Blueberry korkattu

Vaikka leffoja onkin tullut kaluttua ahkerasti, niin muuta lännenfiktiota olen kuluttanut huomattavasti vähemmän. Sarjakuvan saralta olivat entuudestaan tuttuja lähinnä kepeät eurotekeleet kuten Lucky Luke, Sinitakit, Yakari ja Tex Willer. Tiesin toki Charlierin ja Giraudin Blueberryn olemassaolosta, mutta en oikein uskaltanut aloittaa sarjan kahlaamista, kun se helposti johtaa pakkomielteenomaiseen haalimisvimmaan tyyliin “pakko saada kaikki”. 2004 tehty elokuvaversio oli nähtynä, mutta se oli aika hämärää happoilua ja liittyy sarjiksiin vain ilmeisen etäisesti. Sain nyt kuitenkin joululahjaksi Liken julkaiseman kolmen Mustikan kokoelman (kiitti!), joten välttelyn oli aika loppua.

Samoihin komeisiin kansiin on laitettu 1970–71 ilmestynyt trilogia RautahepoTeräskäsiSiouxien jäljillä. Ei liene mitenkään sattumaa, että samaan aikaan oli myös elokuvan puolella meneillään länkkärien kultakausi, jolloin kuvastoa pistettiin usean ohjaajan voimin uusiksi ja leffoista tuli myös aiempaa realistisempia sekä väkivaltaisempia. Ranskalaisilta – tai oikeastaan keneltäkään muilta euroilta kuin italialaisilta – lännenelokuvat eivät ole oikein koskaan onnistuneet, mutta sarjisten joukossa Blueberry on kyllä muita lukemiani tekeleitä päätään pidempi.

Trilogia muodostaa yhtenäisen tarinan kaaren, joka pyörii rautatien rakentamisen ympärillä. Intiaanien ja rosvojen kanssa kahnataan moneen monituiseen kertaan; toimintaa ja juonittelua riittää kannesta kanteen. Kolmikon vahvimmaksi osaksi nousee Teräskäsi: Rautahevossa pohjustetaan vasta tapahtumia ja viimeisessä albumissa solmitaan lankoja yhteen (sekä pohjustetaan jo seuraavaa albumia). Moebiuksen piirrosjälki on jo kokenutta tässä vaiheessa, vaikkei vielä maestron huippuvuosien tasolle ihan ylläkään. Painovärit ovat nykytyyliin harmillisen hailuja – tästähän kärsi myös Incal, ennen kuin siitä tehtiin uusi julkaisu kunnon psykoväreillä.

blueberry

Add comment January 7th, 2017

MBP ja cocktailtikku

Kun tähän ongelmaan nyt tuli käytännössä törmättyä, niin word spammataanpa sitten toimivaa ratkaisua muidenkin saataville.

Oireet: Kuulokkeiden irrottamisen jälkeen MacBook Pro ei enää toista ääntä sisäisistä kaiuttimista eikä äänenvoimakkuuden säätökään toimi. Asetuksissa näkyy ulostulona vain optinen audio, ja kaikkein varmimpana tuntomerkkinä kuulokeliitännästä kajastaa punainen ledi kuin Sauronin kaikkinäkevä silmä.

Syy: Viime kädessä ongelma johtuu siitä, että kuulokeliitin on epäluotettava rimpula. Sen pohjassa on pieni kytkin, jonka perusteella kone tietää, koska käytetään optista ulostuloa. Valitettavasti kytkin hapettuu tai muuten löystyy ajan mittaan, ja lopulta jää pysyvästi kiinni.

Korjaus: Netistä löytyy kaikenlaista höpölöpöohjetta korvapuikosta paineilmaan, puhaltelusta kuulakärkikynään ja erilaisiin buuttaus- sekä resetointijekkuihin, mutta niiden toimivuus on placebon luokkaa – hyvällä säkällä joku kytkin saattaa toki aueta. Lievässä tapauksessa riittää ronkkia kuulokeliitintä topakasti koneeseen muutaman kerran, mutta kuten omassa koneessani sekään ei välttämättä riitä. Otetaan siis avuksi coctail-tikku, josta katkaistaan ensin terävä kärki pois. Seuraavaksi tikku työnnetään liitännän pohjaan ja pyöräytetään kevyesti pohjan ympäri pariin kertaan, mikä vapauttaa kytkimen. Omalla vastuulla 🙂


I happened to run into the relative common problem of MacBook Pro getting stuck to optical sound output. So here’s one working solution for you.

Symptoms: After unplugging headphones MacBook Pro won’t play audio through the internal speakers anymore. In sound settings there’s only optical output available, the volume keys don’t work and, as the most distinctive symptom, a red light shines from the audio connector.

Cause: The connector is flimsy and serves a couple of purposes too many. At the bottom there is a switch that detects whether an optical cable is plugged in and disables internal speakers according to that. Over the years the switch loses its tension or gets oxidized and, eventually, remains permanently closed.

Fix: There are plenty of useless tips out there ranging from rebooting to blowing into the connector. In an optimal case they might work, but more likely not. In a mild case it is enough to ram the audio plug in a few times, but when things get worse – like on my MBP – even that won’t help. What finally helped was cutting the sharp tip off a coctail stick, inserting the stick all the way to the bottom of the connector, and twisting it in a circular motion a couple of times, which released the switch. At your own risk 🙂

Add comment January 3rd, 2017

2016 touhut

Jos oli 2015 stressaava, niin eipä viime vuosikaan yhtään sen helpompi; ehkä jopa tuskaisempi. Tavanomaisten duunin ja vanhemmuuden velvoitteiden lisäksi niskassa painoivat entistä pahemmin opintojutut, kun opinnäytteen väsäily ja siihen liittyvät moninaiset prosessit alkoivat tulla loppusuoralle. Taustalla yleistä ankeutta on lisännyt se, kuinka jotkut ovat ilmeisesti menettäneet kaiken kosketuksensa todellisuuteen ja käyttävät kaikki liikenevät voimansa moninaisen vihapuheen suoltamiseen netin (tai presidentinvaalikampanjan) täydeltä.

Ei vuosi sentään ihan pelkkää kurjuuttakaan ole ollut. Juniori on kasvanut ja oppinut kaikenlaisia taitoja, ja tulihan tässä tosiaan täytettyä tasavuosiakin. Länkkärimaratonit ovat järjestelyvaivasta huolimatta edelleen vuoden valopilkkuja. Tunnelma on tässä vaiheessa varovaisen toiveikas, sillä tänä vuonna velvoitteiden pitäisi lopulta jo hieman hellittää.

Skenetykset ja retroilut

Valitettavan hiljaista tällä saralla, vaikka Vammala Partyä varten tuli sentään huhkittua oikein tosissaan: neljä kuvaa, kaksi pikku demoa ja vieläpä interaktiiviseksi muutettu 80-luvun sarjis, johon palaan joskus myöhemmin, kun projekti etenee. Mukana menossa tuttuun tapaan myös Roz, Dr. TerrorZ sekä Yzi. Assemblyille teimme pienen paluun dossille: Amica Magick on vähän mitä on, mutta ainakin kääntäjät ja muut ovat taas todistettavasti kunnossa. Manun kanssa kyhätyn C-visan voinee laskea produksi senkin.

MSX-ryhmämme Lieves!Tuore täytti jo 20 vuotta, mitä juhlistettiin asiaankuuluvasti Vammala Partyillä. Paikalle saatiin suuri osa jäsenistä – ainakin kaikki aktiivit. Jalkapalloharkkojen jälkeen 1996 perustettu retroryhmä osoittautui muita aikalaisvitsejä kestävämmäksi, eikä lopahtamisesta ole merkkejä näkyvissä edelleenkään. Alun perin funtsimme, että vuosijuhla pidettäisiin oikeasti Lievestuoreella, mutta ideasta oli kuitenkin käytännön syistä luovuttava.

Skenetyksen ja yleisen retroilun välimaastoon sijoittuva Pixel Polizei -konvertteri tuli julki vuoden alussa. Työkalusta ei tullut mikään varsinainen hitti, ja työmääräkin osoittautui aivan kohtuuttomaksi, joten olkoon nyt jonkun aikaa hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Tulipa ainakin opittua kaikenlaista eri kasibittikoneiden ohjelmoinnista ja grafiikkatiloista. Tuunasin PETSCII-edikkaakin huomattavasti, vaikka suurin osa sisäisistä muutoksista ei juuri käyttäjälle näykään. X-partyn vaatimattomaksi jääneessä kompossa ilmeisesti kaikki kuvat olivat edikkatekeleitä, joten tarkoitus sinänsä täyttyi.

Konekanta ei juuri muuttunut – retroroinaa on muutenkin jo niin paljon, ettei lisää oikein pysty hankkimaan. Loppuvuodesta tilasin sentään XE-Atareille sopivan ulkoisen muistinlaajennuksen, joka on saanut toistaiseksi odotella sopivaa hetkeä (mitään varsinaista tarvetta ei ole, kun 600XL:ni on jo laajennettu). Noin muuten vuoden tietokonevirittely kohdistui lähinnä Linux-läppäreihin.

Tutkimustohinat

Artikkelit, lehtijutut ym. jäivät 2016 vähäisiksi, vaikkakin perustellusta syystä. Merja Salon kanssa sentään saatiin julkaistua kepeä katsaus suomalaisesta Amiga-pioneerista, sekä Terpan kanssa Skrollissa PETSCII-juttu. Artikkeleita on toki jatkuvasti tekeillä ja pari vertaisarvioinnissakin, mutta katsotaan nyt, miten niiden kanssa käy.

Suurin osa kirjoitus- ja tutkimustyöstä on kohdistunut kiviriippaan nimeltä väitöskirja. Keväällä oli sopivasti noin kuukausi aikaa kirjoitteluun ja väänsin nippuväikkärin johdantoa kasaan sivun päivässä – toisinaan inspiraation ja toisinaan riittämättömyyden tunteen vallassa. Tässä vaiheessa lopussa ovat niin motivaatio, kunnianhimo kuin yleinen häveliäisyyskin, joten ihan hyvä, että myös projekti on lopuillaan. Esitarkastajilta tuli sekä tukistusta (ihan aiheesta) että kiitosta, ja kun molemmat ehdottivat työn hyväksymistä, niin korjailujen jälkeen puolustanen opinnäytettä 17.2. Porissa.

Leffavuosi

2014 ja 2015 olivat hulppeita länkkärivuosia: katselin yli 150 näkemätöntä westerniä molempina vuosina, mutta nyt tahti on lopulta hiipunut. Yhtäältä järkevä katseltava on käynyt vähiin ja toisaalta olen katsellut vaihteeksi muitakin genrejä. Ihan tarkkaa lukemaa ei ole, mutta aiemmin näkemättömiä tekeleitä kertyi listaan hiukan reilu 60 kappaletta. Uudet ison rahan tuotannot, kuten Diablo, Jane Got a Gun ja The Magnificent Seven todistivat vahvasti länkkärien uuden tulemisen puolesta, vaikka teoksina eivät järin ihmeellisiä olleetkaan.

Leffavuoden eräs kohokohta oli tietysti McCabe & Mrs. Millerin Blu-ray-julkaisu, jota oli povattu ja kytätty jo vähintään parin vuoden ajan. Olen hehkuttanut leffaa epäilemättä kaikille jo ihan tarpeeksi, mutta kyllä se edelleen kesti uudelleenkatselun (tai pari) oikein mainiosti. Harvempi länkkäri on vastaavalla tavalla kokonaisteos, jossa juoni, hahmot, ympäristö ja lavasteet kaikki kietoutuvat kiinteästi toisiinsa (no niin, hehkutinpa taas).

Muu katselu keskittyi keväällä uusiin ja vanhoihin scifi-leffoihin – Alienit, Predatorit, Martianit, Interstellarit, Gravityt sun muut – ja jossain määrin fantasiaan Lortista Hobittiin. Olin nähnyt joskus taannoin pari ensimmäistä Harry Potteria, mutta sarja ei tuolloin juuri kiinnostanut. Nyt uudella yrityksellä ja kokoelmaboksin voimin sain huispaukset huispattua hamaan loppuunsa. Putkeen katsomisesta seurasi tunne, että jokainen episodi on oikeastaan sama leffa vähän eri paketissa. Oculus reparo! Kummallisemmista sivujuonteista mainittakoon tässä vielä sotilasfarssit.

Add comment January 1st, 2017

Joului!

Tämäkin stressintäyteinen vuosi on tulossa lopulta päähänsä, joten nyt on aika yrittää hieman levätä. Retrospektiivi tulee joskus lähipäivinä, mutta tässä vaiheessa jouluntoivotukset (kuvaa klikkaamalla saa näytille muutaman raamin animaation):

joulu2016anim

Tätä voi katsella oikeallakin nepalla: http://www.kameli.net/~marq/joulu2016.prg

Tai Plus/4:llä: http://www.kameli.net/~marq/joulu2016plus.prg

2 comments December 23rd, 2016

Enska, muttei Hanskia

Eilen kuultiin pitkään odotettu ja jo kertaalleen peruttu Ennio Morriconen konsertti Hartwall-areenalla. Konsertin piti olla jo tämän vuoden keväällä, mutta se peruuntui maestron selkävaivojen takia – ihan kunnossa ei näyttänyt olevan vieläkään, kun orkesteria piti johtaa istualtaan ja perässä kulki avustaja. Kaikesta päätellen tämä suomenkeikka lienee ainoa laatuaan, joten hyvä, että paikalle pääsin.

Hartwall-areena ei ole tarkoitettu miksikään klassisen musiikin konserttisaliksi, mihin nähden orkesteri kuulosti ainakin minun puukorvaani permannolla ihan hyvältä. Ääni kuultiin siis toki mikitettynä kaiuttimien kautta. Ainoastaan jonkun korkealta soivan huilun (pikkolohuilun?) ääni ylikorostui ja lähes sattui korviin. Orkesterin lisäksi paikalle oli kuskattu iso kuoro ja solistiksi muutamassa biisissä kuultu sopraano Susanna Rigacci.

Enska on jossakin haastattelussa sanonut kyllästyneensä imagoonsa länkkärisäveltäjänä, ja toki totta on, että CV:ssä on monia muitakin merkittäviä ja tunnettuja (leffa)biisejä, kuten keskiviikkona kuultu Chi mai. Suuri – jollei suurin – osa yleisöstä oli kuitenkin tullut paikalle kuullakseen niitä ikonisia länkkäritunnareita, joita ikävä kyllä tarjoiltiin hyvin niukasti: ensimmäisellä puoliskolla muutama parhaiten tunnettu kappale ja jälkimmäisellä sitten pari tuoreesta Hateful Eight -leffasta, josta tipahti lopulta myös se pitkään viipynyt Oscar.

Olisin ainakin itse kernaasti vaihtanut muutaman loppupuolen unettavan viuluslovarin tunnetumpaan tavaraan, vaikka maestron muun tuotannon kuulemisessa jotain sivistävää onkin. Useammin kulutetuilla lavoilla ohjelmisto voisi hyvin ollakin jotain muuta, mutta luultavasti ainoaksi jäävällä suomenkeikalla olisi kohtuudella voinut hiukan tinkiä jääräpäisestä monipuolisuuden esittelystä ja antaa periferian yleisölle sitä, mitä se halusikin 🙂

Add comment December 1st, 2016

Suuret seikkailupelit

Juho Kuorikosken Suuret seikkailupelit: Tietokonepelien klassikot on eräänlainen jatko Sinivalkoiselle pelikirjalle, vaikka tällä kerralla ei pitäydytäkään Suomen kamaralla. Sen sijaan Kuorikoski käy läpi seikkailupelien historiaa alkaen tekstiseikkailuista ja päätyen tämän päivän visuaalisesti komeisiin “vuorovaikutteisiin elokuviin”. Pelkkien pelien lisäksi lähdemateriaalissa on runsaasti haastatteluja, joissa pääsevät ääneen aikansa tunnetuimmat suunnittelijat ja koodarit, kuten Al Lowe ja Ron Gilbert.

Suuri osa sivuista on luonnollisestikin omistettu Sierran ja LucasArtsin tunnetuimmille klassikkosarjoille King’s Questista Monkey Islandiin. En itse tunne seikkailupelejä sen syvällisemmin, joten valikoima vaikuttaa varsin kattavalta (noh, Shenmueta jäin kaipaamaan). Kuorikosken keskeinen narratiivi on se, kuinka seikkailupelit kehittyivät näkyväksi ja kaupallisesti menestyneeksi genreksi 80-luvun lopussa ja kuinka ne katosivat 90-luvun lopulla valokeilasta moniksi vuosiksi. Lopputulema on kuitenkin optimistinen, sillä hiljattain lajityyppi on kokenut jälleen uuden tulemisen.

Kirja on helppoa luettavaa ja toimii sekä hyvänä ajanvietteenä että yleisjohdatuksena aiheeseen. Kuorikoski tuntee aiheen kattavasti, mutta mikään tiedekirja Suuret seikkailupelit ei sittenkään ole – kirjoittaja ei peittele omia mieltymyksiään ja suosikkiteokset saavat osakseen ylisanoja. Eräs kirjasta selkeästi esiin nouseva seikka on se, kuinka seikkailupelit ovat olleet alusta saakka sarjoja: menestyneitä konsepteja on lypsetty vuosien varrella moneen kertaan jatko-osien ja uusioversioiden muodossa (juuri tästähän nykyistä peliteollisuutta kritisoidaan, mutta jatko-osatehtailu on kirjan perusteella paljon vanhempi ilmiö).

suuretseikkailupelit

Add comment November 28th, 2016

Lännen kummajaiset

Lännenelokuvat olivat niin pitkään suosittu ja läpitunkeva lajityyppi, että niissä on esiintynyt aika yllättäviäkin naamoja. Harvempi varmaan pitää esimerkiksi Jack Nicholsonia länkkärikasvona, mutta niinpä vain CV:ssä komeilee neljä westerniä. Elviksen tasoltaan vaihtelevista yritelmistä kirjoitin oikein kokonaisen postauksenkin hiljattain. Seuraavassa jotain hieman marginaalisempia poimintoja kuvakavalkadin muodossa:

Lista ei tietenkään ole läheskään täydellinen, sillä länkkäreissä on viuhahtanut paljon suurempikin sakki, etenkin jos lasketaan mukaan TV-sarjat. Useimpien näyttelijöiden (tai laulajien jne.) kohdalla länkkärivierailu jäi ainoaksi. Enin osa näistä pistäytymisistä näyttää sijoittuvan 1970-luvun taitteeseen, jota itse pidän lännenelokuvan kultakautena – jos nyt ei näiden, yleensä vaatimattomiksi jääneiden vierailujen ansiosta.

edit: mahdollisia lisäyksiä: Gina Lollobrigida – Bad Man’s River (1971), Sam Peckinpah – China 9, Liberty 37 (1978) ja Orson Welles – Tepepa (1969).

Add comment November 27th, 2016

Alko kohentaa?

Myymälöiden hyllyssä tuppaa olemaan edelleen ankeaa, mutta ainakin Alkon tilausvalikoima näyttää kohentuneen huomattavasti tequilan osalta. En ollut vähään aikaan tarkastanut tarjontaa, joten nyt tuli suorastaan yllätyksenä, että saatavilla on näinkin hyvin 100% agaavesta tehtyjä:

  • José Cuervo Tradicional (reposado)
  • Los Tres Toños (reposado)
  • Ocho (blanco ja reposado)
  • Olmeca Altos (reposado)
  • Patrón (blanco ja añejo)
  • Sauza Hornitos (reposado) – ainakin kuvan perusteella aito eikä mixto
  • Tres Generaciones (reposado)

Eli kaikkiaan peräti yhdeksän eri vaihtoehtoa – näin paljon ei ole ollut koskaan aiemmin. En lähde arvailemaan tämän kohennuksen syitä vielä tarkemmin: onko sitten kyseessä tequilan suosion yleinen nousu vaiko valistunut sisäänostaja, mene ja tiedä. Valikoiman koheneminen on sikälikin tervetullutta, että ulkomailta tilaaminen yritetään lopettaa ensi vuonna kokonaan.

Kaikki listalla mainitut ovat ihan kelpo juotavaa, mitä nyt ehkä itse mieluummin jättäisin Hornitoksen ostamatta, kun parempiakin on kerran tarjolla. Patrónit ovat oikein hyviä, mutta hinta on niin hulvaton, että se pistää hieman nikottelemaan. Tres Toños on niin ikään kalliinpuoleinen. Olmeca Altos ja José Cuervo ovat perusvarmoja, mutta tältä listalta omiksi suosikeikseni nousevat kuitenkin selvästi Ochot, etenkin kun ne ovat ihan järkevissä hinnoissa. Kolmeen kertaan tislattu Tres Generaciones on kelpo juoma sekin, mutta vähän harmillisesti myyntiin on tullut reposado eikä blanco, joka on koko sarjan selvästi paras.

Add comment November 25th, 2016

Synclientin perusteita

Linuxin hiiripädituki on monipuolinen ja äärimmäisen tarkkaan säädettävä, mutta tavalliset asetustyökalut eivät tarjoa paljonkaan optioita, minkä lisäksi vakioasetukset voivat toimia aika heikosti, riippuen pitkälti koneesta. Tärkein hienosäätötyökalu on Synclient, joka tarjoaa suuren joukon viritettäviä parametreja – oikeastaan liiankin suuren, sillä vasta-alkajalla menee sisu kaulaan kymmenien mystisten numeroiden äärellä. Välttelin vuosikaudet Synclientiä juuri tästä syystä (sekä laiskuuttani), mutta lopulta sekin oli opeteltava pakon edessä. Seuraavassa tukea muiden ensiaskeleisiin.

Herkkyys

Hiiripädin liika herkkyys on sekä omien kokemusteni että netin lukuisten foorumien mukaan ehdottomasti yleisin ongelma. Pahimmillaan kursori liikkuu jo ennen kuin sormi edes koskettaa pädiä. Kaksi tärkeintä – hieman omituisella logiikalla nimettyä – asetusta ovat:

  • FingerHigh – kuinka lujaa pädiä pitää painaa, että hiiri alkaa liikkua
  • FingerLow – millä voimakkuudella tulkitaan, että liikutus loppuu (oltava pienempi kuin FingerHigh)

Liian pienet arvot aiheuttavat em. telekinesiaa ja tahatonta kursorin liikkumista pienimmästäkin kosketuksesta, kun taas liian suurista arvoista seuraa tahmea pädi, jota pitää survoa. 15 ja 10 ovat hyviä alkuarvauksia, mutta joillakin laitteilla tarvitaan huomattavasti suurempia arvoja. Toinen tyypillinen herkkyysongelma on kursorin vapina napauttaessa, jota voi puolestaan koittaa kohentaa kasvattamalla parametreja HorizHysteresis ja VertHysteresis. Liian suuret arvot tekevät kursorin liikkeestä tahmeaa ja kulmikasta.

Napautus

Myös täppäyksenä tunnettu napautus on vähän makuasia: itse otan sen jatkuvien virheklikkausten takia yleensä pois päältä, jos pädissä on oikeatkin napit. Päälle ja pois napautuksen voi kytkeä TapButton-parametreilla: nolla tarkoittaa, ettei näpäytystä tunnisteta, ja nollasta poikkeava arvo kertoo, miksi hiiren napiksi yhden tai useamman sormen napautus tulkitaan (1…3).

Skrollaus

Joissakin pädeissä on oikeassa reunassa kaistale, jota voi käyttää vierityspalkkina, mutta alue ei ole käsittääkseni mitenkään poikkeuksellinen, vaan vieritys tapahtuu puhtaasti ajurien tasolla. Nykyään suositun kahdella sormella vierityksen saa päälle parametrilla VertTwoFingerScroll ja vaakasuuntaan on vastaavasti Horiz-alkuisia parametreja. Nopeutta säätää VertScrollDelta, joka tosin toimii hieman epäintuitiivisesti: mitä suurempi arvo, sitä hitaampi vieritys. Applen popularisoiman “luonnollisen” eli täysin väärään suuntaan liikkuvan vierityksen saa aikaan käyttämällä deltassa miinusmerkkisiä numeroita.

Muuta

Kun käytössä on ulkoinen hiiri, voi olla kätevää laittaa päälle TouchPadOff, joka toimii taas hiukan omalla logiikallaan – miksei parametri voinut olla TouchPadOn? Näin pädiä ei tule sohittua vahingossa esimerkiksi kirjoittaessa. Uudemmat kosketuslevyt osaavat myös tunnistaa tilanteen, jossa kämmen on kirjoittaessa pädillä (PalmDetect ja sen lisäasetukset). Kaikenlaista muutakin eleentunnistuksesta softanappeihin löytyy, mutta itse en ole kokenut niitä tarpeellisiksi, kun omistamissani läppäreissä on vielä aidot hiirennapit jäljellä.

Asetuksia voi kokeilla nopeasti Synclientillä tyyliin “synclient FingerLow=10 FingerHigh=15”, mutta näin annetut arvot eivät tietenkään säästy uudelleenkäynnistyksessä. Skriptejä voisi viritellä monenlaisiin paikkoihin riippuen työpöytäympäristöstä ja distrosta, mutta yleisesti toimiva ratkaisu on luoda tiedosto /etc/X11/xorg.conf.d/70-synaptics.conf, johon voi laittaa asetuksia pysyvämmin seuraavaan tyyliin:

Section "InputClass"
    Identifier "touchpad"
    Driver "synaptics"
    MatchIsTouchpad "on"

    Option "FingerLow" "12"
    Option "FingerHigh" "16"
    Option "HorizHysteresis" "20"
    Option "VertHysteresis" "20"
    Option "VertScrollDelta" "80"
EndSection

Add comment November 22nd, 2016

McCabe & Mrs. Miller: The Map

In the lines of the previous map of the Once Upon a Time in the West opening scene, me and Tero started a bit larger undertaking: the map of Presbyterian Church, the mining town where Altman’s McCabe & Mrs. Miller (1971) takes place. Mapping a complete – and messy – town turned out significantly trickier than just one yard, but here’s version 1.0 and my original sketch for your pleasure:

And a scalable pdf file for checking the details better and printing. There are some dead angles that are not visible, so the exact placement of roads and rivers is rather preliminary. Likewise, most buildings aren’t exactly to scale. Another thing to note is that the map represents the situation at the end of the movie – the town keeps growing and changing a lot throughout the movie, starting from not much more than a few huts and shelters.

Add comment November 12th, 2016

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet