Iso-neukku tuli taloon

Taloudessa oli jo yksi neuvostoliittolainen shakkilauta nappeineen – ei ihan samaa paria, koska hankin ne erikseen ja haluan mieluummin väljän pelikelpoisen setin ahtaan alkuperäisen sijasta. Neukkusetin täydensi Jantar-shakkikello. Viime viikolla tärppäsi puolestaan Huudosta kunnolla suuret (kurko 11 cm korkea) CCCP-napit kahdeksalla eurolla ja postituskuluilla, joten kokoelma karttui jälleen hieman. Mitään varsinaista tarvetta ei kenties näille ollut, mutta hinta oli hyvä ja toisaalta kiinnosti nähdä useampien pienten nappien jälkeen isommat nuijat.

Kuten kuvista näkyy, veli venäläisen työnlaatu ei ollut kaikin osin kovin hääviä, mikä sinänsä ei ole yllätys vanhojen halpojen puunappien tapauksessa. Aika karskia jälkeä on tavattu kotimaisissakin vastaavissa. Pahimpia kipukohtia olivat siellä täällä kuplinut musta maali, huono puutyön viimeistely (etenkin yhden hepan kohdalla), repsottavat pohjakankaat, sekä vinkuraan asennetut kuninkaan ja daamin kruunut … noh, pallot ja tapit. Musta tappi oli matkan varrella katkennut ja kadonnut, joten se piti veistää itse uusiksi syömäpuikosta.

Parin kolmen tunnin tunkkaamisen jälkeen napit alkoivat olla jo tyydyttävässä kunnossa, ehkä lukuun ottamatta yhtä oikein rumasti sorvattua lähettiä, jonka äärelle saatan palata myöhemmin ajan kanssa, jos pakkomielle iskee. Kuninkaan pohja on peräti 4 cm leveä, joten ihan pienelle laudalle neukut eivät sovi – vaikka toisaalta veikkaukseni on, että noita on pidetty aikanaan ahtaasti jollain 45 mm ruudulla. Oma iso 58 mm puulautani oli neukuille varsin sopiva, jos nyt sitten piirun verran tyylirikko. Isot, melko leveäpohjaiset napit ovat tukevia ilman painotustakin, toisin kuin omistamani pienemmät vastaavat.

Add comment March 13th, 2019

Aloittelijatur(n)aus, osa 2

Ja ei kun yrittelemään uudestaan, kun kerran LauttSSK järjesti jälleen puolivuosittaisen aloittelijaturnauksensa. Viimeksi osallistujia oli huomattavasti enemmän, mutta sentään 16 tälläkin kertaa – ja taso selvästi kovempi. Osa taannoisista pelaajista oli jo varmaankin samaan aikaan järjestetyn Selo-kelpoisen kisan puolella, ja muksuja taas oli vähän sen vuoksi, että heti ensi viikonloppuna on vuoden toinen nappulaturnaus.

Vastustaja jatkoi Txf7, mikä ratkaisi pelin viimeistään (näyttävä kuningataruhraus!)

Omat viisi peliäni menivät aika bipolaarisesti: kevyemmät kaksi vastustajaa voitin, paremmille kahdelle hävisin, ja suunnilleen tasavahvan kanssa sain punnerrettua voiton. Loppusijoitus kolmella pisteellä oli jaettu viides tila, mihin voi olla jokseenkin tyytyväinen. Valkoisilla pelasin tuttuuden vuoksi ihan e4-avauksia pyrkien italialaiseen peliin ja mahdollisesti käristettyyn maksaan, kun taas mustilla yrittelin venäläistä peliä e4-avauksia vastaan; kerran toimi hienosti, toisen kerran huonommin. Parissa pelissä tuli jopa näppäriä oivalluksia, joita näkyy kuvissa.

Venäläisen pelin avausansa on vaarallinen

Add comment March 10th, 2019

Nörät kostaa

Tällä erää työn alla Nörttien kosto (Revenge of the Nerds) -sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen näistä vuodelta 1984 ja toinen vuosimallia 1987. Jatko-osia on kyhäilty vielä kaksi lisääkin, mutta tässä vaiheessa kiinnostukseni niitä kohtaan on sen verran olematonta, että saanevat jäädä näkemättä. Näyttelijäkaartista itselleni silmään pisti Robert Carradine, jonka olin nähnyt aiemmin hyvin erilaisessa leffassa The Long Riders – college-poikaa näyttelevä Carradine-klaanilainen oli 1984 jo kolmekymppinen.

Asetelma on yksinkertainen: nörtit menevät yliopistoon (tai, noh, tarkalleen ottaen collegeen) ja luulevat pääsevänsä viettämään railakasta opiskelijaelämää. Toisin kuitenkin käy, kun omahyväinen, menestyvä ja sporttinen Alpha Beta -veljeskunta ottaa keltanokat maalitaulukseen. Kaikenlaisen brutaalin koulukiusaamisen – johon koulu ei puutu mitenkään – jälkeen nörät ryhdistäytyvät, kostavat ja voimaantuvat. Kakkososassa toistetaan aivan identtiset kuviot, mutta ne on vain sijoitettu lomakohteeseen eikä kampukselle.

Kaljanhuuruiset nörtit tirkistelemässä naisopiskelijoita kameran avulla

Ajan hammas on ehtinyt nävertää huumoria 35 vuodessa pahoin, ja etenkin naisopiskelijoiden jekuttaminen näyttää nykysilmin lähinnä seksuaaliselta häirinnältä (en myöskään odottanut tällaiselta teinikomedialta näin paljon paljasta pintaa). Vähemmistöjen, kuten mustan neitimäisen homon ja stereotyyppisen “aasialaisen” kustannuksella revitään huumoria, joskin yllättävänä yksityiskohtana mukana ei ole mitään karate- tai kungfunäytöstä. Paremmin aikaa ovat kestäneet nörtti- ja tyhjäpäähahmot, jotka ovat luonteentaan jotenkin universaalimpia.

Nörtit räppäämässä

Jenkkiperäinen nörtin arkkityyppi on levinnyt mediatuotteiden mukana muuallekin, mutta olen aina pitänyt sitä perin vieraana kotimaisessa kontekstissa. Eivätpä Nörttien koston nörtitkään mitään autisteja ole: naisia pokataan, puheita pidetään, rokkia soitetaan, taloa korjataan, kaljaa ja pilveä vedetään, eikä kukaan näytä edes opiskelevan missään vaiheessa. Dorka pukeutuminen rintataskussa pullottavine kynineen, pullonpohjalasit ja älylliset harrastukset sentään auttavat tunnistamisessa. Hahmoista Booger ei edes ole mikään nörtti, vaan pikemminkin pummi, joka vain hengaa muun hylkiöjoukon kanssa.

Hah-hah-hassu jekku: hottiksen suihkussa Psykon hengessä tirkkaroimassa

edit: tämä tunnetaan suomeksi myös nimellä “Kosto elää, kovikset!”

Add comment March 2nd, 2019

Vuosi shakkia

Poitsu sai jouluna 2017 kohtalokkaasti lahjaksi shakkilaudan, kun päiväkodissakin olivat hiukan pelailleet, ja peli tuntui hauskalta. Itse tiesin suurimman osan säännöistä, lukuun ottamatta joitakin tasapelitilanteita, tornituksen reunaehtoja ja ohestalyönnin tarkkaa toteutusta. Netistä kaivetusta pdf:stä löytyivät tammikuussa nekin hienoudet, joten ajattelin, että juniorinkin on hyvä oppia alusta asti asiat oikein: muksuilla kun on tapana pelailla hiukan omilla säännöillään – perinteisin esimerkki lienee vastustajan kuninkaan syöminen, jos toinen ei huomaa shakkia.

Vuotta myöhemmin tilanne on se, että olen lukenut shakista useita kirjoja, pelannut satoja pelejä tietokoneella ja IRL, ratkonut tuhansia tehtäviä, osallistunut kolme kertaa kisoihin, liittynyt seuraan (HSK), haalinut toistakymmentä lautaa nappeineen sekä jokusen shakkikellon, tutustunut lajin historiaan ja ties mitä muuta. Oikein kunnollista, autismia hipovaa äijäharrastamista, kuten tapana on. Vuoden lopulla onneksi sentään osteluvimma laantui, niin joutilaita välineitä ei ole enää kertynyt lisää (lahjoitin jotain jopa eteenpäin).

Poitsu on epäilemättä perheen lahjakkuus, joka etenkin ensimmäisten kuukausien aikana otti hulvattoman kasvupyrähdyksen ummikosta kelpo pelaajaksi, jolle tutut sunnuntaipelailijat tai kaverit lakkasivat pian pärjäämästä. Nyt ekaluokkalaisella on jo kisakokemusta, mitaleita ja terävä taktinen silmä, joka parhaimmillaan tuottaa vaikeuksia harrastuneemmillekin vastustajille. Aina muistetaan sanoa, että lapset oppivat nopeasti, mutta onpa tässä aikuinenkin venynyt odottamattoman pitkälle – vuoden alussa pelasin vielä itsekin kuin nöösi ja olen yhä onnistunut pysyttelemään hiukan Emilin edellä. Lapset ainakin oppivat eri tavalla: jään laudan nopeassa hahmotuksessa armottomasti jälkeen, mutta ehkäpä aikuisen rauhallisempi harkinta antaa vielä kilpailuetua.

Vuoden varrella on tullut todettua ainakin se, että opettelu ei tule koskaan lähellekään loppuaan. Avauksia ja puolustuksia lukuisine jatkoineen on enemmän kuin pystynen koskaan oppimaan, strategiasta en ymmärrä vielä paljoakaan, eikä kisakokemusta ole kertynyt kuin niukasti. Tällä tasolla strategian puutteet eivät onneksi ole vielä kovin tärkeitä, kun pelit tuppaavat ratkeamaan virheillä ja taktisella pyörittelyllä. HSK:n peli-illoissa kyyti on ollut kylmää, vaikka aika hyvin olenkin toisinaan sinnitellyt pitkän linjan harrastajia vastaan. Motivaatio on toistaiseksi säilynyt korkeana, joten jatkan tätä punnertamista; omat rajat tunnustaen, mutta positiivisesti omastakin oppimisesta yllättyneenä.

Lammiokin arvostaa jaloa peliä, Tuntematon sotilas (2017)
Lammiokin arvostaa jaloa peliä, Tuntematon sotilas (2017)

Add comment February 6th, 2019

Keksit loppu

Noin puolentoista vuoden jälkeen päätin lopultakin päästää irti ja suljin luultavasti viimeisen kerran Cookie Clickerin selainikkunan. Tämä ei ollut mitenkään ensimmäinen kohtuuttoman pitkäksi venynyt grindaus, sillä vastaavia ainakin vuoden sessioita vierähti mm. Smurfs’ Villagen, Tiny Towerin ja Spaceplanin äärellä. Paperclipsiin kului vähemmän aikaa, sillä sain sen pelattua niin joikeliin, että minkäänlainen eteneminen ei ollut enää mahdollista.

Keksiklikkailuja yhdistää se, että etenkin alussa pitää takoa hiirtä hulluna, kun taas pelin edetessä klikkailun merkitys vähenee kaikenlaisten automaattien hankkimisen myötä. Samoin pelien tahti muuttuu alun hektisestä hyvin verkkaiseksi, eikä uusia juonikuvioita enää tule vastaan. Paperclipsin ja Spaceplanin voi jossain mielessä pelata “läpi”, jolloin alkaa uusi sykli, mutta klassinen Clicker ei taida loppua mihinkään. Puolentoista vuoden aikana peliin julkaistiin useita päivityksiä, jotka toivat mukanaan uusia tavoitteita (joiden saavuttamiseen olisi mennyt ihan hulvattoman kauan).

Muitakin yhteisiä piirteitä kliksutteluissa on toki runsaasti, mutta ainakin kaksois- tai kolmoisvaluutta on yksi tärkeimmistä – kaupallisissa tekeleissä oikealla rahalla voi helpottaa etenemistä ostamalla sitä harvinaisempaa. Ostosten eksponentiaalisesti kasvavat hinnat pitävät huolen siitä, että näennäisesti valtavillakaan tuloilla ei saa hankittua juuri enempää tavaroita ja rakennuksia kuin pienemmillä.

Huumorin ja kasuaalipelailun pinnan alle kätkeytyy syvällisempikin viesti: keksiklikkailut voi nähdä kapitalismin parodiana, jossa mikään ei riitä, kasvu on loputonta ja absurdi asia, kuten keksi tai paperiliitin, pyörittää maailmaa. Toinen ironian kohde lienee turruttava työelämä, kun pelaaja klikkaa samaa nappia tuhannet ja taas tuhannet kerrat pitääkseen bisneksen pyörimässä.

Add comment January 31st, 2019

Vilkaisu vuoteen 2018

Uusi vuosi toi näemmä mukanaan myös uuden, täysin erilaisen WordPressin editorin: katsotaanpa, miten tällä yrittely sujuu. Joka tapauksessa on taas jo lähes perinteisen vuosikatsauksen aika, kun kalenteri näyttää kahtatuhatta ja yhdeksäätoista.

Päällimmäinen fiilis viime vuodesta on kiireessä ja puolivillaisesti tekeminen. Työajan puolittaminen Aallon lehtoraatin ja TY:n tutkijatohtorin pestin välillä osoittautui vielä odotettuakin hankalammaksi, ja kärsijänä on saanut olla etenkin jälkimmäinen. Tutkimustöillä kun on harvoin tulenpalava kiire ja pakko, toisin kuin koulutusohjelman lukuisilla vuosittaisilla prosesseilla (joiden päälle hallinnosta satelee tietysti kaikenlaista muuta tasaiseen tahtiin).

Töitä ja tutkimusta

Opetushommista ei ole paljonkaan kerrottavaa: kurssit pyörivät, hallinto jauhaa, sähköposti laulaa, ja kokouksia ym. kissanristiäisiä olisi enemmän kuin mihin kohtuudella jaksaa osallistua. Monen vuoden odottelun jälkeen Taik siirtyi lopulta uuteen rakennukseensa, joka on vielä hahmottumaton sekä aika epäkäytännöllinen, mutta ollaanpa sentään jälleen saman katon alla. Toisessa päässä sijaitseva kauppakeskus ravintoloineen elävöittää paikkaa ja helpottaa päivittäistä elämää. Suurimpana plussana itselleni on tietysti mainittava metroasema, joka on nopeuttanut työmatkaa ja poistanut yhden vaihdon kokonaan.

Sain viime vuonna kaiken muun sivussa kasaan peräti 15 opintopistettä pedagogisia opintoja, joten jäljellä on enää yksi kurssi, opetusharjoittelu. Sen jälkeen plakkarissa pitäisi olla Aallon 25 nopan laajuinen pedagoginen kokonaisuus, jota enempää ainakaan tuolla ei vaadittane. Kursseista on ollut hyötyä jossain määrin oman opetuksen tukena ja eritoten siksi, että on tullut tavattua paljon muita opettajia. Silti ei käy kiistäminen, että kasvatustiede tuntuu kuivalta aiheelta. Osa puuduttavuudesta selittyy ihan suomen kielen ominaisuuksillakin, kun pedagogiikkaa käsittelevä teksti on suunnilleen tällaista: “Oppijan oppiminen ja opettajan opettajuus opetusmenetelmien oppimisstrategiassa opettaa opiskelijan oppimistyylin oppivelvollisuutta.”

Tutkimusta syntyi vähemmän kuin toivoin, ja hitaiden toimitusprosessien takia paprut, kuten tekstitaide- ja länkkäripeliartikkeli, ilmestynevät vasta ensi vuonna. Tänä vuonna sentään pihalle ehtivät Suomen varhaisia pelikilpailuja käsittelevä pläjäys sekä vaivalla väännetty Replay-kirja-arvio. Graffathonissa tuli pyörähdettyä kertomassa demotyökalujen historiasta.

Retroa ja skenetystä

Aika heikkoa, muttei sentään ihan olematonta tällä saralla. Kuten CSDb:stä näkyy, tein lähinnä satunnaista PETSCII-grafiikkaa kuusneloselle. Uutena aluevaltauksena olin mukana järjestämässä konkarien kanssa PETSCII-levynkansikilpailua, joka liittyi Suomen pelimuseon levynkansinäyttelyyn. Kyhästin yhden kannen kokeeksi itsekin, mutta ehkäpä juuri tämä ei ole se minun omin alueeni. Editorini kehitys on ollut hieman jäissä – edelleen – mutta ahkerat artistit ovat taas vääntäneet sillä monenlaista hienoa vuoden mittaan.

Kaapit ovat sen verran täynnä kaikenlaista (joutilasta) retrotietskaa, ettei niitä voi enää suurelti haalia; parempi olisi pistää nykyisetkin edes satunnaiseen käyttöön. Kuusneloseen keskittyminen on tapahtunut hieman vahingossa, mutta onhan se itsellenikin nostalginen laite, minkä lisäksi harrastajayhteisö on useimpiin muihin verrattuna hyvin aktiivinen.

Skenetykseksi voinee jossain määrin laskea myös tiimin serverin, kamelin, päivityksen, joka ei ollut kenties hauskinta kesälomanviettoa, mutta jonkun sekin piti tehdä. Uusi pönttö tuntuu nyt puksuttavan vakaasti, tilaa on hulppeasti, ja webasivut latautuvat pikavauhtia. Toivon silti, ettei moiseen perkeleelliseen savottaan tarvi taas muutamaan vuoteen ryhtyä.

шахматы

Kuten lukijat ovat varmaan huomanneet, shakki nielaisi ison osan vuoden 2018 harrastustunneista. Palaan aiheeseen pidemmän kaavan kautta myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa on todettava, että oppii sitä vielä aikuisenakin. Vuosi sitten en osannut edes sääntöjä kunnolla ja nyt olen jo räpiköinyt melko urhoollisesti huomattavasti kovempitasoisia pelaajia vastaan ihan oikeissa kisoissa. Perheen varsinainen lahjakkuus on kylläkin poitsu, mutta siitäkin aiheesta lisää tuonnempana.

Säännöt, strategia, taktiikka ym. ovat vuosisataisesta pelistä vain eräitä ulottuvuuksia. Näin aikuisena ja historiaan(kin) suuntautuneena paljon kiinnostavaa on löytynyt myös shakin historiasta, kulttuurista ja tietysti ihastuttavista pelivälineistä eri tyyleineen, käyttötarkoituksineen ja muotoiluratkaisuineen. Näistä asioista ei välttämättä ole tietoa edes aktiivisilla pelaajilla – olen turhaan koittanut kysellä senioreilta esimerkiksi suomalaisten shakkinappien alkuperästä.

Elävää kuvaa

Scifi ja länkkärit dominoivat edelleen vuoden genrevalikoimaa. Mitään suuria uusia Western-helmiä ei tainnut oikeastaan tulla vastaan, mutta Shalako oli ainakin odottamaton kummajainen roolituksensa vuoksi, minkä lisäksi Into the Badlands ilahdutti happolänkkärien ystävää. Uuden koulun tuotoksista Hostiles oli kelpo, jos nyt ei klassikkosarjaa, ja The Ballad of Lefty Brown rosoisessa realismissaan ehdottomasti parhaasta päästä. Kaikenlaista kuraakin tuli sitten katseltua toki ajanvietteeksi. Tuttuun tapaan pyörivät myös länkkärimaratonit, joita oli jälleen kaksi – osallistujamäärä molemmissa harvinaisen korkea, joten traditio saanee jatkua 2019.

Kahta intressiä yhdistellen tulin katselleeksi myös kolmisenkymmentä shakkileffaa. Urakointi ei ollut aivan pelkkää viihdettäkään, vaan näistä on tarkoitus ammentaa johonkin, vielä tuntemattomaan tutkimukseen ainakin taustatietoa. Shakki ei sinänsä ole mikään genre, mutta yllättävän paljon siitäkin on tehty elokuvia, puhumattakaan satunnaisempien esiintymisien määrästä. Harvempi näistäkään on mikään merkkiteos, mutta itselleni kärkikastia edustivat The Dark Horse sekä The Luzhin Defense.

Add comment January 7th, 2019

Kaksi kelloa

Perheessä on ilmeisesti oltu kiltteinä tänä vuonna, kun Joulupukki kuskasi reessään peräti kaksi digitaalista shakkikelloa: itselleni DGT 3000 LE:n ja poitsulle Leap KK9908:n. Aiemmin hihaan oli jo tarttunut kolme analogiveiviä sekä Leap PQ9907S, joten eiköhän näitä ala olla jo ihan riittävästi tämän talouden tarpeisiin. Noh, ainakin tuli nyt sanottua ääneen tällainen hurskas toive.

Kansainvälinen shakkiliitto FIDE on näyttänyt olevan jokseenkin naimisissa DGT:n kanssa, sillä käytetäänhän kaikissa huippukisoissa käytännössä DGT:n digilautoja sekä kelloja. Lisäksi virallisesti hyväksyttyjen kellojen luettelo on ollut perinteisesti saman firman dominoima. Nyt kuitenkin puhaltavat uudet tuulet, kun halpiskellojen valmistajaksi profiloitunut kiinalainen Leap on saanut listalle tuoreimman yritelmänsä, KK9908:n, jossa on kaikki FIDE:n viralliset pelimuodot tuettuna.

DGT 3000 on lippulaivamalli, jolla on sen mukainen hinta. Itse sain tämän kappaleen poikkeuksellisen edullisesti 60 eurolla, vaikka puunvärinen “Limited Edition” on yleensä vähän kalliimpi kuin tavallinen punainen. Huomattavasti vanhempi DGT 2010 maksaa vain kympin vähemmän, joten sen hankkimiseen ei ole oikein perusteita. Leapia myydään hyvinkin vaihtelevin hinnoin siellä täällä, mutta yleensä se jää alle puoleen kolmetonnisen hinnasta. Kiinalainen myi Leapia eBayllä posteineen noin 23 euroon, mikä on erittäin hyvä hinta (suunnilleen kaksinkertainen PQ9907S:ään verrattuna).

Ulkoasultaan kellot ovat varsin erilaiset: Leap aavistuksen lelumainen ja kooltaan pieni, DGT laatikkomaisen jyhkeä, tosin sittenkin muovisen kevyt. Kummatkin istuvat pöydällä kumijaloillaan tukevasti, DGT jämäkämmin. Leapin näyttö on pienempi ja sisältää huomattavasti vähemmän tietoa, kun taas DGT:ssä on yhtä sun toista laskuria, moodinumeroa ja lumihiutaletta(!). Hieman yllättäen kiinakellon (noh, Kiinassahan nämä molemmat toki on valmistettu) näyttö on selvästi kontrastisempi ja erottuvampi etenkin hämärässä valaistuksessa. DGT:n keinu on tarkempi eikä jää vahingossa keskiasentoon, mutta vaikuttaa olevan hiukan ohutta muovia. KK9908:n keinu on parempi kuin PQ9907S:ssä ja varsin tukeva. Mukavana yksityiskohtana kiikun punainen “kaulus”, josta näkee siirtovuorossa olevan pelaajan kaukaakin.

Asetusten osalta DGT:ssä on huomattavasti enemmän säätöjä ja muistipaikkoja itse asetetuille ajoille. Harrastumattomalle kirjo on ensi alkuunsa jopa hämmentävä, siinä missä Leapin vähät asetukset omaksuu nopeasti. Hieman yllättäen DGT:ssä ei ole suoraan valmista asetusta FIDE:n 15 min + 10 s -ajastukselle, kun taas Leapissa se on, sekä mukavana ekstrana Suomessa tyypillinen 20 min + 10 s. Kyseessä saattaa olla kellon ilmestymisen jälkeen tullut sääntömuutos, mene ja tiedä. Halvempi Leap osasi piipata, mutta KK9908:sta en sellaista säätöä löytänyt – ajan loppuminen näytetään lipulla. Kolmetonnisen saa piippaamaan, mutta se piippailee ehkä liiankin innokkaasti jo viimeisillä sekunneilla eikä vasta ajan kokonaan loputtua.

Kumpi parempi? Säätäjälle DGT tarjoaa enemmän viriteltävää, minkä lisäksi se soveltuu muihinkin peleihin kuin shakkiin, ja onhan sillä hyvää auraa huippukilpailujen vakiokellona. Kolmetonninen toimii DGT:n kalliiden digilautojen kanssa, minkä lisäksi sille on saatavissa “digiperä”, jolla purkki muuttuu itsenäiseksi shakkitietokoneeksi. Massiivinen hintaero puhuu kuitenkin Leapin puolesta, eikä selkeämpi näyttökään mikään merkityksetön juttu ole. Tavalliseen kotipelailuun riittää käytännössä hyvin jopa paljon edullisempi PQ9907S, joka osaa viipeen ja inkrementin eli bonuksen.

Add comment December 25th, 2018

Kirjallisuuskatsaus

Niin paljon kuin netistä löytyykin kaikenlaista, on hyvä shakkikirja edelleen asiallista luettavaa: sisältö muodostaa kokonaisuuden ja etenkin työmatkoilla on kätevämpi lukea paperista kirjaa kuin tihrustaa kännykän näyttöä ja googlata lisää lukemistoa. Tänä vuonna olen ehtinyt käydä läpi seuraavat opukset:

  • Aleksander Kostyev: From Beginner to Expert in 40 Lessons. Kuuleman mukaan neukkulaisen shakkiopetuksen klassikko, ja onhan siinä monenlaista. Siirtosarjoja on kohtuudella, joten tätä pystyi jokseenkin lukemaan työmatkoillakin hiukan pinnistämällä. Aiheet ovat hyödyllisiä, mutta myös sekalaisia – kokonaiskuva ei ainakaan itselleni oikein auennut.
  • James Eade: Shakinpelaajan käsikirja. Varsin visuaalinen pläjäys, joka sopii erityisen hyvin metrossa ja sporassa kahlattavaksi. 3D-tyyli ei häiritse liikaa, mutta ei siitä varsinaista hyötyäkään ole. Skaala on tässä poikkeuksellisen laaja, kun alkeista edetään (jokseenkin ylimalkaisesti) edistyneisiin asioihin samoissa kansissa.
  • Michael Basman: Nuorten shakkiopas. Värikäs nuorille aloittelijoille suunnattu kuvakirja, jossa päästään taktiikan alkeisiin asti, mutta ei sitten sen pidemmälle. Ensimmäiseksi kirjaksi, mutta ei sen enempää.
  • Paul Keres & Aleksander Kotov: Taito voittaa shakissa. Suomessa ahkeraan tavattu pikku klassikko, joka soveltuu hiukan edistyneemmälle lukijalle. Etenkin strategiaa käsitellään paljon, mutta pitkiä siirtosarjoja on niin hurjasti, ettei kirja oikein sovellu työmatkoille, vaan vaatii laudan kylkeensä.
  • Richard James: Shakkikirja. Lähtee perusteista ja etenee perustaktiikkaan ja -strategiaan asti. Suunnattu etenkin lapsille ja nuorille, mutta vaatinee käytännössä aikuisen avuksi – toisaalta tätä voi lukea ihan hyvin ikäihminenkin, kun tyyli ei ole mitään lässytystä.
  • Sabrina Chevannes: Shakin kiehtova maailma. Lastenkirja, joka kävi ainakin meillä hyvin nopeasti pieneksi. Alkeita käydään läpi pitkän kaavan kautta hassujen dialogien muodossa, mutta lopulta sisältöä ei ole ihan kauheasti, ja muka helpottavat horinat saattavat jopa häiritä oppimista.

Seuraavaksi lukemista odottavat kotimainen, Mika Karttusen kirjoittama 2000-luvun shakkistrategia, Murray Chandlerin Chess Tactics for Kids, sekä siirtonotaatiota vilisevä Gideon Ståhlbergin vanha Shakki alusta pitäen, joka tosin saattaa mennä kohtuullisen kursorisella selailulla.

Jo näistäkin opuksista hahmottuu kaksi kategoriaa: aloittelijoiden peruspläjäykset ja edistyneempien yleisteokset. Noviisien kirjoja on turha haalia kasapäin, sillä nappien liikuttelun oppii yhdestäkin (tai sitten lukee vain tämän netistä), minkä jälkeen teoksen hyödyllisyys lähenee nollaa. Edistyneemmät yleisteokset kestävät useampia lukukertoja, sillä niistä tuntuu aina aukenevan ainakin jotain uutta. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten erilaisiin avauksiin ja puolustuksiin keskittyneet erikoiskirjat, joita on melkoinen määrä. Toistaiseksi avaustietouteen on saanut riittää netin tarjonta, mutta katsotaan nyt sitten. Neljänneksi “genreksi” voisi laskea shakkihistorian, jota löytyy toki runsaasti maailmanmestareista ja muista suurista nimistä, mutta pieninä kustanteina vaikkapa ihan kotimaisistakin hahmoista.

Add comment December 19th, 2018

En Garde!

Lisää roinaa saapuu shakkiaiheiseen roinakasaan. Tällä erää reilulla kolmella kympillä Huudosta bongattu kunnianarvoisa UMF Ruhla Garde. Garden vaaleammat kellot ovat niitä tunnetumpia ja yleisempiä malleja, mutta 1960-luvulla tekivät myös tällaista ruskeaa, jossa on vaaleampi koristelista. Kuten Ostalgien kuvista näkyy, kello oli käytössä jo shakkiolympialaisissa 1960, jossa sillä pelasivat menemään mm. Fischer ja Tal.

Tämä yksilö saapui valitettavasti harvinaisen piestyssä kunnossa, kuten ehkä sopi olettaakin aktiivikäytössä olleelta 50-vuotiaalta. Toinen takalevy puuttui, lakkauksessa oli tummempia ja vaaleampia kohtia, vasen kello kävi liian nopeasti, nurkasta oli lohjennut pala, toinen merkkilippu oli vinossa, yksi ruuvi puuttui, takalevyjen nauloista puuttui puolet, hopeanvärinen koristereunus oli lohkeillut jne. Eli ei kun kunnostamaan.

Puupinta kaunistui vaseliinilla, toisen takalevyn värkkäsin Pringles-purkin metallisesta pohjasta(!) – tämä tosin vaihtuu, jos löydän jostain aidon kannen, viisarit sai synkkaan nostamalla tuntiviisarin kauluksesta ylös, hopeamaalin lohkeamiin laitoin hopeatussia, lippu suoristui sormin vääntämällä ja nauloiksi sopivat katkaistut metallipäiset nuppineulat. Lohkeamalle en ruvennut tekemään ainakaan toistaiseksi mitään, koska siitä tuskin tulisi kovin siisti, ja onhan se osa kellon väkivaltaista historiaa. Ruttuun väännettyä vauhtipyörän jousta suoristamalla vasen kellokin käy riittävän hyvin aikaa (ennen edisti tunnissa minuutin, nyt ehkäpä kymmenisen sekuntia).

Add comment November 28th, 2018

Koskien shakkilautojen mittasuhteita

Shakki-innostuksen alkuvaiheessa vajaa vuosi sitten tuumin, etten rupea hankkimaan turhaa krääsää, vaan keskityn itse pelaamiseen: painotetut klubinapit ja niille sopiva lauta. Olisi tietysti pitänyt arvata, ettei päätös kauan pidä, sillä shakkitarvikkeet ovat itsessään mielenkiintoisia erilaisine tyyleineen, väreineen, käyttökohteineen, design-ratkaisuineen jne. Tähän mennessä lautoja ja nappisettejä on jo kumpiakin varmaan kymmenen, joiden lisäksi mukaan on lipsahtanut muutama shakkikello.

Pelattavuuteen vaikuttavat tietysti muotoilun selkeys sekä mahdollinen painotus, mutta ostopuuhissa tärkein parametri on nappuloiden koko suhteessa lautaan. FIDE:n säännöt määräävät virallisten pelivälineiden – joiden pitää olla riittävän Staunton-tyylisiä – korkeudesta seuraavaa (10 % toleransseilla):

  • Kuningas 9,5 cm
  • Daami 8,5 cm
  • Lähetti 7 cm
  • Ratsu 6 cm
  • Torni 5,5 cm
  • Sotilas 5 cm

Pohjan läpimitan tulee lisäksi olla 40–50 % korkeudesta, mikä on hyvä nyrkkisääntö ihan kotipelailuunkin – etenkin halvat kevytpuiset napit ovat raivostuttavan kiikkeriä paitsi materiaalinsa, myös aivan liian korkeiden mittasuhteiden vuoksi. FIDE:n mukaan ruutujen koon pitää olla 5–6 cm, joten minimissäänkin virallinen lauta on vähintään 40 cm leveä. Laudan pitää olla lisäksi jäykkää materiaalia, joten muuten kätevät vinyylilärpät eivät käy, jollei niitä sitten liimaa pöytään. Neljän sotilaan pitäisi mahtua ruutuun, mikä tekee laudasta esteettisesti aika väljän näköisen, mutta toisaalta helpottaa itse pelaamista, kun napit eivät törmäile jatkuvasti toisiinsa.

Harvalla lienee tarvetta noudattaa FIDE:n sääntöjä pilkuntarkasti kotonaan, mutta kuten yltäkin jo ilmenee, niissä on järkevää ajattelua takana: napit eivät saa kaatuilla, niiden pitää olla selkeitä, eikä lauta saa olla täyteen ahdettu. Useissa kaupan seteissä ruudut ovat nappuloille turhan pieniä, mikä lisää kaatuilua. Kuninkaan pohjan ja ruutujen keskinäisestä suhteesta FIDE ei sano suoraan mitään, vaikka moisen lukeman voi suuntaa-antavasti toki edellisen perusteella laskeakin. Joidenkin näkemieni nyrkkisääntöjen mukaan kuninkaan pohjan tulisi olla 75 % ruudun leveydestä, mikä kuitenkin käytännössä tuottaa aika ahtaan lopputuloksen, joten sitä voisi pitää pikemminkin ylärajana kuin optimina. Reilu 60 % näyttää omaan silmääni hyvältä, riippuen toki nappuloista.

Mitään yleispäteviä ohjeita on vaikea noudattaa siksikin, että nappien tyylit ovat kovin erilaisia ihan pelkkien Stauntonienkin kesken. Tanakat pelivälineet vaativat enemmän avaruutta ympärilleen kuin sirot: pelailen yleensä muovisilla klubinapeilla (Ikean pahvipöytään teippaamillani) 52 mm ruuduilla, mutta samaisella laudalla punkerot puunapit näyttivät huonoilta. Sikäli kannattaa mennä nappulat edellä ja hankkia lauta vasta eri laudoilla mallaamisen jälkeen; liian pienet tai isot ruudut eivät tee oikeutta kalliille hienoille napeille. Alla (epä)onnistuneita yhdistelmiä omasta kuvakokoelmasta:

Add comment November 8th, 2018

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet