Koneenvaihtoprojektin myötä on tullut koppuloitua monenlaista rautaa ja softaa, kuten alta näkyy aiemmista postauksista. Muun raudan ollessa taas modernissa kuosissa alkoi vanha halpa Logitechin toimistohiiri lopulta ärsyttää hieman liikaa. Erityisen rasittava piirre oli huono tarkkuus pienillä liikkeillä: välillä hiirtä liikauttaessa kursori seuraa mukana, kun taas joskus ei tapahdu yhtään mitään. Logitechejä on muutenkin hajonnut taloudessa viime vuosina aivan kohtuuttomasti, joten oli aika katsastaa muiden merkkien tarjontaa (sillä varauksella, että jotkut pulikat saattavat sittenkin kaikessa hiljaisuudessa olla Login valmistamia).
Rivissä kuin köyhän talon hiiret: HP 128 Laser, Lenovo Legion M300, HP Pavilion Gaming Mouse 300, Corsair Harpoon RGB Pro ja Aimax AM5117
Perheessä on kolme langallisen hiiren käyttäjää, joten hankin saman tien useamman kappaleen, koska niille varmasti tulee käyttöä ennemmin tai myöhemmin nykyisten rottien levitessä. Lisäksi tiesin jo vanhastaan, että satunnaisesti tilattu yksittäinen ohjausrasia tuskin miellyttää, joten vertailuun on parempi ottaa saman tien useampi. Hintaa konkkaronkalle ei tullut kuin hieman reilu satanen, sillä pelihiiretkin olivat sieltä halvemmasta päästä. Ja sitten havaintoihin:
HP 128 Laser on halpa toimistohiiri, jonka en odottanutkaan päätyvän kärkikahinoihin. Eipä se erityisen huonokaan ole, mutta omituiset koverat napit eivät sopineet omaan käteeni.
Lenovo Legion M300 vei lopulta potin ja päätyi päivittäiseen käyttöön. Ohjaus on tarkka, hiiri sopivan kokoinen eikä kylkinappeja tule sohittua vahingossa. Nutinan aihetta löytyy lähinnä peräpäässä loimottavasta valosta, jota pitänee yrittää säätää Windows-läppärissä. Perä on myös aavistuksen pitkä, mikä ei ole ihan optimaalista, kun hiirtä käyttää enimmäkseen sormilla.
HP Pavilion Gaming Mouse 300 kamppaili ykkössijasta aivan loppumetreille asti. Hyvä ohjaus tässäkin ja rulla sekä tärkeimmät napit ihan asialliset. Heikkouksina mainittakoon sivunappien hankala painaminen, korkea limppumainen muoto sekä rahina hiirimatolla. Saattaa päätyä vielä käyttöön Lenovon hajotessa.
Corsair Harpoon RGB Pro vaikutti aluksi lupaavalta, vaikka johdon epäkesko sijainti hieman epäilyttikin. Ohjaus ja napit hyvät, mutta oma aikuisen peukaloni ei levännyt hiiren sivussa luontevasti, minkä lisäksi sormet tuntuivat kiilautuvan liikutellessa hiiren alle.
Aimax AM5117 on mukavan punainen toimistohiiri, jossa ei siinäkään ole mitään huutavaa vikaa. Ohjauksen tarkkuus ei ole pelihiirien tasolla, vaikka toisaalta muoto on yllättävän mukava. Tämä tuli hankittua lähinnä tyllerölle varahiireksi.
Positiivisena puolena mikään hankituista hiiristä ei ollut toivottoman huono. Kaikissa oli sekä hyviä puolia että heikkouksia. Pelihiirissä on kaikissa päällä DPI-nappi, jolla nopeutta voi säätää lennossa hitaasta tarkasta matelusta sinne tänne sinkoiluun parin väliaskeleen kautta. Pieninkin DPI on niin suuri, että jopa hitain nopeus saattaa olla todella tarkassa osoittelussa hieman liian nopea. Päädyin Lenovon kanssa käyttämään pienintä DPI:tä, pienintä herkkyyttä ja kohtuullista kiihtyvyyttä, mikä ainakin toistaiseksi tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, kun sekä tarkka että nopea ohjaus onnistuvat ok. Ja kuten tunnettua, viikon päästä ei huomaa enää mitään, vaikka hiirestä toiseen siirtyessä asiat tuntuvat ensi alkunsa olevan jotenkin pielessä.
edit: ÄH. Lenovosta rupesi rulla prakaamaan jo muutaman kuukauden käytön jälkeen. Kyrsäir on kestänyt poitsulla ainakin vielä. Pistin itelle HP:n limpun toistaiseksi, kaipa tähänkin tottuu.
Monta vuotta olen käyttänyt suhteellisen tyytyväisenä MATE-työpöytäympäristöä Mintissäni, mutta nyt rakkaudessa on alkanut ilmetä ryppyjä. Jotkut ongelmat ovat vanhoja tuttuja, kuten välillä sekoileva Caja-tiedostonhallinta, tökkimistä/repeilyä tuottava softapohjainen kompositointi ja työläästi muokattava alapalkki. Näiden pulmien kanssa on oppinut selviämään, mutta Mint 20.3:n kanssa tuli jo hieman liikaa kompurointia, kun Maten ikkunamanagerina toimiva Marco rehellisesti kaatuu Nvidian tuoreemman pään ajureilla (läppärissä Intelin integroidulla mitään ongelmaa ei ilmene).Kokeilluista ratkaisuista Compiz ja Compton aiheuttivat aivan liian paljon hidastelua, siinä missä Marco ilman kompositointia kyllä toimii mukavasti, mutta sitä myötä menetetään myös varjot ja työpöytä repeilee ilman Nvidian kompositorin käyttöä.
Eipä tämä järin vieraalta näytä.
Mintin vakiotyöpöytä on nykyään tunnetusti Cinnamon, josta olin ehtinyt kerryttää hiukan kokemusta yhdestä läppäriprojektista sekä muksujen koneilta. Hieman maanpetturifiiliksin annoin lopulta sille mahdollisuuden pitkällisen Mate-virittelyn jälkeen. Myönnettäköön, että valtavirran mukana menemisessä on tiettyjä etuja bugien nopeamman korjailun ja hiotumman käyttökokemuksen muodossa – tuo Marcon kaatumisongelma on raportoitu jo joskus tämän vuoden keväällä, eikä kukaan ole vielä asiaan tarttunut. Syyttävä sormi osoittaa tässä erityisesti Canonicalin suuntaan, sillä tuleehan tässä tapauksessa rikkinäinen X-paketti ilmeisesti Ubuntun puolelta. Vanhojen versioiden korjailun sijaan putiikki tuntuu mieluummin tunkevan pihalle jatkuvasti uutta ja uutta distroa, minkä myötä tuettavia versioita on enemmän kuin loppukäyttäjä tai ohjelmistokehittäjät kenties toivoisivat.
Toistaiseksi tunnelmat Cinnamonin äärellä ovat varovaisen positiiviset etenkin, kun olen lopulta saanut säädöt kohdilleen. Ohjelmia saa ajettua, käyttöliittymässä ei ole mitään megaärsytyksiä eikä varsinaista kaatuilua ole esiintynyt. Kaikenlaista pientä kompurointia on kylläkin tullut vastaan: joskus parin ikkunan grafiikat ovat lepattaneet, menu on bugisempi kuin Matessa, selaimessa oleva Ylen videotoistin hidastaa toimintaa (tämä oli vielä pahempi Compizilla ja Comptonilla) ja yhden kerran unilta palatessa ikkunointi alkoi viedä reippaasti suoritinaikaa tuntemattomasta syystä. Alapalkin pullean fontin sain vaihdettua, mutta osa applettien ikoneista on edelleen tökeröitä. Eli eipä aidan tällä puolellakaan kovin ruusuista ole – pitää seurailla, josko saisivat joskus Maten taas ehjäksi.
Return to Monkey Island on epäilemättä monelle retrohenkiselle – itseni mukaan lukien – vuoden tärkein pelijulkaisu. Onhan Apinasaarta lämmitelty jo moneen kertaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti, mutta tällä kertaa iso juttu on se, että puikoissa ovat itse vanhat starat Dave Grossman ja Ron Gilbert. Steamista teos irtoaa 23 eurolla, joten eipä hankinnan kanssa tarvinnut kauan jahkailla, kunhan ensin kävin tarkistamassa ProtonDB:stä Linux-toimivuuden. Kovin lupaavalta ei ensi alkuunsa tosin näyttänyt:
Musikki sentään soi…
Kun surullisen mustan ikkunan yrittää sulkea rastista, niin siirrytään koko näytölle ja Manki kyselee haluatko varmasti poistua. Cancelin kautta päästään menuun ja kaikki futaa siitä eteenpäin oikein iloisesti. Jonkun Steamin tai pelin päivityksen jälkeen tuli köhimistä, mutta vaihtamalla Protonin versioksi 7.0-4 vaikeudet taas voitettiin. Eräänlaista pulmien ratkontaa tämäkin. Lähtökuopissa kompastelun jälkeen en huomannut mitään sekoilua, tökkimistä tai kaatuilua itse pelissä, vaikka se jo hakattiin kahdella eri Linux-koneella loppuun asti.
Graafinen tyyli on jälleen kerran uusittu, mutta tällä erää sentään alkuperäisten tekijöiden eikä satunnaisten kuikeloiden toimesta (Escape from Monkey Island, ääks). Tyyli on reippaasti karrikoitu, mutta omasta puolestani ihan onnistunut. Hahmot ovat sarjakuvamaisuudestaan huolimatta ilmeisesti ihan ehtaa 3D:tä, mutta ohjausta ei ole onneksi lähdetty sotkemaan kamera-ajoilla tai pelipädien ehdoilla. Luvassa on siis tuttua perinteistä hiiriohjausta, lukuun ottamatta joitakin ihan onnistuneita uudistuksia: verbiluetteloa ei tarvi kahlata, vaan asiat tapahtuvat suoraan esineitä ja hahmoja kliksuttelemalla. Erittäin tervetullut pikku ominaisuus on ruudun aktiivisten alueiden korostus tabia painamalla. Musiikin ja ääniefektien saralla Manki on niin ikään laatutavaraa; klassisten rallatusten sovituksia kuullaan tietysti uuden musan ohella.
Ei ne ole ne samat merkkarit.
Mutta entäpä sitten itse peli? Hahmokatraassa nähdään tuttua sakkia Guybrushista Elaineen ja LeChuckista käsiä viuhtovaan Staniin. Toisaalta uusiakin tuttavuuksia on runsaasti, joten pelkkään vanhan lämmittelyyn ei ole jääty. Naishahmoja on nykyajan ilmapiirin mukaisesti paljon enemmän kuin ennen, vaikka Mankissa tuskin oli sen asian suhteen juuri muutenkaan korjattavaa Elainen, Carlan, Voodoo Ladyn ym. vahvojen persoonien vuoksi. Elainesta mainittakoon tässä poikkeuksellisen kiltti käytös – onhan päähenkilöiden parisuhde ollut viime peleissä pikemminkin varsin myrskyisä. Kaanonia ajatellen selvästi eniten ammennetaan sarjan ykkösosasta ja jonkun verran kakkosesta, siinä missä myöhemmät tekeleet on unohdettu aika tyystin.
Juonta en halua pahemmin ryhtyä spoilaamaan, mutta tutuista aineksistahan se on jälleen keitelty: aarteita etsitään, laivalla seilataan, monenlaisia pulmia ratkotaan ja läppää heitetään joka käänteessä. Vanha kunnon Mêlée Island on tärkeänä tapahtumien näyttämönä, minkä lisäksi nähdään tuoreempia mestoja, kuten hyinen Brr Mudan saari. Vaikeustaso on ihmismäinen, enkä itse jäänyt pahemmin jumiin kuin oikeastaan yhden kerran. Ryytyneen seikkailijan tietä tasoittaa nykytyyliin vinkkijärjestelmä, johon en tosin puristina tietenkään turvautunut. Steamin pelikello näytti läpipeluun kohdalla yhdeksää tuntia, josta tavoiteorientoitunut veteraani saa varmasti niistettyä halutessaan muutaman tunnin pois.
Nyt ollaan jo pitkällä.
Kaikkiaan Mankin paluusta jäi hyvä maku. Uudistukset on tehty järkevästi, sisältöä on hierottu isolla vaivalla ja pelattavaa riittää koko rahalla. Joitakin sivujuonia jäi edelleen kaluamatta, saavutuksia saavuttamatta ja monia triviakortteja löytämättä, joten pelin äärelle voi palata vielä myöhemminkin. Fanserviceä on jotakuinkin sopivasti: vanha parta voi hykerrellä viittauksia bongatessaan, mutta peli toimii myös itsenäisenä teoksena eikä edellytä kattavaa mytologian tuntemusta. Ensisijainen kohdeyleisö lienee silti pelisarjan nostalgiahuuruinen fanikunta, joka tuskin tulee tähän tulokkaaseen pettymään.
edit: No kah, tästähän tuli juur natiivi Linux-verssukin.
Parin tunnin hermoja rassaavan säätämisen jälkeen aloin lopulta saada jotain tolkkua Linuxin peliohjaintukeen. Tulevaa pelisessiota varten löytyi kaapin uumenia penkomalla peräti seitsemän pelipädiä, joista kahdessa ei tosin ollut tattia. Adaptereilla saisi kytkettyä vielä pari Dreamcastin ohjainta lisäksi, mutta niissä on vain yksi tatti ja toimivuus oli viime näkemän hieman suuntaa-antava. Langattoman Dreamgearin protkaleen totesin epäluotettavaksi, minkä lisäksi sen kumiosat olivat jälleen limoittuneet säilytyksessä, joten jäljelle jäi neljä varteenotettavaa ehdokasta.
On näitäkin jostain kertynyt.
Setti oli kiintoisan ja samalla hieman huolestuttavan kirjava: ehta Pleikkarin DualShock 3, yhteisessä USB-johdossa roikkuva klooniohjainpari “Power Pad” sekä Logitechin peeseepädi F310. DualShockin kytkin suoraan tavallisella USB-kaapelilla, koska en haluaisi kytätä jatkuvasti latauksen määrää ja johto on yleensä ongelmattomampi vaihtoehto. Kytkemisen jälkeen täytyy vielä painaa pleikkanappia, jotta ohjain tulee tajuihinsa. Power Padit ovat aika helppoja muuten, mutta niissä täytyy muistaa painaa analogikytkintä tai ohjain antaa tateista vain kahdeksan eri suuntaa – aika hikinen tarkkuus on kyllä analogisenakin. Logitechin kummallisuus on X/D-kytkin, jolla pädi ilmeisesti toimii Xbox-moodissa tai tavallisena joystickinä. Mitään eroa en käytännössä huomannut.
Linuxissa joikkarien toimivuutta voi testata jstestillä, joka näyttää nappien ja tattien tilan sekä tukee jopa jonkinlaista kalibrointia. Tarkoituksenani oli ajaa läppärillä vain Steam-pelejä, mutta ohjaimet tunnistuivat pelistä riippuen vähän niin ja näin. Erityisen huonoa toiminta oli Stick Fightissä, jossa peliin liittyminen toi kerralla näytille kaksi ukkelia, joista toista ei voinut edes ohjata. Lupaavalta vaikuttaneen Steam Inputin kanssa mikään pädi ei tehnyt mitään yhdessäkään pelissä, vaikka asetuksen pakotti päälle.
Täällähän sitä kaikenlaista on (Settings – Control – General controller settings).
Steamin ohjainasetusten rämpytys ei tuntunut vaikuttavan yhtään mihinkään, joten aloin jo epäillä, olisko Linux-versiossa tuki jotenkin rikki tai kesken. Lopulta googlaus tuotti oikean osuman ja ilmeni, että Steam Overlayn on oltava jostain syystä päällä, jotta Steam Input ja sitä myöten ohjaimet toimivat. Olin ottanut overlayn pois vähentääkseni läppärin hitaan näyttiksen kuormaa, minkä lisäksi overlay jopa haittasi joidenkin pelien toimivuutta ainakin takavuosina. Overlay takaisin ja johan rupesivat ohjaimet taas futaamaan. Monissa ohjeissa mainittu xboxdrv ei ollut lopulta tarpeen, sillä Steam näemmä tukee erilaisia ohjaimia ihan omatoimisesti.
Kaiken (turhan) säädön jälkeen asiat toimivat nyt niin kuin pitäisikin, vaikka pädeissä on melko suuria eroja toisiinsa verrattuna. Seuraavaksi pitää valita vielä poitsun synttäreille muutama natiaisille sopiva paikallinen, nopeasti omaksuttava moninpeli. Puyo Puyo Champions, Duck Game, Stick Fight ja Speedrunners vaikuttavat kaikki sopivilta, mutta Gang Beasts ei jaksanut integroidulla näyttiksellä ja/tai Protonilla kunnolla pyöriä. Ultimate Chicken Horse ei puolestaan ollut helposti lähestyttävä ja The Jackbox Party Pack 2 rupesi kyselemään jotain tunnuksia – ei, ei ja vielä kerran ei.
Muutaman päivän kokemuksella uskaltanee jo sanoa jotain Focusriten Scarlett Solo -USB-äänäristä ja etenkin sen Linux-toimivuudesta. Tulipa tuollainenkin haalittua, vaikkei mitään varsinaista tarvetta ollut. Lähinnä kiinnosti, miten purkki käyttäytyy Linuxin kanssa ja toisaalta, kuinka se pärjää viitisen vuotta palvelleelle Steinberg UR12:lle. Uutena 3. sukupolven versiosta saa maksaa hieman reilun satasen, mutta itse hankin hyväkuntoisen käytetyn 50 eurolla. Käytettyjä aiempia malleja ei saa juuri sen halvemmalla, joten tämä oli ihan hyvä diili.
Joulu tulla jollottaa ainakin väristä päätellen.
Fyysisesti Solo on varsin tukevan oloinen, paksu metallikuori kestää varmasti murjomista. Eri asia sitten, kestävätkö potikat. Syvä punainen väri erottuu USB-äänikorttien muuten mustanharmaasta massasta. Ääntä saa pihalle isosta kuulokeliittimestä stereona ja takaa kaiuttimille balansoiduista plugeista. Tietokoneliitäntä on modernisti USB-C. Ylimääräisiä liitäntöjä ja säätöjä ei sanottavasti ole, mutta itse tykkäsin erityisesti isosta potikasta, jolla säädetään äänenvoimakkuutta. Ledeissä ei ole säästelty: virtavalon lisäksi monitoroinnille on oma valonsa ja sisääntulot välkkyvät eri värisinä riippuen signaalin voimakkuudesta ja klippaamisesta. Windows-softalla saa vaihdettua sisääntulojen ledien värejä, mutta kokonaan pois niitä ei saa kytkettyä.
Linux-käyttäjää kiinnostaa tietysti se, kuinka hyvin Karvaletti Soolo toimii luokkayhteensopivana (Class Compliant eli CC). Vanhojen tai monimutkaisten USB-äänikorttien kanssa on usein jotain kuprua, kun osa säädöistä vaatii Windows- tai Mac-asetusohjelman toimiakseen. Tällä erää laite on kuitenkin niin yksinkertainen ja tuore, että mistään oleellisesta ei jää paitsi. Kolmen päivän käyttelyn perusteella vaikuttaa siltä, että soitto soi virheettömästi. En törmännyt toistaiseksi rapsumiseen tai tökkimiseen, vaikka käynnistyksessä purkilla onkin taipumus naksua jostain syystä moneen kertaan (ihan käyttöjärjestelmästä riippumatta). Tietokoneen valmiustilasta paluu sujuu sekin asiallisesti.
Eipä täällä Windowsin Focusrite Controlissa juuri mitään ole.
Entäpä sitten polttava kysymys “Solo vai UR12?”. Molemmat toimivat Linuxissa ilmeisen hyvin ja tekevät käytännössä samat asiat. Focusriten balansoiduista liittimistä saattaa olla pro-käytössä iloa, tosin en ole ihan varma, onko juuri tämä se malli, jonka Alan Rautainen Ammattilainen ostaa. Solo on pienempi ja kevyempi, mistä on matkakäytössä iloa – toisaalta UR12 pysyy tukevammin pöydällä juuri painonsa ja kokonsa vuoksi. Focusritessa on runsaasti ledejä, jotka yhtäältä auttavat tarkkailemaan laitteen tilaa ja toisaalta loimottavat turhaan silmään tietokonekäytössä. Hinnassa on hiuksenhieno ero Steinpurkin eduksi, mutta se onkin näistä kahdesta selvästi vanhempi malli. Äänenlaatu on molemmissa erinomainen, joten selvää voittajaa on mahdoton julistaa.
Tulipa tuotakin kokeiltua. Linux-käyttäjälle näin simppeli Focusrite näyttää olevan luotettava valinta, toisin kuin tuoteperheen isommat mallit, joiden hienouksien tuki on vielä aika hutera. Taidan palauttaa pöydälle sittenkin hyvin palvelleen UR12:n, koska se ei lipsu aivan yhtä herkästi paikaltaan eikä loimota ledejä jatkuvasti äänien läpiviennissä. Solon voin vaikka myydä pois, kun ei sille mitään todellista käyttöä ole tällä hetkellä.
Asennusprojekteja on riittänyt viime aikoina jopa yli kohtuullisen tarpeen, mutta tämän tein ainakin ihan vapaaehtoisesti ja viihteen nimissä. Nurkkiin ilmestyi taas yksi Dellin läppäri (kiitos Mutolle), Latitude e7270 i5:llä varustettuna, joten päätin kokeilla siihen Cinnamonia vanhan tutun Maten sijasta. Samanlainen Dell on ollut pari vuotta pääläppärinäni, joten Linux-toimivuus on tullut todettua hyväksi jo moneen kertaan.
Tulipas hieman huono kuva, mutta Dellikkä on yhtä kaikki Dellikkä.
Asennus sujui hämmentävän nopeasti muistitikulta, jostain syystä jopa rivakammin kuin tehokkaampiin pöytäkoneisiin. Olisiko sitten muistitikku hyvää pataa usb-ohjaimen kanssa vai onko läppärin yksinkertaisempi rauta helpompi asentaa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa Mint 20.3 meni sisään että heilahti, jonka jälkeen toki päälle normaalit päivitykset, softien asentelut, perusasetukset ja akun kalibroinnit. Mutkikkaimmaksi vaiheeksi osoittautui jälleen kerran korealaisen näppäimistön toimimaan saattaminen, mutta onnistuihan se riittävän googletuksen ja yrittämisen kautta. IBus tarvittiin tälläkin kertaa, vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla pakollinen. Juuri nyt en jaksa asiaan ruveta syvällisemmin tutustumaan, kun kerran toimii.
Lyhyen kokeilun perusteella Cinnamon+7270 on oikein hyvä yhdistelmä. Kaikki rauta wlanista näyttikseen ja hiiripädiin tunnistuu ja toimii suorilta ilman mitään erillistä räpellystä. Cinnamon kompositoi työpöydän siististi, joten edes Intelillä perinteisesti käyttämääni TearFree-asetusta ei tarvita. Muutaman kerran perusteella Dellikkä nukkuu kannen sulkiessa ja herää pirteänä kannen aukaistessa – nämä toki oli tullut jo todettua toisella koneella. Youtube pyörii, Netflix toistuu ja ohjelmat lähtevät käyntiin nopeasti. 16 gigan muisti on läppärin peruskäyttöön mukava muistimäärä, joten mikseipä tätä käyttelisi, kun akussakin on vielä eloa jäljellä. Mint 19.3:n tuki loppuu ensi keväänä, jolloin myös vanha 7270 tarvitsee viimeistään uuden käyttiksen. Jos ei ihmeempiä ilmene, niin taitaapa mennä Cinnamon siihenkin tästä vakuuttuneena.
Kuten tunnettua, Linux Mintissä on kolme virallisesti tuettua työpöytäympäristöä:
Cinnamon
MATE, jonka alla on vielä lisävalintoina ikkunamanageriksi:
– Marco
– Metacity
– Compiz
Xfce
Itse olen ollut perinteisesti vaivainen, vain Mate matkamies maan, mutta viime aikoina on alkanut käydä ilmeiseksi, että kyseinen ympäristö ei ole Mintin kehittäjille enää mikään suuri prioriteetti. Niinpä kodin koneenkierrätysrumbassa asensin muksujen koneille Cinnamonin – yhtäältä omaa vaivaa säästääkseni ja toisaalta siksi, että tulee itsekin siihen hieman tutustuttua. Perheen nykykoneet ovat sen verran tehokkaita, että muistin tai levytilan säästäminen ei ole enää merkittävä kysymys. Se kolmas vaihtoehto, Xfce, ei ole vuosien varrella ikinä tuntunut omalta, eikä se Mateen verrattuna ole edes kevyempi.
Jos pohjalla ei ole aiempaa kokemusta ja mieltymyksiä, niin Cinnamon on ihan kelpo valinta. Voisin tietyin varauksin kuvitella sitä jo itsekin käyttäväni, vaikka jotain Matesta tuttuja juttuja puuttuu ja osa ratkaisuista on “one size fits them all” -tyylisiä. Vastapainona saa näistä kolmesta vaihtoehdosta parhaiten tuetun ympäristön, jossa ei ole mitään ilmeistä huutavaa puutetta. Työpöytä on kompositoitu vakiona, joten ikkunat eivät repeile rumasti. Itse asiassa lienee niin, ettei kompositointia edes saa pois päältä kuin koko ruudun ikkunoilta eli tyypillisesti vaikkapa peleiltä tai videotoistimilta.
Maten lapsipuolen asemasta kertoo paljon se, että Nvidian ajuriversiolla 510 tai 515 hela hoito eli Marco yksinkertaisesti kusahtaa (ilmeisesti yhtä lailla ja samasta syystä kippaa myös Metacity). Eräs “ratkaisu” on pitäytyä versiossa 470, mutta onhan tämä ongelma ollut tiedossa jo ainakin keväästä asti eikä mitään ole edelleenkään tapahtunut. Lisäksi 470 oli ainakin omassani ja pojan vanhassa koneessa jokseenkin epäluotettava jämähtelijä. Vanha kettu ei panikoi ja osaa lähteä etsimään ratkaisua, mutta aloittelijalle tilanne olisi aika lohduton.
No hyvä, ei sitten käytetä Marcoa. Kaikenlaisia zoomeja, feidejä ja ikkunanmuljutuksia tarjoava ikkunamanageri Compiz ei kärsi samasta kaatuiluongelmasta. Vakiona Kumipizzan asetukset ovat melko rasittavat, mutta ahkerasti asetustyökalua räpeltämällä niistä saa lähestulkoon mieluisat. Compiz hoitaa samalla kompositoinnin, oletuksena OpenGL:n avulla (asetuksen saa poiskin, mutta sitten alkaa repeily). Mikä sitten muka vikana, häh? Eipä juuri muuta kuin se, että tilanteesta riippuen ikkunoiden koon muuttelu ja ihan pelkkä liikuttelu saattaa olla törkeän tahmaista, etenkin jos ruudulla on vaikkapa samaan aikaan raskas webasivu. Ongelma liittyy epäilemättä jotenkin kompositointiin, mutta eihän tämä nyt vetele, jos alla on kyvykästä RTX- ja Ryzen-rautaa.
Jos ei halua siirtää ikkunoita, voi kytkeä vastaavan plugarin pois käytöstä.
Seuraava! Normaali Marco ei ole vaihtoehto, mutta entäpä yhdistelmä Marco+Compton?Compton on kompositori, jonka totesin takavuosina aivan liian raskaaksi. Koneet ovat kohentuneet ja ainakin jossain määrin myös Compton, vaikka se taitaa todellisuudessa olla tätä nykyä hylätty projekti. Varsinaisen kompositoinnin hoitaisi ihan näppärästi ja keveästi Nvidian ajurikin, mutta Marcon surkeassa nykytilassa pitää turvautua tähän vaihtoehtoon siihen saakka, kunnes (lue: jos) korjaus ilmaantuu. Hyvänä puolena hätätilaratkaisu sentään toimii ja vanhan tutun Markon saa käyntiin.
Tällainen kaunis varjo Lutriksen ikkunalla.
Ihan näin helpolla vaihtoehto-mintteilijää ei sentään päästetä, vaan jälleen on tarpeen lähteä asetusten äärelle. Comptonille on oma rajoittunut asetusohjelmansa, mutta suoremmin asiaan pääsee tunkkaamalla tiedostoa .config/compton.conf, jonka avulla saa enemmän vaihtoehtoja näkyville. Ponnahdusikkunoilta, menuilta ym. varjot pois, niin grafiikan bugailu putoaa jo siedettävälle tasolle, minkä lisäksi ainakin itse halusin vaalentaa ja pienentää varjoja. Tarjolla olisi kompositoinnin GL-kiihdytyskin, tosin sen kanssa pääsee jälleen nauttimaan tökkimisestä.
Ihan vakuuttunut en ole tästäkään ratkaisusta: kuten yltä näkyy, joissakin varjoissa on kummallisia bugeja, jotka saisi varmaan halutessaan ikkunakohtaisesti fiksattua. Videotoisto tai ikkunoiden siirtely ei sentään repeile tai hidastele, mutta pikku kauneusvirheitä on kyllä löytynyt esimerkiksi pelien kanssa. Välillä Compton haukkaa hetkellisesti paljon CPU-aikaa ja vastaavasti reipas kuormitus hidastaa ikkunointia. Toistaiseksi tämä on kokeilluista vaihtoehdoista silti paras, joten olkoon toistaiseksi näin. Jos Marco joskus palaa elävien kirjoihin, niin yritän jälleen sen kanssa – takaraivossa elää alati myös ajatus Cinnamon-valtavirtaan liittymisestä, niin luovuttamista kuin se olisikin.
edit: Marco itse asiassa toimii, kunhan valinta on pelkkä “Marco” eikä “Marco+compositing”. Lopputuloksena on tosin aika läsän näköinen varjoton ja repeilevä työpöytä. Repeilyn korjaa toki Nvidian ajurin oma kompostori.
Harvemmin odottelen minkään TV-sarjan tai leffan jatko-osia, mutta tällä kertaa jopa hieman odottelin. Cobra Kain neljäs kausi jäi niin monessa suhteessa auki, että viides kausi oli vain ajan kysymys, ja sieltähän se sitten tuli. Mukana menossa ovat vanhat tutut naamat, minkä lisäksi wanhoilta päiviltä on kaiveltu esiin myös karaten paha poika Mike Barnes sekä jo aiemmin pikaisesti vilautettu Chozen Toguchi – vanhoja Dannyn arkkivihollisia aikanaan hekin.
Jotain se piru taas hautoo 🙁
Kreese lusii – hämmästyttävää kyllä, syyttömänä – linnassa, joten pääpahiksena jatkaa Terry Silver. Silver oli kreisi jo ennenkin, mutta nyt jäppisestä on tehty vielä lisäksi suuruudenhullu sekä lähes kaikkivoipa: yrittävät hyvikset juonia sitten mitä hyvänsä, niin ketku on aina askeleen edellä ja arvaa kaiken. Gorba-dojot leviävät isolla rahalla pitkin itärannikkoa ja mukaan hurahtaa aina vain lisää (verenhimoista) jangsteria. Hiton huonoltahan tilanne tosiaan näyttää Miyagi-do:n kannalta, vielä kun ulkomailta kuskataan kasa kovanyrkkisiä luunmurskaajia ponnarijampan keskijohtoon.
No sitäpä sitä, mutta kui?
Viidennen kauden alku on lähinnä asteen kökköä, tylsähköä juonittelua ja maakuntamatkailua, joten ensimetreillä en ollut järin vakuuttunut. Onneksi sentään puoliväliin tultaessa joku taas muisti, että tämähän on toimintasarja, ja yskivä kone saatiin käyntiin. Turpiin mätetään, puolia vaihdetaan, myyräntyötä tehdään, välillä riipaistaan kännit, sydänsuruja koetaan: niitä samoja rakennuspalikoita, joista viihdyttävät alkupään kaudet rakentuivat. Syvällinen henkilökehittely on tosin pitkälti heivattu romukoppaan, sikäli ohuita hahmoja ovat esim. Silverin luunmurskaajat. Kaanonia rakentavat oikeastaan vain lyhyt Kreese/Silver-flashback sekä Mike Barnesin seestyminen huonekalukauppiaaksi.
Viimeisessä jaksossa tuntuu tulleen hieman kiire, sillä käänteitä on melkoinen läjä yhteen eppariin. Kaikenlaiset sivujuonet päätellään nopeasti ja ennalta-arvattavasti, vaikka samalla jätetäänkin varmuuden vuoksi jokunen koukku auki mahdollista seuraavaa kautta varten. Mitään varmaan ei vielä ole tiedossa, mutta dollarit on varmasti laskettu ja hiukan huhujakin jo “sattumalta” liikkeellä, eli eiköhän S6 sieltä ensi vuonna valune.
Siitä on noin parikymmentä vuotta kun pelasin viimeksi Myth II: Soulblighteriä. Aikanaan peli kolahti tosi lujaa ja se tuli hakattua pariin kertaan läpi, yhden kerran Mäkillä ja toisen kerran Linuxilla lisäosineen. Tuolloin Linuxilla pelaaminen oli aika lailla hankalampi harrastus kuin tänä emulaattorien, Protonien ja striimauspalvelujen aikana, mutta Loki Software porttasi joitakin isoja hittejä natiiviversioiksi (kiitos siitä!). Ensimmäistä tai kolmatta Mythiä en ole jostain syystä koskaan edes kokeillut. Kolkkia ei enää edes tehnyt Bungie, ja arvostelujen perusteella taso läsähti viimeiseksi jääneessä osassa.
Jossain varaston uumenissa on vielä bigbox-versio Linuxille tallessa, mutta se tuskin enää lähtisi edes käyntiin, sillä käyttöjärjestelmät ja kirjastot ovat ehtineet muuttua jo niin moneen kertaan. Ongelman ratkaisee kätevästi Project Magma, joka on päivittänyt pelimoottoria nykykoneilla toimivaksi. Windows-, Mac- ja Linux-version lisäksi sivulta löytyy ladattavaksi myös kaikenlaista laajennusta ja lisäkenttää. Alkuperäinen pelilevy tarvitaan asennusta varten, mutta varaston sijasta tongin hetken Internetiä ja “jostain” sattui löytymään iso-image, jonka avulla Myth asentui ongelmitta.
Kaikkeen sitä sotamies joutuukin.
Kiitos Project Magman huhkimisen, peli tukee nykyisiä ruututarkkuuksia sekä 3D-kiihdytystä OpenGL:n avulla. Ruudunpäivitys onkin pehmeää, mutta 27″ littumonitorilla palikkaiset hahmot ja esineet näyttävät pykälän karummilta kuin kuvaputkella 20 vuotta sitten. Maaston mössöisyyttä voisi korjata lataamalla korkean resoluution tekstuuripaketin, vaikka toisaalta karuissa graffoissa on alkuperäistä aitoutta. Muutaman tunnin pelutuksen perusteella kaikki tuntuu toimivan hyvin: en ainakaan vielä törmännyt kaatuiluun tai mihinkään merkittävään bugaamiseen.
“Vieläkö maistuu?”, kysyy Skrolli-lehden retroliitteen vakiopalsta. Samaa pohdin itsekin, kun lähdin taas Mythin maisemiin. Kuuden kentän jälkeen voin onneksi todeta, että kyllä maistuu. Itse tarina ei kenties vaikuta enää yhtä vetävältä kuin aikanaan – aika tavallista miekkaa ja magiaahan tämä – mutta itse sisältö potkii edelleen. Sopivan haastavaksi viritetty vaikeustaso, vaihtelevat tehtävät ja taktinen rähinöinti pitävät otteessaan. Jopa nykypeleihin tottunut 10-vuotias poikani näyttää jääneen koukkuun, joten eiköhän tuo tarinamoodi tule tahkottua kolmannenkin kerran läpi. Katsotaan, riittääkö sen jälkeen vielä intoa tutustua nettipeliin tai lukuisiin harrastajien tekemiin lisäpalikoihin. Ehkäpä ainakin vanha tuttu lisäosa Chimera pitäisi yrittää kaivaa jostain netin syövereistä.
Tätä nykyä vanhoja hittipelejä herätellään ahkerasti henkiin uusilla tietokoneilla sekä konsoleilla toimivina remakeina, joissa on sekä taiteellisia että teknisiä parannuksia (tai sellaisten yrityksiä). Olisi uljasta, jos koko Myth-trilogian voisi suit sait laillisesti ostaa vaikkapa Steamista. Kukaan ei toistaiseksi näytä tähän tilaisuuteen tarttuneen, joten mennään sitten laittomammin. Sonyn taskuun juuri siirtyneeltä Bungielta lienee valitettavasti turha odottaa mitään, joten kiitos vielä Project Magmalle lipun kantamisesta.
Olen kirjoittanut ennenkin Downton Abbeystä, koska sillä on vakaa asema pukudraama-katselulistallani. Sarjan ja ensimmäisen elokuvan seuraksi ilmestyi tänä vuonna jatkoa, Downton Abbey: A New Era, joka kompletistin oli tietysti hankittava käsiinsä. Saksan eBayltä löytyi järkihintaan bluukkarina Downton Abbey II: Eine neue Ära, jossa onneksi oli mukana myös enkkusubit. Kuriositeettina tarjolla olisi myös saksankielinen dubbaus, josta voisi irrota ainakin komiikkaa.
1920-luku on kallistumassa lopuilleen ja Downton Abbeyssä ollaan taas kerran persaukisuuden partaalla: kattokin vuotaa. Yllätyspelastajaksi ilmaantuu varakas elokuvateollisuus, kun kartanossa ruvetaan kuvaamaan draamafilkkaa. Elokuvan tekeminen elokuvantekemisestä on jokseenkin Yo dawg -henkistä metaa, enkä ole ihan vakuuttunut koko kuvion uskottavuudesta, mutta saadaanhan sillä tietysti käänteitä matkaan. Toinen iso yllätyskäänne on matriarkan perimä hieno huvila Etelä-Ranskassa, johon lähetetään randomilla puolet hahmoista.
Muumit Rivieralla
Molemmissa pääjuonissa on lievästi överiksi vetämisen makua tyyliin Pekka ja Pätkä Suezilla (1958), ikään kuin tuttujen hahmojen normaalissa maalaiselämässä ei olisi enää tarpeeksi puitavaa. Tällaiset irtiotot ovat usein oireellisia siitä, että käsikirjoittajilta ovat ideat loppu. Sitä sun tätä deus ex machinaa on ängetty mukaan vähän turhan paljon, ikään kuin olisi pelätty, etteivät katsojat jaksa rauhallisempaa, todenmakuista kehittelyä – jota sarja parhaimmillaan oli – seurata. Yritän kuitenkin säilyttää toiveikkuuteni, enkä siksi vielä usko, että tuoteperhe on kokonaisuutena hypännyt hain.
Tekninen toteutus on kohdallaan: niin ääni kuin kuvakin ovat tasaisen laadukkaita muutamaa kummallisen kontrastitonta kohtausta lukuun ottamatta. Ainoa silmään pistänyt seikka oli värikylläisyyden ruuvaaminen tappiin, sillä olihan alkuperäinen sarja värimaailmaltaan lähinnä hillityn harmaa, usein jopa synkeä. Kyllähän tätä katseli – jos nyt ei leffan absoluuttisen hyvyyden vuoksi, niin ainakin siksi, että pääsi kohtaamaan tutut hahmot vielä kerran ja näki, millaisia askeleita kunkin elämä otti eteenpäin. Henry Talbotilla oli koomisesti taas jotain autoilukiireitä, joten tässäkään leffassa häntä ei nähty. Tämmöistä fanserviceähän tämä, katsotaan väsäävätkö lisää.
