In an earlier post things first looked up and then down, after which I nearly gave up. It turned out that the SBZ simply didn’t want to wake up and at times even completely disappeared from the ALSA card list. I tried kicking it off the PCI bus and rescanning, but that wasn’t much better. At that point I pulled the card from the machine and put it in a plastic bag where other retired PCI(e) cards rot, very likely forever. But… how about removing the card before sleep and then rescanning the bus after wakeup? Let’s create the following script and place it in /lib/systemd/system-sleep:
#!/bin/sh
case "$1" in
pre)
echo 1 > /sys/bus/pci/devices/0000\:05\:00.0/remove
sleep 1
;;
post)
echo 1 > /sys/bus/pci/rescan
;;
esac
Make it executable too: chmod +x soundblaster or whatever name you used. The numbers above on line 5 will probably be wrong for your system, so find out the actual address of your SBZ with lspci. This whole ordeal looks like a dramatic thing to do, but it seems to be the only possibility to get sleep to work – contact me if you know better. After more than ten sleep/wakeup cycles I still didn’t lose sound, so the kludge just might work. If not, I’ll edit the post below (and lose my cool).
Well, of course that wasn’t quite all of it yet. It turns out that when the card reappears after the PCI bus scan, ALSA will happily have forgot all the previous settings done with Alsamixer. The defaults sound pretty awful and the headphones aren’t detected automatically, so what’s next? Luckily this one seems to be easy: configure the card as you see fit using Alsamixer (if you have a small window, note there’s a lot more settings to the right) and then run sudo alsactl store. This is for every user, which is not optimal, but as I’m not sure whether ALSA will load personal settings after wakeup at all, it’ll have to do for now.
Ikävänä yllätyksenä tyllerön koneenvaihdon jälkeen tuli se, että näytönohjain (Asus TUF Gaming GTX 1660 Super) tuotti korkeilla päivitystaajuuksilla rahinaa ja sirinää emolevyn integroidun äänipiirin ulostuloon. Ongelma ei ollut suuri ja olin luultavasti ainoa, jota se edes häiritsi, mutta kun ruvetaan tekemään, niin tehdään saman tien kunnolla. Itse olen käyttänyt jo vuosikaudet ulkoista USB-äänikorttia, mutta tässä tapauksessa se ei olisi ollut ihan optimaalinen valinta. Hetki googletusta ja Torin selailua, ja tilaukseen lähti kolmella kybällä käytetty PCIe-väyläinen Sound Blaster Z, jonka pitäisi toimiman Linuxissa ihan hyvin – foorumeilla tuli myös ongelmia vastaan, joten täysin luottavaisin mielin en ollut.
Punainen paholainen käyttöpaikassaan (jooh, unohdin ottaa kuvan ennen asennusta).
Kortissa olisi ominaisuuksia joka lähtöön, kuten optista ulostuloa, taajuuskorjausta ja tilaääntä, mutta nyt ainoa tarve oli saada kunnollista ääntä 3,5-millisestä liittimestä telkkariin sekä kuulokkeisiin. Äänärin piirilevy on peitetty sähäkän punaisella metallikuorella, minkä pitäisi estää sähkömagneettisia häiriöitä. Syytä onkin, sillä häiriköivä graffis on aivan vieressä. Erittäin tervetulleena ominaisuutena kortin perässä on standardiliitin etupaneelin äänille, jolloin kuulokkeita ei tarvi kurkotella aina koneen taakse, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Tässä ensimmäisessä versiossa mukana seurasi myös mikrofoni, jos sellaiselle tarvetta on.
Kortti kiinni ja… ei pihahdustakaan. ALSA kyllä tunnisti Saunaplasterin auliisti, joten vähintään jotain lupausta leijui ilmassa. Ääniulostuloja valitsemalla tuli ensin linjalähtöön ääntä ja lopulta kuulokeliittimeenkin. Haluttu toimintatapa oli kuitenkin se, että linjalähdöstä menisi vakiona ääni telsuun ja kuulokkeet kytkettäessä automaattisesti jälkimmäisiin ilman eri räpelllystä. Toinen ongelma oli äänen omituisen huono laatu: sointi oli kova ja luonnoton. Tällä hetkellä taloudessa ei ole Windows-pönttöpeeseetä kortin konffaamiseen, minkä lisäksi on suuri kysymysmerkki, tallentuvatko ääniasetukset kortin muistiin vai pelkästään ajuriin.
Täällähän niitä asetuksia on!
Pienen tuumailun jälkeen päätin kurkistaa Alsamixerin puolelle ja solmut rupesivat aukenemaan. Creativen äänenparannukset (eli -paskannukset) pois päältä, äänenvärisäädöksi flat ja punaisella loimottavia volumesäätöjä alaspäin, ja johan koheni äänenlaatu hurjin askelin. Oikeasta laidasta löytyi vielä kuulokkeiden automaattitunnistuksen asetus, joka oli oletuksena pois päältä. En tosin heti keksinyt, että millä sen saisi päällekään, mutta m-kirjaimella eli mutella sekin kytkin meni oikeaan asentoonsa ja äänäri alkoi vaihtaa ulostuloa omatoimisesti. Tämän rumban jälkeen asetukset olivat riittävän kohdallaan, joten kansi päälle ja kone käyttöön.
Näin lyhyen kokeilun perusteella on vaikea sanoa ratkaisun luotettavuudesta vielä mitään, mutta ainakaan parin pelin, leffan ja YouTube-videon perusteella mitään pätkimistä ei ilmennyt. Graffis ei enää häiritse ääniä, joten hankkeen alkuperäinen tavoite toteutui. Parin sleepissä käynnin perusteella Saunaplasteri herää muun koneen mukana asiallisesti. Päivitän postausta, jos jotain ilmenee: joillakin käyttäjillä äänet ovat katoilleet, minkä lisäksi on aina mahdollista, että Pulseaudio hämmentyy ja vaihtaa omatoimisesti väärän kortin käyttöön, tai joku käpy nollaa kortin hyviksi ruuvatut asetukset.
edit: Ongelmat olivat jo nurkan takana. Niin hyvältä kuin kaikki ehti vaikuttaakin, niin kortti ei aina herännyt sleepistä – kaikille tämä ei välttämättä ole toki ongelma. Edes PCI-laitteen resetointi ei aina palauttanut Plasteria henkiin.
edit2: Ratkaisu saattoi sittenkin löytyä. Kirjoittelin aiheesta lisää tänne.
And a short English summary: my daughter’s GTX 1660 Super caused noise on the integrated audio output, and I switched the machine to a cheap second hand PCIe-based Sound Blaster Z, which should work ok in Linux. Initially there was no sound output at all or bad audio quality, but after trying Alsamixer things started running smoothly. Just scroll far enough to the right. The setting to autodetect headphones can be turned on by pressing ‘m’. Removing all the awful effects and setting a “flat” profile fixed the audio quality too. Now there’s no noise from the videocard either, so it looks like a success!
edit: Meh. Otherwise the card worked fine, but it doesn’t always wake up from sleep. Not even resetting the PCI device helps each time.
edit2: There might be a solution after all, see here.
Jo korkeaan virkaikään päässyt vuosimallin 2012 Mac Mini Server tuli lopulta siihen valitettavaan tilanteeseen, että Apple lopetti sen käyttistuen. Viimeisin konetta tukenut versio on Catalina (10.15), jota ei ole päivitetty enää yli vuoteen. Mitään kiirettä Ministä ei olisi vielä ollut eroon, sillä se palveli edelleen arjessa kiitettävästi – lisävuosia on tuonut epäilemättä se, että kyseessä on i7-malli, levynä kelpo SSD ja muistikin päivitetty tappiinsa 16 gigaan. Edelleen siis monenlaiseen käyttökelpoinen masiina, joten mitäs tälle keksitään? Purkkaratkaisuilla ineen saisi uudemmankin macOS:n, mutta toki sieltä täältä rampautettuna versiona. Annetaanpa siis Mintille taas mahdollisuus näyttää kyntensä.
Onpas tämä pysynyt siistinä.
Varmuuskopiohengessä napin talteen vanhan SSD:n ja vaihdoin tilalle uuden puoliteraisen Kingston A400:n. Samalla tarjoutui tilaisuus pöhäyttää sisältä pölyjä pois. Aukominen ei ole aivan hirveä homma, mutta jemmassa on syytä olla setti pieniä torx- ja kuusiokoloavaimia, eikä kaapelinrimpuloiden kanssa saa hätäillä. Koppuloinnin jälkeen kirjoittelin Mint 21.2:sta buuttaavan muistitikun ja ei kun käyttistä asentamaan. Tai sitten ei: Mint ei suostunut buuttaamaan tikulta alkua pidemmälle. Ehkä kyseessä oli joku ongelma huonon pulikan kanssa, mutta en jaksanut ruveta toistamaan virheitäni, joten poltin mieluummin installerin DVD:lle. Ulkoiselta optiselta asemalta tulokset ovat yleensä olleet parempia, eikä tälläkään erää toisin.
Näin kertoilee meille sudo inxi -Fm.
Tästä eteenpäin kaikki olikin yhtä leikintekoa. Mistään ei oikeastaan edes huomannut, että alla oli jotain muuta kuin normi-PC. Ainoa potentiaalinen kompastuskivi oli langattoman verkon vaatima firmispaketti, mutta koska asennuspöydällä oli käytössä myös kaapeli, niin ongelmista selvittiin helposti. Aika tyypillisenä, muillakin koneilla nähtynä kauneusvirheenä installeri ei saanut lopuksi käynnistettyä konetta omin voimin uudestaan. Virtanapin avulla matka jatkui ja ensimmäinen buutti muuttui todellisuudeksi.
Sitten vielä normaali mirrorien valinta ja ohjelmistopäivitys, minkä jälkeen perusta oli kasassa. Nykyään Mint asentaa ilman eri pyytämistä esimerkiksi kiihdytettyyn videonpurkuun tarvittavan VA-API:n automaattisesti, joten suurta teknistä tietämystä ei tosiaan tarvita. Firmiksen tuuletinkontrolli päästää koneen tunnetusti turhankin kuumaksi, joten macfanctld on hyvä lisä, vaikka melutaso hivenen nouseekin. Kokeillut ohjelmat, kuten Gimp, Chromium ja VLC, kieppuivat kaikki hyvää vauhtia koneen iästä huolimatta. Näyttiksen virkaa hoitaa HD4000, joten ainakin emulaattoreita ja kevyitä pelejä voisi kohtuudella ajaa – ei tästä toki mitään varsinaista pelikonetta saa. Kaiken kaikkiaan silti mukava kokemus ja sopivassa käyttökohteessa Minille sai näin reippaasti lisävuosia ihan tuetun käyttiksen kera.
Eli seikkailua pelihiirien maailmassa, en edes muista monesko osa. Asuksen TUF Gaming M3 ei ollutkaan niin tuf, sillä hiiren rulla alkoi alustavasti nykiä ja skrollata satunnaisesti väärään suuntaan. Samanlainen mekanismi ja ongelma ilmeni Lenovon taannoisessa hiiressä. Tällä kertaa eivät sentään kytkimet hajonneet, jos se yhtään lohduttaa (ei lohduta). Pelihiiret eivät onneksi maailmasta lopu, joten uusia ostoon. Ennen en jaksanut edes palauttaa huoltoon hajonneita halpiksia, mutta nyt olen ruvennut tekemään sen ihan periaatteellisista syistä. Tällä erää testipenkissä Atarin hengessä nimetty Endorfy GEM ja Asus ROG Strix Impact II.
Kekseliästä muotoilua.
Molemmissa pyörii vakiona reipas valoshow, jota toivottavasti voi säätää joko Windows-läppärissä käyttämällä tai OpenRGB:n voimin. Endorfyn sirkus on oikein erityisen värikäs, mikä saattaa nuoremman katsojan silmään näyttää hienolta; itse lähinnä haluaisin vain valot pois tai ainakin hyvin tummiksi.
Endorfy GEMistä pistää ensinnä silmään poikkeuksellisen paksu kangaspäällysteinen johto. Kädessä puolestaan huomaa heti hiiren keveyden. Muoto on näin kohtuullisen isokätiselle hyvä ja dpi-nappi armeliaan pieni, ettei sitä tule sohittua vahingossa. Näppäinten tuntuma on hieman lonkso ja äänekäskin, kun taas rulla on mukavan napakka. Anturin tarkkuus on tavallisen pelihiiren luokkaa, mutta hiukan paremmin se saisi reagoida pieniin liikkeisiin – paras toistaiseksi näkemäni on ollut MSI:n Clutch Mouse GM11:ssä. Kaipa tätäkin käyttäisi, jos ei muuta olisi. Keveys saattaa olla jossain peleissä eduksi, mutta itse en oikein tykkää, että hiiri liikkuu pienestäkin hipaisusta.
Kaksikosta paremmaksi nousee Asus, jossa on pykälän tarkempi ohjaus. Muoto on hieman lättä eikä siten täysin optimaalinen, vaikka ei mikään katastrofi sinänsä. Napit ovat yllättävän kevyet painaa ja rulla melko herkkä liikkumaan – nopealla testailulla ei kuitenkaan liikaa. Erikoisuutena dpi-nappi on sijoitettu pohjaan, joten sitä ei tule vahingossakaan sohittua epähuomiossa. Jos joku oikeasti lennossa dpi:tä muuttelee, niin silloin sijainti toki on hankala. Johto on ohut ja kovapintainen. TUF-sarjalainen ei kestävyydellään vakuuttanut, mutta kenties kalliimpi ROG on tehty paremmista osista. Toivoa sopii, sillä laitan tämän luultavasti arkikäyttöön lähiaikoina.
edit: ROG meni käyttöön ja nyt on hiukan jo oikeita kokemuksiakin. Napit ovat oikeastaan turhan löysät, kun oikeaa tulee klikattua ihan vahingossa – toisaalta kytkimet ovat sentään vaihdettavat. Valoshown sai sammutettua Windows-softalla.
Poikkeuksellisen sateinen Vammala Party 2023 pidettiin jälleen Ikaalisissa, ja perhe toki osallistui kompoihin. Tänä vuonna itselläni oli niskassa jonkinlainen lysähdys raskaan kevään jäljiltä, joten ihan hirveän paljon aikaa en jaksanut tai pystynyt uhraamaan entryille. Demoa en jaksanut edes yritellä, mutta pari kuvaa edes ja Tuplaimeen kolme tekelettä. Tässäpä näitä.
Ensimmäisenä Idan Dead Flowers, joka on tyllerön ensimmäinen julkaistu kuva ja muutenkin ensimmäisiä PETSCII-kokeiluja.
Emilin PETSCII oli Cuphead, joka luotti peli/animaatiohahmon tunnistettavuuteen.
Ja kolmantena vielä itse piirtämäni tai ainakin käsin konvertoimani Mörk Bench. Vaihtoehtohistoriaa: entäpä jos Amigan WorkBench olisi tehty kuusnelosen merkkimoodille?
Valokuvakilpaan meni Ensiasunto, kävelylenkillä Ikaalisissa näpsäisty kännykkäkuva, jonka aihe vetosi itseeni rähjäisessä surkeudessaan. Lopuksi vielä kolme tuplainta:
Levykkeenheitossa voitin karsintakierroksen selvästi, mutta valitettavasti finaaliin sattui sitten huonompi tulosvire enkä ollut enää kärkikahinoissa. Vammala Partyn brändäys otti ison askeleen, kun jakoon saatiin edesmenneen Vammalan vaakunalla koristeltuja avaimenperiä ja tarroja. Ensi vuosi on jo peräti 30-vuotisjuhla ja samalla 30. party.
It used to be a pretty smooth ride with an Nvidia+Mint combination until recently. Unfortunately, things have gone downhill, partially owing to Cinnamon bugs, not to talk about Nvidia’s endless Linux driver woes. The last I checked, the MATE environment didn’t even start with the default settings, so there seems to be something lacking with Mint’s testing on NV hardware. I’ve had flicker problems before on an RTX 2080, but the recent update to an RTX 4060 Ti and 535 series drivers made them noticeably worse – even cards that used to be fine have started exhibiting the symptoms:
Click for an epilepsy-inducing illustration.
The problem is known and may be fixed eventually, but for now you’re left to your own devices. Downgrading to 525 series is one viable option, but of course it shouldn’t even be necessary. Besides, I experienced similar, if not as bad, flicker with them too. As a quick remedy open NVIDIA X Server Settings, navigate to X Server Display Configuration and switch to advanced mode. There tick the Force Composition Pipeline box and apply the settings:
Down there.
If you prefer the command line or want to make a script for toggling the setting on/off, here’s how:
Note that these settings don’t retain themselves unless you save them to the X config file or add them to your startup scripts. Sleep will disable the composition pipeline too. In an optimal world this kind of kludges would be unnecessary, but this is the reality now. Double composition (Cinnamon+Nvidia) might slow things down, but I didn’t notice any actual difference at least yet – games might be affected more. Nvidia’s setting might cap your framerates to the screen refresh rate too, even when running fullscreen. Let’s see how the situation develops.
Ja suomeksi: viime vuosina Mintin ja Nvidian näyttiksen kanssa eläminen ei ole valitettavasti ole ollut enää yhtä huoletonta kuin ennen. Intelin integroidulla ei ongelmia pahemmin ilmene, mutta Nvidialla esiintyy nykyään kaikenlaisia kummallisia vilkutuksia ja välkytyksiä riippuen ajuriversiosta ja alla olevasta raudasta. 535-sarjan myötä ongelma paheni selvästi, mikä lienee taas kerran joku Cinnamonin, X:n ja ajurien entistä huonomman yhteispelin tulos. Yllä ohjeita enkuksi vipatuksen korjaamista varten. Kaksinkertainen kompositointi (Cinnamon+Nvidia) tuskin ruudunpiirtoa nopeuttaa, mutta en mitään sanottavaa eroa kyllä itse huomannut käytännössä.
Sattuneesta käytännön syystä opettelin 2007–2009 ahkerasti espanjaa ja asuinkin Meksikossa puolisen vuotta, jolloin kielitaitoni oli selkeästi huipussaan, kun yritin selviytyä arkielämästä neljännellä kielelläni. Toisesta käytännön syystä tarve kielen käyttämiselle lopahti, ja niinpä en ole noin kolmeentoista vuoteen sitä juuri puhunut muuten kuin hyvin satunnaisesti. Tauon aikana osaaminen ehti jo pahasti ruostua, mikä on välillä harmittanutkin – pienenä lohdutuksena sentään espanjan tuhoamat ruotsintaitoni palailivat takaisin, vaikken asian eteen mitään tehnytkään.
Näitä tuli tahkottua ja tahkotaan taas.
Pikakelaus vuoteen 2023, jolloin muksuilla heräsi kiinnostus espanjan kieleen – ja taas on nokan alla lukion Paso a paso harjoituskirjoineen. Hyllyssä odottelee vielä toisen vuoden materiaali Un paso más. Alkujaan kirjat ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 1984, tosin itselläni pitkäaikaislainassa olevat kappaleet edustavat 1986 uusittua painosta. Aika on hieman nävertänyt aiheiden ajankohtaisuutta, kun missään ei näy sen enempää Internetiä kuin kännyköitäkään ja rahayksikkönä on peseta, mutta eipä itse kieli ole tuossa ajassa mihinkään muuttunut. Lukion alkavien kielten tapaan etenemistahti on melkoinen, mutta mitäpä tässä kiirehtimään.
Homeeseen vetänyt oma kielitaitoni tuntuu jo nyt, aivan alkeita tavatessa ja natiaisille opettaessa, heräilevän kovaa kyytiä. Huomaan muistavani monenlaisia sanoja pienellä yrittämisellä, vaikka toisaalta sanastossa on suuria ammottavia aukkoja ihan perusteidenkin kohdalla. Esimerkiksi muistin kyllä, mikä on rupikonna, kassakaappi tai ylioppilas, mutta en sitten millään lintua tai kaappia. Jostain selkäytimestä kaivautuu käyttökelpoisia arjen fraaseja ja verbien taivutuksia, joissa on toki ihan loputon sarka kaikkien epäsäännöllisyyksien ja lukuisien aikamuotojen takia.
On espanjaa ja espanjaa, sillä latinalaisessa Amerikassa, kuten Meksikossa, kieli on jonkun verran erilaista kuin mitä kirjasarjassa näkee. Meksiko lienee kaikista helpoin tapaus, enkä huomannut siellä valtavaa eroa kirjoista oppimaani, mitä nyt jotkut sanat ovat erilaisia, espanjalainen lespaava c/z on s ja vosotros-muotoja ei käytetä; kaikki tyypillisiä latinalaisen Amerikan piirteitä. En oikein itsekään osaa luontevasti käyttää noita epämuodollisia te-muotoja, koska niihin ei tullut koskaan käytännössä törmättyä. Joskus sivukorvalla kuulin kuubalaisen turistiporukan puhetta, josta en ymmärtänyt juuri mitään. Karibialla ääntämys on, noh, löysempää ja Argentiinaan tai Chileen asti mennessä mukaan ilmaantuu omia erikoisuuksiaan kuten vos (tú tienes -> vos tenés).
Kielen kirjo on yhtäältä toki mielenkiintoinen rikkaus, mutta toisaalta se aiheuttaa alkeiden kanssa ylimääräistä päänvaivaa. Vaikkapa YouTubesta löytyy runsaasti sopivia opetusvideoita, mutta niissä on harmillisesti usein esim. meksikolainen aksentti, jolla en haluaisi sekoittaa natiaisia tässä vaiheessa. Netflixistä löytyi kätevästi espanjaksi dubattu Pipsa possu (Pepa la cerdita), jota on katseltukin, mutta sekään ei ole samalla aksentilla kuin mitä kirjoista opettelemme. Myös sanoissa on eroa: lukiokirjoissa auto on el coche, itse opetin muksuille helpon el carron, mutta Pepan perhepä ajelee el autolla. Castellanossa eli Manner-Espanjan kielessä haluaisin pysytellä lähinnä siksi, että jälkikasvu oppii vosotros-muodot ja hieman monipuolisemman ääntämyksen, sekä toki käytössä olevan kirjasarjan vuoksi.
Tällä hetkellä projektia on takana melkein kaksi kuukautta ja etenemistä on havaittavissa. Muksut osaavat jo tervehtiä, taivuttavat kätevästi kolmisenkymmentä eri verbiä preesensissä, tuntevat huonekalujen, vaatteiden sekä keittiötavaroiden nimiä, ja ymmärtävät ainakin perusteet sanojen suvusta ja monikosta. Yhteiset aamiaiset, lounaat ja päivälliset ovat osoittautuneet käteviksi tuokioiksi sanaston jumppaamiseen, ja suunnilleen joka päivä yritetään joko lukea kirjaa tai sitten katsellaan Pepan seikkailuja. ¡A ver como va!
Moni on varmasti kuullut huolestuttavia uutisia viime aikojen väkivaltaisista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joihin ovat usein syyllistyneet nuoret. Moni kantaa nykyään mukanaan veistä, johon turvaudutaan herkästi, kun omaa “kunniaa on loukattu”, mikä on johtanut jopa tappoihin. Tällainen käytös ei todellakaan kuulu länsimaiseen sivistysvaltioon. Laki ja hyvä käytös eivät tietyille ihmisryhmille tunnu merkitsevän enää mitään, vaan rikollisuutta ja päihteiden käyttöä suorastaan ihannoidaan muun muassa populaarimusiikissa. Rikollisryhmien yhteenkuuluvuutta ja imagoa korostetaan näyttävällä pukeutumisella, mikä osaltaan houkuttelee mukaan vaikutuksille alttiita nuoria miehiä. Poliisilla ei ole riittäviä keinoja puuttua jengiytymiseen, eivätkä mitättömät vankeusrangaistukset pelota väkivaltarikollisia – karkotukset olisivat tehokas keino, mutta niitä ei juuri koskaan laiteta täytäntöön. Tilanteeseen pitäisi nyt nopeasti löytää ratkaisuja, ennen kuin tilanne muuttuu hallitsemattomaksi ja tavallisten kansalaisten turvallisuus entisestään vaarantuu.
Joskus sitä saattaa haluta ladata YouTubesta videon ihan paikallisesti katsottavaksi, joko varmuuden vuoksi taltiointia varten tai sitten ilman nettiä katseltavaksi. Asialla on tiettyjä eettisiä ulottuvuuksia, mutta ainakaan vapaasti jaossa olevan materiaalin tapauksessa en tunne suuria omantunnontuskia moisesta “warettamisesta”. Selaimiin on kaikenlaisia pluginejaan, mutta vuosien ajan kätevimmin toimi komentoriviltä ajettava youtube-dl. Skripti lakkasi valitettavasti toimimasta jo jonkun aikaa sitten, mutta uuden haeskelun jälkeen löytyi version versio yt-dlp, jota kaikesta päätellen ylläpidetään aktiivisesti. Mukana on jopa uusia ominaisuuksia, joita ei vanhassa ollut – hurraa! Katsotaanpa nyt, miten tämäkin kissa-hiiri-leikki taas etenee, mutta toistaiseksi tuntuu futaavan.
Vuoden 1971 Spede-leffa Hirttämättömät on sekä harvinaisten suomilänkkärien edustaja että tietynlainen camp-klassikko, joka koostuu pääosin Spete-Vesku-Simo-kolmikon improvisoidusta kekkuloinnista sorakuopalla. En itse ole mikään leffan varsinainen fani – tyhjäkäyntiä ja toisteisuutta riittää, eikä oikeasti hauskoja kohtauksia ole montaa – mutta on sekoilussa ainakin energiaa, erityisesti Veskun (Lonely Rider) tapauksessa. Hirttämättömät näyttää olleen joillekin suuri kokemus, koska sitä lainasi mm. Viikate videoonsa Ah, ahtaita aikoja, ja ylipäänsä filkka herättää netissä lämpimämpiä tunteita kuin kuivempi Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970). Silti oli hyvin odottamaton uutinen, että elokuvasta oli tulossa kokonainen täyspitkä uusioversio. Nyt, herran vuonna 2023, tuli sekin nähtyä Tennispalatsin aamunäytöksessä, jossa oli paikalla kokonaiset kaksi katsojaa.
Hiekkakuopat, nuo suomilänkkärin Monument Valleyt.
Lähtökohtaisesti tällainen versiointi on ainakin rohkea yritys, sillä niin moni asia voi mennä pieleen ja kaikkia alkuperäisteoksen faneja ei yksinkertaisesti ole mahdollista miellyttää. Netissä näkyneet ensimmäiset arviot ovat olleet lähes yksimielisen tuomitsevia: Episodin Jussi Huhtala meni kaikkein pisimmälle ja julistiHirttämättömät jo nyt vuoden huonoimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Myönnettäköön, että trailerin perusteella omatkaan odotukseni eivät olleet korkealla, mutta jätin sentään auki sen mahdollisuuden, että saattaisin yllättyä iloisesti.
Orkkiksen nähneille asetelma ja käänteet ovat jo tuttuja: Speedy Gonzales huijaa pöljän Lonely Riderin ja intiaaniapuri Tonton viemään hänet Kolmen kolikon kaupunkiin, ja sitten raahaudutaan pitkän kaavan kautta autiomaassa ts. Porvoon sorakuopalla janoon räytyen. Uusiotuotannossa on säilytetty tarinan kaari käytännössä ennallaan, mutta mukaan on ympätty paljon lisää hahmoja, dialogi on laitettu pitkälti uusiksi ja matkan kohteena on jostain syystä Stockmannstadsgrad. Uutena Speedynä nähdään Ona Huczkowski, Lonely Riderinä Aku Hirviniemi ja Tontona leffan myös ohjannut Andrei Alén. Modernisoinnin myötä on heivattu mm. intiaanit sekä seksivihjailut, ja näyttelijäkaartiin on haettu reippaasti diversiteettiä. Valinnat tulevat varmasti herättämään keskustelua, mutta eipä tässä aiheesta sen enempää – kulttuurisotia käydään jo muualla ihan tarpeeksi vaikkapa Netflixin tiimoilta.
Myös lautahökkeli on temaattisesti oikea lavaste.
Uusio-Hirttämättömien varsinainen ongelma on, ettei se ole kovin hauska. Osa vaikeuksista periytyy toki Veskulta ja Spedeltä saakka: aavikolla raahautumista on vaikeaa pitää tuoreena puolentoista tunnin ajan, eikä alkuperäisessä käsiksessäkään (sikäli kuin sellaista käytännössä edes oli) paljon juonta havaittu. Kun otetaan pois alkuperäisen kolmikon keskinäinen kemia, särmä ja Veskun sekoiluenergia, jäävät käteen huonot kortit. Uusi Speedy on flegmaattinen, Lonely Rider etäännyttävä hölöttäjä ja Tonto mitäänsanomaton. Mukaan on ängetty niin paljon kaikkea mahdollista, että väliin mahtuu onneksi sentään jokunen hauska gägi, etenkin väliin ujutetuissa “mainoskatkoissa”. Muuta positiivista sanottavaa voi löytää teknisestä puolesta: puvustuksesta, nykyaikaisesta kuvanlaadusta sekä taustamusiikista.
Siinäpä sitä. Kompletistin on kaikki katsottava, ja kunhan mahdollinen DVD tai bluukka ilmestyy, niin kokoelmiin hankittava. Jos ei muuten, niin onhan kyseessä sentään ensimmäinen teatterilevitykseen päässyt kotimainen western sitten vuoden 1971. Se, että 50 vuoden tauon jälkeen kankaille tulee juuri vanhan elokuvan uusioversio, on itsessään harmillisen oireellista – suomilänkkäri on aina katsonut pikemminkin taakse- kuin eteenpäin ja oivaltavimmat lännentulkinnat on nähty muiden lajityyppien parissa.
