Jokavuotinen Vammala Party on taas koettu: tällä kertaa mieleen jäivät hiostavat epävakaiset säät ja hieman normaalia pienempi osanotto, kun jotkut vakionaamat olivat jääneet syystä tai toisesta pois. Tällä iällä tuntuu jo jotenkin melko mahdottomalta repiä aikaa ja motivaatiota kokonaisen demon tekemiseen, eikä kompossa yleensä hirveästi tunkua ole, mutta matalamman kynnyksen tuotoksia saatiin sentään perheellä aikaiseksi.
Hanhiaiheinen hanhikuva
Yllä grafiikkakompoon nopeasti tekemäni PETSCII All the World’s a Toilet, joka ottaa kepeästi kantaa mielipiteitä jakavaan ajankohtaisaiheeseen. Vielä kepeämmin liikkeelle lähti Arka noita, jonka söhersin ensin kasaan (hitusen törkeänä) parodiana loputtomista PETSCIInä tehdyistä retropelien ruutukaappauksista. Kun kuva alkoi vahingossa näyttää liian hyvältä, niin päälle iski kurttuotsaisempi asenne, ja lopulta viimeistelin tekeleen “oikeasti” julkaisukuntoon kompon ulkopuolella.
Joku ehti jo kysellä, tuleeko tästä koko peli…
Aihe oli luonnostaan varsin sopiva palikkaisuutensa (sic) vuoksi, joten suuria haasteita ei tekemisessä tullut vastaan. Päänvaivaa aiheutti lähinnä kentän taustakuvio, josta tuli helposti liian hallitseva. Tumma sininen oli muuten hyvä valinta, mutta sitä myötä varjot oli pakko piirtää rajun täysmustina. Petskaria teki myös jälkikasvu, alla poitsun Dragon.
2. sukupuolven tekijä
Valokuvakompoon en ehtinyt ottaa mitään erityistä kuvaa, joten kaivelin koreanreissun kännykkänäpsyistä yhden merenrantakuvan ja rajasin sen. Lopputulos sai kuvaavan nimen Krapu. Etenkin tässä kompossa oli melkoinen skaala, kun toisessa ääripäässä oli käytetty tuhansien eurojen ammattilaiskameroita ja quadcoptereita.
Aito asia
Vastapainona hifistelylle partyillä oli myös kilpailu, jossa kuva piti ottaa ns. perunalla eli HP:n vanhalla rupisella digikameralla. Pieneltä näytöltä ei paljon pystynyt sanomaan valotuksen, tarkennuksen tai rajauksen onnistumisesta, joten mukana oli vahvaa satunnaisuutta (sekä kohinaa). Luotin varmaan aiheeseen eli shakkinappien luontaiseen kauneuteen. Meni paremmin kuin pelkäsin, vaikka kuva toki aika karski onkin ilman jälkikäsittelyä.
Klikkaamalla näkyy täyden reson kohinajuhla
Viimeisenä sisältönä Tuplain-kompon tämänvuotiset entryni, joista jälkimmäinen voitti samalla koko kilpailun. Vanha resepti toimii lähes poikkeuksetta: mukana on oltava huumoria, aiheen pitää olla katsojille tuttu, pituus kannattaa pitää kohtuullisena, eikä millisekunnin tarkan kotona hierotun synkan toimivuuteen voi luottaa partyolosuhteissa. Liian juustoista on turha pelätä tekevänsä ja taiteellinen kunnianhimo on syytä jättää eteiseen 🙂
Onnistuneen hotpotin jälkeen piti tietysti yrittää jotain muuta, ja suuntasimme Antin kanssa paikallismatkailun hengessä Taivaskalliolle raclette-ainekset mukana. Melkein vieressä on K-kauppa, joten kaikkea ei tarvinnut tällä kertaa kantaa kämpiltä saakka. Sodanaikuisten ilmatorjuntapesäkkeiden lisäksi mäellä on nähtävissä ehta deaktivoitu ilmatorjuntatykki sekä maisemia kauas Helsingin keskustan suuntaan – nuoret puut peittävät niitä tosin jo aika pahasti. Grillin- ja nuotionjämistä päätellen pesäkkeet ovat suosittuja ruokailupaikkoja, mutta me suuntasimme rauhallisemmille, etelämpänä sijaitseville kallioille.
Tämähän sujui taas hyväätte.
Suurin vaiva oli taas esivalmisteluissa: patonki piti paistaa ja siivuttaa, perunat pestä, lisukkeet (luumutomaatit, cocktail-kurkut ja oliivit) keräillä Tupperwareihin ja pakata mukaan kaikenlaista tarviketta haarukoista paistolastaan. Esikypsennetyn patongin paistaminen trangialla ei olisi välttämättä ihan mahdotonta, mutta realismin nimissä tyydyimme vain keittämään perunat ennen juuston paistamista. Keittämistä varten riitti raahata puolentoista litran pullo vettä, minkä lisäksi mukaan otettiin ergonomian vuoksi jälleen retkijakkarat, vaikka jollain luonnon kivipenkilläkin olisi ehkä voinut pari tuntia epämukavasti kykkiä.
Oikeastaan ainoa kysymysmerkki muuten varmassa setissä oli racletten paistaminen Trangian teflonpannulla. Ensinnä lämpö meni hieman överiksi ja juusto alkoi paistua rapeaksi, mikä on sinänsä ihan asianmukaista, mutta pakottaa turhan kiireiseen syömätahtiin tai taukojen pitämiseen. Varovaisesti lämpöä pienentämällä löytyi sopivampi asetus, jolla juusto vain suli ja oli siten helpommin kaavittavissa leipien ja perunoiden päälle. Paistolasta oli tässä tarpeellinen apuväline. Yksi patonki, kahdeksan perunaa ja paketti juustoa riitti sopivasti kahden raavaan jäppisen päivälliseksi – kolmellekin riittäisi, jos ei ole tarkoitus ahtaa noin pitkän kaavan kautta. Mukavana detskuna roskaa syntyi varsin vähän, lähinnä ruokaliinat, pahvilautaset ja raclette-rasia. Tämän onnistumisen jälkeen Mettä-gourmet-sarjan seuraavassa osassa kokeiltaneen quesadillojen tekoa.
Ja sitten takaisin kotimaahan kahden ja puolen viikon reissusta. Suomalainen matkailutapa on tunkea joka päivä täyteen jotain ohjelmaa, eikä korealainen tyyli siitä näytä paljon poikkeavan. Kaikenlaista tuli siis nähtyä, vaikka välillä olisi voinut ottaa hiukan iisimminkin 🙂 Ensimmäinen viikko meni Daejeonissa, josta siirryttiin loppuajaksi Souliin. Ei ensinmainittukaan mikään kylänen ole 1,5 miljoonalla asukkaallaan, mutta pääkaupungin metropolialueella asustaa puolet koko maan väestöstä, 25 miljoonaa, joten meininki oli kuin suuressa maailmassa konsanaan. Melkein mihin muuhun tahansa metropoliin verrattuna Soul on siisti ja turvallinen, joten joka sivukadulla ei tarvitse olla varuillaan.
Lääniä riittää (Soul).
Aika paljon oli jo tuttua 12 vuoden takaisesta matkasta: kivikovat sängyt saivat lonkat taas kipeiksi, kasvisruokaa oli edelleen hieman vaikea löytää, lämpöä piisasi eikä englannilla oikein pärjännyt missään. Ruokapuolella helppoja ja siten usein lautaselle päätyneitä sapuskoja ovat nuudelit sekä kimbab, kunhan vaan varmistuu niiden sisällöstä – kotoisammat pitsa ja burgerit pelastivat päivän pariin kertaan. Sojusta en ole vielä oppinut tykkäämään, eikä korealainen olutkaan keskimäärin ihmeellistä ole. Jos sellaista on juotava, niin Terra on perusvarma lager. Kielitaitoni oli ihan yhtä hutera kuin viimeksikin, joten tulkkaus oli usein tarpeen. Täytyy hivenen suorastaan ihmetellä, miten haluttomia korealaiset ovat puhumaan enkkua, vaikka sitä on jo pitkään opetettu koulussa ihan aktiivisesti.
Ramjonia taas kerran. “Ciderin” tilaamalla saa eteensä Spriten tapaisen limpparin eikä sidukkaa.
Vuorelle kiipeäminen oli (tuskallisuutensa vuoksi) ehkä kaikkein muistettavin tapaus, mutta aikaa ehdittiin viettää myös mm. merenrannalla, syrjässä sijainneessa vesipuistossa, pelihalleissa, museoissa, kaupoissa, akvaariossa, Lotten näkötornissa ja ties missä. Rantakohde oli mukavan aito: ei mikään keinotekoinen turistirysä, vaan ihan oikea luonnon hiekkaranta, jossa oli pikku rapuja, simpukoita ja meritähtiä. Suomessa uimaan mennessä heitetään kledjut menemään, kun taas korealainen laittaa kiiruusti päälle uimashortsia ja pitkän paidan – nurinkurisuus on sinänsä ymmärrettävää kuuman auringon takia. Rantalomailuun kuuluu myös ilmeisen erottamattomasti pitkän kaavan kautta grillailu.
Merenrannan kalastusbotskeja.
Museot ovat museoita, joten niissä harvemmin tulee mitään kovin yllättävää ja ihmeellistä eteen. Tällä kertaa ajoitus sattui kuitenkin olemaan sopiva, ja pääsimme näkemään Hello Kittyn 50-vuotisnäyttelyn, johon oli kerätty mm. hulppea määrä Sanrion hahmoista tehtyjä tuotteita, joita riitti radioista korvapuikkoihin ja kumisaappaisiin. Sen verran sivistyin tämän populaarikulttuurin haaran suhteen, että tunnistan jatkossa ainakin Pompompurinin, Keroppin, Pekklen, Kuromin, Pochaccon, Gudetaman ja muutaman muun. Tyllerö haali Sanrio-krääsää kaksin käsin, enkä ihan toimettomaksi jäänyt itsekään. Lisää japanituomisia löytyi vielä sattumalta vastaan tulleesta Ghibli-kaupasta.
Katsotaas… Pompompurin, My Melody, Hello Kitty, Cinnamoroll ja Badtz-Maru?
Suomessa väestö tunnetusti ikääntyy ja syntyvyys laskee, ja Koreassa tilanne on vielä korostuneempi, sillä syntyvyys on siellä koko maailman alhaisin. Omiin havaintoihin ei kannata liikaa luottaa, mutta fiilis oli kieltämättä linjassa tilastojen kanssa: vanhuksia näkyi paljon, kun taas esimerkiksi metrossa en huomannut lapsia kuin harvakseltaan, vaikka sillä paljon ajelimmekin. Edes Soul ei ole erityisen kansainvälinen – turisteja toki oli – mutta sisämaassa sijaitseva Daejeon on sitä vielä huomattavasti monokulttuurisempi, ja välillä meni kokonaisia päiviä näkemättä yhtään länkkäriksi tunnistettavaa henkilöä. Tällaisena partaisena hujoppina varmasti erotuin joukosta joka paikassa.
Palatessa jet lag näyttää olevan huomattavasti kepeämpää sorttia kuin mennessä, joten parin päivän päästä unirytmi lienee jo melko lailla normaali. Lennoilla en saa pitkine jalkoineni koskaan juuri nukuttua, joten 12 tunnin kykkiminen koneessa on tuskallinen tinki; maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi lennot eivät enää mene Venäjän yli, mikä lisää matka-aikaa tuntuvasti. Seuraavaa käyntiä täytyy tuskin odotella sentään kahtatoista vuotta, mutta eiköhän tässä vähintään muutama vuosi vierähtäne sitä ennen. Korea-aiheesta tulee tuonnempana lisää postauksia, kunhan ehdin testata mukaan tarttunutta elektroniikkaa ym.
Koreassa on oltu nyt muutama päivä ja eilen oli vuorossa vuorilla reippailua. Suurimmat huiput olivat reilun 800 metriä, mikä ei ole sinänsä hirveästi, mutta kotoisiin lättyihin tottuneelle rinteiden jyrkkyys oli odottamaton haaste. Tarkoitus oli käväistä katsomassa pikaisesti yksi näköalapaikka ja palata takaisin, mutta kaikenlaisten epäonnisten käänteiden johdosta keikasta muodostui lopulta uuvuttava koettelemus, jossa laitettiin puntariin sekä suomalainen sisu että suomalaiset kirosanat, joita tuskin on noin paljon ikinä noilla vuorilla kuultu.
Kiviportaita/pirunpeltoa. Ja tätähän riitti.
Jo menomatka laittoi pönäkän kiipeäjän koetukselle, kun kiviportaantapaisia jatkui pari kilometriä. Välillä ei ollut edes niitä, vaan asteen vaarallista soraa, irtokiviä ja vieressä jyrkkää rinnettä – ihmettelen, jos ei tuolla satu jatkuvasti jotain onnettomuuksia. Ilma oli tietysti hiostavan kuuma, ja jo melko alkumatkasta t-paita ja lippis hikoilivat läpimäriksi. Tässä vaiheessa oli sentään vielä riittävästi juotavaa mukana, mutta taukoja piti pitää jatkuvasti, ja muutaman sadan metrin eteneminenkin oli vaativa suorite. Parin tunnin raahautumisen jälkeen päästiin lopulta noin 750 metrin korkuiselle huipulle, josta oli kieltämättä mukavat näkymät:
Tämä maisema melkein kompensoi kiipeämisen vaivat, mutta ei enää paluumatkaa.
Samaakin reittiä palaaminen olisi ollut raskasta ja hankalaa, mutta epäonnisena päätöksenä valitsimme harvinaisemman polun, mikä paljastui pian virheeksi. Jo tullessa rinne oli paikoitellen jyrkkää, mutta nyt se muuttui selvästi pahemmaksi. Isojalkaisen euron isoine lenkkareineen oli vaikea saada jalkojaan soviteltua kiville ja ensimmäinen, onneksi vaaraton kaatuminen tuli heti alkupäässä. Tiesin vanhastaan, että polveni ovat tämmöiselle tökkivälle laskeutumiselle allergiset ja kohtahan niitä alkoikin jo särkeä. Kirjaimellisesti alamäkeen keikka alkoi mennä, kun suunnistaja (en sentään minä) valitsi väärän reitin ja päädyimme jyrkälle soraiselle rinteelle, jossa piti laskeutua kaikenlaisista risuista kiinni pitäen. Seuraava kaatuminen nähtiin, kun laho puunkränä antoi periksi, ja tällä kertaa meni ranne verinaarmuille sekä kynsinauha auki.
Tilanne todettiin toivottomaksi ja seuraavaksi piti ryömiä sama pätkä takaisin ylös, jotta päästäisiin takaisin oikealle polulle. Se sentään löytyi, mutta muuten tilanne ei näyttänyt ollenkaan toiveikkaalta: perheen juotavat olivat loppu, matkaa jäljellä vielä vaikka kuinka, ja toinen polviparkani protestoi jo niin pahasti, että portaiden laskeutuminen alkoi mennä tuskalliseksi. Lopulta oli pakko vaihtaa pahimmissa paikoissa rapukävelyyn, kun pelkäsin polven pettävän ja päätyväni otsalohko edellä kivikkoon. Turvallisempaa kyllä, mutta meno hidastui työlääksi mateluksi ja dehydraatio alkoi kolkutella, kun juotavaa ei enää ollut.
Tässä vaiheessa jaettiin perhe kahdeksi delegaatioksi, joista ensimmäinen lähti edeltä hakemaan juotavaa ja etsimään reittiä. Itse jäin tyllerön kanssa jälkijoukoksi, jonka ainoa velvoite oli edistää polvivaivaisen matkantekoa kiviportaita alaspäin. Lisää jännitystä tilanteeseen toi se, että aurinko alkoi hiljalleen laskea, eikä pimeässä kivikossa kiipeily vaikuttanut mitenkään mukavalta ajatukselta. Uupumus kasvoi sen verran suureksi, ettei tässä vaiheessa oikein jaksanut edes kiroilla kuin korkeintaan niissä kohdissa, kun eteen aukesi jälleen uusi pitkä pätkä rähjäistä kiviportaikkoa.
Vuoren viertä virtasi siellä täällä pikku puro, ja vaikkei tuntemattoman veden hörppiminen keskimäärin hyvä idea olekaan, oli pariin kertaan pakko kauhoa naamariin vodaa puhtaamman näköisestä lammikosta. Pahin dehydraatio sillä sentään hellitti, ja siirryin rapukävelystä varovaisesti pystyasentoon, että matkanteko etenisi edes jonkinlaista vauhtia. Läpimärästä paidasta kietaisin jonkunlaisen surkean tukisiteen polveen. Urhea apulaiseni jaksoi alati kannustaa, vaikka välillä alkoi itse hieman panikoida ja muuttui autettavaksi; eräs tiedustelukeikka meinasi johtaa eksymiseen, mutta tylleröllä oli sen verran järkeä, että jäi paikalleen huutelemaan eikä jatkanut pidemmälle väärään suuntaan.
Irvistellen ja korealaisten poluntekotaitoja manaten jatkui kivipellossa eteneminen, ja vaikka välillä näytti siltä, että paikka on puujalkaiselle ihan mahdoton, niin aina jokin sopiva kivenkolo löytyi. Noin tunnin lähtönsä jälkeen palasi myös vedenhakudelegaatio, minkä jälkeen juomapuoli oli taas kunnossa ja reitti varma. Loppumatka loivenevaa rinnettä olikin sitten enää samaa puuduttavaa kävelyä sinne asti, että päästiin taas päällystetyn tien varteen. Tai niin luulin, sillä temppelialue oli mennyt kiinni, ja autolle piti klenkata vielä melkein pari kilometriä. Kaikkiaan aikaa meni huipulta paluussa suunnitellun tunnin sijaan kolmisen tuntia. Ihan tällaista reissua en olisi toivonut, mutta kaikenlaisesta sitä näemmä selviää.
Vähään aikaan ei olekaan ollut ruoka-aiheisia postauksia, mutta nyt on sellaisen aika. Antin kanssa suunniteltiin ja toteutettiin Trangian voimin kokeellinen metsä-hotpot Kumpulan kallioilla. Trangiaahan saa käyttää metsäpalovaroituksen aikanakin, koska siitä ei jää kyteviä hiiliä ja liekki on muutenkin niin suojassa, ettei se leviä tuulen myötä. Tässä tapauksessa käytössä oli 27-kokoinen pieni malli, jossa on vain litran kippo – jollain logiikalla isompi keitin on tyyppinumeroltaan 25. Esiin käännettävien tukien avulla isommankin mallin kattilan saisi käyttöön, vaikka se on ilmeisesti aika tehoton ratkaisu. Tässä tapauksessa syöjiä oli vain kaksi, joten pienelläkin pärjäsi.
Monenlaista tarvitaan.
Kotosalla laitellessa hotpotiin tarvittavat ainekset ja astiat ovat helposti käsillä, mutta metsäversiota varten kaikki pitää tietysti raahata mukana. Trangia menee pieneen tilaan taiteltuna eikä pieni kaasupullokaan ole mikään hankala kannettava. Keittelimme noin kaksi ja puoli tuntia yhtä soittoa, mihin kului noin puolikas pikkupullo kaasua. Vettä varattiin isoihin kolapulloihin varmuuden vuoksi neljä ja puoli litraa, mutta lopulta tarve oli vain pari litraa, joten vähemmälläkin olisi pärjännyt. Ainekset pilkottiin ja huuhdottiin ennen lähtöä Tupperware-kippoihin, jotka toimivat ihan riittävästi myös syömäastioina. Muuten ei tarvittu kuin kauha sekoitteluun ja syömäpuikot skruudaamiseen.
Ruoka-aineista tingittiin hieman prototyypin nimissä, tosin mukaan tuli silti varsin mukava kirjo erilaisia sieniä, nuudelia, parsakaalia, papunahkaa, perunoita, friteerattua tofua ja Quornia. Kokonainen liemiainespussi olisi ollut vähän liikaa tai ainakin sitä olisi pitänyt annostella hankalasti, joten sopivaksi korvaajaksi otettiin jauheet pikanuudelipussista ja lisäksi pari valkosipulinkynttä. Vielä dippaamiseen HP- sekä soijakastiketta, ja setti alkoi olla valmis. Tarpeellinen juomapuoli kulki tietysti pienessä kylmälaukussa kylmäkallen seurana.
Yhden kokeilun perusteella konsepti oli menestys: valmisteluun tarvittiin toki aika paljon työtä, mutta metsässä syömisessä oli omaa kiistatonta hohtoaan. Seuraavat iteraatiot ovat epäilemättä jo helpompia kokemuksen turvin. Kaasupoltin on sikäli kätevä, että sillä saa padan lämpötilaa säädeltyä nopeasti. Taitettavat pikku retkijakkarat osoittautuivat hyviksi, sillä yli kahden tunnin kökkiminen pelkällä istuinalustalla käy selälle raskaaksi. Painavimpia raahattavia olivat vesi ja juotavat, kaikki muu suhteellisen kevyttä. Roskaakaan ei paljon tullut esivalmistelujen ansiosta. Toinen kokeilemisen arvoinen olisi raclette (tai ehkä fondue), jonka pitäisi onnistua Trangian teflonipannulla sujuvasti.
M-Audion tuotteita oli taloudessa jo piesty Fast Track Pro -äänäri ja BX5 D2 -monitorikajarit. Tuota settiä on käytetty lähinnä länkkärimaratoneissa, joissa se on palvellut luotettavasti. Jossain vaiheessa äänikortin kahteen keskeiseen potikkaan ilmaantui kuitenkin ikävää rapinaa, jota en ole saanut poistettua. Potikoita ei voi oikein vaihtaakaan hankalasti avattavan rakenteen vuoksi, joten ostohousut jalkaan ja T-kauppaa kohti. Korvaajaksi löytyi skaalan halvemmasta päästä 44 eurolla M-Track Solo, jonka pitäisi riittää tähän tarkoitukseen passelisti. Vielä halvemmalla olisi saanut esimerkiksi Behringerin pikkupulikkaa, mutta tässä tapauksessa moinen riskinotto ei kiinnostanut.
Soolo eestä.
Ominaisuuksia on tässä hintaluokassa rajallisesti, kuten odottaa sopii: kaksi monosisäänmenoa, 3,5 mm ulostulo kuulokkeille ja perässä RCA:t kajareille. Ostopäätökseen vaikutti paljon ihan se, että pitkissä kaiutinjohdoissani on juuri RCA:t. Sisääntuloille on tasonsäätöpotikat samoin kuin ulostulolle (yhteinen luureille ja kajareille). Lisäksi etupaneelista löytyy pari tavanomaista valintakytkintä ja siinäpä se. Näytteistystaajuus on nykymittapuulla jo vaatimaton 48 kHz ja tarkkuus 16 bittiä, mikä tähän käyttöön toki hyvin piisaa. Vertailun vuoksi Steinbergin vastaavasta, hieman kalliimmasta UR12:sta irtoaa 192 kHz ja 24 bittiä. Purkin suunniteltu käyttötarkoitus lienee pienimuotoinen keikalla tai kotistudiossa äänitys ja kitaran/mikin/tietokoneen äänien miksaaminen. Lippulappujen ja itse äänärin lisäksi laatikossa seuraa tarpeellinen vanhan koulun USB-johto eikä sitten juuri muuta.
Soolo takkaa.
Mitenkään kattavaa testiä en ehtinyt vielä tehdä, mutta M-Audion tutun hyvän CC-yhteensopivuuden vuoksi Solo toimi heittämällä Linuxissa ilman säätämistä tai ajurien asentelua. En tiedä, näkyisikö Windows- tai Mac-käytössä jotain lisäasetuksia, mutta ainakaan mitään oleellista puutetta en keksi. Pakettiin sisältyisi myös kaikenlaista ladattavaa softaa, joista ei Linux-käyttäjä hirmuisesti tietenkään kostu. Soitto soi joka tapauksessa pätkimättä muutaman biisin ja videopätkän verran. Kumipäällysteiset potikat liikkuvat sopivan tahmeasti, että ääntä pystyy säätämään tarkasti. Sisääntulon monitorointi toimi sekin pikaisella kokeilulla ok. Äänenlaadusta en näin puukorvana mene sanomaan sitä tai tätä – hyvältähän tuo monitorikaiuttimissa ja AKG:n luureissa kuulosti. 120 ohmin kuulokkeet alkavat olla vahvistuskyvyn ylärajoilla, mikä on ilmennyt myös UR12:n kanssa, koska USB2-liitännästä ei kovin paljon tehoa revitä.
Ulkoisesti Solo on melko jämäkän oloinen, vaikka sormenjälkiä keräävä “harjattu metalli” pelkkää muovia onkin. Steinbergin teräskuoriseen tankkiin verrattuna ero on toki aivan selvä. Pohjan kumitassut estävät kevyehkön laitteen lipsumista kohtuullisen hyvin. Potikoiden sijainti laitteen päällä on mukava niin kauan kuin se sijaitsee pöydällä, mutta tietokoneen päälle nostettaessa nupeista ei näe, mihin ne kulloinkin osoittavat ja näkemättä jäävät myös klippausta osoittavat ledit. Kaikkiaan purkki on aika lailla sitä mitä tuohon hintaan kuvittelin saavani. Varsinainen tulikaste nähtäneen viimeistään ensi syksynä, kun länkkärimaratonissa pitää puskea katkeamatonta ääntä pihalle tuntikausia.
Translated from a Finnish article published in Skrolli 2024.1, pages 6–7.
Markku “Marq” Reunanen sits in a rocking chair and reminisces about the history of the first Finnish MSX demogroup.
Text: Markku Reunanen Photos: Markku Reunanen, Mikko Heinonen
In the summer of 1996 me and Mikko Heinonen, familiar from Skrolli too, had ended up as football coaches: a new team called HJK Mini was put together from kids that didn’t fit into other teams and we, two students in our early twenties, were in charge of them. Two summers in the Vammala Football Club junior series earned us countless losses and one unforgettable victory. Mikko usually drove us to practice and matches in his red Ford Escort, which also got the honor to be the birthplace of the first Finnish MSX demogroup.
Mikko’s Ford Escort
In the mid-1990s retro already started to be cool and we, too, thought that it would be nice to found an 8-bit demogroup. The Commodore 64 was the most popular old computer back then, but we omitted it because of too much competition. We went through the options from the Sinclair Spectrum to Amstrad CPC, until we got to their Japanese competitor, the MSX. Neither of us had any MSX experience, but the possibility to easily transfer data from the PC using 3.5″ floppies was enough to decide on the platform.
We both appreciated crazy wordplay and, therefore, picked the group name from a Central Finland village called Lievestuore, best known for Irwin’s 1971 hit song Lievestuoreen Liisa. In the 1990s group names with exclamation marks were fashionable for a while, so we had to parody them too. Other possible options were Pietar!Saari and Peräseinä!Joki, but the latter was dropped because of unsuitable Scandinavian letters.
Toward the First Demo
When the most important things, the platform and the name, were decided, it was time to start figuring out how to actually make demos for the MSX. As the first thing I got myself a Spectravideo 728 and an easily overheating Sony HitBit floppy drive. The Internet wasn’t quite like now in 1996, but we found everything necessary there nevertheless: a cross-assembler called TASM that ran on MS-DOS and PORTAR.DOC, which revealed the secrets of the hardware. Initially, all testing had to be done on a real machine, but only a couple of years later the fMSX emulator sped up work considerably.
Manu, also familiar from Skrolli, was recruited as a graphician – he had at least owned a Sony HitBit as a child. Pictures were drawn using the familiar Deluxe Paint either on the PC or Amiga, and a self-made converter turned them compatible with the MSX. Duke Nemo rendered a fast city flyby using 3D Studio for the first demo. In the mid-1990s it was common to remake “impossible” Amiga and PC demo effects, even if as blocky versions. SCREEN 3 with its 16 colors and a resolution of 64×48 pixels was a perfect fit for that.
A real demo needs a good tune as well, but PSG Tracker, found online, wasn’t good enough — we had already heard proper music from the same PSG chip on Atari ST demos (the MSX typically has a General Instrument AY-3-8910 or a Yamaha clone like the ST). The problem solved itself when we recruited Yrjö “Yzi” Fager, who quickly put together a quality sound routine as his first Z80 program, including a test tune called Aekrus, which also ended up as the name of the demo.
Aekrus
We were aware that there was more MSX scene activity in Holland, where they organized fairs, more or less the same as parties. One of the most notable, Tilburg’97, was drawing near, so we whacked Aekrus together to be shown there. Unfortunately, they tried to run it on an MSX2 at Tilburg and the home-made screen mode setting routine failed. Thus, the production was never seen there. Very well, better set the mode using a more compatible BIOS call. As standard as the MSX is supposed to be, it’s not that easy to get low-level code to run reliably across tens of different models.
Later Steps
After that other Finnish groups have also made MSX demos: at least Bandwagon, Jumalauta, Dromedaar Vision, Hedelmae and Hackers. The grand old man of the Finnish MSX hobby, Timo “NYYRIKKI” Soilamaa is behind several demos for the MSX Turbo R. In addition, NYYRIKKI organized the MSX Info Update meetings, where demosceners could showcase their skills in the music and demo competitions.
The first wave of Lieves!Tuore activity lasted until the end of the 1990s, after which there was a break of almost ten years. When MSX Info Update 2008 was drawing near, we made a comeback and rushed a very unfinished version of Atsaas to the competition. At this point blocky graphics were already outdated and 8-bit effects had started putting the hardware into better use. In the same vein, Atsaas runs in the high resolution SCREEN 2 mode with 256×192 pixels. The old tools had been replaced by the SDCC C cross-compiler, openMSX emulator and Photoshop.
The most important productions of the second wave are the image collection Adnukes, which pushed the envelope of MSX flicker graphics, the robot demo Amurisus, coded on the way to Revision’13, and Atsarias, which was released at the Alternative Party the same year. The latter two represent a certain return to the roots with their blocky aesthetic, even if they’re not particularly traditional MSX demos otherwise. At our 20 years anniversary at Vammala Party 2016 we still managed to release pictures, a tune and two little demos, but now – oops – eight years have passed again without new productions.
Yzi coding Amurisus at Revision’13
Today’s advanced cross-compilers, emulators, trackers and version control systems make it easier than ever to create MSX demos, so the biggest limiting factor is the middle aged person’s lack of time. Maybe as a pensioner then? In any case, Lieves!Tuore, founded on a whim, will turn 30 soon, whereas many serious groups have disappeared from the face of the Earth. Perhaps this relaxed attitude is the key to longevity?
Loputtomaksi venähtäneeltä lukulistalta poistui sentään yksi kirja, Alison Gazzardin Now the Chips Are Down: The BBC Micro (2016), joka on osa Montfortin ja Bogostin kuratoimaa, MIT Pressin julkaisemaa Platform Studies -kirjasarjaa. Sarjan muita osia odottaa vielä hyllyssä vuoroaan, mutta olen sentään saanut luettua Atari VCS:ää käsittelevän Racing the Beamin sekä Amiga-aiheisen The Future Was Heren. Syksyllä pitäisi ilmestyä Jesper Juulin tekemä Commodore 64 -kirja, mikä on ollut tähän asti ammottava aukko kattavuudessa. Tällä erää kuitenkin tutkailussa Enkkulan ihme, radio- ja tv-yhtiöltä nimensä saanut BBC Micro.
Fishin kohtalo jää tuntemattomaksi
Kirjan nimi on puolestaan lainattu BBC:n tiedettä popularisoineen Horizon-telkkarisarjan 1978 esitetyltä jaksolta, joka kuulemma havahdutti britit laajalti siihen, että tietskarit tulevat ja täällä ollaan jälkijunassa. Kotitietokoneiden kultakautta 1980-luvulla leimasi 1979–1990 vallassa ollut Margaret Thatcherin konservatiivihallitus, jonka näkyvä keulahahmo muistetaan tässäkin teoksessa mainita. BBC:n Computer Literacy Project oli merkittävä ponnistus tv- ja radio-ohjelmineen, kirjoineen ja oppimateriaaleineen. Vastaavia hankkeita nähtiin toki eri mittakaavassa muissakin maissa, mutta BBC:n erikoisuutena oli oman tietokonemallin luominen. Eri brittivalmistajilta kyseltiin tarjouksia, ja lopulta voittajaksi valikoitui Acorn. Samalla Acornille käytännössä lahjoitettiin maan koulutietokonemarkkinat.
Gazzard taustoittaa BBC Micron syntyä monipuolisesti, minkä jälkeen siirrytään erilaisiin tapausesimerkkeihin, joiden kautta esitellään laitteen ominaisuuksia ja sen ympärille syntynyttä käyttökulttuuria. Itselleni kiintoisimpia näistä olivat Eliten synty ja teksti-tv-adapteri, jolla jaeltiin myös ohjelmia. “Beeb” menestyi koulukoneena ja BBC:n tuki toi sille monenlaisia kilpailuetuja, mutta se ei onnistunut valtaamaan saarivaltakunnan koteja – laitehan oli huomattavan kallis kilpailijoihin verrattuna eikä se sanottavasti kiinnostanut suuria pelitaloja. Acorn yritti hyödyntää nostetta osittain yhteensopivan ja halvemman, kuitenkin harvinaiseksi jääneen Electronin voimin. Lopussa Gazzard solmii lankoja yhteen ja asettaa BBC Micron Archimedes-tietokoneiden, Raspberry Pi:n ja maailman valloittaneen ARM-prosessorin suoraksi edeltäjäksi.
Kiitosta annan kirjalle monipuolisesta käsittelystä, luettavuudesta, tiiviydestä (noin 200 sivua) ja historiallisten faktojen kaivelusta. Merkittävin heikkous on laitteen tekniikan pintapuolinen käsittely, mikä on yleisempikin ongelma, kun humanistit lähtevät kirjoittamaan tietokoneista tai ohjelmista. Siinä missä Racing the Beam kävi Atarinsa piirteitä juurta jaksain läpi havainnollisten esimerkkien kautta, keskitytään tässä enemmän kulttuuriin ja historiaan, jolloin teknisten ratkaisujen analyysi jää monin paikoin huteraksi. Okei, Elite oli tosiaan vektoripeli, mutta miten sellaista grafiikkaa tehtiin BBC Microlla? Alustatutkimuksessa tuntuu olevan katto korkealla ja seinät leveällä, mikä heille sallittakoon, mutta samalla yhteismitallisuuden puute tekee vaikeaksi hahmottaa koko lähestymistavan olennaisinta ydintä.
Havahduin siihen, että muksujen kanssa on harjoiteltu nyt jo vuosi espanjaa lähes päivittäin. Omat ruosteiset taitoni ovat palanneet kohisten, ja parin käytännön kokeilun perusteella uskoisin taas pärjääväni arkisissa tilanteissa ihan kohtuullisesti. Mutkikkaat verbimuodot ovat edelleen hankalia, mutta niin ne olivat ennenkin. Eikä ymmärretyksi tulemiseen vaadita välttämättä mitään preteritin ja subjunktiivin täydellistä hallintaa. Mielenkiintoisena pikku havaintona ruotsini ei ole kärsinyt samalla tavoin kuin viime yrittämällä.
¡Pepa!
Perheen kaksi muuta oppilasta ovat tietysti tulleet kauas vuodessa, kun lähtötilanne oli nolla. Tähän mennessä hallussa on jo monia teemoja, kuten numerot sataan asti, päivät sekä kellonajat, yli 70 verbiä, prepositioita, käytännössä kaikki kysymyssanat ja kohtuullisesti adjektiiveja. Kieliopin puolella sanojen suku ja monikko alkavat tulla jo luonnostaan. Aikamuotoja – joita riittää – muksut osaavat toistaiseksi preesensin ja perfektin, eikä pluskvamperfekti ole siihen päälle mikään iso askel. Sitten kun mennään preteritiin ja imperfektiin, niin saan itsekin ruveta taas tosissaan opiskelemaan.
Oppimateriaalina on käytetty edelleen lukion Paso a paso -kirjaa, jonka kanssa ollaan alkukiireen jälkeen edistytty aika rauhallisesti. Lienee ihan järkevää edetä sellaista tahtia, että asiat jäävät myös mieleen eikä vain rynniä eteenpäin. Plakkarissa on jo toisen vuoden kirja, Un paso más, joten nuo eivät ainakaan kesken lopu. Pipsa possua katsellaan viikottain Netflixistä espanjaksi, että harjoittelu pysyy monipuolisena. Muuten sitten sekalaista verbilistan jumppaamista, käytännön virkkeiden kääntämistä suuntaan ja toiseen, ääneen lukua jne. Uskoisin, että näin tämä on ihan järkevää järjestää, että tulee kokemusta niin puhutusta kuin kirjoitetustakin kielestä. Palataan asiaan taas vuoden päästä.
Y luego en español. Noté que ya hemos practicado español durante un año completo. Parece que está regresando, ya no estoy tan rústico como antes. He aún tratado de platicar con algunos hispanohablantes, aunque noto cada vez que he olvidado bastantes palabras. Los niños han aprendido mucho, por supuesto. Hemos mirado a Pepa la cerdita, leido libros, practicado verbos y otras palabras, y traducido frases. Me parece, a ver como va después de un año más.
Eilen juhlistettiin länkkärimaratonin 10-vuotista taivalta. Ilmeisesti aivan ensimmäinen oli 12.4.2014. Päivä oli tuolloin aurinkoinen, joten Alamosta (1960) ei nähty juuri mitään, sillä parvekkeen ikkunasta tuli niin paljon valoa. Jossain vaiheessa rupesin virittämään pöytäliinan ikkunan eteen ja lopulta hifi-ratkaisuna hankin tarroilla kiinnitettävän kapean pimennysverhon (jota jotkut valitettavasti ovat ruvenneet käyttämään parvekkeella pöytäliinana…). Alamon vääryydet saatiin korjattua tällä kertaa oikein kertaheitolla, vaikka taika piti ja päivä oli taas aurinkoinen. Alkuperäisestä, joten kuten välttävästä DVD:stä siirryttiin samalla BD:ltä ripattuun, restauroituun full hd -versioon, jossa olikin paljon detskuja nähtävissä.
Yhden kerran “katsotaas oikein monta putkeen” -ideasta muodostui instituutio kuin varkain. Alkujaan tykitettiin aamukympistä puoleen yöhön ja välissä oli sauna, mutta formaatti oli useimmille liian raskas eikä aamulla paljon ketään vielä nähty. Kerhohuoneen säännötkin muuttuivat, joten nyt pötkö on kohtuullistettu kymmentuntinen, johon mahtuu viisi tai kuusi leffaa riippuen niiden pituudesta. Ensi metreillä pikku traditiona oli lopettaa ilta ns. paskabonarilla, mistä jossain vaiheessa luovuttiin. Vuosien varrella on ehditty katsoa jo 120 eri elokuvaa eikä mainittua Alamoa lukuun ottamatta mitään ole näytetty kahteen kertaan. Kuten kuvasta näkyy, alkuaikoina mukaan otettiin paljon klassikkoja, mistä seurasi se, että nyt niitä on aika vähän enää jäljellä ja pitää jo säästellä. Kuratointi ei ole mitenkään kiveen hakattu prosessi, mutta aina yritetään saada mukaan ainakin moderni, spagetti, fiftari ja erikoisuus. Illan viimeiseksi on hyvä yleensä jyvittää joku viihdyttävä pätkä.
Ekan maratonin leffavalikoima, paitsi että Speedy Gonzales näyttää olleen tiedostona. Elettiin vielä DVD-aikaa. Kuvasta kiitos Terpalle.
Kaikenlaista teknistä parannusta on ehtinyt tapahtua näiden kymmenen vuoden kuluessa. Aluksi leffat katseltiin suoraan DVD:ltä, mistä kuitenkin siirryttiin käytännöllisempään rippien katseluun, ja aika pian sekaan alkoi ilmestyä mahdollisuuksien mukaan paremman tarkkuuden BD-versioita. Tykki on viime kerroilla ollut full hd -kykyinen, joten leffojen resoluutio tulee myös käyttöön. Äänipuoli kohentui huomattavasti, kun läppäriin kytketyistä tietokonepurkeista siirryttiin ulkoiseen äänikortiin ja kohtuullisen laadukkaisiin monitorikaiuttimiin, joista irtoaa sopivasti bassoakin. Fyysisenä parannuksena yhdellä seinustalla ollut klohmo puusohva vaihtui jossain vaiheessa Ikean laiskanlinnaan, jossa pystyy kolme henkeä rötköttämään mukavasti.
Ensimmäisellä kerralla paikalla oli vain kolme sitkeää sissiä, mutta muutaman vuoden päästä kantayleisö alkoi asettua ja parhaimmillaan paikalla lienee ollut toistakymmentä katsojaa. Hirveästi enempää kerhohuoneelle ei mukavasti mahtuisikaan. Koronavuonna 2020 kertsi oli suljettu ja joukkotapaamiset muutenkin pannassa, joten sellainen tauko tuli, kunnes kesällä 2021 päästiin taas jatkamaan – tunnelma oli hellepäivänä kuin Teksasissa konsanaan. Rutinoitumisen myötä järjestelyvaiva on kohtuullistunut, ja tätä nykyä poitsu on jo sen verran iso, että sunnuntain krapulapäivän siivoukseen saa hyödyllistä apua. Ei kai tässä voi kuin jatkaa seuraavat kymmenen vuotta!
