Hain tänään postista kaksikin Atariin liittyvää pakettia: 800XL:n sekä Ultimate 1MB:n. Tilasin taannoin jo vanhemman muistinlaajennuksen, mutta sen kanssa jalka toppasi siihen, että 65XE:ssäni oli väärä emolevyn versio. Kasibittiatareita oli kokoelmassani jäljellä vain hienossa kunnossa oleva 130XE, sillä myin 65XE:n eteenpäin hyvään perheeseen. Ultimaten ilmestymisen myötä piti kuitenkin hankkia vielä toinen raato, johon kokeilla uutta laajennusta. eBaystä tärppäsikin sekä hiukan risa 65XE että toimiva 800XL. Näistä jälkimmäinen on se kätevämpi laajennettava, sillä prosari, ROM ja MMU ovat kaikki kannalla, siinä missä XE:issä ne ovat kiinteästi emolevyllä. Ja onhan tuollainen beige-ruskea kone kauniimman näköinenkin 🙂
Ultimaten asennus oli lopulta aika suoraviivainen: mummu ja käyttisrommi irti ja kaapeli tilalle. Pahin osuus oli neljän johdon kolvaaminen suoraan prosessorin jalkoihin. Vaikka tyrin pariin otteeseen, niin en ilmeisesti fataalisti, sillä kone toimii ja lisämuistia vaativat ohjelmat lähtevät päälle (800XL:ssä ei ole kuin 64k vakiona). Help+resetillä pääsee käsiksi asetuksiin, joista löytyy monenlaista käyttisversiota ja muistiasetusta valmiina. En tunne Atarien sielunelämää paljonkaan, mutta SIO2SD:llä saa ohjelmat ladattua helposti ummikkokin, kunhan muistaa painaa buutissa optionia, joka vapauttaa muistia.
-
-
Atari 800XL + Ultimate 1MB
-
December 28th, 2012
Olen tässä tuumaillut, kuinka hankala sektori kulutuselektroniikka on elitismille: aivan toista maata kuin kalliit autot, huvilat ja korut. Elektroniikka on tätä nykyä niin massatuotettua, ettei oikein millään tuhlaamisella saa luksusta. Vaikka olisi kuinka hintaa päällä, ei läppäriin voi kuluttaa juuri kolmea tuhatta euroa enempää, saatika älypuhelimeen, joista edes Applet eivät kolkuttele tuhannen euron rajapyykkiä. Millään rahalla ei saa sen tehokkaampaa Pleikkaria tai parempia pelejä kuin muutkaan.
Ihan näin tasa-arvoista ei sentään kautta linjan ole. Viihde-elektroniikan puolella on joitakin alueita, joilla on kalliitakin tuotteita. Ensimmäisinä mieleen tulevat ainakin kotialttarit, joihin voi upottaa kohtuullisen paljon rahaa vaikkapa kaiuttimiin ja videotykkiin. Kameroissa kehitys on kulkenut kohti massatuotantoa, mutta optiikka ei ole halventunut samassa suhteessa ja ammattilaiskameroissa on vielä kallis kärki. Leica ja Fujifilm yrittelevät myös retrotyylisten luksuskameroiden saralla, mutta ainakin Verkkokaupan lukemien perusteella myynti on niin vähäistä, ettei sillä tehdasta yksinään pyöritetä.
On myös olemassa kapea niche-sektori, joka kustomoi ja rakentaa tilauksesta oikeasti kalliita bling bling -laitteita, vrt. miljoonan dollarin läppäri. Ongelmana lesomisen osalta on se, että brändit eivät ole tunnistettavia (mauttomuuteen ja käyttökelpoisuuteen ei tarvi tässä puuttua, kun kyse on kerran statuksesta). Lisäksi elektroniikka vanhenee nopeasti – muutaman vuoden vanha tietokone ei ole enää teknisesti uskottava statussymboli, vaikka kannessa olisi kultaa ja timantteja. Saatika, että laitteessa toimii vain se sama Windows XP, jota on rahvaallakin parin huntin miniläppäreissään.
Kuvio on monitahoinen, mutta kaupallisesta näkökulmasta on pitkälti kysymys siitä, että elektroniikkaa pitää valmistaa suurina erinä, jotta se olisi kannattavaa. Isoa tuotantolinjaa ei käynnistetä sen takia, että saataisiin tehtyä muutama kultapinnoitettu Pentiumi. Kalleimmat tuotteet suunnataan ammattikäyttöön, missä marginaalit ovat korkeammat ja imagoseikoilla vähän merkitystä kuluttajamarkkinoihin verrattuna. Toisaalta kyse on käyttökulttuurista ja arkistumisesta: kalliille kulutuselektroniikalle on vähän kysyntää, eikä se ole merkittävä erottumisen keino. Aina ei ollut ihan näinkään – muistellaanpa vaikka sitä, millaisina juppileluina ensimmäisiä hillittömän kokoisia matkapuhelimia pidettiin 90-luvun taitteessa. Toisinaan kehitys menee toiseenkin suuntaan, kuten on käynyt vaikkapa ennen joka torpassa käytetyille Arabialle, Iittalalle ja Marimekolle, joista on sittemmin pyritty tekemään korkean profiilin design-tuotteita.
Tekniikan kohdalla arvo ei rakennu pelkästä omistamisesta, vaan suurelta osin myös osaamisesta. Bahamanristeilyn tai Rolexin voi ostaa, mutta viiden tonnin järkkärin hankkineelta odotetaan samassa suhteessa myös käyttötaitoa, mikä tekee elektroniikasta hankalan statussymbolin.
December 27th, 2012
Välipalana haukattu Michael S. Tomczykin Commodore-muistelmateos The Home Computer Wars. Kirja on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1984, jolloin Commodore oli kukkulan kuningas kuusnelosen ja VIC-20:n siivittämänä. Tomczyk oli itse todistamassa Commodoren nousua erilaisissa markkinointi- ja tuotesuunnittelutehtävissä paikan päällä 80-luvun taitteessa. Laitteiden osalta selkeästi eniten huomiota saa VIC-20, ensimmäinen miljoona kappaletta myynyt kotitietokone. Muuten kirja on suurelta osin hengästyttävän pitkä luettelo Commodoren johtajista ja insinööreistä, joita tuli ja meni jatkuvasti sisäisten konfliktien vuoksi. Jack Tramielia pidettin kovapintaisena ja suorasanaisena johtajana, eikä tämäkään kirja imagoa juuri pehmennä, vaikka välillä hieman vilautetaankin bisnesjyrän inhimillisempää puolta.
Kirja on pdf:nä täällä.
December 22nd, 2012
Spectrum Plussassa ja 128k:ssa on molemmissa samanlainen näppäimistö, joka kuitenkin poikkeaa 48k:sta, sillä nappeja on huomattavasti enemmän. Alkuperäisessä kuminappikoneessa on 40 näppäintä, siinä missä uudemmassa polvessa niitä on pikaisen laskelman perusteella 58. Plussaan voi kuitenkin laittaa aivan normaalin 48k:n piirilevyn sisälle ja näppäinkalvot toimivat ihan hyvin ristiin riippumatta eri nappimäärästä (tietenkin itse kotelon pitää olla oikea). Molemmissa on samat viiden ja kahdeksan johtimen liuskatkin, joten mistä ihmeestä nuo 18 ylimääräistä nappia saadaan?
Ratkaisu on varsin omintakeinen: lisätyt 18 nappia eivät tuota mitään uusia signaaleja, vaan ne painavat useamman näppäimen yhdistelmiä. Tyypillisessä tapauksessa linjat on kytketty sekä shiftiin/symbol shiftiin että johonkin toiseen näppäimeen. Näppiskalvosta tulee näin ollen huomattavasti aiempaa mutkikkaampi, mutta toisaalta emolevylle ja rommiin ym. ei tarvitse tehdä mitään muutoksia. Nokkelalta vaikuttavasta tempusta seuraa kuitenkin käytännön tasolla sellainen ongelma, että joskus harvoin näppäin tuottaa väärän yhdistelmän, jos sitä onnistuu painamaan juuri kesken matriisin luvun. Yleensähän painetaan ensin shiftiä ja sitten toista näppäintä, mutta tässä huonolla säkällä shiftiä ei ehditä huomata.
Yritin tehdä visualisointia Plussan näppäimistöstä, mutta johtimien sekasotku on sellainen, että homma vaatii huomattavasti lisää pohdiskelua. Tässä edes kuva:
December 7th, 2012
Moneen kertaan keskeytynyt lukuprojekti tuli lopultakin päätökseen, kun sain kahlattua läpi Dick Hebdigen klassikon Subculture – the Meaning of Style (1979). Koulukuntien osalta Hebdige edustaa Birminghamin CCCS:ää, jolle on ominaista ainakin tutkimuksen vahva kytkeminen yhteiskuntaluokkiin. Myös Hebdigelle työväenluokan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuudennäkymät ovat selittäviä tekijöitä, mutta ilmiöitä tarkastellaan toki monesta muustakin näkökulmasta. Toinen tärkeä demografinen teema on eri alakulttuurien suhde maahanmuuttajiin – osa otti vaikutteita mm. karibialaisesta kulttuurista ja osa suhtautui tulokkaisiin avoimen vihamielisesti. Hebdigen keskeisin teesi on kuitenkin se, että alakulttuurit ovat tarkoin määriteltyjä merkitysjärjestelmiä, joita voidaan yrittää lähestyä niiden käyttämien symbolien (kielen, pukeutumisen ym.) kautta.
Oman tutkimukseni kannalta kirja tarjoaa toisaalta paljon tärkeitä näkökulmia, joita voisin itsekin yrittää soveltaa, mutta samalla se nostaa jälleen esiin hankalan kysymyksen: onko demoskene ylipäänsä alakulttuuri? Hebdigen tarkastelemat tedit, modit, punkkarit ja skinit tuntuvat aika etäisiltä pukukoodeineen, musiikkityyleineen ja kadulla rähinöinteineen. Skeneritkin ovat yhtä lailla yhteisö, mutta yhteenkuuluvuutta ei juuri korosteta ulkoisin merkein, vaan se näkyy pikemminkin vaikkapa kielen ja artefaktien tasolla – kuten oli myös mainituissa Enkkulan alakulttuureissa. Yhtymäkohtia löytyy toki muitakin, kuten vaikkapa mutkikkaat suhteet vanhempiin ja toisiin yhteisöihin. Skenettäjät eivät sentään jalkaudu hakkaamaan muiden digitaalisten kulttuurien edustajia, mutta etenkin suhtautuminen pelaajiin on ollut aikanaan ärhäkkää.
Eräs mielenkiintoisimpia teemoja on alakulttuurien sulauttaminen/kesyttäminen. Yhteiskunnan kannalta vaarallisiksi koettuja virtauksia on yhtäältä banalisoitu mediassa ja toisaalta sulautettu harmittomiksi emokulttuurin palasiksi. Eräänä kotouttamisen mekanismina Hebdige mainitsee alakulttuurisen tyylin kaupallistamisen: siinä vaiheessa, kun punkkarien hakaneulat ja revityt paidat nähtiin muotinäytöksien catwalkeilla, oli niiden alkuperäisten merkitysten rapautuminen jo ilmeistä. Itselleni tuli takauma 90-luvun skeittilehdistä, jotka olivat täynnä kenkämainoksia 🙂 Douglas Thomas väitti Hacker Culture -kirjassaan, että digitaaliset alakulttuurit, kuten hakkerointi, kestävät sulauttamisyrityksiä hyvin, mutta en ole asiasta enää kovinkaan varma. Pelit ovat jo arkipäivää, retrohuuma Marioineen ei tunnu laantuvan, nörttiys on luonut nahkansa, ja niin edelleen.
Demoskene on kuitenkin pysytellyt yllättävän hyvin piilossa – kenties siinä ei ole kaupallista potentiaalia tai riittävästi uhkaa, että mitään kesyttämistä olisi tarpeen tehdä. Tiettyä uhkaa voi nähdä siinä, että nuorempi polvi osaa käyttää tietotekniikkaa luontevasti, siinä missä vanhemmilla on vaikeuksia sopeutua muutoksiin. Ristiriita on näyttäytynyt esim. banalisointina lehtien sivuilla vuotuisten “Nörtit kokoontuivat pelaamaan Assemblyyn” -juttujen muodossa. Eräänlaista sulauttamista on skenerien siirtyminen tietoteollisuuden palvelukseen, mikä ohjaa emokulttuurin käytäntöihin ja arvoihin mukautumiseen.
December 5th, 2012
Alkoholin tilaaminen ulkomailta omaan käyttöön postitse pitäisi olla kaikin puolin mahdollista näin EU:n sisällä, mutta sekä myyjien että asiakkaiden tietämättömyyden – ja tullin sekavan tiedotuksen – johdosta pullot ovat jääneet välillä matkalle. Päätin lopulta kokeilla itsekin, lähinnä uteliaisuudesta sekä osaltaan kotimaisen tequilavalikoiman niukkuuden takia. The Whisky Exchange vaikutti uskottavalta, sillä olihan saman firman Vinopolis tuttu myymälä Lontoossa. Valikoima oli sekin riittävän hyvä, joten yksi tequila ja yksi sotol tilaukseen.
Hinnat ovat Englannissa ihan Suomen tasolla, mutta enpä elätellytkään mitään turhia kuvitelmia edullisuudesta. Postikuluja tuli kahdelle pullolle suht koht siedettävät 25 puntaa. Hinnat sisältävät ALV:n, kuten pitääkin, sillä muuten on tiedossa tullin kanssa asiointia ym. epätoivottavaa ajanhukkaa. Lähetykset ulkomaille ovat 500 puntaan asti vakuutettuja ilman eri maksua (mille tuli tarvetta, kuten kohta nähdään).
Hiukan reilun kolmen viikon kuluttua tilauksesta paketti saapuikin. The Whisky Exchange käyttää kuriiripalveluna TNT:tä, jonka seurantakoodin perusteella oli kätevä tarkastella pullojen matkaa Britanniasta eteenpäin. Tullilla ei ollut asiaan mitään sanottavaa, tosin en ole edelleenkään ihan varma, oliko kyse vain säkästä vaiko asianmukaisesta tilauksen hoitamisesta. Kaikki muuten hyvin, mutta oi ja voi: sotol-pullo oli ottanut sen verran osumaa, että se oli palasina. Lähetysten pitäisi olla vakuutettuja, joten katsotaan, mitä seuraavaksi. Lähetin jo firmalle jo reklamaation, mutta eivät ole vielä vastanneet. Postaan taas, kunhan tilanne etenee.
edit (1): Vastasivat ja kyselivät, haluanko uuden tuotteen vai rahat edellisestä takaisin. Pyysin uuden.
edit (2): Tuli korvaava tuote, mutta ei suinkaan sitä sotolia, vaan toinen pullo samaa tequilaa, jota tuli jo. Jatketaan yrittelyä…
edit (3): Vastasivat taas ja lupasivat lähettää sotolin. Koska ylimääräisen pullon palautus olisi turhan kallista, saan pitää sen!
edit (4): Tuli lopultakin ehjä Sotol Hacienda de Chihuahua. Aika paljon sählinkiä epäonnisen käänteen takia, mutta jäin lopulta voitolle yhden Ocho Reposadon, joten varmaan tulee tilattua lisääkin, kunhan taas olen rahoissani.
December 3rd, 2012
Ok, I got interested in the keyboard membrane issue: which wires are actually the columns and which are the rows? If a row or column of keys doesn’t work, which wire is to blame? To help the debugging process I made a quick visualization (hey, don’t be too harsh on the aesthetics, I only teach at a design school) showing the traces and the corresponding keys.
Some curious things popped up immediately. First of all, the columns are symmetric: the leftmost column continues to the right end and so on. Another interesting finding was that the rows are not in a very logical order if you consider the wires going to the motherboard. The first three are nicely mapped but then there’s a sudden jump to the first row of the right side. The maximum amount of combinations possible with 5 by 8 traces is 40, which is exactly the number of keys on the keyboard.
edit: The Service Manual matrix image explains the workings nicely from another perspective.
November 27th, 2012
Etenkin Sinclairin laitteissa näppäimistö oli toteutettu kalvoratkaisulla eli membranella: näppäimistön alla on kaksi muovikalvoa, joissa menee ristiin johtavia vaaka- ja pystyrivejä. Kun nappia painetaan, niin puolikkaat painuvat yhteen, syntyy kytkentä ja kone pystyy lukemaan painalluksen. Emolevyltä menee kaksi liuskaa kalvolle: toisessa on sarakkeet ja toisessa rivit. Ratkaisu on halpa ja toimiessaan ok, mutta ajan myötä alkuperäiset kalvot murenevat ja kosketuspinnat hapettuvat, jolloin koko näppis tai esim. puolet rivistä lakkaa toimimasta. Kohtaamiani ongelmia ja niiden mahdollisia ratkaisuja kootusti:
- Koko näppis on mykkänä
- Jompi kumpi emolevylle menevä liuska on poikki läheltä liitintä. Liuskaa voi lyhentää murtuman yläpuolelta niin pitkään, kuin se vielä liittimeen yltää
- Liuska on hapettunut liittimen päästä. Suikaletta pitää katkaista tai puhdistaa joko kevyesti hiomalla tai sopivalla aineella.
- Liuska on poikki näppäimistön päästä. Halutessaan voi ruveta juottelemaan tms. murtumakohtia yhteen, mutta luultavasti kannattaa hankkia kokonaan uusi kalvo.
- Liuska ei ota kunnolla kiinni liittimeen. Kosketuspintoja voi putsata ja tunkea ei-johtavalle puolelle esim. ohutta pahvia parantamaan kontaktia.
- Kalvon puolikkaat eivät puristu yhteen. Jotta näppis toimisi, pitää puolikkaiden ottaa yhteen näppäimistön jälkeen. Putsausta, ruuvien kiristämistä (Plus/128k) tai kaapelien sivusuunnassa siirtämistä voi kokeilla.
- Rivejä tai sarakkeita on mykkänä
- Samat temput kuin yllä, mutta ainoastaan yksittäinen johdin on rikki, jolloin sen saattaa vielä kohtuudella saada korjattua, vaikka murtuma olisi näppäimistön päässäkin.
- Pohjassa jumittava nappi
- Taustalevyn ruuvit ovat liian kireällä. Liian tiukalla olevat ruuvit puristavat kalvot yhteen.
- Mutkalla oleva taustalevy. Lasikuituversiot tuntuvat pysyvän suorina, mutta muovinen taustalevy saattaa vääntyä ajan myötä kuprulle ja ruveta painamaan jotain nappia pohjaan omatoimisesti. Metallisten taustalevyjen päällä on toisinaan pahvi, joka kupruilee vielä helpommin. Muovia voi yrittää vääntää suoraksi ja pahvin saa heittää menemään, sillä se ei ole toiminnan kannalta oleellinen.
- Toimimaton nappi
- Taustalevystä puuttuvat ruuvit voivat aiheuttaa sen, että kalvot eivät puristu yhteen riittävän tiukasti painettaessa. Etenkin +2:n näppäimistön pitää olla alapuolelta tuettu, eli myös koteloruuvit pitää olla paikallaan.
Tarpeeksi hapertunutta kalvoa ei saa kohtuullisella vaivalla korjattua, mutta onneksi uusia saa edelleen netistä, vaikkapa eBaystä. Kuminappispekun kalvo maksaa noin kympin+postit ja Plussan/128k:n kympin enemmän. Kannattaa olla tarkkana, sillä kalvot eivät käy ristiin eri mallien välillä. Amstradin aikana eli +2:sta eteenpäin käytettiin edelleen samaa ratkaisua, mutta materiaalit ovat olleet ilmeisesti paremmat, sillä hajoilu on hyvin harvinaista.
Kuvassa uusi Spectrum 16k/48k:n näppäinkalvo. Emolevylle menee kaksi liuskaa, joista toisessa on johtimet sarakkeille ja toisessa riveille. Näppäimet sijaitsevat matriisin risteyskohdissa ja painavat puoliskot yhteen.
November 24th, 2012
Jo Amstrad CPC:n ja Oricin kanssa kyntensä näyttänyt HxC-levyasemaemulaattori sai tänään taas lisäkäyttöä. Tällä kertaa otin auki Amiga 500:n, nyppäsin levarin irti ja vedin pihalle lattakaapelin sekä virtapiuhan. Ensinnä pientä arpomista kaapelin saamiseksi oikein päin, jumpperointi kohdalleen – manuaalissa jumpperointi on esitetty koteloimattomalle HxC:lle, joka on erilainen – ja johan lähti! Kokeilin noin kolmeakymmentä demoa ja niistä toimimatta jäi lopulta muutama. Parissa produssa näkyi lisäksi jotain korruptiota grafiikassa, joten ihan pomminvarma tuo viritelmä ei ole. Osa ongelmista voisi korjaantua paremmilla asetuksilla, osa voi liittyä lisämuistiin ja osa pieleen menneeseen levytiedoston konvertointiin. Veikkaisin pelien toimivan oikein hyvinkin, sillä niissä ei ole käytetty yhtä ahkerasti kotitekoisia bugisia loadereita. Jo näinkin purkista on paljon iloa, sillä demojen kirjoittelu yksitellen korpuille on tuskastuttavaa hommaa. Harrastuneemmat ovat asentaneet HxC:n suoraan Amigan sisälle, mutta itselläni käyttö on sen verran vähäistä, että johdot saavat repsottaa kaikessa rauhassa. Samaa kortinlukijaa tarvitaan myös muiden laitteiden kanssa.
Toinen mahdollisuus olisi kytkeä HxC ulkoisen levarin liitäntään, jolloin se toimisi yhtaikaa sisäisen aseman kanssa ja mahdollistaisi tiedostojen sekä imagejen kopioimisen korpuille. Sellaiselle ei ollut tällä erää tarvetta, minkä lisäksi kyseinen liitin on hankalasti mallia D23, joten jostain pitäisi lisäksi rakentaa tai ostaa sopiva kaapeli. Trackloaderitkaan eivät toisesta asemasta välitä, joten demot jäisivät ajamatta. Seuraava kokeilu voisi olla tehdä sama viritys ST:lle.
November 20th, 2012
Otetaan tästä nyt lopultakin selvä, eli millainen on Spectrumin näyttömuistin rakenne? Tätä sivua tavaamalla ja emulaattorilla kokeilemalla asia alkoi valjeta – eikä kovin lupaavalta näytä pelejä tai demoja ajatellen. Ei sinänsä mikään yllätys Herra Sinklairrin tekeleiden kohdalla 🙂
Spekussa on tunnetusti vain yksi yksi tarkkuus, 256×192 pikseliä, joka koostuu kuuden kilotavun (6144 tavua) bittikartasta osoitteessa 4000h (16384) ja sen perässä sijaitsevista attribuuteista osoitteessa 5800h (22528). Attribuutit ovat se selkeämpi osuus: jokaista 8×8 pikselin laatikkoa kohti on lineaarisesti tavu, joka määrää merkkipaikan etu- ja taustavärin. Vaikkei Spekussa aitoa merkkimoodia olekaan, niin attribuuttimuistin 768 tavua muodostavat merkkitarkkuudella 32×24-ruudukon. Käytössä on kasibittikoneille tyypillinen kolmebittinen RGB, mistä saadaan kahdeksan väriä. Lisäksi on käytössä välkytys- ja kirkkausbitit, joten yksi attribuuttimuistin tavu vkttteee sisältää seuraavat tiedot:
- v – etu- ja taustavärin keskenään vaihtelu so. välkytys
- k – kirkkaus eli merkin värit valitaan kirkkaamasta paletista (pl. musta, joka säilyy ennallaan, joten sävyjä on kaikkiaan 15)
- ttt – taustaväri (nolla bittikartassa)
- eee – etualan väri (ykkönen bittikartassa)
Bittikartta onkin sitten mutkikkaampi tapaus. Yhdessä tavussa on kahdeksan pikseliä, ylin bitti vasemmalla ja alin oikealla. Täysi osoite bittikarttaan vaatii viisi bittiä x-koordinaatille ja kahdeksan y-koordinaatille, sekä tietysti bittikartan perusosoitteen. Looginen ratkaisu olisi ollut muodostaa osoite tyyliin yyyyy yyyxxxxx, mutta ilmeisesti merkkien piirtämisen nopeuttamiseksi järjestys on toisenlainen. Kokonainen osoite on muotoa 010kkyyy mmmxxxxx seuraavasti:
- 010 – bittikartan osoite eli 4000h
- kk – kaistale, ruutu jakautuu kolmeen 2048 tavun kaistaleeseen
- yyy – y-koordinaatti merkin sisällä
- mmm – pystysuuntainen merkkipaikka kaistaleen sisällä
- xxxxx – tavun x-koordinaatti
Lineaarisen y-koordinaatin voi siis ajatella koostuvan biteistä kkmmmyyy, mikä valitettavasti tarkoittaa sitä, että muistiosoitetta muodostaessa bittejä pitää shiftata suuntaan ja toiseen verrattain mutkikkaasti. Nopeutusta voisi saada laskemalla siirrokset valmiiksi taulukkoon, mutta ei taulukon lukeminenkaan mitään nopeaa ole. Spritejen kanssa ongelma on verrattain pieni, kun vaakasuuntaan voi piirtää lineaarisesti, mutta esim. viivanpiirrosta tulee väistämättä hankalaa, jollei koko ruutua piirrä lineaariseen puskuriin, jonka hurauttaa sitten rivi kerrallaan näyttömuistiin.
Nettiä penkoessa on tullut vastaan muutama muukin oleellinen seikka. Muistialue 4000h–7fffh on hidasta muistia, eli sitä käsittelevät yhtaikaa sekä Z80 että ULA, ja konfliktin sattuessa prosessori jää odottelemaan. Bordereissa ei muistia käsitellä, joten siellä Z80 toimii täydellä nopeudella. Useimmissa kasibittikoneissa on vastaava ongelma, jota on ratkottu enemmän ja vähemmän onnistuneesti – esimerkiksi MSX:ssä pitää ruudunpiirron aikana näyttömuistia käsittelevää koodia keinotekoisesti hidastaa, ettei videopiiri roskaa kuvaa. Reunuksen värin voi Spectrumissa säätää suoraan portista feh alimmilla kolmella bitillä. Samassa portissa ovat myös kaiutinta ja kasettiulostuloa kontrolloivat bitit.
Uudemmissa Spekuissa ja klooneissa on vielä omia hienouksiaan. 128k:sta alkaen käyttöön ilmestyi toinen ruutupuskuri, joka sijaitsee pankissa 7. Tuplapuskurointi onnistuu vaihtamalla ULA:n näyttämään jompaa kumpaa ruuduista. Tarkemmin biteistä täällä. Näin äkkiseltään näyttää kyllä aika inhottavalta, että toisen puskurin käyttö varastaa 32 kiloa muistiavaruudesta, sillä ensimmäinen puskuri on kiinteässä paikassa ja ainoastaan muistin lopussa olevan viimeisen pankin voi vaihtaa. Neukkukoneissa on vielä omia laajennuksiaan, kuten väri per pikseli -grafiikkamoodi sekä “kirkas musta” väri, jolla saa käyttöön täydet 16 sävyä. Esim. Pentagonissa ei ole hidasta muistia, joten kone on hieman nopeampi, mikä näkyy toisinaan hidasteluna, kun russiademoja ajaa länsikoneilla.
Oman lisänsä soppaan tuovat vielä eri Spectrumien ruudunpiirron ajastukset. Ajoittamalla koodi tarkkaan yksiin ruudunpiirron kanssa on tehty kaikenlaisia nokkelia efektejä kuten vaikkapa värien lisäämistä välkyttämällä tai väritarkkuuden kohentamista merkkiä tarkemmaksi. Noin nyrkkisääntönä näyttää olevan niin, että kaikki vanhan koulun laitteet ja +2 ovat ajastuksiltaan samanlaisia, kun taas +2A/+3 ja neukkukloonit erilaisia. Kloonitkaan eivät ole keskenään samanlaisia (esim. Scorpion vs. Pentagon), joten lienee haastavaa tehdä ajastuksiin perustuvia demoja tai pelejä, jotka toimisivat kunnolla joka koneessa.
edit: Olikin pikku bugi attribuuttimuistin kohdalla, oikeat bitit ovat vkttteee.
November 18th, 2012
Next Posts
Previous Posts
