Kaupasta uusi pelihiiri ja johan on DPI:tä, värivaloja ja nappeja kotitarpeiksi. Hiireni (tällä kertaa Lenovo Legion M300) jälleen kerran hajottua otin kaapista seuraavan eli HP Pavilion Gaming Mouse 300:n. Hieman pullea se on ja napit äänekkäät, mutta jospa edes toimisi? Jo Leenan kanssa oli ollut lievästi samaa ongelmaa, että suuren DPI:n takia hiiren hitaat liikeet ovat turhan nopeita, mutta nyt tilanne meni liian pahaksi, kun tarkat osoittelut menivät koko ajan ohi. Cinnamonin hiiriasetuksilla tilanne ei korjaannu – kiihdytyksen saa haluamakseen, mutta liian suuri miniminopeus jää voimaan. Tavallaan tiesinkin jo, mitä pitäisi tehdä, eli:
xinput
Sieltä poimitaan oikea laite ja:
xinput list-props "HP HP Pavilion Gaming Mouse 300"
Listasta meitä kiinnostaa tällä erää erityisesti kohta Coordinate Transformation Matrix, joka sisältää ensi silmäyksellä yhdeksän mystistä lukua (1 0 0 0 1 0 0 0 1). Tietokonegrafiikkaa harrastaneelle tai insinöörimatikkansa lukeneelle ei ole vaikeaa hiffata, mistä on kyse: hiireltä tulevat raa’at koordinaatit kierrätetään tämän transformaatiomatriisin läpi. Vakiona päällä on identiteettimatriisi, mutta pienin muutoksin sen tilalle voi vaihtaa skaalauksen tai halutessaan vaikkapa rotaation, jolloin hiiri liikkuu vinoon. Hidastusta varten riittää vaihtaa kahden ekan ykkösen tilalle pienempää. Mukaan tarvitaan myös ominaisuuden numero (tässä 158):
Johan hidastui! Tämä ominaisuus saisi tietysti mieluummin olla vakiona ihan Cinnamonin hiiriasetuksissa, mutta tällä hetkellä on parasta vain tehdä ylläolevasta oma skripti, jonka lisää käynnistysohjelmiin (Startup applications). Ainoa jäljelle jäänyt kysymysmerkki on, kestääkö asetus sleepin vai palaako vakiomatriisi voimaan. Eiköhän asia pian selvinne – nyt juuri en viitsi konetta nukuttaa, kun on kaikenlaista meneillään. Mikäli näin sattuisi käymään, pitää yo. pätkä vielä lisätä suspend-skriptien joukkoon.
Kokeilin pikaisesti asentaa Dell Latitude E7270:aan Mint 21.1:n ja se menikin yllättävän tuskattomasti ineen lukuun ottamatta sitä, että kannen sulkeminen ei laittanut konetta nukkumaan tuttuun tapaan. Ensinnä epäilin syypääksi Corsairin ennenkin ongelmoinutta NVMe-tikkua, mutta se ei tällä erää ollut syypää. Seuraava arvaus oli, että tuore kerneli ei tunnista kannen sulkemista. Varsinaiseksi syylliseksi paljastui Cinnamonin bugi, joka liittyy jollakin tavalla ulkoisiin näyttöihin. Katsotaanpa asetuksia:
Toiseksi viimeinen rivi. Second last row.
Kohta “Perform lid-closed action …” ei vaikuttanut ensi silmäyksellä tärkeältä, sillä eihän Dellikässä edes ollut mitään ulkoisia näyttöjä kiinni. Laittamalla asetuksen päälle sleeppi ryhtyi kuitenkin toimimaan, mikä oli jo tähän hätään aivan riittävä ratkaisu. Kummallista kyllä, asetuksen voi laittaa sitten poiskin päältä ilman haittavaikutuksia. Paras arvaus aiheesta on, että oletusasetuksissa on virhe, jonka kytkimen edestakaisin napsautus korjaa. Jälleen valitettavasti yksi ärsyttävä pikkubugi 21.1:n luetteloon.
After quickly trying out Mint 21.1 on a Dell Latitude E7270 it seemed that everything works pretty fine, except suspend when the lid is closed. Clicking “suspend” from the menu did, however, work, so my next guess was that the lid close action is not detected. Eventually it turned out that the culprit is Cinnamon and its Power Management dialog (see above) and in particular the “Perform lid-closed action …” setting. Switching it on resolved the issue, after which you can even turn it back off and suspend will still work a-ok. Go figure – my best bet is that the default settings are somehow flawed and yanking the switch fixes them.
Läppäreiden litistymisen myötä kenties vanhat tutut portit vähenevät – onneksi sentään toisesta päästä mukana raahattavat adapterikludget lisääntyvät. Mäkkipuolella Applen omat pulikat ovat aika masentavia tapauksia, mutta esim. Satechi tunkee tähän markkinarakoon monitoimiadaptereillaan, jotka tekevät monenlaista hyödyllistä, joka ei enää läppäriltä itseltään onnistu. Taannoisesta työkoneesta oli jäänyt joutilaaksi vanhemman version Satechi USB-C Multi-Port Adapter, jonka hetken mielijohteesta tuikkasin kiinni Mint 20.3:aa ajavaan Linux-Delliin (Latitude E7280). Dmesg havahtuikin oitis kertomaan yhtä sun toista:
[ 141.145401] usb 2-6: new SuperSpeed USB device number 6 using xhci_hcd
[ 141.291570] usb 2-6: New USB device found, idVendor=2109, idProduct=0813, bcdDevice= 2.21
[ 141.291586] usb 2-6: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 141.291593] usb 2-6: Product: USB3.0 Hub
[ 141.291599] usb 2-6: Manufacturer: VIA Labs, Inc.
[ 141.294801] hub 2-6:1.0: USB hub found
[ 141.295018] hub 2-6:1.0: 4 ports detected
[ 141.730973] usb 1-9: new high-speed USB device number 7 using xhci_hcd
[ 141.884883] usb 1-9: New USB device found, idVendor=2109, idProduct=2813, bcdDevice= 2.21
[ 141.884897] usb 1-9: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 141.884929] usb 1-9: Product: USB2.0 Hub
[ 141.884934] usb 1-9: Manufacturer: VIA Labs, Inc.
[ 141.886442] hub 1-9:1.0: USB hub found
[ 141.886894] hub 1-9:1.0: 4 ports detected
[ 141.963126] usb 2-6.2: new SuperSpeed USB device number 7 using xhci_hcd
[ 141.998553] usb 2-6.2: New USB device found, idVendor=0bda, idProduct=0411, bcdDevice= 1.04
[ 141.998572] usb 2-6.2: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 141.998581] usb 2-6.2: Product: 4-Port USB 3.0 Hub
[ 141.998589] usb 2-6.2: Manufacturer: Generic
[ 142.004108] hub 2-6.2:1.0: USB hub found
[ 142.006844] hub 2-6.2:1.0: 4 ports detected
[ 142.087068] usb 2-6.4: new SuperSpeed USB device number 8 using xhci_hcd
[ 142.109072] usb 2-6.4: New USB device found, idVendor=058f, idProduct=8468, bcdDevice= 1.00
[ 142.109078] usb 2-6.4: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=3
[ 142.109081] usb 2-6.4: Product: Mass Storage Device
[ 142.109084] usb 2-6.4: Manufacturer: Generic
[ 142.109086] usb 2-6.4: SerialNumber: 058F84688461
[ 142.110942] usb-storage 2-6.4:1.0: USB Mass Storage device detected
[ 142.111169] scsi host3: usb-storage 2-6.4:1.0
[ 142.198750] usb 1-9.2: new high-speed USB device number 8 using xhci_hcd
[ 142.321025] usb 1-9.2: New USB device found, idVendor=0bda, idProduct=5411, bcdDevice= 1.04
[ 142.321032] usb 1-9.2: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 142.321036] usb 1-9.2: Product: 4-Port USB 2.0 Hub
[ 142.321039] usb 1-9.2: Manufacturer: Generic
[ 142.322057] hub 1-9.2:1.0: USB hub found
[ 142.322658] hub 1-9.2:1.0: 4 ports detected
[ 142.394856] usb 2-6.2.1: new SuperSpeed USB device number 9 using xhci_hcd
[ 142.415332] usb 2-6.2.1: New USB device found, idVendor=0bda, idProduct=8153, bcdDevice=30.00
[ 142.415343] usb 2-6.2.1: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=6
[ 142.415345] usb 2-6.2.1: Product: USB 10/100/1000 LAN
[ 142.415347] usb 2-6.2.1: Manufacturer: Realtek
[ 142.415348] usb 2-6.2.1: SerialNumber: 000001
[ 142.499137] usb 2-6.2.1: reset SuperSpeed USB device number 9 using xhci_hcd
[ 142.541529] r8152 2-6.2.1:1.0: load rtl8153a-4 v2 02/07/20 successfully
[ 142.571650] r8152 2-6.2.1:1.0 eth0: v1.12.13
[ 142.672092] r8152 2-6.2.1:1.0 enx4865ee100eb8: renamed from eth0
En ihan hiffaa, miksi hubeja tunnistuu noin monta, mutta turha siihen on enempää takertua, jos asia ei aiheuta ongelmia. Pulikassa on siis seuraavat portit:
3x USB-A 3.0 – valmistajan mukaan näistä ei kuitenkaan voi ladata laitteita
USB-C
HDMI, maksimitarkkuus 4k 60 Hz
SD- ja Micro-SD-kortinlukijat
Täydellisessä maailmassa nämä kaikki saisi toimimaan Linuxissakin vähintään pienellä säädöllä. Valitettavasti maailma ei ole vielä ihan niin valmis, että luottamus olisi kovin korkealla. Dmesgin pitkähköstä vuodatuksesta päätellen palaset ovat joka tapauksessa ainakin tunnistuneet. HDMI:stä ei ole mainintaa, mutta se lienee graffapiirin kontolla eikä ilmaannu tähän lokiin. Vanhojen kokemusten perusteella VIA ja Realtek eivät valmistajina herätä erityisen positiivisia mielikuvia – vaan kuinkas kävi?
Toisella puolen vielä kortinlukijat
Hiiri kiinni usbiportteihin: no problemo. Iso ja pieni SD-kortti lukijaan: sieltähän nuo ilmaantuivat. Nettikaapeli kiinni: bitti liikkui. HDMI-piuhalla isoon näyttöön: 2560×1440@60 meni läpi heittämällä. USB-C:hen en keksinyt tähän hätään oikein mitään järkevää kytkettävää, mutta se on luonteeltaan läpivienti, joten eiköhän tuokin toimine. Valmistajan mielestä USB 3.0 -porteista ei voi ladata laitteita, joten asiaahan piti oitis kokeilla. Kännykkä ainakin latautui ja kohtuullisen virtasyöppö ulkoinen USB-kiintari pyörähti mallikkaasti käyntiin. Lyhyen testauksen perusteella on vaikea keksiä mitään ongelmaa, kun kaikki tuntuu toimivan suorilta ilman asentelua tai konffaamista. Juuri tässä kyseisessä koneessa (E7280) on vielä järkevästi portteja, joten hyödyt jäävät vähäisiksi, mutta jos nykyinen trendi jatkuu, voi Satechin kalikalle tulla jatkossa enemmän tarvetta.
And a brief English summary: Satechi USB-C Multi-Port Adapter (V1) seems to work fine on a Dell Latitude E7280 running Linux Mint 20.3. Tried the USB ports, card readers, Ethernet and HDMI with no problems. The USB 3.0 ports aren’t supposedly capable of charging devices but at least a mobile phone was ok and a relatively power-hungry external HD spun up. The testing was quick and by no means conclusive, but very promising for sure.
Taloudessa on ollut reilun kymmenen vuoden aikana jo muutama DLP-tykki, joten tekniikka on tullut tutuksi paitsi käyttäjän, myös korjaajan näkökulmasta, kun tykinraatoja on tullut auottua putsaamisen tai fiksailun nojalla. Käyttötuntien myötä kulahtava lamppu on melkein minkä tahansa tykin peruskauraa, mutta oma käyttö on ollut maltillista, joten moiseen (helppoon) operaatioon en ole vielä joutunut. Lisäksi on varsin kyseenalaista, kannattaako vanhaa projarinrähjää ruveta tekohengittämään parinsadan euron lampulla, niin ekologista kuin se olisikin.
Käytännössä vastaan tulleita ongelmia ovat olleet DMD-piirin asteittainen rappeutuminen sekä väripyörän rikkoutuminen. Piirin leviäminen ilmenee kirkkaina valkoisina pikseleinä, joiden määrä hiljalleen kasvaa, ja kuvasta tulee puristin silmään katselukelvoton. Optomani oli vielä sen verran uusi tämän tapahtuessa, että vaihdoin tsipin ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, tykki on edelleen ajossa. Hintaa pikku varaosalle tulee noin satasen verran eBayltä hankittuna. Samaisesta Optomasta irtosi myös väripyörästä yksi sektori, joka lensi paukkuen pitkin tykin sisuksia. Tehtaan liimaukset ovat sivumennen sanoen aika surkeita. Lasinpala on ollut pikaliimalla kiinni sekin jo kymmenisen vuotta, joten tykkiä ei kannata oitis heivata serriin moisen vastoinkäymisen jälkeen.
Kolmas ja pitkään ratkaisematon ongelma olivat sekä itse kuvaan että sen laidoille ilmaantuneet kirkkaat enkelipallot. Vaikka niissä kenties on arkkienkeleitä ja yksisarvisia, niin itseäni läiskät häiritsivät syvästi leffoja katsellessa:
Ennen. Kamera ei koko kurjuutta edes oikein taltioinut.
Linssin pyyhkiminen ei asiaa auttanut sen enempää kuin lampun tai väripyöränkään puunaus, joten ongelman oli oltava jossain muualla – vaan missä? Pölyä kertyy joka puolelle tykkiä muutenkin normaalissa käytössä, mutta näin postuumisti ajatellen olin pahentanut tilannetta ihan itse roiskimalla sisuksia puhtaaksi paineilmalla, jolloin smäidää oli päätynyt sellaisiin paikkoihin, jotka muuten ovat jokseenkin suojassa. Toinen mahdollinen syy on projarin heiluminen kanniskellessa, jolloin tärinä kuljettaa pölyhiukkasia kauemmas sisuksiin. Ei muuta kuin kuoret taas auki:
Tänne pitää päästä käsiksi.
Hieman sinne päin selitettynä DLP toimii niin, että lampulta tuleva valo kulkee ensin värillisistä lasinpaloista koostuvan väripyörän läpi, jonka jälkeen valo heijastuu pintapeilistä ja kohdistetaan linssillä DMD-sirun pintaan – toteutuksia on toki hiukan erilaisia. Sirun pinnassa olevat mikropeilit joko heijastavat säteen varsinaisen optiikan kautta maailmaan ja siitä valkokankaalle, tai sitten valo ohjataan sivuun. Kahden tykin (Optoma EX531p sekä Ask Proxima M22) perusteella enkelipallot muodostuvat juuri tässä vaiheessa. Itse sirun pinnalla en kummassakaan tapauksessa havainnut juuri pölyä, mutta sen sijaan pintapeilissä ja sen viereisessä linssissä sitäkin enemmän. Pintapeilit ovat herkkää tavaraa, joten hirveästi ei kannata sorkkia tai tuho on pysyvä. Paineilma irrotteli pahimmat partikkelit, ja katso:
Jälkeen. Paljaalla silmällä tarkastellen lopputulos on jopa parempi.
Kuten kuvasta näkyy, ero on melkoinen. Jo alustavasti serrijonoon menossa ollut olkkaritykki Optoma sai lisää elinaikaa ja samoin Proxima palannee aktiivisempaan käyttöön nyt, kun se ei enää leiki köyhän miehen planetaariota. Vaikkei operaatio hirmuisen vaikea olekaan, niin aivan pienestä syystä en siihen silti ryhtyisi, sillä tärväämisen mahdollisuus on todellinen hentoisten liuskakaapelien, väripyörien ja pintapeilien kanssa räpeltäessä. Itse luulin jo tuhonneeni Optoman, kunnes totesin kytkeneeni valosilmän ja väripyörän moottorin samanlaiset pikku kaapelit ristiin. Lopuksi vielä muistutuksena itselleni ja muille: tykkiä puhdistaessa ei kannata pöhäytellä paineilmaa holtittomasti sinne tänne tai pölyt päätyvät DMD-sirun kammioon.
I have a standard Linux Mint computer setup on the desk with a monitor and two loudspeakers for stereo sound. Nothing particular there, but I also have a projector sitting on a shelf in front of me throwing entertainment onto the back wall of the room, i.e. I face the other way when watching movies and series. For years I used a separate laptop for that purpose because there were some, possibly Nvidia driver stability issues with the main computer when using the projector with it.
Fast forward to 2023: let’s give it another try, especially as Mint 21’s video playback is no more smooth on the laptop. There are some random stutters that most likely have to do with compositing, but whatever the reason, they’re infuriating. On the main machine running Mint 20.3 there are no more crashes with the projector or switching the extended desktop on and off (it’s a nuisance if the projector is not in use) – some things seem to have improved over the years – and the video playback is flawless. However, there are three issues that needed solving:
Always going to display preferences to turn extended desktop on or off is a clumsy, albeit small extra chore. Luckily xrandr works well for this, no need to use Nvidia’s proprietary settings.
I’d like VLC to align videos to bottom on the projector to save my neck and center them on the main monitor. Some trickery with vlcrc settings solved this.
Sound channels are the wrong way around, since I’m facing the other way. Some googling revealed a Pulseaudio hack which creates a new virtual sound device with reversed channels.
All these three were combined into a script called leffa.sh which accepts parameters on and off:
You will probably need to modify the Pulseaudio sink to fit your setup. To get the correct name try pactl list. Likewise, I’ve extended the desktop to the right upper corner of the 2560×1440 screen, which might not be what you want. As the final touch I created clickable icons for the Cinnamon panel, which run leffa.sh on or off:
Click click.
So far I don’t have extensive experience with the reliability of the script, but at least quick testing seems to confirm its usefulness. Pulseaudio is often a bit shaky, so after a while it might need a restart. Likewise, constantly extending and unextending the desktop may eventually lead to trouble with either Nvidia or Cinnamon. I’ll let you know if there are issues in the long run. On the positive side, even Cinnamon’s workspace switcher seems to notice the change and update its shape accordingly – on the laptop it doesn’t, so it looks like Mint 21 still needs some fixing here and there. Another nice observation is that left/right remapping doesn’t seem to introduce any noticeable extra lag, and lipsync doesn’t deteriorate.
One thing that still needs thinking is volume control: the reverse-stereo sink has its own individual volume which is relative to the underlying actual sound card. In other words, you can’t crank the volume higher than what it was before the remap. I have a volume knob on the soundcard, but it’s not a good idea to amplify quiet signals with it. A quick “solution” is to simply turn the volume up before switching to the projector, but perhaps there’s a better way.
edit: Better use symbolic names for the Pulseaudio sinks. Furthermore, the volume issue is solved now by setting the main card volume to 100%, after which the virtual sink volume works as expected.Also removed the useless and potentially harmful sample rate remixing.
edit2: An easier way to discover the sink names: pactl list | grep “Name: alsa_output” | grep -v “.monitor”
Ensi alkuunsa, kun yritin miettiä vuotta 2022, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Normaali perusryytymys on niskassa ja Euroopassa sota, mutta nämä eivät ole mitään uutisia. Elämä on asettunut uomiinsa niin, että kaksi peräkkäistä vuotta eivät välttämättä juuri erotu toisistaan rutiineineen: samat duunit, harrastukset ja tapahtumat pyörivät painollaan tutussa rytmissä. Käydään nyt kuitenkin läpi edes niitä.
Duuni ja tutkimus
Tässä kohdassa melkein toivoisin, että voisin sanoa vuoden olleen samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Laitosten ja koulutusohjelmien yhdistäminen tuotti runsaasti ylimääräistä työtä ts. stressiä, kun koko kurssirakenne myllerrettiin ja uusia kursseja vedettiin ensimmäistä kertaa ilman tarpeellista kokemusta. Suoraan sanoen en keksi, mitä iloa tästä kenellekään oli, ja vanha kettu tietää jo, että muutaman vuoden päästä on taas luultavasti edessä samanlainen rumba, kun ehdottomasti tarvitaan joku uudistus. Huonot, jatkuvasti vaihtuvat tietojärjestelmät ja kasvanut sihteerintyö eivät nekään tunnelmaa nostata. Aika surkeaksi on akateeminen työelämä mennyt paitsi omalta kohdaltani, myös ihan kokonaisuutena. Tekisi usein mieli lähteä ns. helvettiin ja etsiä jotain muuta tekemistä, mutta lienen jo sen verran laitostunut, että tuskin it-pisneskään sen luontevampaa olisi. Palkka juoksee.
Juuri mitään aikaa ei jää tutkimukselle sähköpostirallilta, byrokratialta ja opetukselta – pari yhteispaprua sentään tuli pihalle. Opetushommat ovat monelle akateeminen umpikuja, ja nyt tajuan sen paljon kouriintuntuvammin kuin pitkiin aikoihin. Aiheita ja artikkelinraakileita olisi, aikaa ja energiaa sen sijaan ei. Kirjoittamista ei voi tehdä minään tunnin pätkinä, vaan sille tarvittaisiin yhtenäistä aikaa ja ilmaa.
Skenetystä ja retroa
Omat luovat tuotokset jäivät pariin pikaisesti hutaistuun PETSCII-kuvaan, mutta oli sentään taas mukavaa nähdä, kuinka muut laittoivat edikkaa monenlaiseen käyttöön. Tämän vuoden syksyllä työkalulle tulee jo pyöreät kymmenen vuotta täyteen, mikä luonnollisesti vihjaa siihen suuntaan, että tarvittaisiin uusi kohennettu versio. Ryönämestari-tuoteperhe oli opettavainen projekti, joka julkaistiin Vammala Partyillä. Muita vuoden partykäyntejä olivat Orivedelle siirtynyt Zoo ja perinteinen Assembly.
Assembly täytti 30 vuotta ja juhlahvuoden ohjelmaan sisältyi gaala, jossa jaettiin palkintoja merkittäville produille vuosien varrelta. Itse olin vastuussa monimuotoisesta “Restricted”-kategoriasta, jossa oli niin oldskool-demoja kuin pikkuintrojakin. Lisäksi pidin esitelmän retrotietokoneiden opetuskäytöstä; keväällä vedettiinkin Terpan kanssa kaikkien aikojen viimeinen Alive Dead Media -kurssi aiheena pikseligrafiikka.
Koodailtua tuli sinänsä hiukan jopa vapaaehtoisesti, kun värkkäilin Processingilla muksuille harjoitusohjelmia. Tyllerölle tein kikkaleet kellonaikojen ja lukujen nimien harjoitteluun sekä molemmille muksuille yhteiskäyttöisen slangivalmentajan. Sivumennen olen itsekin opetellut hiukan lisää vanhaa Stadin slangia ihan mielenkiinnosta. Friidu bongas snögestä fyrkkaa ja stikkas ne fikkaansa. Uutena tuttavuutena tällä saralla myös Scratch, jolla tein pari pikku kokeilua, kunnes sen rajat alkoivat tulla vauhdilla vastaan. Monet asiat olisi yksinkertaisesti vain nopeampi kirjoittaa sen sijaan, että rallaa listaa eestaas ja yrittää etsiä oikeaa laatikkoa haluttuun tarkoitukseen.
Muuta tekniikkaa
Vanhat tietokoneet saivat olla suhteellisen rauhassa kaapeissaan ja hyllyissään, mutta modernimpaa rautaa tuli viriteltyä monenlaisissa koneprojekteissa enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti vuosi 2023 menee sujuvasti nykyisellä raudalla, ettei rahaa tarvi tärvätä hetkeen enempää. Oma pääkone vaihtui syksyllä, minkä myötä siirryin vuosien käytön jälkeen (hieman pakon edessä) Mate-työpöydästä Cinnamoniin. KDE Plasma kävi pikatestissä, mutta ei ollut edelleenkään sydämeni muotoinen – luulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes bugeja olevan vähemmän.
Paljon aikaa kului erilaisia läppäreitä säätäen, joten Linuxin ja kannettavien yhteiselosta kertyi lisää kokemusta. Takavuosina ongelmia oli niin näytönohjainten, wlan-piirien kuin virransäästönkin kanssa, mutta tätä nykyä Linux on sopivalla raudalla varsin hyvä valinta matkakäyttöön. Välillä korjaustoimet olivat luonteeltaan varsin fyysisiä, kuten ajan myötä tahmaantuneiden Latitude 6230 -rannetukien fiksailu. Akkuja, muisteja tai SSD:itä tuli päivitettyä ja vaihdeltua varmaan muutaman kymmentä kertaa. Ihan viihdyttäväähän tuo yleensä oli, ja plussapuolena jopa hyödyllistä, kun kyse on käytössä olevista laitteista eikä pelkistä pölynkerääjistä. Monen serriläppärivuoden jälkeen on ruvennut hiljalleen kutittelemaan ajatus hieman paremmasta koneesta, jossa olisi erillisnäyttis ja IPS-paneeli.
Hiirirumban myötä piti tutustua lyhyesti OpenRGB:hen, joka säätää näppisten, hiirten ja emolevyjen (täysin turhia) ledivalaistuksia. Yli kahdenkymmenen vuoden Logitech-käytön vaihdoin lopulta merkkiä, kun luottovalmistajan rimpulat tuntuivat hajoavan perheessä jatkuvasti. Poitsulta ehti jo levitä yksi HyperX, joten ihan hirveän toiveikas en ole muidenkaan merkkien suhteen. Tällä pöydällä ovat nyt parhaillaan käytössä Leenan sekä Corsairin pelihiiret. Muiden ohjainten osalta tuli tutustuttua myös pelipädien toimintaan Steamin kanssa.
Pelejä
Aiemmin en ole viitsinyt peleistä juuri kirjoittaa, koska niitä on tullut hakattua melko vähän eivätkä ne ole itsessään olleet erityisen kiinnostava aihe. Tilanne on hiljalleen muuttunut, joten kyllä ne jo ansaitsevat oman kohtansa tähän postaukseen. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka Proton on kohentunut edelleen siihen pisteeseen saakka, että tuhansia Windows-pelejä voi asentaa ja ajaa Steamista ilman sen kummempaa vaivaa ja hakkerointia.
Tutut merkkiteokset, kuten Limbo, Inside tai Gris, tulee taottua läpi ainakin pari kertaa vuodessa, mutta tänä vuonna olen laajentanut katsantoa myös niiden ulkopuolelle. Vuoden pelitapaus itselleni – ja epäilemättä monelle muulle – oli tietysti Return to Monkey Island, jonka ehdin jo suorittaa niin tavallisella kuin vaikeallakin tasolla. Sarjasta olisi enää kokematta asteen vastenmielinen kökkö-3D Escape from Monkey Island, joten kaipa se on lopulta otettava työn alle tänä vuonna. Saattaahan vaikka käydä niin, että yllätyn iloisesti?
Muita peliaikaa saaneita pelitaiteen edustajia olivat ainakin Inmost, A Short Hike sekä Myth II. Inmost nousi palikkaisen indiehyppelynsä yläpuolelle mutkikaalla juonellaan ja Hikke puolestaan tarjosi lupsakkaa söpöilyviihdettä yhdeksi illaksi. Myth II on hieman eri sarjaa parinkymmenen vuoden takaa, aikanaan vaikuttava reaaliaikataktiikka, jonka Project Magma on pitänyt hengissä nykykoneilla pelattavana. Joululomilla työn alle lähti vielä kaunis (Microsoftin julkaisema!) Ori and the Blind Forest, jonka kanssa WASD-ohjaukseen tottumattomalla tosin alkaa loppua ketteryys. Vuodenvaihteen Steam-alennusmyynneistä tarttui kokoelmaan taas toistakymmentä tekelettä, joista tulee postauksia, jos niistä on jotain merkittävää sanottavaa.
Läppäriprojektin yhtenä osa-alueena on ollut kartoittaa Linuxin ja integroitujen näytönohjainten soveltuvuutta pelikäyttöön. Vaikka iso näyttö ja watteja nielevä GeForce ovatkin edelleen se juttu, niin yllättävän paljon kannettavallakin pystyy tekemään. Suurin osa omasta Steam-kirjastostani kokeilemistani peleistä on toiminut ihan riittävästi, vaikka raskaammat 3D-pläjäykset toki menevät helposti hitaiksi. Aina ei ongelma ole edes näytönohjaimessa, vaan toisinaan melko kontrastiton matalan resoluution näyttö on kynnyskysymys, kun taas joskus pahimpana pullonkaulana on prosessori.
Shakki, matti ja patti
Omat taitoni ovat polkeneet tänä vuonna jokseenkin paikoillaan: en ole ainakaan huomannut mitään suurta harppausta osaamisessa. Kroonistuvalla väsymyksellä on varmasti tekemistä asian kanssa, kun tarkkuus tuntui usein olevan hukassa. Roolini on ollut pikemminkin natiaisten valmentaja, sponsori ja kilpailuihin kuskaaja. Kuluneena vuonna myös tyllerö 7-vee alkoi käydä kisoissa sekä viikottaisessa shakkikoulussa, joten isäukolta tarvitaan taas hieman enemmän panosta – olen valinnut ja tehnyt päivittäisiin taktiikkatehtäviin varmaankin parituhatta pulmaa eri teemoista.
Lautoja ja nappuloita on jo niin paljon, ettei niitä todellaan tarvitse enempää, eikä muukaan haaliminen enää innosta kaappien täyttyessä. Niinpä 2022 en ostanut juuri mitään pelivälineitä. Muksuille sen sijaan voi vielä jotain hankkia, joten kumpikin sai komeat Staunton-tyyliset painotetut napit laatikkoineen ja niihin sopivan puulaudan. Ajatuksena oli, että nämä olisivat “ikuisia” kunnon settejä eivätkä hukattavia ja hajoavia leluja, joiden tilalle täytyy kuitenkin joskus hankkia kunnolliset.
Leffaa ja sarjaa
Vuoden alussa mediaa kului enemmän, kun taas loppua kohti iltaisin ei oikein jaksanut katsella mitään. Netflixin tärkeintä antia olivat Cobra Kai sekä sekalaiset saippuat. Kaitsu ei oikein yltänyt edellisten kausien lentoonsa, mutta tälle vuodelle huhuttu uusi kausi tulee varmasti silti katsottua, etten missaa mitään keskeisiä käänteitä. Lost in Space oli yllättävän hyvin modernisoitu tulkinta vanhasta sarjasta, jossa niin ikään raahauduttiin loputtomien vaikeuksien saattelemana avaruuden halki. Muutakin skifiä toki kului: karu High Life, höpsö Saturn 3, musiikkivideomainen Blood Machines, nostalgiahörö Knight Rider 2000, pitkästä aikaa Starship Troopers ja niin edelleen.
Leipälajini western on tullut koluttua aika pahasti läpi, eikä tuoreesta päästä tunnu oikein ilmestyvän paljon mitään katsomisen arvoista. Ei katselu silti mihinkään loppunut, joten työn alla on ollut sekalaista kökköä indietä, jossa on tiettyä henkistä yhteyttä bulkkispagettiin tai -fiftariin: tehdään markkinoille halvalla taiteellisesti kunnianhimotonta katsottavaa, koska katsojia riittää. Camp-henki on välillä tahallista ja usein myös tahatonta. Tuttuun tapaan puolivuosittaiset länkkärimaratonit pyörivät sekä keväällä että syksyllä, ja katsojia riitti tälläkin erää mukavasti. Syksyn maratoni oli peräti kuudestoista, joten pikku instituutiosta voinee jo hyvin puhua. Klassikot tuli hätäisesti ryöstökalastettua alkupään maratoneissa, mutta kattaus on silti onnistuttu pitämään alati laadukkaana laajentamalla reviiriä vähemmän tunnettujen helmien ja kummajaisten suuntaan.
Olen jo aiemmin tehnyt pariin leffaan tekstitykset, mutta vuoden ensimmäistä maratonia varten ahkeroin kunnon vaivalla spagettilänkkäri Californiaan (1977) sekä enkku- että suomitekstit. Aikaa meni varmasti parikymmentä tuntia, sillä vanha enkkudubbaus on lievästi sanoen pielessä, eivätkä italiantaitoni riitä pitkälle. Osittaiseksi avuksi tulivat sentään saksan- ja portugalinkieliset fansubit. Paketinhallinnasta suoraan tuleva avoin Aegisub on ihan käyttökelpoinen työkalu tähän tarkoitukseen, vaikkei sekään toimi aivan tarkalleen niin kuin haluaisin.
Mitähän mahtaa tuoda vuosi 2023 tullessaan? Aika pitkälti varmasti samaa kuin edellinenkin, mutta vienosti toivon, että sekä tutkimukselle että luovalle koodaamiselle löytyisi enemmän aikaa ja motivaatiota. Organisaatiouudistusten ja tietojärjestelmien kanssa painimisen toivoisin puolestaan vähenevän, vaikka se toki on paljon pyydetty. Blogaus jatkuu, joten täällä sitten kuulette – ja onnea vuoden 2023 haasteisiin!
Uudenvuoden viimeisenä shakkiharjoitteena kokeiltiin lopultakin perheellä neljän pelaajan shakkia. Omatekoinen lauta oli odotellut kaapissa jo vähintään pari vuotta sopivaa hetkeä, joka nyt saapui, kun taloudessa on neljä riittävän shakkitaitoista. Nappeja ei tarvinnut paljon haeskella, koska niitä on kertynyt jo varsin runsaasti – maalasin joskus halvat pikkurimpulat ihan tätä tarkoitusta varten, mutta nyt oli parempi käyttää sopivien värien takia ihan valmiita settejä. Vaikka periaatteessa pelataankin “ihan normaaleilla” shakkisäännöillä, niin kaikki ei ole itsestään selvää ja voi vaatia sopimista ennen aloitusta:
Pelataanko kaikki kaikkia vastaan vai pareina, jolloin samalla puolella olevat istuvat vastakkain?
Missä korotetaan? Vaihtoehtoja ovat kahdeksas rivi tai yhdestoista.
Tehdäänkö jotain rajoitteita paljastusshakkien suhteen?
Mitä tapahtuu hävinneen pelaajan nappuloille? Jätimme ne laudalle.
Onko ohestalyönti mahdollinen vain vastakkaisille pelaajille?
Onko aika kaikille oma vai parille yhteinen? (neljälle on jopa erityisiä pelikelloja)
Voiko ratsu koukata nurkan taakse?
Ja varmaan kaikenlaista muutakin epäselvyyttä, joka ilmenee vasta todellisissa tilanteissa. Itse pelasimme 2 vs. 2, korotus tuli 11. rivillä, paljastusshakkeja ei kielletty ja hävinneen pelaajan napit jätettiin laudalle. Saman puolen pelaajilla oli kuvan mukaisesti puiset ja muoviset vaaleat tai tummat napit, jotka erottuivat aivan riittävästi toisistaan. Aika oli 20+10 parille yhteinen.
Kotimaista Käsityötä. Tilaa tarvitaan kuuden ylimääräisen linjan ja rivin takia reilusti.
Ensimmäinen tuntuma oli lähinnä hämmentynyt: neljät eri napit luovat laudalle hyvin mutkikkaita tilanteita ja kylmiltään yhteispeli joukkuetoverin kanssa on vaikeaa, sillä siirroista ei saa keskustella. Avausosaamisesta voi hyödyntää lähinnä joitakin periaatteita, koska normaalit kuviot eivät toimi suoraan naapurissa sivuttain olevien vastustajien takia. Edes tavalliset taktiikat, kuten haarukat tai varrastukset, eri värin vastustajien napeille eivät toimi tuttuun tapaan, koska molemmat ehtivät siirtää uhatut nappulansa pois. Lähettiä sanotaan yhtä arvokkaaksi kuin torni neljän pelaajan shakissa ja siltä se tosiaan tuntuikin, sillä lähetti osoittelee kätevästi suoraan naapurien asemaan siinä missä torni on helposti hieman jumissa ruuhkaisella laudalla.
Korotus 11. rivillä tuntui mahdottoman kaukaiselta, mutta korottujia on hieman vaikea estää sivusta ja lisäksi vastapäätä oleva pelikumppani voi auttaa niitä maaliin, joten itse asiassa korottamaan voi hyvin päästä jo keskipelissä. En oikein keksinyt mitään tehokasta hyökkäävää strategiaa, joten ensimmäinen peli meni hieman varovaiseksi asemalliseksi kyhjöttämiseksi – hyvin ilmeisesti jekuista kannattaisi keskustella tiimikaverin kanssa etukäteen. Kuten normaalin shakin tapauksessa, netistä epäilemättä löytyisi toimivia, koeteltuja vinkkejä. Ihan hauskaahan tämä oli, joten eiköhän tätä toistekin kokeilla.
Pelien hakkaaminen joululomalla (ainakin A Little to the Left, Inmost ja taas kerran Gris) sekä Steam-alennusten koluaminen herättivät laajempiakin ajatuksia Linuxin pelikäytöstä reilun 26 vuoden ajalta. Aihe on aivan liian suuri yhteen blogipostaukseen, joten pitäydyn enimmäkseen sammakkoperspektiivissä ja muistelen, mitä itse olen pelannut ja millaisia teknisiä käänteitä omalle kohdalle on sattunut. Eli palataanpa vuoteen 1996, 486-PC:n ja Slackwaren kulta-aikaan.
Ysärillä olin kiinnostunut erityisesti demoista ja kaikenlaisesta ohjelmoinnista, joten pelaaminen ei ollut priotiteeteissa korkealla – rehellisesti sanoen vierastin tietokoneen, luovan välineen, käyttöä pelkkiin viihdetarkoituksiin. Demohommissa MS-DOS oli etenkin vuosikymmenen lopulla merkittävin alusta, joten dualbootti Linux/DOS oli melko pakollinen valinta. Tilanne oli aika lailla sama pelien suhteen: dossipuolella oli kaikenlaista, kun taas “vakavamman” käyttiksen puolella ei juuri muuta kuin harrastajien tekemiä pikkupelejä, tekstiseikkailuja sekä hyvissä ajoin portattu Doom, joka pyöri pienessä X-ikkunassa. DOS-ohjelmia ajaneessa DOSEMUssa oli tavallaan lupausta, mutta se ei ollut hyvää pataa matalan tason laitteistokikkailun kanssa.
Oikeasti hakkasin Nethackiakin lähinnä dossissa.
Tuoreempi Linux-käyttäjä on tuskin ikinä edes kuullut tuon ajan kummajaisista, kuten SVGALib. Nykyään kaikki sujuu toki X:n tai Waylandin alla sutjakasti, mutta takavuosien X-serveri ei oikein soveltunut reaaliaikaiseen grafiikkaan, joten matalampia tarkkuuksia ja nopeaa ruutupuskuriin pääsyä varten piti ohjelmat tehdä konsolista root-oikeuksin käynnistyviksi. Hiljalleen tilanne parani, kun äXään saatiin vauhtia ja SDL mahdollisti portattavan koodin tekemisen eri laitteille. Pelejä tuli SDL:n myötä jonkun verran lisää, minkä jälkeen seuraava isompi harppaus oli 3D-kiihdytyksen saapuminen OpenGL:n myötä. Omat kokemukset ovat lähinnä Nvidian puolelta: kun ruudulle ilmaantui ensimmäinen itse tehty kiihdytetty 3D-kuutio, niin olihan se merkittävä hetki (ajurit olivat vielä rupiset ja ohjelma kippasi, jos ikkunan vei ruudun reunojen yli).
Linux ei kiinnostanut suuria pelitaloja kohdealustana, mutta mielenkiintoisena sivuraiteena Loki Software porttasi joitakin 2000-luvun taitteen suuria nimikkeitä Linuxille ihan big box -muodossa. Itsekin hankin mainion Myth II: Soulblighterin, joka tuli hakattua pariin kertaan läpi lisäosineen. Laatikko saattaa olla vielä jossain varaston uumenissa tallessa. Peli tuskin enää käynnistyisi, sillä kirjastot ovat ehtineet tässä ajassa muuttua moneen kertaan. Lokin tarina jäi lyhyeksi, minkä jälkeen korkean profiilin julkaisuja saatiinkin taas odotella ajan kanssa. Samoihin aikoihin innostuin Mäkkiläppäreistä OS X:n myötä ja Linux sai kotikäytössä kilpailijan, siinä missä dossi alkoi jäädä jo kaupallisesti ja skenessäkin marginaaliin.
Marion räpylänjäljissä, ilmaiseksi muttei kovin mukaansatempaavasti.
Harrastajien pläjäyksiä, tekstipelejä, muutama iso peli, siinäkö se? Ihan näin simppeli tilanne ei ollut enää edes 2000-luvun alussa, sillä yhtälöön olivat tulleet mukaan Flashilla tehdyt selainpelit, jotka usein toimivat Linuxinkin selaimissa (huolimatta muuten synkeästä IE-only-ajasta). Toinen viihdekäyttöä helpottanut seikka oli kyvykkäiden emulaattorien esiinmarssi, joka alkoi jo kaukana 90-luvun puolella ja suoritintehojen alati kasvaessa toi vanhojen tietokoneiden sekä konsolien laajan – jos ei ehkä täysin laillisen – pelivalikoiman myös vaihtoehtokäyttisten puolelle. DOSBox, VICE, fMSX, openMSX, UAE, Snes9x ja niin edelleen. Sierran ja Lucasfilmin pelejä pyörittäneet FreeSCI sekä edelleen aktiivinen SCUMMVM mahdollistivat helpon paluun klassikkoklikkailujen äärelle.
SCUMMVM Bar.
Lisääntyneet prosessoriytimet, kasvaneet muistit ja virtualisoinnin laitetuki tekivät virtuaalikoneista todellisuutta, ja niinpä tuli mahdolliseksi ajaa sitä Windowsia ihan ikkunassa. Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että tässä saattaisi olla Linux-pelaamisen tulevaisuus, mutta 3D-kiihdytyksen puuttuminen hankaloitti tuoreiden tekeleiden ajamista. Nykyään on onneksi parempiakin vaihtoehtoja, mutta kyllä jotkut virtuaalikoneillakin pelailivat (ja saattavat pelata edelleen, en ole tilannetta viime aikoina seurannut). Monta vuotta pidin Windows seiskaa tai kymppiä VirtualBoxissa valmiina, mutta käytön vähyyden vuoksi poistin lopulta koko asennuksen pari vuotta sitten; Dellin romuläppäri on kätevämpi kaivaa kaapista sen muutaman kerran vuodessa.
Windows-ohjelmien ajamiseen tarkoitettu Wine on lähes yhtä vanha kuin Linux itse: ensimmäinen versio on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1993. Tuskallisen pitkään Wine tuntui loputtomalta tulevaisuudenlupaukselta, jolla pystyi lähinnä ajamaan pikkuohjelmia. Bugien ja tarvittavan säätämisen määrä olivat molemmat korkeita, joten en viitsinyt yleensä hirveästi edes yritellä, ellei ollut pakko. Hitaasti ja (enemmän tai vähemmän) varmasti Wine kuitenkin aikuistui ja herran vuonna 2022 se on Linux-pelaajan paras ystävä, etenkin Lutriksen ja Protonin muotoon helposti paketoituna. Hieman samantyylistä ajatusta edusti jo aiemmin CodeWeaversin CrossOver Games.
Jos arvon lukija on odotellut, koska lopulta mainitaan Steam, niin nyt se tapahtuu. Säätäjät olivat ajaneet pelikauppaa jo aiemminkin Winen avulla, mutta 2013 Valve toi saataville Linux-natiiviversion. Itse tutustuin Steamiin samoihin aikoihin Macilla, vaikken juuri mitään lopulta sillä pelannutkaan – läppärien integroidut graffikset eivät ennenkään olleet tarkoitukseen kovin hyviä. Valven ensimmäiset Linux-konsoliyritelmät ja oma distro SteamOS tekivät mahalaskun, mutta tänä vuonna julkaistu Steam Deck näyttää lopulta löytäneen yleisönsä. Tavallaan kiinnostava laite, mutta matkapelailutarpeeni ovat sen verran vähäiset ja konsolin/tietokoneen hinta kova, että toistaiseksi en ole innostunut hankkimaan.
Jo Steamin tulo Linuxille itsessään sai kaupallisten pelien määrän kääntymään nousujohteiseksi: esimerkiksi Valve itse käänsi tunnetut Portalinsa, Half-Lifensä sun muut natiiviversioiksi, indieputiikeista puhumattakaan. Vielä suurempi käänne nähtiin 2018, kun Steamiin integroitiin Proton, jota kokeilin itsekin heti seuraavana vuonna. Muutaman vuoden aikana kehitys on ollut vauhdikasta, ja tätä nykyä jo tuhannet Windows-pelit lähtevät käyntiin asentamalla ja Play-nappia painamalla. Pelattavaa siis löytyy valtavat määrät, mutta jotakin tiettyä nimikettä havittelevan on syytä pitää odotuksensa edelleen realistisina. ProtonDB auttaa.
Tätä tämä nyt on (ja jos et ole kokeillut Insideä, niin oma vika).
Yhtäältä vaikuttaa siis siltä, että Valve, Gabe Newell etunenässä, on hyvien puolella. Tämä on toki totta, ja olen itsekin hakannut Protonin avulla ties mitä aiemmin väliin jäänyttä merkkiteosta. Vanhat pelit tuppaavat olemaan jo halpoja, joten projektiin ei ole tarvinnut edes sijoittaa paljonkaan fyrkkaa. Aivan erityisesti listaa ovat toki kasvattaneet Humble Bundlet, joista kertyneitä indiepläjäyksiä saan tuskin koskaan kaikkia edes kokeiltua. Samainen taho oli muuten alkujaan monialustajulkaisun edelläkävijä, sillä useimmista peleistä sai ladattavaksi Lin/Win/Mac-versiot; sittemmin on siirrytty käytännössä Steam-koodeihin.
Saatavuuden ja helppouden vastapainoksi Linux-pelaamisen keskittyminen Steamiin ja Protoniin on samalla tietty uhka: miksi vaivautua tekemään natiiviversiota, jos kerran Windows-emulaatio on aivan riittävä ratkaisu? Ylipäänsä yhden kaupallisen toimijan armoilla olo ei ole linjassa perinteisen, vapautta ja monimuotoisuutta korostavan Linuxin perusajatuksen kanssa. Kaupallisia ja suljettuja ovat toki itse pelitkin – siinä missä hyötyohjelmille on monenlaista avointa vaihtoehtoa LibreOfficestaGimpiin ja Blenderistä Inkscapeen, ei pelipuolella vastaava ole oikein realistista johtuen jo ihan sisällöntuotannon määrästä.
Toinen kipukohta avosorsan ystäville ovat perinteisesti olleet Nvidian suljetut ajurit. Ne aukenivat hiljattain kernelin osalta, vaikka jonkun verran tekemistä taitaa edelleen olla: ainakin itse sain uusilla ajureilla aikaiseksi vain mustan ruudun. AMD:n ja Intelin näyttisten osalta tilanne on jo pitkään ollut parempi, sillä Mesa tukee molempia laajalti. Intelin puolella vaihtoehtoja ei edes ole, kun taas AMD julkaisee edelleen myös omaa binääriajuriaan syystä tai toisesta. Itse olen ajurien ja graffisten suhteen antanut periksi mukavuudenhalulle ja ajellut pöytäkoneessa vuosikaudet Nvidian poropietarilla ihan siksi, että etenkin takavuosina kaikki vain toimi paremmin.
Epicin kikkare (TANSTAAFL).
Lutriksen avulla on saanut viime aikoina helposti asennettua myös kilpailevan Epic Games Storen, joka tunkee aktiivisesti markkinoille “ilmaisia” pelejä jakelemalla. Minkään valtakunnan Linux-tukea ei Epicillä toki ole, mutta on sieltäkin tullut hakattua läpi asti ainakin Fez ja A Short Hike. Muista vaihtoehdoista Blizzardin Battle.net toimii hivenen hupaisasti jopa Steamiin asennettuna ja GOG:lla on mukavasti natiivia sisältöä. Nvidian GeForce Now ja Googlen (kohta poistuva) Stadia ovat helppoja selainpohjaisia suoratoistoratkaisuja, kun yhteensopivuus ja rautavaatimukset ovat jonkun muun päänsärky. Ja jälleen omistat pelejäsi asteen vähemmän, kun ne on asennettukin jonkun toisen koneelle 🙂
Eräs Linuxin merkittävin etu on sen toimivuus monenlaisella laitteistolla laskentaklusterista mikrokontrolleriin. Laveasti ajatellen myös Android-kännykän näplääminen on siis Linux-pelaamista, vaikkei sitä kovin moni loppukäyttäjä edes tiedosta. Steamien, Winejen ja Protonien osalta monialustaisuus loppuu kuitenkin seinään siinä vaiheessa, kun poistutaan Intelin ja AMD:n dominoimasta PC-maailmasta. Vaikkapa Raspberry Pi ja muut ARM-pohjaiset kumppanit ovat siis hieman samanlaisessa tilanteessa kuin missä PC:llä oltiin ysärillä.
Harrastajien projekteja ja emulaattoreita tarjoilee meille Mint. Eipä täällä kovin montaa nimikettä ole.
Vielä muutama vuosi sitten Linux-pelaaminen oli Windows-käyttäjien mielestä lähinnä vitsi (kun sitä kerneliäkin pitää jatkuvasti kääntää), mutta 2022 asiat ovat uudella mallilla. Molempien muksujen peeseepöntössä palvelee edelleen Mint 20.3, eikä toistaiseksi ole tullut mitään tarvetta vaihtaa siihen kaupalliseen vaihtoehtoon, kun videot ja pelit pyörivät. Teknisesti harrastunut iskä on tietysti valttikortti, jota kaikilla pikku geimereillä ei ole, mutta enpä olisi itsekään viisi vuotta sitten osannut arvata, miten nopeasti tilanne tulee muuttumaan – rehellisesti sanoen olin arvioinut, että tässä vaiheessa pitää kinuamisen takia ruveta asentelemaan Windowsia jotain 3D-räiskintäpeliä varten. Kun kaikilla muillakin on.
Tänä vuonna prosessoriaikaa ovat saaneet vaikkapa StarCraft II, Minecraft, CS:GO, Return to Monkey Island, Shenmue 3, Gris, TABS, WorldBox, Fall Guys, Call of Juarez: Gunslinger, War Selection, Ori and the Blind Forest sekä tietysti sekalaiset selainkikkareet, joten eipä pelivalikoimaa voi pahalla tahdollakaan enää marginaalisena ja suppeana pitää. Tarvittavan säädön määrä on jatkuvasti vähentynyt: 2019 piti kokeilla jatkuvasti käynnistysparametreja ja asennella puuttuvia paloja Protontricksin voimin, kun taas nyt useimmiten riittää Install+Play. Hiukan provokatiivisesti voisi sanoa, että tietokonepelien alustana Linux meni vauhdilla Macin ohi, eikä tilanne tule ilmeisesti mihinkään muuttumaankaan kiitos Metal-rajapinnan ja muun not invented here -syndrooman. Onneksi asia ei enää itseäni kosketa.
Loppuun filosofisena pohdintana miete siitä, mikä enää tekee Linux-pelaamisesta Linux-pelaamista: kaupallisen tahon kaupasta ostetaan kaupallinen suljettu Windows-ohjelma, jota suljettu ajuri piirtää ruudulle. Tai ehkä toisen kaupallisen tahon palvelu suoratoistaa. En toki voi valittaa – hauskahan noita pelejä on hakata – mutta päästetäänköhän tässä samalla helpon viihteen nimissä kepeästi irti avoimuuden ja jakamisen ihanteista?
Taloudessa alkaa olla taas lisää kuulokkeiden käyttäjiä ja joulukin tulla jollotti, joten tilanne oli selvä: luurit ostoon. Poitsulle hankitut HD 559 -Senkut eivät olleet ihan optimaaliset, vaikka peli- ja juutube-käytössä ne ovatkin hyvin palvelleet. Parempia avoimia ei kuitenkaan ole ihan helppo löytää järkihintaan. Lisäparametrina vielä kestävyys, sillä 7-vee ei ole järin helläkätinen käyttäjä. Googlausmaratonin jäljiltä valinta päätyi Philipsin SHP9600:aan, joka on uudempi malli suositusta SHP9500:sta. Myönnettäköön, että olin hieman skeptinen Philipsin suhteen, mutta arvostelujen perusteella vaikutti sentään siltä, ettei ihan sekundaa ole tiedossa. 90 euron hintalappu oli tähän tarkoitukseen jo korkealla puolella – monissa kaupoissa hinta on tosin jopa 130 €.
Perusvarma muotokieli ei revittele suuntaan eikä toiseen.
Laatikosta kuoriutuivat kuulokkeet, kolmen metrin jäykähkö johto sekä adapteri isolle plugille, eli minimalistinen perussetti ilman krumeluureja. Johto on tietokone- ja kännykkäkäyttöön turhankin pitkä, mutta toisaalta se on kätevästi irrotettava, ja kun molemmissa päissä on tavallinen 3,5 mm stereoliitin, niin vaihtaminen on helppoa. Pehmusteissa on materiaalina sametin tai keinonahan sijasta jokseenkin karkea kangas, jonka en kuitenkaan huomannut ärsyttävän sen kummemmin tämän kokeilun aikana. Pannassa on reippaasti säätövaraa vaikka kuinka isolle päälle; tässä käyttötapauksessa luurit ovat pienimmilläänkin hieman isot ekaluokkalaisen päähän. Mukavasti pehmustettu panta on etukenossa kuppeihin nähden, joten se istuu pikemminkin pään keskellä kuin päälaella (tai sitten kupit nojaavat taaksepäin).
Avoimet kuulokkeet ovat kaikkiaan makuasia, mutta natiaisten kohdalla on ihan hyvä pystyä tarkkailemaan, jos äänenvoimakkuus nousee liian kovaksi, minkä lisäksi vanhempien komentojen on hyvä mennä perille asti. Philipsit ovatkin todella avoimet ja ääni vuotaa molempiin suuntiin vapaasti. Positiivisessa mielessä avoimuus ilmenee tiettynä ilmavuutena sekä äänessä että korvien tuuletuksessa – näitä voisi varmasti käyttää pitkään väsymättä. Impedanssia on 32 ohmia ja ainakin kahden tietokoneen tavallinen äänilähtö jaksoi tuutata varsin riittävästi normikäyttöä ajatellen.
Vaan entäpä se äänenlaatu, mitä saa 90 euroon? Vertailukohtana olivat AKG:n K-612 Pro:t, tarkat halvemman hintaluokan monitorointikuulokkeet. Näiden kahden välillä eroa tulikin aika hurjasti ja samalla paljastui monenlaista Philipsien toistosta. SHP9600:n toisto ei ole kovin tarkka, vaan esimerkiksi keskiäänissä on siellä täällä erottuvia korostuksia. Mitkään törkeät bassohirmut luurit eivät ole, vaikka tietty bassopään kaista tunkeekin selvästi esille. Bassopää on myös puuroinen. Kaikkiaan toisto on lämmin eikä sinänsä epämiellyttävä, mutta eipä näitä voi vakavaan musiikin kuunteluun suositella. Hyvänä puolena keskiäänet eivät peity basson alle, vaan esimerkiksi laulun kuulee edelleen. Korkeimmissa taajuuksissa on pienoista pyöristymistä AKG:hen verrattuna, mikä voi tosin olla jopa tervetullut kilinöiden ja vinkunoiden vaimentaja.
Semmoiset luurit tällä erää. Philipsit täyttävät epäilemättä tarkoituksensa hyvin juutuben katselun tukena, mikä niiden tarkoitus olikin. Mikään varsinainen löytö ne eivät ole tässä hintaluokassa, vaan lähinnä siistit perusluurit omine heikkouksineen. Plussaa voi antaa ainakin mukavuudesta, säätövarasta ja helposti vaihdettavasta kaapelista. Alta satasella ei taida tämän kummempia avoimia saada – viitisen kymppiä enemmän satsaamalla alkaakin sitten löytyä jo selvästi topakampia vaihtoehtoja.
