Uudenvuoden viimeisenä shakkiharjoitteena kokeiltiin lopultakin perheellä neljän pelaajan shakkia. Omatekoinen lauta oli odotellut kaapissa jo vähintään pari vuotta sopivaa hetkeä, joka nyt saapui, kun taloudessa on neljä riittävän shakkitaitoista. Nappeja ei tarvinnut paljon haeskella, koska niitä on kertynyt jo varsin runsaasti – maalasin joskus halvat pikkurimpulat ihan tätä tarkoitusta varten, mutta nyt oli parempi käyttää sopivien värien takia ihan valmiita settejä. Vaikka periaatteessa pelataankin “ihan normaaleilla” shakkisäännöillä, niin kaikki ei ole itsestään selvää ja voi vaatia sopimista ennen aloitusta:
Pelataanko kaikki kaikkia vastaan vai pareina, jolloin samalla puolella olevat istuvat vastakkain?
Missä korotetaan? Vaihtoehtoja ovat kahdeksas rivi tai yhdestoista.
Tehdäänkö jotain rajoitteita paljastusshakkien suhteen?
Mitä tapahtuu hävinneen pelaajan nappuloille? Jätimme ne laudalle.
Onko ohestalyönti mahdollinen vain vastakkaisille pelaajille?
Onko aika kaikille oma vai parille yhteinen? (neljälle on jopa erityisiä pelikelloja)
Voiko ratsu koukata nurkan taakse?
Ja varmaan kaikenlaista muutakin epäselvyyttä, joka ilmenee vasta todellisissa tilanteissa. Itse pelasimme 2 vs. 2, korotus tuli 11. rivillä, paljastusshakkeja ei kielletty ja hävinneen pelaajan napit jätettiin laudalle. Saman puolen pelaajilla oli kuvan mukaisesti puiset ja muoviset vaaleat tai tummat napit, jotka erottuivat aivan riittävästi toisistaan. Aika oli 20+10 parille yhteinen.
Kotimaista Käsityötä. Tilaa tarvitaan kuuden ylimääräisen linjan ja rivin takia reilusti.
Ensimmäinen tuntuma oli lähinnä hämmentynyt: neljät eri napit luovat laudalle hyvin mutkikkaita tilanteita ja kylmiltään yhteispeli joukkuetoverin kanssa on vaikeaa, sillä siirroista ei saa keskustella. Avausosaamisesta voi hyödyntää lähinnä joitakin periaatteita, koska normaalit kuviot eivät toimi suoraan naapurissa sivuttain olevien vastustajien takia. Edes tavalliset taktiikat, kuten haarukat tai varrastukset, eri värin vastustajien napeille eivät toimi tuttuun tapaan, koska molemmat ehtivät siirtää uhatut nappulansa pois. Lähettiä sanotaan yhtä arvokkaaksi kuin torni neljän pelaajan shakissa ja siltä se tosiaan tuntuikin, sillä lähetti osoittelee kätevästi suoraan naapurien asemaan siinä missä torni on helposti hieman jumissa ruuhkaisella laudalla.
Korotus 11. rivillä tuntui mahdottoman kaukaiselta, mutta korottujia on hieman vaikea estää sivusta ja lisäksi vastapäätä oleva pelikumppani voi auttaa niitä maaliin, joten itse asiassa korottamaan voi hyvin päästä jo keskipelissä. En oikein keksinyt mitään tehokasta hyökkäävää strategiaa, joten ensimmäinen peli meni hieman varovaiseksi asemalliseksi kyhjöttämiseksi – hyvin ilmeisesti jekuista kannattaisi keskustella tiimikaverin kanssa etukäteen. Kuten normaalin shakin tapauksessa, netistä epäilemättä löytyisi toimivia, koeteltuja vinkkejä. Ihan hauskaahan tämä oli, joten eiköhän tätä toistekin kokeilla.
Pelien hakkaaminen joululomalla (ainakin A Little to the Left, Inmost ja taas kerran Gris) sekä Steam-alennusten koluaminen herättivät laajempiakin ajatuksia Linuxin pelikäytöstä reilun 26 vuoden ajalta. Aihe on aivan liian suuri yhteen blogipostaukseen, joten pitäydyn enimmäkseen sammakkoperspektiivissä ja muistelen, mitä itse olen pelannut ja millaisia teknisiä käänteitä omalle kohdalle on sattunut. Eli palataanpa vuoteen 1996, 486-PC:n ja Slackwaren kulta-aikaan.
Ysärillä olin kiinnostunut erityisesti demoista ja kaikenlaisesta ohjelmoinnista, joten pelaaminen ei ollut priotiteeteissa korkealla – rehellisesti sanoen vierastin tietokoneen, luovan välineen, käyttöä pelkkiin viihdetarkoituksiin. Demohommissa MS-DOS oli etenkin vuosikymmenen lopulla merkittävin alusta, joten dualbootti Linux/DOS oli melko pakollinen valinta. Tilanne oli aika lailla sama pelien suhteen: dossipuolella oli kaikenlaista, kun taas “vakavamman” käyttiksen puolella ei juuri muuta kuin harrastajien tekemiä pikkupelejä, tekstiseikkailuja sekä hyvissä ajoin portattu Doom, joka pyöri pienessä X-ikkunassa. DOS-ohjelmia ajaneessa DOSEMUssa oli tavallaan lupausta, mutta se ei ollut hyvää pataa matalan tason laitteistokikkailun kanssa.
Oikeasti hakkasin Nethackiakin lähinnä dossissa.
Tuoreempi Linux-käyttäjä on tuskin ikinä edes kuullut tuon ajan kummajaisista, kuten SVGALib. Nykyään kaikki sujuu toki X:n tai Waylandin alla sutjakasti, mutta takavuosien X-serveri ei oikein soveltunut reaaliaikaiseen grafiikkaan, joten matalampia tarkkuuksia ja nopeaa ruutupuskuriin pääsyä varten piti ohjelmat tehdä konsolista root-oikeuksin käynnistyviksi. Hiljalleen tilanne parani, kun äXään saatiin vauhtia ja SDL mahdollisti portattavan koodin tekemisen eri laitteille. Pelejä tuli SDL:n myötä jonkun verran lisää, minkä jälkeen seuraava isompi harppaus oli 3D-kiihdytyksen saapuminen OpenGL:n myötä. Omat kokemukset ovat lähinnä Nvidian puolelta: kun ruudulle ilmaantui ensimmäinen itse tehty kiihdytetty 3D-kuutio, niin olihan se merkittävä hetki (ajurit olivat vielä rupiset ja ohjelma kippasi, jos ikkunan vei ruudun reunojen yli).
Linux ei kiinnostanut suuria pelitaloja kohdealustana, mutta mielenkiintoisena sivuraiteena Loki Software porttasi joitakin 2000-luvun taitteen suuria nimikkeitä Linuxille ihan big box -muodossa. Itsekin hankin mainion Myth II: Soulblighterin, joka tuli hakattua pariin kertaan läpi lisäosineen. Laatikko saattaa olla vielä jossain varaston uumenissa tallessa. Peli tuskin enää käynnistyisi, sillä kirjastot ovat ehtineet tässä ajassa muuttua moneen kertaan. Lokin tarina jäi lyhyeksi, minkä jälkeen korkean profiilin julkaisuja saatiinkin taas odotella ajan kanssa. Samoihin aikoihin innostuin Mäkkiläppäreistä OS X:n myötä ja Linux sai kotikäytössä kilpailijan, siinä missä dossi alkoi jäädä jo kaupallisesti ja skenessäkin marginaaliin.
Marion räpylänjäljissä, ilmaiseksi muttei kovin mukaansatempaavasti.
Harrastajien pläjäyksiä, tekstipelejä, muutama iso peli, siinäkö se? Ihan näin simppeli tilanne ei ollut enää edes 2000-luvun alussa, sillä yhtälöön olivat tulleet mukaan Flashilla tehdyt selainpelit, jotka usein toimivat Linuxinkin selaimissa (huolimatta muuten synkeästä IE-only-ajasta). Toinen viihdekäyttöä helpottanut seikka oli kyvykkäiden emulaattorien esiinmarssi, joka alkoi jo kaukana 90-luvun puolella ja suoritintehojen alati kasvaessa toi vanhojen tietokoneiden sekä konsolien laajan – jos ei ehkä täysin laillisen – pelivalikoiman myös vaihtoehtokäyttisten puolelle. DOSBox, VICE, fMSX, openMSX, UAE, Snes9x ja niin edelleen. Sierran ja Lucasfilmin pelejä pyörittäneet FreeSCI sekä edelleen aktiivinen SCUMMVM mahdollistivat helpon paluun klassikkoklikkailujen äärelle.
SCUMMVM Bar.
Lisääntyneet prosessoriytimet, kasvaneet muistit ja virtualisoinnin laitetuki tekivät virtuaalikoneista todellisuutta, ja niinpä tuli mahdolliseksi ajaa sitä Windowsia ihan ikkunassa. Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että tässä saattaisi olla Linux-pelaamisen tulevaisuus, mutta 3D-kiihdytyksen puuttuminen hankaloitti tuoreiden tekeleiden ajamista. Nykyään on onneksi parempiakin vaihtoehtoja, mutta kyllä jotkut virtuaalikoneillakin pelailivat (ja saattavat pelata edelleen, en ole tilannetta viime aikoina seurannut). Monta vuotta pidin Windows seiskaa tai kymppiä VirtualBoxissa valmiina, mutta käytön vähyyden vuoksi poistin lopulta koko asennuksen pari vuotta sitten; Dellin romuläppäri on kätevämpi kaivaa kaapista sen muutaman kerran vuodessa.
Windows-ohjelmien ajamiseen tarkoitettu Wine on lähes yhtä vanha kuin Linux itse: ensimmäinen versio on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1993. Tuskallisen pitkään Wine tuntui loputtomalta tulevaisuudenlupaukselta, jolla pystyi lähinnä ajamaan pikkuohjelmia. Bugien ja tarvittavan säätämisen määrä olivat molemmat korkeita, joten en viitsinyt yleensä hirveästi edes yritellä, ellei ollut pakko. Hitaasti ja (enemmän tai vähemmän) varmasti Wine kuitenkin aikuistui ja herran vuonna 2022 se on Linux-pelaajan paras ystävä, etenkin Lutriksen ja Protonin muotoon helposti paketoituna. Hieman samantyylistä ajatusta edusti jo aiemmin CodeWeaversin CrossOver Games.
Jos arvon lukija on odotellut, koska lopulta mainitaan Steam, niin nyt se tapahtuu. Säätäjät olivat ajaneet pelikauppaa jo aiemminkin Winen avulla, mutta 2013 Valve toi saataville Linux-natiiviversion. Itse tutustuin Steamiin samoihin aikoihin Macilla, vaikken juuri mitään lopulta sillä pelannutkaan – läppärien integroidut graffikset eivät ennenkään olleet tarkoitukseen kovin hyviä. Valven ensimmäiset Linux-konsoliyritelmät ja oma distro SteamOS tekivät mahalaskun, mutta tänä vuonna julkaistu Steam Deck näyttää lopulta löytäneen yleisönsä. Tavallaan kiinnostava laite, mutta matkapelailutarpeeni ovat sen verran vähäiset ja konsolin/tietokoneen hinta kova, että toistaiseksi en ole innostunut hankkimaan.
Jo Steamin tulo Linuxille itsessään sai kaupallisten pelien määrän kääntymään nousujohteiseksi: esimerkiksi Valve itse käänsi tunnetut Portalinsa, Half-Lifensä sun muut natiiviversioiksi, indieputiikeista puhumattakaan. Vielä suurempi käänne nähtiin 2018, kun Steamiin integroitiin Proton, jota kokeilin itsekin heti seuraavana vuonna. Muutaman vuoden aikana kehitys on ollut vauhdikasta, ja tätä nykyä jo tuhannet Windows-pelit lähtevät käyntiin asentamalla ja Play-nappia painamalla. Pelattavaa siis löytyy valtavat määrät, mutta jotakin tiettyä nimikettä havittelevan on syytä pitää odotuksensa edelleen realistisina. ProtonDB auttaa.
Tätä tämä nyt on (ja jos et ole kokeillut Insideä, niin oma vika).
Yhtäältä vaikuttaa siis siltä, että Valve, Gabe Newell etunenässä, on hyvien puolella. Tämä on toki totta, ja olen itsekin hakannut Protonin avulla ties mitä aiemmin väliin jäänyttä merkkiteosta. Vanhat pelit tuppaavat olemaan jo halpoja, joten projektiin ei ole tarvinnut edes sijoittaa paljonkaan fyrkkaa. Aivan erityisesti listaa ovat toki kasvattaneet Humble Bundlet, joista kertyneitä indiepläjäyksiä saan tuskin koskaan kaikkia edes kokeiltua. Samainen taho oli muuten alkujaan monialustajulkaisun edelläkävijä, sillä useimmista peleistä sai ladattavaksi Lin/Win/Mac-versiot; sittemmin on siirrytty käytännössä Steam-koodeihin.
Saatavuuden ja helppouden vastapainoksi Linux-pelaamisen keskittyminen Steamiin ja Protoniin on samalla tietty uhka: miksi vaivautua tekemään natiiviversiota, jos kerran Windows-emulaatio on aivan riittävä ratkaisu? Ylipäänsä yhden kaupallisen toimijan armoilla olo ei ole linjassa perinteisen, vapautta ja monimuotoisuutta korostavan Linuxin perusajatuksen kanssa. Kaupallisia ja suljettuja ovat toki itse pelitkin – siinä missä hyötyohjelmille on monenlaista avointa vaihtoehtoa LibreOfficestaGimpiin ja Blenderistä Inkscapeen, ei pelipuolella vastaava ole oikein realistista johtuen jo ihan sisällöntuotannon määrästä.
Toinen kipukohta avosorsan ystäville ovat perinteisesti olleet Nvidian suljetut ajurit. Ne aukenivat hiljattain kernelin osalta, vaikka jonkun verran tekemistä taitaa edelleen olla: ainakin itse sain uusilla ajureilla aikaiseksi vain mustan ruudun. AMD:n ja Intelin näyttisten osalta tilanne on jo pitkään ollut parempi, sillä Mesa tukee molempia laajalti. Intelin puolella vaihtoehtoja ei edes ole, kun taas AMD julkaisee edelleen myös omaa binääriajuriaan syystä tai toisesta. Itse olen ajurien ja graffisten suhteen antanut periksi mukavuudenhalulle ja ajellut pöytäkoneessa vuosikaudet Nvidian poropietarilla ihan siksi, että etenkin takavuosina kaikki vain toimi paremmin.
Epicin kikkare (TANSTAAFL).
Lutriksen avulla on saanut viime aikoina helposti asennettua myös kilpailevan Epic Games Storen, joka tunkee aktiivisesti markkinoille “ilmaisia” pelejä jakelemalla. Minkään valtakunnan Linux-tukea ei Epicillä toki ole, mutta on sieltäkin tullut hakattua läpi asti ainakin Fez ja A Short Hike. Muista vaihtoehdoista Blizzardin Battle.net toimii hivenen hupaisasti jopa Steamiin asennettuna ja GOG:lla on mukavasti natiivia sisältöä. Nvidian GeForce Now ja Googlen (kohta poistuva) Stadia ovat helppoja selainpohjaisia suoratoistoratkaisuja, kun yhteensopivuus ja rautavaatimukset ovat jonkun muun päänsärky. Ja jälleen omistat pelejäsi asteen vähemmän, kun ne on asennettukin jonkun toisen koneelle 🙂
Eräs Linuxin merkittävin etu on sen toimivuus monenlaisella laitteistolla laskentaklusterista mikrokontrolleriin. Laveasti ajatellen myös Android-kännykän näplääminen on siis Linux-pelaamista, vaikkei sitä kovin moni loppukäyttäjä edes tiedosta. Steamien, Winejen ja Protonien osalta monialustaisuus loppuu kuitenkin seinään siinä vaiheessa, kun poistutaan Intelin ja AMD:n dominoimasta PC-maailmasta. Vaikkapa Raspberry Pi ja muut ARM-pohjaiset kumppanit ovat siis hieman samanlaisessa tilanteessa kuin missä PC:llä oltiin ysärillä.
Harrastajien projekteja ja emulaattoreita tarjoilee meille Mint. Eipä täällä kovin montaa nimikettä ole.
Vielä muutama vuosi sitten Linux-pelaaminen oli Windows-käyttäjien mielestä lähinnä vitsi (kun sitä kerneliäkin pitää jatkuvasti kääntää), mutta 2022 asiat ovat uudella mallilla. Molempien muksujen peeseepöntössä palvelee edelleen Mint 20.3, eikä toistaiseksi ole tullut mitään tarvetta vaihtaa siihen kaupalliseen vaihtoehtoon, kun videot ja pelit pyörivät. Teknisesti harrastunut iskä on tietysti valttikortti, jota kaikilla pikku geimereillä ei ole, mutta enpä olisi itsekään viisi vuotta sitten osannut arvata, miten nopeasti tilanne tulee muuttumaan – rehellisesti sanoen olin arvioinut, että tässä vaiheessa pitää kinuamisen takia ruveta asentelemaan Windowsia jotain 3D-räiskintäpeliä varten. Kun kaikilla muillakin on.
Tänä vuonna prosessoriaikaa ovat saaneet vaikkapa StarCraft II, Minecraft, CS:GO, Return to Monkey Island, Shenmue 3, Gris, TABS, WorldBox, Fall Guys, Call of Juarez: Gunslinger, War Selection, Ori and the Blind Forest sekä tietysti sekalaiset selainkikkareet, joten eipä pelivalikoimaa voi pahalla tahdollakaan enää marginaalisena ja suppeana pitää. Tarvittavan säädön määrä on jatkuvasti vähentynyt: 2019 piti kokeilla jatkuvasti käynnistysparametreja ja asennella puuttuvia paloja Protontricksin voimin, kun taas nyt useimmiten riittää Install+Play. Hiukan provokatiivisesti voisi sanoa, että tietokonepelien alustana Linux meni vauhdilla Macin ohi, eikä tilanne tule ilmeisesti mihinkään muuttumaankaan kiitos Metal-rajapinnan ja muun not invented here -syndrooman. Onneksi asia ei enää itseäni kosketa.
Loppuun filosofisena pohdintana miete siitä, mikä enää tekee Linux-pelaamisesta Linux-pelaamista: kaupallisen tahon kaupasta ostetaan kaupallinen suljettu Windows-ohjelma, jota suljettu ajuri piirtää ruudulle. Tai ehkä toisen kaupallisen tahon palvelu suoratoistaa. En toki voi valittaa – hauskahan noita pelejä on hakata – mutta päästetäänköhän tässä samalla helpon viihteen nimissä kepeästi irti avoimuuden ja jakamisen ihanteista?
Taloudessa alkaa olla taas lisää kuulokkeiden käyttäjiä ja joulukin tulla jollotti, joten tilanne oli selvä: luurit ostoon. Poitsulle hankitut HD 559 -Senkut eivät olleet ihan optimaaliset, vaikka peli- ja juutube-käytössä ne ovatkin hyvin palvelleet. Parempia avoimia ei kuitenkaan ole ihan helppo löytää järkihintaan. Lisäparametrina vielä kestävyys, sillä 7-vee ei ole järin helläkätinen käyttäjä. Googlausmaratonin jäljiltä valinta päätyi Philipsin SHP9600:aan, joka on uudempi malli suositusta SHP9500:sta. Myönnettäköön, että olin hieman skeptinen Philipsin suhteen, mutta arvostelujen perusteella vaikutti sentään siltä, ettei ihan sekundaa ole tiedossa. 90 euron hintalappu oli tähän tarkoitukseen jo korkealla puolella – monissa kaupoissa hinta on tosin jopa 130 €.
Perusvarma muotokieli ei revittele suuntaan eikä toiseen.
Laatikosta kuoriutuivat kuulokkeet, kolmen metrin jäykähkö johto sekä adapteri isolle plugille, eli minimalistinen perussetti ilman krumeluureja. Johto on tietokone- ja kännykkäkäyttöön turhankin pitkä, mutta toisaalta se on kätevästi irrotettava, ja kun molemmissa päissä on tavallinen 3,5 mm stereoliitin, niin vaihtaminen on helppoa. Pehmusteissa on materiaalina sametin tai keinonahan sijasta jokseenkin karkea kangas, jonka en kuitenkaan huomannut ärsyttävän sen kummemmin tämän kokeilun aikana. Pannassa on reippaasti säätövaraa vaikka kuinka isolle päälle; tässä käyttötapauksessa luurit ovat pienimmilläänkin hieman isot ekaluokkalaisen päähän. Mukavasti pehmustettu panta on etukenossa kuppeihin nähden, joten se istuu pikemminkin pään keskellä kuin päälaella (tai sitten kupit nojaavat taaksepäin).
Avoimet kuulokkeet ovat kaikkiaan makuasia, mutta natiaisten kohdalla on ihan hyvä pystyä tarkkailemaan, jos äänenvoimakkuus nousee liian kovaksi, minkä lisäksi vanhempien komentojen on hyvä mennä perille asti. Philipsit ovatkin todella avoimet ja ääni vuotaa molempiin suuntiin vapaasti. Positiivisessa mielessä avoimuus ilmenee tiettynä ilmavuutena sekä äänessä että korvien tuuletuksessa – näitä voisi varmasti käyttää pitkään väsymättä. Impedanssia on 32 ohmia ja ainakin kahden tietokoneen tavallinen äänilähtö jaksoi tuutata varsin riittävästi normikäyttöä ajatellen.
Vaan entäpä se äänenlaatu, mitä saa 90 euroon? Vertailukohtana olivat AKG:n K-612 Pro:t, tarkat halvemman hintaluokan monitorointikuulokkeet. Näiden kahden välillä eroa tulikin aika hurjasti ja samalla paljastui monenlaista Philipsien toistosta. SHP9600:n toisto ei ole kovin tarkka, vaan esimerkiksi keskiäänissä on siellä täällä erottuvia korostuksia. Mitkään törkeät bassohirmut luurit eivät ole, vaikka tietty bassopään kaista tunkeekin selvästi esille. Bassopää on myös puuroinen. Kaikkiaan toisto on lämmin eikä sinänsä epämiellyttävä, mutta eipä näitä voi vakavaan musiikin kuunteluun suositella. Hyvänä puolena keskiäänet eivät peity basson alle, vaan esimerkiksi laulun kuulee edelleen. Korkeimmissa taajuuksissa on pienoista pyöristymistä AKG:hen verrattuna, mikä voi tosin olla jopa tervetullut kilinöiden ja vinkunoiden vaimentaja.
Semmoiset luurit tällä erää. Philipsit täyttävät epäilemättä tarkoituksensa hyvin juutuben katselun tukena, mikä niiden tarkoitus olikin. Mikään varsinainen löytö ne eivät ole tässä hintaluokassa, vaan lähinnä siistit perusluurit omine heikkouksineen. Plussaa voi antaa ainakin mukavuudesta, säätövarasta ja helposti vaihdettavasta kaapelista. Alta satasella ei taida tämän kummempia avoimia saada – viitisen kymppiä enemmän satsaamalla alkaakin sitten löytyä jo selvästi topakampia vaihtoehtoja.
Pikselöitynyttä retrotyyliä matkiva indieseikkailu, hoh hoijaa. Näitä on jo sen verran paljon ja suuri osa tylsiä, että massiivista innostusta moiset pläjäykset eivät herätä. Humble Bundleistahan tällaisia helposti kertyy muiden pelien kyljessä; sitten ne jäävät Steamiin homehtumaan koskaan edes kokeilematta. Samoin uhkasi käydä myös Inmostille (2020), josta ei ollut mitään käsitystä, koska olen moisen edes hankkinut. Läppäripelikokeilujen seassa asentelin kuitenkin kaikenlaista kokeilumielessä, ja tällä erää hakku osui kultaan eikä saveen. Eipä näitä pikselikasoja sinänsä kannata kategorisesti tuomita, sillä ovathan vaikkapa Fez ja Sword & Sworcery loistopläjäyksiä.
Partaäijä menee.
Tällä erää kyseessä on liettualaisen Hidden Layer Gamesin puzzlehyppelö, jossa on harvinaisen syvällinen juoni. Pelin läpi tahkoamisessa meni ehkä neljä tai viisi tuntia, enkä ihan joka nurkkaa varmasti vielä kolunnut. Monia asioita jäi kutkuttavasti auki, mutta kaikkiaan uskoisin synkeän fantasiamaailman olevan jonkinlainen perhetragedian ja ankaran arkielämän allegoria. Pelin maailmassa on pahiksia ja hyviksiä, mutta myös ambivalentimpia hahmoja, jotka haluaisivat olla parempia kuin ovat. Ohjattavia hahmoja on kolme: pikkutyttö, partaäijä ja ritari. Kullakin on omanlaisensa kyvyt ja sitä myöten myös erilaisia pelimoodeja on tavallaan kolme. Tyllerö seikkailee pelvoittavassa talossa eikä oikein ylety mihinkään, partajäbä on ketterä ja käyttää monenlaisia varusteita, kun taas ritari räimii miekalla menemään hieman Bionic Commandon hengessä.
Tyllerö menee.
Kaikki kolme ovat osa samaa tarinaa, tosin en ihan varmaksi uskalla veikata, miten tarkalleen. Suhteellisen tavallisia pikkupuzzleja riittää runsaasti: haje se työkalu, käytä sitä tuolla, nyt tarvitaan avain, mites tuonne kiivetään, huijaa monsteri tiehensä. Kontrollit ovat riittävän tiukat eikä (ison) pikselintarkkaa hyppelyä onneksi juuri tarvita. Peliohjain voisi olla hyvä idea, sillä näin näppämistöltä hakatessa piti välillä sohia etenkin toimintonäppäintä asteen epämukavasti – kävihän se silti näinkin. Mitään hirvittävän kovia pulmia tai totaalijumeja ei tullut vastaan missään vaiheessa, vaikkei meno ylihelppoakaan ollut.
Pikseligraffa on pääosin hyvin onnistunutta ja hallitun vähäväriset maisemat tukevat ahdistavaa tunnelmaa. Musiikit eivät varsinaisesti syöpyneet mieleen, mutta olivat nekin laadukkaita ja tunnelmallisia. Ääniefektejä ei ole sen enempää lähdetty varioimaan, vaan ne toistuvat samanlaisina kerrasta toiseen. Välillä kuuluva pikkutytön kertojaääni oli nokkela valinta, vaikka se menikin lopussa ehkä pykälän melodramaattiseksi. Teknisellä puolella en kohdannut havaittavia ongelmia muutamaa tarpeettoman pikselintarkkaa pulmaa ja kiipeilyä lukuun ottamatta. Isolla koneella Nvidian näyttiksellä tuli jostain syystä repeilyä, kun taas läppärin hitaalla integroidulla Intelillä ei. Windows-pelihän tämäkin taas oli, vaikken edes huomannut koko asiaa ennen kuin tarkistin plattiksen Steamin inforuudusta – näin pitkälle on Protonin kanssa tultu.
Pelipeeseet ovat pelipeeseitä tehokkaine graffakortteineen ja isoine näyttöineen, mutta tällä erää otin tarkasteluun Linux-läppärini – mitä kaikkea sellaisella voisi vaikkapa reissussa tykitellä? Kyseessä on Dell Latitude E7270 i5:llä, 16 gigan muistilla ja integroidulla HD 520:llä varustettuna, eli hyvin tavanomainen, jo hieman iällä oleva firmaläpystin. Positiivisena puolena rauta on erinomaisesti tuettu Linuxissa: joillakin läppäreillä ongelmaiset sleepit, wlanit ja hiiripädit toimivat kaikki hienosti. Testissä oli käytössä Mint 19.3, joka on yhtäältä vakaa ja hyvin testattu, mutta samalla aika vanha versio. Asialla on merkitystä ohjelmien ja kirjastojen versioiden osalta, etenkin kun nyky-Linuxit laukkaavat vauhdilla eteenpäin eikä vanhoja käyttisversioita juuri päivitetä. Eräs keskeinen komponentti on 3D-kiihdytystä hoitava Mesa, joka kytkeytyy myös kernelin versioon.
Kaikenlaista Lutrista tai Wineä voisi yritellä, mutta mukavuudenhaluisesti kävin jälleen Protonin voimin Steam-kirjastoni kimppuun. En juuri harrasta uusimpia AAA-pelejä, joten kattaus on hieman seikkailu- ja indiepainottunut eikä muutenkaan edusta ihan viimeisintä huutoa. Yhden pitkän iltapäivän aikana ehdin kokeilla läpi reilun 40 tekelettä, joista noin 30 toimi täysin pelikelpoisesti – ei paha! Osa testatuista oli Linux-natiiviversioita, tosin esimerkiksi WorldBoxin ja The Inner Worldin tapauksessa oli parempi joka tapauksessa käyttää Protonia. Keskeisin jekku on pelikohtaisiin käynnistysparametreihin lisättävä PROTON_USE_WINED3D=1 %command%, joka tarvittiin suurin piirtein puolessa tapauksista. Tuoreemmat DirectX-emuloinnit nojaavat OpenGL:n sijasta Vulkaniin, joka on tällaisilla Intelin integroiduilla graffiksilla aika heikoissa kantimissa, kun itse rautakaan ei aivan kaikkeen veny.
Tätä saa hakata.
Ongelmista huolimatta käyttökelpoista sisältöä löytyi siis kunnioitettavan paljon. Nykyiselle Linux-pelaamiselle tyypillisesti viihdettä on saatavilla jo monin verroin enemmän kuin voi mitenkään kuvitella tarvitsevansa, vaikka jonkin tietyn pelin halutessaan voi edelleen kohdata ongelmia. Puhtaasti teknisten “ei käynnisty” -haasteiden lisäksi tuli tilanteita, joissa kaikki sinänsä toimi, mutta graffisparka ei vain jaksanut puskea pihalle riittävää päivitystaajuutta, jotta kokemus olisi ollut nautittava. Minimiasetuksille riisuttunakin vaikkapa Verdun ja CS:GO olivat niin tökkiviä, ettei niitä oikeasti jaksaisi yritellä. 3D-pelit eivät silti ole täysin mahdottomia, kuten SUPERHOT ja Portal osoittivat. Pieni ja kontrastiltaan vaatimaton läppärinäyttö ei sovi kaikille peleille, eikä hiiripädikään ole järin kätevä toimintapeleissä.
Jokunen toimimaton teos olisi saattanut vielä lähteä käyntiin Protontricksin tai ylimääräisten parametrien, kuten PROTON_NO_ESYNC=1 voimin, mutta ihan niin paljon en tällä erää jaksanut ruveta yrittelemään. Muistia kannattaa ehdottomasti olla kaksi kampaa, sillä kahden muistikanavan käyttö voi vauhdittaa näytönohjainta parhaimmillaan jopa kymmeniä prosentteja. Toinen mahdollinen tulokulma olisi pelien suoratoisto, kuten Google Stadia tai GeForce NOW, joiden avulla raskas vääntö tapahtuisi toisaalla. Palailen asiaan vielä läppärin käyttispäivityksen jälkeen, jos tuoreempi distro asioita kohentaa.
edit: Mint 21:n voimin lähti rullaamaan jopa Return to Monkey Island! Tarvittava rimpsu, joka pakottaa OpenGL:n käyttöön: VK_ICD_FILENAMES=NONE %command%
edit2: Aiemmin pelkällä Winen D3D:llä toiminut ja hidas Inside lähtee jo Vulkanillakin ja on paljon pelikelpoisempi. CS:GO, Verdun ja Ori and the Blind Forest nopeutuivat nekin hulppeasti.Olipas tämä nyt jytypäivitys.
After some useless hassle with plain Wine and Lutris I realized you don’t need either to install Blizzard’s Battle.net and StarCraft II. If you’re into Linux gaming, you surely have Steam with Proton installed and those two are enough. Furthermore, Proton is well optimized for games, so you don’t need to start finding missing libraries and so on. It could very well be that other games work too, but I’ve only tried SC2. Once you have Battle.net in place it should be very easy to try the rest.
Browse until you find the downloaded installer .exe. You need to show all files instead of just .desktop files.
After adding the game, Properties – Compatibility – Force the use of a specific …
I used Proton 7.0.5, which was the latest stable version at that time
If you haven’t allowed Proton for all games, do it first: Steam – Settings – Steam Play – Enable Steam Play for all other titles
Play the installer
Login with your Battle.net account, might need to create one ofcoz
When Battle.net starts, just quit it completely
The installer is not needed any longer, so you can just Manage – Remove Non-Steam game
+ Add a game – Add a Non-Steam Game…
Browse again to find the Battle.net launcher, the exact location might depend on your setup, but on mine it was .steam/debian-installation/steamapps/compatdata/4081110483/pfx/drive_c/Program Files (x86)/Battle.net/Battle.net Launcher.exe
A simple find -iname ‘Battle.net Launcher.exe’ in your home directory will find it too
Add and Play
Next next next through the tutorial
Under “All Games” you should find SC2 and then just start the installation
Wait quite a while – you can start playing before everything is downloaded
Press Play (on tape)
Sounds like a chore but in reality it isn’t too tricky or time consuming at all. It did take some experimentation to get it working in the first place, but there it is. If that blank background and icon bother you in the Steam inventory, you can right click the background and set a custom one. A custom icon can be added in the Properties. Here’s some candidates if you don’t want to search on your own: background and icon.
Senkö takkii työ luulette mein tiäl oleva, jot tein ies ain seisoo joku jalat yhes ja höpäjää: Kyllä herra, kyllä herra (Do you think we’re here so that someone can all the time salute you and say: Yes Sir, Yes Sir).
Seems to work! Can’t say if it’s as easy for other games, but at least Starcraft II seems to run very smoothly and stably – online matches included. A little annoyance is that Steam’s default screenshot key (F12) pops up a menu in the game, but that can probably fixed somehow and doesn’t stop you from playing anyway. Do note that you don’t need to through the all the above steps to install other Battle.net games, as the app works as the installer and launcher for them too. Happy holidays to Protoss, Terrans and Zergs alike!
Demoskeneä käsittelevät kirjat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: tutkimuskirjallisuus ja harrastajien historiikit. Juuri loppuun saamani ZX Spectrum Demoscene (2020) istuu näiden kahden välisellä aidalla eikä ole sen kummemmin tieteellisen tarkkaa tekstiä kuin nostalginen kuvakirjakaan – lähdeviitteitä on sinänsä käytetty, mutta kovin harvakseltaan, eikä taustatutkimuksen tekoa ole juuri dokumentoitu. Julkaisijaksi on yhtä kaikki saatu ihan yliopisto, puolalainen Jagiellonian University Press.
According to Yerzmyey and Hellboy’s (2020) analysis […]
Kirjoittajina ovat akateemisempi Piotr Marecki ja kaksi aktiiviharrastajaa, Yerzmyey ja Robert “Hellboy” Straka. On hieman erikoista, että yksi tekijöistä on halunnut piilotella nimimerkin takana, koska eihän moinen ole tapana tutkimuskirjallisuudessa. Suuri osa tekstistä perustuu harrastajayhteisön piirissä tehtyihin haastatteluihin, mikä pitää käsittelyn konkreettisena, vaikka paikoitellen anekdotaalisena. Haastattelut ovatkin eräs kirjan vahvuus, koska niissä tulevat esiin todelliset kokemukset etenkin vähän tunnetun Itä-Euroopan skenen suunnasta. Osa väitteistä sen sijaan lyödään pöytään ilman sen kummempia selityksiä tyyliin “minä tiedän nämä jutut”, eivätkä sammakkoperspektiivistä tehdyt yleistykset oikein aina vakuuta. Päälukuja on kolme:
ZX Spectrumin demoskene – tässä toistetaan aika paljon skenen perusteita, jotka on kerrottu jo monessa muussakin julkaisussa, mutta itäinen perspektiivi on sentään mielenkiintoinen.
Spectrum-demoskenen digitaaliset genret – tämäkin luku on aika paljon muualta tutun asian toistoa. Uusinta sisältöä on 1-bittisen musiikin käsittely.
Alusta – jokseenkin hätäiseksi ja luettelomaiseksi jäävässä luvussa käydään läpi Spectrumin ja kloonien raudan kehitystä. On täälläkin kaikenlaista uutta detskua, mutta ote on pintapuolinen.
Veikkaisin lonkalta, että päälukujen takana ovat eri kirjoittajat, sillä tyyli ei ole niiden välillä yhtenäinen ja paikoitellen voi huomata tiettyä toisteisuutta. Kuvia on käytetty, mutta monia teknisiä seikkoja olisi voinut havainnollistaa kaavioilla: millainen se muistikartta on, miten grafiikka rakentuu, millaista 1-bittinen ääni on? Vaikka kirja on Platform Studies -henkinen, ei siinä ole lähiluettu pelejä tai demoja ja yritetty havainnollistaa, miten laitteisto ja ohjelmisto toimivat yhteen. Brightpast-demon (2011) tapauksessa sitä hieman yritellään, vaikka pintapuolisesti. En ole kovin vakuuttunut, että juuri kyseinen produ on edes paras mahdollinen analysoitava, sillä neukkuteemansa alla se perustuu lähinnä animaatioluuppeihin parin palikkaefektin lisäksi.
Mitäpä tästä nyt sanoisi? Positiivisia seikkoja on helppo löytää paljon hakematta: itäeurooppalainen perspektiivi on aina tervetullut, mukana on valaisevia haastatteluja ja tulihan tässä opittua sitä sun tätä. Valitettavasti heikkouksia on liikaa, että teosta voisi varauksetta suositella. Rakenne on poukkoileva, luvut epätasaisia, yleistykset toisinaan perusteettomia ja kaikkiaan meiningistä puuttuu tietty tarkkuus – olisin odottanut ainakin laitteen hyvin tuntevilta harrastajilta syvällisempää teknistä näkemystä. Napakampaa luettavaa Itä-Euroopan teknisistä harrastuskulttuureista ovat vaikkapa Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain tai tuore puolalainen New Media Behind the Iron Curtain.
Even if you’re not running the actual IBus daemon to handle your keyboard mapping, there is another way IBus can still mess up your customized layout. Personally I use a script which loads my own customizations using xkbcomp, but after starting either Teams or Zoom the layout is immediately fouled up. On MATE I could still quickly reset it back, but since Cinnamon seems to handle the keyboard differently, the old script doesn’t work any longer. Setting the layout manually to Finnish using Cinnamon settings and then running xkbcomp works, but is unnecessarily clumsy.
As far as I’ve understood, the culprit is libibus, which is used by both Teams and Zoom to read the keyboard. Initializing the library seems to proactively overwrite the current keymap, causing unnecessary headaches. Simply removing libibus isn’t possible, as it’s needed, so let’s start googling for a possible solution. A promising clue lead to dconf:
dconf dump /desktop/ibus/ > ibus.dconf
Not much there, but let’s add to [general] the following:
use-system-keyboard-layout=true
And then save the settings (hopefully permanently):
dconf load /desktop/ibus/ < ibus.dconf
So far so good. After starting the aforementioned troublemakers/programs, the keyboard layout still seems to be fine i.e. my own modifications are not overwritten. Should have done this years ago! It remains to be seen if dconf settings are retained between system restarts, but if not, I’ll just add the above magic to the script. I’ll edit this post if there’s any trouble in the future.
Epic Games Store toimii tätä nykyä aika ongelmattomasti Linuxissa, kunhan sen vaan asentaa Lutriksen kautta. Viime kädessähän Lutris on samanlainen peliorientoitunut Wine-paketointi kuin Protonkin, mutta se ei ole sidottu yhden kaupallisen tahon tuotteeseen. Eipä Lutris sitten aivan samaan sujuvuuteen ja kattavuuteen ylläkään pelien kanssa, mutta koska Eeppinen Kauppa toimii, niin sitä kautta saa asenneltua monenlaista – itsekin olen ahneuttani haalinut yhtä sun toista ilmaiseksi jaeltua tekelettä kokoelmiin, vaikken juuri mitään niistä ole lopulta edes kokeillut. Markkinoille änkeämistä tehdään kyllä Epicin suunnasta ihan tosissaan, sillä jakelussa on ollut nimekkäitä pelejä: omastakin kokoelmasta löytyy mm. Alan Wake, Control, Fall Guys, Rise of the Tomb Raider ja sekalaisia Batmaneja.
Töissä tuli vastaan maininta A Short Hikestä (2019), jonka muistin joskus napanneeni talteen, ja kun illalla sattui löytymään jokunen tunti joutilasta aikaa, asensin peräti kolmannen pelini Kauppaan (kaksi muuta ovat pettymykseksi jäänyt Journey sekä vekkuli Fez). Hiken takana on pitkälti yksi tekijä, Adam Robinson-Yu. Indieteosten kanssa ei ole nykyään yleensä suuria ongelmia Linuxissa – myöhemmin huomasin, että pelistä on jopa natiivi verssu – eikä tälläkään kertaa missään vaiheessa ilmennyt mitään ongelmia. Jopa toisinaan kökkivä kokoruudun tilasta käväisy Linux-työpöydän puolella toimi kaikin puolin ongelmitta. Ei mitään repeilyä, äänten katkomista, jumahtelua tai kaatumisia.
Palikkagrafiikka – ihanan retroa.
Vakiona Hike menee rosoiseen palikkamoodiin, enkä ihan täysin ymmärrä miksi. Tokihan kaikenlaiset indietekeleet ovat usein muodikkaan “retron” pikseligraffan näköisiä (samalla säästetään epäilemättä vaivaa grafiikan tekemisessä), mutta tässä huono reso lähinnä vaikeuttaa pelaamista, kun tärkeät yksityiskohdat jäävät näkemättä. Potentiaalinen hyvä puoli voisi olla, että peli pyörii näin paljon hikisemmälläkin laitteistolla, mutta eipä sisältö järin raskaalta muutenkaan vaikuta. Visuaalisesta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Anarcute, jossa on niin ikään söpöjä eläinhahmoja. Leekot saa vaihdettua onneksi myös pikselintarkaksi grafiikaksi:
Veitsenterävä vuoristoinen metsämaisema.
Itse peli on melko lupsakkaa koluamista metsässä ja vuorilla, sekä monenlaisten tehtävien suorittamista: kerätään simpukoita, etsitään aarrearkkuja, kuskataan roinaa yhdeltä elukalta toiselle, kiipeillään ja muutenkin ratkotaan kepeitä pikku puzzleja. Lupsakkuus saattaa rakoilla lähinnä silloin, kun tiput korkealta kielekkeeltä ja joudut raahautumaan samaan paikkaan kaukaa kiertäen. Itselläni sekosi pääjuonen eli jyrkälle vuorelle kiipeämisen selvittämiseen jonkun verran harhaillen muutama tunti, joten mistään pitkästä huhkimisesta ei ole kyse. Sivujuonia, kalastelua, aarteiden kaivelua ym. olisi jäljellä vielä huomattavasti lisää, joten sikäli Hike ei ole mikään kertakäyttötuote, jos pelimaailmaa haluaa jäädä koluamaan lisää. Varmaan löytämättä jäi vielä useita paikkoja, sillä merellä on pienempiä saaria ja poluilta poikkeamalla päätyy yllättäviin nurkkiin.
Itse käytin ohjaamiseen näppäimistöä, mikä sopi tarkoitukseen ihan riittävästi. Omimmillaan peli lienee kuitenkin pädillä pelattuna, koska tatilla Claire-lintua saisi ohjattua tarkemmin haluttuun suuntaan. Hiirtä ei käytetä varsinaisesti mihinkään, vaikka sillä saa hieman tarpeettomasti käänneltyä kameraa jokusen asteen sivusuunnassa. Oman mainintansa ansaitsee myös pelin musiikki, johon on laitettu yllättävän paljon paukkuja: eri paikoissa on omat melodiset taustabiisinsä, jotka eivät luuppaa tai käy rasittamaan heti ensimmäisen minuutin jälkeen.
edit: Ostinpa hänet nyt Steamiinkin, niin on paremmin tallessa ja poitsu pääsee pelaamaan jaetusta kokoelmasta. Siellä puolella on myös ehta Linux-versio, jota testasin pikaisesti 6300U/HD 520-läppärillä. Ihan riittävästi kieppuu, kun vähän tinkii graafisista hienouksista.
Myönnettäköön heti kärkeen, että KDE-suhteeni ei ole ollut vuosien varrella kovin häävi. Etenkin ammoisina aikoina työpöytäympäristö oli kilpailijoihin verrattuna raskas, kulmikas ja Qt:n ansiosta heikosti yhteensopiva yleisemmän GNOME/GTK-kamiksen kanssa. KDE-käyttäjät ovat olleet hiukan oma uskonlahkonsa, joka ei koskaan sen enempää valtavirtaistunut kuin kadonnutkaan. LyXin, VirtualBoxin ja VLC:n takia Qt on omaltakin koneelta löytynyt, mutta muuten sille on ollut kovin vähän käyttöä.
Maten ja Cinnamonin nykyinen bugailu (etenkin Nvidialla) sai minut tosissaan miettimään kaikenlaisia vaihtoehtoja, joita Linux-puolella tunnetusti riittää joka lähtöön. Ubuntun vakio Unity ei ole koskaan ollut sydämeni muotoinen sen enempää kuin turhan karu Xfce:kään.LXDE ja LXQt ovat kuppakoneen ystäviä, mutta ei niistäkään oikein ole laiskan keski-ikäisen arkikäyttöön, kun tutuista ominaisuuksista pitäisi tinkiä pykälän liikaa. Vaan entäpä sitten KDE Plasma – tokihan tässä ajassa ne pahimmat kökköydet on jo ehditty moneen kertaan karsia?
Tuumasta toimeen ja tuore Kubuntu projektikoneen raatoon (HP Elite 8200, i3-2120). HP:n biosin ihmeiden kanssa käpellyksen ja pitkähkön odottelun jälkeen työpöytä lopulta lähti käyntiin ja pääsin tutustumaan KDE:n nykytilaan. Pika-arviossa on siis huomioitava se, ettei Plasma ollut päivittäisessä käytössä pääkoneellani, jossa on alati omia ongelmiaan aiheuttava Nvidian näyttis. Intelithän ovat tässä suhteessa yleensä helpompia. Projektikone on nykymittapuulla myös jo hitaansutki, vaikka siinä sentään SSD ja kahdeksan gigaa muistia onkin.
En vaan päivää seuraavaa mä tiedä, milloin kohdataan.
Aloitetaan hyvistä asioista: tuhnukin peesee pyöritti KDE Plasmaa aivan mukavasti. Työpöytä ei repeile, vaan on ilmeisen järkevästi kompositoitu. Compizin, Comptonin ja lievemmässä määrin Cinnamonin kanssa koettua tökkimistä en saanut aikaiseksi edes Ylen verkkovideoiden kanssa – tämä tosin sillä varauksella, että alla ei ollut Nvidian rautaa. Vastaavaan ongelmattomuuteen ovat tähän mennessä yltäneet vain Nvidian ajurin oma kompostori, joka tosin ajan oloon saattoi jämähtää joillakin huono-onnisilla ajuriversioilla, sekä Intelin TearFree-asetus, kunhan saivat sen ensin kuntoon. Säätövaraa on miellyttävän paljon ja riittävästi etsimällä työpöydän sai toimimaan suunnilleen kuten halusinkin. Qt-maailma integroituu tätä nykyä jo riittävästi aidan toisen puolelle, joten softia ei tarvitse valita pelkästään yhdeltä hiekkalaatikolta.
Tässäkö siis uusi työkaveri? Valitettavasti ei. Vaikka kyseessä ovat toki maku- ja tottumuskysymykset, niin en edelleenkään onnistu pitämään KDE:n kontrastisesta graafisesta ilmeestä. Kaikenlaisia teemoja on tarjolla yllin kyllin, mutta niiden koluaminen ja asentelu ei ole sellaista hommaa, jota juuri nyt jaksaisin tehdä. Oletuksena vaikkapa hiiren osoitin näyttää rumakkeelta eikä mikään valmiista vaihtoehdoista ole yhtään sen parempi. Vaikka koko setin vaihtoi, niin pikkubugin takia työpöydällä näkyi edelleen vanha kursori ennen kuin kirjautui ulos. Ikkunoiden ja kuvakkeiden kulmikas klohmous ei sekään sovi silmääni, vaikka takavuosiin verrattuna edistystä onkin tapahtunut.
Oma epämiellyttävä yllätyksensä olivat bugit ja ärsytykset, joihin törmäsin jo parin tunnin koekäytöllä. Tässä kohtaa en voi kuin ihmetellä, sillä luulisi näin vanhan työpöydän olevan jo moneen kertaan testattu ja hiottu. Luultavasti on käynyt niin, kuten Linuxlandiassa usein sattuu, että on ollut hauskempaa väkertää kaikenlaisia uusia ominaisuuksia kuin korjailla vanhojen versioiden ongelmia. Esimerkkinä havaitsemistani kompuroinneista vaikkapa se, että osa videoista ei toistunut verkkojaolta, vaikka Mintissä ne ovat aina toimineet. Alapalkin lämpötilamittaria en saanut konffattua järkeväksi millään yrittämisellä: säätöjä oli, mutta useimmat niistä turhia ja vääriä. Vaikkei kyseessä varsinainen bugi olekaan, niin kaikkien asetusten jatkuva erikseen kuittaaminen tuntuu sekä vanhanaikaiselta että vaivalloiselta. Ja häh, videoiden toistoon ei voi valita kertaheitolla tiettyä ohjelmaa kaikille tiedostomuodoille? Ei ollut KDE ihan vielä valmis, mutta katsotaan taas vaikka kymmenen vuoden kuluttua 🙂
