Nähtyäni tämän iski lievä tuskastuminen hakkeroinnin nykyiseen olemukseen. Kun tämä hakkerointi on kerran niin hienoa ja coolia ja uskottavaa ja innovaatiota ja täynnä bisnespotentiaalia, niin eiköhän pistetä oikein työryhmän voimin hakkerointitapahtuma pystyyn. Sponsoreita, bisnesenkeleitä, alustuksia ja tervetuliaissanat Tekesin edustajalta. Ja lehdistö tietysti paikalle! Ihanaa, että meillä Suomessakin on lopulta tällaista hakkeripöhinää.
Ehkäpä näkemykseni ovat romantisoituja ja aikansa eläneitä, mutta todennäköisemmin uskon niiden aitojen hackien syntyvän, kun asialle omistautunut jamppa koodaa ja kolvaa kolmatta päivää putkeen kalsareissaan yksiönsä tai opiskelijasolunsa hämärässä. Hakkeroinnin kotouttaminen ja laitostuminen palvelevat vesittyneisyydessään tuskin edes liike-elämän tarpeita, mutta onhan julkisuudellakin oma arvonsa – tosin tuskin niille itse hakkereille.
edit: selvennyksenä vielä, että minun puolestani on ihan ok, jos joku haluaa järjestää IT-messut. Hakkeroinnin valjastaminen kravattipantterien keppihevoseksi ilmentää kuitenkin sekä tietämättömyyttä että epäkunnioitusta hakkerikulttuuria kohtaan.
Jähnäilin pitkään SSD:hen siirtymisen kanssa, kun hinta tuntui kieputtimiin verrattuna korkealta ja luotettavuus kyseenalaiselta. Etenkin pahamaineiset OCZ Vertexit tekivät paljon huonoa pr:ää, eikä varhaisten Kingstonien luotettavuuskaan paljon ostohaluja herättänyt. Kesällä vaihtui työkoneeseen Samsung 850 EVO, josta vaikuttuneena rupesin tuoreen käännynnäisen raivolla päivittämään kotikoneita SSD-aikaan.
Ja onhan tämä komiaa! BIOS-jähnäilyn jälkeen Linux Mint on kahdessa sekunnissa työpöydällä ja Firefox lähtee sekunnissa päälle. Ennen muutamankin sekunnin jurnuttanut VLC napsahtaa käyntiin välittömästi. Ohjelmien käynnistelyssä harvoin tosin on hillitön kiire, mutta etenkin rinnakkaiset levypyynnöt nopeutuivat huomattavasti: vanhalla mekaanisella kiintarilla koko koneen toiminta hyytyi pahasti, jos useampi ohjelma käytti levyä samaan aikaan.
Suosion myötä vähän joka toinen firma on tunkenut kilpailemaan markkinoille, ja kaupasta saakin jo monenlaista. Kirjon toisessa päässä on “hinnat alkaen” -levyjä ja toisessa “yrityskäyttöön” tarkoitettuja, kalliimpia ja ainakin väitetysti luotettavampia laitteita. Väliin mahtuu nopeita prosumer-SSD:itä, joiden hinnat sijoittuvat ääripäiden väliin. Kaikkein halvinta ratkaisua tai PATA-levyä etsiville löytyy eBayltä tai DX:stä kiinakamista kuten Zheino sekä lukuisat eri King-alkuiset, muttei ston-loppuiset.
Itse laittelin oikeasti käytössä oleviin koneisiin Samsungin 850 EVO -sarjalaiset, jotka ovat paitsi järkevän hintaisia, myös markkinoiden nopeimpia SATA 3 -levyjä. Sampan oma 3D V-NAND (tms.) on ilmeisen kilpailukykyinen muistityyppi, sillä suurimmissa levyissä hintaero halvempiin kilpailijoihin kapenee tai katoaa kokonaan. Aika kertoo, miten luotettavia EVO:t oikeasti ovat – ainakin 840-sarjalaisissa oli vielä hidastumista – mutta toistaiseksi vaikuttaa hyvältä. 850:n firmiksestä on löytynyt jo TRIM:iin liittynyt bugi, joka tosin koskee vain Linuxia (levy mainostaa osaavansa puskuroidun TRIM:in mutta eipäs osaakaan). Uusimmissa kerneleissä ongelma on jo kierretty, eikä TRIM:iä ole tietysti mikään välttämätön pakko laittaa päällekään.
Satunnaiseen käyttöön tarkoitettuihin läppäreihin ym. projektikoneisiin on sitten tullut laitettua halvempia vaihtoehtoja. Dellin kirjoituskoneeseen meni Kingstonin HyperX Fur(b)y, joka sinänsä toimii, mutta ei pärjää nopeudessa Sampoille. Vanhaan MacBook Proohon asentelin vielä halvemman SSDNow!:n, joka kuitenkaan ei ole kaveria Nvidian SATA-ohjaimen kanssa ja jää siten vain SATA 1:n nopeuteen – samassa koneessa hetken majaillut EVO sai neuvoteltua täyden 3 Gb linkin. Eipä tuolla käytännössä paljon merkitystä ole, mutta hieman toki ärsyttää hukata puolet kaistasta. Seuraavaan leluprojektiin menee lyömättömän hintainen Zheino (60 Gt, 25 e posteineen); päivitän postausta kun on jotain käytännön tuloksia.
Aika pian SSD:iden perässä seurasivat hybridilevyt, joissa on yhdistetty SSD sekä mekaaninen kiintolevy. Vastaavalla tavalla toimivat SSD-cachet, joissa pieni SSD toimii enemmän tai vähemmän älykkäästi perinteisen kiintolevyn välimuistina: useiten käytetyt tiedostot, kuten ohjelmat, valuvat hiljalleen SSD:lle ja ovat sitten nopeita käsitellä. Vaikka hinta onkin hyvä, niin en ole näistä ratkaisuista kovin innostunut, koska vauhti voi huonoimmillaan olla aivan sama kuin perinteisellä kiintarilla. Toinen, teknisesti yksinkertaisempi mahdollisuus on pitää käyttöjärjestelmä ja ohjelmat SSD:llä ja paljon tilaa vievät datatiedostot kieputtimella. Yhden (1) kokeilun perusteella pienikin SSD-järjestelmälevy lisää sujuvuutta huomattavasti.
Tuttuun tapaan tällaiset muutokset luovat tarvetta erilaisille adaptereille ja sovittimille. Tilasin kiinalaisilta sekä mSATA- että M.2-adapterit, jotta kortteja saa tarvittaessa käsiteltyä pöytäkoneessakin. Samansuuntainen ongelma on 2,5″ SSD:n sovittelu pöytäkoneen 3,5″ paikkaan: tarkoitukseen on kaikenlaisia kehikkoja, mutta itse ruuvasin SSD:n toisesta reunasta kiinni normaaliin paikkaan. Tärinän tai kallistuskulman ei pitäisi merkitä puolijohteille mitään, joten levy voisi melkein yhtä hyvin vaikka roikkua johtojensa varassa.
Tekniikka kohenee koko ajan, joten muutaman vuoden päästä ollaan epäilemättä aivan eri tilanteessa. Jo nyt on ilmeistä, kuinka SATA 3 on käynyt nopeimmille SSD:ille liian hitaaksi, mitä yrittää korjata SATA 3.2 -standardi, jonka pitäisi mahdollistaa jopa kahden gigatavun nopeus. Oikeastaan kiinnostavampi tulokas on kuitenkin M.2, joka voi ohittaa SATA:n kokonaan (useimmat M.2-SSD:t tosin ovat SATA-sellaisia). Läppäreissä ja uusissa emolevyissä on jo paikkoja PCIe-pohjaisille M.2-korteille, jotka säästävät myös merkittävästi tilaa. Esimerkiksi Samsung lupailee 950 Pro:lle 2500 Mt/s lukunopeutta, joka on lähes viisinkertainen nopeimpiin SATA 3 -levyihin verrattuna.
