Pikkupurkki kotiserveriksi

Kun sekä Netgearin reitittimen tiedostonjako että pikkupalvelimeksi värvätty Raspberry Pi osoittautuivat epäluotettaviksi, oli pakko ruveta miettimään hieman jämäkämpää ratkaisua. Toisaalta en halunnut mitään isoa pönttöä surisemaan ympäri vuorokauden. Nasseja on nykyään joka lähtöön, mutta pelkän valmiin laatikon ostaminen ei ole projektina kovin mielenkiintoinen (vaikka ehkä järkevä olisikin), minkä lisäksi niissäkin tuppaa olemaan tuulettimia.

Google löysi reilulla satasella ihan Suomesta Gigabyte GB-BXBT-2807:n, joka näytti mukavan pieneltä ja on lisäksi tuulettimeton. Hitaan Celeron N2807:n avuksi latasin koneeseen neljä gigaa muistia – kalliinsutkia DDR3L:ää – sekä puoliteraisen Samsungin 850 Evon. SSD:n järkevyyden tässä käytössä voi hyvin kyseenalaistaa, mutta ainakin vasteaika on mainio piirre samoin kuin äänettömyys. Sisuksissa on ilmeisesti vain SATA2-ohjain, sillä absoluuttinen siirtonopeus jäi käytännössä puoleen maksimista. Hintaa näille hienouksille kertyi, mutta ne eivät ole mitenkään pakollisia; säätäjillä on varmasti vanhoja läppärilevyjä nurkissa, ja muistia riittäisi hyvin vähempikin (mukana ei tule kumpaakaan).

N2807 on vaatimaton prosessori 853 passmarkillaan, eikä purkista niin ollen ole mukavaan työpöytäkäyttöön, vaikka Gigabyte sellaista vihjaileekin. ARM-lautoihin verrattuna nopeus on sen sijaan mainio, ja Linux menee koneeseen helposti. Työpöytäkäytössä olen suosinut jo useamman vuoden ajan Minttiä, mutta tällä kertaa palasin juurilleni Debianiin sen minimalismin vuoksi. Itse asennuksessa ei ollut ongelmia lukuun ottamatta sitä, ettei sisäiselle WLAN-kortille ollut valmiina ajureita. Levypalvelimen laittaminen langattomaan verkkoon on muutenkin hieman huono ajatus, joten kaapelilla mentiin. GRUB ei tykännyt buutata ilman näyttöä (ilmeisesti näyttis ei alustu, jos johto ei ole kiinni), mutta siihenkin löytyi netistä lääke.

Kohtuullisen säätämisen jälkeen sain koneen paikoilleen, pois näkyvistä, ja testit liikkeelle. Parhaimmillaan tiedostoja on langattomaan verkkoon valunut noin 13 Mt/s, mikä on varsin riittävä nopeus useimpiin tarkoituksiini. Raspin ja Netgearin kanssa vaivannut epävarmuus tuntuu kadonneen, joten purkki täyttää ainakin minimitavoitteet. Länttäsin säätökäyttöön koneelle myös Apachen, ja tulevaisuudessa tullee ehkä jotain muutakin. Ihan varauksettomasti en Gigabyteä uskalla suositella, sillä lelumainenhan se on, minkä lisäksi passiivinen jäähdytys ja laitteen yleinen luotettavuus mietityttävät. Kiintolevyn kaapeli on huolestuttavan hatara rimpula, josta uhkasi projektin tuoksinassa ruveta jo murtumaan liitin irti. Yksi 2,5″ levypaikka ei nassia tee, mutta oma käyttöni on sen verran vaatimatonta, että tämä riittää ainakin toistaiseksi.

Add comment January 19th, 2018

Luurit vaihtoon

Äänentoiston parannusprojektin myötä tuli hankittua myös uudet kuulokkeet. AKG K612 Pro:t olivat sopivasti tarjouksessa ja arvostelujen perusteella kelpo kamaa, joten laittelin sellaiset jouluksi. En halua tärvätä näihin projekteihin mitään hirveitä summia, ja toisaalta “hyvä ja halpa” on vaikea yhdistelmä, joten vaihtoehtoja on koluttava tarkkaan netin foorumeilta. Äänilaitteistosta on sen verran vähän kokemusta muutenkin, että en osaa itse sanoa minkään tietyn merkin hyvyydestä tai huonoudesta – AKG:lla on ainakin hyvä maine. Lapsiperheessä kuulokkeiden on parempi olla avoimet käytännön syistä, jotta muksujen avunhuudot kuuluvat vanhemman korviin (avoimuudesta lienee iloa toistonkin kannalta, ainakin netskun tietäjien mukaan).

Vertailukohtia olivat muut taloudesta löytyvät luurit: vanhat ja sinänsä hyvin palvelleet Sony MDR CD380:t, joiden toisto tosin on aika puutteellinen minunkin puukorvaani, etenkin hintaansa nähden mainiot Beyerdynamic DTX 710:t, jotka eivät ole minun käytössäni, ja muksujen halvat korvalappumalliset Philips SBC HL 145:t. Tässä seurassa AKG:t erottuvat etenkin tarkkuutensa ja äänialansa laajuuden vuoksi – kuten studiokuulokkeiden pitäisikin. Monenlaisesta musiikista erottuu uusia yksityiskohtia, ja bassot kuuluvat selkeästi tunkematta kuitenkaan liikaa esille. Beyerdynamicit saattavat lopulta olla mukavammat kuunneltavat pehmeämmän toistonsa vuoksi, sillä näillä uusilla kaikki rohinat, säröt ja naksut kuuluvat samalla armottomalla tarkkuudella kuin itse musakin.

Käyttömukavuus on suoraan paketista mainio: etenkin isopäiselle ja -korvaiselle ja/tai silmälasien käyttäjälle monet kuulokkeet tuppaavat olemaan pidemmän päälle tukalia. AKG:n kupit ovat todella suuret eikä panta purista isompaakaan päätä lyttyyn. Kuulokkeet eivät silti putoile päästä, vaan istuvat riittävän tukevasti paikallaan. Panta saisi ehkä olla vielä pykälän pehmeämpi, mutta hyvin se toimii näinkin (riippuen toki pään muodosta). Suuren kokonsa vuoksi näitä ei voi helposti kanniskella esim. repussa, minkä lisäksi 120 ohmin impedanssi alkaa olla vähän liikaa vaikkapa kännyköille, joten sopivin käyttöpaikka on luontevimmin kiinteästi koti, studio tai kotistudio.

Add comment January 6th, 2018

Vuosi 2017 lusittu

Sellainen vuosi oli se. 2017 on nyt ainakin suoritettu, jos ei ehkä eletty. Hiukan ehdin alkuvuodesta toivoa, että väitöksen jälkeen pahin rytinä laantuisi, mikä ei tietenkään toteutunut lainkaan. Paljon on ainakin tapahtunut yhden vuoden aikana. 2018 saisi puolestani olla asteen lunkimpi, vaikka haasteita on jo näköpiirissä niin opetuksen, tutkimuksen kuin vanhemmuudenkin saralla.

Töissä ja tutkimuksen tantereilla

Vuotta eniten määrittänyt seikka oli edelleen jatko-opintojen paketointi, joka onneksi toteutuikin keväällä heti 22 vuoden opiskelujen jälkeen (johon toki on sisältynyt 1x DI, 1x TaM sekä 1x TkL). Nuhaisena väittelyn jälkeen ensimmäinen karonkka Porissa, sitten jälkikaronkka Helsingissä ja seuraavana päivänä suoraan opettamaan viikon intensiivikurssia. Pieni julkisuuspiikki tuli ja meni, mutta väikkärin yli 5000 latauksen perusteella aihe on kiinnostanut muitakin kuin mediaa. Opiskelijuutta on sen verran vaikea jättää kokonaan taakseen, että rupesin sentään suorittamaan Aallon 25 opintopisteen laajuista pedapakettia.

Väitöskirjan viimeistely vei sikäli paljon aikaa ja voimia, että muu kirjoittelu sai jäädä odottelemaan aikaa parempaa. Teron kanssa saimme kuitenkin kevään kuluessa toimitettua WiderScreenin tekstitaideaiheisen teemanumeron, josta tuli hauska ja värikäs kokoelma tiedettä sekä taidetta. Vuoden ainoaksi journopapruksi jäi Pac-Man for the VIC-20, mutta pelikilpailuaiheinen konffapaperi tilkki vajetta hieman. Tekniikan Waiheita julkaisi lisäksi lektioni. Vuoden kohokohtia oli Zürichissa järjestetty tietoteknisiä alakulttuureja käsitellyt tutkijatapaaminen, minkä lisäksi pyörähdin Graffathonissa sekä Aarhusissa kutsuttuna puhujana.

Sähköpostin ja palaverien määrän moninkertaisti se, että päädyin kesällä New Media Design and Productionin pääainevastaavaksi. Siinä missä vaikkapa TTY:llä pääaineet olivat lähinnä kurssikasoja, meillä ne ovat pikemminkin kuin pieniä koulutusohjelmia, joihin on kuhunkin erillinen opiskelijavalinta. En oikein tiedä, paransiko tämä tehtävä elämänlaatuani, mutta ainakin voin nyt yrittää tehdä ryhtiliikettä jonkun aikaa paikallaan polkeneelle pääaineelle. Vuoden 2018 alusta aloitan myös Taikin akateemisten asioiden komiteassa, mikä toivottavasti ei tarkoita paljon enempää kuin harvakseltaan kokouksissa istumista.

2018 tuo mukanaan muitakin uusia ammatillisia kuvioita, sillä aloitan Turun yliopiston leivissä 50% tutkijatohtorina pelikulttuureja tutkivassa Akatemian huippuyksikössä. Ajoitus on hyvä, sillä nyt väittelyn jälkeen pitäisikin kerätä hiukan akateemista läskiä tulevia koitoksia varten. Lehtoraatin (yliopistonlehtoraatin!) ja tutkimuksen yhteensovittaminen voi olla haastavaa, mutta eipä näitä paikkoja usein tulla tarjoamaan, joten tilaisuus on käytettävä hyväksi.

Skenetystä ja retroa

Koodihommat jäivät jokseenkin vähiin, mutta eivät täysin nolliin: kyhäsimme Vammala Partyille pikku intron nepalle, Assemblyille ihan kelpo dossidemon, ja PETSCII-editorikin eteni taas jonkun verran. Ahkerimmin skenetin PETSCII-taiteen puolella: osallistuin viiteen eri kilpailuun (osaan useammalla kuvalla) ja peräti voitin kompon Australiassa pidetyillä Syntaxeilla. Ilahduttavaa on myös ollut nähdä, kuinka Emil on innostunut tekstigrafiikasta ja tehnyt samoihin kilpailuihin omia töitään – kuusivuotiaalle on toki aika brutaali vastus aikuisissa graafikoissa, joten katsotaan jaksaako motivaatio edelleen pysyä yllä. Aika monet omista kuvistani ovat olleet pseudo-3D:tä, ja teinpä pari stereogrammiakin, mutta niihin ei ole mitenkään tarkoitus jämähtää yksinomaisesti.

Vuoden partykalenteriin mahtui jo mainittujen Vammala Partyn ja Assemblyn lisäksi Zoo, joka oli jälleen mukava nepaeinarien tapaaminen Viialassa. Kirjoittelin tänne blogiin jo pienen raportin, minkä lisäksi melko sama teksti päätyi englanninkielisenä myös Vandalism Newsiin. Graffathonin voinee niin ikään laskea partyksi, vaikka sen toinen jalka seisookin tukevasti hackathonien tontilla. Kuskasin Emilin Assemblyille ensimmäistä kertaa, ja ensi kesänä mennään suurella varmuudella uudestaan, kun nähtävää oli natiaisellekin paljon.

Retrohankinnat ovat edelleen jäissä, kun mihinkään ei enää mahdu mitään. Kuusnepalle tilasin moduuliporttiin ekspanderin sekä verkkokortin, mutta niihin tutustuminen on toistaiseksi jäänyt pintapuoliseksi. Verkkokortille olisi tavoitteena koodata jotain ihan itse, kunhan aika ja inspiraatio vaan sattuisivat yhteen. Nurkkiin päätyi myös Schneider EuroPC, joka on sekin saanut nököttää toistaiseksi rauhassa. Retrobright-kokeilu oli isoimpia projektejani, ja asensin Atariin samalla tuttuun tapaan Ultimate-muistinlaajennuksen.

Leffoja, leffoja

Kaiken muun ohessa ehdin katsella kohtuullisen paljon elokuviakin – tai ehkä pitäisi sanoa, että ne olivat lähes pakollinen vastapaino stressaavalle arjelle. Osansa saivat niin scifi, lastenanimaatiot, draama kuin suomalaiset sotilasfarssitkin(!), mutta pääpaino oli tavalliseen tapaan länkkäreissä, joita taisin katsella noin sadan pintaan. Mitään uusia merkkiteoksia ei tullut vastaan sen enempää uusissa kuin vanhoissakaan filkoissa, joten genren parhaimmisto lienee jo tukevasti kartoitettu. Mielenkiintoisimpia löydöksiä olivat kenties Black Robe (ei kovin länkkäri), Brimstone, Zandy’s Bride (pikemminkin draama) sekä The Violent Men. Sekä keväällä että syksyllä järkättiin jälleen länkkärimaratonit, jotka olivat jälleen vuoden pikku kohokohtia.

Kohensin kotiteatteria pikku askelin: vanha ongelmainen Optoman XGA-tykki vaihtui hiukan tarkempaan HD-malliin (käytettynä saatu sekin), jolla saa seinälle myös isompaa kuvaa. Harmillista kyllä uudempi tulokas on jonkin verran vanhaa äänekkäämpi, minkä toisinaan huomaa hiljaisissa kohdissa. Radiotehnikan neukkukajarien diskanttista toistoa saapui lisäksi täydentämään käytetty subbari, jonka myötä räjähdyksiin ym. efekteihin tuli odotetusti eloa. Optimaalisia asetuksia täytyy vielä etsiskellä: hiukan ylikorostunut bassopää on ok elokuville ja lisää elämyksellisyyttä, mutta musiikkia kuunnellessa ylikorostus ottaa korvaan. Jälkiviisautena totesin, että vanhoista kajareistakin sai houkuteltua lisää alaääniä esiin vahvistimen asetuksilla, mutta toki alimmat murinat jäivät silti kuulematta.

Add comment January 2nd, 2018

Le PETSCII

Laitetaanpa nämäkin näytille. Teimme pojan kanssa Ranskassa pidetyille Cookie-partyille taas tekstigrafiikkaa. Omat tekeleeni ovat pseudo-3D:tä edustava Kitu sekä kukkamaisema Kitschen Window (Lupin). Emilin kuvat ovat kilpailussa kivasti toiseksi tullut Sammakkolampi sekä Erikoiskone.

Add comment December 13th, 2017

Tekstiartsua pallon toiselle puolelle

Värkkäilimme Emilin kanssa viisikin tekstitaidekuvaa viikonloppuna Australiassa pidetyille Syntax-partyille. Poitsun taidot kehittyvät kohisten ja kompoon lähetetyt kolme teosta olivat jo selvästi harjaantuneempia kuin kesällä tehdyt varhaiset yritelmät. Katsotaan nyt sitten, kuinka pitkään innostus jaksaa pysyä yllä – kuusivuotiaalla kun on aikuisten sarjassa kovia vastustajia, kuten vaikkapa ammattigraafikkoja. Itselläni ei ole mitään kaikenkattavaa tyyliä tai teemaa, joten klikkailin kasaan taas kaksi hyvin erilaista työtä: Whom Are You Going to Call? (Ghostbusta) on hetken mielijohteesta liikkeelle lähtenyt käsin piirretty versio tunnetusta logosta, kun taas Jag Skall jatkaa isometristen geometriakokeilujen sarjaa sekä meksikolaishenkistä calaveritas-teemaa (tällainenkin tuli tehtyä 2003). Jälkimmäinen saattoi voittaa jopa koko kisan, mitä en nyt vielä ihan varmaksi kuitenkaan usko, sillä minä en voita graffakompoja 😛

Add comment November 27th, 2017

M.A.(LinkedIn)

LinkedIniä taannoin selailtuani ehdotin leikilläni uutta tutkintonimikettä M.A.(LinkedIn) vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa M.Sc.(Tech.). Uudella nimikkeellä poistuisi epäselvyys siitä, onko henkilö oikeasti valmistunut vai pelkästään väittää niin profiilissaan. Näitä tapauksia ei ole mitenkään vähän, mutta ne ovat sinänsä vain yksi vedätyksen muoto muun suurentelun seassa. Yhtäältä kyse on yksinkertaisesti siitä, että valmistuminen on viivästynyt ja profiiliin on merkitty toiveikkaasti odotettu valmistumisvuosi, joka ei sitten koskaan toteutunutkaan. Toisessa päässä taas – sanotaan tämä ihan suoraan – meneillään on aivan rehellinen kusetus, koska opintojen droppaaminen ei ole mitenkään edustavaa sisältöä tehotepon CV:ssä, ja joihinkin paikkoihin tutkinto saatetaan myös vaatia.

Miksi tämä sitten edes nyppii? Voihan nettiin kirjoitella mitä vaan, ja virantäytöissä ym. varmasti pyydetään ne todistuksetkin, sikäli kuin niitä tarvitaan. Suurin syy tähän nyrpeyteeni on oikeastaan se, että tutkinnosta (tahallaan tai vahingossa) valehtelu on epäkunnioittavaa niitä kohtaan, jotka ovat oikeasti kaapineet opintopisteet kasaan ja käyneet raskaan opinnäyteprosessin läpi. M.A.(Reality) ei ole mikään henkinen tila, vaan osoitus siitä, että on tehnyt tutkintovaatimuksissa edellytetyt suoritteet.

Ajattelin laittaa loppuun koristeeksi joitakin anonyymejä esimerkkejä alumneistamme(LinkedIn), mutta jääköön nyt kuitenkin laittamatta 🙂

Add comment November 21st, 2017

Can’t Help Entering Sandman

Exit light
Enter night
Take my hand
Take my whole life, too
For I can’t help
falling in love with you

Add comment November 20th, 2017

Steinperkkin Steinpurkki

On se myönnettävä: pöytäkoneiden ja läppärien sisäiset äänikortit eivät ole edelleenkään kovin laadukkaita, vaikka parannusta on tapahtunut. Kiintolevy, näytönohjain ja ties mitkä komponentit tuottavat äänilähtöön sirinää, huminaa ym., jonka kuulee tällainen puukorvakin. Pienien pöytäkaiuttimien kanssa ongelmaa ei juuri huomaa, mutta kuulokkeiden tai parempien kajarien kanssa kyllä. Annoin lopulta periksi ja ostin halvahkon USB-äänikortin hifi-tilanteita silmällä pitäen: kaupasta lähti mukaan hyväksi mainittu Steinberg UR12.

Linuxin äänitukea parjataan usein, eikä ihan syyttä; rajapintoja on pari liikaa ja säätäminen vaatii usein opettelua. Onneksi USB-äänelle on olemassa ns. “class compliant” -standardi, eli perustoiminnot saa käyttöön monimutkaisistakin purkeista. Tässäkin tapauksessa riitti törkätä johto koneeseen ja laite oli heti käytettävissä normaalissa äänipaneelissa sekä sisäänmenona että ulostulona. Virtansa laite ottaa suoraan USB:stä, joten erillistä virtalähdettä ei välttämättä tarvita muuten kuin mobiililaitteiden kanssa. Hienosäätöjä saa tehtyä Steinbergin omalla softalla, joka tukee kuitenkin vain Windowsia tai Mäkkiä. Ainoa vakiona Linuxille näkyvä säätö on äänenvoimakkuus, mikä onneksi riittää arjen tarpeisiin.

Entäpä sitten se tärkein ominaisuus eli äänenlaatu? Omat kuulokkeeni (Sony MDR-CD380) eivät edusta mitään raskainta sarjaa, mutta jopa niillä huomaa kohinan poissaolon. Kuulokevahvistimesta lähtee tarpeeksi kovaa ääntä näille 40 ohmin luureille – mutta ei juuri sen enempää, joten hiukan epäilen riittävyyttä korkeamman impedanssin tapauksessa. Paremmin UR12 pääsi oikeuksiinsa studiomonitorien kanssa: M-Audion keskikokoiset pönttöni soivat linjaulostulosta oikein kauniisti. Steinbergin päässä on RCA:t ja kajareissa isot plugit, joten sain kuluttaa reilun tunnin kaapelien kolvauksen äärellä, mutta nytpä ei tarvi enää menettää hermojaan miniplugirempulan kanssa tapellen.

Käyttötarpeeni eivät ole kovin mutkikkaat, joten UR12 ajaa varsin hyvin asiansa. Jälkiviisautena olisi kenties kannattanut saman tien hankkia muutaman kympin kalliimpi UR22, jossa olisi ollut myös MIDI sekä erillinen äänenvoimakkuus kuulokkeille ja linjalähdölle. Tässä karvalakkimallissa pitäisi muuten olla pitkälti samat sisukset, joten laatueroa varsinaisessa äänessä ei liene. En kokeillut vielä tallentaa ääntä, joten äänitysominaisuuksista en voi sanoa varmaksi mitään. Kaiken kaikkiaan UR12 vaikuttaa olevan juuri sitä mitä hain: Linuxissa toimiva laadukas USB-äänäri. Bonuksena mainittakoon vielä jämerä metallikuori, joka suojaa sisuksia ainakin kiväärinluotia pienemmiltä uhilta.

Add comment October 31st, 2017

Zoo 2017

Tällä kertaa innostus ja hotellihuoneen kilpavaraus (sekä valitettavasti myös flunssa) osuivat yhteen, joten lähdin jokusen tutun kanssa jälleen Suomen ainoalle nepapartylle, Zoolle, käymään. 1998 oli jäänyt mieleen sisäänlämpiävänä ja 2013 puolestaan varsin mukavana tilaisuutena. Viimeksi (2015) oli meneillään lievä sotaväsymys, emmekä saaneet paikalle vääntäydyttyä. Paikka oli jälleen sama kuin kahdella edelliselläkin kerralla eli Viialan nuhju, mutta partylle hyvin sopiva seurahuone nykyisessä Akaan kunnassa. Partybussi kuskasi pk-seudulta paikalle ja takaisin, joten romujen kanssa ei tarvinnut tällä kertaa ryytyä täpötäydessä paikallisjunassa.

Omat kompoentryni jäivät harmillisen minimaalisiksi tällä erää, sillä en saanut aikaiseksi kuin hätäisen PETSCII-kuvan lauantaiaamusta. Kilpailussa oli poikkeuksellisesti suorastaan kahta sukupolvea edustettuna, sillä poikani piirsi koodaamallani editorilla myös oman teoksensa. Oma tekeleeni oli stereokuva, mikä ensinnäkin meni yleisöltä ohi, ja toisekseen sitä ei olisi voinut valkokankaalta oikein muutenkaan nähdä. Grafiikka- ja musiikkikilpailut olivat tasokkaita, mutta demojen puolella vaivasi tuttu krooninen niukkuus – nepademoja on työlästä koodata.

Uutena ilmiönä lauantaille oli buukattu useampia esitelmiä. Oma pläjäykseni käsitteli, kuinkas muuten, PETSCII-taidetta. Yleisjorinan ja esimerkkien lisäksi kerroin lopuksi oman editorini synnystä sekä näytin sen perustoimintoja; toivottavasti video tulee johonkin saataville, koska tutoriaalille olisi kysyntää. En nimittäin usko, että edes harrastuneimmat käyttäjät ovat löytäneet kaikkia hyödyllisiä toimintoja. Työkalu oli taas laitettu ahkeraan käyttöön partyproduja tehdessä: paitsi PETSCII-kompossa, myös demoissa näkyi runsaasti petskaria. Moni kävi jopa kiittelemässä edikkaa, mikä toki kaiken vaivannäön jälkeen lämmittää.

Muita esiintyjiä olivat Pasi Hytönen, Juho Kuorikoski ja Gideon Zweijtzer. Hytönen kertoi taustastaan ja peliprojekteistaan, joita oli paljon muitakin kuin pelkkä Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Kuorikosken aiheena oli tietenkin Zoolla virallisesti julkaistu Commodore 64 -kirja. Olin itsekin haastateltavana kirjaan, mutta en tyytynyt ihan pelkkään hymistelyyn, joten joku saattaa hyvin saada närästystä skeneä koskevista väitteistäni 🙂 Ultimate-mies Gideon kertoi uusimmasta projektistaan, Ultimate64:stä, eli uudesta kokonaisesta C-64:n emolevystä, johon on integroitu runsaasti toiminnallisuutta. Sain samalla signeerauksen omaan alkuperäiseen malliini. Paikalla oli myös Yle, joten hieman tokkurainen naamani saattaa vilahtaa telsussa jossain vaiheessa.

Hyvä tapahtuma jälleen, ja tällä erää suuri osa porukasta alkoi olla edes ulkonäöltä tuttuja. 64-puristien sekaan näyttää hiljalleen lipuvan myös geneerisempää suomiskeneporukkaa (mitä itsekin viime kädessä edustan) ja retroharrastajia. Kahden vuoden päästä paikalle taas, jollei mahdottomia esteitä ilmaannu. Vertailun vuoksi vielä Teron raportti.

edit: PETSCII-presikseni tutoriaaliosuus täällä.

edit2: Ylen C-64-skenedokumentti täällä.

Add comment October 9th, 2017

Ensimmäinen Retrobright-yritelmä

Jo useampi vuosi sitten säätäjät keksivät vetyperoksidin vaalentavan vaikutuksen – ei hiuksiin, vaan myös vanhoihin tietokoneisiin. Retrobright-nimellä kulkeneet erilaiset litkut palauttivat vanhat muovikotelot vanhaan loistoonsa. Kellastuminen johtuu ilmeisesti palonsuojaamiseen käytetystä bromista, joka ajan mittaan reagoi auringonvaloon tai lämpöön. Itseäni pieni kellastuminen ei ole juuri haitannut, mutta prosessi on kiinnostanut noin muuten, ja kun käsiini päätyi kohtuuttoman kusenvärinen Atari 800XL, ryhdyin lopulta kokeilemaan valkaisua itsekin.

Alkuperäinen resepti vaati hieman erikoisia aineksia, minkä lisäksi osia piti liottaa auringossa tai UV-valon alla isossa puntussa. Upottamisesta on se ilo, että litku löytää tiensä tasaisesti joka puolelle, mutta ainakaan näin kerrostaloasujalle ison peroksidimäärän käsittely ei ole kovin helppoa, eikä nurkissani ole muutenkaan oikein sopivaa astiaa. Uudemmissa versioissa Retrobright on muutettu hyytelömäiseksi, jolloin sitä voi sivellä haluttuun pintaan. Saman vaikutuksen saa kuitenkin aikaan paljon kotoisamminkin konstein, sillä hiusten blondaamiseen käytettävät kampaamotuotteet toimivat siinä missä itse sekoitellut liemetkin. Itse hankin Biozell Classic -vaalennusvoidetta, joka näyttää olevan ihan ok, vaikka hiukan äreämmän aineen kanssa olisikin saattanut säästyä aikaa. Joitakin havaintoja omista kokeiluista:

  • Valkaistavan pinnan pitää olla puhdas. Itse kihnutin pinttyneimpiä kohtia ihmesienellä.
  • Vaalennusvoide koostuu kahdesta komponentista, jotka tarvii sekoittaa keskenään. Sekoitus kannattaa tehdä huolella, sillä muuten vaalennus jää helposti laikukkaaksi.
  • Tökötti kuivuu ja lakkaa toimimasta, jollei sitä suojaa esim. läpinäkyvällä muovipussilla tai tuorekelmulla. Jos kelmuun jää vekkejä tai ilmakuplia, niin ne näkyvät varjoina lopputuloksessa.
  • Smörja kuivaa ja valkaisee myös sormet, joten suojahanskat eivät ole huono idea. Ei myöskään kannata laittaa virittelyyn ykkösiä ylle, sillä roiskeista jää vaatteisiin vaaleita läiskiä.
  • Sivellin tai vaikka vanha hammasharja on tarpeen, jotta möhnän saa tasaisesti pintaan. Atarin tapauksessa yllätyksiä tuotti teksturoitu muovipinta, johon litku piti tosissaan harjata.
  • Prosessi vaatii aikaa. Itse sain tyydyttävän pinnan aikaiseksi vasta noin kahdeksan tunnin auringossa paahtamisen jälkeen, mikä ei ole Suomen kesässä ihan itsestäänselvyys. Valkaistava sivu kannattaa kääntää mahdollisimman kohtisuoraan arskaa kohti.
  • Ensimmäisellä yrittämällä pinnasta tuskin tulee tasainen, mutta jokusen kierroksen jälkeen väri alkaa konvergoitua alkuperäistä kohti.
  • Loppukäsittely vaseliinilla palauttaa pintaan kiillon ja tasoittaa hiukan värierojakin.

Valkaisu siis toimii, eipä siinä mitään, muttei ole aivan ilmeistä eikä hätäisen miehen hommaa. Atari alkaa olla tässä vaiheessa jo hyvässä kunnossa, mutta kyljet vaativat vieläkin uuden satsin, sillä kelmun rypyistä jäi tummempia raitoja pintaan. Alla suuntaa-antava ennen ja jälkeen -kuva, joka tuskin jättää epäilyksiä vetyperoksidin voimasta. Mikään lopullinen ratkaisuhan tämä ei missään tapauksessa ole, sillä muovi alkaa taas ajan myötä kellastua (mikä ei ole välttämättä pelkästään huonokaan asia, sillä se tasoittaa värin epätasaisuuksia).

Add comment September 24th, 2017

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet