Hankin Acer C710 -Chromebookin muistaakseni 2013 ja se palveli kohtuullisen hyvin kevyessä käytössä jokusen vuoden. Isona plussana mallissa olivat kohtuullisen täysi näppis (myöhempiä karsittiin), vaihdettavat muistit ja normaali 2,5″ kiintolevy, joka oli helppo vaihtaa SSD:hen. Kehittäjämoodi ja Crouton kohensivat kummasti elämänlaatua, kun Chrome OS:n rinnalle sai pyörimään Linux-softat, jotka täydensivät rajallista ohjelmavalkoimaa. Jossain vaiheessa totesin, ettei Chrome OS oikeastaan tehnyt mitään itselleni hyödyllistä, joten asentelin koneeseen SeaBIOSin ja normaalin Mintin, joka toimikin kelpo lailla lukuun ottamatta valmiustilaa.
Aika ajoi kuitenkin lopulta Chromebookin ohi, kun tehot alkoivat käydä riittämättömiksi ja akkukin hiljalleen lerpahti. Kone oli käytännössä joutilaana kaapissa muutaman vuoden, kunnes päätin entisöidä sen alkuperäiseen asuunsa: tarrat vek (tunnin kihnutus) ja Mintin tilalle takaisin Chrome OS. Jälkimmäinen tehtävä vaikutti lähes toivottomalta, koska olin joko tuhonnut tai hukannut järjestelmän palautusimagen, eikä laitetta periaatteessa palauteta ilman sitä luonnontilaan. Ohjeiden avulla sain kuitenkin firmiksen takaisin, sillä asennusskripti osasi ladata ja modifioida alkuperäisen tiedoston – ainakin C710:lle.
Ihan helposti palautus ei sittenkään tapahtunut, sillä käyttis palautetaan vielä erikseen ja siihen tarvittava työkalu ei toiminut Linuxilla. Googlaus auttoi jälleen ja sain tehtyä palautustikun onnistuneesti … paitsi että kaksi ensinnä kokeilemaani tikkua eivät toimineet syystä tai toisesta. Lopulta sentään Kingstonin vanha rähjäinen DataTraveler osoittautui toimivaksi.
Näin vanhat Chromebookit eivät ole enää päivitysten piirissä, vaikka rauta sinänsä ei olekaan juuri heikompaa kuin huonoimmissa uusissa ‘bookeissa. Chrome OS jää niin ollen versioon 65.x, joka ei valitettavasti riitä uusiin kiinnostaviin ominaisuuksiin, kuten Android- ja Linux-softien ajamiseen. Ikä painaa konetta muutenkin pahasti, joten se luultavasti pääsee jo viettämään eläkepäiviään kaapin nurkkaan ilman työvelvoitteita.
Hankinpa tuollaisenkin kalikan mielenkiinnosta ja kaiken varalta, kun 23 euron hinta ei päätä huimannut. Kiinnosti myös se, kuinka hyvin tai huonosti hän on tuettu Linuxissa. Siispä tärkein alta pois: toimii ihan hyvin. Mitään massiivista testailua en parin tunnin aikana ehtinyt tehdä, mutta ainakin videoiden, ämppärien ja pelien äänet toimivat kakomatta niin kuulokkeilla kuin kajarillakin. Luurini ovat 120-ohmiset, mikä on monille pikkulaitteille, kuten kännyköille liian paljon, mutta Creative jaksoi noitakin riittävästi puskea – kovin paljon kankeammalla kuormalla välttämättä ei.
Windowsille ja Mäkeille on softa, jolla voi säätää pulikan asetuksia, joista merkittävä olisi lähinnä kuulokkeiden impedanssin valinta (ajureita on sen puoleen parjattukin ja sekalaisiin ongelmiin on ehdotettu ratkaisuksi geneerisen USB-ääniajurin käyttöä). Oletuksena käytössä on äänekkäämpi moodi, mikä omille luureilleni hyvin sopikin, mutta joka voisi olla liikaa vaikkapa korvanapeille. Joissakin arvioissa on valitettu suhinasta, jota ainakaan omassa Plasterissani ei ilmennyt. Aivan täysiä pisteitä kalikka ei saa äänenlaadusta, sillä jotain pikku rohinoita hiljaisissa äänissä erotti jopa minun puukorvani; näyttökortti ja prosessori eivät sentään kuuluneet läpi. 3,5 mm ulostulon lisäksi mukana on samanlainen liitäntä mikrofonille, josta voin yksittäisen kokeilun perusteella sanoa lähinnä, että toimii: ääntä tallentuu.
Itselläni ei tälle ole juuri välitöntä käyttöä, mutta ei sellaisia tarvitse sentään väkisin keksiä: häiriöisen tai huonosti tuetun sisäisen äänipiirin korvaaja, mikkisisäänmeno laitteeseen, josta se puuttuu, tai pelastaja siihen kammottavaan hetkeen, kun läppärin hentoinen kuulokeliitin tärvääntyy. Kokonsa puolesta Play kulkee kätevästi mukana eikä vie pöydältä juuri tilaa. Liittimen ja Blasterin välissä oleva johdonpätkä helpottaa sijoittelua ja tarjoaa hieman turvaa USB-portille. Tähän hintaan ei ihan ihmeitä voi kuvitella saavansa, joten kunnollista USB-äänäriä halajavan kannattaa suosiolla pulittaa se muutama kymppi enemmän.
Jokainen minut paremmin tunteva tietänee, että sydämeni sykkii Applen langallisille pikkunäppiksille (A1242), joita myytiin 2009–2010 erikseen ja iMacien mukana. Pidempään myyty langaton malli, “Wireless”, on tuntumaltaan ja kooltaan vastaava, mutta syö paristoja kovaa kyytiä, minkä lisäksi mukana saa tietysti Bluetoothin ongelmat. Aikakauden iso versio (A1243) on sekin kelpo tuote ja helpompi hankittava, mutta kooltaan jo melkoinen skeitti pienempään tottuneelle. Läppäreissä oli niin ikään pitkään samanlaisia chiclet-näppiksiä, ennen kuin ne totaalisesti pilattiin 2016.
A1242 on kestävä, mutta silti näppäimistö, joten sekin saattaa ruveta prenkkaamaan pidemmän päälle. Itselläni ei ole yhtään vielä kokonaan levinnyt, mutta annoin jo poitsulle eteenpäin ensimmäiseni, kun joidenkin nappien tuntuma alkoi mennä kulahtaneen puolelle. Jemmassa on vielä kolme, joten eiköhän perhe pysy näppiksissä jokusen vuoden – ja jos nurkissa on näitä joutilaana, niin voin tarjota ihan rahaa 🙂
Näppäinten tekstit ovat maalattuja, joten vuosien takomisen jälkeen kirjaimet alkavat häipyä useimmin taotuista napeista (A, S, E) pois. Hieman erikoisempi ilmiö on se, kuinka nappeihin kuluu kynsistä kuoppia. Tämä “vika” on lähinnä esteettinen, ja jos se liikaa rasittaa, niin vastaavasta tuotteesta voi napsia näppäinhattuja tilalle. Itse hankin juuri varaosiksi langattoman version, joilla ei ole yhtä paljon tunne- eikä käyttöarvoa. Oikeampi ongelma on se, kuinka A1242 kerää sisuksiinsa erilaista sontaa pölystä pullanmuruihin, mitä myötä tuntuma ja toimivuus saattavat heiketä.
Puhdistamista varten näppäinhatut pitää närppiä irti, mikä on sinänsä helppoa, mutta pitää tehdä oikein. Väärästä reunasta kammettaessa hentoinen saksimekanismi kun saattaa tärvääntyä. Nyrkkisääntönä on, että kirjaimet lähtevät irti yläreunasta ja pikkunapit vasemmalta – ihan 100 % en voi tämän luvata pitävän paikkaansa, ja erikoisnapit kuten mutkikas välilyönti ovat joka tapauksessa hiukan oma lukunsa. Näppäinhatun alta paljastuu kaksiosainen saksisysteemi, jonka saa irti samasta päästä kuin näppäintä kammettiin. Jos ei lähde kohtuudella kampeamalla, niin sakset voi irrottaa toisistaan nivelen kohdalta. Takaisin hattu menee helposti juuri toisin päin, eli ensin ala- tai oikea reuna paikalleen ja sitten painetaan keskeltä.
Saksimekanismin korjailu on jokseenkin toivotonta puuhaa, sillä muovi on ohutta ja yksityiskohdat kovin pieniä; kannattaa vaihtaa toisesta näppiksestä tai eBayn varaosasta koko härpätin kerralla. Läppäreissä pitää huomioida lisäksi se, että mekanismeja on ehtinyt olla useampia erilaisia. Viimeinen hajoava ja itse huollettavissa oleva osa on keskellä sijaitseva kuppimainen silikoninänni, joka saattaa vuosien varrella irrota liimauksestaan ja lähteä kävelemään väärään paikkaan. Luulin niiden olevan kiinteitä, mutta ehei. Liimasin yhden pikaliimalla takaisin paikalleen, mutta en osaa sanoa ratkaisun kestävyydestä: varaosan voi jälleen nypätä jämänäbäristä tai ostaa eBayltä.
Jos pohjimmaisena oleva näppäinkalvo (membrane) vaurioituu, niin kintaat voi lyödä suosiolla tiskiin: pohja on tukevasti liimattu kiinni koko matkalta – onhan noitakin joku aukonut, mutten ole vakuuttunut homman järkevyydestä. Ohuehkon johdon rispaantuminen on hieman huolettanut, etenkin kun tuntee laturien ja iPhonejen johtojen heikkouden, mutta toistaiseksi moista ei ole tapahtunut, sillä pöydällä hankausta ja vääntelyä on onneksi vähän.
Asianomaiset osat ja hieman röhnää.
PS. Jos langatonta mallia ei käytä pitkään aikaan, kannattaa paristot ottaa pois. Ensinnäkin ne kuluvat itsekseen, minkä lisäksi voin kokemuksesta kertoa, että vuotaneiden paristojen pihalle repiminen ei ole yhtään hauskaa puuhaa. Vuodon sattuessa kannattaa ottaa muovinen luukku pois keskeltä ja yrittää törkkiä pattereita pois sieltä kautta.
Jo jonkun aikaa jatkunut “edullinen hyvä matkakajari” -missioni sai taas jatkoa, kun Prismasta lähti mukaan noin 50 egellä SonySRS-XB12. Aiempia yrityksiä ovat olleet:
Remingtonin nimissä myyty vanha purkki, jonka bongasin ilmaiseksi kierrätyshyllystä. Lelu mikä lelu, mutta useimmat läppäriäänet niukasti voittaa.
JBL Go – näppärän kokoinen ja kirkasääninen pikku laatikko, mutta kaipasin vähän bassopäätäkin.
JBL Charge 2+ tarjosi juurikin sitä, hieman kumeassa muodossa ja liikaakin. Häiriöaltis latauksesta tämäkin (ei voi ladata ja toistaa samasta koneesta), mutta pahin ongelma olivat kuitenkin sumeat diskantit.
Rockbox Brick, joka on “ihan okei” etenkin akkukestonsa puolesta. Suurimpana ärsytyksenä taipumus ottaa häiriötä niin BT:stä kuin latauksestakin.
Kovin pitkällistä kokeilua en ole vielä Sonylle ehtinyt suorittaa, mutta vaikuttaa toistaiseksi lupaavalta: bassoa löytyy sen verran kuin voi kohtuudella odottaa (pöytä tärisee!) ja eri äänialueet toistuvat selkeästi. Ylemmät keskiäänet puskevat hiukan läpi, mutta korostus saattaa käytössä pidemmän päälle toki tasaantua. Pientä purkkimaisuutta ei oikein voi välttää tässä kokoluokassa, mutta kovallakaan vololla ääni ei intoudu juuri säröytymään.
Sony lupailee kajarille 16 tunnin akkukestoa, mitä en ehtinyt vielä todentaa. Pönttö on hyvin tukevan oloinen ja kestänee siten kohtuullista murjomista reissussa, mistä tietysti plussaa. Nappeja painellessa ei tarvi arvailla, kiitos kohokuvioiden ja kytkinten. Purkissa on mikki puheluja varten ja kaksi SRS:ää voi ketjuttaa, jos haluaa stereoääntä ja lisää ytyä toistoon – näitä en tullut kokeilleeksi, eikä kännykkäkäyttö muutenkaan ole omista käyttökohteistani tärkein. Lopputulema on toistaiseksi kaikkiaan positiivinen, mutta lisäilen alle, jos jotain kökköä ilmenee.
Tukeva pöydäntäristin.
edit: ääni riippuu paljolti siitä, mihin kajari on sijoitettu, kuten näissä on usein tapana. Turhan lähellä ylöspäin sojottava diskantti osoittaa suoraan korvaan, joten pitäisin purnukkaa vähän kauempana. Alaspäin osoittavaa bassoa voi muokata halutessaan korottamalla kajaria tai laittamalla sen pehmeälle alustalle.
edit2: ärsyttävänä detskuna Bluetooth-ledi vilkkuu koko ajan, jos purkkia ei ole yhdistetty, vaikka kuluttaja haluaisikin kuunnella musaa kaapelilla. Saahan sen teipattua tai käännettyä pois päin, mutta hölmöä silti.Satunnaiseen kännyyn yhdistäminenkin lopettaa vilkunnan toki.
Poitsun pelikone meni Stress-testailussa 83°C hujakoille, mikä tuntui vähän liialliselta, kun i7-4770:n Tcase on noin 73°C ja oletetaan 10 asteen ero Tjunction:iin. Normaalikäytössä lämmöt ovat tietysti tuosta kaukana, mutta vaikkapa Handbrake sai sekin seepun 80 asteen nurkille. Ensimmäisenä yritelmänä siivosin jälleen kerran lämpötahnat pois ja laitoin uudet tilalle kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti pahvinpalalla tasaiseksi ohueksi kerrokseksi kaapimalla. Pieni parannus jo sekin: huippulämmöt putosivat 81 asteeseen.
Useimpia prosessoreja ajetaan vakiona hiukan liian korkealla jännitteellä, jotta ne kaikki varmasti toimisivat. On viime kädessä ihan säkästä kiinni, millaisen yksilön on sattunut saamaan, mutta netskun perusteella Haswelleissa pitäisi olla runsaastikin pelivaraa, sillä säätäjät ovat saaneet jännitettä pudotettua yli satakin millivolttia ilman ongelmia. Pienemmästä jännitteestä seuraa pienempi lämmöntuotto, mikä puolestaan realisoituu heti koneen viilenemisenä ja tuulettimen vähempänä pärinänä, ja läppärien tapauksessa parantuneena akkukestona. Suuressa mittakaavassa prosessorin käyttöiänkin pitäisi kasvaa.
Linuxissa tarvittava työkalu on simppeli Intel-undervolt, jonka kääntämisessä ei paljon vaivaa vaadittu (ensin pitää vain asentaa msr-tools-paketti). Asetustiedosto on yksinkertainen ja sitä räpellettyään riittää ajaa intel-undervolt apply. Muutokset eivät tallennu pysyvästi mihinkään, joten buutti palauttaa koneen ennalleen mahdollisten sählinkien jälkeen. Kun sopivat arvot ovat löytyneet, voi komennon laittaa johonkin haluamaansa systeemin käynnistystiedostoon.
En ryhtynyt kovin hanakasti etsimään pienintä mahdollista volttimäärää, koska rajatapauksissa kone muuttuu satunnaisen epästabiiliksi, mikä voi ilmetä vasta pitkän käytön jälkeen. -100 mV pitäisi olla tyypillinen toimiva lukema, mutta -80 mV:n toimivuuden testattuani jätin pysyväksi lukemaksi varman päälle -70. Lämpötilaero Stressin kanssa oli jo silläkin vaikuttava 6°C: pitkän puksutuksen jälkeenkin kivi jäi 75 asteeseen. Välimuistin alikellotuksesta ei tuntunut seuraavan vastaavaa hyötyä, ja GPU on jo muutenkin poissa käytöstä erillisen näytönohjaimen vuoksi. Näillä puheilla siis vaikuttaa hyvältä, eikä mitään sekoilua ole ilmennyt ainakaan toistaiseksi – Handbrake pakkasi pitkän elokuvan ongelmitta eikä lokeihin kerry epämääräisiä virheitä.
edit: Sleepissä käynti nollaa asetukset 🙁 Paikkaan /lib/systemd/system-sleep laiskasti skripti, jossa on samainen apply-rimpsu ja johan pysyy.
edit2: Pikkukotelossa oleva i5-4590S reagoi ihan hyvin sekin – viitisen astetta pudotusta -80 mV:lla. 4770 ei tunnu sekoilevan edes -100:lla, mutta jatketaan testejä.
edit3: Läppäri ei suostunut jostain syystä volttisäätöön. Ehkäpä prosu (3320M) on liian vanha tai sitten työkalu ei muuten tue sitä. Sen sijaan Terpan i5-4670 reagoi hyvin ja jopa -100 mV tuntui toimivan ok – mielenrauhan vuoksi jätettiin säätö -70:een, kun lämpötilakaan ei enää tuntunut juuri putoavan pienemmillä volteilla.
edit4: Ryzen 3700x käy kohtuullisen kuumana pikkuruisen corensa vuoksi. Alivoltitin sitä biosin kautta 50 mV, mistä seurasi kolmen asteen pudotus. Vähemmällä sähköllä ei Ryynänen enää toiminut vakaasti.
I had an old Core 2 Duo based Mac Mini lying around with next to no use: too slow for desktop or video player use, too hot and noisy as a home server. OS X support had ended years ago, so pretty much the only sensible option for the operating system was some flavor of Linux – a supported version of Windows would most likely mean sticking to 32 bits and 3 GB of memory (one gig is lost because of the chipset) isn’t too much either.
It wasn’t too smooth sailing with Linux either, though. My Mini is somewhat of an oddity with a 32-bit EFI firmware but a 64-bit capable CPU. Unfortunately the combination means that normal 64-bit distros won’t boot and install. There are EFI hacks, such as rEFIt, which might let you work around the issue, but fortunately there was no need for that, as Matt Gadient has made available several modern 64-bit distros for 32-bit EFIs right here. For some reason Lubuntu didn’t boot properly after the installation was complete, so I settled for a comparable Debian+LXDE combination.
Getting Debian to run was not a biggie, apart from figuring out how to change the desktop environment to LXDE. What I had in my hands was still an underpowered, somewhat boring box with no particular use. However, I also own a DVI-composite/s-video adapter, which held promise of plugging the machine into the (t)rusty old Philips for some CRT goodness. Debian did boot with the dongle and displayed a little corner of a larger screen in black and white. I was already about to give up, but with these instructions the situation improved greatly. Do note that the output might be called TV1 instead of TV. Some more tweaking with xrandr landed me PAL colors and proper borders. The xorg.conf setting for the TV standard didn’t seem to work but this did:
xrandr --output TV1 --set "mode" PAL
Border names have changed to “left margin” etc. as well (see xrandr –verbose for all the parameters). With little testing videos seem to play without tearing using VLC as long as the controls aren’t onscreen. Mplayer seemed to be more robust, but curiously it worked better if you switched to fullscreen using the f key instead of the -fs command line parameter – even 50 fps scrolling was silk smooth. My other test case was SCUMMVM, which seemed to tear a bit, but otherwise worked beautifully. A C2D is enough for MT-32 emulation too, unlike Raspberry Pi 1. Oh well, I might not actually use the Mini much for anything even with all this, but at least it was nice to see that PAL is perfectly possible on Linux using the Apple dongle.
Perjantain välipalana toimi säätöprojekti, jossa Asus EeeBox EB 1036:sta tehtiin Terpalle kotipalvelin. Edullinen pikkupurkki on aikansa (2014) lapsi: Celeron J1900, neljä gigaa muistia ja mekaaninen 320 gigan kieputin eivät ole työpöytäkäytössä enää sitä kuuminta hottia, mutta eiköhän moinen pikkupalvelimeksi taivu hyvinkin, varsinkin kun verkkotökkeli on gigabitin mallia. Muistia saisi ineen enimmillään kahdeksan gigaa kahdella 4-gigaisella DDR3L-kammalla, mutta juuri sopivia ei nyt sattunut olemaan nurkissa – muistipaikoissa lukee 1.5 V, mutta se on puppua.
Mukana seurannut Windows 10 muistia haukkaavine työpöytineen ei ole järkevä valinta tällaiseen käyttöön, joten katse suuntautui oitis Linuxin suuntaan. Debianin asennusohjelma jämähti jostain syystä laitteistontunnistukseen, joten firmispäivitysten ja muutaman muun säädön jälkeen piti antaa periksi ja koittaa Ubuntu Serverillä. Asennusohjelma oli jokseenkin oudon näköinen, mutta mitäpä tuosta, kun sillä käyttis kunnialla koneeseen hurahti. Olin hieman olettanut, että Ubuntu asentelisi sivussa kaikenlaista turhaa, mutta levyn- ja muistinkäyttö olivat lopulta varsin maltilliset. SSH-palvelin, Apache ja Samba asentuivat tuttuun tapaan heittämällä, minkä jälkeen loput säädöt sai jo hoidettua etänä. Tiedostonjako Samballa ajeli ensimmäisissä tosielämän testeissä kunnioitettavaa 66 Mt/s nopeutta, mikä ei jääne paljon läppärilevyn kirjoitusnopeudesta.
Varsinaisessa käyttöpaikassa purkki on tietysti tarkoitus jemmata komeroon ja unohtaa sinne hoitamaan tehtäviään ilman jatkuvaa sorkkimista. Tässä tapauksessa Asuksen hiljainen pikku tuuletin on hyvä asia, sillä passiivijäähdytys suljetussa tilassa ei välttämättä toimisi riittävästi. EeeBox suostui buuttaamaan ilman näppäimistöä ok, mutta syystä tai toisesta ei ilman näyttöjohtoa. Ilmeisesti joko firmis tai GRUB haluaa näyttää grafiikkaa, ja siihen meno tyssää. Omassa samantapaisessa Gigabyten pöntössäni ongelman sai kierrettyä pakottamalla GRUBin tekstitilaan, mutta Asuksessa vastaava jekku ei toiminut. Tällä hetkellä siis uudelleenkäynnistys vaatii hetkellisen näytön kytkemisen. Jollei ohjelmallista ratkaisua ilmene, on kiinalaisella myynnissä myös muutaman euron HDMI-pulikoita, jotka huijaavat konetta kuvittelemaan perässä olevan näytön.
Kaivelin naftaliinista ensimmäisen polven Raspberry Pi:n, joka ei ole pariin vuoteen juuri käyttöä nähnyt. Suurin Raspi-huuma on muutenkin jo laantunut, vaikka aiempia malleja selvästi tehokkaampi nelosversio saikin jälleen näkyvyyttä. Pitkään yhteensopivana pysynyt tuotesarja on venähtänyt sen verran laveaksi, että aivan kaikki ei enää toimi: vanhemman pään mallit eivät jaksa puskea viimeisimpiä softia hitaan prosunsa sekä vähäisen muistinsa vuoksi, ja toisaalta uudet mallit eivät aja vanhoille kovakoodattua kamista pienten laitteistoerojen vuoksi.
Varsinainen motivaatio Raspin näpeltämiseen oli saada modernista laitteesta kuvaa videomonsuun. Mac Mini ei oikein suostunut yhteistyöhön Linuxin kanssa, ja kyseiselle vanhukselle saatava viimeisin OS X on puolestaan käyttökelvottoman vanha. Ensimmäisen polven Rapsuttimista lähtee kuitenkin vielä kauniisti compositea pihalle suoraan omasta RCA:staan – myöhemmin toiminnallisuus piilotettiin äänilähtöön, johon tarvii oman adapterinsa.
Raspbian ynnä muut ohjelmat ovat kohentuneet kummasti sitten viime näkemän, vaikka työpöytää ei Pi1 oikein kohtuudella jaksakaan pyörittää. Uutena kummajaisena grafiikalle on peräti kolme eri asetusta raspi-configissa:
Perinteinen firmiksen asettama 2D-framebufferi. GL ES toimii kyllä, mutta menee aika lailla systeemin ohi.
KMS (Kernel Modesetting), jolla saa käyttöön aidon GL:n ja muutenkin integroidun kiihdytyksen. X11 toimii tällä vauhdikkaasti.
Fake KMS, joka yhdistelee mystisesti kahta edellämainittua.
Ota näistä nyt sitten selvä… Ainakin Minecraft vaatii aidon göllin, mutta en sitä saanut sittenkään toimimaan. Täysi KMS pisti päälle NTSC-moodin ja ohitti normaalin config.txt:n, jolloin kuva oli missä sattuu ja mustavalkoinen. Saattaa hyvin olla niin, ettei KMS:ää ole edes tarkoitettu compositen kanssa käytettäväksi. Fake KMS näytti kuvan kuten pitikin, tosin hieman kummallisesti se tarvi eri overscan-säädöt perinteiseen firmisbufferiin verrattuna.
Positiivisena puolena SCUMMVM toimii tätä nykyä oikein sievästi niin konsolissa kuin X:n altakin (jälkimmäisessä tosin pitää olla feikki tai aito KMS päällä, muuten menee tahmailuksi). MT-32-emulaatio oli Pi1:lle jo vähän liikaa, mutta Adlib meni sentään sievästi. Toinen itselleni uusi löytö oli OMXPlayer, joka toisti kauniisti muistikortilta fullhd-h264-videota tökkimättä ja repeilemättä. Ainoana pikku kauneusvirheenä kaikki tekstitykset eivät toimi. Tuiki tavallinen palikkainen DVD-rippi hyötyi kuvaputken dynamiikasta ja pehmennyksestä kovasti, mutta valitettavasti äänipuoli jäi ikävän pörinäiseksi – äänilähtöähän parannettiin selvästi myöhemmissä malleissa.
edit: Kokeilin mediaplayeriksi vielä Kodia, joka tuntuu olevan varsin monipuolinen. Pi1 ei vaan taida oikein olla enää tuettujen joukossa, sillä kaikki toimii jokseenkin tahmeasti (videot kyllä toistuivat hyvin) ja ääni rapisee asteen verran. Harmi sinänsä, sillä Kodi näytti tekstitykset hyvin toisin kuin OMXPlayer.
edit2: OSMC:stä asentunut Kodi olikin sujuvampi, vaikka käynnistyykin aika kauan. Vielä kun löytyi expert-asetukset, niin ruudun skaalausta ja kuvasuhdetta sai säädettyä kätevästi. Äänen rapinaan auttoi yksinkertaisesti se, kun valitsi asetuksista äänilähdöksi pelkän analogin.
There’s a truckload of different Nvidia GPUs around and new ones might be right around the corner this year again. As a consumer it’s been kinda hard for me to compare between old and new generations and figure out whether an update would be worhtwhile. In addition to brand new products, there’s a rather big second hand market, where you might land great deals on aged but still usable cards. Here’s a rough visual view to the last four generations based on G3D Marks:
Plain PETSCII viewable on a real C-64 🙂
This kind of overview can never be really accurate, as there are all sorts of OC/Ti/Super models of GPUs (omitted here), newer cards may have features that the older ones lack and so on. Drivers, games, overclocking and cooling are some more variables that aren’t really present here. The very benchmark used here might not be the best available, but intuitively the figures seem about right (except for the 1030, which might be skewed by the DDR4 models). At least the graph should provide a quick idea with regard to upgrades: would it make a notable difference to switch or not?
Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.
Töiden paiskintaa
Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:
Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.
Skenepuuhat
Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.
Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!
Shakkivuosi
Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.
Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.
Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin
Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.
Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.
Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.
Leffat: sitä sun tätä
Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂
Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.
Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!
