.Markku Reunanen.

Posts filed under 'tutkimus'

Konesota ladattavissa

Saarikosken Petrin kanssa kirjoittamani “Mun kone on parempi kuin sun romu”: Suomen konesotien vaiheita yleisönosastosta internetiin on nyt ladattavissa tästä näin. Artikkeli käsittelee eri laitemerkkien kannattajien välisiä kahnauksia kolmen vuosikymmenen ajalta. Mukana ovat niin MSX vs. C-64, Atari ST vs. Amiga kuin PC vs. Mac -sodatkin. Laitteiden muutoksista huolimatta sotien perusluonne tuntuu pysyvän pitkälti ennallaan, vaikka sotiminen onkin siirtynyt lehtien palstoilta verkon foorumeille.

Add comment November 17th, 2014

Seitsemän rohkeata peliä

V2 julkaisi juuri pikku katsaukseni Kourallinen pikseleitä, jossa esittelen pikaisesti seitsemän erilaista lännenpeliä historian hämäristä nykypäiviin. On niitä sittenkin tehty yllättävän paljon – aluksi länkkäripeleihin tutustuessani oletin, että niitä olisi enintään kymmeniä. Tällä hetkellä veikkaus on, että vähintään kolmesataa.

Add comment November 16th, 2014

Pelimusiikkia kuuntelemassa

Eilen tuli käytyä katsomassa Video Games Live -konsertti jäähallilla (kiitos vaan Turun yliopistolle). Kyseessähän on maailmalla kiertävä show, jossa esitetään video- ja tietokonepelien kappaleita sinfoniaorkesterille sovitettuna. Laivaa luotsaa Tommy Tallarico, videopelimusiikin säveltäjä itsekin. Helsingin keikalle oli värvätty Vantaan (“Won ton”) sinfoniaorkesteri ja kuoro. Katsomo oli noin puolillaan, joten mitenkään massiiviseksi ei kansansuosio lopulta noussut.

Kävijäkunta oli verrattain nuorta: suurin osa paikalle saapuneista lieni 20–30 vuoden ikähaarukassa. Facebook-sivulla oli kyselty toivekappaleita ja niitäpä sitten ilmeisesti pääosin soitettiinkin. Valitettavasti suuri osa oli niin nuskoolia – etenkin ihan kohtuuttoman paljon Final Fantasyä – ettei näin vanhalle patulle oikein syntynyt nostalgiawiboja kuin muutaman biisin kohdalla. Oli ohjelmassa sentään Sonic-potpurri, Mega Man, Earth Worm Jim, Street Fighter 2 ja Monkey Island. Tuoreempi musa oli välillä suorastaan noloa puuroista sankarirytinää, siinä missä vanhojen pelien melodiat toimivat tunnistettavuudessaan.

Vanhojen pelien visuaaleina näytettiin aitoja kaappauksia peleistä, mutta uudempien kohdalla lurahti epäilyttävästi mainosvideoiden puolelle. Halon, Skyrimin ym. tapauksessa rupesi mietityttämään, mitä tarkoitusta visuaalit oikein palvelevat. Toinen ärsyttämään jäänyt seikka oli heikko äänitarkkailu: kappaleista korostuivat kohtuuttomasti etenkin keskiäänet. Mukaan oli kuskattu myös Random Encounter -retrobändi, joka oli rehellisesti sanoen kaliiberiaan suuremmassa tapahtumassa.

Eipä tuo nyt turha keikka ollut: osa musiikista oli vetävää ja ehkäpä noiden uudempien pelien kohtaaminen oli jotenkin sivistävää. Ilmaislipulle tuli ainakin vastinetta, mutta jos olisin pulittanut sisäänpääsystä 50 euroa, niin suuhun olisi jäänyt lievä pettymyksen maku.

Add comment November 7th, 2014

Generaato 64

Svenssonit tekivät kirjan, minä arvostelin. Eli Generation 64:n arvostelu juuri julkaistu Turun yliopiston Agricola-verkkopalvelussa: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3633

Add comment November 7th, 2014

Nuorisokylddyyriä

Bussissa haukattu tällä erää: Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen. Tommi Hoikkalan kirja on kotimaisen nuorisotutkimuksen kulmakiviä ja selkeää luettavaahan tuo oli. Tutkimus perustuu etupäässä haastatteluihin sekä lehtiartikkeleihin. Sitten vuoden 1989 on paljon jo muuttunut ja tapahtunut, joten kirjassa käsitelty “mediayhteiskunta” on jotain aivan muuta kuin 2000-luvun tilanne.

Lähtökohtana on Birminghamin koulukunnan kulturalismi, josta Hoikkala kuitenkin tekee pesäeroa useista eri syistä; näyttää siltä, että 1980-luvulla CCCS:n viitoittama polku alettiin jo kokea rajoittuneeksi. 1980-luvun Suomen tapauksessa olisikin vaikeaa nähdä nuorisokulttuurit jonkinlaisena työväenluokan reaktiona, siinä missä 1960-luvun Englannissa asetelma on voinut ainakin jossain määrin vastata todellisuutta. CCCS:ää on sittemmin kritisoitu olan takaa ja hartaasti, joten ei tässä siitä sen enempää.

Erilaisten tekstien kautta Hoikkala rakentaa kuvaa, ei niinkään nuorisosta itsestään, vaan siitä, millaisia merkityksiä nuorisoon liitetään ja miten eri toimijat puhuvat nuorista. Nuorisotyöntekijän puhetapa on erilainen kuin toimittajan, ja aikuiset käsittelevät aiheita hyvin eri tavalla kuin nuoret itse. Eräs mielenkiintoisimpia teemoja on nuoruuden tarinallistaminen, jossa – ohjauksen ansiosta – lapset selviävät hankalasta ikävaiheesta ja päätyvät aikuisiksi kunnon kansalaisiksi. Omaan tutkimukseeni ottaisin kirjasta mukaan ainakin “nuoruuden” vaikean määrittelyn ja erilaisten toimijoiden moniäänisyyden.

Add comment November 7th, 2014

Yks kompuutterin historia

Paul E. Ceruzzin A History of Modern Computing on kunnon jenkkityyliin paksu opus, lähes 450 sivua. Kyseessä on etenkin digitaalisten tietokoneiden historia, joten Turingit, Zuset, Babbaget ja muut pioneerit sivuutetaan enintään pikaisella maininnalla. Toisessa päässä tämä kirjan toinen painos yltää lähes nykypäiviin asti, osapuilleen vuoteen 2003.

Sivumäärä on hyvässä käytössä: kirjassa on todella tanakka annos tietotekniikan historiaa – ainakin minun näkemistäni teoksista selvästi kattavin, ja herkullisia yksityiskohtiakin riittää. Suuret kehityskaaret erottuvat paljon selvemmin kuin vaikkapa Gerard O’Reganin vastaavasta kirjasta. Tyhjiöputkista siirrytään transistoriin ja lopulta integroituihin piireihin, samoin mammuttimaisista reikäkorttikoneista minitietokoneiden kautta mikroihin. Tuoreempi pää oli jo entuudestaan tuttua, mutta varhaishistoriasta paljastui paljon uutta.

Mitenkään virheetön Ceruzzin teos ei ole. Suurimman kritiikin kohdistaisin kohtuuttomaan jenkkikeskeisyyteen: nyt jää sellainen kuva, ettei muualla juuri mitään tapahtunutkaan. Toinen – jopa valitettavan tyypillinen – ongelma on kotimikrojen hätäinen sivuuttaminen. Kymmenien tai pikemminkin satojen valmistajien kirjosta mainitaan lähinnä Apple ja Commodore. Kirjan lopun kuvaukset Internet-ajasta ovat vanhentuneet kymmenessä vuodessa jo pahasti nekin. Näistä puutteistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin suositeltava ja helppolukuinen teos tietotekniikan historiasta kiinnostuneille.

Add comment October 9th, 2014

Mätkintäpeleistä populäärimmin

Skrolli 3/2104:ssä on juuri ilmestynyt Teron kanssa kirjoittamani Hyppypotkuja ja heittotähtiä – pikselimätkinnän varhaisvuodet. Juttu perustuu WiderScreen 4/2013:ssa julkaistuun Kungfumestarit kuvaputkella -tutkimusartikkeliin. Skrollin pdf-versio ilmestynee arkistoon lähiaikoina, jos lehti on jostain syystä jäänyt tilaamatta.

Add comment September 15th, 2014

Tulipa tuokin pihalle

Antin kanssa joskus 2009 aloitettu, moneen kertaan pompoteltu ja iän kaiken viivästynyt kirjanluku Multiple Users, Diverse Users: Appropriation of Personal Computers by Demoscene Hackers näyttää tulleen lopultakin ulos, ainakin sähköisenä versiona. Oma ennätykseni ja muutenkin varmaan varsin kova tulos julkaisun viivästymisessä 🙂 Fiilis tällä hetkellä sarjaa “tulipa tuokin tehtyä”, mutta samalla rasittaa se, kuinka paljon enemmän asiasta nyt jo tietäisi. Linkki.

Add comment September 11th, 2014

Inessä alakulttuurissa

Nykyään ei oikein ehdi lukea kuin tutkimukseen liittyviä kirjoja, mutta onneksi ne ovat sentään toisinaan hyviä ja ajatuksia herättäviä. Arabianrannan ja Otaonnelan välillä tällä kertaa loppuun saatettu David Muggletonin Inside Subculture – The Postmodern Meaning of Style, joka edustaa tuoreehkoa englantilaista alakulttuuritutkimusta.

Kun jo kirjan nimessä on viittaus Dick Hebdigen Subculture – The Meaning of Style -kirjaan, niin on toki odotettavissa, että klassikkoa käsitellään uudessa valossa. Eikä kritiikkiä toki säästelläkään: CCCS saa kuulla kunniansa moneen kertaan, ja marxilaisen luokkatietoisen alakulttuuritutkimuksen heikkouksia ruoditaan kautta kirjan. Kuten kirjoittaja itsekin myöntää, CCCS:n kritisoinnista tuli jossain vaiheessa suorastaan muoti-ilmiö.

Muggletonin keskeisin teesi on se, että alakulttuurien jäsenet eivät ole tiukasti yhden yhteisön jäseniä, vaan heidän identiteettinsä saattaa muuttua moneen kertaan ja olla sekoitus erilaisia vaikutteita. Jos CCCS näki alakulttuurit vastauksena työväenluokan asemaan, niin Inside Subculturessa keskeisiksi teemoiksi nousevat individualismi ja itseilmaisu. Työväenluokkainen taustakaan ei näytä olevan jäseniä yhdistävä tekijä, sillä monien näkyvien yhteisöjen aktiivijäsenet ovat olleet pikemminkin keskiluokkaisia ja Muggletonin tulkinnan mukaan siten edustaneet pikemminkin liberalistisia ihanteita.

Summa summarum: mielenkiintoinen ja helppolukuinen kirja, jonka taustalla on vaikuttava määrä alan tutkimuksen tuntemusta. Samalla mielenkiintoinen vastine Hebdigen kirjalle ja näin demotutkijallekin monin kohdin valaisevaa luettavaa.

Add comment September 4th, 2014

Suomilänkkärit!

Vaikka Italia olikin kiistatta Euroopan johtava länkkärimaa spagettiwesterneineen, on lännen mailla ratsasteltu jonkun verran muuallakin. Keräilen tähän postaukseen kaikki suomalaiset lännenelokuvat ja päivitän listaa, jos jotain uutta ilmenee. Osa näistä leffoista on hieman rajatapauksia, joten lista on kolmessa osassa.

“Aidot” länkkärit

Herra ja ylhäisyys (1944): Jorma Nortimon ohjaama, Tauno Palon sekä Regina Linnanheimon tähdittämä, hieman vaikeaselkoinen seikkailu 1900-luvun alun Meksikossa ja Väli-Amerikassa. Ei erityisen länkkärimäinen, mutta temaattisesti sukua myöhemmille italialaisille Zapata-westerneille.
Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957): P&P kolauttavat päänsä ja hallusinoivat puolet ajasta villissä lännessä, mikä onkin elokuvan paras osuus. Kaikki kliseet intiaaneista kapakkatappeluun ja erämaassa harhailuun käydään tunnollisesti läpi savolaesmurteen säestämänä. Sotilasfarssipätkän eräs gägi lienee peräisin Fordin Fort Apachesta.
Speedy Gonzales – noin seitsemän veljeksen poika (1970): Speten ja kumppanien parempi länkkäri, jossa on Jaakko Salon italovaikutteiset kelpo musiikit. Mukaan on saatu värvättyä monia aikansa eturivin näyttelijöitä – Leo Jokela nähtiin Villi Pohjola -trilogiassakin. Vesku Loiria ei sen sijaan nähdä, sillä häneltä murtui jalka ennen kuvausten alkua.
Häjyt, rennot ja rumat (1970): Kahdesta osasta (Vain muutaman sheriffin tähren ja Piäksäkää heidät!) koostuva TV-länkkäri/junkkari, jossa mukana Kivikasvojen tyyppejä. Päästiin lopulta tämäkin kokemaan Kavin arkistossa. Hengästyttävä sekamelska klassista westerniä, spagettia ja vielä puukkojunkkarileffoja komedian hengessä. Fredi Bud Spencerinä, nyt on kaikki nähty.
Hirttämättömät (1971): Speedyn vanavedessä seurannut, ilmeisen improvisoitu sorakuopalla kävely, josta on tullut ajan saatossa omanlaisensa camp-klassikko. Pasanen-Loiri-Salminen-kolmikon kemiaan luotettiin ehkä hieman liiankin paljon kaiken muun kustannuksella. Lännenkaupunki oli valmiina jo edellisestä leffasta.
Kultajuna Fort Montanaan (1985): Turun Kylä-TV:n harrastajavoimin tekemä tuotanto. Näyttelijäntyö on toki vaatimatonta, mutta ehkä pahempi kompastuskivi on loppupuolta vaivaava hidastelu ja juonen hajaantuminen. Lisää Kultajunasta voi lukea WiderScreenin artikkelista.
Santa Cruz (2016): Kristillisen Majakka Studiosin ensimmäinen, kotipolttoinen täyspitkä länkkäri, jossa kävellään paljon metsässä ja istutaan nuotiolla. Motivaattorina on intiaanien kulta-aarre.
Lonesome Valley (2023): Niin ikään Majakka Studiosin leffa. Puitteet ja näyttelijäsuoritukset ovat kohentuneet ensimmäiseen yritykseen verrattuna. Ote on kaikkiaan hiukan aikuisempi, toimintaa ja ampumista nähdään enemmän. Sama porukka teki myös lännenteemaista Musasaluuna-sarjaa.
Hirttämättömät (2023): Odottamaton uusioversio vuoden 1971 leffasta. Tutut juonenkäänteet käydään pääpiirteissään läpi, vaikka varsin erilaisessa muodossa. Modernisointia on tehty monella saralla, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Alkuteoksen energiasta ja camp-arvosta ei ole ainakaan paljon jäljellä.

Lyhärit

The Magnificent Seven in Finland (2016): Biisonimafian humoristinen promovideo samana vuonna ilmestyneelle The Magnificent Seven -uusioversiolle.
Rakkauden aikakaudet: 1879 (2017): Yksi jakso Justimusfilmsin neliosaisesta lyhärisarjasta. Hyvät, pahat ja rumat -parodiahan tämä.

Rajatapaukset

Villi Pohjola -sarja: Lappiin tai tarkemmin ottaen “Pohjolaan” sijoittuvia ilmeisen länkkärimäisiä leffoja tehtiin kaikkiaan kolme. Aarne Tarkas ohjasi kaikki.
- Villi Pohjola (1955): Komediallinen pläjäys, jossa Tundra-Tauno (Tapio Rautavaara) lavastetaan syylliseksi ja etsitään suurta kultalöydöstä. Pikakiväärimiehenä vilahtaa suomilänkkärin suurmies Spede Pasanen.
- Villin Pohjolan kulta (1963): Selvästi länkkärimäisempi seikkailu, jossa Tauno on unohdettu, ja pääosassa ovat kovanyrkkiset Vornan veljekset. Topakkana perijättärenä Tamara Lund. Aarrepuolesta vastaa pääosin ryöstetty kultakuljetus.
- Villin Pohjolan salattu laakso (1963): Pitkähkö metsässä harhailu, jossa nähdään eräänlaisia intiaanejakin. Vornan veljekset taas vauhdissa, mutta näyttelijöistä on jäljellä enää Åke Lindman. Lavastus on hieman laiskasti tehty – kaupungin sijasta nähdään pressulla peitettyä luolaa ja jokunen hätäisesti kyhätty tiipii. Saamelaisintiaaneilla on tietysti kultaa.
Kuparikaupunki (1961): Tämä Harry Mannerin ohjaama elokuva on todellinen harvinaisuus, Yhdysvalloissa tehty amerikansuomalainen indiefilkka, jossa puhutaan suomea. Enemmän siirtolais- kuin lännenelokuva, mutta jälkimmäisestäkin on elementtejä, kun kuparikaivos herättää mainarien ahneuden. Kiitos KAVIn digitoinnin, nähtävissä katselupisteillä.
Muumipeikko villissä lännessä (1990): Tämä rajatapauksena siksi, että jakso on pitkälti japanilaista tekoa. Muumit päätyvät Villiin länteen aikakoneella ja kohtaavat Billy the Kidin. Perustuu hyvin löyhästi Tove ja Lars Janssonin sarjakuvaan vuodelta 1957.
Kohtalon kirja (2003): Tämä TAMK:n lopputyönä tehty fantasialeffa koostuu viidestä episodista, joista yksi on Arizona 1883. Lavastus ja puvustus ovat yllättävän onnistuneita indiepätkäksi, ja naama pidetään peruslukemilla sen sijaan, että heitettäisiin komediaksi, kuten muissa suomifilkoissa. Kuvauspaikkana on ollut Ähtärin lännenkylä. Laitoin tänne rajatapausten puolelle siksi, että länkkäri on vain eräs teemoista.

Mainittakoon myös Speden saluuna (1965) -huumorisarja, jossa oli joitakin länkkärisketsejä, samoin kuin Kivikasvoilla (1960/70-luku). Kummelissa oli niin ikään sketsi 1994. Spede-elokuvissa lyhyet länkkäripätkät nähdään Millipillerissä (1966) ja Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa (1969). Suuressa sävelparaatissa (1959) kuullaan Pärre Förarsin esittämä Yö preerialla. Jos listalta puuttuu jotain, niin otan mielellään tarkennuksia ja lisäyksiä vastaan.