.Markku Reunanen.

Bruce Lee x7

Orientalismin ja mätkintäpelien tonkimisen seurauksena on kertynyt tietoa myös Bruce Lee -peleistä. Tiivistin niistä seitsemän pelin katsauksen V2:n listasunnuntaihin numero 193.

Add comment June 16th, 2013

Poimintoja suomalaisesta orientalismista

Olemme T. Heikkisen kanssa rustanneet artikkelia mätkintäpeleistä ja siinä sivussa on tullut tutustuttua hiukan väkisinkin orientalismiin – aasialaisten vaikutteiden omaksumiseen, esittämiseen ja ihannointiin lännessä. Vastaan on tullut lukuisia yllättäviä löytöjä, joista mielenkiintoisimpien joukossa ovat esimerkit suomalaisesta orientalismista. Etenkin Kiinan ja Japanin teemoja on käsitelty niin populaarimusiikissa kuin kirjoissakin. Aiheeseen tulee tuskin paneuduttua niin paljon, että siitä saisi kunnon artikkelin aikaan, joten pistän tähän aikajanantapaista luetteloa löydöistä (saatan päivittää listaa, kun jotain uutta ilmenee):

• 1908: V. A. Koskenniemen runo Mun armaani pieni geisha on kokoelmassa Valkeat kaupungit.
• 1920: Puccinin Madama Butterfly -oopperan ensiesitys Kansallisoopperassa.
• 1953: Helsingin Hotelli Tornissa avattiin Suomen ensimmäinen kiinalainen ravintola China.
• 1953: Metro-tyttöjen Geisha teehuoneen tyttö -kappale.
• 1954: Judo saapui Suomeen (tarkka vuosi määrittelykysymys).
• 1958: Sullivanin & Gilbertin Mikado-operetin ensiesitys Kansallisoopperassa.
• 1961: Fazer alkoi valmistaa Kina-suklaata.
• 1962: Fazer alkoi valmistaa Geisha-suklaata “japonais”-täytteellä.
• 1963: Brita Koivunen esitti alkup. japanilaisen, Yhdysvalloissa hitiksi nousseen, Sukiyaki-kappaleen kotimaisen version.
• 1963: Reijo Taipaleen japanihenkinen Humiko-kappale.
• 1965: Samurai-tango Autokeskuksen mainoslevyn B-puolella.
• 1967: Karate saapui Suomeen.
• 1967: Irma Kuusela esitti japanista käännetyn Geishan laulun.
• 1970: Aikido saapui Suomeen.
• 1970-luvun alku: Jujutsu saapui Suomeen.
• 1974: Kung fu -sarjakuvalehti.
• 1975: Frederikin Kung Fu taistelee -single, käännös Carl Douglasin Kung Fu Fighting -kappaleesta.
• 1979: Frederikin Tsingis Khan -kappale, käännös Länsi-Saksan euroviisubiisistä.
• 1979: Taekwondo saapui Suomeen.
• 1981: Ninja-myymälä avattiin Lahdessa.
• 1982: Hanoi Rocksin Oriental Beat -kappale ja samanniminen albumi.
• 1983: Simo Laihon Marco Polo -urkubiisi.
• 1984: Teinisuosiki Dingon Huumeita Japaniin levyllä Nimeni on Dingo.
• 1986: Uuno Turhapuro muuttaa maalle -elokuvassa Uunolla “tankaruno”.
• 1986: Suomen ensimmäinen japanilainen ravintola, Koto, avattiin Helsingissä.
• 1986: Kendo saapui Suomeen.
• 1986: Euroviisukarsinnoissa yrittelemässä Danny Ninja-kappaleella.
• 1987: Anneli Saariston Kirsikankukka -kappale.
• 1988: Kumikamelin debyyttialbumilla Kumikameli kappale Pieni kiinalainen unilaulu.
• 1991: Kikan kappale Geisha mä olen sun.
• 1992: Kiinalainen juttu -lastenohjelma.
• 1991: Henry Haapalaisen TMNT-vaikutteinen Mitä on olla ninja -kappale.
• 1993: Matti Nykänen lauloi itsensä suomalaisten sydämiin kappaleellaan Samurai.
• 2002: Eroottisten puupiirrosten näyttely Kielletyt kuvat Tennispalatsissa.
• 2004: Vapriikin Samurai-näyttely avattiin.
• 2006: Jadesoturi-elokuva, harvinainen suomalainen kumarrus kungfu-elokuvien suuntaan.
• 2006: Ensimmäinen korealainen ravintola, Korea House, avattiin Helsingissä.
• 2006: Nina von Rüdigerin ja Karim Muammarin mangatyylinen Vesi oli mustaa -sarjakuva.
• 2008: “Ensimmäinen suomalainen manga”, Heikki Valkaman ja Elli Puukankaan Vartijat.
• 2008: Tee! Teetä, taidetta ja keramiikkaa Kiinasta -näyttely EMMA:ssa. Sittemmin myös muita Kiina-näyttelyjä.
• 2010: Kung-Fu Live -peli.
• 2010: Wax on Wax off -karatepeli.
• 2011: Kung-Fu High Impact -peli.
• 2011: Frederikin Thaimaa-aiheinen Ladyboy-kappale. Katsotaan omalla vastuulla.

Tämän perusteella on vielä vaikea vetää mitään kovin suuria johtopäätöksiä kotoisesta orientalismista, mutta ainakin se nousee esiin, miten idän eksotiikka on usein tullut tänne toisen käden kautta jo hiukan valmiiksi pureksittuna. Musiikissa “itämaisuus” on kepeästi päälle liimattua: normisanoituksiin on ujutettu joku geisha taikka samurai ja biisiin pieni pentatoninen riffi sekä gongin kumahdus. Mitään erityistä piikkiä ei juuri erotu, vaan aasialaisia teemoja on ilmeisesti kotoutettu monessa eri vaiheessa, joskin 1980-luvulla näkyy tiettyä piristymistä populaarikulttuurin puolella.

Add comment June 8th, 2013

4k-artikkeli julkaistu

Kevään kirjoitusrytistys alkaa lopultakin tuottaa näkyvää tulosta. Ensimmäisenä uunista ulos ehti Neljän kilotavun taide, joka ilmestyi tänään akateemisen verkkolehti WiderScreenin numerossa 2–3/2013. Demotutkimus tuppaa muutenkin olemaan marginaaliaihe, ja pikkuintrot kuten 4k, 1k ja 256B ovat vielä senkin marginaalissa, joten aiheessa on ainakin uutuusarvoa. Näin jälkiviisautena hiukan harmittaa, että tuli kirjoitettua tuo suomeksi, koska se rajaa kansainvälistä lukijakuntaa kohtuuttomasti – toisaalta on tärkeää, että pieniä kieliä käytetään aktiivisesti tutkimuksessa ja koulutuksessa. Jossain vaiheessa yrittänen laajentaa artikkelin johonkin sopivaan kansainväliseen tieteelliseen lehteen, kunhan saan kiireellisemmät kirjoitushommat alta pois.

Add comment June 3rd, 2013

Ennen Kräshiä

Tällä erää kahlattuna Mark J. P. Wolfin toimittama Before the Crash – Early Video Game History viime vuodelta. Kirja on artikkelikokoelma, joka käsittelee videopeliteollisuuden historiaa vuoden 1983 romahdukseen saakka. Osa esseistä on hyvinkin akateemisia, siinä missä toiset ovat pikemminkin henkilökohtaisia muistelmia. Varsinaisten artikkelien lisäksi lopussa on vielä liitteenä “videopelien isän” Ralph H. Baerin essee, jossa kerrotaan lähinnä Magnavoxin oikeusjutuista. Merkittävä mies ilman muuta, mutta käräjöinti ei ole aiheena se kaikkein kiinnostavin ja äänensävy on jotenkin katkera, tyyliin “me keksittiin sekin juttu ekana, eikä meitä ole siitä muistettu”.

Alun johdanto pohjustaa kirjaa hyvin ja antoi itselleni uusia näkökulmia peliteollisuuteen. Jatkossa tiedän ainakin varoa teleologiseen harhaan sortumista eli vanhojen ilmiöiden tulkitsemista jonkun suuremman lopputuloksen välivaiheina. Kotimaista väriä Crashissa edustaa media-arkeologi Erkki Huhtamo, jonka sinänsä hyvin kirjoitetun artikkelin voi halutessaan joko nähdä kiintoisana katsauksena viihdelaitteiden esihistoriaan – tai sitten saman aiheen jälleen kerran lämmittelyllä hiukan eri sanakääntein. Zach Whalen avaa Atarin varjoon jääneen Fairchild Channel F -konsolin historiaa ja uutuusarvoa historian oikaisu -hengessä. Laite oli itsellenikin hyvin tuntematon, joten oli ainakin hauska lukea sen teknisistä ratkaisuista.

Jessica Aldredin A Question of Character pureutuu videopelihahmojen varhaisvaiheisiin: miten elokuvahahmoja tuotiin peleihin ja miten niihin samaistuttiin. Sheila C. Murphy puolestaan syvälukee Atarin vanhoja pelimainoksia, mikä onkin varsin poikkeuksellinen tulokulma ja muistuttaa siitä, kuinka itse pelien ulkopuolella on paljon kokemukseen vaikuttavaa materiaalia mainoksista pakkauksiin ja ohjekirjoihin. Tim Skellyn The Rise and Fall of Cinematronics ja Brett Camperin Color-Cycled Space Fumes in the Pixel Particle Shockwave edustavat teknisempiä artikkeleita, joissa käsitellään kolikkopelien teknisiä ratkaisuja sekä niiden vaikutusta pelin olemukseen. Viimeisenä vielä Staci Tuckerin kirjoittama varhaista verkkopelaamista luotaava artikkeli, jonka sisältö MUDeineen ja BBS-peleineen oli tosin jo itselleni pääosin tuttua muista yhteyksistä.

Kaiken kaikkiaan Before the Crash on hyödyllistä ja helppoa luettavaa kolikko- ja videopelien sekä pelihallien historiasta kiinnostuneille. Aikakauden pelejä tunnetaan verrattain huonosti, joten teoksella on arvoa myös tutkimuksellisessa mielessä.

Add comment May 22nd, 2013

Tutut tuntemattomat länkkäristarat

Waynen, Eastwoodin ja van Cleefin tuntevat epäilemättä kaikki westernejä nähneet, eivätkä spagettia ahmineet ole päässeet Franco Nerolta tai Tomas Milianilta karkuun. Vaikkei erityisesti länkkäreihin profiloitunutkaan, ehti James Stewart olla monessa pääosassa, samoin kuin Henry Fonda. Westernit ovat – ja etenkin olivat – iso juttu, joten niiden parissa työskenteli moni muukin tunnettu näyttelijä. Tässä pieni kunnianosoitus (tässä genressä) varjoon jääneille veteraaneille:

• Gian Maria Volonté – riehakas, ylinäyttelyyn taipuvainen italiaano ehti, paitsi pahikseksi kahteen merkittävään Leonen leffaan, hyvikseksi A Bullet for the Generaliin sekä Face to Faceen.
• Charles Bronson – monesta muusta leffasta kuten Väkivallan vihollisesta tuttu Bronson oli pääosassa mm. Red Sunissa, Seitsemässä rohkeassa miehessä sekä tietenkin Huuliharppukostajassa.
• Klaus Kinski – lähinnä luihuihin rooleihin laitettu Kinski näytteli pääosaa The Great Silencessä ja kävi pyörähtämässä myös spageteissa A Bullet for the General ja Vain muutaman dollarin tähden.
• Robert Redford – Roopea ei välttämättä heti mieltäisi länkkäreihin, mutta itse asiassa komistus näytteli arvostetuissa revisionistisissa filkoissa kuten Butch Cassidy and the Sundance Kid, Tell Them Willie Boy is Here sekä Jeremiah Johnson.
• Jack Palance – pahiksen rooleihin profiloitunut Palahniuk oli vahvimmillaan Shanessa ja sittemmin koomisempana ketkuna italowesterneissä, mm. Compañerosissa.
• Eli Wallach – epätasaiselle uralle mahtui täysosuma Tucona Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa, sekä kohtuullinen esitys Seitsemässä rohkeassa miehessä.
• Lee Marvin – kovanaamana leffoissa Mies joka ampui Liberty Valancen ja The Professionals, minkä lisäksi varsin erilaisessa roolissa möreänä juoppolallina Cat Balloussa.
• Van Heflin – tunnistettavan näköinen jantteri ehätti ainakin 3:10 to Yumaan sekä Shaneen, ja sivuosaan Wayne-leffassa Hyökkäys erämaassa.
• Ward Bond – useissa keskeisissä Wayne-leffoissa kuten Rio Bravo ja Etsijät näytellyt isähahmo Bond nähtiin myös Johnny Guitarissa.
• James Coburn – Jamppakaan ei ensimmäisenä tuo mieleen westernejä, mutta CV:ssä komeilevat Maahan, senkin hölmö!, Pat Garrett & Billy the Kid sekä Seitsemän rohkeata miestä.

Listaa voisi jatkaa vielä pitkäänkin, mutta laitetaanpa piste tähän kohtaan. Vähintäänkin yksittäisiä käväisyjä westernien puolella kun löytyy lähes jokaiselta Hollywood-tähdeltä.

Add comment May 19th, 2013

Miesten Cosmo

Kiitos sukulaistyttöjen, pääsin aikanaan tutustumaan Cosmopolitanin ihmeelliseen maailmaan. Ehkä mielenkiintoisin konsepti on cosmonainen, tuo myyttinen hahmo, joka tekee uraa, iskee miehen kuin miehen, on miehistä riippumaton ja tasa-arvoinen, osaa käyttää miehiä hyväkseen, fantasioi rohkeasti, on peto sängyssä, huolehtii itsestään ja näyttää hyvältä. Miehet eivät välttämättä tunne samanlaista tarvetta kerätä niskaansa lisää suorituspaineita vapaa-ajallaan, joten vaikkapa Tekniikan Maailmasta on turha etsiä vastaavaa ihmemiestä, jonka rinnalla tarvitsisi tuntea itsensä luuseriksi. Miesten Gloria yritti, mutta katosi markkinoilta vähin äänin.

Maailmalla tarjontaa kuitenkin tuntuu olevan, ja olinkin suorastaan ilahtunut, kun joku postasi Facebookiin tämän artikkelin. Puuttumatta nyt sen enempää luettelosta henkivään törkeään naiskuvaan, jonka perusteella maailmassa on ilmeisesti lähinnä maksullisia naisia ja uraa hidastavia takertujia, katsotaanpa mitkä kaksikymmentä asiaa menestyvän miehen pitäisi tietää ollessaan alta kolmekymppinen:

• Älä tee töitä rahasta, vaan rakenna unelmaasi
• Älä rakastu tässä iässä – se haittaa bisneksiä
• Älä esitä menestyjää, vaan tavoittele menestystä
• Älä kerää kavereita, vaan etsi luotettavat tyypit
• Älä elä kuin viimeistä päivää
• Älä tee haluistasi tarpeita (esim. kalliit naiset ja lenkkarit)
• Älä unohda perhettä
• Älä syyttele muita
• Älä haaskaa aikaa lomailuun
• Älä tee työtä, josta et opi mitään
• Älä mene trendien mukana
• Innosta muita ympärilläsi
• Älä luule, että voit lopettaa oppimisen ja kasvamisen
• Älä kuvittele, että muut maksavat takaisin
• Säästät rahaa kun hoidat seksintarpeesi maksullisilla naisilla
• Älä pidä kavereita, jotka haaskaavat aikaasi ja joista et hyödy
• Älä haaskaa rahaa
• Muista, että vain anaaliseksi on turvallista (!) – älä hanki perhettä vielä
• Älä tapaile epävakaita naisia
• Muista karman laki (ts. minkä taakseen jättää)

Cosmonaisen kuvaa rakentavat ja pönkittävät toimittajat ovat – uskoakseni – käytännössä lähinnä keski-ikäisiä katkeroituneita tapauksia, jotka peilaavat omia pettymyksiään myyttiseen hahmoon. Samanlainen katkeruus ja epäonnistuminen huokuu myös bisnesmiehen listasta, vaikka joistakin asioista voisi hyvin olla samaakin mieltä. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että menestyvällä tehotepolla olisi aikaa tai mielenkiintoa kirjoitella jotain sekavia elämänohjeita teineille?

Add comment May 2nd, 2013

Yunalla Yumaan

Elmore Leonardin 1953 julkaistu länkkärinovelli Three-Ten to Yuma päätyi valkokankaalle ensimmäistä kertaa 1957. Glenn Fordin ja Van Heflinin tähdittämä mustavalkoelokuva 3:10 to Yuma oli aikalaisekseen oivaltava ja poikkeuksellinen, jopa “revisionistinen”: sankari epäröi, ratsastelun ja ammuskelun sijasta lähinnä jubaillaan, ja karismaattinen, mutkikas pääpahis pääsee paljon ääneen. Viidenkymmenen vuoden jälkeen, 2007, Yumasta julkaistiin uusioversio, jonka pääosissa esiintyvät rempseä Russel Crowe sekä – etenkin normaaliin puunaamaisuuteensa verrattuna – hyvin onnistuva Christian Bale.

Katsottuani lopultakin molemmat versiot tuli mieleen kaivella esiin myös alkuperäinen novelli, joka onneksi löytyikin netistä pdf:nä. Novellissa ei montaa sivua ole, ja se keskittyy lähinnä leffojen loppupuolella nähtävään hotellissa istuskeluun. Itselleni tuli suurena yllätyksenä, että koko alkupuolen tonttorointi postivaunuryöstöineen, köyhine maatiloineen ja vangin kuskaamisineen on sepustettu tyhjästä leffakäsikirjoitusta varten. Edes henkilöhahmot eivät ole samannimisiä, lukuun ottamatta pahisjengin kakkosmiestä, Charlie Princeä. Uusio-Yuma toistaa pääosin vanhan elokuvan tapahtumat, minkä lisäksi mukaan on kehitelty vielä lisää omaa kivaa mm. postivaunujen hurjan takaa-ajon, intiaanihyökkäyksen ja irralliseksi jääneen kaivoskierroksen muodossa. Niin ollen vuoden 2007 tekele on pikemminkin uudelleentulkinta alkuperäisestä leffasta kuin itse novellista.

Jostain syystä pidin uudesta hiukan enemmän kuin vanhasta. Balen ja Crowen välille syntyy aidonoloista ymmärrystä, vaikka välillä turhankin alleviivatusti: minä pelastin sut, sinä pelastit mut, repeat. Uusioversiossa on muutenkin paljon enemmän melodraamaa, kun sankari tuntee riittämättömyyttä ja pelkuruutta vähän joka käänteessä ja on vielä kaiken lisäksi rampautunut sodassa. Turhia sivuraiteita ja -hahmoja olisi voinut karsia surutta. Kiitosta ansaitsevat kuitenkin etenkin inha Charlie Prince (Ben Foster), rahalla tehty puvustus ja yleinen viihdyttävyys. Vuoden 2007 leffan visuaalinen rikkaus ja rönsyily ovat äärimmäisen kaukana 1957 versiosta, jota leimaa pikemminkin minimalismi. Ehkä olen melodraamaan taipuvainen, mutta vanhemman filmatisoinnin kuivakkuus jättää hahmotkin hieman etäisiksi, eikä pääparin välille synny vahvaa jännitettä. Suuri osa ajasta jumitetaan hotellihuoneessa ja jutellaan, siinä missä uusioversiossa miestä kaikkialla kaatuu kuin heinää, miestä toiveen tosiaan. Taiteellisesta näkövinkkelistä vanha saattaa hyvinkin olla ansiokkaampi, mutta kun itse katselen länkkäreitä huvikseni, niin viihdyttävyyden pitää senkin olla kohdallaan.

Add comment April 29th, 2013

10 PRINT”VIRALLINEN ARVIO”

Tein 10 PRINT -kirjasta saman tien hieman laajennetun arvion Turun yliopiston Agricola-verkkojulkaisuun. Ensinnä vähän epäilytti, sopiiko englanninkielinen ja melko tekninen teos ollenkaan Agricolan kirja-arvosteluihin, joissa yleensä käsitellään suomenkielistä kulttuurintutkimusta, mutta kun toimittajilta tuli vihreää valoa, niin mikäpä siinä. Linkki arvosteluun.

Add comment April 24th, 2013

[{kk|si{ ja ddkkvsid

Vuosien varrella on tullut vastaan monenlaisia ongelmia skandinaavisten kirjainten so. ääkkösten kanssa, kun eri järjestelmissä merkkejä on esitetty eri tavoin, minkä lisäksi etenkin jenkkiperäisillä ohjelmilla oli vuosikymmenten ajan tapana tarkoituksella nollata luetuista merkeistä ylin bitti, jotta luetut tavut varmasti olisivat “kirjaimia”, mikä on aiheuttanut loputtomasti ongelmia muualla. 1987 standardoidun Latin-1:n eli ISO-8859-1:n myötä alettiin 1990-luvun kuluessa päästä hiljalleen eteenpäin yhteensopivuudessa, mutta kun esim. yleisesti käytetty MS-DOS käytti omaa merkistöään, ei tekstin siirtyminen ollut mitenkään itsestään selvää. UTF-8:n myötä ongelmat ehkä lopulta poistuvat, vaikkakin muilla merkistöillä tehtyä vanhaa sisältöä on olemassa niin paljon, että konversiotarve tuskin tulee ikinä täysin katoamaan. Itse käytän merkistöjen ja rivinvaihtojen välillä hyppimiseen GNU Recodea. Jokunen esimerkki vikaan menneistä merkistömuunnoksista:

• Ookkon{ Oulusta, pelk{{kk|n{ polliisia? Tätä tuli vastaan etenkin opiskelujen alkuvuosina, kun päätteiden skandituki oli toteutettu 7-bittisellä ASCII-koodilla, jossa ÄäÖö oli sijoitettu vähemmän tarpeellisten erikoismerkkien [, {, \ sekä | tilalle. Ei liene vaikea kuvitella, mitä ongelmia tästä seurasi esim. C-koodin kanssa.
• Ookkond Oulusta, pelkddkkvnd polliisia? Tässä on meneillään yllä kuvattu ylimmän bitin nollaus, joka muuttaa Latin-1:n mukaiset ääkköset 7-bittisen ASCII:n kirjaimiksi D, d, V ja v.
• Oookkon^Ä Oulusta, pelk^Ä^Äkk^Ôn^Ä polliisia? Tältä näyttävät puolestaan MS-DOSin koodisivujen 437 tai 850 mukaiset skandit Latin-1-merkistössä tarkasteltuina. Tämän kanssa sai askarrella jatkuvasti, kun siirsi tekstiä dossipeeseeltään koulun Unix-koneille tai oman koneen Linux-puolelle.
• OokkonΣ Oulusta, pelkΣΣkk÷nΣ polliisia? Ja sama toiseen suuntaan.
• Ookkon Oulusta, pelkkkn polliisia? Joskus epäilyttävät merkit suodatettiin tulostuksesta varmuuden vuoksi kokonaan.
• Ookkona Oulusta, pelkaakkona polliisia? Eräs strategia olikin varmuuden vuoksi korvata äät ja ööt aalla ja oolla. Huumorilta ei voinut välttyä, kun vaikkapa “näin Petrin tänään”.
• Ookkonä Oulusta, pelkääkkönä polliisia? Viimeisenä irkistä tuttu tilanne, kun oma asiakasohjelmasi puhuu Latin-1:tä ja joku solkkaa UTF-8:aa: kahdesta tavusta koostuvat merkit näkyvät kahtena eri merkkinä. Aiheesta on käyty kanavilla pitkällisiä keskusteluja päätymättä ikinä mihinkään varsinaiseen konsensukseen.

Sinänsä oikein toimivia, mutta hankalalukuisia ovat lisäksi mm. HTML-koodissa käytetty Ookkonä Oulusta, pelkääkkönä polliisia? sekä webbisivujen osoitteisiin enkoodattu Ookkon%C3%A4%20Oulusta%2C%20pelk%C3%A4%C3%A4kk%C3%B6n%C3%A4%20polliisia%3F. Aivojen mukautuvuudesta kertoo se, kuinka riittävän pitkään vääränlaista merkistöä katseltuaan tilanteeseen tottuu ja sotkun alkaa lukea ääkkösinä ilman eri vaivaa. Lisätietoa merkistöjen ihmeistä vaikkapa Wikipedian Ääkköset-sivulta ja Linuxin Finnish HOWTO:sta.

Add comment April 19th, 2013

10 PRINT”KIRJA-ARVIO”:GOTO 10

Ohjelmistotutkimus (software studies) on verrattain uusi tulokas kulttuurintutkimuksen kentällä. MIT Pressin kirjasarjassa on aiheesta julkaistu jo muutama teos, joista viimeisin on 10 PRINT, tai koko komeudessaan:

10 PRINT CHR$(205.5+RND(1)); : GOTO 10

Koodinpätkän voi kukin kirjoitella Commodore 64:äänsä tai VIC-20:een, ja lopputuloksena pitäisi tulla labyrinttiä muistuttava mutkikas kuvio (ks. lopussa oleva kuva). Lyhykäisesti selitettynä ohjelma tulostaa satunnaisesti joko merkin 205 (kenoviiva) tai 206 (kauttaviiva), joiden interaktiosta syntyy loputtomasti enemmän ja vähemmän aitoja sokkeloita.

Kirja käsitteleekin aihetta sitten kaikkea muuta kuin lyhykäisesti – kansien väliin on saatu 309 sivua erilaisia variantteja ja sivupolkuja. Kirjoittajia on peräti kymmenen ja joukossa joitakin tuttujakin nimiä, kuten monessa tekniikan historian liemessä marinoidut Nick Montfort ja Ian Bogost, sekä Processingin toinen isä Casey Reas. Teosta on työstetty yhteisvoimin Wikissä, joten yksittäisen kirjoittajan panosta on mahdoton arvioida erikseen. Moderniin tyyliin koko kirja on myös ladattavissa pdf-muodossa verkosta sen kotisivuilta.

Lyhyeltä vaikuttavasta ohjelmanpätkästä singotaan moneen suuntaan, kuten labyrintteihin, ruudukon käyttöön kuvataiteessa, satunnaislukuihin, Commodoreen ja BASIC-ohjelmoinnin historiaan, mikä osoittaa ainakin sen, kuinka monimutkaisia kulttuuriset kytkökset ovat. Paljon sivuja on uhrattu onelinerin erilaisille varianteille ja muille alustoille tehdyille porttauksille. Milloin muunnellaan merkkien satunnaisuutta, milloin käytetään eri merkkejä tai toteutetaan samanlainen ohjelma jollakin aivan toisella alustalla, kuten Atari 2600:lla. Jokaisen sivupolun kautta päästään kertomaan jotain uutta laitteista, ohjelmointikielistä ja algoritmeista. Loppupuolella on hieman puuduttavan puolelle venähtänyt luku, jossa pitkien BASIC-esimerkkien kautta ratkotaan sokkelon ohjelmallista läpikäyntiä.

Välillä tuntui siltä, että onpas tässä keksitty nokkela punainen lanka, joka sitoo yhteen monia erilaisia teemoja – välillä taas siltä, että on ollut pakko tehdä tikusta asiaa, kun yhden rivin BASIC-pätkä ei ole kuitenkaan kantanut ihan kolmensadan sivun verran. Ehkä parasta antia itselleni olivat viittaukset taidehistoriaan ja satunnaislukujen merkityksen käsittely. Teknistä ymmärrystä tarvitaan melko paljon, jos kirjan teemoja aikoo oikeasti ymmärtää, vaikka toisaalta tuntuikin siltä, että joissakin yksityiskohdissa on popularisoinnin hengessä oikaistu hieman liikaakin. Summa summarum: mielenkiintoinen avaus, jonka kautta voi hahmottaa ainakin 1980-lukulaista ajattelua; aikaa, jolloin ohjelmointi tuli koteihin ja oli vielä luonteva käyttökohde tietokoneelle.

Add comment April 15th, 2013