

Add comment July 9th, 2014

Suomilänkkärit!

Vaikka Italia olikin kiistatta Euroopan johtava länkkärimaa spagettiwesterneineen, on lännen mailla ratsasteltu jonkun verran muuallakin. Keräilen tähän postaukseen kaikki suomalaiset lännenelokuvat ja päivitän listaa, jos jotain uutta ilmenee. Osa näistä leffoista on hieman rajatapauksia, joten lista on kolmessa osassa.

“Aidot” länkkärit

• Herra ja ylhäisyys (1944): Jorma Nortimon ohjaama, Tauno Palon sekä Regina Linnanheimon tähdittämä, hieman vaikeaselkoinen seikkailu 1900-luvun alun Meksikossa ja Väli-Amerikassa. Ei erityisen länkkärimäinen, mutta temaattisesti sukua myöhemmille italialaisille Zapata-westerneille.
• Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957): P&P kolauttavat päänsä ja hallusinoivat puolet ajasta villissä lännessä, mikä onkin elokuvan paras osuus. Kaikki kliseet intiaaneista kapakkatappeluun ja erämaassa harhailuun käydään tunnollisesti läpi savolaesmurteen säestämänä. Sotilasfarssipätkän eräs gägi lienee peräisin Fordin Fort Apachesta.
• Speedy Gonzales – noin seitsemän veljeksen poika (1970): Speten ja kumppanien parempi länkkäri, jossa on Jaakko Salon italovaikutteiset kelpo musiikit. Mukaan on saatu värvättyä monia aikansa eturivin näyttelijöitä – Leo Jokela nähtiin Villi Pohjola -trilogiassakin. Vesku Loiria ei sen sijaan nähdä, sillä häneltä murtui jalka ennen kuvausten alkua.
• Häjyt, rennot ja rumat (1970): Kahdesta osasta (Vain muutaman sheriffin tähren ja Piäksäkää heidät!) koostuva TV-länkkäri/junkkari, jossa mukana Kivikasvojen tyyppejä. Päästiin lopulta tämäkin kokemaan Kavin arkistossa. Hengästyttävä sekamelska klassista westerniä, spagettia ja vielä puukkojunkkarileffoja komedian hengessä. Fredi Bud Spencerinä, nyt on kaikki nähty.
• Hirttämättömät (1971): Speedyn vanavedessä seurannut, ilmeisen improvisoitu sorakuopalla kävely, josta on tullut ajan saatossa omanlaisensa camp-klassikko. Pasanen-Loiri-Salminen-kolmikon kemiaan luotettiin ehkä hieman liiankin paljon kaiken muun kustannuksella. Lännenkaupunki oli valmiina jo edellisestä leffasta.
• Kultajuna Fort Montanaan (1985): Turun Kylä-TV:n harrastajavoimin tekemä tuotanto. Näyttelijäntyö on toki vaatimatonta, mutta ehkä pahempi kompastuskivi on loppupuolta vaivaava hidastelu ja juonen hajaantuminen. Lisää Kultajunasta voi lukea WiderScreenin artikkelista.
• Santa Cruz (2016): Kristillisen Majakka Studiosin ensimmäinen, kotipolttoinen täyspitkä länkkäri, jossa kävellään paljon metsässä ja istutaan nuotiolla. Motivaattorina on intiaanien kulta-aarre.
• Lonesome Valley (2023): Niin ikään Majakka Studiosin leffa. Puitteet ja näyttelijäsuoritukset ovat kohentuneet ensimmäiseen yritykseen verrattuna. Ote on kaikkiaan hiukan aikuisempi, toimintaa ja ampumista nähdään enemmän. Sama porukka teki myös lännenteemaista Musasaluuna-sarjaa.
• Hirttämättömät (2023): Odottamaton uusioversio vuoden 1971 leffasta. Tutut juonenkäänteet käydään pääpiirteissään läpi, vaikka varsin erilaisessa muodossa. Modernisointia on tehty monella saralla, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Alkuteoksen energiasta ja camp-arvosta ei ole ainakaan paljon jäljellä.

Lyhärit

• The Magnificent Seven in Finland (2016): Biisonimafian humoristinen promovideo samana vuonna ilmestyneelle The Magnificent Seven -uusioversiolle.
• Rakkauden aikakaudet: 1879 (2017): Yksi jakso Justimusfilmsin neliosaisesta lyhärisarjasta. Hyvät, pahat ja rumat -parodiahan tämä.
• Itse valtiaat: Haaveratsastajat (2006): Huumorisarjan 40 minuutin erikoisjakso länkkäriteemalla. Tuttua sisältöä eli suomipoliitikkoja aikansa kökkö-3D:nä.

Rajatapaukset

• Villi Pohjola -sarja: Lappiin tai tarkemmin ottaen “Pohjolaan” sijoittuvia ilmeisen länkkärimäisiä leffoja tehtiin kaikkiaan kolme. Aarne Tarkas ohjasi kaikki.
  • Villi Pohjola (1955): Komediallinen pläjäys, jossa Tundra-Tauno (Tapio Rautavaara) lavastetaan syylliseksi ja etsitään suurta kultalöydöstä. Pikakiväärimiehenä vilahtaa suomilänkkärin suurmies Spede Pasanen.
  • Villin Pohjolan kulta (1963): Selvästi länkkärimäisempi seikkailu, jossa Tauno on unohdettu, ja pääosassa ovat kovanyrkkiset Vornan veljekset. Topakkana perijättärenä Tamara Lund. Aarrepuolesta vastaa pääosin ryöstetty kultakuljetus.
  • Villin Pohjolan salattu laakso (1963): Pitkähkö metsässä harhailu, jossa nähdään eräänlaisia intiaanejakin. Vornan veljekset taas vauhdissa, mutta näyttelijöistä on jäljellä enää Åke Lindman. Lavastus on hieman laiskasti tehty – kaupungin sijasta nähdään pressulla peitettyä luolaa ja jokunen hätäisesti kyhätty tiipii. Saamelaisintiaaneilla on tietysti kultaa.
• Kuparikaupunki (1961): Tämä Harry Mannerin ohjaama elokuva on todellinen harvinaisuus, Yhdysvalloissa tehty amerikansuomalainen indiefilkka, jossa puhutaan suomea. Enemmän siirtolais- kuin lännenelokuva, mutta jälkimmäisestäkin on elementtejä, kun kuparikaivos herättää mainarien ahneuden. Kiitos KAVIn digitoinnin, nähtävissä katselupisteillä.
• Muumipeikko villissä lännessä (1990): Tämä rajatapauksena siksi, että jakso on pitkälti japanilaista tekoa. Muumit päätyvät Villiin länteen aikakoneella ja kohtaavat Billy the Kidin. Perustuu hyvin löyhästi Tove ja Lars Janssonin sarjakuvaan vuodelta 1957.
• Kohtalon kirja (2003): Tämä TAMK:n lopputyönä tehty fantasialeffa koostuu viidestä episodista, joista yksi on Arizona 1883. Lavastus ja puvustus ovat yllättävän onnistuneita indiepätkäksi, ja naama pidetään peruslukemilla sen sijaan, että heitettäisiin komediaksi, kuten muissa suomifilkoissa. Kuvauspaikkana on ollut Ähtärin lännenkylä. Laitoin tänne rajatapausten puolelle siksi, että länkkäri on vain eräs teemoista.
• 5 Outlaws (2023): Toinen ohjaajista, Joey Palmroos, on suomalainen, minkä lisäksi tuotannossa näkyy useita suomalaisnimiä, joten tämä splatteria hipova jenkkileffa on hyvin lähellä aito-kategoriaan päätymistä. Itse sisällössä ei kuitenkaan ole mitään Suomeen viittaavaa, ellei sitten Kyrö-viskipulloa lasketa.

Mainittakoon myös Speden saluuna (1965) -huumorisarja, jossa oli joitakin länkkärisketsejä, samoin kuin Kivikasvoilla (1960/70-luku). Kummelissa oli niin ikään sketsi 1994. Spede-elokuvissa lyhyet länkkäripätkät nähdään Millipillerissä (1966) ja Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa (1969). Suuressa sävelparaatissa (1959) kuullaan Pärre Förarsin esittämä Yö preerialla. Jos listalta puuttuu jotain, niin otan mielellään tarkennuksia ja lisäyksiä vastaan.

edit: lisätty muutama ruutukaappaus.

edit2: nähty lopultakin myös Villin Pohjolan salattu laakso. Laajensin kuvauksia hiukan.

edit3: lisätty Kohtalon kirja.

edit4: lisätty Häjyt, rennot ja rumat sekä Kivikasvot-sarja.

edit5: lisätty Millipilleri.

edit6: lisätty Kuparikaupunki, uusi Hirttämättömät (vielä näkemättä), Santa Cruz, Lonesome Valley ja pari lyhäriä.

edit7: lyhyt kuvaus uudesta Hirttämättömistä.

edit8: lisätty Suuri sävelparaati.

edit9: lisätty 5 Outlaws ja Itse valtiaat

Add comment July 6th, 2014

Oodi Quick Diskille

Haalin hiljattain Huutonetistä edullisen Sharp MZ-821:n, joka asettuu kauniisti jatkumoon ensimmäisen tietokoneeni, MZ-721:n kanssa. Kasisatanen oli laitteena huomattavasti edistyneempi niin äänien kuin grafiikankin osalta, minkä lisäksi ainakin Suomessa sen sisäänrakennettuna massamuistina oli yleensä kasettia paljon rivakampi Quick Disk. Nämä Mitsumin esittelemät 2,8″ korput olivat 80-luvun formaattisodan suuri häviäjä, enkä ollut tähän mennessä moista tainnut luonnossa edes nähdä. Harvinaisuus iskee näin keräilijää nilkkaan, kun yksittäisestä korpusta saatetaan pyytää eBayllä jopa kymmentä euroa; itselleni tärppäsi kymmenen paketti viidellä kympillä.

Sharpin lisäksi samoja neliskanttisia Quick Diskejä käytettiin ainakin Rolandin ja Akain sämplereissä – omat korppuni ovatkin juuri Rolandin tekemiä (tai ainakin brändäämiä), tyyppiä QD-10. Kenties tunnetuin käyttökohde oli Japanissa kohtuullisen suosittu Famicom Disk System, joka mahdollisti Nintendon pelien lataamisen korpuille latauspisteissä. Ninkkarin versiossa on sisällä sama levy, mutta kuori on jonkin verran pidempi kaupallisista syistä, minkä lisäksi osassa korpuista oli kirjoitusaukon päällä suoja. Säätäjät kehittivät normaaleille – luultavasti halvemmille – jatkopaloja, jolla niitä pystyi käyttämään Nintendossa, kunhan vaan veisteli kyljistä levennyksen pois (ks. kuva). Modauksen luulisi onnistuvan yhtä lailla toiseenkin suuntaan perää lyhentämällä.

Rautaoksidi on rautaoksidia, mutta pelkän muodon lisäksi erona tavanomaisiin korppuihin on tallennustapa. QD ei nimittäin ole samalla tavoin jaettu uriin ja sektoreihin kuten tutummat levykkeet, vaan sitä käsitellään ikään kuin spiraalina, jolle kirjoitetaan tiedostot peräkkäin. Hajasaanti on siis hankalaa, eikä esim. Sharp tee levylle mitään varsinaista “tiedostojärjestelmää” hakemistoineen ja varaustauluineen. Toteutus on varmaan ollut yksinkertainen, mutta lopputuloksesta tulee samalla käyttäjän näkökulmasta kasettimaisen kömpelö.

Ylärivissä Ninkkarin versio ja Rolandin nimissä myyty standardikoko. Alarivissä vertailun vuoksi esim. Amstradeissa ja Spectrum +3:ssa käytetty 3″ korppu ja tavallinen 3,5″ malli. Kolme ensimmäistä ovat symmetrisiä, joten jos (ja kun) levarissa oli vain yksi lukupää, niin molemmat puolet sai käyttöön levyn kääntämällä.

edit: Ainakaan minun käsiini sattunut Ninkkarin korppu ei mennyt Sharpin asemaan millään veistelyllä. Ongelmaksi osoittautui lopulta se, että Famicomin levykkeet ovat paksumpia kuin normaalit, joten asema ei mahtunut kunnolla kiinni.

Add comment June 18th, 2014