Marco, compositing and Nvidia

It’s quite a mess for MATE desktop users who have Nvidia at the moment. The default software compositor – required for window shadows – doesn’t play nicely together with Nvidia’s idea of the vsync, and thus there’s nasty tearing almost everywhere, maybe apart from fullscreen games. Using Nvidia’s own compositor solves this issue, but having them both on at the same time is detrimental to game framerates and causes unnecessary stutter.

Here’s a little script I made to remedy the issue to a certain extent. Call it compositor.sh or whatever you see fit, and then use it with on/off to turn compositing on or off. Even better when bound to hotkeys that let you quickly switch between a tearfree good-looking desktop mode and a fast game mode:

#!/bin/sh
case $1 in
on)

    gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager true
    nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceFullCompositionPipeline=On }"
    ;;
off)
    gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager false
    nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceFullCompositionPipeline=Off }"
    ;;
esac

It of course needs to be executable too (chmod a+x compositor.sh) and preferably in the path.

Add comment April 2nd, 2020

Harmaa peli

En yleensä jaksa paljon postata yksittäisistä peleistä, mutta pari päivää sitten tuli vastaan sellainen pelitaiteen edustaja, että se sanan tai pari hyvinkin ansaitsee. Reilu vuosi sitten julkaistu Gris oli tullut vastaan sivumennen jossain vaiheessa, ja nyt kun teos oli tarjouksessa ja Manukin sitä suositteli, niin löin rahat tiskiin. Mäkkärille ja Windowsille tehtyä peliä olisi 2018 voinut olla vielä vaikea ajaa Linuxissa, mutta näin 2020 Proton on ystävä. Ihan suorilta Gris ei tosin lähtenyt vaan vaati muutaman komennon antamisen puuttuvien palikoiden asentamiseksi. Virittelyn jälkeen en huomannut mitään sekoilua tai kaatuilua koko läpipeluun aikana.

Komeita on maisemat.

Grisin suurin valtti ovat uljaat grafiikat, joiden vääntämiseen kulunutta aikaa on vaikea edes kuvitella. Peli tykkää resosta, ja jo 1440p:n ja 1080p:n välillä huomasi pientä yksityiskohtien katoamista, puhumattakaan sitten, jos alla olisi vaikkapa läppärin vaatimaton 1366×768-tarkkuus. Laitteistovaatimukset ovat hillityt, kun jopa integroitu HD 4600 jaksoi puskea full hd:ta pelattavalla nopeudella, vaikkakaan ei sulavasti. Myös tunnelmalliseen äänimaailmaan on laitettu paljon paukkuja, joten parhaimmillaan kokemus on kunnon kajarien tai kuulokkeiden kanssa.

Äiskä?

Kauniin kuorensa alla Gris on viime kädessä hyppelypeli, jonka vaikeustaso on viritetty kohtuulliseksi: oikeasti hankalia kohtia oli vain muutama, ja kenttäsuunnittelu ohjaa yleensä oikeaan suuntaan paitsi aivan lopussa, jossa meni hieman harhailuksi. En ole lueskellut mitään taustatarinoita tai spekulointia netistä, mutta eiköhän pelin teema ole masennus ja/tai trauma, josta päästään yli vain ajan kanssa – lukuisat patsaat tulkitsin hahmon äidiksi, ja värit/elementit palasivat elämään koettelemusten kautta. Jopa (harvakseen nähdyt) viholliset auttoivat lopulta eteenpäin ja olivat tarpeellisia.

Itselleni tutuimpia vertailukohtia taiteellisten hyppelöiden saralla ovat – puhtaasti peleinä pykälän paremmat – Limbo ja Inside, joiden vaikutusta olin näkevinäni paikoitellen. Vastaavaa taiteellisesti kunnianhimoista AV:ta edustavat lisäksi ainakin Amanitan seikkailut: Machinariumin robottia muistuttavia otuksia näkyi Grisissäkin, ja pimeässä veden alla uinti toi mieleen Botaniculan loppupään. Ovatpa nämä vaikutteet sitten oikeita tai kuviteltuja, niin Gris on viime vuosien parhaita kohdalleni sattuneita pelillisiä kokemuksia, jopa pelejä.

edit: Saattaa olla, että pelipädi olisi tähän käyttöön parempi kuin näppis. Tuskaisan WASD-kontrollin sai onneksi mäpättyä ihan nuolinappeihin.

Add comment March 18th, 2020

No jos vielä yhdet napit

Kaapit alkavat jo tursuilla kaikenlaisia shakkinappeja, joista osalle ei ole olemassa edes kuvitteellista käyttöä. Niinpä en ollut varsinaisesti ostohousut jalassa eBayllä surffaillessani, kun vastaan tulivat mukavannäköiset pelkistetyt, “modernit” nappulat. Hinta reilu 40 euroa posteineen, joten menköön nyt nämä yhdet vielä. Kuvista oli hieman vaikea sanoa, kuinka isot pöllit olivat kyseessä, eikä googlauskaan tuonut vastaan juuri samanlaisia.

Espanjalainen peli käynnissä.

Odotukset eivät olleet kovin korkealla, joten tiedossa oli iloinen yllätys, kun pöntöllinen nappuloita tuli postista. Napit ovat hyvin viimeistellyt ja vieläpä painotetut. Kunto on sen verran hyvä, että veikkaan niiden olevan täysin iskemättömät, etenkin kun joka nappi oli vielä kääritty erikseen kuplamuoviin. Mukana seurasi vielä ylimääräiset kuningattaretkin, mikä on puunapeissa yleensä hiukan kalliimpien settien piirre. Kaiken valossa lienee aika turvallista veikata, että kyseessä ovat tuotannosta poistuneet intialaiset, ehkäpä Chessbazaarin nappulat, jotka ovat voineet aikanaan hyvinkin maksaa sadan euron päälle.

Lähikuvatunnelmointia. Suuri 58 mm ruutukaan ei ole liikaa.

Tuttuun tapaan muutamassa pelivälineessä oli pohjassa pullotusta, mikä sai ne hieman vaappumaan, mutta näitähän on jo nähty. Onneksi pullotus oli ainoastaan täytemassaa eikä varsinainen paino – muhmua on paljon helpompi tasoittaa kuin terästä. Pari peliäkin ehdittiin näillä jo kokeilla ja kyllähän ne hyvin palvelevat, mitä nyt havaintovirheiden todennäköisyys on olemassa, koska kurko, daami ja lähetti ovat muodoltaan niin lähellä toisiaan. Summa summarum: enemmän koristeet kuin kovaan pelaamiseen.

Add comment February 25th, 2020

Vähemmän volttia

Poitsun pelikone meni Stress-testailussa 83°C hujakoille, mikä tuntui vähän liialliselta, kun i7-4770:n Tcase on noin 73°C ja oletetaan 10 asteen ero Tjunction:iin. Normaalikäytössä lämmöt ovat tietysti tuosta kaukana, mutta vaikkapa Handbrake sai sekin seepun 80 asteen nurkille. Ensimmäisenä yritelmänä siivosin jälleen kerran lämpötahnat pois ja laitoin uudet tilalle kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti pahvinpalalla tasaiseksi ohueksi kerrokseksi kaapimalla. Pieni parannus jo sekin: huippulämmöt putosivat 81 asteeseen.

Useimpia prosessoreja ajetaan vakiona hiukan liian korkealla jännitteellä, jotta ne kaikki varmasti toimisivat. On viime kädessä ihan säkästä kiinni, millaisen yksilön on sattunut saamaan, mutta netskun perusteella Haswelleissa pitäisi olla runsaastikin pelivaraa, sillä säätäjät ovat saaneet jännitettä pudotettua yli satakin millivolttia ilman ongelmia. Pienemmästä jännitteestä seuraa pienempi lämmöntuotto, mikä puolestaan realisoituu heti koneen viilenemisenä ja tuulettimen vähempänä pärinänä, ja läppärien tapauksessa parantuneena akkukestona. Suuressa mittakaavassa prosessorin käyttöiänkin pitäisi kasvaa.

Linuxissa tarvittava työkalu on simppeli Intel-undervolt, jonka kääntämisessä ei paljon vaivaa vaadittu (ensin pitää vain asentaa msr-tools-paketti). Asetustiedosto on yksinkertainen ja sitä räpellettyään riittää ajaa intel-undervolt apply. Muutokset eivät tallennu pysyvästi mihinkään, joten buutti palauttaa koneen ennalleen mahdollisten sählinkien jälkeen. Kun sopivat arvot ovat löytyneet, voi komennon laittaa johonkin haluamaansa systeemin käynnistystiedostoon.

En ryhtynyt kovin hanakasti etsimään pienintä mahdollista volttimäärää, koska rajatapauksissa kone muuttuu satunnaisen epästabiiliksi, mikä voi ilmetä vasta pitkän käytön jälkeen. -100 mV pitäisi olla tyypillinen toimiva lukema, mutta -80 mV:n toimivuuden testattuani jätin pysyväksi lukemaksi varman päälle -70. Lämpötilaero Stressin kanssa oli jo silläkin vaikuttava 6°C: pitkän puksutuksen jälkeenkin kivi jäi 75 asteeseen. Välimuistin alikellotuksesta ei tuntunut seuraavan vastaavaa hyötyä, ja GPU on jo muutenkin poissa käytöstä erillisen näytönohjaimen vuoksi. Näillä puheilla siis vaikuttaa hyvältä, eikä mitään sekoilua ole ilmennyt ainakaan toistaiseksi – Handbrake pakkasi pitkän elokuvan ongelmitta eikä lokeihin kerry epämääräisiä virheitä.

edit: Sleepissä käynti nollaa asetukset 🙁 Paikkaan /lib/systemd/system-sleep laiskasti skripti, jossa on samainen apply-rimpsu ja johan pysyy.

edit2: Pikkukotelossa oleva i5-4590S reagoi ihan hyvin sekin – viitisen astetta pudotusta -80 mV:lla. 4770 ei tunnu sekoilevan edes -100:lla, mutta jatketaan testejä.

edit3: Läppäri ei suostunut jostain syystä volttisäätöön. Ehkäpä prosu (3320M) on liian vanha tai sitten työkalu ei muuten tue sitä. Sen sijaan Terpan i5-4670 reagoi hyvin ja jopa -100 mV tuntui toimivan ok – mielenrauhan vuoksi jätettiin säätö -70:een, kun lämpötilakaan ei enää tuntunut juuri putoavan pienemmillä volteilla.

edit4: Ryzen 3700x käy kohtuullisen kuumana pikkuruisen corensa vuoksi. Alivoltitin sitä biosin kautta 50 mV, mistä seurasi kolmen asteen pudotus. Vähemmällä sähköllä ei Ryynänen enää toiminut vakaasti.

Add comment February 24th, 2020

Zagreb, Dubrovnik, mitä?

Netissä tuntuu vallitsevan yllättävän suuri hämmennys Zagreb- ja Dubrovnik-tyylisten shakkinappien välillä. Välillä nimet menevät miten sattuu tai sitten puhutaan “Zagreb Dubrovnik” -napeista – toisinaan piirteitä on tosiaan poimittu ja sekoiteltu molemmista. Maakin vaihtuu Jugoslaviasta toisaalle, kun mukaan vedetään Venäjä. Otetaanpa nämä kaksi lähempään tarkasteluun.

Zagrebin tunnistaa etenkin mutkalla olevasta ratsun niskasta. Slaavityyliin kurko, daami ja lähetit on kaikki koristettu vastapuolen värillä. Nykyään myytävissä versioissa kuninkaalla on joko risti tai liekki, mutta on edelleen epäselvää, mikä orkkiksia koristi, kun niistä ei löydy edes kunnon kuvaa. Vuoden 1959 ehdokasturnaus pelattiin Jugoslavian kolmessa kaupungissa (Bled, Zagreb ja Belgrad), mutta ainakin osassa valokuvista näkyy Dubrovnikit, joten veikkaan näillä pelatun korkeintaan nimikkokaupungissa.

Zagreb-kloonit (Catawiki).

Dubrovnikin leimallisia piirteitä ovat isoposkiset litteät ratsut vookeineen sekä daamin ja kurkon päässä olevat pallot, jotka ovat poikkeuksellisesti samaa väriä kuin nappula itse, kun taas lähetissä on tyypillisemmin eri värinen koriste. Näillä pelattiin vuoden 1950 shakkiolympialaisissa Jugoslaviassa. Itse Bobby Fischer sanoi näiden olleen parhaat shakkinapit ikinä.

Dubrovnik-kloonit (Wikimedia Commons).

Nykyään myytävissä klooneissa on usein huomattavia eroja alkuperäisiin verrattuna. Esimerkiksi joidenkin “Zagrebien” ratsut ovat todella ruipeloita, siinä missä itselleni sattui hieman liiankin massiivinen versio leveine naamoineen – kun alkuperäisiä ei tunnu missään olevan, kloonit perustunevat House of Stauntonin näkemykseen. Arvokkaiden puisten Dubrovnikien lisäksi myynnissä on myös muovisia karuja nappeja, joista etenkin halvimmat ovat aika masentavia tapauksia väärine yksityiskohtineen ja ankeine väreineen. Ilmeisesti kummatkin napit olivat aikanaan painottamattomia, mutta joissakin nykyversioissa painoja toki on.

Add comment February 19th, 2020

Reviving an Old Mac Mini + Composite Video

I had an old Core 2 Duo based Mac Mini lying around with next to no use: too slow for desktop or video player use, too hot and noisy as a home server. OS X support had ended years ago, so pretty much the only sensible option for the operating system was some flavor of Linux – a supported version of Windows would most likely mean sticking to 32 bits and 3 GB of memory (one gig is lost because of the chipset) isn’t too much either.

It wasn’t too smooth sailing with Linux either, though. My Mini is somewhat of an oddity with a 32-bit EFI firmware but a 64-bit capable CPU. Unfortunately the combination means that normal 64-bit distros won’t boot and install. There are EFI hacks, such as rEFIt, which might let you work around the issue, but fortunately there was no need for that, as Matt Gadient has made available several modern 64-bit distros for 32-bit EFIs right here. For some reason Lubuntu didn’t boot properly after the installation was complete, so I settled for a comparable Debian+LXDE combination.

Getting Debian to run was not a biggie, apart from figuring out how to change the desktop environment to LXDE. What I had in my hands was still an underpowered, somewhat boring box with no particular use. However, I also own a DVI-composite/s-video adapter, which held promise of plugging the machine into the (t)rusty old Philips for some CRT goodness. Debian did boot with the dongle and displayed a little corner of a larger screen in black and white. I was already about to give up, but with these instructions the situation improved greatly. Do note that the output might be called TV1 instead of TV. Some more tweaking with xrandr landed me PAL colors and proper borders. The xorg.conf setting for the TV standard didn’t seem to work but this did:

xrandr --output TV1 --set "mode" PAL

Border names have changed to “left margin” etc. as well (see xrandr –verbose for all the parameters). With little testing videos seem to play without tearing using VLC as long as the controls aren’t onscreen. Mplayer seemed to be more robust, but curiously it worked better if you switched to fullscreen using the f key instead of the -fs command line parameter – even 50 fps scrolling was silk smooth. My other test case was SCUMMVM, which seemed to tear a bit, but otherwise worked beautifully. A C2D is enough for MT-32 emulation too, unlike Raspberry Pi 1. Oh well, I might not actually use the Mini much for anything even with all this, but at least it was nice to see that PAL is perfectly possible on Linux using the Apple dongle.

More suitable for 4:3 DVD content, I admit.

Add comment February 4th, 2020

Pikku kotipalvelinprojekti

Perjantain välipalana toimi säätöprojekti, jossa Asus EeeBox EB 1036:sta tehtiin Terpalle kotipalvelin. Edullinen pikkupurkki on aikansa (2014) lapsi: Celeron J1900, neljä gigaa muistia ja mekaaninen 320 gigan kieputin eivät ole työpöytäkäytössä enää sitä kuuminta hottia, mutta eiköhän moinen pikkupalvelimeksi taivu hyvinkin, varsinkin kun verkkotökkeli on gigabitin mallia. Muistia saisi ineen enimmillään kahdeksan gigaa kahdella 4-gigaisella DDR3L-kammalla, mutta juuri sopivia ei nyt sattunut olemaan nurkissa – muistipaikoissa lukee 1.5 V, mutta se on puppua.

Mukana seurannut Windows 10 muistia haukkaavine työpöytineen ei ole järkevä valinta tällaiseen käyttöön, joten katse suuntautui oitis Linuxin suuntaan. Debianin asennusohjelma jämähti jostain syystä laitteistontunnistukseen, joten firmispäivitysten ja muutaman muun säädön jälkeen piti antaa periksi ja koittaa Ubuntu Serverillä. Asennusohjelma oli jokseenkin oudon näköinen, mutta mitäpä tuosta, kun sillä käyttis kunnialla koneeseen hurahti. Olin hieman olettanut, että Ubuntu asentelisi sivussa kaikenlaista turhaa, mutta levyn- ja muistinkäyttö olivat lopulta varsin maltilliset. SSH-palvelin, Apache ja Samba asentuivat tuttuun tapaan heittämällä, minkä jälkeen loput säädöt sai jo hoidettua etänä. Tiedostonjako Samballa ajeli ensimmäisissä tosielämän testeissä kunnioitettavaa 66 Mt/s nopeutta, mikä ei jääne paljon läppärilevyn kirjoitusnopeudesta.

Varsinaisessa käyttöpaikassa purkki on tietysti tarkoitus jemmata komeroon ja unohtaa sinne hoitamaan tehtäviään ilman jatkuvaa sorkkimista. Tässä tapauksessa Asuksen hiljainen pikku tuuletin on hyvä asia, sillä passiivijäähdytys suljetussa tilassa ei välttämättä toimisi riittävästi. EeeBox suostui buuttaamaan ilman näppäimistöä ok, mutta syystä tai toisesta ei ilman näyttöjohtoa. Ilmeisesti joko firmis tai GRUB haluaa näyttää grafiikkaa, ja siihen meno tyssää. Omassa samantapaisessa Gigabyten pöntössäni ongelman sai kierrettyä pakottamalla GRUBin tekstitilaan, mutta Asuksessa vastaava jekku ei toiminut. Tällä hetkellä siis uudelleenkäynnistys vaatii hetkellisen näytön kytkemisen. Jollei ohjelmallista ratkaisua ilmene, on kiinalaisella myynnissä myös muutaman euron HDMI-pulikoita, jotka huijaavat konetta kuvittelemaan perässä olevan näytön.

Jostain källitty tuotekuva

Add comment February 2nd, 2020

Sekavahkoa palailua Raspin äärelle

Kaivelin naftaliinista ensimmäisen polven Raspberry Pi:n, joka ei ole pariin vuoteen juuri käyttöä nähnyt. Suurin Raspi-huuma on muutenkin jo laantunut, vaikka aiempia malleja selvästi tehokkaampi nelosversio saikin jälleen näkyvyyttä. Pitkään yhteensopivana pysynyt tuotesarja on venähtänyt sen verran laveaksi, että aivan kaikki ei enää toimi: vanhemman pään mallit eivät jaksa puskea viimeisimpiä softia hitaan prosunsa sekä vähäisen muistinsa vuoksi, ja toisaalta uudet mallit eivät aja vanhoille kovakoodattua kamista pienten laitteistoerojen vuoksi.

Varsinainen motivaatio Raspin näpeltämiseen oli saada modernista laitteesta kuvaa videomonsuun. Mac Mini ei oikein suostunut yhteistyöhön Linuxin kanssa, ja kyseiselle vanhukselle saatava viimeisin OS X on puolestaan käyttökelvottoman vanha. Ensimmäisen polven Rapsuttimista lähtee kuitenkin vielä kauniisti compositea pihalle suoraan omasta RCA:staan – myöhemmin toiminnallisuus piilotettiin äänilähtöön, johon tarvii oman adapterinsa.

Raspbian ynnä muut ohjelmat ovat kohentuneet kummasti sitten viime näkemän, vaikka työpöytää ei Pi1 oikein kohtuudella jaksakaan pyörittää. Uutena kummajaisena grafiikalle on peräti kolme eri asetusta raspi-configissa:

  1. Perinteinen firmiksen asettama 2D-framebufferi. GL ES toimii kyllä, mutta menee aika lailla systeemin ohi.
  2. KMS (Kernel Modesetting), jolla saa käyttöön aidon GL:n ja muutenkin integroidun kiihdytyksen. X11 toimii tällä vauhdikkaasti.
  3. Fake KMS, joka yhdistelee mystisesti kahta edellämainittua.

Ota näistä nyt sitten selvä… Ainakin Minecraft vaatii aidon göllin, mutta en sitä saanut sittenkään toimimaan. Täysi KMS pisti päälle NTSC-moodin ja ohitti normaalin config.txt:n, jolloin kuva oli missä sattuu ja mustavalkoinen. Saattaa hyvin olla niin, ettei KMS:ää ole edes tarkoitettu compositen kanssa käytettäväksi. Fake KMS näytti kuvan kuten pitikin, tosin hieman kummallisesti se tarvi eri overscan-säädöt perinteiseen firmisbufferiin verrattuna.

Positiivisena puolena SCUMMVM toimii tätä nykyä oikein sievästi niin konsolissa kuin X:n altakin (jälkimmäisessä tosin pitää olla feikki tai aito KMS päällä, muuten menee tahmailuksi). MT-32-emulaatio oli Pi1:lle jo vähän liikaa, mutta Adlib meni sentään sievästi. Toinen itselleni uusi löytö oli OMXPlayer, joka toisti kauniisti muistikortilta fullhd-h264-videota tökkimättä ja repeilemättä. Ainoana pikku kauneusvirheenä kaikki tekstitykset eivät toimi. Tuiki tavallinen palikkainen DVD-rippi hyötyi kuvaputken dynamiikasta ja pehmennyksestä kovasti, mutta valitettavasti äänipuoli jäi ikävän pörinäiseksi – äänilähtöähän parannettiin selvästi myöhemmissä malleissa.

edit: Kokeilin mediaplayeriksi vielä Kodia, joka tuntuu olevan varsin monipuolinen. Pi1 ei vaan taida oikein olla enää tuettujen joukossa, sillä kaikki toimii jokseenkin tahmeasti (videot kyllä toistuivat hyvin) ja ääni rapisee asteen verran. Harmi sinänsä, sillä Kodi näytti tekstitykset hyvin toisin kuin OMXPlayer.

edit2: OSMC:stä asentunut Kodi olikin sujuvampi, vaikka käynnistyykin aika kauan. Vielä kun löytyi expert-asetukset, niin ruudun skaalausta ja kuvasuhdetta sai säädettyä kätevästi. Äänen rapinaan auttoi yksinkertaisesti se, kun valitsi asetuksista äänilähdöksi pelkän analogin.

Add comment January 20th, 2020

Nvidia generations in glorious PETSCII

There’s a truckload of different Nvidia GPUs around and new ones might be right around the corner this year again. As a consumer it’s been kinda hard for me to compare between old and new generations and figure out whether an update would be worhtwhile. In addition to brand new products, there’s a rather big second hand market, where you might land great deals on aged but still usable cards. Here’s a rough visual view to the last four generations based on G3D Marks:

Plain PETSCII viewable on a real C-64 🙂

This kind of overview can never be really accurate, as there are all sorts of OC/Ti/Super models of GPUs (omitted here), newer cards may have features that the older ones lack and so on. Drivers, games, overclocking and cooling are some more variables that aren’t really present here. The very benchmark used here might not be the best available, but intuitively the figures seem about right (except for the 1030, which might be skewed by the DDR4 models). At least the graph should provide a quick idea with regard to upgrades: would it make a notable difference to switch or not?

Add comment January 5th, 2020

Vuosikatsaus 2019

Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.

Töiden paiskintaa

Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:

Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.

Skenepuuhat

Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.

Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!

Shakkivuosi

Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.

Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.

Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin

Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.

Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.

Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.

Leffat: sitä sun tätä

Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂

Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.

Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!

Add comment January 1st, 2020

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet