Zoo 2017

Tällä kertaa innostus ja hotellihuoneen kilpavaraus (sekä valitettavasti myös flunssa) osuivat yhteen, joten lähdin jokusen tutun kanssa jälleen Suomen ainoalle nepapartylle, Zoolle, käymään. 1998 oli jäänyt mieleen sisäänlämpiävänä ja 2013 puolestaan varsin mukavana tilaisuutena. Viimeksi (2015) oli meneillään lievä sotaväsymys, emmekä saaneet paikalle vääntäydyttyä. Paikka oli jälleen sama kuin kahdella edelliselläkin kerralla eli Viialan nuhju, mutta partylle hyvin sopiva seurahuone nykyisessä Akaan kunnassa. Partybussi kuskasi pk-seudulta paikalle ja takaisin, joten romujen kanssa ei tarvinnut tällä kertaa ryytyä täpötäydessä paikallisjunassa.

Omat kompoentryni jäivät harmillisen minimaalisiksi tällä erää, sillä en saanut aikaiseksi kuin hätäisen PETSCII-kuvan lauantaiaamusta. Kilpailussa oli poikkeuksellisesti suorastaan kahta sukupolvea edustettuna, sillä poikani piirsi koodaamallani editorilla myös oman teoksensa. Oma tekeleeni oli stereokuva, mikä ensinnäkin meni yleisöltä ohi, ja toisekseen sitä ei olisi voinut valkokankaalta oikein muutenkaan nähdä. Grafiikka- ja musiikkikilpailut olivat tasokkaita, mutta demojen puolella vaivasi tuttu krooninen niukkuus – nepademoja on työlästä koodata.

Uutena ilmiönä lauantaille oli buukattu useampia esitelmiä. Oma pläjäykseni käsitteli, kuinkas muuten, PETSCII-taidetta. Yleisjorinan ja esimerkkien lisäksi kerroin lopuksi oman editorini synnystä sekä näytin sen perustoimintoja; toivottavasti video tulee johonkin saataville, koska tutoriaalille olisi kysyntää. En nimittäin usko, että edes harrastuneimmat käyttäjät ovat löytäneet kaikkia hyödyllisiä toimintoja. Työkalu oli taas laitettu ahkeraan käyttöön partyproduja tehdessä: paitsi PETSCII-kompossa, myös demoissa näkyi runsaasti petskaria. Moni kävi jopa kiittelemässä edikkaa, mikä toki kaiken vaivannäön jälkeen lämmittää.

Muita esiintyjiä olivat Pasi Hytönen, Juho Kuorikoski ja Gideon Zweijtzer. Hytönen kertoi taustastaan ja peliprojekteistaan, joita oli paljon muitakin kuin pelkkä Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Kuorikosken aiheena oli tietenkin Zoolla virallisesti julkaistu Commodore 64 -kirja. Olin itsekin haastateltavana kirjaan, mutta en tyytynyt ihan pelkkään hymistelyyn, joten joku saattaa hyvin saada närästystä skeneä koskevista väitteistäni 🙂 Ultimate-mies Gideon kertoi uusimmasta projektistaan, Ultimate64:stä, eli uudesta kokonaisesta C-64:n emolevystä, johon on integroitu runsaasti toiminnallisuutta. Sain samalla signeerauksen omaan alkuperäiseen malliini. Paikalla oli myös Yle, joten hieman tokkurainen naamani saattaa vilahtaa telsussa jossain vaiheessa.

Hyvä tapahtuma jälleen, ja tällä erää suuri osa porukasta alkoi olla edes ulkonäöltä tuttuja. 64-puristien sekaan näyttää hiljalleen lipuvan myös geneerisempää suomiskeneporukkaa (mitä itsekin viime kädessä edustan) ja retroharrastajia. Kahden vuoden päästä paikalle taas, jollei mahdottomia esteitä ilmaannu. Vertailun vuoksi vielä Teron raportti.

edit: PETSCII-presikseni tutoriaaliosuus täällä.

Add comment October 9th, 2017

Ensimmäinen Retrobright-yritelmä

Jo useampi vuosi sitten säätäjät keksivät vetyperoksidin vaalentavan vaikutuksen – ei hiuksiin, vaan myös vanhoihin tietokoneisiin. Retrobright-nimellä kulkeneet erilaiset litkut palauttivat vanhat muovikotelot vanhaan loistoonsa. Kellastuminen johtuu ilmeisesti palonsuojaamiseen käytetystä bromista, joka ajan mittaan reagoi auringonvaloon tai lämpöön. Itseäni pieni kellastuminen ei ole juuri haitannut, mutta prosessi on kiinnostanut noin muuten, ja kun käsiini päätyi kohtuuttoman kusenvärinen Atari 800XL, ryhdyin lopulta kokeilemaan valkaisua itsekin.

Alkuperäinen resepti vaati hieman erikoisia aineksia, minkä lisäksi osia piti liottaa auringossa tai UV-valon alla isossa puntussa. Upottamisesta on se ilo, että litku löytää tiensä tasaisesti joka puolelle, mutta ainakaan näin kerrostaloasujalle ison peroksidimäärän käsittely ei ole kovin helppoa, eikä nurkissani ole muutenkaan oikein sopivaa astiaa. Uudemmissa versioissa Retrobright on muutettu hyytelömäiseksi, jolloin sitä voi sivellä haluttuun pintaan. Saman vaikutuksen saa kuitenkin aikaan paljon kotoisamminkin konstein, sillä hiusten blondaamiseen käytettävät kampaamotuotteet toimivat siinä missä itse sekoitellut liemetkin. Itse hankin Biozell Classic -vaalennusvoidetta, joka näyttää olevan ihan ok, vaikka hiukan äreämmän aineen kanssa olisikin saattanut säästyä aikaa. Joitakin havaintoja omista kokeiluista:

  • Valkaistavan pinnan pitää olla puhdas. Itse kihnutin pinttyneimpiä kohtia ihmesienellä.
  • Vaalennusvoide koostuu kahdesta komponentista, jotka tarvii sekoittaa keskenään. Sekoitus kannattaa tehdä huolella, sillä muuten vaalennus jää helposti laikukkaaksi.
  • Tökötti kuivuu ja lakkaa toimimasta, jollei sitä suojaa esim. läpinäkyvällä muovipussilla tai tuorekelmulla. Jos kelmuun jää vekkejä tai ilmakuplia, niin ne näkyvät varjoina lopputuloksessa.
  • Smörja kuivaa ja valkaisee myös sormet, joten suojahanskat eivät ole huono idea. Ei myöskään kannata laittaa virittelyyn ykkösiä ylle, sillä roiskeista jää vaatteisiin vaaleita läiskiä.
  • Sivellin tai vaikka vanha hammasharja on tarpeen, jotta möhnän saa tasaisesti pintaan. Atarin tapauksessa yllätyksiä tuotti teksturoitu muovipinta, johon litku piti tosissaan harjata.
  • Prosessi vaatii aikaa. Itse sain tyydyttävän pinnan aikaiseksi vasta noin kahdeksan tunnin auringossa paahtamisen jälkeen, mikä ei ole Suomen kesässä ihan itsestäänselvyys. Valkaistava sivu kannattaa kääntää mahdollisimman kohtisuoraan arskaa kohti.
  • Ensimmäisellä yrittämällä pinnasta tuskin tulee tasainen, mutta jokusen kierroksen jälkeen väri alkaa konvergoitua alkuperäistä kohti.
  • Loppukäsittely vaseliinilla palauttaa pintaan kiillon ja tasoittaa hiukan värierojakin.

Valkaisu siis toimii, eipä siinä mitään, muttei ole aivan ilmeistä eikä hätäisen miehen hommaa. Atari alkaa olla tässä vaiheessa jo hyvässä kunnossa, mutta kyljet vaativat vieläkin uuden satsin, sillä kelmun rypyistä jäi tummempia raitoja pintaan. Alla suuntaa-antava ennen ja jälkeen -kuva, joka tuskin jättää epäilyksiä vetyperoksidin voimasta. Mikään lopullinen ratkaisuhan tämä ei missään tapauksessa ole, sillä muovi alkaa taas ajan myötä kellastua (mikä ei ole välttämättä pelkästään huonokaan asia, sillä se tasoittaa värin epätasaisuuksia).

Add comment September 24th, 2017

Ars Electronicassa

Viikonlopun viihteestä sekä työstä vastasi tällä erää Itävallan Linzissä järjestettävä Ars Electronica. Vuosittainen (uus)mediataiteen festivaali on maailman tärkeimpien joukossa, ja vaikka ajoitus olikin huono lukuvuoden alun vuoksi, niin sain käynnin joten kuten soviteltua kalenteriin kotiväen suosiollisella avulla. Reissun tarkoitus oli yhtäältä haistella alan virtauksia, mutta olin myös osallisena tutkimusryhmän Rembrandt-aiheisessa keinotodellisuusinstallaatiossa. Niinpä aika jakautui suunnilleen puoliksi näyttelyiden koluamisen ja teoksen esittelyn välillä (HTC Vivejä ihmisille päähän ja käytön opastusta).

Festarin pääasiallinen tapahtumapaikka oli rautatieaseman vieressä sijaitseva Postcity, joka lienee entinen postin lajittelukeskus tms. Tilaa oli runsaasti, kuten myös nähtävää ja kävijöitä. Paikan yleisilme oli nuhjuinen, mikä ei suurelti haitannut muuten kuin siltä osin, että vessoja oli aivan liian vähän ja niistäkin puolet kroonisesti rikki. Kellarissa sijainnut pimeä bunkkeri oli vaikuttava pitkine kolkkoine käytävineen – merkittävimmät installaatiot olikin sijoitettu juuri sinne hieman kokonaistaideteoksen hengessä.

Käynnistä jäi suorastaan voimaantunut fiilis, sillä useimmat näyttelyissä nähdyt työt eivät olleet tasoltaan kotoisen Media Labimme tuotoksien yläpuolella. Itselleni merkittävimpiä kokemuksia olivat verkosta tuttujen Tangible Media Gropin projektien käytännössä kokeileminen, muutamat installaatiot, Aibo-kokoelma, sekä sattumalta bongaamieni Christa Sommererin ja Laurent Mignonneaun tapaaminen.

Itävalta ei ollut paikkana järin eksoottinen, etenkään verrattuna muihin aiemmin nähtyihin Keski-Euroopan maihin. Linz on hiukan Tamperetta pienempi, hiukan syrjäinenkin kaupunki – Wienissä meno olisi epäilemättä erilaista. Tuttuuden vastapainoksi jäi hieman kummastuttamaan muutama takaperoinen seikka: käteisen käyttö oli yhä voimissaan, eikä pankki- tai luottokorttia suinkaan voinut käyttää kaikkialla maksamiseen (vaihdoin sveitsin- ja tanskanmatkoja varten aivan turhaan tukun käteistä). Pahemmin rasitti paikallinen tupakointikulttuuri, kun savulta ei tuntunut pääsevän karkuun missään; esimerkiksi muuan leidi veti rauhassa röökiä näyttelyhallin sisällä lasten työpajan vieressä. Kasvissyönti tuntui sekin olevan vielä hieman tuntematon käsite, vaikka onnistuin jotain apetta aina lopulta löytämäänkin.

Add comment September 13th, 2017

Netgear Nighthawk X4 slowdown

To make a long story short: if you have a Netgear Nighthawk X4 router, do not upgrade to firmware 1.0.0.108 – unless you want to ruin your transfer speeds. After the update my 802.11ac (“5 GHz”) compliant devices connected only at 54 Mbit/s. Reverting back to 1.0.0.94 restored their speed back to normal again. In case you made the same mistake already, just download, unzip and reinstall (through Advanced – Administration – Firmware Update) this.

Add comment August 11th, 2017

Takaisin koodihommiin

Väikkäritohinoiden kesken oli hyvin vaikeaa tehdä juuri mitään ylimääräistä – jos aikaa olisi ollutkin, niin jaksamista ei. Nyt, kun olen koulun penkiltä luultavimmin lopullisesti poistunut, niin ehdin jo hiukan palata skenepuuhien äärelle (vaikka nykyisessä elämäntilanteessa kesä”loma” onkin lähinnä vajaan parin kuukauden lastenhoitonakki). Ensimmäinen tuotos syntyi Vammala Partyille: Nothing but PET SKI on tunnetun PETSCII-demon nimeen perustuva pikku vitsi, jota kuorruttavat kuitenkin Yzin kelpo biisi ja Teron iloluontoiset grafiikat. Hiukan merkittävämpi comeback nähtiin puolestaan vajaa viikko sitten Assemblyillä, kun useampikin Fit-jäsen (Yzi etunenässä) synnytti MS-DOS:lle Deep Hyttynen -demon. Itse tein pari efektiä ja muuta sekalaista hanslankarointia. Kesän kuluessa ehdin verrytellä sormia myös merkkigrafiikan parissa: Pärekori, Pop-o-pupu ja Pasila–Manhattan.

Add comment August 10th, 2017

Lortin lukua

Taru sormusten herrasta oli toki tullut luettua jo pariin kertaan läpi aiemminkin, mutta viime syksynä aloitin massiivisemman projektin ja ryhdyin lukemaan sitä Emilille iltasatuna. Nyt, melkein vuoden jälkeen, kirja saatiin myös loppuun. Nimien runsas määrä oli viisivuotiaalle iso haaste (“Kuka on Elrond?”), mutta kaikkiaan sisältö taisi tulla ihan ymmärretyksi. Lortti on lopulta aika siivo, ainoastaan muutamassa kohdassa oli rankempaa väkivaltaa – päiden linkoaminen Gondoriin, Pelennorin kentän taistelu, Sarumanin loppu – mutta asiaa harkittuani en ruvennut niitäkään kohtia sensuroimaan.

Ääneen lukiessa ja asioita moneen kertaan selittäessä tuli kirjaa tarkasteltua paljon syvällisemmin kuin aiemmin. Päällimmäiseksi nousi tällä kierroksella etenkin paarustamisen suuri määrä: Konnusta on pitkä matka Mordoriin, ja Tolkien kuvaa raahautumista juurta jaksain. Toistuvat maisemien kuvailut olivat nekin sitä puuduttavampaa osastoa, kun sen ja sen jylhän vuoren profiili taas näkyi tummana taivasta vasten. Itsekseen vauhdilla lukiessaan nämä kuvaukset pääsee nopeasti sivuuttamaan, mutta muille tavatessa ne korostuivat, etenkin Kahdessa Tornissa.

Jacksonin leffatrilogian olin katsellut taas aika hiljattain, joten vertailuja oli helppo tehdä tuoreesta muistista. Joitakin oikaisuja on helppo antaa anteeksi, kuten kävelykohtien vähentäminen, mutta toisaalta on edelleen vaikea ymmärtää, miksi hetkittäin on tarvinnut suorastaan vääristellä tarinaa. Esimerkkejähän on lukuisia, mutta ainakin Samin ja Frodon päätyminen Osgiliathiin on selvästi väärin. Toinen pitkään ärsyttänyt yksinkertaistus on Sarumanin esittäminen Sauronille uskollisena käskyläisenä, mikä muuttaa asetelmaa vikasuuntaan. Eikä Arwen pelastanut Frodoa siellä kahlaamolla! Tom Bombadilin ja Konnun puhdistuksen pois jättäminen turhina rönsyinä on yhtäältä ymmärrettävää, mutta toisaalta Jackson on venyttänyt muita kohtauksia niin pitkiksi, että melkein kaiken olisi saanut mahtumaan saman ajan puitteisiin muualta saksimalla (ja kun venyttämisestä alettiin puhua, niin voihan Hobitti-trilogia).

Tämä projekti pitänee ottaa myöhemmin vielä uusiksi Idan kanssa, mutta ehkei vielä kolmeen vuoteen ainakaan. Seuraavaksi menee lukuun Hobitti, jonka osalta kehdannen nyt tunnustaa, etten ole koskaan sitä kokonaan läpi kahlannut, niin Tolkien-kerholainen kuin olinkin 🙂

Add comment August 3rd, 2017

Graffathon-pyörähdys

Vuodesta 2014 alkaen järjestetty Graffathon on jossakin hackathonin ja demopartyn välimaastossa – paikan päällä värkkäily sekä ryhmäytyminen ovat pikemminkin hackathonia, kun taas demoihin keskittyminen ja kilpailullisuus viittaa enemmän jälkimmäiseen suuntaan (vaikka hackathoneissakin toki jaetaan palkintoja). Tarkoituksena on yhtäältä oppia reaaliaikaisen grafiikan ohjelmointia ja toisaalta tutustua – ainakin pintapuolisesti – demojen sekä demoskenen olemukseen. Olin kaavaillut Graffathonissa pistäytymistä jo pitkään, ja nyt kun pyysivät esitelmöimään demokulttuurista, niin sain lopulta myös vääntäydyttyä paikalle asti.

Paikalla oli jokunen vanha tuttu skenenaama, mutta pääosin osallistujat edustivat varsinaista kohderyhmää eli aloittelijoita. Startup sauna tarjosi tilaisuudelle normaaliin pikkupartyyn verrattuna massiiviset puitteet: runsaasti työtilaa, avokeittiön, av-laitteistoa ja isohkon luentotilan tuoleineen. Sponsorirahoilla oli kävijöille hankittu myös purtavaa ja juotavaa. Suurin ero normipartyyn oli ehkä kuitenkin porukan selväpäisyys ja salin hiljaisuus 🙂

Oma esitelmäni oli hiukan muokattu vakiopresikseni demoskenen käsitteistä ja historiasta. Sisältöä ja jaarittelua karsimalla sain sen jo melkein mahtumaan annettuun tuntiin, mikä ei ole tähän mennessä yleensä onnistunut. Sanottavaa oli sittenkin paljon, joten kaikenlaista piti ohittaa. Kuulijoiden (oletetusti) teknisen taustan vuoksi saatoin kertoa teknisemmistäkin detskuista, joista en humanisteille tai taideopiskelijoille juuri puhu. Kai se hyvin meni, jossain vaiheessa tullee videokin johonkin näkyville.

Skenen tulevaisuus. Kuvan näppäsi Claustro.

edit: vidska täällä: https://www.youtube.com/watch?v=UJ6A56ZB7Uo

edit2: kuulin juuri aika mielenkiintoista palautetta luennosta (useimmat olivat siitä pitäneet, paitsi tämä kriitikko):

  • En innostanut yleisöä tekemään demoja
  • Näytin liikaa vanhoja 2D-demoja enkä uusimpia 3D-tuotoksia
  • Näytin demoja liian kauan, palautteen mukaan 20 sekuntia on yläraja
  • Demojen etsiminenkin kesti kuulemma liian kauan(!)
  • Vitsailin alussa, että luultavasti menen yliajalle, mutta sekin oli väärin. Ei saa mennä viittäkään minuuttia yliajalle kuulemma (vaikka kyseessä on harrastajavoimin pyörivä epävirallinen tapaaminen).
  • Menin yleisön joukkoon istumaan, kun demot olivat pyörimässä. Sekin väärin.
  • Annoin ikävää kuvaa demopartyistä
  • Julkesin mainita, että demonteko on ollut pääosin miehinen harrastus
  • Boy-demon viestikin näytti menneen ohi ja se oli otettu kirjaimellisesti eikä karrikoituna kommentaarina
  • Demoskenen kuoleman ennusteluistakaan ei olisi saanut puhua

Mahdotonhan se on kaikkia miellyttää, mutta näin digitaalisen kulttuurin tutkijana tarkoituksenani – ja velvollisuutenani – oli realistisen kuvan antaminen skenestä pikemminkin kuin mikään hurmehenkinen pitchaus, jota tämä kuulija oli ilmeisesti odottanut.

Add comment July 1st, 2017

Tekstitaidetta ja muuta

Teron kanssa pitkään ja hartaasti väännetty WiderScreenin tekstitaideteemanumero saatiin lopultakin uunista ulos. Toimitustyöt osoittautuivat odottamattoman raskaiksi tällä kertaa, eikä ajoituskaan ollut kovin optimaalinen, kiitos lukuisten väittelyyn liittyneiden prosessien. Toivottavasti lopputulos on lukijoille kuitenkin viihdyttävä ja valaiseva. Kirjoitimme itsekin pikku katsauksen – tiettävästi – ensimmäisestä Suomessa julkaistusta tietokonesarjakuvasta sekä siitä tekemästämme uusioversiosta. Kuulin juuri myös, että porilaisten kanssa tehty konferenssipapru suomalaisista pelikilpailuista oli tullut juuri linjoille. Julkaisuhuuman täydentää lähipäivinä ilmestyvä Tekniikan Waiheita, jossa julkaistaan lektioni.

ROCK JOKA TIESI… LIIKAA!

edit: kah, tuli vielä tämäkin Pac-Man-papru pihalle.

Add comment June 15th, 2017

Eläke- ja testamenttilänkkärit

Lukuisien alalajien joukosta hahmottui taas uusi: testamenttilänkkärit, joissa pitkän uran westerneissä tehnyt näyttelijä päättää uransa ainakin kyseisen genren osalta ja siirtyy eläkkeelle. Näihin leffoihin sisältyy tyypillisesti vanhuuden, kuolemisen ja luopumisen tematiikkaa. Alalaji on samalla vahvasti päällekkäinen usein nähdyn “villin lännen loppu” -tematiikan kanssa (esimerkiksi kaikki Peckinpahin länkkärithän ovat juuri tätä). Joillekin ei riittänyt yksi exit, vaan eläköitymisiä tehtiin useampikin. Jokunen erityisesti mieleen jäänyt esimerkki:

  • Ride the High Country (1962): Randolph Scottin paitsi viimeinen länkkäri, myös viimeinen elokuva. Toista ikääntyvää kovanaamaa esittävä Joel McCrea teki vielä muutaman.
  • My Name is Nobody (1973): Väsynyt pyssysankari Henry Fonda katselee silmät pyöreinä Terence Hillin velmuilua. Ei valitettavasti mikään kunniakkaan uran loppuhuipennus.
  • The Shootist (1976): Tämän myötä näyttämöltä poistui John Wayne. Leffassa on vahvaa kuolemateemaa, ja Wayne menehtyi itse oikeastikin kolmen vuoden päästä. Jo vuoden 1973 The Cowboysissä oli samaa henkeä.
  • Once upon a Texas Train (1988): Tämä on oikein eläköitymisen jättipotti. Mukana gubbemenossa mm. Richard Widmark, Jack Elam, Chuck Connors, Hank Worden ja Willie Nelson.
  • Unforgiven (1992): Pääasiassa Clintin tilinpäätös, jossa yhtään lännenklisettä ei jätetä kyseenalaistamatta. Hieman samoissa tunnelmissa myös Gene Hackman ja etenkin Richard Harris, vaikkei kummallakaan aivan viimeiseksi länkkäriksi jäänytkään.
  • The Quick and the Dead (1995): Sivuosaexitissä nähdään itse Woody Strode hauturina.

Ajattelin Monte Walshin (1970) kuuluvan tähän sarjaan, mutta vaikka leffa olisikin erinomainen eläkewesterni, näyttelivät sekä Jack Palance että Lee Marvin vielä muissakin. Marvinin lopetukseksi voisi väljästi ottaen laskea The Spikes Gangin (1974).

Add comment June 11th, 2017

Linux-pelitystä

Vuosien varrella on tullut kuultua vähän liiankin usein iänikuista virttä siitä, kuinka Linuxilla ei voi pelata. Jos tarkoituksena on hakata jotain viimeisimpiä 3D-räiskintöjä, niin onhan se toki näinkin, muttei nykytilanne suinkaan ihan niin surkea ole – kaikki viimeisimmät AAA-tekeleet haluavan pitää omistaa joka tapauksessa myös konsoli tai pari, koska kaikkia sisältöjä ei PC:lle julkaista. Emulaattorien kautta pääsee käsiksi valtaisaan määrään retrokoneiden pelejä, mutta keskityn tässä pohdinnassa etenkin natiivisti Linuxilla toimiviin tuotoksiin. Samasta syystä ohitan Winen, vaikka senkin kautta (riittävästi säätämällä) on mahdollista saada kaikenlaista toimimaan.

Linux-jakelujen paketinhallinnasta löytyy lähinnä sekalaisia harrastajien tekemiä pikkupelejä, joista voi olla hetkeksi viihdykettä: Tetris-klooneja, korttipelejä, puzzleja ja sen sellaista. Ainakin jälkikasvua huvitti eniten SuperTux, kelpo Super Mario -klooni. Retrompaa menoa tarjoavat vaikkapa Nethack ja muut tekstipohjaiset seikkailut, sekä niiden pyörittämiseen tarkoitetut myöhemmin tehdyt tulkit. Lucasartsin ja Sierran klassikkoja ajaa suoraan aptistakin asentuva ScummVM, mutta ei puututa tässä nyt niihin.

Pelikauppa Steamin Linux-version myötä aukeni Linux-pelaajille uusia näkymiä. Vaikka Valven Linux-pohjainen SteamOS ja Steam Box (sittemmin Machine) tuntuvat olevan vastatuulessa, niin onneksi sisällöt ovat ihan tavallisenkin tallaajan ulottuvilla; ainakin Mintissä kauppa asentuu suoraan paketinhallinnasta. Vaikka suurin osa “SteamOS”-kamiksesta onkin indiepelejä (missä ei sinänsä ole mitään vikaa, päin vastoin), niin näyttääpä joukossa olevan jonkin verran isojakin tuotantoja. Valven omat pelit, kuten Half-Life 2 myöhempine johdannaisineen sekä Portalit ovat luonnollisesti näiden joukossa.

1990-luvun lopulla, Voodoon ja TNT:n aikakaudella Linuxin 3D-tuki oli vähän sitä sun tätä, mutta sittemmin tilanne on vakiintunut ja asettunut hyvälle tasolle. Yli vuosikymmenen ajan mentiin sillä asetelmalla, että nopeutta ja luotettavuutta halajavan Linux-käyttäjän kannatti ostaa vain Nvidiaa. Moni puristi oli nyreissään ajurin suljetuista osista, mutta vaihtoehdotkin olivat vähissä. Nouveau-projekti on sittemmin saanut aikaan avoimet ajurit, joiden toimivuudessa on kuitenkin yhä parantamisen varaa. Nvidia itse tukee Linuxin lisäksi – aika yllättäenkin – myös FreeBSD:tä ja Solarista.

AMD:n eli entisen ATI:n osalta tilanne oli pitkään heikko, etten sanoisi surkea. Nvidia tavoin saatavilla oli sekä suljettu ajuri (Catalyst eli fglrx) sekä perässä laahaava avoin toteutus. Catalyst oli se nopeampi vaihtoehto, mutta samalla buginen. Avoin ajuri oli Nvidian vastaavaa huomattavasti parempi, muttei tukenut uusimpia kortteja eikä kaikkia ominaisuuksia. Sittemmin AMD on ryhtynyt tukemaan avointa ajuria, joka onkin kuronut nopeuseroa kiinni ja tällä hetkellä jo kelpo kunnossa. Sitä myöden Catalyst on myös alkanut kadota Linux-jakeluista. Nvidia on edelleen tämän kukkulan kuningas, mutta parilla eri kortilla näkemäni perusteella AMD ei ole enää mikään huono vaihtoehto pelaajalle sekään. Viimeisimpiä vertailuja löytyy tasaisin väliajoin Phoronixista.

Jättiläisten varjossa suurimmaksi PC-graffapiirivalmistajaksi vaivihkaa kasvanut Intel ei ole edelleenkään näyttisten kärkikahinoissa, mutta toivoa on tälläkin saralla. Läppäreissä erilliset näytönohjaimet ovat jo pitkään siirtyneet kalliiden tehokoneiden suuntaan, siinä missä Markantalon Acerissa(tm) on vain se Intel (tai joskus AMD:n integroitu vastaava). Isoilla resursseilla sekä vakaalla teknisellä osaamisella varustettu firma on laittanut hihat heilumaan, ja integroidut näyttikset ovatkin kohentuneet vauhdilla: alkujaan nuhainen HD-sarja on sittemmin moninkertaistanut laskentatehonsa, ja Iris-sarjalaiset pärjäävät jo halvimman pään erillisille näyttiksille. Intelin Linux-ajurit ovat olleet esimerkillisesti aina avoimet – säätöjä on vähän, mutta toiminta on kaikkiaan vakaata.

Selailin hiljattain läpi sekalaisista Humble Bundleista kertyneitä, useimmiten täysin kokeilemattomiksi jääneitä pelejä. Tuotokset (mm. AmnesiaBastion, BraidGrim Fandango, Jamestown, Limbo, Swords and Sworcery ja Voxatron) olivat jo vähintään muutaman vuoden vanhoja, joten niitä pyöritti hienosti HD 4000 -pohjainen Intelin integroitu näyttiskin. Tietyin varauksin riitti jopa HD 2000. Tuoreella halvahkolla Nvidialla (GTX 1050) sai päälle kytkeä kaikki mahdolliset hienoudet, vaikka käytössä oli fullhd:tä vaativampi 1440p-tarkkuus.

Lähdin liikkeelle vaatimattomin odotuksin, mutta lopulta suurin osa peleistä pyörähti käyntiin, vaikka matkalla kirjastojen ym. versiot ovat muuttuneet moneen kertaan. Eräs vedenjakaja oli 32- ja 64-bittisyys, joka tosin tuntui vaikuttavan pikemminkin niin, että vanhat 64-bittiset versiot peleistä eivät toimineet, vaan ne 32-bittiset. Yhteensopivuuskirjastoja voi asentaa näin: apt-get install libglade2-0:i386. Selainpohjaiset teknologiat olivat ikääntyneet huonommin, ja esimerkiksi Amanitan hienot seikkailut ja Windosill eivät toimineet enää suoraan; jollain säädöllä varmaan sekin toki onnistuisi.

Entä miltäpä näyttää Linux-pelaamisen tulevaisuus? Mitään suurta yleisöryntäystä tuskin on edelleenkään tulossa, jollei sitten Steam OS tee yllättävää nousua. Tietystä marginaalisuudesta huolimatta tilanne on kuitenkin ihan mukava: 3D-raudan tuki on kunnossa, Steamin kautta on tullut paljon uutta sisältöä saataville, ja Unity sekä Unreal Engine tukevat nykyään Linuxia yhtenä kohdealustana. Taas muodikkaat silmikkonäytöt ovat olleet paitsiossa, mutta jotakin tukea alkaa niillekin tulla – kokonaan toinen asia on sitten, kuinka pitkälle tämä VR-hypen toinen aalto ylipäänsä kantaa.

Add comment June 10th, 2017

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet