.Markku Reunanen.

Farssikasa

Sain käsiini vielä peräti yhdeksän SF:n julkaisemaa sotilasfarssia, joita on näin pääsiäisen kärsimysnäytelmän hengessä tullut kaluttua läpi. Ajattelin, että aiemmin nähdyt Fennadan farssit olivat puuduttavia, mutta kyllä nämä SF:n pätkät olivat vieläkin tuskastuttavampia. Loilotusta, enemmän ja vähemmän feikki-savolaesia ja lemmenleikkejä tarjoilivat tällä erää:

• Serenaadi sotatorvella (1939). Kasan vanhimmassa nähdään sekä Kaarlo Angerkosken naamanvääntelyä että armeijasta luistaneiden (Raakki-Kustaa ja kanttori) dissaamista. Sotapojat vievät naiset lopulta.
• Niin se on, poijaat! (1942). Sekalaisista loilotuspätkistä ym. koostuva elokuva on sota-ajalta ja näyttääkin välillä lähinnä vaivaannuttavalta rekrymainokselta. Vellihousu runoilija saa sotilaskutsumuksen ja pikkupojat laulavat Valalaulua.
• Serenaadiluutnantti (1949). Tällä kertaa loilottaa Henry Theel. Ylikersanttia höynäytetään.
• Kenraalin morsian (1951). Sekalaista sekoilua ja joviaali savolaespoeka. Shown varastaa Elsa Turakaisen överiksi vetämä esoteerinen Tussari.
• Komppanian neropatit (1952). Savolaespoeka Tossavainen ja korpraali Konstila joutuvat kommelluksesta toiseen. Mukana häröilyssä myös meriltä palannut rempseä täti.
• Kasarmin tytär (1954). Muusikkosotamies meinaa viedä kasarmilla kasvaneen neidon, joten upseeristo yrittää tulla hätiin. Yllättäen kaikki juonittelut menevät mönkään ja Tauno Palon esittämä majuri saa rukkaset(!).
• Majuri Maantieltä (1954). Masa “Pätkä” Niemi on Chaplin-henkisenä kulkurina kaksoisroolissa ja päätyy sekaannuksen kautta varuskuntaan majuriksi. Talonmies Pikkarainen nähdään puolestaan häpeilemättömän rasistisessa mustalaisroolissa. Varmaankin tämän porukan hauskin.
• Vääpeli Mynkhausen (1957). Kenraali ja vanha vääpeli laittavat villit sukulaispojat sotilaalliseen kuriin. Lykkäystä hakenut hienohelma menettää morsiamensa luutnantille (tietysti).
• Vatsa sisään, rinta ulos! (1959). Tässä vaiheessa lajityyppi alkoi olla jo pahasti kulahtanut. Helge Herala ristiinpukeutuu naiskammoisena kapteenina. Eräänä myyntivalttina näytetään nakuja tyttökoululaisia.

Useimpien takana on nimimerkki Topias, jonka näytelmiin tekeleet perustuivat. Kaikki filkat eivät ole tyylipuhtaita, kasarmille sijoittuvia farsseja, vaan pikemminkin fuusioita musiikkikomedian ja muun ilkamoinnin kanssa. 1950-luvun jälkipuolella upseereillekin sai jo ruveta nauramaan, vaikkei varsinaiseksi pelleksi näissäkään joudu kuin ehkä Helge Heralan kapteeni. Vakionaamoilla mentiin taas – ainakin Siiri ja Kaarlo Angerkoski, Kullervo Kalske, Reino Valkama, Elsa Turakainen ja Sakari Halonen nähtiin toistuvasti (kuten myös Fennadan leffoissa).

Add comment April 16th, 2017

Aldi linssiluteena

Kokoelmissani oleva, nimimerkki Tundrahin alkujaan omistama Commodore 64 “Aldi” sai toimia useissa PR-tarkoituksissa tänä keväänä. Kyseessähän on siis ainoastaan Saksassa myyty halpahalli-nepa, joka oli jotain kautta kulkeentunut Suomeen: germaaneille ei mikään harvinaisuus, mutta muualla vähemmän nähty. “Aldi” ei ole virallinen tyyppinimi ja mallia myytiin muissakin kaupoissa, mutta nimi on vakiintunut harrastajien parissa. Mikään muu C-64 ei näytä aivan samalta, koska kyseisessä koneessa on vanhan leipälaatikon ruskea kuori, mutta kuitenkin 64C:n vaalea näppis, jossa grafiikkamerkit ovat sivussa (samalta näyttäviä on tavattu kahdesta koneesta itse yhdisteltyinäkin, mutta Aldissa on hopeatarra kyljessä ja pohjassa lukee “MADE IN USA”). Sisuksissa on tavanomainen lyhyt emolevy. Tämä kyseinen yksilö ei ole pelkkä koriste, vaan palvelee pääasiallisena demo/pelikoneenani hyvin toimivan näppiksen, 8580:n ja näppärän kokonsa vuoksi.

Add comment April 4th, 2017

Neljä monnia

Aiemman sotilasfarssikatsauksen vanavedessä hankin vielä toisenkin Ylen julkaiseman kokoelman, Monnit armeijassa, jossa on neljä toisiinsa tavalla tai toisella liittyvää elokuvaa. “Monni” on tässä siis vanhahtava nimi alokkaalle ts. mokkerille, mopolle eli mortille. Mitään suuria yllätyksiä ei näissäkään nähty:

• Kaikkien naisten monni (1952) on kokoelman vanhin. Pääosassa nähdään Lasse Pöysti, kuten monessa muussakin sotilasfarssissa. Maalta saapunut lukutaidoton alokas Nieminen herättää naisissa äidillisiä vaistoja ja miehistyy matkan varrella.
• Miljonäärimonni (1953) jatkaa samoilla linjoilla: Lasse Pöysti tälläkin kertaa asialla. Rikas ja hemmoteltu alokas Vihuri yrittää sluibata joka käänteessä rahojensa turvin, mutta oppii – tietysti – leffan kuluessa miesten tavoille.
• Laivaston monnit maissa (1954) perustuu aikalaisnäytelmään. Armeijateema unohtuu lähes kokonaan ja kyseessä on pikemminkin tavanomainen tuskastuttava romanttinen komedia. Pursimies Pokkaa ei yllättäen esitäkään Lasse Pöysti, mutta hänet nähdään sentään pienessä sivuosassa hönttinä maisterina. Pokka haetaan alussa väkisin sotaväkeen poliisien saattamana, mikä on muuten kepeässä hömpässä yllättävänkin raju piirre.
• Sankarialokas (1955) ei nimensä puolesta ole Monni-elokuva, mutta käytännössä erittäin paljon sitä: Lasse Pöystin esittämä kirjailijanalku koettaa sopeutua miesten kouluun voidakseen pyytää everstin tyttären kättä. Välillä nähdään mielikuvitusjaksoja, kuten Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957). Mukana myös stereotyyppinen hevoskauppoja veivaava mustalainen. Lopuksi miehistytään(!).

Ilmeinen toistuva teema on ainakin armeijan suotuisa vaikutus niin juntteihin, nyhveröihin, laiskureihin kuin hienohelmoihinkin. Lopussa löytyy yhteishenki ja ryhti (sekä nainen), vaikka matkan varrelle mahtuukin monenlaista romanttista ja sotilaallista kommellusta. Asetelma on siis kaikkiaan varsin positiivinen, eikä etenkään ylemmistä upseereista tehdä koskaan kovin häijyä pilkkaa – hölmön roolin saavat lähes poikkeuksetta alokkaat. Näin yhdeksän leffan jälkeen vakionaamat alkavat jo hiukan kulahtaa: Pöystin lisäksi nähdään etenkin Heikki Savolaista, Jussi Jurkkaa, Leo Jokelaa ja Pentti Viljasta.

Add comment April 1st, 2017

Sveitsinkeikka

Pitkään valmisteltu pikku konferenssimme, Home Computer Subcultures and Society Before the Internet Age, saatiin kunnialla päätökseen viime viikonloppuna Zürichissä. Heiluin mukana järjestelyissä sen verran kuin pystyin, mutta suurin osa käytännön työstä jäi kuitenkin Glebin niskoille. Ohjelma oli sikäli tiukka aamusta iltaan kahtena päivänä, että turismille ei jäänyt ollenkaan aikaa. Mäkiä ja portaita tuli ainakin nähtyä, jos ei paljon muuta. Tapahtumapaikka oli arvoisa vanha tähtitorni, Collegium Helveticum, joka tarjosi komeat, jos sitten teknisesti jokseenkin vanhahtavat puitteet.

Koskaan aiemmin ei ole tuntunut näin paljon siltä, että nyt olen oikeassa konffassa. Paikalle oli saatu – kiitos SNF:n ja ZZF:n myöntämän rahoituksen – varsin kansainvälinen tutkijaporukka, jonka aiheet olivat hyvin lähellä omiani: demoja, piraatteja, peliteollisuuden historiaa, purkkikulttuuria ja paikallista tietotekniikan historiaa mm. Puolasta ja Tsekkoslovakiasta. Kirjoista, lehdistä ja sähköposteista tuttuja nimiä, jotka muuttuivat näin oikeiksi ihmisiksi. Vaikka verkostoituminen onkin hieman kulahtanut bisnestermi, niin uskon kolleegion kesken syntyneen uusia hyödyllisiä yhteyksiä, jotka johtavat myöhemmin konkreettiseen yhteistyöhön. Perjantai-illalla oli virallisen ohjelman lisäksi Konstantin Stürzin kräkkeriaiheisen lyhytelokuvan ensiesitys.

Oma esitykseni käsitteli metatasolla sitä, ketkä ovat tehneet demo- ja kräkkeritutkimusta. Printtasin kotona Demoscene Researchin bibliografian, leikkasin paperin paloiksi ja tein lappusille erilaisia ryhmittelyjä. En ole lopputulokseen loputtoman tyytyväinen, mutta olipa edes jotain tuoretta esitettävää, jota saatan myöhemmin tunkata julkaistavaksikin asti. Presiksen lisäksi olin kahden paneelin puheenjohtajana – uusi kokemus sekin, vaikka muistuttaakin vahvasti opiskelijoiden kurssiesitysten kommentointia ja aikataulussa pitämistä. Paneelikeskustelu oli eloisaa ja aika loppui aina kesken, mikä oli varsin hyvä merkki aiheiden kiinnostavuudesta. Perjantaihin ajoittui vielä ylimääräisenä bonuksena tohtorintutkintoni hyväksyminen, vaikka kuulinkin siitä itse vasta muutaman päivän päästä.

Kuva: Esther Laurencikova

Add comment March 30th, 2017

Parasta ennen

James Newmanin Best Before: Videogames, Supersession and Obsolescence vuodelta 2012 lienee kattavin yleisesitys pelien taltioinnin haasteista. Olen itsekin pyörinyt aiheen ympärillä jonkin verran Videogames.fi:n vuoksi, minkä lisäksi demojen arkistointiin liittyvät ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, vaikka joitakin merkittäviä erojakin toki on: demot eivät ole yleensä interaktiivisia, niissä ei ole pakkauksia eikä manuaaleja, niitä saa – periaatteessa – levittää vapaasti, minkä lisäksi demojen ajettavuus ei riipu taloudellisista seikoista.

Newman käy läpi moninaisia pelien säilyttämiseen liittyviä haasteita, joita totisesti riittää. Ilmeisin ongelma on vanhojen laitteiden ja tallennusvälineiden väistämätön mätäneminen, joka on kuitenkin vain yksi osa kokonaiskuvaa. Emulaation epätäydellisyys, harrastajien (sinänsä tärkeäksi tunnustetun) tekemän taltiointityön satunnaisuus, pelien lukuisat eri versiot ja lainsäädännön vihamielisyys ovat nekin vähintään yhtä merkittäviä haasteita. Monessa kohtaa syyttävä sormi osoittaa – aiheellisesti – pelifirmojen suuntaan: peleistä ei edes yritetä tehdä säilyviä, vaan teollisuus haluaa korvata vanhat tuotteet uusilla nopeassa tahdissa. Nykyisin suuri osa pelien sisällöstä sijaitsee verkossa, ja kun firma lopulta sammuttaa palvelimet taloudellisista syistä, muuttuvat verkkopelit pelikelvottomiksi.

Kaikkiin ongelmiin ei välttämättä edes ole ratkaisuja: esimerkiksi laitteiston maatumisen edessä Newman nostaa kädet reilusti pystyyn. Merkittävin kysymys onkin lopulta: mitä itse asiassa kannattaisi säilyttää? Laitteiden ja pelien keräilyn ohella toinen yleinen tulokulma on yrittää säilyttää pelit mahdollisimman pitkään pelattavina, esimerkiksi emulaation keinoin. Newman on kuitenkin tässä toisinajattelija ja sitä mieltä, että tärkeintä olisi taltioida pelikokemuksia niiden todellisessa kontekstissa, koska niitä ei voi enää jälkikäteen luoda uudelleen.

Add comment March 11th, 2017

McCabe & Mr. Naughton

Kun kerran tällainen fanipoika olen, niin hankin oikein rahalla McCabe & Mrs. Millerin (1971) alkuperäisteoksen eli Edmund Naughtonin McCaben (1959). Kirjasta on ilmeisesti tullut jonkinlainen haluttu harvinaisuus, sillä 1971 leffan vanavedessä painettu, alkujaan 75 sentin hintainen kioskikirjakin oli posteineen yli 40 euroa, puhumattakaan vanhemmista painoksista. Mutta sehän on rahaa vain, joten mennään suoraan tärkeimpään kysymykseen: miten kirja eroaa Altmanin leffasta?

• Kerronta tapahtuu kirjassa erittäin vahvasti McCaben perspektiivistä. Harvoja muita hahmoja mainitaan edes nimeltä.
• Berg lienee kirjan “Socialist Swede”, mutta monet muut leffan hahmot pikku sivujuonineen puuttuvat kokonaan. Esimerkiksi Bartia ja Idaa tai useimpia ilotytöistä ei sivuilla nähdä ollenkaan.
• McCabe on elokuvassakin keikari sekä julkisivu, mutta kirjassa lisäksi hyvä ihmistuntija sekä pyssymies, jolla on modifioitu Colt.
• McCabe ei kerro sammakkovitsejä.
• Mrs. Miller häipyy toisinaan rilluttelemaan Bearpawiin, osoittaen samalla itsenäisyyttään.
• McCabe on kirjassa jossain määrin kiinalaisten suojelija, joka mm. keskeyttää lynkkauksen.
• Sheehan on huomattavasti paskamaisempi hahmo, joka veljeilee avoimesti Firman kanssa ja ilakoi pyssymiesten tulolla.
• Bearpawn lakimies ei edistä omaa vaalikampanjaansa, vaan on vanha kyyninen mies, joka vain vihaa Firmaa ja haluaa oikeuden voittavan.
• Cowboytä ei ammuta.
• Lopun ammuskelu on kirjassa varsin samanlainen, joskin se tapahtuu mudassa eikä lumessa.
• Kirkko ei syty tuleen lopuksi eikä luihua pappiakaan ammuta (harmi!).

Leffassa McCaben tausta jää hämärän peittoon, mutta kirjassa siitä kerrotaan paljonkin. “Pudgy” on kotoisin idästä, jossa ammattipelurin ura ei kuitenkaan lähtenyt lentoon, joten hän lähti länteen. Lopputaistelun alkaessa McCabe on ollut Presbyterian Churchissa jo neljä vuotta, mikä jää elokuvassa epäselväksi. Mrs. Miller ei ole (ollut) naimisissa lainkaan, vaan pitää sormusta ja nimeä vain arvostuksen vuoksi. Constancen kurjasta lapsuudesta kuullaan jotain, ja samoin kolmen tappajan olemusta sekä keskinäisiä suhteita avataan huomattavasti elokuvaa enemmän.

Jossain lukemassani arviossa kirjaa ei mainittu kovin hyväksi, mutta itse kyllä tykkäsin. Seuraavan kerran – varmaan olisikin taas aika – katsoessani Altmanin filkkaa tulee tapahtumien kulkua varmasti vertailtua kirjassa kerrottuun.

Add comment February 23rd, 2017

Dr. Marq

Flunssasta huolimatta sain eilen hoidettua pois tohtorintutkinnon viimeisen etapin, kun puolustin väitöskirjaani Porin yliopistokeskuksessa. Tilaisuus oli pieni ja kotoisa, eikä vastaväittäjä, Carl Therrien, heittäytynyt häijyksi, mutta onneksi haastetta hiukan lisäsi päällä jyllittävä nuha, jota koitin lääkitä Ibumaxin ja Mynthonin keinoin. Kokoversio väikkäristäni, Times of Change in the Demoscene: A Creative Community and Its Relationship with Technology, on nyt ladattavissa linkin takaa – yliopiston sivuilla olevasta puuttuvat itse artikkelit. Idakin osallistui:

Add comment February 18th, 2017

Johnsonin piirikunnan sota

Johnson County Warina tunnettu, n. 1890 käyty kahakka on innoittanut lukuisia lännenelokuvia enemmän ja vähemmän suorasti. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrattuna kyseessä oli Wyomingin suurten karjatilallisten sekä uudisasukkaiden – joita syytettiin karjavarkaiksi – välinen konflikti, johon osallistuivat myös Teksasista palkatut pyssymiehet. Lopulta paikalle kutsuttiin liittovaltion joukot rauhoittamaan tilannetta. Ajalle tyypilliseen tapaan käytännössä kukaan ei joutunut lopulta edesvastuuseen murhista. Aiheesta on nyt tullut katseltua useampi leffa, joista tässä listaa:

• The Virginian (1946). Varsin tavanomainen fiftaripätkä, jossa ei oikeastaan oteta kantaa siihen, ketkä olivat konfliktin hyviksiä tai pahiksia. Etäiseksi jäävä karjavarkaiden porukka ei oikein edusta kumpaakaan puolta.
• Devil’s Doorway (1950). Mann sekoitti soppaan aika poikkeuksellisiakin aiheita, sillä mukana on sisällissodan jälkilöylyjä sekä intiaanien syrjintää. Syyllinen on tällä kertaa ahne rasistinen lakimies. Ranchin piiritys, lammasfarmarit ja ratsuväki ovat suorimmat viittaukset oikeisiin tapahtumiin.
• Shane (1953). Etäisten laaksojen mies on varmaankin tunnetuin aiheesta kertova elokuva. Nimet ja tapahtumat ovat pitkälti kuvitteellisia, mutta uudisasukkaiden ahdinko karjatilallisten puristuksessa on sentään esillä. Pale Rider siirsi samat kuviot kullankaivajien kontekstiin.
• The Redhead from Wyoming (1953). Tästä ei oikein jäänyt muuta mieleen kuin saluunanpitäjää esittävä Maureen O’Hara, joka ei juurikaan muistuta oikeaa Cattle Katea (joka hirtettiin syytettynä karjavarkaudesta).
• Heaven’s Gate (1980). Lähinnä floppaamisestaan tunnettu Ciminon suurelokuva on itse asiassa varsin hyvä, etenkin jos katsoo leikkelemättömän pitkän version. Useimmat henkilöt ovat oikeilla nimillä, ja Heaven’s Gate lieneekin kaikista elokuvista lähinnä tositapahtumia, vaikkei sekään kovin tarkasti. Sympatiat ovat vahvasti pientilallisten puolella.
• Johnson County War (2002). Ikäänsä vanhemmalta näyttävä melkein kolmen tunnin tv-draama, joka perustuu ainakin löyhästi todellisuuteen. Päähenkilöt, Hammettin veljekset, ovat mitä ilmeisimmin täysin kuvitteellisia hahmoja. Sympatiat tässäkin pientilallisten puolella.

Viittauksia Johnsonin piirimestaruuskisoihin on lisäksi tullut vastaan jokusessa leffassa. True Gritissä Rooster Cogburnin mainitaan osallistuneen kapinaan, Gunsmokessa pyssymiehet pakenevat Wyomingista, ja mainio Day of the Outlaw sijoittuu sekin piikkilankojen repimään territorioon. Ehkä mielenkiintoisin skaala on tullut Ella “Cattle Kate” Watsonin osaksi: Johnson County Warissa Ella on rääväsuinen prostituoitu, Heaven’s Gatessa hienostunut (mutta edelleen prostituoitu) ja Redheadissa siivommin vain kapakan emäntä – todellinen henkilö oli ilmeisesti kuitenkin vain karjankasvattaja.

3 comments February 10th, 2017

Blueberry korkattu

Vaikka leffoja onkin tullut kaluttua ahkerasti, niin muuta lännenfiktiota olen kuluttanut huomattavasti vähemmän. Sarjakuvan saralta olivat entuudestaan tuttuja lähinnä kepeät eurotekeleet kuten Lucky Luke, Sinitakit, Yakari ja Tex Willer. Tiesin toki Charlierin ja Giraudin Blueberryn olemassaolosta, mutta en oikein uskaltanut aloittaa sarjan kahlaamista, kun se helposti johtaa pakkomielteenomaiseen haalimisvimmaan tyyliin “pakko saada kaikki”. 2004 tehty elokuvaversio oli nähtynä, mutta se oli aika hämärää happoilua ja liittyy sarjiksiin vain ilmeisen etäisesti. Sain nyt kuitenkin joululahjaksi Liken julkaiseman kolmen Mustikan kokoelman (kiitti!), joten välttelyn oli aika loppua.

Samoihin komeisiin kansiin on laitettu 1970–71 ilmestynyt trilogia Rautahepo–Teräskäsi–Siouxien jäljillä. Ei liene mitenkään sattumaa, että samaan aikaan oli myös elokuvan puolella meneillään länkkärien kultakausi, jolloin kuvastoa pistettiin usean ohjaajan voimin uusiksi ja leffoista tuli myös aiempaa realistisempia sekä väkivaltaisempia. Ranskalaisilta – tai oikeastaan keneltäkään muilta euroilta kuin italialaisilta – lännenelokuvat eivät ole oikein koskaan onnistuneet, mutta sarjisten joukossa Blueberry on kyllä muita lukemiani tekeleitä päätään pidempi.

Trilogia muodostaa yhtenäisen tarinan kaaren, joka pyörii rautatien rakentamisen ympärillä. Intiaanien ja rosvojen kanssa kahnataan moneen monituiseen kertaan; toimintaa ja juonittelua riittää kannesta kanteen. Kolmikon vahvimmaksi osaksi nousee Teräskäsi: Rautahevossa pohjustetaan vasta tapahtumia ja viimeisessä albumissa solmitaan lankoja yhteen (sekä pohjustetaan jo seuraavaa albumia). Moebiuksen piirrosjälki on jo kokenutta tässä vaiheessa, vaikkei vielä maestron huippuvuosien tasolle ihan ylläkään. Painovärit ovat nykytyyliin harmillisen hailuja – tästähän kärsi myös Incal, ennen kuin siitä tehtiin uusi julkaisu kunnon psykoväreillä.

Add comment January 7th, 2017

MBP ja cocktailtikku

Kun tähän ongelmaan nyt tuli käytännössä törmättyä, niin word spammataanpa sitten toimivaa ratkaisua muidenkin saataville.

Oireet: Kuulokkeiden irrottamisen jälkeen MacBook Pro ei enää toista ääntä sisäisistä kaiuttimista eikä äänenvoimakkuuden säätökään toimi. Asetuksissa näkyy ulostulona vain optinen audio, ja kaikkein varmimpana tuntomerkkinä kuulokeliitännästä kajastaa punainen ledi kuin Sauronin kaikkinäkevä silmä.

Syy: Viime kädessä ongelma johtuu siitä, että kuulokeliitin on epäluotettava rimpula. Sen pohjassa on pieni kytkin, jonka perusteella kone tietää, koska käytetään optista ulostuloa. Valitettavasti kytkin hapettuu tai muuten löystyy ajan mittaan, ja lopulta jää pysyvästi kiinni.

Korjaus: Netistä löytyy kaikenlaista höpölöpöohjetta korvapuikosta paineilmaan, puhaltelusta kuulakärkikynään ja erilaisiin buuttaus- sekä resetointijekkuihin, mutta niiden toimivuus on placebon luokkaa – hyvällä säkällä joku kytkin saattaa toki aueta. Lievässä tapauksessa riittää ronkkia kuulokeliitintä topakasti koneeseen muutaman kerran, mutta kuten omassa koneessani sekään ei välttämättä riitä. Otetaan siis avuksi coctail-tikku, josta katkaistaan ensin terävä kärki pois. Seuraavaksi tikku työnnetään liitännän pohjaan ja pyöräytetään kevyesti pohjan ympäri pariin kertaan, mikä vapauttaa kytkimen. Omalla vastuulla 🙂

I happened to run into the relative common problem of MacBook Pro getting stuck to optical sound output. So here’s one working solution for you.

Symptoms: After unplugging headphones MacBook Pro won’t play audio through the internal speakers anymore. In sound settings there’s only optical output available, the volume keys don’t work and, as the most distinctive symptom, a red light shines from the audio connector.

Cause: The connector is flimsy and serves a couple of purposes too many. At the bottom there is a switch that detects whether an optical cable is plugged in and disables internal speakers according to that. Over the years the switch loses its tension or gets oxidized and, eventually, remains permanently closed.

Fix: There are plenty of useless tips out there ranging from rebooting to blowing into the connector. In an optimal case they might work, but more likely not. In a mild case it is enough to ram the audio plug in a few times, but when things get worse – like on my MBP – even that won’t help. What finally helped was cutting the sharp tip off a coctail stick, inserting the stick all the way to the bottom of the connector, and twisting it in a circular motion a couple of times, which released the switch. At your own risk 🙂

Add comment January 3rd, 2017