Posts filed under 'kirjat'
Lukulistalta poistunut tällä kertaa luontaista tietä Turun yliopiston digikulttuurin tutkijoiden (Saarikoski, Suominen, Turtiainen ja Östman) teos Funetista Facebookiin – Internetin kulttuurihistoria. Kirja koostuu tekijöiden yhdessä ja erikseen kirjoittamista artikkeleista, jotka käsittelevät erilaisia Internetiin liittyviä teemoja, etenkin sen kulttuurista omaksumista. Pitää ruveta käyttämään tätä termiä itsekin, koska se tuntuu olevan niin keskeinen.
Eräs toistuva, koko kirjan läpäisevä teema on se, kuinka 90-luvun puolivälissä alkanut Internet-buumi ei syntynyt tyhjästä, vaan oli osa aiempien tapahtumien jatkumoa. Tietoliikennöinti ei ollut 90-luvun alussa enää mikään kummajainen, vaan BBS:iä, Telesampoa ja esim. korkeakouluissa myös Internet-palveluja (newssit, sähköposti, IRC, MUD:t) käyttivät Suomessakin monet aktiivisesti modeemeillaan. Tämä oli itselleni kirjan kiintoisinta antia, vaikka myös loppupuolen artikkelit netin arkipäiväistymisestä ja käytäntöjen syntymisestä olivat sivistäviä.
Itse soittelin modeemilla purkkeihin joskus 90-luvun alkuvuosina – sikäli kun siihen kinuamalla luvan sain – ja www-sivun muistan nähneeni ensimmäistä kertaa 1995. Korkeakouluopintojen myötä netinkäyttöni nousi aivan eri tasolle, kun sitä ruvettiin käyttämään sähköpostilla kommunikointiin, demojen siirtelyyn ja myös kaikenlaisiin koulutöihin. Omat kokemukseni menevät hyvin yksiin kirjan esittämien kehityskaarien kanssa, mikä asetti omaa henkilöhistoriaa mukavasti osaksi suurempaa kontekstia.
November 21st, 2010
Sherry Turklen Second Self on yksi parhaita lukemiani tutkimuskirjoja: tietokoneharrastajia analysoidaan humaanisti, oivaltavasti ja kunnioittavasti. Turklen kenties tunnetuin kirja, Life on the Screen, ei enää vakuuttanut samalla tavoin. Vanhentuneet teknologiat ja Second Selfin teemojen toistelu toisin sanoin tekivät jälkimmäisestä aika turhauttavaa luettavaa. Halusin antaa Sherrylle kuitenkin vielä mahdollisuuden ja tilasin 2009 julkaistun kirjan Simulation and Its Discontents, joka käsittelee sitä, kuinka simulaatio ja virtuaaliteknologia ovat muuttaneet tieteentekemisen tapoja.
Ehkä aihe ei vain ole itselleni innostava, ehkä odotin liikoja, tai ehkäpä, ehkäpä kirja on vain tylsä. Turkle jankuttaa samoja asioita sivutolkulla, siinä missä havainnot olisi voinut hyvin tiivistää huomattavasti lyhyempään ja luettavampaan muotoon. Muiden kirjoittajien artikkelit, jotka käsittelevät esim. merentutkimusalusta ja Mars-mönkijää, ovat havainnollisempaa ja kiinnostavampaa matskua. Turklehan on taustaltaan sosiologi, joten ei ole yllättävää, että hän on vahvimmillaan kirjoittaessaan ihmisistä. Ilmiöistä ja teknologiasta kirjoittaminen ei tunnu sujuvan läheskään samalla tasolla.
November 12th, 2010
Luettujen pinkkaan siirtyi Pertti Alasuutarin Laadullinen tutkimus, jota humanistit ym. lukevat epäilemättä jo ensimmäisinä oppivuosinaan. Itselläni ei moista taustaa ole, joten oli syytäkin tutustua laadullisten menetelmien käsitteisiin ja käytäntöihin. Mitään yksittäistä menetelmää ei käsitellä kirjassa syvällisesti, vaan se on pikemminkin kansantajuinen yleiskatsaus aiheeseen. Tärkeimpiä löydöksiä itselleni olivat mm. fakta- ja näytenäkökulman ero, yleistettävyysongelman käsittely, ongelmanratkontaprosessi ja erinäiset kirjoitusprosessia koskevat huomiot. Tämän jälkeen on hieman luottavaisempi olo uudella tontilla, etenkin kun tiukka metodikuri ei ilmeisesti ole enää muodissa etenkään kulttuurintutkimuksessa, vaan aineistoon pyritään pikemminkin soveltamaan tilanteen vaatimia menetelmiä.
November 3rd, 2010
Herbert W. Franken Computer Graphics: Computer Art (1971) käsittelee digitaalisen taiteen varhaisvuosia 60-luvulla, kun taas muut lukemani opukset keskittyvät moderniin mediataiteeseen. Väliin oli jäänyt ikävä parinkymmenen vuoden aukko 70- ja 80-lukujen osalta. Korjaus löytyi Cynthia Goodmanin kirjasta Digital Visions (1987). Kuten muutkin opukset, on Digital Visions sekin lähinnä hengästyttävä kuvakokoelma, jossa yhdelle artistille ei ehditä paljon aikaa uhrata.
Franken kirjaan verrattuna nousee selvästi esiin tietokonetaiteen monimuotoistuminen ja tekniikan kehitys: 80-luvulla digitaalinen video, piirto-ohjelmat, skannattu kuva ja monet muut keksinnöt, kuten kohentunut raytracing muuttivat taidemuotoa vauhdilla, vaikka vaativatkin vielä kallista laitteistoa ja erikoisosaamista. 90-luvulla sama työkalupakki sitten arkipäiväistyi ja tuli kotikäyttäjienkin ulottuville. Kirjasta päätellen tietotekniikka toimi monelle perinteiseen mediaan suuntautuneelle taiteilijalle vasta apuvälineenä 80-luvulla ja lopullinen esitysmuoto oli vaikkapa maalaus tai veistos. Tällä saralla suuntaus on selvästi ollut se, että mikä digitaalisena syntyy, myös digitaalisena pysyy. Esitellyistä taidemuodoista vähiten 20 vuodessa näyttää muuttuneen installaatiotaide.
October 4th, 2010
Christiane Paulin Digital Art (2. painos, 2008) on nopeaa ja kepeää luettavaa. Itselläni meni muutama päivä sen äärellä satunnaisella lueskelulla. Muiden näkemieni aihepiirin kirjojen tapaan se on lähinnä annotoitu kokoelma digitaalisen taiteen töitä vuosien varrelta. Historian alkuhämäriin ei paljonkaan kurkisteta, vaan pääpaino on 90-luvulla ja sitä tuoreemmissa töissä. Ehkä hyvä näin, sillä historiaa on käsitelty jo muissa kirjoissa kohtuullisen kattavasti. Paul jaottelee työt lähtökohtaisesti kahteen kategoriaan: digitaalista teknologiaa hyödyntävä perinteinen taide ja digitaaliseen mediaan suoraan tehty taide. Jälkimmäisiä käsitellään vielä temaattisesti tarkemmin. Monin paikoin kategoriat ovat sumeita ja jopa väkinäisiä, mutta jonkinlainen rakenne on tietysti kirjaan ollut pakko luoda.
Esiteltyjä taiteilijoita ja teoksia on otettu mukaan melkoinen määrä, joten yksityiskohtiin ei ole puututtu. Niinpä tämäkin kirja toimii lähinnä laajana yleiskatsauksena kenttään, kritiikin ja filosofoinnin jäädessä vähemmälle. Hauskana yksityiskohtana sivuilla tuli vastaan vanhan koulukaverini, Annina Rüstin, työ. Suomalainen mediataide loisti täydellisellä poissaolollaan, mikä kertoo ainakin heikosta kansainvälisestä näkyvyydestämme.
July 19th, 2010
Näiden “väkisin luettavien” kirjojen seassa on harvemmin mitään todella elähdyttävää, mutta nytpä tuli sitäkin vastaan. Ken Gelderin Subcultures: Cultural Histories and Social Practice piti otteessaan kannesta kanteen ja tarjosi paljon mielenkiintoisia näkökulmia ja tärppejä jatkolukemiseksi. Kirja ei ole niinkään oppikirja, vaan historiakatsaus erilaisiin alakulttuureihin ja niiden tutkimukseen. Oma tutkimukseni on ollut juurikin alakulttuuritutkimusta, mutta en ole aiemmin pitänyt demoskenen alakulttuurisuutta sitä erityisesti määrittävänä tekijänä. Gelder ei ole mikään jaarittelija: kirja on alle 200 sivua ja monet suuretkin kokonaisuudet ohitetaan nopeasti, mikä samalla pitää mielenkiintoa yllä, kun nurkan takana on taas jotain uutta. Digitaalisille alakulttuureille on omistettu oma lukunsa, mutta sivumäärän puitteissa niistä ei paljon ehditä sanoa. Jo aiemmin tutut Levyt, Raymondit, Thomasit, Castellsit ja Turklet tulivat vastaan täälläkin, mikä todistanee siitä, että itse löytämässäni samassa viitekehyksessä on tiettyä uskottavuutta.
July 5th, 2010
Lukulistalta takaisin hyllyyn siirtyi Manuel Castellsin ja Pekka Himasen The Information Society and the Welfare State: The Finnish Model (2002). Castellsilta olin lukenut aiemmin vain jonkun tietoyhteiskuntaesseen ja Himaselta hivenen köyhäksi jääneen Hakkerietiikan. Tällä kertaa käsittelyn alla on suomalainen tietoyhteiskuntamalli.
Pokkari on kohtuullisen kepeää luettavaa ja luojan kiitos alle 200 sivua. Toisteisuutta on nyt jo ihan riittävästi, joten lisäsivut olisivat tuskin tuoneet paljon uutta sisältöä enää mukaan. Esim. ilmaista koulutusta ja terveydenhuoltoa toistetaan moneen kertaan. Kirjan alkupuoli on toteavampaa ja tieteellisempää (pohjautuu erilaisiin tilastoihin), ja loppua kohden siirrytään filosofisempaan pohdintaan siitä, miksi Suomen malli on toiminut ja mitkä ovat sen haasteet tulevaisuudessa. Näin suomalaiselle lukijalle kirja ei tuottanut suuria yllätyksiä, mutta sai aiheesta sentään aiempaa paremman kokonaiskuvan. Alkupään vertailut Yhdysvaltoihin ja Singaporeen olivat nekin kiintoisia. Aiemman kirjansa hengessä Himanen lähes ylikorostaa hakkerismin merkitystä Suomen tietoteollisuudessa yliopistojen ja teollisuuden välittäjinä — kysyä sopii, kuinka paljon hakkerit ovat käytännön tasolla esim. Nokian menestyksen takana.
June 27th, 2010
No niin, saatiinpa sekin hidas ja tuskallinen prosessi lopulta päätökseen. 15.6. kokouksessaan tiedekuntaneuvosto hyväksyi lisurini aiheesta Computer Demos — What Makes Them Tick?. Noiden kansien väliin kumuloituu kuusi vuotta sitten alkanut demojen tutkiminen. Kiitokset kaikille asianomaisille, etenkin Antille. Nyt pitää ruveta jakelemaan ja mainostamaan työtä asiaankuuluvissa paikoissa vielä. Tästä voi ladata: http://www.kameli.net/demoresearch2/reunanen-licthesis.pdf
June 16th, 2010
Lukulistalta poistui luonnollista tietä Hiroki Azuman Otaku: Japan’s Database Animals. En ollut lukenut aiemmin aiheesta kuin muutaman lyhyen artikkelin, joten pokkarin kokoinenkin kirja avasi ilmiötä melkoisesti. Azuman tärkein teema on se, kuinka otaku-kulttuuri on läpeensä postmoderni ilmiö — tältä pohjalta selitetään aivan kaikki. Yllättävimpien väitteiden joukossa on se, että otakujen henkiset juuret ovat Yhdysvalloissa.
Lyotardin mukainen suurten kertomusten katoaminen sopii hyvin Azuman teorioihin. Harrastajien ahmima anime koostuu enää pienistä irrallisista tarinoista, jotka ilmentävät alla olevaa tietokantaa. Otakuissa on erotettavissa eri sukupolvia, joista nykyinen on erityisen hyvin kotonaan fragmentoituneessa maailmassa, siinä missä ensimmäinen oli vielä osittain kiinni modernissa maailmankuvassa. Ensimmäistä aaltoa määritti Mobile Suit Gundam 80-luvun alussa ja toista Neon Genesis Evangelion 90-luvulla.
Moneen kertaan esiin nousee harrastajien aktiivisuus: pelkän passiivisen kulutuksen sijasta he ovat aktiivisessa suhteessa animaatioihin sekä peleihin ja tuottavat niistä järjestelmän säännöt täyttäviä uusia versioita. Kulutus on yhtä kaikki yhteisöä vahvasti leimaava tekijä. Tässä yhteydessä sana “harrastus” tuntuu suorastaan laimealta, pikemminkin kun on kyse kokonaisesta elämäntavasta. Yhteisöstä voinee kuitenkin puhua, sillä vaikka otakut kääntävätkin selkänsä ympäröivälle suorituskeskeiselle yhteiskunnalle, yhteyttä muihin jäseniin pidetään yllä aktiivisesti eri tavoin.
Azuman teos on varsin teoreettinen, mikä on aihetta vähän tuntevan lukijan näkökulmasta myös sen suurin heikkous. Ilmiöitä selitetään uskottavasti postmodernismin avulla, mutta missään vaiheessa ei puhuta siitä, millaista on oikeasti olla otaku. Analyysi keskittyy suurelta osin fiktiivisiin hahmoihin, tv-sarjoihin ja peleihin, eikä suinkaan todellisiin ihmisiin. Käsittely jää siten jokseenkin etäiseksi, eikä lukijalle muodostu konkreettista kokonaiskuvaa aiheesta.
June 14th, 2010
Lukulista on ruvennut viime aikoina taas huolestuttavasti paisumaan, mutta sain sentään toisesta päästä jotain valmiiksikin. Mika Pantzarin Tulevaisuuden koti — arjen tarpeita keksimässä kuvaa suomalaisesta ja myös osittain amerikkalaisesta näkökulmasta sitä, miten tekniset keksinnöt ovat muuttuneet osaksi arkipäivän elämää. Pantzar tunnetaan parhaiten kulutustutkijana, mutta yhtä hyvin kirjan voisi laskea kuuluvan myös tekniikan historian piiriin.
Kirja keskittyy 1900-lukuun (julkaisuvuosi on 2000). Vuosisadan alkupuolella uusia keksintöjä tuotiin markkinoille järkiperusteisiin vedoten ja Yhdysvaltojen sekä Ruotsin edistyneisyyttä ihannoiden. Tärkeimpiä uutuuksia olivat jääkaappi, pakastin, pesukone ja jo aikaisessa vaiheessa myös astianpesukone, joka tosin sai aluksi ylellisyystuotteen leiman. Samalla tavoin ensimmäisiä kännyköitä pidettiin juppileluina, kunnes ne omaksuttiin koko kansakunnan laitteiksi. Pantzar kiinnittää paljon huomiota siihen, miten tai mistä tarpeet ovat lähtöisin: kuluttajan sisäisestä tarpeesta vaiko ulkopuolelta, kuten mainoksista, kirjoista ja artikkeleista.
Mainonta ja julkinen keskustelu ovat muuttuneet vuosisadan aikana rajusti. Nykyajan tasa-arvoon tottuneelle lukijalle vanhat mainokset näyttäytyvät jokseenkin sovinistisina: äiti raataa kotona ja saa sitten lahjaksi pesukoneen. Vaikka miestä on pidetty perinteisesti järkevänä ja naista tunteellisena, välittyy teemoista kuitenkin rationaalisen perheenemännän kuva. Vanhat mainokset korostavat hyötyä, tehokkuutta ja ajansäästöä, siinä missä uudet mainokset pohjautuvat jo muunlaisiin arvoihin kuten elämyksiin ja elämänhallintaan. Rationalismi ei kuitenkaan ole täysin kadonnut, sillä myös kännyköiden ja kotitietokoneiden tarpeellisuutta on alkujaan perusteltu niiden käytännöllisyyden kautta.
Teknisen keksinnön kehitys ensin tuotteeksi ja lopulta arkiseksi tarve-esineeksi ei näytä useinkaan noudattavan suunniteltua elinkaarta. Käyttötavat ja tarpeet saavat muotonsa vasta todellisen käytön myötä ja sitä mukaa itse artefaktikin muuttuu. Utopistiset tulevaisuudenvisiot eivät useimmiten toteudu sinällään: pitkään povatut lentoautot, henkilökohtaiset helikopterit, älykodit tai kuvapuhelimet eivät ole edelleenkään arkipäivää ja voi olla, ettei niistä sellaista tulekaan, jos niille ei ole todellista tarvetta. Pantzar tuo esille myös mm. pysyvyyden, perinteen ja rauhoittumisen tarpeet vastapainona informaatioähkylle ja tekniikan kritiikittömälle kulutukselle — ehkäpä ihmiset eivät kaipaakaan tehokkuutta?
June 2nd, 2010
Next Posts
Previous Posts