Kävin pitkästä aikaa taas pelaamassa selokelpoisessa kisassa ja meni aika surkeasti. Vielä enemmän ehkä kyrsii se, että olin neljässä pelissä voitolla, mutta sitten jonkun söhäistyn siirron takia hävisin lopulta. Pitkään alamaissa ollut vahvuusluku tipahtanee tätä myötä vielä alempaan aloittelijoiden kastiin. Tekosyitä on aina helppo keksiä, vaikka kyllä tämä opiskelijahakujen haastatteluviikko on oikeastikin työvuoden raskaimpia ja stressaavimpia. Kisan loppupuolella olo oli jo varsin huuruinen ja tarkkuus täysin kadoksissa. Romahdus oli sikäli hieman yllättävä, että olen torstaiden peli-illoissa pärjäillyt viime aikoina kohtuullisen hyvin ja välillä jopa voittanut itseäni selvästi kovempia vastustajia.
Puolikuntoisuuden lisäksi syitä voinee hakea pelkän pikashakin hakkaamisesta. Vaikka se hektistä ja viihdyttävää onkin, niin huomasin itsekin, etten pidemmässä pelissä (20 min + 10 s) jaksanut laskea siirtoja kovin pitkälle ja toisaalta tein tarpeettoman näyttäviä temppuja, jotka toimisivat paremmin nopeammassa pelissä, jossa vastustajakaan ei ehdi miettiä. Laudan sijasta on tullut pelattua enimmäkseen tietokoneella, eikä tilanteita oikein saanut hahmotettua hyvin. Vaikka hieman tekisikin mieli lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että ei vaan ole minulle sopiva laji, niin ehkäpä silti kannattaa miettiä, mistä olisi harjoittelussa jatkossa eniten hyötyä: pidempiä pelejä, laudalla pelaamista, analyysiharjoituksia ja lisää taktiikkatehtävien ratkomista. Blitzin huitominen ei ole ihan hyödytöntä, sillä siinä kehittyy avausrutiini ja aikapaineessa pärjääminen, mutta yksinään se ei näytä oikein peliharjoitteluksi riittävän.
Koneessani on ollut jo reilun kaksi vuotta säteenseurantaan kykenevä graffis (RTX 2080), mutta toistaiseksi mikään pelaamani peli ei ole sitä käyttänyt, minkä lisäksi meni aika pitkään ennen kuin Linux-ajurit ja Proton reiskaa edes tukivat. Nyt kaikki osaset ovat kuitenkin loksahdelleet paikalleen ja tuoreilla Nvidian 525-sarjalaisilla homman pitäisi sujua ilman eri säätöä. Tähän väliin huomautus siitä, että vakiona Mintin paketinhallinnasta tuleva 525.85 sössii itselläni ja monella muulla näytön värisyvyyden, joten parempi laittaa PPA:sta korjattu 525.89. Ensimmäinen vastaan tullut sopiva kokeiltava oli Valven itsensä Nvidian kanssa yhteistyössä julkaisema Portal with RTX.
Jaah, no kai siinä hiukan reiskaa on.
Mitään erityisiä virityksiä ei tarvittu, vaan Porotalli lähti suorilta käyntiin. Hiireni kanssa tosin tuli jotakin outoa ongelmaa, jonka sai sentään helposti korjattua laittamalla pelin asetuksista raa’an syötteen päälle. Koko RTX tuntuu olevan lähinnä alkuperäisen pelin kylkeen pultattu purkka, sillä varsinaisten grafiikka-asetuksien lisäksi on olemassa myös toiset asetukset, jotka saa esiin painamalla alt-x. Näillä kahdella ei tunnu olevan keskenään hirveästi tekemistä, vaikka niissä on osin samoja säätöjä. Kaipa tämän olisi voinut hieman selkeämminkin hoitaa?
Tässä ehkä vähän enemmän näkyy… kai?
Netistä lötyy videopätkiä ja ruutukaappauksia, joissa ero RTX:n ja tavallisen Portalin välillä on hyvin ilmeinen. Valitettavasti alkupään kentissä ero on paljon hillitympi ja wow-fiilikset loistivat poissaolollaan – piti oikein käydä vertaamassa alkuperäiseen, että onko tässä oikeasti jotain parannusta. Sivumennen tuli todettua, että myös DLSS toimii ja näyttää ihan mukavalta. Vaikka RTX 2080 ei ole vielä millään mittapuulla vanhentunutta rautaa, niin ilman DLSS:ää vauhti hyytyi tökeröksi mateluksi. Tässä tuskin on kyse mistään muusta kuin siitä, että Nvidia haluaa demota pelillä uusimpien 4000-sarjalaisten säteenseurantahauista, jolloin vanhemmilla korteilla toimivuus on toissijaista.
Tulipa tätäkin kokeiltua. Portalin kameranpyörittely tuottaa edelleen nopeasti oksetusta, joten tuskin tätä tulee oikeasti pelattua sen enempää kuin alkuperäistäkään. Minään järin näyttävänä RTX-demonakaan tätä on ensimmäisten kymmenen kentän perusteella vaikea pitää, joten suuhun jää laimea jälkimaku. Hivenen hutaistua olemusta korostavat omituiset kahdesta paikkaa löytyvät asetukset. Mutta hei, tässähän tätä oli RTX:ää ja DLSS:ää todistettavasti Linuxilla (jee).
Jos ei juuri minkään muun, niin kompletismin hengessä sain juuri hierottua läpi viimeisenkin Monkey Island -pelin. Steamissahan nuo ovat nykyään kaikki vähintään jossakin muodossaan saatavissa ja alkupään pläjäyksiä toki löytää “jostain” ScummVM:llä kokeiltaviksi. Itselleni 90-luvulta tuttuja olivat ensimmäinen ja toinen peli laittomina kopioina, mutta myöhempiin rupesin tutustumaan vasta muutama vuosi sitten (jälleen kerran) Protonin voimin. Sen suuremmitta selittelyittä, mennäänpä itse asiaan ja käydään koko armas sarja läpi totaalisen subjektiivisesta tulokulmasta.
The Secret of Monkey Island (1990)
Ensimmäisen Mankin näin luultavasti kaverin Amiga 500:lla, jossa kokemus ei tosin ollut ihan parhaimmillaan korppurallin ja muun hitauden vuoksi. Ysärin alussa jalka toppasi seikkailijalla nopeasti, mutta myöhemmässä yrittelyssä pääsin pitkälle ilman ohjeitakin. Lopulta oli kuitenkin turvauduttava läpipeluuohjeeseen parissa paikassa. Eka osa on ikääntynyt hyvin: pulmat ovat enimmäkseen järkeviä, tarina toimii, huumori on kohdallaan ja Adlibilla tai MT-32:lla äänetkin ovat retrosedän korvaan mukavat. Mitään kallista Rolandia ei toki aikanaan kenelläkään ollut, joten jälkimmäisiä on tullut kuultua vain ScummVM:n emulaation kautta – laittelinpa kerran USB-MIDI:n kautta äänet raikaamaan talouden sähköuruistakin. Vanha kontrollisysteemi on aikansa lapsi, muttei edelleenkään erityisen tuskallinen.
Aito asia!
The Secret of Monkey Island: Special Edition (2009)
Aikajärjestys menee hieman keturalleen, mutta Erikois Painos on luontevaa käsitellä tässä. Alkuperäiseen verrattuna tässä on laitettu uusiksi niin grafiikat, äänet kuin kontrollitkin. Juoni on sentään säilytetty ennallaan. Uutuutena mukana on ääninäyttely, jota ei vuonna 1990 olisi korpuille saatu mahtumaan. Suurempi värimäärä ja tarkkuus mahdollistavat periaatteessa hienommat grafiikat – eiväthän ekan Mankin visuaalit aina kovin hienoja olleet – ja osa näkymistä onkin komeita. Valitettavasti mukana on paljon myös hutaistun oloista tuhnun kliinistä jälkeä (ks. kuva). Itse Guybrush ei oikein sovi silmääni, vaan näyttää lähinnä ohimokaljuuntuvalta lapselta. Vaikka musat ovatkin laadukkaat ja hiirikontrollit sujuvan yksinkertaiset, on tämä lopulta aika turha remake, jota ilmankin olisi hyvin pärjätty.
Eipä tämä oikein sykähdytä
Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge (1991)
Toinen alkuperäisen kaanonin teoksista tehtiin selkeästi edistyneemmin välinein ja isommilla paukuilla kuin ensimmäinen osa. Itse asiassa on hämmästyttävää, että M2 saatiin pihalle heti seuraavana vuonna. Suuri muutos tapahtui grafiikassa, kun siirryttiin käsin piirrettyihin/maalattuihin digitoituihin taustoihin. Värien kanssa ei enää kitsasteltu, joten vaikkapa EGA-versio on tylyn mekaanisesti konvertoitu 256-väriseltä VGA:lta. Moni pitää kakkososasta enemmän kuin ykkösestä, mutta itse olen toista mieltä, sillä nyt mukaan eksyi jo puhtaan epäreiluja pulmia. En sano vaikeita, sillä vaikkapa monkey wrench ja räkimiskisa eivät edusta järin onnistunutta pelisuunnittelua. Alkuperäisten tekijöiden huumorintaju ja tarinaniskentä olivat sentään onneksi vielä mukana, joten onhan tämäkin toki kelpo tekele.
Kaikki värit varmasti käytössä
Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge: Special Edition (2010)
Kertyipäs tälle jo melkoinen nimihirviö. Pian M1-remaken perään LucasArts lykkäsi pihalle toisenkin osan uusioversion. Eipä tästä hirveästi uutta sanottavaa ole muuta, kuin että tällä kertaa grafiikat onnistuivat kauttaaltaan paremmin, kuten alta näkyy. Reuhkalettinen Guybrush on hänkin ihan tyyliin sopiva.
Palikasta pehmeäksi
The Curse of Monkey Island (1997)
Pelisarja pistettiin hyllylle moneksi vuodeksi ja Ron Gilbert lähti lätkimään, joten Curse lienee ollut jonkun sortin yllätys ilmestyessään 1997. Tässä vaiheessa PC oli vallannut pelimarkkinat, joten julkaisu tapahtui ensinnä yksinomaan Windowsille. Uudella tiimillä oli isot saappaat täytettävänään, mutta homma saatiin pidettyä odottamattoman hyvin kuosissa eikä suurempaa valittamisen aihetta löydy kuin oikeastaan jälleen muutamista epäloogisista pulmista (läpipeluuohjeelle oli lopulta pakko mennä). Jo M2:ssa oli käsin tehdyt taustat ja tässä ne ovat vielä pykälän onnistuneemmat, kun pahimmista ditherointilegoista on päästy eroon. Sarjakuvamaiset hahmot karuine skaalauksineen saattavat tosin nykysilmään näyttää röpöisiltä ja tyyli kieltämättä erottuu muista visuaaleista. Muina uutuuksina saatiin mukaan ääninäyttely ja puhuva pääkallo Murray, joka nähtiin seuraavissakin osissa – jopa Returnissa, joka muuten suhtautui nihkeästi keskimmäisten pelien rönsyihin.
Kahden kerroksen graffaa
Escape from Monkey Island (2000)
Tätä usein moititaan sarjan huonoimmaksi, mutta itse asiassa … se on sarjan huonoin. Suorastaan vaikea keksiä, mistä valitusvirren aloittaisi, kun tarjolla on kökkö-3D:tä, järkyttävä käyttöliittymä, tylsä tarina ja täysin satunnaisia pulmia (sekä turha monkey kombat). Vanha kunnon hiirellä klikkailu korvattiin Pleikkaria silmällä pitäen peliohjaimella hortoilulla, ja jos sellaista ei ole, niin näppikseltä yrittelyllä. Seiniä päin siis kävellään tuskaisen paljon. Pelisarjan tavaramerkkinä olleet kauniit 2D-graffat korjattiin mauttomasti rendatuilla staattisilla 3D-taustoilla, joiden päällä törttöilevät aikansa bugiset lowpoly-hahmot. Tekninen huonous menisi muuten aikakauden tekniikan piikkiin, mutta mikään pakkohan tätä väärää valintaa ei ollut tehdä. Jos jotain hyvää tästä kasasta pitää sanoa, niin ääninäyttely ja musat ovat enimmäkseen ihan ok.
Aneemikko ja hänen vaimonsa Keppipää
Tales of Monkey Island (2009)
Ostin tämän Telltalen viisiosaisen pläjäyksen jo kauan sitten Steamiin Mäkille, mutta jätin heti ekan osan kesken, kun ohjailu ja 3D eivät sopineet pirtaani. Läpänheitto tuntui myös pykälän rasittavalta. Uusi yritysProtonin voimin 2019 kaappasi mukaansa ja alkuunsa hankala ohjailu alkoi sekin pian sujua – perinteinen point-n-click olisi kyllä edelleen parempi. Polveileva tarina viihdyttää, huumoria on onnistuttu iskemään, vaikeustaso on järkevä ja jopa 3D-graffat ihan ok. Laitteistovaatimukset ovat nykymittapuulla hyvin maltilliset, joten tätä pyörittää hikisempikin läppäri. Kaikkiaan mainio Manki-välipala, jonka jatkoa saatiin tosin taas odottaa kymmenisen vuotta.
Parta teki paluun
Return to Monkey Island (2022)
On vanha jengi koossa taas. Gilbert ja Grossman palasivat pienen 30 vuoden tauon jälkeen Mankin äärelle ja jälkihän on vakuuttavaa. Pelkkien tekijöiden lisäksi kyse on monessa muussakin mielessä paluusta juurille: 3D näyttää 2D:ltä, monet tutut hahmot tekevät paluun (tosin muuttuneina) ja ohjaus on sujuvaa hiirellä klikkailua. Käsis jatkaa pitkälti siitä, mihin M1 ja M2 jäivät, eikä Curse–Escape–Tales-osastolta sanottavasti hyödynnetä mitään. Eräänä esimerkkinä olkoon se, kuinka joissakin peleissä väkivaltaisena raivopäänä näyttäytynyt Elaine on taas varsin seesteinen. Vanhassa ei silti jäädä rypemään, vaan myös uusia hahmoja ja mestoja on kehitelty runsaasti. Vaikeustason valinta on niin ikään uusi juttu, tosin eipä hardikaan ihan kammottavan hankala ollut.
Botski mikä botski
Lopuksi
Reilun kolmenkymmenen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Ensimmäistä Mankia tiirailin teininä Amigan kuvaputkinäytöltä, siinä missä viimeisintä pyörittää perheenisän isolla littunäytöllä hurjasti tehokkaampi Linux-PC. Teknisen ja kaupallisen kentän muutokset näkyvät pelisarjassa monin tavoin: kotitietokoneista siirryttiin PC:lle ja sitten mukaan tulivat uuden sukupolven konsolit, korput vaihtuivat optisten levyjen kautta digitaaliseen levitykseen, ja palikkaiset 2D:t kohenivat lopulta rautakiihdytetyksi teräväpiirto-3D:ksi (yhden harha-askeleen kautta). Itseisarvoinen vaikeus on tehnyt tilaa tasapainoisemmalle pelisuunnittelulle – jollekulle takavuosien absurdit pulmat ja grindaus toki saattavat olla osa nostalgiaa. Vaikka Returnin pitikin olla sarjan arvoinen loppu, niin huhumylly pyörii, joten katsotaan rauhassa, josko jatkoa vielä nähdään. Jos kyllä, niin toivottavasti ainakin nopeammin kuin kymmenen vuoden päästä 🙂
Taas poistui todo-listalta yksi klikkailuseikkailu, Bulbwaren tekemä Bulb Boy (2015). Olin jo lukenut kehuja jostakin, joten osasin odottaa äkkiväärää huumoria ja vihreää värimaailmaa. Näitä odotuksia ei tosiaan petetty, vaan meno oli kaikin puolin häiriintynyttä ja usein groteskia. Testailuhengessä ajelin Poikaapoikkeuksellisesti Lutriksen alta, vaikka omistan sen myös Steamissa, jossa se kieppuu Protonin voimin varsin sujuvasti. Eipä ongelmia ollut Lutriksenkaan puolella, mitä nyt käynnistyskuvakkeeseen piti itse napata jostain netistä kuva.
Lupsakka koti-ilta vielä tässä vaiheessa
Polttimopoika elelee rauhassa Papparafiinin (Grandparafine) ja Koi-ran (Mothdog) kanssa, kunnes avaruudesta (tai jostain) saapuu musta köntsä, joka muuttaa kaiken painajaismaiseksi. Papparafiini katoaa ja poitsun pitää vaaroja uhmaten tietysti lähteä häntä etsimään. Talon koluamisen ja hirviöiden kanssa mittelyn lisäksi väliin on uitettu pelattavia takaumia onnellisesta lapsuudesta, joissa faari, koi-ra ja poika ovat kalassa, piknikillä ja niin edelleen. Hahmosuunnittelu on kautta linjan vekkulia ja musiikki tukee absurdeja tunnelmia mainiosti. Ääniefekteistä mieleen jäi erityisesti Polttimopojan räkätys milloin minkäkin vihollisen kohdattua karmivan loppunsa. Ohjaus tapahtuu sujuvasti täysin hiirellä, mikä lienee ollut luonteva valinta kosketusnäyttöversioita silmällä pitäen.
Kultainen lapsuusmuisto
Tyylitellyn pintansa alla Bulb Boy on viime kädessä suhteellisen tavallinen klikkailu: roinaa etsitään, kuskataan paikasta toiseen ja välillä sohitaan joka puolelle ruutua toivoen, että jotain tapahtuisi. Mallia on yhtäältä otettu Amanitan seikkailuista, mutta toisaalta groteski Happy Game (2021) lienee puolestaan napannut tästä vaikutteita. Vaikeustaso on varsin kohtuullinen eikä jalka topannut kuin jokusen kerran toiminnallisemmissa kohdissa – hetkittäin peli on pikemminkin pulmilla höystettyä toimintaa kuin puhdasta point-n-clickiä. Poika voi sinänsä kuolla, vaikkei asialla suurta merkitystä olekaan lyhyin välein ripoteltujen jatkopaikkojen takia. Päämäärätöntä harhailua vähentää tietty lempeä ohjailu, kun väärään paikkaan ei enää pääse takaisin eikä turhaa keräiltävää roinaa ole ollenkaan.
Läpipeluuseen taisi lopulta mennä vain pari–kolme tuntia, joten mistään massiivisesta saagasta ei ole kyse. Yhdeksän euron hinta olisi siten kalliin puolella, mutta jonkin Humble Bundlen mukana peli tuli puoli-ilmaiseksi. Kyllähän tämä osui omaan huumorihermoon, vaikka kaikki tuskin näin makaaberille hassuttelulle lämpenevätkään. Jatkoakin on jo tekeillä.
Tämän viikon lihamyllystä vastasi 129 opiskelijahakemuksen lukeminen. Valinnat ovat yhtäältä toki tärkeää ja vastuullista työtä – onhan tässä kyse ihmisten tulevaisuudesta – mutta toisaalta välillä myös huuruista höröilyä, kun nimet alkavat vilistää silmissä eikä oman arvioinnin järkevyydestä tunnu olevan enää mitään takeita. Sekä hakijoiden määrä että laatu ovat kasvaneet, joten pihalle jää jo ensimmäisen vaiheen karsinnassa runsaasti tyyppejä, jotka olisivat takavuosina kävelleet helposti sisään. Samalla sisäänottoa on pudotettu eikä aloituspaikkoja normaalin haun kautta ole enää kuin 12. Myös hakijoiden demografia on muuttunut rajusti: siinä missä 2000-luvun alussa suomalaiset olivat vielä enemmistö, niin nyt Kiina on mennyt jo ohi ja myös vaikkapa Intiasta tulee runsaasti hakemuksia.
En aikanaan itse välittänyt vähääkään mistään yliopistojen kansainvälisistä rankingeista, mutta kansainvälisille hakijoille ne näyttävät olevan iso juttu. Aalto Artsin ts. Taikin korkea sijoitus listoilla on epäilemättä lisännyt ohjelmiemme kiinnostavuutta, ja jotkut hakijoista jopa mainitsevat asian motivaatiokirjeessään. Suurimpien muutosten listassa ovat myös lukukausimaksut, jotka koskevat käytännössä kaikkia Euroopan ulkopuolelta tulijoita, jollei sitten plakkarissa ole esim. EU-maan kaksoiskansalaisuus. Parhaat hakijat saavat stipendin ja sitä myöten kahden vuoden ilmaiset opinnot, mutta usein käy niin, että jos stipendi ei tärppää, niin paikkaa ei oteta edes vastaan. Seuraavaksi vanhan parran hakuvinkit:
Motivaatiokirjeessä ei kannata haaskata puolta tilasta sen toisteluun, kuinka ahkera oppilas olet ja kuinka ala on kiinnostanut lapsuudesta saakka. Eikä edes siihen, kuinka ihanaan paikkaan olet hakemassa. Jos haluat erottua, niin mainitse vaikkapa kursseja ja kokonaisuuksia, jotka hyödyttäisivät itseäsi ja miksi. Samalla ilmenee, että olet tutustunut opetustarjontaan.
Edellistä kohtaa pohjustaen: tutustu hakukohteen kuvaukseen sekä mahdollisiin tutkimusryhmiin ja mieti, missä määrin ne vastaavat omaa osaamistasi ja mielenkiintoasi.
Harrastusprojekteja ei kannata vähätellä tai piilotella portfoliossa, sillä usein ne ovat mielenkiintoisempaa nähtävää kuin esimerkiksi kuivat duuniprojektien rautalankamallit. Alaan liittyvä harrastuneisuus kertoo myös omalta osaltaan pitkäjänteisestä kiinnostuksesta.
CV:ssä on hyvä työkokemuksen lisäksi mainita omat osaamisalueet, sillä ne eivät välttämättä oikein mistään muualta ilmene. CSS ja HTML kannatta laittaa johonkin muualle kuin ohjelmointiosaamisen alle.
Tarkista, että olet lähettänyt kaikki vaaditut todistukset, motivaatiokirjeet, portfoliot, CV:t ynnä muut. Yhdenkin puuttuminen johtaa näin kovassa kilpailussa käytännössä suoraan putoamiseen.
Englanninkielisen (tai miksei suomenkielisenkin) hakemuksen kieliasu kannattaa tarkastuttaa jollakin tutulla tmv. Huonot kieli- tai kirjoitustaidot heikentävät sisäänpääsyn mahdollisuuksia.
Haastatteluvaiheessa on suuri etu, jos samassa ohjelmassa opiskelee jo joku tuttu, jolta voi kysellä vinkkejä mahdollisista kysymyksistä.
Suomalaisille maksuton yliopistokoulutus on pitkään mahdollistanut omanlaisensa säätykierron, kun vaatimattomistakin lähtökohdista on voinut ponnistaa pitkälle esimerkiksi hyväpalkkaisiin asiantuntijatehtäviin (noh, ainakin periaatteessa). Aloittaessani 2000-luvun alussa lehtorina ajattelin hieman naiivisti, että sama toteutuisi ulkomaisten opiskelijoiden kohdalla. Etenkin nyt, lukukausimaksujen aikakaudella, tilanne on kuitenkin lähinnä päinvastainen. Tarvitaan varakkaat keski- tai yläluokkaiset vanhemmat, että jälkikasvu voidaan lähettää maailmalle hankkimaan arvostettu ulkomainen tutkinto. 15 000 euroa vuodessa ja elinkustannukset päälle eivät todellakaan irtoa joka perheeltä. Toki kaikenlaisia stipendejä on ulkomaillakin ja jotkut rahoittavat opintojaan töillä, mutta mistään säätykierrosta on vaikea puhua, jos kyse on pikemminkin yhteiskuntaluokkien välisen kuilun pönkittämisestä.
Ettei loppukaneetti jää näin negatiiviseksi, niin kansainvälinen opiskelijayhteisömme on parhaita juttuja, mitä voimme valituille tarjota. Työelämä on joka tapauksessa nykyään kansainvälistä, jolloin siihen tulee valmistauduttua sivumennen jo osana opintoja. En edelleenkään pidä lukukausimaksuista, mutta niitä ei näytä olevan kenelläkään kiire poistaa – innokkaimmat ehdottelevat niitä jo suomalaisillekin.
Tässä pelissä tyttö nimeltä Luna etsii… Täh? Se olikin poika nimeltä Üri. Noh, joka tapauksessa etsii menneisyyttään tornista kauniissa käsin piirretyssä point’n’click-seikkailussa. Joulun aikaan tuli hankittua isohko kasa kaikenlaisia alennuspelejä, erityisesti seikkailuja, joita yritän nyt toisesta päästä harventaa kokeiltavien listasta pois. Ilman laputusta LUNA The Shadow Dust maksaa 20 euroa, mikä ei ole ihan vähän muutaman tunnin klikkailusta, jolla ei välttämättä ole hurjasti läpipeluuarvoa. Pikku plussana Linuxille on ehta natiiviversio, joten tällä kertaa ei tarvinnut edes turvautua Protoniin.
Pötyä pöytään.
Lunan merkittävin vahvuus on kauniissa audiovisuaalisessa osastossa: usein tuntuu siltä, kuin pelaisi piirroselokuvaa, ja etenkin joidenkin kenttien valot sekä varjot ovat vaikuttavia. Ihan kaikki näkymät eivät ole yhtä viimeisteltyjä ja rikkaita, mutta parhaimmillaan on vaikea kuvitella, miten graffa voisi juuri paremmaksi tulla. Äänet tukevat tunnelmaa mainiosti, vaikka pitkään samaa ruutua tahkotessa taustabiisi saattaa tulla jo turhankin tutuksi. Amanitan seikkailut tulevat helposti mieleen niin vertailukohtana kuin inspiraation lähteenäkin. Lunan maailma on melko autio, eikä vastaan tule hirveästi hahmoja, lukuun ottamatta toista päähenkilö Layhia, jonka varaan rakentuu osa tehtävistä ja tarinasta. Layh on animehenkinen isosilmäinen klumppi, joka olisi helppo kuvitella pehmoleluna myynnissä (en vielä tsekannut, onko niitä jopa).
Eräs toinen mesta.
Pulmien vaikeustaso on pidetty kohtuullisena niin, että hiukan harrastuneella klikkailijalla ei ollut erityisiä vaikeuksia läpäistä koko tarinaa yhdessä illassa. Monessa ruudussa ratkaisu perustuu arvattavasti Ürin ja Layhin yhteispeliin: yksi osaa tehdä yhtä ja toinen toista, tai sitten tarvitaan presenssiä kahdessa paikassa samaan aikaan. Väliin mahtui ihan kekseliäitäkin pulmia, vaikka sitten vastapainoksi osa oli lähinnä puurtamista idean selvittyä ja pari kertaa ratkaisu ei ollut ihan viimeisen päälle looginen. Kauniiden graffojen ja musiikin tai point’n’clickien ystäville mukava välipala, joka viihdytti alennushintansa edestä.
Kaupasta uusi pelihiiri ja johan on DPI:tä, värivaloja ja nappeja kotitarpeiksi. Hiireni (tällä kertaa Lenovo Legion M300) jälleen kerran hajottua otin kaapista seuraavan eli HP Pavilion Gaming Mouse 300:n. Hieman pullea se on ja napit äänekkäät, mutta jospa edes toimisi? Jo Leenan kanssa oli ollut lievästi samaa ongelmaa, että suuren DPI:n takia hiiren hitaat liikeet ovat turhan nopeita, mutta nyt tilanne meni liian pahaksi, kun tarkat osoittelut menivät koko ajan ohi. Cinnamonin hiiriasetuksilla tilanne ei korjaannu – kiihdytyksen saa haluamakseen, mutta liian suuri miniminopeus jää voimaan. Tavallaan tiesinkin jo, mitä pitäisi tehdä, eli:
xinput
Sieltä poimitaan oikea laite ja:
xinput list-props "HP HP Pavilion Gaming Mouse 300"
Listasta meitä kiinnostaa tällä erää erityisesti kohta Coordinate Transformation Matrix, joka sisältää ensi silmäyksellä yhdeksän mystistä lukua (1 0 0 0 1 0 0 0 1). Tietokonegrafiikkaa harrastaneelle tai insinöörimatikkansa lukeneelle ei ole vaikeaa hiffata, mistä on kyse: hiireltä tulevat raa’at koordinaatit kierrätetään tämän transformaatiomatriisin läpi. Vakiona päällä on identiteettimatriisi, mutta pienin muutoksin sen tilalle voi vaihtaa skaalauksen tai halutessaan vaikkapa rotaation, jolloin hiiri liikkuu vinoon. Hidastusta varten riittää vaihtaa kahden ekan ykkösen tilalle pienempää. Mukaan tarvitaan myös ominaisuuden numero (tässä 158):
Johan hidastui! Tämä ominaisuus saisi tietysti mieluummin olla vakiona ihan Cinnamonin hiiriasetuksissa, mutta tällä hetkellä on parasta vain tehdä ylläolevasta oma skripti, jonka lisää käynnistysohjelmiin (Startup applications). Ainoa jäljelle jäänyt kysymysmerkki on, kestääkö asetus sleepin vai palaako vakiomatriisi voimaan. Eiköhän asia pian selvinne – nyt juuri en viitsi konetta nukuttaa, kun on kaikenlaista meneillään. Mikäli näin sattuisi käymään, pitää yo. pätkä vielä lisätä suspend-skriptien joukkoon.
Kokeilin pikaisesti asentaa Dell Latitude E7270:aan Mint 21.1:n ja se menikin yllättävän tuskattomasti ineen lukuun ottamatta sitä, että kannen sulkeminen ei laittanut konetta nukkumaan tuttuun tapaan. Ensinnä epäilin syypääksi Corsairin ennenkin ongelmoinutta NVMe-tikkua, mutta se ei tällä erää ollut syypää. Seuraava arvaus oli, että tuore kerneli ei tunnista kannen sulkemista. Varsinaiseksi syylliseksi paljastui Cinnamonin bugi, joka liittyy jollakin tavalla ulkoisiin näyttöihin. Katsotaanpa asetuksia:
Toiseksi viimeinen rivi. Second last row.
Kohta “Perform lid-closed action …” ei vaikuttanut ensi silmäyksellä tärkeältä, sillä eihän Dellikässä edes ollut mitään ulkoisia näyttöjä kiinni. Laittamalla asetuksen päälle sleeppi ryhtyi kuitenkin toimimaan, mikä oli jo tähän hätään aivan riittävä ratkaisu. Kummallista kyllä, asetuksen voi laittaa sitten poiskin päältä ilman haittavaikutuksia. Paras arvaus aiheesta on, että oletusasetuksissa on virhe, jonka kytkimen edestakaisin napsautus korjaa. Jälleen valitettavasti yksi ärsyttävä pikkubugi 21.1:n luetteloon.
After quickly trying out Mint 21.1 on a Dell Latitude E7270 it seemed that everything works pretty fine, except suspend when the lid is closed. Clicking “suspend” from the menu did, however, work, so my next guess was that the lid close action is not detected. Eventually it turned out that the culprit is Cinnamon and its Power Management dialog (see above) and in particular the “Perform lid-closed action …” setting. Switching it on resolved the issue, after which you can even turn it back off and suspend will still work a-ok. Go figure – my best bet is that the default settings are somehow flawed and yanking the switch fixes them.
Läppäreiden litistymisen myötä kenties vanhat tutut portit vähenevät – onneksi sentään toisesta päästä mukana raahattavat adapterikludget lisääntyvät. Mäkkipuolella Applen omat pulikat ovat aika masentavia tapauksia, mutta esim. Satechi tunkee tähän markkinarakoon monitoimiadaptereillaan, jotka tekevät monenlaista hyödyllistä, joka ei enää läppäriltä itseltään onnistu. Taannoisesta työkoneesta oli jäänyt joutilaaksi vanhemman version Satechi USB-C Multi-Port Adapter, jonka hetken mielijohteesta tuikkasin kiinni Mint 20.3:aa ajavaan Linux-Delliin (Latitude E7280). Dmesg havahtuikin oitis kertomaan yhtä sun toista:
[ 141.145401] usb 2-6: new SuperSpeed USB device number 6 using xhci_hcd
[ 141.291570] usb 2-6: New USB device found, idVendor=2109, idProduct=0813, bcdDevice= 2.21
[ 141.291586] usb 2-6: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 141.291593] usb 2-6: Product: USB3.0 Hub
[ 141.291599] usb 2-6: Manufacturer: VIA Labs, Inc.
[ 141.294801] hub 2-6:1.0: USB hub found
[ 141.295018] hub 2-6:1.0: 4 ports detected
[ 141.730973] usb 1-9: new high-speed USB device number 7 using xhci_hcd
[ 141.884883] usb 1-9: New USB device found, idVendor=2109, idProduct=2813, bcdDevice= 2.21
[ 141.884897] usb 1-9: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 141.884929] usb 1-9: Product: USB2.0 Hub
[ 141.884934] usb 1-9: Manufacturer: VIA Labs, Inc.
[ 141.886442] hub 1-9:1.0: USB hub found
[ 141.886894] hub 1-9:1.0: 4 ports detected
[ 141.963126] usb 2-6.2: new SuperSpeed USB device number 7 using xhci_hcd
[ 141.998553] usb 2-6.2: New USB device found, idVendor=0bda, idProduct=0411, bcdDevice= 1.04
[ 141.998572] usb 2-6.2: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 141.998581] usb 2-6.2: Product: 4-Port USB 3.0 Hub
[ 141.998589] usb 2-6.2: Manufacturer: Generic
[ 142.004108] hub 2-6.2:1.0: USB hub found
[ 142.006844] hub 2-6.2:1.0: 4 ports detected
[ 142.087068] usb 2-6.4: new SuperSpeed USB device number 8 using xhci_hcd
[ 142.109072] usb 2-6.4: New USB device found, idVendor=058f, idProduct=8468, bcdDevice= 1.00
[ 142.109078] usb 2-6.4: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=3
[ 142.109081] usb 2-6.4: Product: Mass Storage Device
[ 142.109084] usb 2-6.4: Manufacturer: Generic
[ 142.109086] usb 2-6.4: SerialNumber: 058F84688461
[ 142.110942] usb-storage 2-6.4:1.0: USB Mass Storage device detected
[ 142.111169] scsi host3: usb-storage 2-6.4:1.0
[ 142.198750] usb 1-9.2: new high-speed USB device number 8 using xhci_hcd
[ 142.321025] usb 1-9.2: New USB device found, idVendor=0bda, idProduct=5411, bcdDevice= 1.04
[ 142.321032] usb 1-9.2: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 142.321036] usb 1-9.2: Product: 4-Port USB 2.0 Hub
[ 142.321039] usb 1-9.2: Manufacturer: Generic
[ 142.322057] hub 1-9.2:1.0: USB hub found
[ 142.322658] hub 1-9.2:1.0: 4 ports detected
[ 142.394856] usb 2-6.2.1: new SuperSpeed USB device number 9 using xhci_hcd
[ 142.415332] usb 2-6.2.1: New USB device found, idVendor=0bda, idProduct=8153, bcdDevice=30.00
[ 142.415343] usb 2-6.2.1: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=6
[ 142.415345] usb 2-6.2.1: Product: USB 10/100/1000 LAN
[ 142.415347] usb 2-6.2.1: Manufacturer: Realtek
[ 142.415348] usb 2-6.2.1: SerialNumber: 000001
[ 142.499137] usb 2-6.2.1: reset SuperSpeed USB device number 9 using xhci_hcd
[ 142.541529] r8152 2-6.2.1:1.0: load rtl8153a-4 v2 02/07/20 successfully
[ 142.571650] r8152 2-6.2.1:1.0 eth0: v1.12.13
[ 142.672092] r8152 2-6.2.1:1.0 enx4865ee100eb8: renamed from eth0
En ihan hiffaa, miksi hubeja tunnistuu noin monta, mutta turha siihen on enempää takertua, jos asia ei aiheuta ongelmia. Pulikassa on siis seuraavat portit:
3x USB-A 3.0 – valmistajan mukaan näistä ei kuitenkaan voi ladata laitteita
USB-C
HDMI, maksimitarkkuus 4k 60 Hz
SD- ja Micro-SD-kortinlukijat
Täydellisessä maailmassa nämä kaikki saisi toimimaan Linuxissakin vähintään pienellä säädöllä. Valitettavasti maailma ei ole vielä ihan niin valmis, että luottamus olisi kovin korkealla. Dmesgin pitkähköstä vuodatuksesta päätellen palaset ovat joka tapauksessa ainakin tunnistuneet. HDMI:stä ei ole mainintaa, mutta se lienee graffapiirin kontolla eikä ilmaannu tähän lokiin. Vanhojen kokemusten perusteella VIA ja Realtek eivät valmistajina herätä erityisen positiivisia mielikuvia – vaan kuinkas kävi?
Toisella puolen vielä kortinlukijat
Hiiri kiinni usbiportteihin: no problemo. Iso ja pieni SD-kortti lukijaan: sieltähän nuo ilmaantuivat. Nettikaapeli kiinni: bitti liikkui. HDMI-piuhalla isoon näyttöön: 2560×1440@60 meni läpi heittämällä. USB-C:hen en keksinyt tähän hätään oikein mitään järkevää kytkettävää, mutta se on luonteeltaan läpivienti, joten eiköhän tuokin toimine. Valmistajan mielestä USB 3.0 -porteista ei voi ladata laitteita, joten asiaahan piti oitis kokeilla. Kännykkä ainakin latautui ja kohtuullisen virtasyöppö ulkoinen USB-kiintari pyörähti mallikkaasti käyntiin. Lyhyen testauksen perusteella on vaikea keksiä mitään ongelmaa, kun kaikki tuntuu toimivan suorilta ilman asentelua tai konffaamista. Juuri tässä kyseisessä koneessa (E7280) on vielä järkevästi portteja, joten hyödyt jäävät vähäisiksi, mutta jos nykyinen trendi jatkuu, voi Satechin kalikalle tulla jatkossa enemmän tarvetta.
And a brief English summary: Satechi USB-C Multi-Port Adapter (V1) seems to work fine on a Dell Latitude E7280 running Linux Mint 20.3. Tried the USB ports, card readers, Ethernet and HDMI with no problems. The USB 3.0 ports aren’t supposedly capable of charging devices but at least a mobile phone was ok and a relatively power-hungry external HD spun up. The testing was quick and by no means conclusive, but very promising for sure.
Taloudessa on ollut reilun kymmenen vuoden aikana jo muutama DLP-tykki, joten tekniikka on tullut tutuksi paitsi käyttäjän, myös korjaajan näkökulmasta, kun tykinraatoja on tullut auottua putsaamisen tai fiksailun nojalla. Käyttötuntien myötä kulahtava lamppu on melkein minkä tahansa tykin peruskauraa, mutta oma käyttö on ollut maltillista, joten moiseen (helppoon) operaatioon en ole vielä joutunut. Lisäksi on varsin kyseenalaista, kannattaako vanhaa projarinrähjää ruveta tekohengittämään parinsadan euron lampulla, niin ekologista kuin se olisikin.
Käytännössä vastaan tulleita ongelmia ovat olleet DMD-piirin asteittainen rappeutuminen sekä väripyörän rikkoutuminen. Piirin leviäminen ilmenee kirkkaina valkoisina pikseleinä, joiden määrä hiljalleen kasvaa, ja kuvasta tulee puristin silmään katselukelvoton. Optomani oli vielä sen verran uusi tämän tapahtuessa, että vaihdoin tsipin ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, tykki on edelleen ajossa. Hintaa pikku varaosalle tulee noin satasen verran eBayltä hankittuna. Samaisesta Optomasta irtosi myös väripyörästä yksi sektori, joka lensi paukkuen pitkin tykin sisuksia. Tehtaan liimaukset ovat sivumennen sanoen aika surkeita. Lasinpala on ollut pikaliimalla kiinni sekin jo kymmenisen vuotta, joten tykkiä ei kannata oitis heivata serriin moisen vastoinkäymisen jälkeen.
Kolmas ja pitkään ratkaisematon ongelma olivat sekä itse kuvaan että sen laidoille ilmaantuneet kirkkaat enkelipallot. Vaikka niissä kenties on arkkienkeleitä ja yksisarvisia, niin itseäni läiskät häiritsivät syvästi leffoja katsellessa:
Ennen. Kamera ei koko kurjuutta edes oikein taltioinut.
Linssin pyyhkiminen ei asiaa auttanut sen enempää kuin lampun tai väripyöränkään puunaus, joten ongelman oli oltava jossain muualla – vaan missä? Pölyä kertyy joka puolelle tykkiä muutenkin normaalissa käytössä, mutta näin postuumisti ajatellen olin pahentanut tilannetta ihan itse roiskimalla sisuksia puhtaaksi paineilmalla, jolloin smäidää oli päätynyt sellaisiin paikkoihin, jotka muuten ovat jokseenkin suojassa. Toinen mahdollinen syy on projarin heiluminen kanniskellessa, jolloin tärinä kuljettaa pölyhiukkasia kauemmas sisuksiin. Ei muuta kuin kuoret taas auki:
Tänne pitää päästä käsiksi.
Hieman sinne päin selitettynä DLP toimii niin, että lampulta tuleva valo kulkee ensin värillisistä lasinpaloista koostuvan väripyörän läpi, jonka jälkeen valo heijastuu pintapeilistä ja kohdistetaan linssillä DMD-sirun pintaan – toteutuksia on toki hiukan erilaisia. Sirun pinnassa olevat mikropeilit joko heijastavat säteen varsinaisen optiikan kautta maailmaan ja siitä valkokankaalle, tai sitten valo ohjataan sivuun. Kahden tykin (Optoma EX531p sekä Ask Proxima M22) perusteella enkelipallot muodostuvat juuri tässä vaiheessa. Itse sirun pinnalla en kummassakaan tapauksessa havainnut juuri pölyä, mutta sen sijaan pintapeilissä ja sen viereisessä linssissä sitäkin enemmän. Pintapeilit ovat herkkää tavaraa, joten hirveästi ei kannata sorkkia tai tuho on pysyvä. Paineilma irrotteli pahimmat partikkelit, ja katso:
Jälkeen. Paljaalla silmällä tarkastellen lopputulos on jopa parempi.
Kuten kuvasta näkyy, ero on melkoinen. Jo alustavasti serrijonoon menossa ollut olkkaritykki Optoma sai lisää elinaikaa ja samoin Proxima palannee aktiivisempaan käyttöön nyt, kun se ei enää leiki köyhän miehen planetaariota. Vaikkei operaatio hirmuisen vaikea olekaan, niin aivan pienestä syystä en siihen silti ryhtyisi, sillä tärväämisen mahdollisuus on todellinen hentoisten liuskakaapelien, väripyörien ja pintapeilien kanssa räpeltäessä. Itse luulin jo tuhonneeni Optoman, kunnes totesin kytkeneeni valosilmän ja väripyörän moottorin samanlaiset pikku kaapelit ristiin. Lopuksi vielä muistutuksena itselleni ja muille: tykkiä puhdistaessa ei kannata pöhäytellä paineilmaa holtittomasti sinne tänne tai pölyt päätyvät DMD-sirun kammioon.
