Vilkaisu vuoteen 2018

Uusi vuosi toi näemmä mukanaan myös uuden, täysin erilaisen WordPressin editorin: katsotaanpa, miten tällä yrittely sujuu. Joka tapauksessa on taas jo lähes perinteisen vuosikatsauksen aika, kun kalenteri näyttää kahtatuhatta ja yhdeksäätoista.

Päällimmäinen fiilis viime vuodesta on kiireessä ja puolivillaisesti tekeminen. Työajan puolittaminen Aallon lehtoraatin ja TY:n tutkijatohtorin pestin välillä osoittautui vielä odotettuakin hankalammaksi, ja kärsijänä on saanut olla etenkin jälkimmäinen. Tutkimustöillä kun on harvoin tulenpalava kiire ja pakko, toisin kuin koulutusohjelman lukuisilla vuosittaisilla prosesseilla (joiden päälle hallinnosta satelee tietysti kaikenlaista muuta tasaiseen tahtiin).

Töitä ja tutkimusta

Opetushommista ei ole paljonkaan kerrottavaa: kurssit pyörivät, hallinto jauhaa, sähköposti laulaa, ja kokouksia ym. kissanristiäisiä olisi enemmän kuin mihin kohtuudella jaksaa osallistua. Monen vuoden odottelun jälkeen Taik siirtyi lopulta uuteen rakennukseensa, joka on vielä hahmottumaton sekä aika epäkäytännöllinen, mutta ollaanpa sentään jälleen saman katon alla. Toisessa päässä sijaitseva kauppakeskus ravintoloineen elävöittää paikkaa ja helpottaa päivittäistä elämää. Suurimpana plussana itselleni on tietysti mainittava metroasema, joka on nopeuttanut työmatkaa ja poistanut yhden vaihdon kokonaan.

Sain viime vuonna kaiken muun sivussa kasaan peräti 15 opintopistettä pedagogisia opintoja, joten jäljellä on enää yksi kurssi, opetusharjoittelu. Sen jälkeen plakkarissa pitäisi olla Aallon 25 nopan laajuinen pedagoginen kokonaisuus, jota enempää ainakaan tuolla ei vaadittane. Kursseista on ollut hyötyä jossain määrin oman opetuksen tukena ja eritoten siksi, että on tullut tavattua paljon muita opettajia. Silti ei käy kiistäminen, että kasvatustiede tuntuu kuivalta aiheelta. Osa puuduttavuudesta selittyy ihan suomen kielen ominaisuuksillakin, kun pedagogiikkaa käsittelevä teksti on suunnilleen tällaista: “Oppijan oppiminen ja opettajan opettajuus opetusmenetelmien oppimisstrategiassa opettaa opiskelijan oppimistyylin oppivelvollisuutta.”

Tutkimusta syntyi vähemmän kuin toivoin, ja hitaiden toimitusprosessien takia paprut, kuten tekstitaide- ja länkkäripeliartikkeli, ilmestynevät vasta ensi vuonna. Tänä vuonna sentään pihalle ehtivät Suomen varhaisia pelikilpailuja käsittelevä pläjäys sekä vaivalla väännetty Replay-kirja-arvio. Graffathonissa tuli pyörähdettyä kertomassa demotyökalujen historiasta.

Retroa ja skenetystä

Aika heikkoa, muttei sentään ihan olematonta tällä saralla. Kuten CSDb:stä näkyy, tein lähinnä satunnaista PETSCII-grafiikkaa kuusneloselle. Uutena aluevaltauksena olin mukana järjestämässä konkarien kanssa PETSCII-levynkansikilpailua, joka liittyi Suomen pelimuseon levynkansinäyttelyyn. Kyhästin yhden kannen kokeeksi itsekin, mutta ehkäpä juuri tämä ei ole se minun omin alueeni. Editorini kehitys on ollut hieman jäissä – edelleen – mutta ahkerat artistit ovat taas vääntäneet sillä monenlaista hienoa vuoden mittaan.

Kaapit ovat sen verran täynnä kaikenlaista (joutilasta) retrotietskaa, ettei niitä voi enää suurelti haalia; parempi olisi pistää nykyisetkin edes satunnaiseen käyttöön. Kuusneloseen keskittyminen on tapahtunut hieman vahingossa, mutta onhan se itsellenikin nostalginen laite, minkä lisäksi harrastajayhteisö on useimpiin muihin verrattuna hyvin aktiivinen.

Skenetykseksi voinee jossain määrin laskea myös tiimin serverin, kamelin, päivityksen, joka ei ollut kenties hauskinta kesälomanviettoa, mutta jonkun sekin piti tehdä. Uusi pönttö tuntuu nyt puksuttavan vakaasti, tilaa on hulppeasti, ja webasivut latautuvat pikavauhtia. Toivon silti, ettei moiseen perkeleelliseen savottaan tarvi taas muutamaan vuoteen ryhtyä.

шахматы

Kuten lukijat ovat varmaan huomanneet, shakki nielaisi ison osan vuoden 2018 harrastustunneista. Palaan aiheeseen pidemmän kaavan kautta myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa on todettava, että oppii sitä vielä aikuisenakin. Vuosi sitten en osannut edes sääntöjä kunnolla ja nyt olen jo räpiköinyt melko urhoollisesti huomattavasti kovempitasoisia pelaajia vastaan ihan oikeissa kisoissa. Perheen varsinainen lahjakkuus on kylläkin poitsu, mutta siitäkin aiheesta lisää tuonnempana.

Säännöt, strategia, taktiikka ym. ovat vuosisataisesta pelistä vain eräitä ulottuvuuksia. Näin aikuisena ja historiaan(kin) suuntautuneena paljon kiinnostavaa on löytynyt myös shakin historiasta, kulttuurista ja tietysti ihastuttavista pelivälineistä eri tyyleineen, käyttötarkoituksineen ja muotoiluratkaisuineen. Näistä asioista ei välttämättä ole tietoa edes aktiivisilla pelaajilla – olen turhaan koittanut kysellä senioreilta esimerkiksi suomalaisten shakkinappien alkuperästä.

Elävää kuvaa

Scifi ja länkkärit dominoivat edelleen vuoden genrevalikoimaa. Mitään suuria uusia Western-helmiä ei tainnut oikeastaan tulla vastaan, mutta Shalako oli ainakin odottamaton kummajainen roolituksensa vuoksi, minkä lisäksi Into the Badlands ilahdutti happolänkkärien ystävää. Uuden koulun tuotoksista Hostiles oli kelpo, jos nyt ei klassikkosarjaa, ja The Ballad of Lefty Brown rosoisessa realismissaan ehdottomasti parhaasta päästä. Kaikenlaista kuraakin tuli sitten katseltua toki ajanvietteeksi. Tuttuun tapaan pyörivät myös länkkärimaratonit, joita oli jälleen kaksi – osallistujamäärä molemmissa harvinaisen korkea, joten traditio saanee jatkua 2019.

Kahta intressiä yhdistellen tulin katselleeksi myös kolmisenkymmentä shakkileffaa. Urakointi ei ollut aivan pelkkää viihdettäkään, vaan näistä on tarkoitus ammentaa johonkin, vielä tuntemattomaan tutkimukseen ainakin taustatietoa. Shakki ei sinänsä ole mikään genre, mutta yllättävän paljon siitäkin on tehty elokuvia, puhumattakaan satunnaisempien esiintymisien määrästä. Harvempi näistäkään on mikään merkkiteos, mutta itselleni kärkikastia edustivat The Dark Horse sekä The Luzhin Defense.

Add comment January 7th, 2019

Kaksi kelloa

Perheessä on ilmeisesti oltu kiltteinä tänä vuonna, kun Joulupukki kuskasi reessään peräti kaksi digitaalista shakkikelloa: itselleni DGT 3000 LE:n ja poitsulle Leap KK9908:n. Aiemmin hihaan oli jo tarttunut kolme analogiveiviä sekä Leap PQ9907S, joten eiköhän näitä ala olla jo ihan riittävästi tämän talouden tarpeisiin. Noh, ainakin tuli nyt sanottua ääneen tällainen hurskas toive.

Kansainvälinen shakkiliitto FIDE on näyttänyt olevan jokseenkin naimisissa DGT:n kanssa, sillä käytetäänhän kaikissa huippukisoissa käytännössä DGT:n digilautoja sekä kelloja. Lisäksi virallisesti hyväksyttyjen kellojen luettelo on ollut perinteisesti saman firman dominoima. Nyt kuitenkin puhaltavat uudet tuulet, kun halpiskellojen valmistajaksi profiloitunut kiinalainen Leap on saanut listalle tuoreimman yritelmänsä, KK9908:n, jossa on kaikki FIDE:n viralliset pelimuodot tuettuna.

DGT 3000 on lippulaivamalli, jolla on sen mukainen hinta. Itse sain tämän kappaleen poikkeuksellisen edullisesti 60 eurolla, vaikka puunvärinen “Limited Edition” on yleensä vähän kalliimpi kuin tavallinen punainen. Huomattavasti vanhempi DGT 2010 maksaa vain kympin vähemmän, joten sen hankkimiseen ei ole oikein perusteita. Leapia myydään hyvinkin vaihtelevin hinnoin siellä täällä, mutta yleensä se jää alle puoleen kolmetonnisen hinnasta. Kiinalainen myi Leapia eBayllä posteineen noin 23 euroon, mikä on erittäin hyvä hinta (suunnilleen kaksinkertainen PQ9907S:ään verrattuna).

Ulkoasultaan kellot ovat varsin erilaiset: Leap aavistuksen lelumainen ja kooltaan pieni, DGT laatikkomaisen jyhkeä, tosin sittenkin muovisen kevyt. Kummatkin istuvat pöydällä kumijaloillaan tukevasti, DGT jämäkämmin. Leapin näyttö on pienempi ja sisältää huomattavasti vähemmän tietoa, kun taas DGT:ssä on yhtä sun toista laskuria, moodinumeroa ja lumihiutaletta(!). Hieman yllättäen kiinakellon (noh, Kiinassahan nämä molemmat toki on valmistettu) näyttö on selvästi kontrastisempi ja erottuvampi etenkin hämärässä valaistuksessa. DGT:n keinu on tarkempi eikä jää vahingossa keskiasentoon, mutta vaikuttaa olevan hiukan ohutta muovia. KK9908:n keinu on parempi kuin PQ9907S:ssä ja varsin tukeva. Mukavana yksityiskohtana kiikun punainen “kaulus”, josta näkee siirtovuorossa olevan pelaajan kaukaakin.

Asetusten osalta DGT:ssä on huomattavasti enemmän säätöjä ja muistipaikkoja itse asetetuille ajoille. Harrastumattomalle kirjo on ensi alkuunsa jopa hämmentävä, siinä missä Leapin vähät asetukset omaksuu nopeasti. Hieman yllättäen DGT:ssä ei ole suoraan valmista asetusta FIDE:n 15 min + 10 s -ajastukselle, kun taas Leapissa se on, sekä mukavana ekstrana Suomessa tyypillinen 20 min + 10 s. Kyseessä saattaa olla kellon ilmestymisen jälkeen tullut sääntömuutos, mene ja tiedä. Halvempi Leap osasi piipata, mutta KK9908:sta en sellaista säätöä löytänyt – ajan loppuminen näytetään lipulla. Kolmetonnisen saa piippaamaan, mutta se piippailee ehkä liiankin innokkaasti jo viimeisillä sekunneilla eikä vasta ajan kokonaan loputtua.

Kumpi parempi? Säätäjälle DGT tarjoaa enemmän viriteltävää, minkä lisäksi se soveltuu muihinkin peleihin kuin shakkiin, ja onhan sillä hyvää auraa huippukilpailujen vakiokellona. Kolmetonninen toimii DGT:n kalliiden digilautojen kanssa, minkä lisäksi sille on saatavissa “digiperä”, jolla purkki muuttuu itsenäiseksi shakkitietokoneeksi. Massiivinen hintaero puhuu kuitenkin Leapin puolesta, eikä selkeämpi näyttökään mikään merkityksetön juttu ole. Tavalliseen kotipelailuun riittää käytännössä hyvin jopa paljon edullisempi PQ9907S, joka osaa viipeen ja inkrementin eli bonuksen.

Add comment December 25th, 2018

Kirjallisuuskatsaus

Niin paljon kuin netistä löytyykin kaikenlaista, on hyvä shakkikirja edelleen asiallista luettavaa: sisältö muodostaa kokonaisuuden ja etenkin työmatkoilla on kätevämpi lukea paperista kirjaa kuin tihrustaa kännykän näyttöä ja googlata lisää lukemistoa. Tänä vuonna olen ehtinyt käydä läpi seuraavat opukset:

  • Aleksander Kostyev: From Beginner to Expert in 40 Lessons. Kuuleman mukaan neukkulaisen shakkiopetuksen klassikko, ja onhan siinä monenlaista. Siirtosarjoja on kohtuudella, joten tätä pystyi jokseenkin lukemaan työmatkoillakin hiukan pinnistämällä. Aiheet ovat hyödyllisiä, mutta myös sekalaisia – kokonaiskuva ei ainakaan itselleni oikein auennut.
  • James Eade: Shakinpelaajan käsikirja. Varsin visuaalinen pläjäys, joka sopii erityisen hyvin metrossa ja sporassa kahlattavaksi. 3D-tyyli ei häiritse liikaa, mutta ei siitä varsinaista hyötyäkään ole. Skaala on tässä poikkeuksellisen laaja, kun alkeista edetään (jokseenkin ylimalkaisesti) edistyneisiin asioihin samoissa kansissa.
  • Michael Basman: Nuorten shakkiopas. Värikäs nuorille aloittelijoille suunnattu kuvakirja, jossa päästään taktiikan alkeisiin asti, mutta ei sitten sen pidemmälle. Ensimmäiseksi kirjaksi, mutta ei sen enempää.
  • Paul Keres & Aleksander Kotov: Taito voittaa shakissa. Suomessa ahkeraan tavattu pikku klassikko, joka soveltuu hiukan edistyneemmälle lukijalle. Etenkin strategiaa käsitellään paljon, mutta pitkiä siirtosarjoja on niin hurjasti, ettei kirja oikein sovellu työmatkoille, vaan vaatii laudan kylkeensä.
  • Richard James: Shakkikirja. Lähtee perusteista ja etenee perustaktiikkaan ja -strategiaan asti. Suunnattu etenkin lapsille ja nuorille, mutta vaatinee käytännössä aikuisen avuksi – toisaalta tätä voi lukea ihan hyvin ikäihminenkin, kun tyyli ei ole mitään lässytystä.
  • Sabrina Chevannes: Shakin kiehtova maailma. Lastenkirja, joka kävi ainakin meillä hyvin nopeasti pieneksi. Alkeita käydään läpi pitkän kaavan kautta hassujen dialogien muodossa, mutta lopulta sisältöä ei ole ihan kauheasti, ja muka helpottavat horinat saattavat jopa häiritä oppimista.

Seuraavaksi lukemista odottavat kotimainen, Mika Karttusen kirjoittama 2000-luvun shakkistrategia, Murray Chandlerin Chess Tactics for Kids, sekä siirtonotaatiota vilisevä Gideon Ståhlbergin vanha Shakki alusta pitäen, joka tosin saattaa mennä kohtuullisen kursorisella selailulla.

Jo näistäkin opuksista hahmottuu kaksi kategoriaa: aloittelijoiden peruspläjäykset ja edistyneempien yleisteokset. Noviisien kirjoja on turha haalia kasapäin, sillä nappien liikuttelun oppii yhdestäkin (tai sitten lukee vain tämän netistä), minkä jälkeen teoksen hyödyllisyys lähenee nollaa. Edistyneemmät yleisteokset kestävät useampia lukukertoja, sillä niistä tuntuu aina aukenevan ainakin jotain uutta. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten erilaisiin avauksiin ja puolustuksiin keskittyneet erikoiskirjat, joita on melkoinen määrä. Toistaiseksi avaustietouteen on saanut riittää netin tarjonta, mutta katsotaan nyt sitten. Neljänneksi “genreksi” voisi laskea shakkihistorian, jota löytyy toki runsaasti maailmanmestareista ja muista suurista nimistä, mutta pieninä kustanteina vaikkapa ihan kotimaisistakin hahmoista.

Add comment December 19th, 2018

En Garde!

Lisää roinaa saapuu shakkiaiheiseen roinakasaan. Tällä erää reilulla kolmella kympillä Huudosta bongattu kunnianarvoisa UMF Ruhla Garde. Garden vaaleammat kellot ovat niitä tunnetumpia ja yleisempiä malleja, mutta 1960-luvulla tekivät myös tällaista ruskeaa, jossa on vaaleampi koristelista. Kuten Ostalgien kuvista näkyy, kello oli käytössä jo shakkiolympialaisissa 1960, jossa sillä pelasivat menemään mm. Fischer ja Tal.

Tämä yksilö saapui valitettavasti harvinaisen piestyssä kunnossa, kuten ehkä sopi olettaakin aktiivikäytössä olleelta 50-vuotiaalta. Toinen takalevy puuttui, lakkauksessa oli tummempia ja vaaleampia kohtia, vasen kello kävi liian nopeasti, nurkasta oli lohjennut pala, toinen merkkilippu oli vinossa, yksi ruuvi puuttui, takalevyjen nauloista puuttui puolet, hopeanvärinen koristereunus oli lohkeillut jne. Eli ei kun kunnostamaan.

Puupinta kaunistui vaseliinilla, toisen takalevyn värkkäsin Pringles-purkin metallisesta pohjasta(!) – tämä tosin vaihtuu, jos löydän jostain aidon kannen, viisarit sai synkkaan nostamalla tuntiviisarin kauluksesta ylös, hopeamaalin lohkeamiin laitoin hopeatussia, lippu suoristui sormin vääntämällä ja nauloiksi sopivat katkaistut metallipäiset nuppineulat. Lohkeamalle en ruvennut tekemään ainakaan toistaiseksi mitään, koska siitä tuskin tulisi kovin siisti, ja onhan se osa kellon väkivaltaista historiaa. Ruttuun väännettyä vauhtipyörän jousta suoristamalla vasen kellokin käy riittävän hyvin aikaa (ennen edisti tunnissa minuutin, nyt ehkäpä kymmenisen sekuntia).

Add comment November 28th, 2018

Koskien shakkilautojen mittasuhteita

Shakki-innostuksen alkuvaiheessa vajaa vuosi sitten tuumin, etten rupea hankkimaan turhaa krääsää, vaan keskityn itse pelaamiseen: painotetut klubinapit ja niille sopiva lauta. Olisi tietysti pitänyt arvata, ettei päätös kauan pidä, sillä shakkitarvikkeet ovat itsessään mielenkiintoisia erilaisine tyyleineen, väreineen, käyttökohteineen, design-ratkaisuineen jne. Tähän mennessä lautoja ja nappisettejä on jo kumpiakin varmaan kymmenen, joiden lisäksi mukaan on lipsahtanut muutama shakkikello.

Pelattavuuteen vaikuttavat tietysti muotoilun selkeys sekä mahdollinen painotus, mutta ostopuuhissa tärkein parametri on nappuloiden koko suhteessa lautaan. FIDE:n säännöt määräävät virallisten pelivälineiden – joiden pitää olla riittävän Staunton-tyylisiä – korkeudesta seuraavaa (10 % toleransseilla):

  • Kuningas 9,5 cm
  • Daami 8,5 cm
  • Lähetti 7 cm
  • Ratsu 6 cm
  • Torni 5,5 cm
  • Sotilas 5 cm

Pohjan läpimitan tulee lisäksi olla 40–50 % korkeudesta, mikä on hyvä nyrkkisääntö ihan kotipelailuunkin – etenkin halvat kevytpuiset napit ovat raivostuttavan kiikkeriä paitsi materiaalinsa, myös aivan liian korkeiden mittasuhteiden vuoksi. FIDE:n mukaan ruutujen koon pitää olla 5–6 cm, joten minimissäänkin virallinen lauta on vähintään 40 cm leveä. Laudan pitää olla lisäksi jäykkää materiaalia, joten muuten kätevät vinyylilärpät eivät käy, jollei niitä sitten liimaa pöytään. Neljän sotilaan pitäisi mahtua ruutuun, mikä tekee laudasta esteettisesti aika väljän näköisen, mutta toisaalta helpottaa itse pelaamista, kun napit eivät törmäile jatkuvasti toisiinsa.

Harvalla lienee tarvetta noudattaa FIDE:n sääntöjä pilkuntarkasti kotonaan, mutta kuten yltäkin jo ilmenee, niissä on järkevää ajattelua takana: napit eivät saa kaatuilla, niiden pitää olla selkeitä, eikä lauta saa olla täyteen ahdettu. Useissa kaupan seteissä ruudut ovat nappuloille turhan pieniä, mikä lisää kaatuilua. Kuninkaan pohjan ja ruutujen keskinäisestä suhteesta FIDE ei sano suoraan mitään, vaikka moisen lukeman voi suuntaa-antavasti toki edellisen perusteella laskeakin. Joidenkin näkemieni nyrkkisääntöjen mukaan kuninkaan pohjan tulisi olla 75 % ruudun leveydestä, mikä kuitenkin käytännössä tuottaa aika ahtaan lopputuloksen, joten sitä voisi pitää pikemminkin ylärajana kuin optimina. Reilu 60 % näyttää omaan silmääni hyvältä, riippuen toki nappuloista.

Mitään yleispäteviä ohjeita on vaikea noudattaa siksikin, että nappien tyylit ovat kovin erilaisia ihan pelkkien Stauntonienkin kesken. Tanakat pelivälineet vaativat enemmän avaruutta ympärilleen kuin sirot: pelailen yleensä muovisilla klubinapeilla (Ikean pahvipöytään teippaamillani) 52 mm ruuduilla, mutta samaisella laudalla punkerot puunapit näyttivät huonoilta. Sikäli kannattaa mennä nappulat edellä ja hankkia lauta vasta eri laudoilla mallaamisen jälkeen; liian pienet tai isot ruudut eivät tee oikeutta kalliille hienoille napeille. Alla (epä)onnistuneita yhdistelmiä omasta kuvakokoelmasta:

Add comment November 8th, 2018

Jesarin Jamekset

Tällä kertaa aiheena Jesse James -elokuvat. JJ on ratsastanut, ryöstänyt ja tullut ammutuksi selkään monet kerrat valkokankaalla, minkä lisäksi hän on pyörähtänyt sivuhahmona muissakin elokuvissa. Otin nämä tekeleet jossain vaiheessa pikku projektiksi, joten kattavuus valtavirran isojen filkkojen osalta pitäisi olla jo kohtuullisen hyvä:

  • Jesse James (1939). Puhtoiset maalaispojat ajautuvat lain väärälle puolelle, kun paha rautatie vainoaa farmia, voi voi. Frank Jamesina itse Henry Fonda.
  • The Return of Frank James (1940). Kah, tämähän oli peräti Fritz Langin ohjaama (mitä voi olla kylläkin itse leffasta vaikea huomata). Ainakin henkinen jatko-osa edelliselle, hyvin kuvitteellisella kostomatkalla Frankina edelleen Henry Fonda.
  • Jesse James’ Women (1954). Hiukan hölmössä pläjäyksessä Jesse lähinnä seikkailee menemään ja jahtaa naisia.
  • A Time for Dying (1969). Budd Boetticherin viimeinen länkkäri ei ole äijän uran parhaita, vaan pikemminkin sekava. Audie Murphy vilahtaa tyylikkäänä herrasmies-JJ:nä viimeisessä roolissaan.
  • The Great Northfield Minnesota Raid (1972). Westernin kultakaudelta saapuu tämän katsauksen happoisin teos. Teknologian esiinmarssia, shamanismia ja baseballia. Jesse itse on kaikkea muuta kuin symppis, eikä oikeastaan edes pääosassa.
  • The Long Riders (1980). Tässä ihan ansiokkaassa leffassa on muuten 70-lukulaisten länkkärien rosoa, mutta itse JJ on kovin oikeudenmukainen ja etäinen. Kuriositeettina elokuvassa veljeksiä (sekä Youngerit että Jamekset) näyttelevät oikeat veljekset; Carradinejen isäukko oli puolestaan Bob Fordina The Return of Frank Jamesissa.
  • Frank and Jesse (1995). Ihan toimiva – ja helposti unohtuva – vakiosovitus aiheesta, Frank poikkeuksellisesti aika retevä naistenmies.
  • American Outlaws (2001). Jokseenkin geneerinen nykytuotos tämäkin. Poikien sotataustaa näytetään alussa paljon.
  • The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Tekijöillä on luultavasti menneet elokuvan nimi ja synopsis sekaisin. Surusilmäinen ihku (jos nyt sekopäinen) Brad Pitt Jesse James tunnelmoi pidemmän kaavan kautta. Robert Ford, oikeastaan leffan päähenkilö, oli kateellinen kilpakumppani jo hyvinkin kaukaa tämän sovituksen mukaan.

Vaikka Jesse Jamesia on kutsuttu jopa Amerikan Robin Hoodiksi, ei moiselle väitteelle ole paljon pohjaa. JJ:n saamaa ihailua voisi paremminkin verrata häjyihin; ylpeyttä ja rohkeutta nousta systeemiä vastaan. Taustalla vaikuttivat myös sisällissodan kaunat, joiden valossa nuoret kriminaalit profiloituivat eräänlaisiksi Etelän kapinan työnjatkajiksi. Faktatiedon pohjalta James–Younger-kopla on ollut viime kädessä täyttä paskasakkia: sotarikollisia, ryöstäjiä sekä murhaajia. Tehoton oikeuslaitos ei saanut (henkiin jääneitä) retkuja koskaan kunnolla vastuuseen teoistaan, joten “pelkuri” Robert Ford oli oikeastaan ihan hyvällä asialla.

Jesse James -elokuvia on tehty tasaisesti jo yli sadan vuoden ajan, joten virta tuskin katkeaa aivan lähiaikoina. Paitsi päähenkilöstä, kertovat teokset myös omasta ajastaan: sovinnaisuussäännöt, tyyli, tekniikka ym. ovat muuttuneet hurjasti, vaikka periaatteessa samaa tarinaa toistetaankin. Fiftarille saakka meno oli siistiä ja turvallisen kaavan mukaista, kultakaudella 60- ja 70-luvulla mukaan tuli likaa ja taiteellisia irtiottoja, kun taas uuden polven Jesset ovat teknisesti hyviä ja – valitettavasti – hiukan sieluttomia.

Add comment November 1st, 2018

Aloittelijaturnauksen satoa

Tammikuulla alkanut shakin opettelu kumuloitui tietyllä tavalla tänään, kun olin pelaamassa ensimmäisessä oikeassa shakkikilpailussani, Lauttasaaren suomalaisen shakkikerhon aloittelijaturnauksessa. Ilmoittautumisten perusteella näytti pitkään siltä, että skabasta tulee pieni ja kotoisa, mutta viime metreillä mukaan säntäsi iso määrä pelaaja lisää, etenkin kun kävi ilmi, että myös alle 16-vuotiaat saavat osallistua. Otin siten viime hetkellä poitsunkin mukaan harjoitusta saamaan, vaikka kuusivuotiaalle seura olikin vielä melko kovaa.

Oma tulokseni viidestä pelistä oli kaksi voittoa, kaksi tasapeliä (toinen ansaitsematon, toinen taas vähän löysästi tarjoamani) sekä yksi tappio – eikä sekään mikään selkäsauna. Näistä kertyi kolme pistettä, jolla lohkesi jaettu seitsemäs tila 24 pelaajan joukossa. Oikeastaan varsin mukava sijoitus, kun en kärkikahinoissa edes kuvitellut olevani, ja harjoitusta sekä kisakokemusta on plakkarissa vielä niukasti. Ihan kaikkia osallistujia ei voinut hyvällä tahdollakaan tituleerata aloittelijoiksi, vaan pikemminkin pitkään veivanneiksi aktiiviharrastajiksi, joilta kuitenkin puuttui vahvuusluku. Tarkemmat tulokset täällä. Harmillisesti en tullut näpsineeksi kuvia tästä pelaajauran merkkipaalusta, mutta seuran blogin pikku kuvassa sentään satuin etualalle.

Add comment October 20th, 2018

Maailman Ensimmäinen!

Jos jotain olen tutkimuksen parissa oppinut, niin sen, että minkään asian kutsuminen ensimmäiseksi on vaarallista. Ensinnäkin on aina mahdollista, että myöhemmin löytyy joku vielä aikaisempi, tuntematon edeltäjä, jolloin väite muuttuu virheelliseksi. Toisekseen jonkin asian “ensimmäisyys” on usein pikemminkin määrittely- kuin faktakysymys. Tähän asiaan törmäsin hyvin konkreettisesti etenkin kirjoittaessani varhaisista suomalaisista peleistä (Peliteollisuus-artikkeli ja Chesmac-pätkä).

Mainosmiehiä ja raflaavia juttuja etsiviä toimittajia eivät tällaiset tutkimuseettiset kysymykset tietysti juuri liikuta, eivätkä he sen puoleen yleensä ole edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita. Mistä pääsemmekin tämänkertaisen ärsyyntymiseni juurille:

Lähes kuka hyvänsä 80-luvulla kotitietokoneilla ohjelmoinut muistanee, etteivät lapsille ja aloittelijoille suunnatut ohjelmointikirjat olleet mitään harvinaisuuksia tuolloin, 30 vuotta sitten. Tunnetuimpia aikalaisia olivat Usbornen kirjat, joista on suomenkielisiäkin käännöksiä. En usko, että kirjailija itse on näiden “maailman ensimmäinen” -höpöjuttujen takana, vaan kyse on pikemminkin simppelistä myynninedistämisestä – konsulttiputiikki myy puhujia, Otava kirjoja, ja media halajaa klikkauksia.

1 comment October 12th, 2018

Levynkansia petskarina

Pelimuseon levynkansinäyttelyyn liittyvä PETSCII Disk Cover Competition päättyi juuri, ja tuttuun tapaan nepa-artistit olivat vääntäneet kilpailuun toinen toistaan komeampia ja kekseliäämpiä teosta. Vaikka työtapa olikin vapaa, niin oma edikkani oli ainoa valmiiksi tuettu, sillä sille oli valmis asetustiedosto ja pohja, jonka päälle omaa tekelettään pääsi väkertämään. Ihan kaikki graafikot eivät näemmä levynkannen ideaa ymmärtäneet, ja jokunen venytti sääntöjä oman makunsa mukaan, mutta eipä tämän mitään haudanvakavaa puurtamista pitänytkään olla.

Perinteinen levynkannen formaatti on ollut mustavalkoinen A4, joka on ollut helppo tykittää eteenpäin valokopiokoneella ilman laadun merkittävää kärsimistä. PETSCII:llä piirtäessä eräs ilmeinen haaste on se, että toinen puolisko pitää piirtää ylösalaisin, jolloin ei voi käyttää esimerkiksi normaaleja kirjaimia. Editorini pyöritys- ja peilaustoiminnot helpottavat hommaa, mutta suunnittelu on silti tärkeää. Puoliskot voi toki tehdä itsenäisinä kuvinaan, mutta hyvää karmaa ansaitsee sillä, jos kaksipuolisuutta saa jotenkin nokkelasti hyödynnettyä. Itse ainakin yritin, oma tekele We’re one, but we’re the same (Bartman grew up) alla:

Add comment October 7th, 2018

Serveriä pydeen

Kesällä meni lopultakin vaihtoon Kameli, jolla tämäkin sivu sijaitsee. Vuosikaudet kohtuudella palvellut vanha Celeron alkoi käydä jo hitaanpuoleiseksi, minkä lisäksi pahasti ryvettynyttä CentOS:ää (Centosta?) ei voinut päivittää uudempaan. Olen paremmin kotonani Debian-johdannaisten äärellä, joten samalla tarjoutui tilaisuus vaihtaa takaisin niihin, tarkemmin ottaen Ubuntu Serveriin, joka tuki uuden koneen RAIDia suoraan. Rautapäivitys oli melkoinen hyppäys, sillä nyt on alla Quadcore-Xeon ja tällainen Lenovon pöytäpalvelinpönttö (TS140):

Asentelun aloittaminen ei ollut mikään innostava projekti, sillä vuosien varrella koneelle oli kertynyt yhtä sun toista palvelua, webasivua ja tiedostoa, jotka piti tietysti mieluummin saada toimimaan uudellakin pöntöllä. Samalla vaihtui palveluntarjoaja, mistä seurasi vielä omia haasteitaan. Tässä hiukan suuntaa-antavaa työlistan mallia:

  • Käyttiksen asennus ja RAID:n konffaus
  • Käyttäjätunnusten ja -ryhmien luonti
  • Käyttäjien tiedostojen ja asetusten siirto vanhalta koneelta
  • Hakemistojen oikeuksien ja omistajien säätö
  • Julkisten tiedostojen ja webbisivujen siirto vanhalta koneelta
  • Uudelleenohjausten osoittaminen oikeaan paikkaan
  • Nimipalvelujen ja virtuaalihostien osoittaminen uudelle IP:lle
  • Sähköpostipalvelun pystytys
  • Migraatio Apachen, PHP:n ja MySQL:n paljon uudempaan versioon
  • Asetustiedostojen yleinen räpellys CentOS/Ubuntu-erojen vuoksi
  • Tietokantojen siirto
  • Automaattiset varmuuskopiot
  • Palomuuri ja Fail2ban
  • Latin-1:stä UTF-8:aan siirtyminen
  • Lukuisien softien asentelu
  • … ja vielä lisäksi yhtä sun toista, mitä ehdin jo unohtaa.

Eli melkoinen urakka, johon ei viitsi ihan vuosittain lähteä. Nyt, kun tilanne alkaa olla voiton puolella, alkaa huomata niitä hyviäkin puolia: etenkin verkkosivut latautuvat silmänräpäyksessä, siinä missä vanhalla koneella niitä joutui usein odottelemaan sekunnin pari. Uusi letku on vanhaa nopeampi, joten latailu nopeutui senkin vuoksi. Qmailin konffaushelvettiä ei todellakaan tule ikävä, ja Apt on tutumpi kuin Yum. Puhdas asennus on aina puhdas asennus, joten tietoturvakin lienee ainakin hetken paremmassa kuosissa, kun palveluista on käytössä uudemmat versiot ja vanhat lahot WordPressit siivottiin muutossa pois.

Add comment September 17th, 2018

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet