Posts filed under 'laitteet'
Plus/4 oli Commodoren kummallinen ja epäonnistunut sivupolku – kuusnelonen myi kuin häkä ja silti markkinoille piti tuoda varmuuden vuoksi halvempi suunnilleen samantasoinen epäyhteensopiva laite vuonna 1984. Hämmennyksen takaamiseksi sillä oli vielä samaan tekniikkaan perustuvat sisarmallit C16 ja 116. Grafiikkaominaisuudet olivat monessa suhteessa jopa paremmat kuin 64:ssä, mutta äänten osalta Plus/4 oli vaatimaton laite: äänikanavia on vain kaksi ja niistä saa pihalle kanttiaaltoa; toiselta myös kohinaa.
Plus/4-harrastajat olivat ääniin tyytymättömiä, joten tilannetta korjaamaan kehitettiin itäeurooppalaisittain omatoimisesti SID-moduulit, joiden avulla koneesta sai kuusnelosta vastaavaa mainiota ääntä. Hankin itse jo vajaa vuosi sitten modernin unkarilaisen toteutuksen nimeltä NST’s Audio Extension, jossa on bonuksena mm. normaali joystick-portti ja D/A-muunnin. Kun lopulta ehdin pulikkaa säätämään, totesin jemmassa olevan vain vanhan mallin SID-piirejä (6581), kun tuohon käy vain 8580. Huutonetistä tärppäsi kohtuuhintaan risa 64C, jossa oli onneksi ehjä SID, minkä jälkeen sain moduulin lopulta käyttökuntoon.
Asetuksiin ei ollut mitään tarvetta koskea, mutta halutessaan SID- ja TED-ääniä voi reitittää eri tavoin. Päädyin itse ohjaamaan moduulin ääniulostulon koneen AV-porttiin videomonitoria ajatellen. Peleistä ja pelien käännöksistä aika monikin tukee ilmeisesti SID-laajennusta, mutta itseäni kiinnostivat lähinnä demot. Pouetin listan kärkipäässä on monia tuotoksia, joissa on ainoastaan SID-musiikki, ja hyvinhän ne tuntuvat toimivan. Hieman vierasta ajatusmaailmaa tällainen moduuli silti edustaa – eikö samalla vaivalla olisi voinut käyttää sitä kuusnelosta tai yrittää venyttää sisäistä piiriä ennennäkemättömiin suorituksiin?
October 14th, 2013
Olen yllättynyt todella positiivisesti siitä, että reilussa viikossa tekemäni PETSCII-editori on löytänyt kohdeyleisönsä – ilmeisesti saatavilla olevat työkalut tosiaan olivat riittämättömiä, kuten parilta graafikolta kuulin. Lahjakkaat tyypit ovat tehneet hienoja kuvia ahkerasti, mikä pitää myös koodarin motivaatiota toistaiseksi yllä. Joitakin poimintoja kootusti tässä; kuvia on varmaan vielä enemmänkin, mutta en ole löytänyt kaikkia ja jotkin on pakattu/ripattu sellaiseen muotoon, ettei niitä tiedostosta enää tunnista.
Mitään erityisen tärkeitä ominaisuuksia ei edikasta enää puutu, mutta olemassaolevia voisi parannella sieltä täältä sekä bugeja korjailla. Ehkä merkittävin puutos on animaatioiden saralla: olisi kätevää saada tehtyä monia eri frameja, joiden välillä voisi vaihdella. Sekin on kehitteillä, mutta vaatii hiukan lisää keskittymistä. Plus/4-tuki olisi hauska kuriositeetti ja luultavasti helppo toteuttaa, kunhan vielä keksii, mihin sen massiivisen värivalitsimen sijoittelee ja miten tekstimoodi on teknisesti toteutettu.
Edit: Plus/4 on nyt tuettu ihan täysipainoisesti.
October 9th, 2013
Kaksi tärkeintä Commodore 64:n kortinlukijaa ovat 1541 Ultimate sekä erilaiset SD2IEC-variantit. Riippuu ihan tarpeesta, kumpi on sopivampi, mutta tärkeimmät erot ovat suunnilleen seuraavat:
- Ultimate emuloi 1541:tä lähes täydellisesti, mukaan lukien sisällä oleva prosessori, joka on tarpeellinen fastloadereille. SD2IEC toteuttaa ainoastaan systeemin levarikutsujen mukaisen standardirajapinnan. Niinpä etenkin demot toimivat huonosti jälkimmäisellä. Ongelmaa on korjailtu tekemällä erillinen tuki joillekin levyturboille kuten Epyx Fastloadille.
- Ultimateen on mahdollista ladata erilaisia ROM-tiedostoja, jolloin se toimii kuten Action Replay tai vaikkapa Final Cartridge.
- Ultimatessa on myös muita lisäominaisuuksia, kuten SID-soitin ja REU-muistinlaajennus.
- SD2IEC on edullinen. Koteloidut mallit ovat noin 50 egen luokkaa ja koteloimattoman saa vielä halvemmalla (vaikkei sitä sivuilta enää virallisesti löydykään). Ultimate II:sta saa pulittaa rehvakkaat 130 euroa, minkä lisäksi sen saatavuus on satunnaista.
- Ultimate varaa moduuliportin, siinä missä SD2IEC:n kanssa tarvitaan sarjaportin lisäksi vain virta kasettiportista. SD2IEC:n voi asentaa kohtuullisella vaivalla myös koneen sisälle.
- SD2IEC:llä voi vaihtaa napista seuraavan levyimagen. Ultimate vaatii menussa käyntiä, mikä keskeyttää esim. demot hieman tökerösti.
Molempia voi käyttää lerppujen lukemiseen ja kirjoittamiseen yhdessä oikean levarin kanssa. SD2IEC:n tapauksessa niin on hieman pakkokin tehdä, jos haluaa hankalammat omaa loaderia käyttävät demot toimimaan. Kumpikin laite toimii myös VIC-20:n sekä Plus/4:n kanssa, joskin Ultimate vaatii erikseen kuusnepan tiedostovalitsinta varten. SD2IEC:lle on olemassa menusysteemejä, joiden kautta voi selata ja ladata levyimageja. Kokeilin hyshysjostain ladatun ison pelipaketin mukana seurannutta CBM Filebrowseria, joka toimi ihan riittävästi. Esim. Fastloadin kanssa sen saa käynnistymään suoraan painamalla commodore-run stop. Fastload-tuki oli muutenkin hyvä, kaikki pelit latautuivat nopeasti. Demojen kanssa oli heikompaa – alle puolet kokeilluista lähti liikkeelle.
Demojen ystävän ja hc-virittelijän osalta valinta on helppo: Ultimate on nimensä veroinen. Jos tarkoituksena on muistella menneitä lapsuuden pelien äärellä, pelastaa vanhoja lerppuja, tai budjetti on äärimmäisen tiukka, niin SD2IEC toimii sekin aivan riittävästi.
edit 2016: Ultimate monipuolistuu ja sitä myötä hintakin nousee – tuoreimpia lisäyksiä ovat mm. kasettituki ja laajennetut ääniominaisuudet. Nyt puhutaan jo 150 euron sijoituksesta, mikä saattaa pistää satunnaisen harrastajan yskimään (itse yskin täällä ainakin). Linkit päivitetty.
September 23rd, 2013
Friikkilaitteiden sekaan saapui vaihteeksi jotain tavallistakin: Sony HitBit HB-75P. Tarkkaa vuosilukua ei missään lue, mutta 1984 ei ole huono arvaus. Tämä HitBitin malli on ehkä se kaikkein ikonisin Sonyn tekemistä MSX:istä – suomalaiset vanhan polven harrastajat muistanevat vielä “Kaikki maailman bittinikkarit liittyvät yhteen” -mainoksen 1980-luvun kotimaisista tietokonelehdistä. Sony teki MSX-koneita lähes koko niiden elinkaaren ajan, MSX2+:aan asti (HB-F1XV ja HB-F1XDJ).
HB-75P edustaa MSX1-laitteiden parhaimmistoa: muistia on täydet 64 kilotavua, aitoja moduuliportteja on kaksi, näppäimistö on hyvä, koneesta saa RGB-kuvaa pihalle SCART-liittimen kautta, runko on tukeva, koneessa on reset-nappi ja muotoilukin on laatikkomaisuudestaan huolimatta tyylikäs moneen muuhun aikalaiseen verrattuna. Bonuksena – tai harmina – HitBit käynnistyy vaatimattomaan “toimisto-ohjelmapakettiin”, jossa on kolme eri varianttia samasta yhden ruudun editorista. Kaikissa on käytännössä sama toiminnallisuus, mutta ensimmäinen on nimetty osoitekirjaksi, toinen kalenteriksi ja kolmas muistikirjaksi. Lisäksi on jokin transfer-niminen valinta, jolle en keksinyt heti mitään luontevaa käyttöä. Aikanaan lisäominaisuuksista on saattanut olla jotain iloa, mutta nykyään olen aika skeptinen näiden lisäkkeiden kanssa, sillä ne saattavat aiheuttaa yhteensopivuusongelmia.
Näppäimistä kolme oli saapuessa rikki: millään takomisella ei tullut merkkiä näkyviin. Onneksi oli kyse vain kosketuspintojen hapettumisesta. HitBitissä on erilliset kytkimet joka napille ja ne saa korjattua, kun repii näppäinhatun ensin irti ja sitten avaa alta löytyvän kytkimen kotelon. Alta löytyy kumitutti, jonka kosketuspinnan ja pohjalla olevat metallipinnat puhtaaksi kihnuttamalla ainakin tämän näppiksen ongelmat olivat ohi. Lievemmissä tapauksissa saattaa riittää pelkkä ahkera napin takominen, joka laittaa karstat liikkeelle.
September 12th, 2013
Panasonicin MSX2+:t sisältävät erikoisen “turbomoodin”, joka ilmeisesti ylikellottaa sisällä olevan MSX-enginen 3,58 MHz -> 5,38 MHz (tai jonkun lähteen mukaan 6 MHz:iin). Tämä ominaisuus löytyy siis FS-A1-sarjalaisista FX, WX sekä WSX. Ikävänä sivuvaikutuksena mukana kellottuu samalla PSG, joten äänet soivat ylävireessä. Turvon päälle survominen ei ole vaikeaa:
out 64,8:out 65,0
Eikä pois:
out 64,8:out 65,1
Pelkkien numeroiden valossa nopeutuksen pitäisi olla 1,5-kertainen eli suoritusajoista pudota 33% pois, mutta todellisuudessa näytönkäsittely, massamuisti ym. tasaavat nopeuseroa. Pieni BASIC-silmukka nopeutui 25% ja aped-editorissa merkkirivin täyttyminen kesti 10 sekuntia verrattuna alkuperäiseen 15:een. Realistisin testeistäni lienee ison paketin (R-Type) purku pmextillä kortinlukijalle:
- normikone, 6:10
- turbo päällä, 4:31
- turbo R, 1:08
Eron siis todellakin huomaa, mutta mihinkään tR:n tasoiseen hurjasteluun ei venytä. Ongelmistaan huolimatta moodi on tervetullut pikku lisä, joka saattaa säästää hieman hermoja raskaiden operaatioiden äärellä. Tässä vielä pikainen häkkini pturbo.com, jolla saa asetettua turbon päälle tai pois (on/off) dossissa.
September 4th, 2013
Tänään saapui Espanjasta viiden Japani-MSX:n lasti – eivät tosin sentään kaikki minulle 🙂 Paketin uumenista paljastui:
- Sony HB-F1XDJ (MSX2+)
- Sony HB-F1XV (MSX2+)
- Panasonic FS-A1WX (MSX2+)
- Panasonic FS-A1WSX (MSX2+)
- Panasonic FS-A1ST (turbo R)
Turbo R:ää olen käsitellyt jo aiemminkin, mutta MSX2+ on yhtä lailla kummajainen täällä puolessa. 1980-luvun lopulla elettiin pitkälti MSX:n lopun aikoja, joten useimmat valmistajat olivat jo jääneet pelistä pois. Mukana olivat enää Panasonic, Sony sekä Sanyo. Koneita tehtiin ainoastaan Japanin sisämarkkinoille, eli Eurooppaan kulkeutuneet yksilöt ovat käytännössä kaikki aktiiviharrastajien itse tavalla tai toisella maahantuomia. Sama videoistakin tuttu RGB-kaapeli käy näihin kaikkiin, joten NTSC ei ole erityinen ongelma. Stepdown-muuntaja on välttämätön jännitteen takia, jollei sitten halua modata länkkäripoweria suoraan sisälle.
Standardin puolesta MSX2+ on aika olematon parannus MSX2:een – lähinnä videopiiri on hieman parempi – vaikkakin valmistajat laittoivat mukaan tyypillisesti lisäominaisuuksia kuten MSX-MUSIC-laajennuksen, Ren-Sha-autofiren, pause-näppäimen ja levyaseman. Japanikoneille tyypillisesti muistia oli vakiona vain surkeat 64 kilotavua. Emolevyllä oli sentään yleensä laajennuspaikkoja, joihin saattoi kolvata lisää muistia. Edellinen omistaja olikin laajentanut nämä Panasonicit mukavaan 512 kiloon ja Sonyt 256:een. Mikään softa ei juurikaan 2+:n erikoisominaisuuksia käyttänyt, mutta toisaalta nuo ovat muuten monipuolisia ja hyvin tehtyjä laitteita, siinä missä monet peruskakkoset ovat aikamoisia raatoja ja vaativat kasan erilaisia laajennuksia.
September 3rd, 2013
Viime katsauksen jälkeen on löytynyt uusia laitteita ja vanhoistakin on paljastunut lisää ominaisuuksia, joten lienee paikallaan päivittää listaa MSX:n moderneista massamuistivaihtoehdoista. Jätän tässä väliin korppuemulaattorit, kuten HxC:n, joka sekin kyllä toimii, mutta rajoittuu ankean pieniin korppuimageihin.
- Tämän hetken kortinlukijoista satsaisin itse rahani MegaFlashROM SCC+ SD:hen. 99 euroon saa paitsi microSD-lukijan, myös SCC-äänipiirin sekä rehvakkaan flashin, johon voi uppailla vaikkapa Konamin rommeja tai käyttää tilaa kirjoitussuojattuna korppuasemana. Kahden korttipaikan versio on vähän kalliimpi, 129 e, jos sellaista jostain syystä sattuu tarvitsemaan.
- Minimibudjetilla voi harkita myös Padialin SD/MMC-lukijaa, jonka saa 70 euroon. Näistä ei ole omaa kokemusta, mutta ilmeisesti ovat ihan toimivia. Kotelo pitää järkätä päälle itse, joten hintaero alkaa olla olematon Megaflässiin verrattuna. Normimallissakin on kaksi paikkaa, mutta ehkä mielenkiintoisempi on muistinlaajennuksen sisältävä versio, joka tosin maksaa jo sitten 120 euroa.
- Brasiliasta tippuu vähän väliä jotain kiinnostavaa laitetta, joista tuoreimpana tulokkaana IDE-Mapper, joka sisältää IDE-liittimen, 512k lisämuistin sekä tietysti tarpeellisen mapperin. IDE-CF-adapterilla kiinni pitäisi saada myös CF-kortteja, jotka tosin eivät ole mikään tulevaisuuteen katsova media. Hinta osapuilleen satasen.
- Markkinoilta jo pariin kertaan kadonnut ja ehkä vielä comebackin tekevä Nowind osoittautui sekin lähemmässä tarkastelussa varsin kelpoiseksi kovalevynkorvikkeeksi. Olin tähän asti käyttänyt Nowindiä vain korppuaseman korvaajana, mutta laitehan tukee myös Sunrisen kovalevyimageja ilmeisen hyvin. Imageille kirjoitus on vielä kysymysmerkki ja mukana tarvii kuskata toista tietokonetta (vaikkapa Raspi saattaisi toimia kätevänä pikku hostina), mutta joka tapauksessa iso plussa jo muutenkin hyvälle kalikalle.
Sopivilla softilla myös toinen markkinoilta kadonnut tuote, Denyonet, voisi toimittaa suunnilleen samaa virkaa, mutta ainakin tällä hetkellä se tarvii erillisen massamuistin tuekseen. Joka tapauksessa tilanne näyttää tällä hetkellä vaihteeksi varsin valoisalta, kun vaihtoehtoja on tarjolla enemmän kuin yksi. Ihan liian pitkään ei kannattane jahkailla, koska tällaisilla projekteilla on perinteisesti vahva taipumus poistua pikaisesti keskuudestamme tuotantoerän loppuessa.
edit: Nowindille voi antaa sekä korppu- että kovalevyimagen samaan aikaan, joten tiedostoja voi siirtää ainakin virtuaalisia korppuja kirjoittelemalla.
edit2: Nowind toimii openMSX:n diskmanipulatorin kanssa yhteen. Jossain vaiheessa oli juttua, että tekeillä olisi suora tuki isäntäkoneen hakemistoille, mutta ainakaan tässä vanhahkossa versiossa sitä ei vielä ole.
August 27th, 2013
Kohtuullisen helpon haalimisen tuloksena sain lopulta kasaan kaikki euro-Spectrumien päämallit, minkä lisäksi hihaan tarttui ZX81 lisämuisteineen, Sinclair QL ja Russian ihme ZX Evolution. Jos oikein hienostella haluaisi, niin voisi vielä hankkia +2B:n, eri issueita 48k:sta sekä Timexin tekeleitä, mutta eiköhän tämä saa jo riittää. Hieman kökösti valaistu perhepotretti:
Jossa näkyy sarakkeittain vasemmalta alkaen:
- Spectrum 16k – se alkuperäinen Hra Sinklairrin tekele suunnilleen vuodelta 1982. Nykyään aika käyttökelvoton mihinkään, koska pelit rupesivat vaatimaan 48 kiloa hyvinkin pian.
- Spectrum 48k – yleisin kuminappimalli, josta tehtiin lukuisia eri versioita. Aikanaan todella suosittu kloonattava Itäblokin maissa, etenkin Neuvostoliitossa.
- Spectrum+ – sisuksiltaan sama kuin edellinen, mutta ilmeisesti kuminäppiksen imago-ongelman takia tilalle vaihdettiin (surkea) “konekirjoitusnäppäimistö”.
- Spectrum 128k – Sinclairin viimeiseksi jäänyt malli (1986), jossa oli monenlaista parannusta muistista PSG-äänipiiriin. Ulkoisesti erona plussaan lähinnä jäähdytysripa.
- Spectrum +2 – Ensimmäinen Amstradin nimissä tehty malli samalta vuodelta. Hajoava ruma rotisko, jonka lankku-design napattiin CPC:stä. Ongelmistaan huolimatta järkevin valinta näistä.
- Spectrum +2A – Uusi versio, jonka emolevy suunniteltiin uusiksi ja kuorikin on nätimpi. Ikävä kyllä menivät samalla paikoitellen rikkomaan alaspäin yhteensopivuuden.
- Spectrum +3 – Sama kuin +2A, mutta levarilla. Softaa ei ihan liikaa tullut ja pitihän tämäkin tyriä laittamalla levariksi CPC:stä tuttu 3″ asema.
Siinäpä sitä, eräs merkittävä palanen brittiläistä tietokonehistoriaa. Laitteinahan nuo ovat enintään kasibittisten keskikastia: kaikki enemmän tai vähemmän ongelmaisia ja halvalla huonosti valmistettuja. Kaksi viimeistä mallia kohensivat tilannetta jossain mielessä, mutta liian myöhään, minkä lisäksi ajastusten rikkominen oli anteeksiantamatonta. Spectrumien mielenkiintoa pitää nykyään yllä lähinnä omintakeinen venäläinen tuotanto lisälaitteineen, kloonikoneineen, demoineen jne. From Russia with love!
August 26th, 2013
Ok, found the problem: for some reason Risc OS checks whether there really is an SD card inserted, unlike other platforms. The two little springs at the back of the SD slot apparently don’t make a good contact on some Raspis, which makes Risc OS fail at boot. Solution: solder them permanently together! See here for more discussion. Worked for me.
August 25th, 2013
Piti himmailla jo laitehankintojen kanssa, mutta kun halvalla sain… Kasassa oli kaikenlaista muutakin, mutta kiinnostavimmalta näytti vaalea kuusnelonen, jonka arvelin olevan loppupäässä tehty malli eli C64G. G:ssä palattiin alkuperäiseen leipälaatikkodesigniin, mutta sisällä oli uudenmallinen, pienempi emolevy 8500-prosessorilla ja uudella SID-piirillä (8580). Ihan kaikki ei kuitenkaan näyttänyt täsmäävän, joten katsoin ihan mielenkiinnosta, voisiko kyse olla Länsi-Saksassa myydystä “Aldi-mallista”, joka on teknisesti melkein sama kuin G, mutta tehty erityisesti Saksan halpahalleihin. Ja toden totta, tunnuspiirteet täsmäsivät:
- Grafiikkamerkit näppäimistön sivulla eikä päällä
- Ei merkintöjä porteissa
- Oikeassa kyljessä sarjanumerotarra
- Pohjan laitetarrassa MADE IN USA
- AC4-alkuinen sarjanumero
Ei tuo mikään kallis keräilyharvinaisuus sentään ole – myytiinhään niitä hapankaalivaltiossa ihan marketeissa – mutta Suomessa sittenkin harvinainen tuttavuus ja tervetullut lisä kokoelmaani. Itse olin nähnyt vain G-mallin pariin kertaan. Käyttöarvo jäänee vähäiseksi, koska uusi SID löytyy jo toisestakin koneesta.
August 15th, 2013
Next Posts
Previous Posts