Etenkin Apple on jo jonkin aikaa integroinut piirit suoraan emolevylle tilansäästön nimissä – veisihän erillinen 2,5″ mokko kohtuuttomasti tilaa paperinohuessa läppärissä, vaikka toisaalta päivitettävyys onkin kiva juttu. Villinä veikkauksena heitän, että jossain vaiheessa perinteinen DRAM-muistitekniikka konvergoituu NAND-muistien kanssa, jolloin perinteinen massamuistin ja RAM:n välinen kuilu kapenee tai jopa poistuu kokonaan.
edit: Zheino lukee 423 Mt/s ja kirjoittaa aika vaihtelevasti, keskimäärin 192 Mt/s. Linuxissa testeri löytyy valmiina paikasta Preferences – Disks ja sitten rattaan kuvasta Benchmark.
edit 2: ATA Secure Erase palauttaa vanhuuttaan hidastuneen levyn nopeuden ennalleen (toimi ainakin kokeilemani Sampan M.2-tikun kanssa). Kannattaa kokeilla levyä koneesta toiseen vaihtaessa / uudelleen asentaessa.
Kun häntä on niin kovasti kehuttu siellä sun täällä, niin pistinpä virtuaalikoneessa pikatestiin Elementary OS:n. Kyseessähän on Debian/Ubuntu-pohjainen Linux-jakelu, jossa on keskitytty erityisesti ulkoasun ja käyttökokemuksen hiomiseen. Asennuslevyn saa ladattua tuttuun tapaan ilmaiseksi sivulta sekä 32- että 64-bittisenä versiona.
Asennuksessa ei ole vielä sanottavaa eroa tutumpiin distroihin, hyvin samat dialogit käydään läpi vaikkapa Mintissä tai Lubuntussa. Jostain syystä VirtualBox ei tykännyt toimia yhteen X:n kanssa, vaan reso jäi alkuunsa riittämättömäksi 640×480:ksi, kunnes pakotin VESA-ajurin päälle. Luultavasti Mintin kautta tuleva VB on hieman liian vanha ja Oraclelta saatava toimisi paremmin, mutta en nyt jaksanut ruveta ihan hillittömästi sen kanssa säätämään tämän kokeilun takia.
Buutin jälkeen päästään asiaan ja esille tulee Elementary OS:n työpöytä:
Huoliteltu, simppeli, eikä pelota vasta-alkajaakaan. Alapalkki on selvästi innoittunut Macin vastaavasta ja muitakin mäkkimäisiä piirteitä löytyy sieltä täältä, kuten vaikkapa asetuksista ja virtuaalityöpöydistä (joita toki on vähän joka toisessa ikkunamanagerissa muutenkin). Toinen väistämättä mieleen tuleva sukulainen on Chrome OS. Yläkulman Applications-tekstiä klikkaamalla saa näkyviin kaikki asennetut ohjelmat, joita voi myöhemmin lisäillä Software Centerin kautta – pohjalla on ilmeisen täysi Ubuntu, joten kaikki tarpeellinen on asennettavissa, jos tietää mitä etsii. Yläreunasta löytyy myös kalenteri sekä pikakuvakkeet keskeisimmille asetuksille.
Vakioselain on hieman yllättäen kustomoitu Midori, jolla toki hoituu normaali selailu, mutta harrastuneemman webbieinarin täytyy asentaa rinnalle mieluummin jotain muuta. Muitakin perussovelluksia on kustomoitu tai sitten kirjoitettu kokonaan itse paremman yhtenäisyyden nimissä. Pieniin yksityiskohtiin on jaksettu kiinnittää huomiota, ja mm. menut sekä ikkunat ilmestyvät ja katoavat tyylikkäästi. Nykytyyliin ikkunat tunkevat aika hanakasti itsensä koko ruudulle, mikä ei omaan käyttötyyliini täysin istu.
Lopuksi se tärkeä kysymys: mihin Elementary OS oikeasti sopii? Kohdeyleisö on selvästi vähemmän karaistunut Linux-kaarti, joka haluaa saada asioita tehtyä ilman isompaa vaivaa ja säätämistä. Mac OS X:stä lienee niin ikään kohtuullisen suoraviivaista siirtyä Elementaryn pariin, kun monet asiat ovat jo tuttuja. Tämän kaiken vastapainona on tietysti se, että moniin asetuksiin ei ole suoraa pääsyä ja työpöydän käyttäytymistä voi niin ollen muokata varsin rajallisesti. En itse laittaisi Elementaryä pääkoneelleni, mutta esimerkiksi tablettiin, miniläppäriin tai kotialttarille se voisi hyvinkin soveltua.
Back to the Future -trilogia (jota sitäkin luultavasti kohta kaivellaan haudastaan) on tunnetusti väärällään kaikenlaisia nokkelia viittauksia tositapahtumiin. Tämän bongasin ihan itse kakkososan äärellä istuessani. Kulttuuriset ja elokuvien väliset viitteet lienevätkin oikeastaan leffan parasta antia, sillä muuten osa 2 on aikamoista tötteröä. Tänä vuonna koittaakin muuten hetki, johon tulevaisuudessa lennetään – hoverboardeja ja lentoautoja odotellessa. Kohdassa, jossa Lorraine kurkkii komerosta luuseri-Martyä nähdään seuraavaa satojen tv-kanavien joukossa:
Alakulmassa vilahtaa Sorayaman artsulta vaikuttava robottinaisen pää. Kyseessä on itse asiassa pätkä Abel & Associatesin vuonna 1985 tekemästä Brilliance-mainoksesta, joka myös Sexy Robotina tunnetaan:
Brilliance oli epäilemättä vaikuttava teos aikanaan uskottavine ihmishahmoineen, heijastuksineen ja liikkeenkaappaukseen perustuvine animaatioineeen. Sikäli onkin hieman huvittavaa, että mainostuksen kohteena oli jotain niinkin arkista kuin säilykeruoka. 1985 laitteistot ja ohjelmat olivat jotain hieman muuta kuin nykyään, joten tekninen toteutus vaati mekoisesti pioneerityötä, kuten making of -videosta näkyy:
Kiitos nimettömän lahjoittajan, sain käsiini kolme käytöstä poistettua, muutaman vuoden ikäistä Dellin bisnesläppäriä, joista kaksi siirtyi jo eteenpäinkin. Kaksi niistä oli mallia E4310 ja viimeisenä trokattu E6410. Kaikissa oli edelleen ihan ajanmukainen i5-prosessori – oikeastaan vain pienet kiintarit, kuolleet akut ja nykymittapuulla vaatimattomat näytöt kertoivat koneiden iästä. Yhteen meni lopulta Windows 7 ja kahteen tietysti tuttu Mint/Mate.
Takavuosina Linux+kannettava oli huono yhdistelmä monestakin syystä: eksoottisille näytönohjaimille ja wlan-piireille ei ollut tukea, virransäästöominaisuudet olivat puutteellisia ja sleeppi toimi, jos toimi. Noista ajoista on kuitenkin tultu ilmeisen kauas, sillä Mint meni heittämällä ineen kaikkiin koneisiin niin 32- kuin 64-bittisenäkin versiona. E6410 kaatuili uhkaavasti asennuksessa, mutta syypääksi paljastuivat hankkimani uudet 1,5 V muistit (blääh!). Olisi pitänyt olla 1,35 V kampoja, mutta onneksi väärät kelpasivat edes Chromebookiin, joka puolestaan luovutti kaksi gigaa takaisinpäin.
En uskaltanut odottaa ihan liikoja, mutta hyvinhän se meni. Kaikki toimii suorilta: näyttis, wlan, hiiripädi, optinen asema, äänet, sleep, erikoisnäppäimet, usb, kamera, mikrofoni ja kortinlukija. Akun varaustaso ja lataustilanne näkyvät automaattisesti alapalkissa, tuuletin pyörii sopivasti ja kernel skaalaa prosessorin kellotaajuutta tarpeen mukaan. VGA:n tai DisplayPortin (vain E6410:ssä) kautta kytketty näyttö tunnistui automaattisesti jne. Yhteen masiinaan laitettu SSD, Kingston HyperX, ei temppuillut sen enempää, vaikkakin pelkän SATA2-ohjaimen takia nopeus saattoi jäädä maksimista. Toimivuutta kohentavat epäilemättä koneiden ikä ja yleisyys. Kokeilematta jäivät toistaiseksi Bluetooth sekä telakkakäyttö – jälkimmäinen ei mene välttämättä aivan näin kivuttomasti.
Vertailun vuoksi toiseen E4310:een asentamani Windows 7 Pro vaati melkoisen määrän taistelua. Geneerinen asennuslevy ei tukenut suoraan juuri mitään laitetta, vaan Dellin sivulta piti latailla parisenkymmentä pakettia hieman summamutikassa. Samanlaisia riemunkiljahduksia aiheuttivat n. 300 käyttöjärjestelmäpäivitystä, joiden äärellä vierähti tuntikausia: etenkin iän kaiken asentuvat .NET-päivitykset jäivät hyvin mieleen. Tässä kohtaa teki mieli kysyä, että kumman näistä käyttiksistä pitikään oleman se “helppo” asennettava. Savotan jäljiltä W7 toimii lopulta ilmeisen ok, vaikka kiintolevyn jatkuva hinkaaminen hieman ihmetyttääkin (onneksi ei ole enää minun ongelmani).
Softapuolesta ei ole juuri erityistä sanottavaa; Mint on Mint. Muutaman vuoden ikäinen i5 jaksaa hyvin toistaa full hd:tä VLC:llä, myös ulkoisella näytöllä. Selaimet, Gimp, LibreOffice, HandBrake, Processing, Audacity, X-Chat, VICE, DOSBox ym. perusohjelmat pyörivät asianmukaisesti, eikä neljän gigan muistikaan tunnu liian vähältä tällaisessa käytössä. Näyttöjen melko vaatimaton tarkkuus (1366×768 ja 1280×800) ja pieni kontrasti asettavat käytölle toki omat puitteensa.
Lopputulema tästä säätöprojektista oli siis varsin positiivinen. Amazonilta löytyi vielä uusia akkujakin, vaikka sadan euron hinta nostaakin projektin kokonaishintaa jo tuntuvasti, samoin kuin SSD. Itselleni jäi lopulta E6410, vaikka E4310:t ovat monessa suhteessa näppärämpiä – etenkin, jos konetta on tarkoitus oikeasti kanniskella mukana. Myös näppäimistön asettelu on hieman parempi E4310:ssä, mutta isompi malli voittaa ainakin liitäntöjen määrässä.
E6410 ja 64-bittinen Mint/Mate
Edit: No eihän ainakaan tässä E6410:ssä edes ole Bluetoothia, joten toimivuutta on sikäli vaikea arvioida.
Edit2: Telakkaa pikaisesti testattu. Voi lykästä koneeseen ihan lennossa ilman mitään komplikaatioita. USB-portit toimivat hyvin ja näyttökin tunnistui display portista oitis. Näytöt ja alapalkit eivät aina sijoitu ihan loogisesti, mutta kyllä ne toimimaan saa pienellä näpläämisellä. Maten alapalkkia voi raahata näytöltä toiselle alt pohjassa.
To my surprise, I couldn’t find proper photos of N900 prototype models. As there happens to be one in my drawer, the situation had to be remedied. The most evident visual differences compared to a production model are:
Shiny camera door instead of black, the hatch is a tiny bit different on the inside too
It says N00 on the display (instead of N900)
There’s no text behind the screen and the relief pattern is different
The standby switch is completely smooth (as opposed to having a little notch on the production model)
The USB port is gray metal including the stick in the middle
Power button symbol is painted, not a relief
Back cover text is painted, not a relief
The sticker under the battery contains a lot of extras ranging from various codes to warnings like “NOT FOR SALE, PROPERTY OF NOKIA”
There’s an extra sticker with a barcode and a serial number
Kävin sanomassa muutaman sanasen demoista Ylen Assembly -dokumentissa, kun kerran oikein pyydettiin – tänä vuonnahan demokompo näytettiin peräti kokonaan livenä valtakunnanverkossa. Tarkalla leikkauksella lopputulos näyttää ihan järkevältä, eikä näkyviin jäänyt pahempia tökkimisiä tai höläytyksiä. Pätkä on katseltavissa Areenassa täällä: http://areena.yle.fi/1-2874378?autoplay=true
Löytyi netskusta hieman virheelliset ja tönköt enkkutekstit Mollbergin Maa on syntinen laulu -elokuvaan (1973). Tässä korjattu, asteen parempi versio: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
I wanted to be able to show Rauni Mollberg’s Maa on syntinen laulu (The Earth is a Sinful Song, 1973) to non-Finns, but the only fansubs I came across were somewhat buggy and off. Here’s my improved version of the subtitles: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
Elviksen jokseenkin mittava ura valkokankaalla oli tasoltaan vaihteleva: joskus tuli ihan kohtuullista yritelmää, kuten King Creole, ja usein mentiin puolestaan lujaa metsään höpökomedioilla. 31 leffan sekaan mahtuu myös kuusi länkkäriä/post-westerniä, jotka sain juuri koluttua loppuun. Tässä objektiivinen paremmuusjärjestys ja jokunen kommentti:
Flaming Star (1960). Yllättävän karu, vakava ja rotutietoinen pätkä, jossa ei juuri lanne vipata eikä kitaraa rämpytellä (pl. ihan alussa). Leffan tunnistettava nimikkobiisi levytettiin suomeksikin nimellä Kohtalon tähti.
Charro! (1969). Jälleen jokseenkin karu ja ilmeisen spagettivaikutteinen länkkäri. Jo hieman ikääntynyt Ellu ei ole roolissa todellakaan mikään kiiltokuvapoika, mitä korostaa harvinainen sänkiparta.
Love Me Tender (1956). Nuori Elvis ei ole tässä oikeastaan edes pääosassa. Muuten mukiinmenevän sisällissotapätkän ja sukudraaman arvoa pudottavat mukaan väkinäisesti ängetyt anakronistiset rokkipätkät ja junnaava loppu.
Stay away, Joe (1968). Tässä post-westernissä ollaan taas inkkariteeman äärellä ja onnistutaan sanomaan jotain reservaattielämän toivottomuudesta. Suurin osa ajasta kuluu kuitenkin puuduttavan kreisikomedian merkeissä.
Frankie and Johnny (1966). Jokilaivalle sijoitettu iso klisekasa, komediallinen musikaali.
Tickle Me (1965). Siinä-ja-siinä-western. Elvis-elokuvaa pahimmillaan: hassutellaan, loilotetaan ja iso lauma tyttöjä jahtaa sankariamme.
Vaikka näyttäisi ensi hätään siltä, että etenkin musiikki ja komediallisuus pilaavat nuo huonommat pätkät, ei asia ole sentään aivan niin yksinkertainen. Pikemminkin voisi sanoa, että paremmat leffat toimisivat millä hyvänsä näyttelijällä, ja heikommat on puolestaan rakennettu höttöisesti Elviksen hahmon sekä lavakarisman varaan lähinnä kaupallisilla motiiveilla. Tiukalla ohjauksella, harjaantumisella ja maneerien karsimisella Iso E olisi varmaan venynyt melko hyviinkin suorituksiin – eivät nuo listan paremmat tekeleet mitenkään noloja ole – mutta spekuloinniksihan tämä toki jää.
By now you have probably noticed that the otherwise nice Caja file manager contains its share of bugs, too. Some of them are fundamental, such as the unreliability when copying a large amount of files and certain unstability. Some are more of a nuisance you need to live with, but at least this one can be solved – occasional wrong font colors:
The text is supposed to be black, of course. The bug can usually be reproduced by switching to list view and then back to icon view. It doesn’t always manifest itself, and some themes are not prone to it. Anyway, here’s a solution: go to Edit – Backgrounds and Emblems – Patterns and drag&drop a pattern to a Caja window which is in icon view.
If you don’t like the default patterns (like I didn’t) or want to use a solid color, create a tiling image in your favorite graphics editor and Add a New Pattern. Goodbye font problems. They should fix the actual bug, tho, as it’s been reported over and over.
