Enska, muttei Hanskia

Eilen kuultiin pitkään odotettu ja jo kertaalleen peruttu Ennio Morriconen konsertti Hartwall-areenalla. Konsertin piti olla jo tämän vuoden keväällä, mutta se peruuntui maestron selkävaivojen takia – ihan kunnossa ei näyttänyt olevan vieläkään, kun orkesteria piti johtaa istualtaan ja perässä kulki avustaja. Kaikesta päätellen tämä suomenkeikka lienee ainoa laatuaan, joten hyvä, että paikalle pääsin.

Hartwall-areena ei ole tarkoitettu miksikään klassisen musiikin konserttisaliksi, mihin nähden orkesteri kuulosti ainakin minun puukorvaani permannolla ihan hyvältä. Ääni kuultiin siis toki mikitettynä kaiuttimien kautta. Ainoastaan jonkun korkealta soivan huilun (pikkolohuilun?) ääni ylikorostui ja lähes sattui korviin. Orkesterin lisäksi paikalle oli kuskattu iso kuoro ja solistiksi muutamassa biisissä kuultu sopraano Susanna Rigacci.

Enska on jossakin haastattelussa sanonut kyllästyneensä imagoonsa länkkärisäveltäjänä, ja toki totta on, että CV:ssä on monia muitakin merkittäviä ja tunnettuja (leffa)biisejä, kuten keskiviikkona kuultu Chi mai. Suuri – jollei suurin – osa yleisöstä oli kuitenkin tullut paikalle kuullakseen niitä ikonisia länkkäritunnareita, joita ikävä kyllä tarjoiltiin hyvin niukasti: ensimmäisellä puoliskolla muutama parhaiten tunnettu kappale ja jälkimmäisellä sitten pari tuoreesta Hateful Eight -leffasta, josta tipahti lopulta myös se pitkään viipynyt Oscar.

Olisin ainakin itse kernaasti vaihtanut muutaman loppupuolen unettavan viuluslovarin tunnetumpaan tavaraan, vaikka maestron muun tuotannon kuulemisessa jotain sivistävää onkin. Useammin kulutetuilla lavoilla ohjelmisto voisi hyvin ollakin jotain muuta, mutta luultavasti ainoaksi jäävällä suomenkeikalla olisi kohtuudella voinut hiukan tinkiä jääräpäisestä monipuolisuuden esittelystä ja antaa periferian yleisölle sitä, mitä se halusikin 🙂

Add comment December 1st, 2016

Suuret seikkailupelit

Juho Kuorikosken Suuret seikkailupelit: Tietokonepelien klassikot on eräänlainen jatko Sinivalkoiselle pelikirjalle, vaikka tällä kerralla ei pitäydytäkään Suomen kamaralla. Sen sijaan Kuorikoski käy läpi seikkailupelien historiaa alkaen tekstiseikkailuista ja päätyen tämän päivän visuaalisesti komeisiin “vuorovaikutteisiin elokuviin”. Pelkkien pelien lisäksi lähdemateriaalissa on runsaasti haastatteluja, joissa pääsevät ääneen aikansa tunnetuimmat suunnittelijat ja koodarit, kuten Al Lowe ja Ron Gilbert.

Suuri osa sivuista on luonnollisestikin omistettu Sierran ja LucasArtsin tunnetuimmille klassikkosarjoille King’s Questista Monkey Islandiin. En itse tunne seikkailupelejä sen syvällisemmin, joten valikoima vaikuttaa varsin kattavalta (noh, Shenmueta jäin kaipaamaan). Kuorikosken keskeinen narratiivi on se, kuinka seikkailupelit kehittyivät näkyväksi ja kaupallisesti menestyneeksi genreksi 80-luvun lopussa ja kuinka ne katosivat 90-luvun lopulla valokeilasta moniksi vuosiksi. Lopputulema on kuitenkin optimistinen, sillä hiljattain lajityyppi on kokenut jälleen uuden tulemisen.

Kirja on helppoa luettavaa ja toimii sekä hyvänä ajanvietteenä että yleisjohdatuksena aiheeseen. Kuorikoski tuntee aiheen kattavasti, mutta mikään tiedekirja Suuret seikkailupelit ei sittenkään ole – kirjoittaja ei peittele omia mieltymyksiään ja suosikkiteokset saavat osakseen ylisanoja. Eräs kirjasta selkeästi esiin nouseva seikka on se, kuinka seikkailupelit ovat olleet alusta saakka sarjoja: menestyneitä konsepteja on lypsetty vuosien varrella moneen kertaan jatko-osien ja uusioversioiden muodossa (juuri tästähän nykyistä peliteollisuutta kritisoidaan, mutta jatko-osatehtailu on kirjan perusteella paljon vanhempi ilmiö).

suuretseikkailupelit

Add comment November 28th, 2016

Lännen kummajaiset

Lännenelokuvat olivat niin pitkään suosittu ja läpitunkeva lajityyppi, että niissä on esiintynyt aika yllättäviäkin naamoja. Harvempi varmaan pitää esimerkiksi Jack Nicholsonia länkkärikasvona, mutta niinpä vain CV:ssä komeilee neljä westerniä. Elviksen tasoltaan vaihtelevista yritelmistä kirjoitin oikein kokonaisen postauksenkin hiljattain. Seuraavassa jotain hieman marginaalisempia poimintoja kuvakavalkadin muodossa:

Lista ei tietenkään ole läheskään täydellinen, sillä länkkäreissä on viuhahtanut paljon suurempikin sakki, etenkin jos lasketaan mukaan TV-sarjat. Useimpien näyttelijöiden (tai laulajien jne.) kohdalla länkkärivierailu jäi ainoaksi. Enin osa näistä pistäytymisistä näyttää sijoittuvan 1970-luvun taitteeseen, jota itse pidän lännenelokuvan kultakautena – jos nyt ei näiden, yleensä vaatimattomiksi jääneiden vierailujen ansiosta.

edit: mahdollisia lisäyksiä: Gina Lollobrigida – Bad Man’s River (1971), Sam Peckinpah – China 9, Liberty 37 (1978) ja Orson Welles – Tepepa (1969).

Add comment November 27th, 2016

Alko kohentaa?

Myymälöiden hyllyssä tuppaa olemaan edelleen ankeaa, mutta ainakin Alkon tilausvalikoima näyttää kohentuneen huomattavasti tequilan osalta. En ollut vähään aikaan tarkastanut tarjontaa, joten nyt tuli suorastaan yllätyksenä, että saatavilla on näinkin hyvin 100% agaavesta tehtyjä:

  • José Cuervo Tradicional (reposado)
  • Los Tres Toños (reposado)
  • Ocho (blanco ja reposado)
  • Olmeca Altos (reposado)
  • Patrón (blanco ja añejo)
  • Sauza Hornitos (reposado) – ainakin kuvan perusteella aito eikä mixto
  • Tres Generaciones (reposado)

Eli kaikkiaan peräti yhdeksän eri vaihtoehtoa – näin paljon ei ole ollut koskaan aiemmin. En lähde arvailemaan tämän kohennuksen syitä vielä tarkemmin: onko sitten kyseessä tequilan suosion yleinen nousu vaiko valistunut sisäänostaja, mene ja tiedä. Valikoiman koheneminen on sikälikin tervetullutta, että ulkomailta tilaaminen yritetään lopettaa ensi vuonna kokonaan.

Kaikki listalla mainitut ovat ihan kelpo juotavaa, mitä nyt ehkä itse mieluummin jättäisin Hornitoksen ostamatta, kun parempiakin on kerran tarjolla. Patrónit ovat oikein hyviä, mutta hinta on niin hulvaton, että se pistää hieman nikottelemaan. Tres Toños on niin ikään kalliinpuoleinen. Olmeca Altos ja José Cuervo ovat perusvarmoja, mutta tältä listalta omiksi suosikeikseni nousevat kuitenkin selvästi Ochot, etenkin kun ne ovat ihan järkevissä hinnoissa. Kolmeen kertaan tislattu Tres Generaciones on kelpo juoma sekin, mutta vähän harmillisesti myyntiin on tullut reposado eikä blanco, joka on koko sarjan selvästi paras.

Add comment November 25th, 2016

Synclientin perusteita

Linuxin hiiripädituki on monipuolinen ja äärimmäisen tarkkaan säädettävä, mutta tavalliset asetustyökalut eivät tarjoa paljonkaan optioita, minkä lisäksi vakioasetukset voivat toimia aika heikosti, riippuen pitkälti koneesta. Tärkein hienosäätötyökalu on Synclient, joka tarjoaa suuren joukon viritettäviä parametreja – oikeastaan liiankin suuren, sillä vasta-alkajalla menee sisu kaulaan kymmenien mystisten numeroiden äärellä. Välttelin vuosikaudet Synclientiä juuri tästä syystä (sekä laiskuuttani), mutta lopulta sekin oli opeteltava pakon edessä. Seuraavassa tukea muiden ensiaskeleisiin.

Herkkyys

Hiiripädin liika herkkyys on sekä omien kokemusteni että netin lukuisten foorumien mukaan ehdottomasti yleisin ongelma. Pahimmillaan kursori liikkuu jo ennen kuin sormi edes koskettaa pädiä. Kaksi tärkeintä – hieman omituisella logiikalla nimettyä – asetusta ovat:

  • FingerHigh – kuinka lujaa pädiä pitää painaa, että hiiri alkaa liikkua
  • FingerLow – millä voimakkuudella tulkitaan, että liikutus loppuu (oltava pienempi kuin FingerHigh)

Liian pienet arvot aiheuttavat em. telekinesiaa ja tahatonta kursorin liikkumista pienimmästäkin kosketuksesta, kun taas liian suurista arvoista seuraa tahmea pädi, jota pitää survoa. 15 ja 10 ovat hyviä alkuarvauksia, mutta joillakin laitteilla tarvitaan huomattavasti suurempia arvoja. Toinen tyypillinen herkkyysongelma on kursorin vapina napauttaessa, jota voi puolestaan koittaa kohentaa kasvattamalla parametreja HorizHysteresis ja VertHysteresis. Liian suuret arvot tekevät kursorin liikkeestä tahmeaa ja kulmikasta.

Napautus

Myös täppäyksenä tunnettu napautus on vähän makuasia: itse otan sen jatkuvien virheklikkausten takia yleensä pois päältä, jos pädissä on oikeatkin napit. Päälle ja pois napautuksen voi kytkeä TapButton-parametreilla: nolla tarkoittaa, ettei näpäytystä tunnisteta, ja nollasta poikkeava arvo kertoo, miksi hiiren napiksi yhden tai useamman sormen napautus tulkitaan (1…3).

Skrollaus

Joissakin pädeissä on oikeassa reunassa kaistale, jota voi käyttää vierityspalkkina, mutta alue ei ole käsittääkseni mitenkään poikkeuksellinen, vaan vieritys tapahtuu puhtaasti ajurien tasolla. Nykyään suositun kahdella sormella vierityksen saa päälle parametrilla VertTwoFingerScroll ja vaakasuuntaan on vastaavasti Horiz-alkuisia parametreja. Nopeutta säätää VertScrollDelta, joka tosin toimii hieman epäintuitiivisesti: mitä suurempi arvo, sitä hitaampi vieritys. Applen popularisoiman “luonnollisen” eli täysin väärään suuntaan liikkuvan vierityksen saa aikaan käyttämällä deltassa miinusmerkkisiä numeroita.

Muuta

Kun käytössä on ulkoinen hiiri, voi olla kätevää laittaa päälle TouchPadOff, joka toimii taas hiukan omalla logiikallaan – miksei parametri voinut olla TouchPadOn? Näin pädiä ei tule sohittua vahingossa esimerkiksi kirjoittaessa. Uudemmat kosketuslevyt osaavat myös tunnistaa tilanteen, jossa kämmen on kirjoittaessa pädillä (PalmDetect ja sen lisäasetukset). Kaikenlaista muutakin eleentunnistuksesta softanappeihin löytyy, mutta itse en ole kokenut niitä tarpeellisiksi, kun omistamissani läppäreissä on vielä aidot hiirennapit jäljellä.

Asetuksia voi kokeilla nopeasti Synclientillä tyyliin “synclient FingerLow=10 FingerHigh=15”, mutta näin annetut arvot eivät tietenkään säästy uudelleenkäynnistyksessä. Skriptejä voisi viritellä monenlaisiin paikkoihin riippuen työpöytäympäristöstä ja distrosta, mutta yleisesti toimiva ratkaisu on luoda tiedosto /etc/X11/xorg.conf/70-synaptics.conf, johon voi laittaa asetuksia pysyvämmin seuraavaan tyyliin:

Section "InputClass"
    Identifier "touchpad"
    Driver "synaptics"
    MatchIsTouchpad "on"

    Option "FingerLow" "12"
    Option "FingerHigh" "16"
    Option "HorizHysteresis" "20"
    Option "VertHysteresis" "20"
    Option "VertScrollDelta" "80"
EndSection

Add comment November 22nd, 2016

McCabe & Mrs. Miller: The Map

In the lines of the previous map of the Once Upon a Time in the West opening scene, me and Tero started a bit larger undertaking: the map of Presbyterian Church, the mining town where Altman’s McCabe & Mrs. Miller (1971) takes place. Mapping a complete – and messy – town turned out significantly trickier than just one yard, but here’s version 1.0 and my original sketch for your pleasure:

And a scalable pdf file for checking the details better and printing. There are some dead angles that are not visible, so the exact placement of roads and rivers is rather preliminary. Likewise, most buildings aren’t exactly to scale. Another thing to note is that the map represents the situation at the end of the movie – the town keeps growing and changing a lot throughout the movie, starting from not much more than a few huts and shelters.

Add comment November 12th, 2016

Ylistyslaulu Amigalle

Jimmy Maherin The Future Was Here – The Commodore Amiga vuodelta 2012 on toinen lukemani Platform Studies -sarjan kirja. Atari VCS -kirjan tapaan teoksessa avataan laitteiston erilaisia ominaispiirteitä tapausesimerkein eikä esim. kullekin piirille omistetun luvun kautta. Lähestymistavan hyviä puolia ovat ainakin mekaanisuuden välttäminen sekä ohjelmien ja laitteiston välisen suhteen korostaminen. Ilmeisenä haittana tästä seuraa tietysti se, että missään ei ole kootusti tietoa yksittäisen piirin ominaisuuksista. Platform Studies -kirjoja voisi kenties luonnehtia populaaritieteeksi: ne eivät ole yhtä tiukan akateemisia kuin vaikkapa väitöskirjat, mutta toisaalta ne poikkeavat myös hiljattain yleistyneistä ns. kahvipöytäkirjoista, jotka herättelevät värikkäillä kuvillaan lukijoissa nostalgiaa.

Kirja painottuu erityisesti Amigan varhaisvuosiin, jolloin plattis oli kilpailijoihinsa nähden huomattavan innovatiivinen monessakin suhteessa. Commodoren myöhemmistä seikkailuista, kuten AGA-Amigoista tai CD32:sta ei sanota juuri mitään, ja kolmansien osapuolien tekemistä turboista ym. laajennuksista vieläkin vähemmän. Bisneksensä tyrinyt Commodore saa kuulla tuttuun tapaan kunniansa, kun taas alkuperäisten suunnittelijoiden osaamista hehkutetaan toistamiseen. Hieman tuoreempana näkökulmana Maher nostaa Amigan suljetun ja vaikeasti laajennettavan laitteiston yhdeksi tappion merkittävimmistä syistä.

Tarkemmin käsiteltäviä aiheita yleishistorian lisäksi ovat Boing-demo, Deluxe Paint, Juggler-demo, NewTek, AmigaOS/AREXX, kräkkeri- ja demoskene, Cinemaware ja Psygnosis. Boing ja Psygnosiksen ammuskelupeli Menace puretaan atomeiksi ja samalla havainnollistetaan laitteiston erikoisominaisuuksien kekseliästä hyödyntämistä niissä. Lukijalta vaaditaan jonkun verran teknistä ymmärrystä, vaikka esim. bittitasot on selitetty kansantajuisesti. Itselleni tekninen puoli oli jo aika pitkälti tuttua muutenkin, mutta ohjelmien ja firmojen taustoista löytyi paljon uutta mielenkiintoista tietoa.

thefuturewashere

Add comment November 9th, 2016

McCabe & Mrs. Citerion

Pitkään ja hartaasti odottamani McCabe & Mrs. Miller -blu-ray julkaistiin lopultakin tänä vuonna. Asialla oli taasen hyvillä julkaisuilla kunnostautunut Criterion, joten laatua sopi odottaa. Leffa on vähintään top 10 -länkkäreissäni, jollei peräti top 5 – Altman tosin kutsui filkkaa anti-westerniksi, eikä se tosiaan normaaliin muottiin mahdu. Tapahtumat sijoittuvat Presbyterian Church -nimiseen kaivoskylään, joka sijainnee jossakin luoteessa lähellä Kanadan rajaa (kuvauspaikka sijaitsikin Kanadassa).

Aiemmin saatavilla on ollut lähinnä tuhnuinen DVD, joka ei todellakaan tee oikeutta lähdemateriaalille, vaikkei nyt ihan toivoton olekaan. DVD-julkaisua luonnehtii etenkin kuvan punaruskeus. Amazon ja luultavasti aikanaan myös Warner ovat kaupanneet leffasta myös stream-versiota 720p-laadulla. Sain senkin *köh köh* jostain käsiini, mutta ero DVD:hen ei ollut valtavan suuri. Värimaisema oli vedetty harmaaksi ja aika pimeäksi. Criterionilla olivat tehneet puolestaan kokonaan uuden 4k-skannauksen, joka oli sitten pakattu BD:lle sopivaksi full hd:ksi (1920×1080). Alkuperäinen matsku on ollut tarkoituksella suttuista ja kohinaista, ja kohinaa on jätetty kuvaan edelleen paljon; parempi näin kuin posterointi liialla korjailulla. Väriruuvia on väännetty tässä versiossa lähinnä vihreään suuntaan ja samalla tehty gammakorjausta, joten lopputulos on selvästi kahta muuta kirkkaampi niin hyvässä kuin pahassakin.

Näin kolmannella katselullakin löytyi jälleen uutta löydettävää, mitä kohennettu kuvanlaatu osaltaan auttoi. En ollut aiemmin esim. huomannut kylän sijaitsevan aivan järven vieressä, ja Terence Hillin bongaaminen oli tietysti palkitsevaa. McCaben haparointi kävi yhä ilmeisemmäksi, ja myös se, kuinka aikaisessa vaiheessa monet tärkeät käänteet itse asiassa tapahtuvat. McCaben antisankarin rooli lienee yhtäältä Altmanin ja toisaalta Beattyn aikaansaannosta, sillä alkuperäisessä kirjassa hahmo on kuulemma oikeastikin revolverisankari. Alla sama kohta kaikista kolmesta eri julkaisusta vertailun vuoksi:

Add comment November 7th, 2016

Viisi sotilasfarssia

Prisman halpalaarista tärppäsi kympillä viiden kotimaisen sotilasfarssin kokoelma Asento!, joten kokeillaan nyt sitten tätäkin. Sotilasfarssin kultakausi oli 50-luvulla, kenties testamenttina sodalle ja eräänlaisena kansallisena terapiana. Ainakin sotilasfarssit koskettivat teemaltaan niitä miehiä, jotka olivat hiljattain rintamalta palanneet. Kokoelmia oli Prismassa pari lisääkin – mm. Lasse Pöystin tähdittämiä Monni-leffoja – mutta tähän satsiin osuivat seuraavat merkkiteokset:

  • Rykmentin murheenkryyni (1938). Lunki torppari Hemminki Aaltonen ja nössö maisteri Auermaa yrittävät sopeutua tornifirmaan tässä poikkeuksellisen aikaisessa tekeleessä. Alkupuolella on jopa hiukan potentiaalia, kun jäpikkäät ystävystyvät yli luokkarajojen, mutta loppua kohti leffa rapautuu tyypilliseksi hölmöilyksi romanttisin ripauksin. Lopputulema on armeijaa suorastaan ihannoiva, joten tätä voi ajatella ajankohtansa puolesta eräänlaisena rekrymainoksena.
  • Murheenkryynin poika (1958). Nyt on Hemminki Aaltosen pojan Heikin aika mennä armeijan harmaisiin. Jäyhä poitsu sopisikin palvelukseen oikein hyvin, mutta hankaluuksia seuraa, kun samanniminen (nössö) kukkakauppias ei meinaa sopeutua kuriin ollenkaan. Lopuksi taas kohelletaan ja saadaan asiat järjestykseen. Kokoelman huonoin.
  • Sotapojan heilat (1958). Naisjuttuja on varmasti jokaisessa sotilasfarssissa, mutta tässä romanttiset seikkailut ovat oikein poikkeuksellisen paljon esillä. Alokas Puustinen (Pöysti) pyörittää suurta deittirinkiä, mikä tietysti päättyy katastrofiin, kun huijatut naikkoset saapuvat joukolla paikalle. Varmaankin ainoa oivallus nähdään lopussa, kun alikessuiksi ylenneet entiset simputetut ryhtyvät toistamaan edeltäjiensä maneereja.
  • Tyttö lähtee kasarmiin (1956). Ristiinpukeutuminen on komedian peruskiviä, eikä juuri toisin näissäkään leffoissa. Tällä kertaa – hyvänen aika sentään – palvelukseen astuu ehta nainen mieheksi pukeutuneena. Kun huijaus alkaa selvitä, seuraa siitä luonnollisesti monenmoista kiusaannuttavaa tilannetta ja väärinkäsitystä. Statistina vilahtaa mm. itse Spete.
  • Vääpelin kauhu (1957). Vanha sodankin nähnyt jermu kutsutaan takaisin ruotuväkeen johtuen taas vaihteeksi nimien sekaantumisesta. Noh, vanhahan taitaa jo temput eikä ota turhaa stressiä äkseeraamisesta. Sivumennen hoidetaan lemmenasioita ja otetaan suojatiksi taas vaihteeksi nössö maisteri, joka ei oikein pärjää miesten koulussa. Ei tätäkään mestariteokseksi voi luonnehtia, mutta varmaankin tämän kasan paras, pitkälti Heikki “Tuntemattoman Hietanen” Savolaisen karisman ansiosta.

Samoista aineista on saatu aikaan hyvin samanlaisia keitoksia. Koomista äkseeraamista, simputusta, lemmenseikkailuja, aamu-unisuutta, pinnaamista, kommelluksia, musiikkinumeroita ja stereotyyppejä löytyy kaikista. Erityisen toistuva kuvio on alokkaan tm. pukeutuminen upseerin vermeisiin, minkä jälkeen komentoketju on hetken hupsusti päälaellaan. Arkkityyppejä ovat mm. räyhäävä alikessu, ankara mutta reilu isoherra, vieraantunut maisteri, pinnaava velikulta, naistenmies, hölmöläinen, vanha kanta-aliupseeri sekä hemaiseva lemmenintressi. Näyttelijätkin ovat usein samoja: jo mainitun Lasse Pöystin lisäksi nähdään ainakin Leo Jokelaa, Tommi Rinnettä ja Siiri Angerkoskea.

Jollen nyt vallan erehdy, niin kaikki kasarmille sijoittuvat ulkoilmakohtaukset on kuvattu Santahaminassa; ainakin saman sillan yli mennään toistuvasti. Paikka sijaitsee kätevästi Helsingissä, mikä lienee ollut eräs merkittävimpiä syitä. Katsotaan nyt, jaksanko näitä enempää kahlata, sillä tästä köykäisestä lajityypistä lienee saanut jo viiden teoksen perusteella varsin kattavan kuvan.

Tyttö lähtee kasarmiin

Tyttö lähtee kasarmiin

Add comment October 13th, 2016

Ko tiatokones taidetta tek

Pitkällisen lueskelun jälkeen sain loppuun Grant D. Taylorin kirjan When The Machine Made Art: The Troubled History of Computer Art, joka on tietämäni mukaan ainutlaatuisen laaja katsaus tietokonetaiteen historiaan. Käsittely on kronologista ja ulottuu ensimmäisistä tietokoneella tehdyistä kuvista suunnilleen vuosituhannen vaihteeseen saakka. Jo itse termi “tietokonetaide” viittaa historiaan – nykyäänhän puhutaan pikemminkin vaikka digitaalisesta tai (uus)mediataiteesta.

Läpitunkeva teema, joka näkyy jo kirjan nimessäkin, on tietokonetaiteen kohtaama vastustus. Jäin itse miettimään, että onko julkinen keskustelu todella ollut noin vihamielistä, mutta näkemystä on ainakin perusteltu monin esimerkein. Kritiikkiä on satanut sekä aiheellisesti että aiheetta monesta suunnasta: tietokonetaidetta on eri aikoina syytetty niin kaupallisuudesta, temaattisesta köyhyydestä kuin tekniikkakeskeisyydestäkin. Taylor tarjoaa syyksi yhtäältä sitä, että taidemaailma ei pitänyt tontilleen tunkevista tiedemiehistä, ja toisaalta tietotekniikkaa kohtaan tunnettuja yleisempiä epäluuloja.

Kenties suurin käänne tietokonetaiteen historiassa vaikuttaa olleen se, kun (suhteellisen) helppokäyttöiset valmisohjelmat tulivat taiteilijoiden saataville 80- ja 90-luvun kuluessa: musiikin ja grafiikan luominen ei enää vaatinut välttämättä syvällistä teknistä osaamista. Tämäkään suuntaus ei kaikkia miellyttänyt, vaan vanhan polven tekijät kritisoivat moista kyvyttömyyttä. Sittemmin kenttä monimuotoistui ja yhdistyi muihin taidemuotoihin niin pitkälti, ettei ole enää mielekästä puhua pelkästään tietokonetaiteesta, kun tietokone toimii keskeisenä työkaluna niin valokuva- kuin videotaiteilijoillekin.

Kirjasta löytyi joitakin eväitä myös demoskenen analysointiin. Olen jo pitkään pohtinut, onko demoskene pikemminkin moderni (tekijyys on keskeistä, töitä arvioidaan tiukoin kriteerein) vai postmoderni (kollaasit ja tyylillinen lainailu). Muun digitaalisen taiteen tapaan voitaneen sanoa, etteivät demot ole puhtaasti kumpaakaan, vaan niissä on piirteitä molemmista suuntauksista. Esimerkiksi 90-luvulla yleistynyt kerroksittainen “fotarimainen” valokuvien ja efektien yhdistely kytkeytyy laajempiin mediataiteen ilmiöihin sekä työkaluihin, ja kertoo osaltaan siitä, kuinka demoskene on kiinni ajassaan.

Add comment October 6th, 2016

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet