Pitkän kaluamisen jälkeeen sain loppuun Ian Adamsonin ja Richard Kennedyn opuksen Sinclair and the ‘Sunrise’ Technology. 1986, heti Amstrad-kaupan jälkeen julkaistu kirja on täysin eri maata kuin Rodney Dalen vuotta aiempi The Sinclair Story: Dale käsitteli Sir Cliven edesottamuksia silkkihansikkain, siinä missä Adamsonilta ja Kennedyltä ei innovaattorille juuri armoa heltiä. Osansa saavat niin huonolaatuiset tuotteet C5:stä Black Watchiin kuin “keksijäneron” huono bisnesvaistokin.
Yksityiskohtia riittää ja esiin on kaivettu paljon sellaista, mitä Dale ei edes mainitse. Kriittisiä puheenvuoroja on otettu mukaan niin alan lehdistä kuin Sinclairin eri yrityksissä toimineilta hahmoilta: jo pelkkä firmojen kirjavuus oli itselleni tuntematonta. Kenties ikonisin laite, Spectrum, saa osansa huomiosta, mutta yhtä paljon sivuja on omistettu myös varhaisille vahvistimille ja pikkuradioille, tuhoontuomitulle sähköautolle, loputtomalle litteä televisio -hankkeelle sekä muille tietokoneille, kuten ZX80:lle ja epäonniselle QL:lle.
Eräs keskeisimpiä teesejä on se, kuinka käsitys Sir Clivestä brittiläisenä keksijänerona on tarkoin rakennetun imagokampanjan satoa. Sinclairin suureelliset (ja valheelliset) mainoskampanjat olivat poikkeuksellisia aikalaistensa joukossa, ja tuotteita lupailtiin usein kohtuuttoman aikaisin tuotannon realiteeteista välittämättä. Kirjan yleissävy on siis huomattavan kriittinen – varmaankin tarkoituksellisena vastapainona Dalelle – vaikka päähahmon jotkin kiistattomat ansiotkin sentään tunnustetaan.
July 19th, 2015
Käytyäni tänä keväänä läpi stressaavan hakuprosessin ja noin muutenkin silmiteltyäni akateemista maailmaa lehtorin silmin kymmenen vuotta olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei opettajan kannata liiemmin huhkia opetuksen parissa. Toki jokin minimitaso pitää hoitaa, mutta yli jäävä aika kannattaa mieluummin käyttää johonkin muuhun. Seuraavassa joitakin syitä, miksi.
Järjestelmä ei arvosta opetuksen laatua. Korupuheista ja opetusportfolioista huolimatta on masentavan selvää, ettei opetustöistä kerry juuri mitään statusta tekijälle. Määrällistä arviointia voidaan toki tehdä vaikkapa ohjattujen opinnäytteiden ja kursseista kertyneiden opintopisteiden mukaan, mutta kumpikaan ei motivoi kehittämään laatua tai sisältöä.
Opetusansiot kumuloituvat heikosti. Jos opetat saman kurssin yhden kerran tai kymmenen kertaa, niin ihan kiva, mutta portfoliossasi on lopulta vain yksi kurssi. Vertailun vuoksi on melkoinen ero siinä, oletko julkaissut yhden vai kymmenen vertaisarvioitua artikkelia – tai näin taidealalla yksi vs. kymmenen yksityisnäyttelyä. Jos tässä suhteessa haluaa taktikoida, niin kannattaa pyrkiä pitämään mieluummin useita eri kursseja kuin toistaa samaa moneen kertaan.
Opetus- ja tutkimuskokemuksen epäsymmetria. Monella tuntemallani opettajalla on tutkimuksellisia ambitioita, mutta jos aikoo siirtyä opettajasta tutkijaksi, niin silloin vaaditaan julkaisuja ja muita vastaavia ansioita (tieteellisiä luottamustehtäviä, konffaesitelmiä ym.), joita ei lehtorille mitenkään automaattisesti kerry. Sen sijaan tutkimusansiot ovat käypää valuuttaa yliopistojen opetustehtäviin hakiessa.
Summa summarum: opettajan kannattaa turvata selustansa ja käyttää kaikki yli jäävä aikansa tutkimuksen/taiteen vääntämiseen (mikä toki hyödyttää myös opetusta) sekä tutkintojen suorittamiseen. Kolmas mahdollinen statuksen hankkimisen keino on erilaisten luottamustointen kerääminen: lautakuntia, komiteoita, työryhmiä ym. riittää, jos sellaisissa toimimiseen on taipumusta ja mielenkiintoa. Tätä kautta voi päästä etenemään akateemisen maailman kirkkaimpaan kärkeen eli hallintoon – samalla saa kylläkin varautua istumaan loputtomasti erilaisissa palavereissa, mikä ei kaikille sovi.
July 1st, 2015
1930-luvun ihmelapsi, steppaava kikkarapää Shirley Temple valloitti yleisön monituisissa, kaavaltaan lähes identtisissä elokuvissa, jotka sijoittuivat milloin minnekin. Eräänä tapahtumapaikkana oli tietysti muodikas Villi länsi: Temple oli pääosassa kolmessa – tai oikeastaan neljässä – länkkärissä ja vilahti uransa alkuvaiheessa vielä statistina ainakin yhdessä (Carolina, 1934). 1930-luvun mustavalkofilkat on kaikki sittemmin myös väritetty.
The Little Colonel ja The Littlest Rebel ovat vuodelta 1935 ja keskenään kohtuullisen samanlaisia. Eräänlaista poliittista korrektiutta voi nähdä siinä, että Temple oli näin sekä pohjois- että etelävaltojen puolella. Asetelmassa olisi ollut jopa potentiaalia – miten sisällissota näyttäytyi lapsen silmin – mutta ihan niin rohkeaksi ei sentään heittäydytty, vaan pikku vastoinkäymiset voitettiin tomeruudella ja steppaamisella. Molemmat kai voisi luokitella lastenelokuviksi, vaikka niissä onkin kohtuullisen dramaattisia kohtauksia ja aseella osoittelua.
Vuonna 1939 ilmestyi Susannah of the Mounties, jossa siinäkin ollaan sotilaiden seassa, tosin tällä erää Kanadan intiaanisodissa. Tässä vaiheessa Temple ei ollut enää ihan tyllerö, vaan jo 11-vuotias, mutta rooli ei sinänsä aiemmista juurikaan poikkea. Tämä on “trilogian” osista selvästi vakavin, sillä välillä näytetään suoranaista tappamista ja raatoja. Eräänä mielenkiintoisena detskuna miespääosassa on itse Randolph Scott, joka näyttää varsin nuorelta ja vetreältä paremmin tunnettuihin länkkäreihinsä verrattuna. Oikeastaan äijä on kuin Errol Flynn 🙂
1940-luvulla alkoi iskeä päälle teini-ikä ja Templen ura lähti laskusuuntaan – söpön lapsitähden roolit olivat ohi. Viimeiseksi länkkäriksi jäi John Fordin ohjaama Fort Apache (1948), joka on toki elokuvana päätään pidempi kuin aiemmat tekeleet. “Philadelphia Thursday” on kliseinen ja melko mitäänsanomaton hahmo, komentajan tytär, johon nuori luutnantti tietysti rakastuu. Vaikka kyseessä on periaatteessa naispääosa, jää Temple kaikkiaan taka-alalle.
-
-
The Little Colonel
-
-
The Littlest Rebel
-
-
Susannah of the Mounties
-
-
Fort Apache
June 26th, 2015
Tähän postaukseen osallistuvat:
- Dynamiitti, ts. väliaineeseen kuten piimaahan tai jopa sahanjauhoon imeytetty nitroglyseroli eli -glyseriini. Käytetty ja käytetään edelleen louhinnassa. Ikoniset punaiset tai vaaleat dynamiittipötköt on nähty monessa länkkärissä.
- Trinitrotolueeni eli TNT eli trotyyli, tolueenia nitraamalla saatava kiinteä räjähde. Oli pitkään suosittu sotilaskäytössä, kuten kranaateissa, mutta sittemmin menettänyt asemansa tehokkaammille räjähteille.
Ja nyt jännittävä kemiallinen detsku: dynamiitti ei ole sama asia kuin TNT.
Ei se ole.
Ei ole ei.
Tehdään ne kotiläksyt siellä.
Joo-o.
Oi voi, lopuksi sotketaan vielä omaa pesää.
June 24th, 2015
Teron kanssa kirjoitettu Croutonilla lisäkiiltoa Chromebookiin ilmestyi juuri Skrollin numerossa 2/2015 (alkuperäinen nimi oli “Crouton – enemmän iloa Chromebookista”). Artikkeli käsittelee David Schneiderin tekemää Croutonia, jolla voi asentaa Googlen Chrome OS:n rinnalle perinteisemmän Linux-työpöytäympäristön kuten LXDE:n. Itse artikkeli pdf:nä tässä.
June 16th, 2015
Lähdetään faktoista: Blu-ray on formaattina silkkaa kuluttajan halveksimista ja lisäksi poropietarin syvin ilmentymä. Edes laillisesti levynsä hankkinut ei voi olla mitenkään varma toimivuudesta, kun läppärien OEM-asemiin, koneiden mukana toimitettuihin toisto-ohjelmiin tai fyysisiin Blu-ray-soittimiin ei välttämättä saa päivityksiä uusille salausavaimille ym. Koko formaatille viittaisi mielellään kintaalla, mutta valitettavasti bluukkarina on julkaistu monia klassikkoja laadukkaina uusioversioina, jotka on enemmän ja vähemmän pakko nähdä.
Mielenrauhansa kannalta on helpointa hankkia jonkin riittävän suuren ja nimekkään valmistajan soitin tai vaikka käytetty PS3 – Sonyhän kehitti Blu-rayn Philipsin ja Pioneerin kanssa. Tietokoneessa on kuitenkin puolensa; läppäriä voi kuskata mukanaan tai leffan siirtää/konvertoida vaikkapa pädille katseltavaksi. Erillinen soitin vie myös tarpeettoman paljon pöytätilaa, sillä ne eivät tuppaa olemaan laitteista pienimpiä. Windowsille ja Mäkille on omia softiaan, mutta entäpä sitten Linuxille, joka tuli DVD-toistossakin tuskallisen pitkään jälkijunassa?
Lyhyesti ja tiiviisti: hyvin toimii, kunhan jaksaa hieman nähdä vaivaa. Periaatteessa jo pelkkä VLC:kin osaa libaacs:n ja KEYDB.cfg:n avustamana toistaa levyjä, mutta ongelmaksi muodostuu heti se, että avaintietokannassa on rajallisesti leffoja, etenkin kun mennään valtavirran ulkopuolelle. Itse olen pari levyä onnistunut näin toistamaan VLC:llä, mutta suurin osa kokoelmasta jää sittenkin näkemättä.
Oikea Tapa(tm) on asentaa MakeMKV, joka käsittelee levyjä omalla – edelleen jokseenkin mysteeriksi jääneellä – tavallaan. Softa ei ole pelkästään Linuxin ilo, vaan siitä on myös Windows- ja Mac-versiot. Ainoa nurinan aihe on oikeastaan se, että MakeMKV on kaupallinen tekele, eikä 62 euron hintaansa edes kovin halpa. Kokeiluversio toimii rajoittamattomasti kuukauden ja ehkäpä senkin jälkeen kokeiluaikaa saisi uudestaan lisää jekuttamalla, mutta itse en jaksanut aihetta juuri tonkia ja löin rahat tiskiin. Kuusi kymppiä on kuitenkin aika olematon raha siihen nähden, miten paljon leffakokoelmaan on jo muuten uponnut 🙂
Debian- ja Ubuntu-johdannaisissa (itselläni mainio Mint/Mate) tuoreen MakeMKV:n saa helpoiten PPA:sta:
sudo add-apt-repository ppa:heyarje/makemkv-beta
sudo apt-get update
sudo apt-get install makemkv-bin makemkv-oss
Ainakin Mintin mukana tuleva VLC ja sen tarvitsemat kirjastot ovat hieman vanhahtavia, joten voi olla hyvä idea laittaa myös se PPA:sta. Konvertointia, skaalausta ym. varten on hyvä asentaa myös Handbrake, jolle vähemmän yllättävästi on myös oma PPA:nsa. VLC:n saa käyttämään libaacs:n sijasta MakeMKV:n parempaa kirjastoa seuraavasti:
sudo apt-get remove libaacs0 # Jos sitä edes oli
cd /usr/lib
sudo ln -s libmmbd.so.0 libaacs.so.0
sudo ln -s libmmbd.so.0 libbdplus.so.0
Tässä vaiheessa setti alkaakin olla kasassa. VLC:llä voi avata levyn (File – Open Disc – Blu-ray) ja hetken jurnutuksen jälkeen leffa ilmaantunee näkyville. Varminta on laittaa päälle täppä “No disc menus”, sillä menujen kanssa yrittely johtaa yleensä pelkkään mustaan ruutuun. Jos koneessa on Blu-ray-aseman lisäksi muitakin asemia, niin alasvetovalikosta voi olla tarpeen vaihtaa laitetiedostoksi esimerkiksi /dev/sr1.
Itse MakeMKV-ohjelmakin tarjoaa paljon hyödyllistä toiminnallisuutta. Levyn avattuaan sisältöä voi streamata sekä paikallisesti että lähiverkossa, joten toistokoneen ei tarvitse välttämättä olla sama kuin missä Blu-ray-asema on. MakeMKV kertoo tarkempia tietoja, kuten koneelle pystyttämänsä väliaikaisen www-palvelimen osoitteen ja portin ikkunassaan. Tiivistetysti: File – Open disc ja levyn auettua File – Stream, minkä jälkeen selaimensa voi ohjastaa alareunassa näkyvään osoitteeseen tai paikallisella koneella lyhyemmin http://localhost:51000. VLC:lle menevä URL on suunnilleen muotoa http://127.0.0.1:51000/stream/title3.ts.
Levyn avaamisen jälkeen sen voi tallentaa myös koneelleen tiedostoiksi ts. ripata klikkaamalla Make MKV. Lopputuloksena on uskollinen kopio, joka kuitenkin vie melkoisesti tilaa. Normaali perusrupinen puolentoista tunnin filkka voi olla tallennettuna helposti yli 20 gigatavua. Köykäisempi tabletti, läppäri tai kännykkä ei moista tietenkään jaksa toistaa, eikä muistikortillekaan montaa elokuvaa mahdu.
Pienentämisessä tulee apuun Handbrake, jolla on mahdollista enkoodata tiedosto(t) uudestaan pienemmälle bitratelle ja resoluutiolle. Oma videotykkini on XGA-tasoinen (1024×768), joten full HD:stä ei ole edes mitään iloa. Olen pelannut hieman varman päälle ja käyttänyt full HD:lle noin 8000 kbps:n pakkausta ja 720p:hen skaalatuille pätkille osapuilleen 4500 kbps:ää, vaikka vähemmälläkin voisi leffasta riippuen pärjätä. Filmikohina on pahimpia kompression kompastuskiviä, joka menee pienentäessä tai alhaisella bitratella helposti posteroituneeksi möhmöksi. Uusimmat Handbraket osaavat skaalata tekstit kuvan mukana, jos ne polttaa mukaan skaalattuun kuvaan. Toinen vaihtoehto on jättää tekstit omaksi layerikseen ja toivoa, että toisto-ohjelma pärjää niiden kanssa. Tällä tavoin tekstistä tulee myös paremman näköistä, kun sitä ei zuumailla toistettaessa.
Joidenkin harvojen levyjen kohdalla kuvassa näkyy toistettaessa häiritsevästi vapisevia palikoita. Ongelma liittynee jonkin Linuxin VLC:n käyttämän kirjaston vanhuuteen, sillä esimerkiksi Macilla samaa vapinaa ei ilmene. Ongelman voi ensi hätään ainakin kiertää rippaamalla levyn ja pakkaamalla tiedoston uudestaan Handbrakella. Väliin ei aina tarvita edes MakeMKV-välivaihetta, sillä Handbrakekin käyttää VLC:n tavoin MakeMKV:n kirjastoja ja saattaa pystyä rippaamaan levyn suoraan. Aina se ei kuitenkaan onnistu, johtuen joidenkin levyjen poikkeuksellisista suojauksista. Pikku bonuksena MakeMKV pärjää hyvin myös DVD-suojausten kanssa.
Kaikenlaista säätöä Blu-ray+Linux-yhdistelmä siis vaatii, mutta positiivisena puolena kaikki on toistaiseksi toiminut. Reilusta 20:stä kokeilemastani levystä on kohtuullisella vaivalla suostunut näkymään kunnialla jokainen, viimeistään Handbrake-kierroksen jälkeen. Päivitän tätä postausta kun uusia ongelmia tai löydöksiä ilmenee, tai jos lukijapalautteessa ilmenee parempaa tietoa 🙂
June 15th, 2015
Sepäs lausutaankin “wudsh” eikä “loz”. Perjantaista maanantaihin meni Lodzissa Puolassa, jossa pidettiin Kultura Gier Komputerowych 3 -tapahtuma teemalla “Behind the Scenes”. Samalla tuli pidettyä elämäni ensimmäinen keynote, teemana “Generations of Consumer Computer Graphics as Seen in Demos”. Presis käsitteli sitä, millaisia eri paradigmoja kotitietokoneiden grafiikassa on nähty ja miten ne ovat vaikuttaneet demojen ulkoasuun. Aihe oli aika tekninen, mutta sain muutamalta tyypiltä ihan kiitostakin valaisevasta esityksestä. Sunnuntaina oli vielä toinen presis aiheesta PETSCII-taide, mikä herätti useammankin kuuntelijan kiinnostuksen – Teron kanssa tekemäni editori sai taas lisää käyttäjiä.
Suurin osa esityksistä oli puolaksi, joten sikäli olin valtaosan ajasta mitään ymmärtämättömänä kuunteluoppilaana. Kanadassa tämä oli ratkaistu niin, että jos esitys oli ranskaksi, niin edes slaidit olivat enkuksi. Tärkeintä antia olivat tietysti skeneaiheiset presikset, joita oli omieni lisäksi kolme: Patryk Wasiakilta, Gleb J. Albertilta sekä Pawel Grabarczykiltä (yksi tosin puolaksi). Ja tietenkin näiden tyyppien livenä tapaaminen oli merkittävä kokemus. Eiköhän tästä taas seuraa pieni motivaatiopiikki omaankin demotutkimukseen.
Viimeisestä kuvasta kiitos Glebille, keskimmäisestä en tiedä kuka näppäsi.
May 26th, 2015
1970-luvun eksploitaatioleffojen merkittävä alalaji olivat – ainakin näennäisesti – rotutietoiset nk. blaxploitaatiot, joissa nähtiin kovia mustia miehiä, huumekauppaa ja toimintaa. Suurelle yleisölle tuttuja lienevät ainakin Shaft (1971) ja Super Fly (1972). Soul/funk-henkinen musiikki kuului asiaan, ja näissäkin kahdessa on erittäin ansiokkaat ääniraidat; ensimmäisessä Isaac Hayesin sekä J. J. Johnsonin, ja jälkimmäisessä Curtis Mayfieldin. Leffasta toiseen kierrätettiin pitkälti samoja naamoja: ainakin Richard Roundtree, Fred Williamson, Jim Brown ja karatemies Jim Kelly tähdittivät useita blaxploitaatioita.
Urbaanien ympäristöjen lisäksi teemaa soviteltiin hieman yllättäen jopa lännenelokuviin. Huumeita ja taistelulajeja ei niihin sentään tuotu, mutta rotutietoiset pyssysankarit tekivät genreloikan kohtuullisen sujuvasti. Mitenkään yleinen tämä alalaji ei ole, joten näinkin pienellä otoksella saanee aiheesta riittävän kuvan:
- Buck and the Preacher (1972). Ikoninen Sidney Poitier ratsasti yön kuumuudesta hetkeksi länteen. Sidekickinä seurailee huijarisaarnaaja, jota näyttelee lähes tunnistamattomaksi meikattu Harry Belafonte (!). Orjuus ja sisällissodan jälkipyykki toimivat kulisseina perusseikkailulle.
- Nigger Charley -trilogia. Näissä kaikissa on pääosissa sama parivaljakko: vakava Fred Williamson ja koominen sidekick D’Urville Martin.
- The Legend of Nigger Charley (1972). Ensimmäinen elokuva on asetelmaltaan mielenkiintoisin ja jakaantuu alun Roots-henkiseen orjuuskuvaukseen sekä lopun voimaantuneeseen Seitsemän rohkeaa miestä -vaikutteiseen ranchin puolustukseen. Tästä on helppo vetää yhteyksiä etenkin Django Unchainediin.
- The Soul of Nigger Charley (1973). Keskimmäinen osa on sarjan huonoin, sisältäen lähinnä kliseistä ammuskelua ja toimintaa melko väkinäisellä rotukuorrutuksella.
- Boss Nigger (1975). Loppua kohden parani jälleen. Rotutietoisuus saatiin tällä kertaa tuotua mukaan humoristisemmin ja vähemmän osoittelevasti. Kaavaltaan Bossi on sinänsä tavanomainen rosvojoukon kanssa ottelu. Ylimääräistä plussaa Leon Mooren letkeästä musiikista.
- Take a Hard Ride (1975). Höperöhkö spagettiwestern mustilla miehillä höystettynä. Mukana itse Lee van Cleef sekä Jim Brown, Fred Williamson ja Jim Kelly (intiaanina!). Tarkalleen sama kolmikko nähtiin myös Three the Hard Wayssä (1974).
- Joshua (1976). Kostoa ja aika kaavamaista rosvojen jahtaamista. Pääosassa jälleen Fred Williamson.
- Vengeance eli Kid Vengeance (1977). Hieman rajatapaus, mutta on tässäkin köykäisessä spagettikloonissa sentään Jim Brown jahtaamassa valkonaamoja.
- Posse (1993). Ajoittain farssi ja ajoittain haudanvakava, mutta kaikkiaan viihdyttävä sekameteli, jonka suurimpia innovaatioita ovat mukana roikkuva valkonaama ja happoiset kuolinkohtaukset.
- Django Unchained (2012). Ahkerasti fuusioiva ja viittaileva Tarantino pääsi lopulta tekemään ihan oikeankin länkkärin. Rotuteemaa pidetään alati mukana, mutta kaikkiaan keskitytään tuttuun tapaan nokkelaan sanailuun ja väkivaltaisiin toimintakohtauksiin. Djangon kanssa tällä ei ole juuri tekemistä.
Samaan kategoriaan voisivat sopia vielä ainakin The McMasters (1970) ja The Master Gunfighter (1975), jotka ovat toistaiseksi näkemättä. 1970-luvun leffoista ei ole yleensä olemassa edes kunnollisia DVD-versioita, saatikka Blu-Ray-julkaisuja. Niinpä blaxpo-länkkäreitä on tullut katseltua lähinnä videolta kaapattuina bootlegeinä tuhnuisella kuvanlaadulla.
Eivät nämä totta puhuen mitään lännenelokuvan merkkipaaluja ole: rotuteema vaikuttaa monessa tapauksessa olleen lähinnä muodikas kuorrutus muuten tavanomaiselle B-westernille. Parhaimmillaan venytään kuitenkin valkoiseksi maalatun lännen revisionistiseen käsittelyyn ja kumarretaan unohdettujen mustien tienraivaajien suuntaan. Sivussa kommentoidaan tietysti aikakauden todellisia rotuteemoja, vaikka samalla voidaankin kysyä, edustaako stereotyyppinen kovanaama ja revolverisankari – olkoonkin sitten värillinen – oikeansuuntaista voimaantumista.
-
-
The Legend of Nigger Charley
-
-
Boss Nigger
-
-
Joshua
-
-
Posse
May 2nd, 2015
Vaihdoin vanhaan Mac Mini 1,1:een taannoin jo suorittimen, mutta ruokahalu kasvoi syödessä. Prosaripäivityksen jälkeen nimittäin koneeseen voi asentaa uudemman firmwaren, minkä jälkeen laite luulee olevansa kolmea vuotta uudempi malli, Mac Mini 2,1. Sitä myöten tunnistuu myös enemmän muistia: neljä gigaa asentamalla saa käyttöönsä kolme entisen kahden sijasta. Ohjeet löytyvät täältä, eikä prosessikaan mikään mutkikas ole, mutta hieman rohkeutta kyllä vaaditaan (ensimmäisessä buutissa on “normaalia”, että ruudulle tulee roskaa ja kone jumittaa). Omalla vastuulla.
Buutin jälkeen Mini todellakin löysi itsestään uutta kyvykkyyttä ja muistia tuli käyttöön luvattu giga lisää. Jotkut ovat onnistuneet asentamaan OS X Lionin, mutta itse halusin mieluummin käyttiksen, jolle tulee esim. edelleen tietoturvapäivityksiä. Kaikkien muiden päivitysten lisäksi laitoin myös jostain läppäristä yli jääneen hieman isomman ja nopeamman levyn. Core Duo -aikana käytössä oli Lubuntu, joka on kuitenkin hieman karunpuoleinen joissakin asioissa, joten tällä kertaa kokeiluun meni modernimpi Mint+Mate. Tarkoitus oli laittaa saman tien 64-bittinen versio, mutta se ei suostunut buuttaamaan, joten 32-bittisellä mennään.
Kaikki toimi aika lailla suorilta ilman enempiä virittelyjä. VLC:ssä ääni oli hieman epäluotettava oletusasetuksilla, mutta ALSA pelasti päivän (toisilla koneilla taas Pulseaudio on ollut parempi, mene ja tiedä). Parempaa jäähdytystä varten asensin jälleen macfanctld:n, jonka arvot ovat vielä hienosäätämättä. Noin perstuntumalta vaikuttaa siltä, että Mint ajaa konetta kuumempana kuin Lubuntu. Kaikkiaan käyttis tuntuu pyörivän ihan sutjakkaasti joitakin toimintoja lukuun ottamatta – buutti hidastui ja esim. taustakuvaa vaihtaessa odottelu on melkoinen, mutta toisesta päästä käytöstä tuli muuten mukavampaa.
Socket M -kantaan saa vielä marginaalisesti nopeampiakin prosuja, mutta suurin päivitys tulisi epäilemättä SSD-levystä. Tämän ikäiseen koneesen ei kuitenkaan viitsi laittaa enempää rahaa kiinni, sillä kohta lähestyy se raja, kun olisi jo kannattanut ostaa suosiolla uudempi käytetty Mini. Masiina saa siis olla tässä muodossaan eläkkeelle asti. Tavoite on saavutettu: lisää tehoa taskurahalla ja pari vuotta lisää käyttöikää.
April 30th, 2015
Tulipahan hankittua taas yksi ARM-lauta lisää, nimittäin Odroid-C1. Aiemmin olin jo testaillut Odroid-U2:ta, joka jäi kuitenkin aika vaisuksi kokemukseksi (ja taisi lopulta jotenkin hajota). Viime vuosien varrella kokoelmiin on kertynyt muitakin laatikoita ja piirilevyjä, kuten Raspberry Pi, CompuLab Trim-Slice ja Efika MX. Järin hyviä kokemuksia niistä ei ole mistään jäänyt, mutta ehkäpä tällä kertaa?
Odroid-C1 on ainakin paperilla mielenkiintoinen tapaus, etenkin 35 dollarin hintansa huomioiden: on 1,5 GHz Cortex-A5, neljä ydintä ja gigatavu muistia. USB-portteja on kokonaiset neljä ja liittimiä muutenkin moneen lähtöön. Gigabitin Ethernet on oikealla piirillä, joten nopeuden pitäisi olla oleellisesti parempi kuin keskivertopurkissa. Grafiikasta huolehtii Mali-450 MP2, joka tukee OpenGL ES 2.0:aa sekä Linuxissa että Androidissa. Massamuistiksi kelpaa tuttuun tapaan (syvästi inhoamani) microSD tai nopeampana vaihtoehtona eMMC. SD-korttien hitaus jähmettää toiminnan levyintensiivisissä tehtävissä, joten tilasin C1:n kylkiäisiksi kahdeksan gigan eMMC:n, joka osoittautukin kohtuullisen nopeaksi (hdparm -t:n mukaan lukunopeus 60 Mt/s).
Asennus lähti tuttuun tapaan kangerrellen liikkeelle. C1:n ehdottelema 1080p ei kelvannut Samsungin littutelkkarille (laite näyttää vain 1080i:tä) ja mitään tunnistusta ei tietenkään ole. Eipä se kelvannut HP:n näytöllenikään, sillä HDMI pitää ensin asettaa DVI-tilaan. SD-kortin tapauksessa korjaus olisi helppo tehdä FAT-osiolla sijaitsevaan boot.ini-tiedostoon, mutta eMMC onkin eri maata. Mukana tullut microSD-adapteri ei suostunut toimimaan kortinlukijassani, joten hetken näytti toivottomalta. Onneksi vakiona asennettu Ubuntu laittaa SSH-palvelimen päälle, joten purkin IP:n selvitettyäni pääsin korjaamaan tilanteen etänä. Näyttöliitin on jokseenkin raivostuttavasti micro HDMI, johon tarvitaan oma piuha tai adapteri, eikä pieni rimpulaliitin tahdo oikein pysyä paikallaan.
Lopulta päästiin itse Ubuntuun asti. Näppis, hiiri, verkko, äänet (vain HDMI) jne. perusteet toimivat suorilta ja Gnome-työpöytä tuli näkyviin. Kuten niin usein näiden ARM-laitteiden kohdalla, X on joko kokonaan tai vain pieneltä osin kiihdytetty, joten miksikään ykköskoneeksi tällaista ei viitsisi laittaa. Testailin CPU:n tehoa isohkolla bc-laskulla, jonka perusteella yksittäinen ydin on hieman hitaampi kuin Core Duo 1,66 GHz -Minissäni. SunSpider-testi taas meni huomattavasti huonommin ja nopeus jäi kolmannekseen CD:stä; lieneekö tuossa Chromiumissa edes JIT-kääntäjää päällä? Androidille sellainen toki onkin. Kiihdytettyä video-overlaytä ei tietenkään ole, mutta mukana seuraava Kodi ilmeisesti kiertää puutteen ES:n kautta.
2015 ei taida vieläkään olla The Year of the ARM Linux Desktop, sikäli heikosti arkikäyttö laitteella sujuu. Ikävä sanoa, mutta Intel-pohjaiset laitteet toimivat joka suhteessa paremmin tällaisessa käytössä: softat ovat paremmin optimoituja, distrot paremmin testattuja ja näytönohjaimille on esim. jotain muutakin tukea kuin kiihdyttämätön 2D-bufferi. Pieneltä kuulostava, mutta merkittävä ero on se, etteivät ARM-pohjaiset laudat tue aitoa OpenGL:ää, mikä rajaa heti osan ohjelmista pois. Kiihdyttämätön SDL jää sekin vaisuksi, eikä tilannetta yhtään auta se, että käytettävää resoa ei voi vaihtaa lennossa pienempään. Innokkaat säätäjät ovat sentään tehneet esim. emulaattoreista optimoituja erikoisversioita, jotka toimivat geneerisiä Linux-versioita paremmin.
Androidilla tilanne olisi ohjelmien osalta epäilemättä parempi, sillä puhelimien ja tablettien vuoksi kunnon rautatuki on piirivalmistajille elinehto. Omalta osaltani Antero saa kuitenkin jäädä kännykkään; ehkäpä kotialttarin TV:ssä (jos sellainen olisi) se olisi paikallaan. Toistaiseksi firmat eivät ole tarjonneet Chrome OS:ää Linuxin (tai Androidin) vaihtoehdoksi, mutta siinä olisi järkensä: pikkufirmoilla kun ei ole osaamista tai edes mielenkiintoa yrittää saada kokonaista perinteistä Linux-distroa kunnolliseen kuosiin.
Sama kysymys kuin ennenkin: mitä tällä nyt sitten tekee? Taskussa kulkeva serveri, tiettyä emulaattoria pyörittävä pikkupurkki, infonäytön ohjauskone, leffatoistin kotialttarille – sulautettuja käyttökohteita on helppo keksiä. Työpöytäkäyttöön en C1:tä laittaisi niin kauan kuin kiihdytettyä X:ää ei ole näköpiirissä. Tuotetuki ei tällaisille laudoille ole perinteisesti järin pitkä, minkä vastapainoksi harrastajat sentään porttaavat ja korjaavat – dokumentaation sallimissa rajoissa – omia suosikkidistrojaan pitkäänkin laitteen markkinoilta katoamisen jälkeen.
Sekä hinnan että ominaisuuksien puolesta Odroid-C1:n ilmeinen kilpakumppani on hiljattain ilmestynyt Raspberry Pi 2, joka on oleellisesti alkuperäistä Raspia tehokkaampi. Paperilla C1 voittaa, mutta toisaalta Raspin ympärilleen keräämä massiivinen yhteisö kääntänee tilanteen Vatun eduksi. Työpöytäkäytön mahdollistamiseksi on tehty töitä: pikkulaitteelle luonnostaan sopiva LXDE toimii ilmeisesti jo jokseenkin käyttökelpoisesti ja osin kiihdytettynä. Seuraava postaus näiltä tiimoilta, kunhan ehdin Raspi 2:n äärelle.
April 18th, 2015
Next Posts
Previous Posts
