Tämän päivän pelihiiressä pitää olla tietysti loimottava valo tai kaksi, koska … noh, kaipa teinit niistä jotenkin tykkää? Poitsun edesmennyt HyperX oli siinä suhteessa helppo tapaus, että asetukset tallentuivat hiireen ja pysyivät sitten myös Linuxissa, kunhan ne kävi ensin Windows-kikkaran puolella tekemässä. HyperX:n vasen kytkin meni kuitenkin vuodessa rikki, joten tilalle kaiveltiin iskän hiirikasasta juuri testissä ollutCorsair Harpoon RGB Pro, joka toivottavasti kestää edes hieman pidempään.
Asianomainen ohjausrasia.
Käyttöönotto sujui muuten mukavasti, mutta tuossa peräpäässä logon alla loimottaa hulppean kirkas ledi, joka vaihtaa väriään DPI-säädön mukaan. Sopivimmalla DPI:llä logo on tietenkin kaikkein kirkkaimmillaan, valkoinen valonheitin, joka oli jopa varhaisteinin mielestä liikaa. Siispä Windows-läppärinrämä kaapista ja Kyrsäirin softaa asentelemaan. On muuten harvinaisen iso ja kankea tekele siihen nähden, että tarkoituksena on säätää muutamaa hiiren asetusta – tosin koskapa laitevalmistajat olisivat osanneet ohjelmia tai ajureita tehdä? Onnistuttuani saamaan lediin ihmismäisen tumman sinisen sävyn siirsin hiiren takaisin Linux-purkkiin, vain todetakseni, että ajurihan värit asettaa eivätkä ne tallennu pysyvästi.
Eipä OpenRGB:kään selkeyden huippu ole. Mitä zoneja, mikä selection?
Hiiren repiminen auki ledin peittämiseksi toki onnistuisi, mutta siinä luultavasti menisivät tassut pilalle, joten hieman epätoivoisena päätin vilkaista, sattuisiko OpenRGB tukemaan Harppuuna PVS Ammattilaista. Positiivisena yllätyksenä näin tosiaan on, joten ei muuta kuin PPA:sta tuore versio ineen ja säätämään. Mystisten “zonejen” ja profiilien kanssa hetken ihmeteltyäni hiiren peräpää sai taas hillityn sinisen värin. Asetuksista ohjelman saa käynnistymään automaattisesti ja lataamaan tehdyn profiilin, joten väri palaa buutin jälkeen halutuksi. OpenRGB:n ei ole pakko jäädä edes päälle. Komentoriviltä asia hoituu näin simppelisti, jos tallennetun profiilin nimi on Corsair:
openrgb -p Corsair
Kaikki siis hyvin, paitsi että koneen käytyä unilla ledi palaa taas valkoiseksi, koska OpenRGB ei – tavallaan ymmärrettävästi – osaa kytätä, onko kone valmiustilassa. Tällaisia tilanteita varten mennään paikkaan /lib/systemd/system-sleep ja lisätään sinne oma skripti. Hieman ärsyttävästi OpenRGB ei tunnu osaavan ladata profiilia suoraan tiedostonimellä, vaikka helppi siihen suuntaan viittaisi, joten skripti (vaikkapa nimellä openrgb) täytyy tehdä kiertäen näin:
#!/bin/sh
case "$1" in
post)
sudo -u poitsu /usr/bin/openrgb -p Corsair
;;
esac
Tämän virityksen jälkeen asetus lopulta kestää niin buutin kuin sleepissä käynninkin yli eli tavoite tuli saavutettua. Pienenä kummallisuutena DPI-nappi lakkaa toimimasta, mikä liittynee jotenkin siihen, että valojen säätö on hiirulaiselle erillinen tila, jossa kaikki jää ajurin vastuulle. Tämä ei onneksi ole suuri ongelma, koska tarkkuutta ei ole mitään varsinaista tarvetta vaihdella jatkuvasti. Jossain mielessä tilanne voi olla jopa toivottu, kun DPI-napin vahinkopainallus ei johda naksuttelurumbaan halutun tarkkuuden palauttamiseksi. Seuraava potilas tulee olemaan oma Lenovoni, Legion M300, jonka perässä hehkuu vielä tällä hetkellä sateenkaarishow. Vaikka OpenRGB tuli nyt tutuksi, niin toki mieluummin toivoisin, että asetukset saa Leenassa tallennettua kiinteästi hiireen.
edit: Leena M300:n valo sammahti kokonaan Windows-softalla ja asetus tallentui hiireen. Voitto!
Koneenvaihtoprojektin myötä on tullut koppuloitua monenlaista rautaa ja softaa, kuten alta näkyy aiemmista postauksista. Muun raudan ollessa taas modernissa kuosissa alkoi vanha halpa Logitechin toimistohiiri lopulta ärsyttää hieman liikaa. Erityisen rasittava piirre oli huono tarkkuus pienillä liikkeillä: välillä hiirtä liikauttaessa kursori seuraa mukana, kun taas joskus ei tapahdu yhtään mitään. Logitechejä on muutenkin hajonnut taloudessa viime vuosina aivan kohtuuttomasti, joten oli aika katsastaa muiden merkkien tarjontaa (sillä varauksella, että jotkut pulikat saattavat sittenkin kaikessa hiljaisuudessa olla Login valmistamia).
Rivissä kuin köyhän talon hiiret: HP 128 Laser, Lenovo Legion M300, HP Pavilion Gaming Mouse 300, Corsair Harpoon RGB Pro ja Aimax AM5117
Perheessä on kolme langallisen hiiren käyttäjää, joten hankin saman tien useamman kappaleen, koska niille varmasti tulee käyttöä ennemmin tai myöhemmin nykyisten rottien levitessä. Lisäksi tiesin jo vanhastaan, että satunnaisesti tilattu yksittäinen ohjausrasia tuskin miellyttää, joten vertailuun on parempi ottaa saman tien useampi. Hintaa konkkaronkalle ei tullut kuin hieman reilu satanen, sillä pelihiiretkin olivat sieltä halvemmasta päästä. Ja sitten havaintoihin:
HP 128 Laser on halpa toimistohiiri, jonka en odottanutkaan päätyvän kärkikahinoihin. Eipä se erityisen huonokaan ole, mutta omituiset koverat napit eivät sopineet omaan käteeni.
Lenovo Legion M300 vei lopulta potin ja päätyi päivittäiseen käyttöön. Ohjaus on tarkka, hiiri sopivan kokoinen eikä kylkinappeja tule sohittua vahingossa. Nutinan aihetta löytyy lähinnä peräpäässä loimottavasta valosta, jota pitänee yrittää säätää Windows-läppärissä. Perä on myös aavistuksen pitkä, mikä ei ole ihan optimaalista, kun hiirtä käyttää enimmäkseen sormilla.
HP Pavilion Gaming Mouse 300 kamppaili ykkössijasta aivan loppumetreille asti. Hyvä ohjaus tässäkin ja rulla sekä tärkeimmät napit ihan asialliset. Heikkouksina mainittakoon sivunappien hankala painaminen, korkea limppumainen muoto sekä rahina hiirimatolla. Saattaa päätyä vielä käyttöön Lenovon hajotessa.
Corsair Harpoon RGB Pro vaikutti aluksi lupaavalta, vaikka johdon epäkesko sijainti hieman epäilyttikin. Ohjaus ja napit hyvät, mutta oma aikuisen peukaloni ei levännyt hiiren sivussa luontevasti, minkä lisäksi sormet tuntuivat kiilautuvan liikutellessa hiiren alle.
Aimax AM5117 on mukavan punainen toimistohiiri, jossa ei siinäkään ole mitään huutavaa vikaa. Ohjauksen tarkkuus ei ole pelihiirien tasolla, vaikka toisaalta muoto on yllättävän mukava. Tämä tuli hankittua lähinnä tyllerölle varahiireksi.
Positiivisena puolena mikään hankituista hiiristä ei ollut toivottoman huono. Kaikissa oli sekä hyviä puolia että heikkouksia. Pelihiirissä on kaikissa päällä DPI-nappi, jolla nopeutta voi säätää lennossa hitaasta tarkasta matelusta sinne tänne sinkoiluun parin väliaskeleen kautta. Pieninkin DPI on niin suuri, että jopa hitain nopeus saattaa olla todella tarkassa osoittelussa hieman liian nopea. Päädyin Lenovon kanssa käyttämään pienintä DPI:tä, pienintä herkkyyttä ja kohtuullista kiihtyvyyttä, mikä ainakin toistaiseksi tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, kun sekä tarkka että nopea ohjaus onnistuvat ok. Ja kuten tunnettua, viikon päästä ei huomaa enää mitään, vaikka hiirestä toiseen siirtyessä asiat tuntuvat ensi alkunsa olevan jotenkin pielessä.
edit: ÄH. Lenovosta rupesi rulla prakaamaan jo muutaman kuukauden käytön jälkeen. Kyrsäir on kestänyt poitsulla ainakin vielä. Pistin itelle HP:n limpun toistaiseksi, kaipa tähänkin tottuu.
Parin tunnin hermoja rassaavan säätämisen jälkeen aloin lopulta saada jotain tolkkua Linuxin peliohjaintukeen. Tulevaa pelisessiota varten löytyi kaapin uumenia penkomalla peräti seitsemän pelipädiä, joista kahdessa ei tosin ollut tattia. Adaptereilla saisi kytkettyä vielä pari Dreamcastin ohjainta lisäksi, mutta niissä on vain yksi tatti ja toimivuus oli viime näkemän hieman suuntaa-antava. Langattoman Dreamgearin protkaleen totesin epäluotettavaksi, minkä lisäksi sen kumiosat olivat jälleen limoittuneet säilytyksessä, joten jäljelle jäi neljä varteenotettavaa ehdokasta.
On näitäkin jostain kertynyt.
Setti oli kiintoisan ja samalla hieman huolestuttavan kirjava: ehta Pleikkarin DualShock 3, yhteisessä USB-johdossa roikkuva klooniohjainpari “Power Pad” sekä Logitechin peeseepädi F310. DualShockin kytkin suoraan tavallisella USB-kaapelilla, koska en haluaisi kytätä jatkuvasti latauksen määrää ja johto on yleensä ongelmattomampi vaihtoehto. Kytkemisen jälkeen täytyy vielä painaa pleikkanappia, jotta ohjain tulee tajuihinsa. Power Padit ovat aika helppoja muuten, mutta niissä täytyy muistaa painaa analogikytkintä tai ohjain antaa tateista vain kahdeksan eri suuntaa – aika hikinen tarkkuus on kyllä analogisenakin. Logitechin kummallisuus on X/D-kytkin, jolla pädi ilmeisesti toimii Xbox-moodissa tai tavallisena joystickinä. Mitään eroa en käytännössä huomannut.
Linuxissa joikkarien toimivuutta voi testata jstestillä, joka näyttää nappien ja tattien tilan sekä tukee jopa jonkinlaista kalibrointia. Tarkoituksenani oli ajaa läppärillä vain Steam-pelejä, mutta ohjaimet tunnistuivat pelistä riippuen vähän niin ja näin. Erityisen huonoa toiminta oli Stick Fightissä, jossa peliin liittyminen toi kerralla näytille kaksi ukkelia, joista toista ei voinut edes ohjata. Lupaavalta vaikuttaneen Steam Inputin kanssa mikään pädi ei tehnyt mitään yhdessäkään pelissä, vaikka asetuksen pakotti päälle.
Täällähän sitä kaikenlaista on (Settings – Control – General controller settings).
Steamin ohjainasetusten rämpytys ei tuntunut vaikuttavan yhtään mihinkään, joten aloin jo epäillä, olisko Linux-versiossa tuki jotenkin rikki tai kesken. Lopulta googlaus tuotti oikean osuman ja ilmeni, että Steam Overlayn on oltava jostain syystä päällä, jotta Steam Input ja sitä myöten ohjaimet toimivat. Olin ottanut overlayn pois vähentääkseni läppärin hitaan näyttiksen kuormaa, minkä lisäksi overlay jopa haittasi joidenkin pelien toimivuutta ainakin takavuosina. Overlay takaisin ja johan rupesivat ohjaimet taas futaamaan. Monissa ohjeissa mainittu xboxdrv ei ollut lopulta tarpeen, sillä Steam näemmä tukee erilaisia ohjaimia ihan omatoimisesti.
Kaiken (turhan) säädön jälkeen asiat toimivat nyt niin kuin pitäisikin, vaikka pädeissä on melko suuria eroja toisiinsa verrattuna. Seuraavaksi pitää valita vielä poitsun synttäreille muutama natiaisille sopiva paikallinen, nopeasti omaksuttava moninpeli. Puyo Puyo Champions, Duck Game, Stick Fight ja Speedrunners vaikuttavat kaikki sopivilta, mutta Gang Beasts ei jaksanut integroidulla näyttiksellä ja/tai Protonilla kunnolla pyöriä. Ultimate Chicken Horse ei puolestaan ollut helposti lähestyttävä ja The Jackbox Party Pack 2 rupesi kyselemään jotain tunnuksia – ei, ei ja vielä kerran ei.
Muutaman päivän kokemuksella uskaltanee jo sanoa jotain Focusriten Scarlett Solo -USB-äänäristä ja etenkin sen Linux-toimivuudesta. Tulipa tuollainenkin haalittua, vaikkei mitään varsinaista tarvetta ollut. Lähinnä kiinnosti, miten purkki käyttäytyy Linuxin kanssa ja toisaalta, kuinka se pärjää viitisen vuotta palvelleelle Steinberg UR12:lle. Uutena 3. sukupolven versiosta saa maksaa hieman reilun satasen, mutta itse hankin hyväkuntoisen käytetyn 50 eurolla. Käytettyjä aiempia malleja ei saa juuri sen halvemmalla, joten tämä oli ihan hyvä diili.
Joulu tulla jollottaa ainakin väristä päätellen.
Fyysisesti Solo on varsin tukevan oloinen, paksu metallikuori kestää varmasti murjomista. Eri asia sitten, kestävätkö potikat. Syvä punainen väri erottuu USB-äänikorttien muuten mustanharmaasta massasta. Ääntä saa pihalle isosta kuulokeliittimestä stereona ja takaa kaiuttimille balansoiduista plugeista. Tietokoneliitäntä on modernisti USB-C. Ylimääräisiä liitäntöjä ja säätöjä ei sanottavasti ole, mutta itse tykkäsin erityisesti isosta potikasta, jolla säädetään äänenvoimakkuutta. Ledeissä ei ole säästelty: virtavalon lisäksi monitoroinnille on oma valonsa ja sisääntulot välkkyvät eri värisinä riippuen signaalin voimakkuudesta ja klippaamisesta. Windows-softalla saa vaihdettua sisääntulojen ledien värejä, mutta kokonaan pois niitä ei saa kytkettyä.
Linux-käyttäjää kiinnostaa tietysti se, kuinka hyvin Karvaletti Soolo toimii luokkayhteensopivana (Class Compliant eli CC). Vanhojen tai monimutkaisten USB-äänikorttien kanssa on usein jotain kuprua, kun osa säädöistä vaatii Windows- tai Mac-asetusohjelman toimiakseen. Tällä erää laite on kuitenkin niin yksinkertainen ja tuore, että mistään oleellisesta ei jää paitsi. Kolmen päivän käyttelyn perusteella vaikuttaa siltä, että soitto soi virheettömästi. En törmännyt toistaiseksi rapsumiseen tai tökkimiseen, vaikka käynnistyksessä purkilla onkin taipumus naksua jostain syystä moneen kertaan (ihan käyttöjärjestelmästä riippumatta). Tietokoneen valmiustilasta paluu sujuu sekin asiallisesti.
Eipä täällä Windowsin Focusrite Controlissa juuri mitään ole.
Entäpä sitten polttava kysymys “Solo vai UR12?”. Molemmat toimivat Linuxissa ilmeisen hyvin ja tekevät käytännössä samat asiat. Focusriten balansoiduista liittimistä saattaa olla pro-käytössä iloa, tosin en ole ihan varma, onko juuri tämä se malli, jonka Alan Rautainen Ammattilainen ostaa. Solo on pienempi ja kevyempi, mistä on matkakäytössä iloa – toisaalta UR12 pysyy tukevammin pöydällä juuri painonsa ja kokonsa vuoksi. Focusritessa on runsaasti ledejä, jotka yhtäältä auttavat tarkkailemaan laitteen tilaa ja toisaalta loimottavat turhaan silmään tietokonekäytössä. Hinnassa on hiuksenhieno ero Steinpurkin eduksi, mutta se onkin näistä kahdesta selvästi vanhempi malli. Äänenlaatu on molemmissa erinomainen, joten selvää voittajaa on mahdoton julistaa.
Tulipa tuotakin kokeiltua. Linux-käyttäjälle näin simppeli Focusrite näyttää olevan luotettava valinta, toisin kuin tuoteperheen isommat mallit, joiden hienouksien tuki on vielä aika hutera. Taidan palauttaa pöydälle sittenkin hyvin palvelleen UR12:n, koska se ei lipsu aivan yhtä herkästi paikaltaan eikä loimota ledejä jatkuvasti äänien läpiviennissä. Solon voin vaikka myydä pois, kun ei sille mitään todellista käyttöä ole tällä hetkellä.
Asennusprojekteja on riittänyt viime aikoina jopa yli kohtuullisen tarpeen, mutta tämän tein ainakin ihan vapaaehtoisesti ja viihteen nimissä. Nurkkiin ilmestyi taas yksi Dellin läppäri (kiitos Mutolle), Latitude e7270 i5:llä varustettuna, joten päätin kokeilla siihen Cinnamonia vanhan tutun Maten sijasta. Samanlainen Dell on ollut pari vuotta pääläppärinäni, joten Linux-toimivuus on tullut todettua hyväksi jo moneen kertaan.
Tulipas hieman huono kuva, mutta Dellikkä on yhtä kaikki Dellikkä.
Asennus sujui hämmentävän nopeasti muistitikulta, jostain syystä jopa rivakammin kuin tehokkaampiin pöytäkoneisiin. Olisiko sitten muistitikku hyvää pataa usb-ohjaimen kanssa vai onko läppärin yksinkertaisempi rauta helpompi asentaa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa Mint 20.3 meni sisään että heilahti, jonka jälkeen toki päälle normaalit päivitykset, softien asentelut, perusasetukset ja akun kalibroinnit. Mutkikkaimmaksi vaiheeksi osoittautui jälleen kerran korealaisen näppäimistön toimimaan saattaminen, mutta onnistuihan se riittävän googletuksen ja yrittämisen kautta. IBus tarvittiin tälläkin kertaa, vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla pakollinen. Juuri nyt en jaksa asiaan ruveta syvällisemmin tutustumaan, kun kerran toimii.
Lyhyen kokeilun perusteella Cinnamon+7270 on oikein hyvä yhdistelmä. Kaikki rauta wlanista näyttikseen ja hiiripädiin tunnistuu ja toimii suorilta ilman mitään erillistä räpellystä. Cinnamon kompositoi työpöydän siististi, joten edes Intelillä perinteisesti käyttämääni TearFree-asetusta ei tarvita. Muutaman kerran perusteella Dellikkä nukkuu kannen sulkiessa ja herää pirteänä kannen aukaistessa – nämä toki oli tullut jo todettua toisella koneella. Youtube pyörii, Netflix toistuu ja ohjelmat lähtevät käyntiin nopeasti. 16 gigan muisti on läppärin peruskäyttöön mukava muistimäärä, joten mikseipä tätä käyttelisi, kun akussakin on vielä eloa jäljellä. Mint 19.3:n tuki loppuu ensi keväänä, jolloin myös vanha 7270 tarvitsee viimeistään uuden käyttiksen. Jos ei ihmeempiä ilmene, niin taitaapa mennä Cinnamon siihenkin tästä vakuuttuneena.
Täydellisen matkakajarin metsästys jatkuu edelleen. Tällä erää kaupasta lähti mukaan Anker Soundcore Motion Plus. Aiemmista vaihtelevista kokemuksista johtuen suttasin projektiin toiveikkaasti tällä erää hiukan enemmän rahaa, 125 euroa. Pötkö ei olekaan ihan pienemmästä päästä, mutta vielä varsin hyvin vaikkapa reppuun menevä. Paino on samoin jo tuntuva (noin kilo), mikä asettaa kanniskelulle omia puitteitaan. Mustan purnukan yleisilme on tavanomainen, muttei onneksi mitenkään ruma. Runko vaikuttaa tukevalta, tosin kumipäällysteeseen jää helposti sormenjälkiä. En ruvennut upottamaan Motionia mihinkään sankoon, vaikka sen pitäisi ilmeisesti olla hyvin vedenkestävä niin kauan kuin oikean reunan portit on peitetty korkillaan.
Jos vielä yksi kajari?
Lataus tapahtuu nykyaikaisesti USB-C:llä, minkä lisäksi samaisen korkin alta löytyy itselleni ehdoton liitäntä miniplugille. Mukana tulee molemmat johdot, jos nyt ei kovin pitkät sellaiset. Valmistaja lupailee käyttökelpoista 12 tunnin akkukestoa, mutta se lienee todella pienellä äänenvoimakkuudella, koska alta tunnin testisessio haukkasi 10 % latauksesta. Päivitän alle, kun tulee matkakäytöstä enemmän todellisia kokemuksia. Langaton toisto BT:n kautta onnistui nopealla kokeilulla asiallisesti, mutta ikävänä miinuksena BT:n käyttö katkoo aux-liittimestä tulevaa ääntä, vaikkei puhelimella oikein edes tekisi mitään. Päällä on mukavantuntuiset napit oikein kytkimillä äänenvoimakkuutta, BT-paritusta, bassobuustia sekä biisien vaihtamista varten – viimeksimainitut on tosin toteutettu aika kummallisesti yhtä nappia rämpyttämällä. Äänenvoimakkuuden säädössä on jokseenkin isot hypyt: vastaan tuli jo tällä testailulla tilanne, että haluttu voimakkuus olisi ollut kahden askeleen välillä.
Ja sitten pääasiaan eli äänenlaatuun. Vakioasetuksilla ilman buustia bassoa on kovin vähän ja buusti päällä taas liikaa. Basson ylikorostaminen DSP:n voimin myös puurouttaa keskiääniä, joten kumpikaan asetus ei ole sinältään sopiva. Ennen vanhaan tilanne olisi joko ollut vain hyväksyttävä tai ruvettava räpeltämään korjausta tietokoneen päässä, mutta onneksi kännykkään ladattavan appiksen avulla säätöjä voi muokata vapaammin. Laitettuani equun vain pienen buustin bassoon rupesi ääni kuulostamaan jo asiallisemmalta. DSP tekee silti välillä jotain hiukan omiaan, minkä huomasi aaltomuodoiltaan hyvin puhdasta SID-musaa kuunnellessa. Äänenvoimakkuutta voi säätää samasta sovelluksesta, mutta piuhalla soittaessa sekin aiheuttaa äänen katoilua. Olisikohan tämä ollut ihan mahdotonta tehdä toisin?
Tyypillisesti BT-kajarien elementit sojottavat joko suoraan ylös tai sivulle, mutta Anker päätti kallistaa niitä hieman ylöspäin, mikä lieneekin pöydällä olevalle pötkölle ihan hyvä ratkaisu, sillä ääni ei heijastu aivan yhtä innokkaasti heti kovasta pinnasta. Kaiuttimen sijoittelulla tuntuu olevan kohtuullisen paljon merkitystä, sillä korostus muuttuu etäisyyden myötä reippaasti. Eräs käyttökohteeni Motionille tulee olemaan leffakajari, jolloin volaa on hyvä olla, koska joidenkin leffojen äänet ovat niin surkeaa pihinää. Ääntä pötkylästä tosiaan lähtee jopa yllättävän paljon, mutta jossain kohdassa mukaan ilmaantuu tuttu purkkimaisuus, joten järkevimmät volot ovat aika maltilliset. Sekalaisissa lukemissani arvioissa äänenlaatua on jopa kehuttu; itse en nähnyt siinä mitään erityistä kehuttavaa (mikä vahvistaa herkästi näkemystä siitä, että jotkut “arviot” ovat lähinnä maksettuja mainoksia).
Värkin koko leveys on 25 cm ja vasemman ja oikean laidan kauimmaisilla elementeillä on 20 cm etäisyyttä toisistaan, joten jonkun sortin stereokuva on mahdollinen. Käytännön testailun perusteella sellaista tosiaan onkin, mistä saattaa olla leffojen kanssa jotain marginaalista iloa. Läheltä kuunnellessa kajarin sisäisen kohinan voi erottaa selvästi, mutta toiston aikana tai normaalilta kuunteluetäisyydeltä se ei onneksi erotu. Laatuvaikutelmaa moinen kohina ei toki paranna. Positiivisena puolena Motion ei vingu, jos sitä lataa toiston aikana läppärin USB-liittimestä – vinkuna on ollut riesana omistamissani JBL:issä ja Rockbox Brickissä. Erillisellä laturilla nekin sentään pysyivät hiljaisempina.
Kuten arvelinkin, Graalin maljaa ei vieläkään löytynyt. Ehkäpä toisena vaihtoehtona harkitsemani Marshall olisi ollut parempi valinta, mutta se olisi ollut vieläkin kalliimpi ja painavampi. En tässä vaiheessa jaksa enää uskoa, että sitä täydellistä matkakaiutinta on olemassakaan, vaan aina on pakko tehdä kompromisseja koon, hinnan, ominaisuuksien ja äänenlaadun välillä. Näin ollen Anker Soundcore Motion Plus saa arviokseen 3,5/5 “ihan kiva”. Lisään alle, jos jotain uutta ilmenee pidemmän käytön myötä.
edit: Pötkö tukee normaalin SBC:n lisäksi aptX:ää, joten ainakin Androidista pitäisi saada vähän parempaa äänenlaatua. iLaitteista heikommin. Kantavuus tuntuu olevan varsin hyvä.
Vanha kotipalvelin vuodelta 2018 palveli asiallisesti reilun neljä vuotta, mikä oli melkeinpä yli odotusten purkin halpuuden ja muovisuuden huomioiden. Viimeisin uptime kipusi yli 800 päivän, mutta sitten tapahtui “jotain” eikä kone enää suostunut muuta kuin polttamaan virtalediä. Siispä kiireesti korvaava tuote tilaukseen – uhkarohkeasti toinen Gigabyten halpis eli BRIX GB-BMCE-4500C. Tuulettimeton Celeron 4500 on kenties hulppeasti parempi kuin edellisessä, mutta nykymittapuulla silti aika vaatimaton prosu. SATA-levyn otin vanhasta koneesta, joten ainoaksi erikseen ostettavaksi komponentiksi jäi neljän gigan DDR4-läppärikampa, joka riittää tähän tarkoitukseen ihan mainiosti.
Pikkupurkki on pikkupurkki.
Toiveikkaasti kuvittelin, että vaihto olisi pikkujuttu, vaan sitten kävi nopeasti ilmi se ikävä seikka, että SSD:lle on asennettu BIOS-buuttaava MBR, jota tuoreempi Gigabyten EFI ei osaa käsitellä. Eli uusiksi meni koko käyttis ja tiedot piti tyhjentämistä varten laittaa väliaikaisesti toisaalle talteen. Ensinnä yrittelin asentaa oikein uuden koulun tuoretta tekelettä, Ubuntu Serveriä, mutta se jäi juntturoimaan jonkin (umpiturhan) pilvipalvelunsa kanssa heti buutissa. Siispä paluu todellisuuteen ja ineen tuiki tavallinen Debian kuten ennenkin. Ssh, Samba, kiinteä IP DHCP:llä, kotiverkon hostnamet ja pari pikku muuta säätöä eivät kauan aikaa vieneet, mutta tiedostojen letkutus takaisin hieman pidempään.
Mukavana pikku detskuna BRIX buuttaa ihan iloisesti ilman näyttökaapelia. Vielä pitää testata, tarvitaanko ainakin näppis, minkä jälkeen asiat ovat taas toivottavasti ennallaan – ehkäpä jopa hieman paremmin – ja rotjake saa siirtyä pois silmistä toimittamaan tiedostopalvelimen virkaansa. Ja kyllä, nassikka olisi monessa suhteessa järkevämpi avaimet käteen -ratkaisu. On tässä hieman enemmän tekemisen makua edes, jos ei sitten muuta. Palvelinkäytössä bluetoothit, usb-portit, äänipiirit, wlanit ja 4k-resot eivät mitään hyödytä, mutta on helppo kuvitella, että jossain toisaalla samainen purkki pyörittää infonäyttöä, ohjaa valoja tai toimii jopa höyhensarjan toimistotietokoneena.
edit: Jäähdytys ei näytä olevan lootan parhaita puolia. Vaikka kellotaajuus on tyhjäkäynnillä vain 700 MHz, huitelee prosu idlenäkin 60 asteessa, joten hirmu vakuuttava tämä passiivijäähdytys ei ole. Nimellistä 2,8 GHz turbotaajuutta ei pitkään pusketa stressitestissä, vaan sieltä tullaan rivakasti alas. Näin korkeat lämmöt kroonisesti eivät edesauta komponenttien kestävyyttä, mutta jooh: markalla sai taas markan tavaraa.
Or maybe some other games and similar keyboards too. Anyway, my son has on his Linux PC a cheap Deltaco gaming keyboard, which doesn’t have a separate delete key. Previously it was no issue, as you could remove troops and buildings using backspace when playing War Selection. At some point, however, Glyph Worlds removed backspace “support”, leaving only the delete hotkey active. This wouldn’t be so bad if Deltaco’s Del key wasn’t in fact numpad delete with a different keycode not supported by the game. Duh. Some simple command line magic will fix the issue temporarily:
xmodmap -e "keycode 91 = Delete"
Normally the key in question produces KP_Delete, which is happily accepted by most software. After this little hack you get the wanted Delete symbol instead and all should be fine. You can of course map any other key for the purpose as well, xev will reveal you the keycodes.
Ja lyhyesti samma på finska. Jos näppiksestäsi puuttuu “tavallinen” delete-nappi, kuten tässä tapauksessa Deltacon halvasta pelinäppiksestä, et pysty poistamaan joukkoja ja rakennuksia Linuxin War Selectionissa. Syynä on se, että Deltacon Del-näppäin tuottaa väärän symbolin (KP_Delete eikä Delete). Yllä näkyvä rimpsu korjaa ongelman väliaikaisesti. Minkä tahansa muun napin voi myös mäpätä toki tarkoitukseen – xev kertoo, mikä on kunkin napin numero.
Tietokoneita putsanneille tuttua tavaraa ovat paineilmapullot, joilla pölyt saa vauhdilla liikkeelle. Tuttua lienee myös se, että ne ovat aina loppu, maksavat paljon, ruiskivat ponneainetta, jäädyttävät herkät komponentit ja jäävät lojumaan tyhjinä nurkkiin. Käytetty ponneaine voi olla myös syttyvää, jolloin laitteita ei voi puhdistaa niitä sammuttamatta (nimimerkillä Lieskat videotykkiin). Räpellykseen lopulta kyllästyneenä aloin tutkia, saisiko tilalle hankittua jotain järkevämpää. Google kertoikin pian, että kuudenkymmenen euron hintaan myydään verkkovirralla toimivia nk. ilmapuhdistuslaitteita. Ostohousut jalkaan ja eilen pääsin noukkimaan postista CompuCleaner Originalin:
Itse (fallinen) vehejes sekä suulakkeet
Härpätin ei ole kovin suuri ja siinä on tukeva kahva, joten sillä saa osoiteltua kohtuullisen kätevästi ahtaisiinkin paikkoihin. Painoa on odottamattoman paljon, mutta ei mitenkään kohtuuttomasti. Se tärkein ominaisuus eli ilmanpaine on ainakin kohdallaan: onkaa riittää niin paljon, että KomputaattoriKliinerin kanssa on oltava jopa hieman varovainen, ettei sillä tärvää hennompia komponentteja tai kenenkään tärykalvoja. Ilmavirran voimakkuuteen ja muotoon voi vaikuttaa vaihdettavilla suulakkeilla. Purtilon pohjassa on irrotettava suodatin, joka puhdistaa sisään menevää ilmaa. Toistaiseksi en ole siivonnut kuin yhden näppäimistön, mutta varsin lupaavaltahan tämä vaikuttaa. Ainoa merkittävä ongelma laitteessa lienee sen mölinä, joka vastaa suunnilleen kovaäänistä imuria – naapurisovun nimissä yöllä puhaltelua kannattanee harkita pariin kertaan.
Reilun parikymmentä vuotta palvelleet Sonyn MDR-CD380:t antoivat periksi juniorin murjonnassa, joten tilalle piti saada jotain muuta. Lapsiperheessä avoimet luurit ovat melko must, jotta jälkikasvu kuulee ohjeistusta ja toisaalta siksi, että sivusta huomaa liian korkeiksi nousseet äänentasot. Perheessä jo olleet Sennheiserin HD 599:t olivat herättäneet luottamusta, joten jangsterille hankittiin pykälän edullisemmat HD 559:t video- ja pelikäyttöön. Hinnaksi tuli posteineen reilut 90 euroa, mutta näitä on näkynyt sekalaisissa tarjouksissa vähän halvemmallakin.
Ensisilmäyksellä eroa kalliimpaan malliin ei juuri huomaa: mekanismi on samanlainen, molemmissa on mukavat (jos ehkä herkästi pölyyntyvät) kangastyynyt ja johto on näissäkin irrotettava. Yleisfiilis on se, että luurit näyttävät hintaansa äveriäämmiltä. Kustannussäästöt ilmenevät sentään siinä, että 559:n mukana tulee vain pitkä kaapeli isolla kuulokeliittimellä, siinä missä 599:n varusteissa oli adapteripulikka 3,5 mm liittimeen sekä lyhempi johdonnysä mobiilikäyttöön. Aika moni saattaisi ottaa mieluummin suoraan sen pienemmän liittimen läppäriin, pöytätietokoneeseen, tablettiin tai kännykkään kytkemistä varten. Ehkä kyse on uutuudenkankeudesta tai sitten pelkästä kuvittelusta, mutta 559:t tuntuvat istuvan päässä hiukan napakammin; molemmat ovat mukavuudeltaan joka tapauksessa erinomaiset. 50 ohmia on riittävän pieni impedanssi, jotta monenlaiset laitteet jaksavat tuutata näihin riittävällä vololla.
– Sennheiserin viisviisysei me ostellaan. – Vai niin. Miltäs ne näyttävät? – Senkuilt, herra majuri. Senkuilt Senkut näyttävä.
Suurin ero kermanväriseen isosiskoon tulee äänenlaadussa. Siinä missä 599:t ovat miellyttävät “hifi-kuulokkeet” (eivät mitenkään monitorimaisen värittömät), 559:ssä on näin maallikonkin korvaan jokunen harmillinen ongelma. Pitäähän 70 euron hintaeron jossain sentään näkyä, tai jotain. Ensimmäisenä huomasin korostuneen basson, joka varasti huomion joissakin biiseissä. Toinen kipukohta on keskiäänien tietty puuroutuminen. Diskantit kuuluvat selkeämmin, vaikka korkeimmissa taajuuksissa huomaakin pehmenemistä – tämä voi toki olla kuulijasta riippuen jopa ihan tervetullutta. Parhaimmillaan viisviisysit ovat siten peleissä ja leffakäytössä, kun taas erityisen musikaalisiksi niitä ei voi kehua. Onneksi käyttökohde oli perheessä juuri sopiva 🙂
edit: Kännykkäkuvasta tuli huonossa valaistuksessa jotenkin ruskehtava. Luurit näyttävät oikeasti mustilta.
