Kun kerran tällainen fanipoika olen, niin hankin oikein rahalla McCabe & Mrs. Millerin (1971) alkuperäisteoksen eli Edmund Naughtonin McCaben (1959). Kirjasta on ilmeisesti tullut jonkinlainen haluttu harvinaisuus, sillä 1971 leffan vanavedessä painettu, alkujaan 75 sentin hintainen kioskikirjakin oli posteineen yli 40 euroa, puhumattakaan vanhemmista painoksista. Mutta sehän on rahaa vain, joten mennään suoraan tärkeimpään kysymykseen: miten kirja eroaa Altmanin leffasta?
- Kerronta tapahtuu kirjassa erittäin vahvasti McCaben perspektiivistä. Harvoja muita hahmoja mainitaan edes nimeltä.
- Berg lienee kirjan “Socialist Swede”, mutta monet muut leffan hahmot pikku sivujuonineen puuttuvat kokonaan. Esimerkiksi Bartia ja Idaa tai useimpia ilotytöistä ei sivuilla nähdä ollenkaan.
- McCabe on elokuvassakin keikari sekä julkisivu, mutta kirjassa lisäksi hyvä ihmistuntija sekä pyssymies, jolla on modifioitu Colt.
- McCabe ei kerro sammakkovitsejä.
- Mrs. Miller häipyy toisinaan rilluttelemaan Bearpawiin, osoittaen samalla itsenäisyyttään.
- McCabe on kirjassa jossain määrin kiinalaisten suojelija, joka mm. keskeyttää lynkkauksen.
- Sheehan on huomattavasti paskamaisempi hahmo, joka veljeilee avoimesti Firman kanssa ja ilakoi pyssymiesten tulolla.
- Bearpawn lakimies ei edistä omaa vaalikampanjaansa, vaan on vanha kyyninen mies, joka vain vihaa Firmaa ja haluaa oikeuden voittavan.
- Cowboytä ei ammuta.
- Lopun ammuskelu on kirjassa varsin samanlainen, joskin se tapahtuu mudassa eikä lumessa.
- Kirkko ei syty tuleen lopuksi eikä luihua pappiakaan ammuta (harmi!).
Leffassa McCaben tausta jää hämärän peittoon, mutta kirjassa siitä kerrotaan paljonkin. “Pudgy” on kotoisin idästä, jossa ammattipelurin ura ei kuitenkaan lähtenyt lentoon, joten hän lähti länteen. Lopputaistelun alkaessa McCabe on ollut Presbyterian Churchissa jo neljä vuotta, mikä jää elokuvassa epäselväksi. Mrs. Miller ei ole (ollut) naimisissa lainkaan, vaan pitää sormusta ja nimeä vain arvostuksen vuoksi. Constancen kurjasta lapsuudesta kuullaan jotain, ja samoin kolmen tappajan olemusta sekä keskinäisiä suhteita avataan huomattavasti elokuvaa enemmän.
Jossain lukemassani arviossa kirjaa ei mainittu kovin hyväksi, mutta itse kyllä tykkäsin. Seuraavan kerran – varmaan olisikin taas aika – katsoessani Altmanin filkkaa tulee tapahtumien kulkua varmasti vertailtua kirjassa kerrottuun.
February 23rd, 2017
Flunssasta huolimatta sain eilen hoidettua pois tohtorintutkinnon viimeisen etapin, kun puolustin väitöskirjaani Porin yliopistokeskuksessa. Tilaisuus oli pieni ja kotoisa, eikä vastaväittäjä, Carl Therrien, heittäytynyt häijyksi, mutta onneksi haastetta hiukan lisäsi päällä jyllittävä nuha, jota koitin lääkitä Ibumaxin ja Mynthonin keinoin. Kokoversio väikkäristäni, Times of Change in the Demoscene: A Creative Community and Its Relationship with Technology, on nyt ladattavissa linkin takaa – yliopiston sivuilla olevasta puuttuvat itse artikkelit. Idakin osallistui:
February 18th, 2017
Johnson County Warina tunnettu, n. 1890 käyty kahakka on innoittanut lukuisia lännenelokuvia enemmän ja vähemmän suorasti. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrattuna kyseessä oli Wyomingin suurten karjatilallisten sekä uudisasukkaiden – joita syytettiin karjavarkaiksi – välinen konflikti, johon osallistuivat myös Teksasista palkatut pyssymiehet. Lopulta paikalle kutsuttiin liittovaltion joukot rauhoittamaan tilannetta. Ajalle tyypilliseen tapaan käytännössä kukaan ei joutunut lopulta edesvastuuseen murhista. Aiheesta on nyt tullut katseltua useampi leffa, joista tässä listaa:
- The Virginian (1946). Varsin tavanomainen fiftaripätkä, jossa ei oikeastaan oteta kantaa siihen, ketkä olivat konfliktin hyviksiä tai pahiksia. Etäiseksi jäävä karjavarkaiden porukka ei oikein edusta kumpaakaan puolta.
- Devil’s Doorway (1950). Mann sekoitti soppaan aika poikkeuksellisiakin aiheita, sillä mukana on sisällissodan jälkilöylyjä sekä intiaanien syrjintää. Syyllinen on tällä kertaa ahne rasistinen lakimies. Ranchin piiritys, lammasfarmarit ja ratsuväki ovat suorimmat viittaukset oikeisiin tapahtumiin.
- Shane (1953). Etäisten laaksojen mies on varmaankin tunnetuin aiheesta kertova elokuva. Nimet ja tapahtumat ovat pitkälti kuvitteellisia, mutta uudisasukkaiden ahdinko karjatilallisten puristuksessa on sentään esillä. Pale Rider siirsi samat kuviot kullankaivajien kontekstiin.
- The Redhead from Wyoming (1953). Tästä ei oikein jäänyt muuta mieleen kuin saluunanpitäjää esittävä Maureen O’Hara, joka ei juurikaan muistuta oikeaa Cattle Katea (joka hirtettiin syytettynä karjavarkaudesta).
- Heaven’s Gate (1980). Lähinnä floppaamisestaan tunnettu Ciminon suurelokuva on itse asiassa varsin hyvä, etenkin jos katsoo leikkelemättömän pitkän version. Useimmat henkilöt ovat oikeilla nimillä, ja Heaven’s Gate lieneekin kaikista elokuvista lähinnä tositapahtumia, vaikkei sekään kovin tarkasti. Sympatiat ovat vahvasti pientilallisten puolella.
- Johnson County War (2002). Ikäänsä vanhemmalta näyttävä melkein kolmen tunnin tv-draama, joka perustuu ainakin löyhästi todellisuuteen. Päähenkilöt, Hammettin veljekset, ovat mitä ilmeisimmin täysin kuvitteellisia hahmoja. Sympatiat tässäkin pientilallisten puolella.
Viittauksia Johnsonin piirimestaruuskisoihin on lisäksi tullut vastaan jokusessa leffassa. True Gritissä Rooster Cogburnin mainitaan osallistuneen kapinaan, Gunsmokessa pyssymiehet pakenevat Wyomingista, ja mainio Day of the Outlaw sijoittuu sekin piikkilankojen repimään territorioon. Ehkä mielenkiintoisin skaala on tullut Ella “Cattle Kate” Watsonin osaksi: Johnson County Warissa Ella on rääväsuinen prostituoitu, Heaven’s Gatessa hienostunut (mutta edelleen prostituoitu) ja Redheadissa siivommin vain kapakan emäntä – todellinen henkilö oli ilmeisesti kuitenkin vain karjankasvattaja.
-
-
Devil’s Doorway
-
-
Shane
-
-
Heaven’s Gate
-
-
Johnson County War
February 10th, 2017
Vaikka leffoja onkin tullut kaluttua ahkerasti, niin muuta lännenfiktiota olen kuluttanut huomattavasti vähemmän. Sarjakuvan saralta olivat entuudestaan tuttuja lähinnä kepeät eurotekeleet kuten Lucky Luke, Sinitakit, Yakari ja Tex Willer. Tiesin toki Charlierin ja Giraudin Blueberryn olemassaolosta, mutta en oikein uskaltanut aloittaa sarjan kahlaamista, kun se helposti johtaa pakkomielteenomaiseen haalimisvimmaan tyyliin “pakko saada kaikki”. 2004 tehty elokuvaversio oli nähtynä, mutta se oli aika hämärää happoilua ja liittyy sarjiksiin vain ilmeisen etäisesti. Sain nyt kuitenkin joululahjaksi Liken julkaiseman kolmen Mustikan kokoelman (kiitti!), joten välttelyn oli aika loppua.
Samoihin komeisiin kansiin on laitettu 1970–71 ilmestynyt trilogia Rautahepo–Teräskäsi–Siouxien jäljillä. Ei liene mitenkään sattumaa, että samaan aikaan oli myös elokuvan puolella meneillään länkkärien kultakausi, jolloin kuvastoa pistettiin usean ohjaajan voimin uusiksi ja leffoista tuli myös aiempaa realistisempia sekä väkivaltaisempia. Ranskalaisilta – tai oikeastaan keneltäkään muilta euroilta kuin italialaisilta – lännenelokuvat eivät ole oikein koskaan onnistuneet, mutta sarjisten joukossa Blueberry on kyllä muita lukemiani tekeleitä päätään pidempi.
Trilogia muodostaa yhtenäisen tarinan kaaren, joka pyörii rautatien rakentamisen ympärillä. Intiaanien ja rosvojen kanssa kahnataan moneen monituiseen kertaan; toimintaa ja juonittelua riittää kannesta kanteen. Kolmikon vahvimmaksi osaksi nousee Teräskäsi: Rautahevossa pohjustetaan vasta tapahtumia ja viimeisessä albumissa solmitaan lankoja yhteen (sekä pohjustetaan jo seuraavaa albumia). Moebiuksen piirrosjälki on jo kokenutta tässä vaiheessa, vaikkei vielä maestron huippuvuosien tasolle ihan ylläkään. Painovärit ovat nykytyyliin harmillisen hailuja – tästähän kärsi myös Incal, ennen kuin siitä tehtiin uusi julkaisu kunnon psykoväreillä.
January 7th, 2017
Kun tähän ongelmaan nyt tuli käytännössä törmättyä, niin word spammataanpa sitten toimivaa ratkaisua muidenkin saataville.
Oireet: Kuulokkeiden irrottamisen jälkeen MacBook Pro ei enää toista ääntä sisäisistä kaiuttimista eikä äänenvoimakkuuden säätökään toimi. Asetuksissa näkyy ulostulona vain optinen audio, ja kaikkein varmimpana tuntomerkkinä kuulokeliitännästä kajastaa punainen ledi kuin Sauronin kaikkinäkevä silmä.
Syy: Viime kädessä ongelma johtuu siitä, että kuulokeliitin on epäluotettava rimpula. Sen pohjassa on pieni kytkin, jonka perusteella kone tietää, koska käytetään optista ulostuloa. Valitettavasti kytkin hapettuu tai muuten löystyy ajan mittaan, ja lopulta jää pysyvästi kiinni.
Korjaus: Netistä löytyy kaikenlaista höpölöpöohjetta korvapuikosta paineilmaan, puhaltelusta kuulakärkikynään ja erilaisiin buuttaus- sekä resetointijekkuihin, mutta niiden toimivuus on placebon luokkaa – hyvällä säkällä joku kytkin saattaa toki aueta. Lievässä tapauksessa riittää ronkkia kuulokeliitintä topakasti koneeseen muutaman kerran, mutta kuten omassa koneessani sekään ei välttämättä riitä. Otetaan siis avuksi coctail-tikku, josta katkaistaan ensin terävä kärki pois. Seuraavaksi tikku työnnetään liitännän pohjaan ja pyöräytetään kevyesti pohjan ympäri pariin kertaan, mikä vapauttaa kytkimen. Omalla vastuulla 🙂
I happened to run into the relative common problem of MacBook Pro getting stuck to optical sound output. So here’s one working solution for you.
Symptoms: After unplugging headphones MacBook Pro won’t play audio through the internal speakers anymore. In sound settings there’s only optical output available, the volume keys don’t work and, as the most distinctive symptom, a red light shines from the audio connector.
Cause: The connector is flimsy and serves a couple of purposes too many. At the bottom there is a switch that detects whether an optical cable is plugged in and disables internal speakers according to that. Over the years the switch loses its tension or gets oxidized and, eventually, remains permanently closed.
Fix: There are plenty of useless tips out there ranging from rebooting to blowing into the connector. In an optimal case they might work, but more likely not. In a mild case it is enough to ram the audio plug in a few times, but when things get worse – like on my MBP – even that won’t help. What finally helped was cutting the sharp tip off a coctail stick, inserting the stick all the way to the bottom of the connector, and twisting it in a circular motion a couple of times, which released the switch. At your own risk 🙂
January 3rd, 2017
Jos oli 2015 stressaava, niin eipä viime vuosikaan yhtään sen helpompi; ehkä jopa tuskaisempi. Tavanomaisten duunin ja vanhemmuuden velvoitteiden lisäksi niskassa painoivat entistä pahemmin opintojutut, kun opinnäytteen väsäily ja siihen liittyvät moninaiset prosessit alkoivat tulla loppusuoralle. Taustalla yleistä ankeutta on lisännyt se, kuinka jotkut ovat ilmeisesti menettäneet kaiken kosketuksensa todellisuuteen ja käyttävät kaikki liikenevät voimansa moninaisen vihapuheen suoltamiseen netin (tai presidentinvaalikampanjan) täydeltä.
Ei vuosi sentään ihan pelkkää kurjuuttakaan ole ollut. Juniori on kasvanut ja oppinut kaikenlaisia taitoja, ja tulihan tässä tosiaan täytettyä tasavuosiakin. Länkkärimaratonit ovat järjestelyvaivasta huolimatta edelleen vuoden valopilkkuja. Tunnelma on tässä vaiheessa varovaisen toiveikas, sillä tänä vuonna velvoitteiden pitäisi lopulta jo hieman hellittää.
Skenetykset ja retroilut
Valitettavan hiljaista tällä saralla, vaikka Vammala Partyä varten tuli sentään huhkittua oikein tosissaan: neljä kuvaa, kaksi pikku demoa ja vieläpä interaktiiviseksi muutettu 80-luvun sarjis, johon palaan joskus myöhemmin, kun projekti etenee. Mukana menossa tuttuun tapaan myös Roz, Dr. TerrorZ sekä Yzi. Assemblyille teimme pienen paluun dossille: Amica Magick on vähän mitä on, mutta ainakin kääntäjät ja muut ovat taas todistettavasti kunnossa. Manun kanssa kyhätyn C-visan voinee laskea produksi senkin.
MSX-ryhmämme Lieves!Tuore täytti jo 20 vuotta, mitä juhlistettiin asiaankuuluvasti Vammala Partyillä. Paikalle saatiin suuri osa jäsenistä – ainakin kaikki aktiivit. Jalkapalloharkkojen jälkeen 1996 perustettu retroryhmä osoittautui muita aikalaisvitsejä kestävämmäksi, eikä lopahtamisesta ole merkkejä näkyvissä edelleenkään. Alun perin funtsimme, että vuosijuhla pidettäisiin oikeasti Lievestuoreella, mutta ideasta oli kuitenkin käytännön syistä luovuttava.
Skenetyksen ja yleisen retroilun välimaastoon sijoittuva Pixel Polizei -konvertteri tuli julki vuoden alussa. Työkalusta ei tullut mikään varsinainen hitti, ja työmääräkin osoittautui aivan kohtuuttomaksi, joten olkoon nyt jonkun aikaa hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Tulipa ainakin opittua kaikenlaista eri kasibittikoneiden ohjelmoinnista ja grafiikkatiloista. Tuunasin PETSCII-edikkaakin huomattavasti, vaikka suurin osa sisäisistä muutoksista ei juuri käyttäjälle näykään. X-partyn vaatimattomaksi jääneessä kompossa ilmeisesti kaikki kuvat olivat edikkatekeleitä, joten tarkoitus sinänsä täyttyi.
Konekanta ei juuri muuttunut – retroroinaa on muutenkin jo niin paljon, ettei lisää oikein pysty hankkimaan. Loppuvuodesta tilasin sentään XE-Atareille sopivan ulkoisen muistinlaajennuksen, joka on saanut toistaiseksi odotella sopivaa hetkeä (mitään varsinaista tarvetta ei ole, kun 600XL:ni on jo laajennettu). Noin muuten vuoden tietokonevirittely kohdistui lähinnä Linux-läppäreihin.
Tutkimustohinat
Artikkelit, lehtijutut ym. jäivät 2016 vähäisiksi, vaikkakin perustellusta syystä. Merja Salon kanssa sentään saatiin julkaistua kepeä katsaus suomalaisesta Amiga-pioneerista, sekä Terpan kanssa Skrollissa PETSCII-juttu. Artikkeleita on toki jatkuvasti tekeillä ja pari vertaisarvioinnissakin, mutta katsotaan nyt, miten niiden kanssa käy.
Suurin osa kirjoitus- ja tutkimustyöstä on kohdistunut kiviriippaan nimeltä väitöskirja. Keväällä oli sopivasti noin kuukausi aikaa kirjoitteluun ja väänsin nippuväikkärin johdantoa kasaan sivun päivässä – toisinaan inspiraation ja toisinaan riittämättömyyden tunteen vallassa. Tässä vaiheessa lopussa ovat niin motivaatio, kunnianhimo kuin yleinen häveliäisyyskin, joten ihan hyvä, että myös projekti on lopuillaan. Esitarkastajilta tuli sekä tukistusta (ihan aiheesta) että kiitosta, ja kun molemmat ehdottivat työn hyväksymistä, niin korjailujen jälkeen puolustanen opinnäytettä 17.2. Porissa.
Leffavuosi
2014 ja 2015 olivat hulppeita länkkärivuosia: katselin yli 150 näkemätöntä westerniä molempina vuosina, mutta nyt tahti on lopulta hiipunut. Yhtäältä järkevä katseltava on käynyt vähiin ja toisaalta olen katsellut vaihteeksi muitakin genrejä. Ihan tarkkaa lukemaa ei ole, mutta aiemmin näkemättömiä tekeleitä kertyi listaan hiukan reilu 60 kappaletta. Uudet ison rahan tuotannot, kuten Diablo, Jane Got a Gun ja The Magnificent Seven todistivat vahvasti länkkärien uuden tulemisen puolesta, vaikka teoksina eivät järin ihmeellisiä olleetkaan.
Leffavuoden eräs kohokohta oli tietysti McCabe & Mrs. Millerin Blu-ray-julkaisu, jota oli povattu ja kytätty jo vähintään parin vuoden ajan. Olen hehkuttanut leffaa epäilemättä kaikille jo ihan tarpeeksi, mutta kyllä se edelleen kesti uudelleenkatselun (tai pari) oikein mainiosti. Harvempi länkkäri on vastaavalla tavalla kokonaisteos, jossa juoni, hahmot, ympäristö ja lavasteet kaikki kietoutuvat kiinteästi toisiinsa (no niin, hehkutinpa taas).
Muu katselu keskittyi keväällä uusiin ja vanhoihin scifi-leffoihin – Alienit, Predatorit, Martianit, Interstellarit, Gravityt sun muut – ja jossain määrin fantasiaan Lortista Hobittiin. Olin nähnyt joskus taannoin pari ensimmäistä Harry Potteria, mutta sarja ei tuolloin juuri kiinnostanut. Nyt uudella yrityksellä ja kokoelmaboksin voimin sain huispaukset huispattua hamaan loppuunsa. Putkeen katsomisesta seurasi tunne, että jokainen episodi on oikeastaan sama leffa vähän eri paketissa. Oculus reparo! Kummallisemmista sivujuonteista mainittakoon tässä vielä sotilasfarssit.
-
-
M-arquero (PETSCII)
-
-
Sommaren e kårt (C-64 multicolor)
-
-
Luikero (PETSCII)
-
-
Alakis (MSX-demo)
-
-
-
-
-
Siinä se nyt on ihan todistettavasti.
-
-
blu-ray
-
-
Map 1.0
-
-
Arnold Schwarzenegger in Cactus Jack (1979)
-
-
Tyttö lähtee kasarmiin
January 1st, 2017
Tämäkin stressintäyteinen vuosi on tulossa lopulta päähänsä, joten nyt on aika yrittää hieman levätä. Retrospektiivi tulee joskus lähipäivinä, mutta tässä vaiheessa jouluntoivotukset (kuvaa klikkaamalla saa näytille muutaman raamin animaation):
Tätä voi katsella oikeallakin nepalla: http://www.kameli.net/~marq/joulu2016.prg
Tai Plus/4:llä: http://www.kameli.net/~marq/joulu2016plus.prg
December 23rd, 2016
Eilen kuultiin pitkään odotettu ja jo kertaalleen peruttu Ennio Morriconen konsertti Hartwall-areenalla. Konsertin piti olla jo tämän vuoden keväällä, mutta se peruuntui maestron selkävaivojen takia – ihan kunnossa ei näyttänyt olevan vieläkään, kun orkesteria piti johtaa istualtaan ja perässä kulki avustaja. Kaikesta päätellen tämä suomenkeikka lienee ainoa laatuaan, joten hyvä, että paikalle pääsin.
Hartwall-areena ei ole tarkoitettu miksikään klassisen musiikin konserttisaliksi, mihin nähden orkesteri kuulosti ainakin minun puukorvaani permannolla ihan hyvältä. Ääni kuultiin siis toki mikitettynä kaiuttimien kautta. Ainoastaan jonkun korkealta soivan huilun (pikkolohuilun?) ääni ylikorostui ja lähes sattui korviin. Orkesterin lisäksi paikalle oli kuskattu iso kuoro ja solistiksi muutamassa biisissä kuultu sopraano Susanna Rigacci.
Enska on jossakin haastattelussa sanonut kyllästyneensä imagoonsa länkkärisäveltäjänä, ja toki totta on, että CV:ssä on monia muitakin merkittäviä ja tunnettuja (leffa)biisejä, kuten keskiviikkona kuultu Chi mai. Suuri – jollei suurin – osa yleisöstä oli kuitenkin tullut paikalle kuullakseen niitä ikonisia länkkäritunnareita, joita ikävä kyllä tarjoiltiin hyvin niukasti: ensimmäisellä puoliskolla muutama parhaiten tunnettu kappale ja jälkimmäisellä sitten pari tuoreesta Hateful Eight -leffasta, josta tipahti lopulta myös se pitkään viipynyt Oscar.
Olisin ainakin itse kernaasti vaihtanut muutaman loppupuolen unettavan viuluslovarin tunnetumpaan tavaraan, vaikka maestron muun tuotannon kuulemisessa jotain sivistävää onkin. Useammin kulutetuilla lavoilla ohjelmisto voisi hyvin ollakin jotain muuta, mutta luultavasti ainoaksi jäävällä suomenkeikalla olisi kohtuudella voinut hiukan tinkiä jääräpäisestä monipuolisuuden esittelystä ja antaa periferian yleisölle sitä, mitä se halusikin 🙂
December 1st, 2016
Juho Kuorikosken Suuret seikkailupelit: Tietokonepelien klassikot on eräänlainen jatko Sinivalkoiselle pelikirjalle, vaikka tällä kerralla ei pitäydytäkään Suomen kamaralla. Sen sijaan Kuorikoski käy läpi seikkailupelien historiaa alkaen tekstiseikkailuista ja päätyen tämän päivän visuaalisesti komeisiin “vuorovaikutteisiin elokuviin”. Pelkkien pelien lisäksi lähdemateriaalissa on runsaasti haastatteluja, joissa pääsevät ääneen aikansa tunnetuimmat suunnittelijat ja koodarit, kuten Al Lowe ja Ron Gilbert.
Suuri osa sivuista on luonnollisestikin omistettu Sierran ja LucasArtsin tunnetuimmille klassikkosarjoille King’s Questista Monkey Islandiin. En itse tunne seikkailupelejä sen syvällisemmin, joten valikoima vaikuttaa varsin kattavalta (noh, Shenmueta jäin kaipaamaan). Kuorikosken keskeinen narratiivi on se, kuinka seikkailupelit kehittyivät näkyväksi ja kaupallisesti menestyneeksi genreksi 80-luvun lopussa ja kuinka ne katosivat 90-luvun lopulla valokeilasta moniksi vuosiksi. Lopputulema on kuitenkin optimistinen, sillä hiljattain lajityyppi on kokenut jälleen uuden tulemisen.
Kirja on helppoa luettavaa ja toimii sekä hyvänä ajanvietteenä että yleisjohdatuksena aiheeseen. Kuorikoski tuntee aiheen kattavasti, mutta mikään tiedekirja Suuret seikkailupelit ei sittenkään ole – kirjoittaja ei peittele omia mieltymyksiään ja suosikkiteokset saavat osakseen ylisanoja. Eräs kirjasta selkeästi esiin nouseva seikka on se, kuinka seikkailupelit ovat olleet alusta saakka sarjoja: menestyneitä konsepteja on lypsetty vuosien varrella moneen kertaan jatko-osien ja uusioversioiden muodossa (juuri tästähän nykyistä peliteollisuutta kritisoidaan, mutta jatko-osatehtailu on kirjan perusteella paljon vanhempi ilmiö).
November 28th, 2016
Next Posts
Previous Posts
