.Markku Reunanen.

Shirley Temple, lännen(kin) pikku sankari

1930-luvun ihmelapsi, steppaava kikkarapää Shirley Temple valloitti yleisön monituisissa, kaavaltaan lähes identtisissä elokuvissa, jotka sijoittuivat milloin minnekin. Eräänä tapahtumapaikkana oli tietysti muodikas Villi länsi: Temple oli pääosassa kolmessa – tai oikeastaan neljässä – länkkärissä ja vilahti uransa alkuvaiheessa vielä statistina ainakin yhdessä (Carolina, 1934). 1930-luvun mustavalkofilkat on kaikki sittemmin myös väritetty.

The Little Colonel ja The Littlest Rebel ovat vuodelta 1935 ja keskenään kohtuullisen samanlaisia. Eräänlaista poliittista korrektiutta voi nähdä siinä, että Temple oli näin sekä pohjois- että etelävaltojen puolella. Asetelmassa olisi ollut jopa potentiaalia – miten sisällissota näyttäytyi lapsen silmin – mutta ihan niin rohkeaksi ei sentään heittäydytty, vaan pikku vastoinkäymiset voitettiin tomeruudella ja steppaamisella. Molemmat kai voisi luokitella lastenelokuviksi, vaikka niissä onkin kohtuullisen dramaattisia kohtauksia ja aseella osoittelua.

Vuonna 1939 ilmestyi Susannah of the Mounties, jossa siinäkin ollaan sotilaiden seassa, tosin tällä erää Kanadan intiaanisodissa. Tässä vaiheessa Temple ei ollut enää ihan tyllerö, vaan jo 11-vuotias, mutta rooli ei sinänsä aiemmista juurikaan poikkea. Tämä on “trilogian” osista selvästi vakavin, sillä välillä näytetään suoranaista tappamista ja raatoja. Eräänä mielenkiintoisena detskuna miespääosassa on itse Randolph Scott, joka näyttää varsin nuorelta ja vetreältä paremmin tunnettuihin länkkäreihinsä verrattuna. Oikeastaan äijä on kuin Errol Flynn 🙂

1940-luvulla alkoi iskeä päälle teini-ikä ja Templen ura lähti laskusuuntaan – söpön lapsitähden roolit olivat ohi. Viimeiseksi länkkäriksi jäi John Fordin ohjaama Fort Apache (1948), joka on toki elokuvana päätään pidempi kuin aiemmat tekeleet. “Philadelphia Thursday” on kliseinen ja melko mitäänsanomaton hahmo, komentajan tytär, johon nuori luutnantti tietysti rakastuu. Vaikka kyseessä on periaatteessa naispääosa, jää Temple kaikkiaan taka-alalle.

Add comment June 26th, 2015

Tynamenttia

Tähän postaukseen osallistuvat:

• Dynamiitti, ts. väliaineeseen kuten piimaahan tai jopa sahanjauhoon imeytetty nitroglyseroli eli -glyseriini. Käytetty ja käytetään edelleen louhinnassa. Ikoniset punaiset tai vaaleat dynamiittipötköt on nähty monessa länkkärissä.
• Trinitrotolueeni eli TNT eli trotyyli, tolueenia nitraamalla saatava kiinteä räjähde. Oli pitkään suosittu sotilaskäytössä, kuten kranaateissa, mutta sittemmin menettänyt asemansa tehokkaammille räjähteille.

Ja nyt jännittävä kemiallinen detsku: dynamiitti ei ole sama asia kuin TNT.

Ei se ole.

Ei ole ei.

Tehdään ne kotiläksyt siellä.

Joo-o.

Oi voi, lopuksi sotketaan vielä omaa pesää.

Add comment June 24th, 2015

2014 touhut

Tällekin vuodelle pieni retrospektiivi, jotta muistan edes itse, mitä kaikkea on tullut tehtyä. Viime vuoteen verrattuna näyttäisi siltä, että demo- sekä koodihommat jäivät hieman paitsioon, ja vuosi kului pikemminkin ammatillisissa merkeissä.

Skenekoodaukset

• Olipas hiljaista. Teron ja Yzin kanssa kyhättiin sentään ensimmäinen Spectrum-produ, The Unhanged, jossa huomattavaa on lähinnä pitkään suunniteltu ja hierottu spriterutiini.
• Toinen pikku kontribuutio oli Fit for Autopsy -kokoelma, joka sisältää moderneillakin koneilla jälleen toimivia vanhoja Fit-produja
• Jotain sekalaista räpellystä QL:lle, Panasonicille, Vectrexille ym. marginaalilaitteille, mutta ei mitään varsinaista julkaisua

Kirjoituksia

• Petrin kanssa konesota-artikkelit IEEE Annals of History of Computingiin ja Tekniikan Waiheisiin
• Antin kanssa toimitettu WiderScreenin erikoisnumero Skenet – Scenes, jossa myös oma artikkeli
• Ohjaamastani opinnäytteestä tehty yhteispapru Koreassa pidettyyn laivanrakennuskonffaan (!)
• Skrolli 3/2104:ään Teron kanssa populaaripätkä mätkintäpeleistä
• Lopultakin pihalle saatu, Antin kanssa tehty kirjanluku Springerin Hacking Europe -kirjaan
• Agricolaan kirja-arvostelu Generation 64:stä
• Pelitutkimuksen vuosikirjaan Chesmac-katsaus Manun kanssa
• Suomen Paviljongista duunissa kirjoitettu luku kansallisarkiston Pro Patria 1 -näyttelykirjaan
• Omituisena sivuraiteena Teron kanssa kirjoitettu luku Etnomusikologian vuosikirjaan
• Skrolliin pari pientä pätkää (1, 2)
• Tänä vuonna saattaa vielä niukin naukin ehtiä pihalle töissä kirjoiteltu Journal on Computing and Cultural Heritagen artikkeli

Elektroniikkaa

• Tänä vuonna pääsin huomattavasti paremmin ineen elektroniikan rakenteluun. Suurin projekti oli Panasonicin siirtomokkula Panana.
• Panasonicille syntyi lisäksi 8 kilon lisämuisti
• Kyhäsin myös UNO2IEC:n, joka tosin on jäänyt olemattomalle käytölle
• Amstrad CPC:lle dual-CRTC – nythän toimii demot!

Laitehankintoja

• Kummallisimpana tulokkaana MicroBee (thx Mikolle)
• Jossain määrin nostalginen Sharp MZ-800 QuickDisk-asemalla
• Lopultakin Apple IIc, jota ei tosin ole paljon ollut aikaa räplätä
• Spectrumille monipuolinen ja -mutkainen Interface 1bis
• QL:lle QL-SD-kortinlukija – hyvästi Microdrive-räkä
• Spectrumille Wonder AY -kortti
• MSX:lle V9990 PowerGraph (GFX9000-klooni)
• Muuta hieman tavallisempaa tauhkaa, kuten PPC-Mini, Canon X-07, A600 ja kasa Arduinoja

Vuoden eräs kohokohta oli Manun kanssa uudelleen löydetty vanhin kaupallinen kotimainen tietokonepeli, Chesmac, joka sai näkyvyyttä valtamediassakin. Vammala Party täytti 20 vuotta. Länkkäreitä on tullut katseltua (ja hankittua) aika hulvattoman paljon – tähän mennessä noin 160 kappaletta – mutta kirjoitan niistä sitten luultavasti ihan oman postauksensa. Eipä tämäkään ollut lopulta niin turha vuosi, kuin miltä näin lopussa tuntui 😉

Add comment December 25th, 2014

PET-teri Punakuono

Rauhaisaa joulunaikaa kaikille pienen PETSCII-räpellyksen saattelemana!

Add comment December 21st, 2014

Vammala Party -retrospektiivi

Näin 20. Vammala Partyn ja samalla partyn 20-vuotisjuhlan kunniaksi lupasin kirjoittaa jonkun sortin historiallisen katsauksen, eli eipä muuta kuin kirjoittamaan. Listasta löytyvät kaikki pidetyt partyt vuosineen sekä lyhyt kuvaus – vanhoista partyistä kirjoitettiin myös asiaankuuluvasti raportteja – joten keskityn tässä lähinnä kiikkustuolihenkiseen sekalaiseen muisteluun.

Ensimmäinen Vammala Party, lisänimeltään Snap, Crackle & Pop, pidettiin 31.7.1994 Illon pikku koululla, joka saatiin Mikon isän kautta päiväksi käyttöömme. Paikalle ilmaantui reilu viitisentoista tuttua paikallista tyyppiä, joista suuri osa nähtiin paikalla yhä tänäkin vuonna. Olimme kuulleet tällaisista “partyistä” jo ainakin 1993, mutta innostus oman järjestämiseen heräsi vasta sitten, kun oli ensin käyty Rovaniemellä asti (kökköisessä) Abduction’94:ssä. Myöhemmin samana kesänä innokkaimmat lähtivät sitten jo Assemblyynkin.

Omalta osaltani seuraava vuosi jäi väliin, kiitos Oy Tornituote Ab:n. Sylvään yläasteella Vammalan keskustassa järjestetty Kokkoontumine jäi lyhyeksi, koska atk-opettajan piti olla koko ajan paikalla tilaisuutta valvomassa. 1996 saatiin käyttöön jo kelpo tila, Karkun työväentalo, jossa järjestettiin myös kahdet seuraavat partyt sekä Turbohyttynen BBS:n käyttäjätapaaminen. 1996 ohjelmaan ilmaantuivat suuren maailman malliin kovalevyntyöntö (tuolloin oikein kunnon murikoilla) sekä korpunheitto. Käytössä oli ensimmäistä kertaa myös videotykki, Electrohomen massiivinen CRT-loota. Työväentalolla oli riittävästi tilaa, mutta se oli varustukseltaan muuten vaatimaton: ikkunoihin piti teipata jätesäkkejä salia pimentämään, nukkumista yriteltiin puulattialla, eikä missään ollut suihkua. Niinpä sunnuntaina porukka haisi jo melko ummehtuneelle, ehkä lukuun ottamatta kotona virkistäytyneitä karkkulaisia.

Aivan ensimmäisillä partyillä ei tietenkään käytetty alkoholia: suuri osa kävijöistä oli reippaasti alaikäisiä, eikä moinen olisi muutenkaan tullut jossain yläasteen tiloissa kyseeseen. Ihan tarkkaan en muista, koska viinapiru Vammala Partyyn saapui, mutta ainakin vuoden 1997 Tiara Joulun raportissa on ilmeisiä viittauksia aiheeseen. Meno on, yhtä kaikki, pysynyt hyvin hanskassa vuosien varrella, vaikka lauantai- tai sunnuntaiaamun krapulasta lieneekin monella omakohtaista kokemusta.

Osapuilleen tässä vaiheessa vanhemman pään porukka alkoi jo kadota muualle – etenkin Tampereelle – opiskelemaan. Kesiä vietettiin kyllä edelleen tiukasti koto-Vammalassa, mutta tietynlainen muutos ja eriytyminenkin oli meneillään. Viimeiset kaksi “aitoa” Vammala Partyä järjestettiin jälleen koululla, nimittäin keskellä metsää Horniossa. Lähiverkot sekä Internet alkoivat olla tuttuja kaikille, ja niinpä koulun ala- ja yläkerran väliin viriteltiin koaksiaalikaapelilla oikein lähiverkko. Internet sai vielä odottaa, mutta 1999 äänestys hoidettiin jo verkossa, C-kielellä kyhäämälläni CGI-palvelulla. Ei muuten ollut ihan sopivin kieli siihen hommaan.

2000-luvun alussa skenetys ja Vammala Party olivat hieman hyytymään päin: 2002 partyä ei edes järjestetty, varsinkin kun Mikko oli Oy Tornituote Ab:n leivissä. Vuonna 2001 alkoi Pelikonepeijaisten traditio, eikä skenekompoja järjestetty ollenkaan. Samalla partypaikaksi vaihtui Ylöjärvellä sijaitseva Voionmaan opisto, joka saatiin siellä opettajaksi edenneen Manun kautta. Voitsilla oltiinkin sitten toistakymmentä vuotta, ainakin 2014 asti. Välillä partypaikkana oli Näsikeskus, välillä iso luokka ja jos kävi säkä, niin juhlasali. Internet saatiin käyttöön Pelikonepeijaisiin, vaikka Linux-purkin kautta jaettu ISDN ei vauhtihulluutta juuri aiheuttanut, sen enempää kuin kaikenkarvaiset tukkeentuvat alkupään palvelimetkaan.

Notkahduksen jälkeen demoskenepuuhatkin palasivat ohjelmaan vuoden 2003 Wheeeee!-partystä alkaen. Alkupään partyillä käyneitä tyyppejä tippui pois, mutta tilalle tuli uutta verta, joten kävijöitä on aina riittänyt vähintäänkin kohtuullisesti. Uuden polven mukana kuvioihin ilmaantuivat jossain vaiheessa myös RC-autot ja lennokit, joilla on päristelty jo yli kuusi vuotta. Vakiokävijöiden määrä on vakiintunut sittemmin reilun parinkymmenen paikkeille, mikä on vielä sopivasti hallittava määrä. Pitkälti invite-onlyn sekä rajatun kävijämäärän takia paikkojen rikkomisilta tai kamojen pöllimisiltä on onnistuttu toistaiseksi välttymään.

1994–2014 on ehtinyt tapahtua melkoisia teknisiä muutoksia edellä mainitun verkottumisen lisäksi. Alkupäässä suosituimpia laitteita olivat tasaväkisesti Amigat ja PC:t, mutta vuosikymmenen loppua kohti Amigat vähenivät hiljalleen vuosi vuodelta. Viime vuosina ne ovat tehneet taas paluun, ja tänä vuonna nähtiin peräti neljä Amiga-demoa. PC-koneiden rinnalle ilmestyivät 2000-luvun alussa Mac-läppärit, jotka näyttävät jääneen pysyväksi ilmiöksi. Harvempi enää jaksaa muutenkaan raahata paikalle täysikokoista pöytäkonetta. Retrorauta on niin ikään tullut jäädäkseen, ja olihan jo 1997 demokompossa MSX-tuotos omalta Lieves!Tuoreeltamme. Kännyköistä nyt sitten puhumattakaan.

Tätä kirjoittaessani Vammala Party on siis 20-vuotias vetreä vanhus ja heti Assemblyn jälkeen vanhin säännöllisesti järjestetty suomiparty. Tapahtuma on vakiinnuttanut muotonsa peli- ja skenekompoineen, grillauksineen, myyntipöytineen, DJ-setteineen, retrokoneineen ja kylmälaukkuineen, eikä suuria muutoksia sen suhteen liene näköpiirissä. Tällä hetkellä suurin kysymysmerkki on ensi vuoden (2015) tila, sillä Voionmaan ja Oriveden opistot yhdistyvät ja nykyinen koulutustoiminta siirtyy sitä myöden Orivedelle. Kuvio on tällä hetkellä vielä avoin, mutta vaihtoehtoja on vuoden mittaan ryhdyttävä pohtimaan. Oli miten oli, Vammala Partyn liekki ei sammu, ja jokin ratkaisu keksitään ilman muuta.

Lopuksi jokunen kuva vuosien varrelta:

edit: Mikolta tarkennusta Kokkoontumisen käänteisiin ja 2002 välivuoteen.

Add comment July 21st, 2014

Mikä se on se happolänkkäri?

Tykkään paljonkin länkkäreistä, jotka voitaisiin lukea happolänkkärien (acid western) genreen. Wikipedian määritelmän mukaan happolänkkäreissä on vertauskuvallisuutta, vastakulttuurisuutta ja ylitsepursuavuutta. Itse olen pitänyt leimallisina piirteinä etenkin unijaksoja, todellisuuden hämärtymistä, takautumia ja epätyypillisiä sankareita. Tällä erää siis syyniin pH-arvoltaan vaihtelevasti matalat leffat:

• El Topo – Kärjestä on hyvä aloittaa. Jodorowskyn houreita rampoineen, pyhimyksineen ja kristuksineen ei ole ainakaan näkemieni länkkärien joukossa vielä kukaan ylittänyt.
• Greaser’s Palace – Oikeastaan ainoa, joka pääsee edes lähelle El Topoa häröilyineen. Pellepukuinen sankari on tässäkin erään sortin kristus-allegoria.
• Dead Man – Tuoreempaa hapatusta, mopo lähtee etenkin loppua kohti lupaavasti käsistä. Depp näyttelee Deppiä, mistä joko pitää tai sitten ei.
• Blueberry – Jatkuvaa lentelyä, inkkarihuumeiden kiskomista ja 3D-hallujaksoja. Selvä tapaus.
• Jonah Hex – Hallua riittää tässäkin kelpo lailla ynnä päälle ihmeaseita (muuten ei kovin ihmeellinen tekele).
• Keoma – Italian vastine länsihapoille. Yhtäältä aika perinteinen länkkäri, jossa toden ja visioiden välinen raja kuitenkin hämärtyy tämän tästä.
• Django – Tätä tunnutaan pitävän kovasti happamana, mutta valtavirrasta poikkeavat merkittävästi oikeastaan vain arkun raahailu ja konekiväärimättö.
• Django Kill – Vielä kolmaskin itsku, tällä kertaa pääosassa Franco Neron sijasta toinen vakiokasvo, Tomas Milian. Hurutusta riittää, vaikka ei kaikin ajoin kovin happoista sellaista.
• The Shooting – Loppua kohden menee alati kummallisemmaksi ja “ratkaisu” jää ilmaan.
• Bad Company – Häiriintyneet ja/tai rujot henkilöhahmot sekä hyvin erilainen villin lännen kuvaus ansaitsevat tällekin leiman.
• Ruoska (High Plains Drifter) – Nostan tämän Klintin leffan kaanonin ulkopuolelta mukaan jo vähintäänkin takautumien, kääpiön ja kuolleistapaluun vuoksi.

Wikipedia mainitsee genreen kuuluviksi vielä mm. Ride in the Whirlwindin, Pat Garret & Billy the Kidin sekä Ulzana’s Raidin, mutta itse en pitänyt niitä erityisen happamina. Jeremiah Johnson kiikkuu jo siinä rajoilla, mutta jätin sen kuitenkin varsinaisesta listasta pois. Happamia piirteitä on toki muissakin leffoissa, kuten vaikkapa Korpraali McB:ssä ja lukuisissa spageteissa The Great Silencestä Captain Apacheen.

Koluaminen jatkuu edelleen ahkerasti: seuraavaksi katsastukseen menossa ainakin The Hired Hand, Mannaja, Walker sekä (ainakin härömielessä) lupaavalta vaikuttava Zachariah. Hakusessa kohtuuhintaan myös A Girl Is a Gun, Kid Blue ja Dirty Little Billy.

edit: Nyt katsottu vielä seuraavat:

• The Hired Hand – Ei ei erityisen hallu, mutta olihan siinä pari unenomaista sessiota ja harvinaisen erotisoitua menoa länkkäriksi.
• Mannaja – Ylipitkä Django/Keoma/Huuliharppukostaja-remiksi.
• Zachariah – Kieltämättä hyvin happoinen, jos sitten pykälän kökkökin. Hippimenoa ei tarvi hakemalla hakea.

edit2: Loputkin oleelliset kelattu:

• Walker – Sarkasmia ja anakronistisia happoelementtejä. Enemmän poliittinen kommentaari kuin viihdettä.
• Dirty Little Billy – Ei erityisesti hapan, mutta ainakin revisionistinen. Billy the Kid esitetään mielenkiintoisessa valossa höhlänä antisankarina.
• A Girl Is a Gun – Sekopäistä törttöilyä autiomaassa Hirttämättömien tapaan, mutta ranskalaisen taide-elokuvan puitteissa.

edit3: Vielä pari lisäystä:

• Kid Blue – Härö ja viihdyttävä pätkä, joka kertoo viime kädessä enemmän aikansa Amerikasta kuin villistä lännestä. “Westploitaatio”.
• Lemonade Joe (Tshekkoslovakia) ja A Man from the Boulevard des Capucines (Neuvostoliitto) – Eivät sinänsä asetu normaalien happolänkkärien jatkumoon, muttaa kyllä nämä itäblokkitekeleet ainakin esittävät länttä hyvin omalla, happoisellakin tavallaan.

edit4: Löytyi paljon lisää kaluttavaa “weird west” -genren alta:

• Mackenna’s Gold – Kultaa jahdataan sekavissa tunnelmissa. Heti alkuun lentelyjakso, intiaanilegendaa ja lähikuvaa korppikotkan silmästä.
• Koko lista

edit5: Uutena lisäyksenä eilisen länkkärimaratonilta vielä:

• The Missouri Breaks, joka etenkin loppua kohti lipuu mukavasti häiriintyneeseen suuntaan. Etenkin Brandon rooli regulaattorina on hyvin esoteerinen.
• Chino – Vähän rajatapaus. Näyttää usein enemmän villihevosdokumentilta kuin länkkäriltä. Hevoset jörnii.

edit6: Taas löytyi pari lisää:

• Barquero. Hasaa poltellaan ja takaumaa ym. muuta sekoilua löytyy paikoitellen.
• The Great Northfield Minnesota Raid. Baseballia villissä lännessä, inkkaritaikuutta, höyrykoneita, huoratalossa kekkalointia (eikä sittenkään kovin viihdyttävä).
• Jo aiemmin nähty, mutta unohtui mainita: Silent Tongue. On kummitusta ja kiertävää sirkusta ja ties mitä.

edit7: Vieläkin myöhempiä löydöksiä:

• Lonesome Cowboys. Warholin räävitön ja hyvin sekava “länkkäri” queer-sävytteillä. Kai se on sitten taidetta.
• Buffalo Bill and the Indians. Sirkus tarjoaa taas puitteet kummallisille tapahtumille, kuten lopun dialogille kuolleen intiaanin hengen kanssa. Lännenkliseitä pistetään päälaelleen kovalla kyydillä.
• The Scarlet Worm. Pedantti tappaja keksii mitä mielikuvituksellisempia tapoja killata ei-toivottuja henkilöitä.
• The Homesman. Vanhapiika ja juoppo kuskaavat hulluja pitkin preeriaa, keskeltä ei mitään löytyy hieno hotelli. Väliin heitetään ahdistavia takaumia.

Add comment April 20th, 2014

Tutkimussurffailun ilot ja murheet

Sain juuri lähetettyä arviointiin musiikkia käsittelevän artikkelin ja sitä myötä ryhdyin taas miettimään fokusoitumisen sekä sen puutteen seurauksia. Itse olen tehnyt tutkimusta tekniikan, designin ja digikulttuurin parissa ja skaala tuntuu edelleen vain hajaantuvan. Näistä sivuraiteista on ollut sekä iloa että harmia:

Yhteen aiheeseen syventyminen helpottaa kirjoittamista paljon, kun kentän diskurssi ja klassikot on jotenkin mahdollista hallita. Uuden merkittävän tutkimuksen luominen vaatii vertikaalista otetta, mitä horisontaalinen sieltä täältä poimiminen ei edistä. Keskittyminen tukee myös verkostoitumista, kun on jokin viiteryhmä, jossa voi olla kotonaan ja tuntea alan keskeiset toimijat. Tiettynä potentiaalisena uhkana on sen oman keihäänkärjen muuttuminen irrelevantiksi tai (omasta perspektiivistäni) ryytyminen yhden ja saman aiheen parissa puuhasteluun.

Monialaisuuden puolesta puhuu ainakin se, että on tarvittaessa mahdollista siirtyä suunnitelmaan B – itse voisin edelleen tarvittaessa heittäytyä vaikka koodariksi, jos akateeminen ura syystä tai toisesta lopahtaa. Tutkimuksen näkökulmasta tärkeä motivaattori on aihepiirin tuoreus, hauskuus ja yleissivistävyys: vaikkapa tuon musapätkän kirjoittamisen jälkeen tiedän paljon enemmän musiikintutkimuksesta sekä historiasta. Toisaalta uuden tutkimusalan opettelu ja seuraaminen vaatii melkoista ponnistelua, ja ensimmäisistä yritelmistä tulee helposti sellainen fiilis, että on kulkenut väärästä ovesta ja seikkailee innokkaana amatöörinä pitkän linjan tekijöiden seassa.

Add comment February 16th, 2014

Huomioita Miten tallentaa pelialaa? -seminaarista

Osallistuin eilen Miten tallentaa pelialaa? -seminaariin Tekniikan museolla. Pongista Pleikkaan -näyttely on ollut ilmeisen suosittu ja kun pelien arvo on muutenkin hiljalleen alettu tunnustaa, niin myös museot ja muut instituutiot ovat ruvenneet hiljalleen havahtumaan. Harrastajien ja pelitutkijoiden toimesta teeman ympärillä on pyöritty toisaalta jo vuosikaudet. Paikalla oli enimmäkseen museoiden ja arkistojen edustajia, jonkin verran pelialan työntekijöitä sekä muuutama tutkija. Tässä pikaisesti jokunen havainto esiin tulleista aiheista:

• TAKO (http://www.nba.fi/fi/kansallismuseo/tako) on suomalaisten museoiden yhteistyöhanke, jossa eri museoille on jyvitetty erilaisia teemoja. Pelit ovat “Tuotanto, palvelut ja työelämä” -teeman alla ja erityisesti peleihin ovat keskittymässä Espoon kaupunginmuseo, Tampereen Rupriikki sekä Tekniikan museo.
• Tällä hetkellä pelien arkistointi on vasta alkutekijöissään, vaikka kullakin museolla onkin ollut aiheeseen liittyviä näyttelyjä ja kokoelmissa on jo pelejä (sekä digitaalisia että lautapelejä).
• Vastaavia haasteita kohdataan esim. mediataiteen arkistoinnin parissa.
• Pelikonepeijoonit mainittiin useassa esityksessä aktiivisena harrastajaprojektina, jonka kanssa museoilla on ollut yhteistyötä.
• Neogamesin Koopee Hiltusen puheenvuorossa korostuivat säilytyksen moninaiset ongelmat, kuten harvinaisiksi käyvät laitteet.
• Jaakko Kemppainen esitteli omakohtaisia kokemuksiaan pelien taltioinnista. Esiin nousivat mm. omistajuuden, käyttäjien luoman sisällön taltioinnin ja palvelinpään komponenttien haasteet.
• Elokuvia tallennetaan järjestelmällisesti ja lain velvoittamana Kavin toimesta, mutta peleille ei ole vastaavaa tahoa, vaikka ne periaatteessa lain piiriin kuuluvatkin. Kavilla sekä kansalliskirjastolla on jo kokoelmissaan jonkin verran pelejä, mutta mikään yksittäinen taho ei ole varsinaisesti vastuussa pelien systemaattisesta arkistoinnista.
• Suurin osa keskustelusta käsitteli kaupallisia pelejä, mutta myös harrastajaprojektien, tekijänäkökulman ja pelikulttuurin taltiointi mainittiin.
• Professori Jaakko Suominen motivoi pelien tallentamiseen yhtäältä kulttuuriperinnön säilyttämisen ja toisaalta retrovaatioiden näkökulmasta – firmoissa tuotettua sisältöä voidaan mahdollisesti käyttää myöhemmin taloudellisestikin hyväksi.
• Pelikulttuurin moninaisuus tuli ilmi lopun keskustelussa, kun esiin nostettiin mm. pelimodit, julkaisemattomat pelit ja kansalliset erityispiirteet.
• Anna-Kaisa Kultima mainitsi erääksi ratkaisuksi resurssipulaan taltiointi- ja näyttelyprojektien tekemisen kurssien harjoitustöinä.

Pelihistoriasivustomme Videogames.fi sai tapahtumassa mukavasti näkyvyyttä ja kerroin sisällön olevan vapaasti käytettävissä esimerkiksi museoiden omien tietokantojen pohjana. Korostin omissa kommenteissani muutenkin harrastajien tekemän työn hyödyllisyyttä: peli- ja laitekeräilijöillä on valmista teknistä osaamista, omia mittavia kokoelmia ja kontakteja, joita kannattaa hyödyntää sen sijaan, että peliarkistointi aloitettaisiin museoissa tyhjästä. Käytännön esimerkkeinä mainitsin pitkäaikaissäilytykseen sopivat levykkeiden ja kasettien arkistointiformaatit sekä Kasettilamerit.

Noin kaikkiaan päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi se, että haasteita on paljon, eikä niihin ole paljonkaan valmiita vastauksia. Museot ym. instituutiot liikkuvat harrastajiin verrattuna hitaasti ja kärsivät kroonisesta rahapulasta sekä peleihin liittyvän tietotaidon puutteesta – toisaalta museoilla olisi paljon kokemusta systemaattisesta ja tulevaisuuteen suuntautuneesta arkistoinnista. Peliyritykset puolestaan ovat kiireisiä eivätkä välttämättä tiedosta taltioinnin arvoa, mistä kertoo osaltaan paikalle saapuneiden pelialan toimijoiden vaatimaton määrä.

2 comments January 29th, 2014

Hollywoodin älyköt

Iltalehti julkaisi jouluaattona artikkelin Hollywoodin älyköt, jossa tuotiin esille “yllättäviä” tietoja julkkisten akateemisesta puolesta. Taustalla on yhtäältä jonkinlainen oletus siitä, että näyttelijät eivät juuri järjellä loista, ja toisaalta siitä, että yliopisto-opiskelu on osoitus sivistyneisyydestä. Vastaavanlaisia listoja on julkaistu tasaisin väliajoin meillä ja maailmalla, joten “yllättävien älykköjen” voisi melkein sanoa vakiintuneen eräänlaiseksi alalajikseen. Tarkistetaan tällä kertaa poikkeuksellisesti faktat:

• Mayim Bialik. Artikkelin mukaan “neurotieteen tohtori Kalifornian yliopistosta”, minkä vahvistaa myös UCLA:n alumnisivu. Tämä tekee hänestä samalla nörtin.
• Natalie Portman. Artikkelin mukaan valmistunut 2003 Harvardista pääaineena psykologia. Harvardin alumnisivu vahvistaa, että kandinpaperit ovat tosiaan taskussa.
• Lisa Kudrow. Artikkelin mukaan “hupsun Phoebe-hahmonsa täysi vastakohta” on biologiasta valmistunut maisteri. Tässä kohtaa alkaa lipsua, sillä Vassarin alumnisivun mukaan tutkinto on kandidaatti. Sekaannus johtunee siitä, että meillä vastaavat loppututkinnot tuppaavat olemaan maistereita.
• Cindy Crawford. Artikkelin mukaan kemianinsinööri Northwesternistä, mikä todella olisikin yllättävää. Alumnisivu on aiheesta hienotunteisesti hiljaa, mutta muut lähteet ovat sitä mieltä, että Cindyn opinnot jäivät yhteen lukukauteen.
• Tom Hanks. Hanks on älykkö, sillä hän kuuluu avaruusjärjestöön.
• Ter[r]ence Howard. Artikkelin mukaan “tutkinto kemiantekniikasta ja tohtorintutkinto fysiikasta”. Tämäkään sankaritarina ei kestä lähempää tarkastelua. SCSU kylläkin myönsi pr-hengessä Howardille kunniatohtorin arvonimen. Humppa näyttää menneen hyvin läpi ainakin hetkeksi joka tapauksessa.

Vastaavien listojen vanha suosikki, Jodie Foster, ei tällä kertaa mahtunut mukaan. Tämän perusteella akateemisessa maailmassa näyttää olevan edelleen sen verran glooriaa (*), että sen eteen kannattaa vaikka valehdella. Toisen puolen voi tosin laittaa median piikkiin, kun lukukauden paikalla pyörähdys tuntuu kelpaavan loppututkinnoksi. Vastaavaa ilmiötä ei tarvitse hakea valtameren tuolta puolen – ihan omankin laitoksemme dropoutit näyttävät Linkedinin perusteella saaneen tutkintonsa kunnialla loppuun 🙂

(*) Sammakkoperspektiivistä tarkastellen tuon “gloorian” saattaa helposti kyseenalaistaa, kun katselee tulosmittareita, hyvä veli -verkostoja, pätkätöitä, byrokratiaa ja tutkintojen liukuhihnatehtailua.

Add comment January 25th, 2014

Cbmkiria

Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi SIDhen toori.
6502:n keskyt ia mielen / iotca taidhat conecielen.
Datassette se sielun hirmutta / mutt lewari sen taas lodhutta.
Aseta sijs hyue lapsi teste / rastericesceytys ilman este.
Poceta muistiin elemes aina / nin Skenerit sinun armons laina.

(Agricola, Heikkinen & Reunanen)

Add comment January 20th, 2014