Pitkään ja hartaasti odottamani McCabe & Mrs. Miller -blu-ray julkaistiin lopultakin tänä vuonna. Asialla oli taasen hyvillä julkaisuilla kunnostautunut Criterion, joten laatua sopi odottaa. Leffa on vähintään top 10 -länkkäreissäni, jollei peräti top 5 – Altman tosin kutsui filkkaa anti-westerniksi, eikä se tosiaan normaaliin muottiin mahdu. Tapahtumat sijoittuvat Presbyterian Church -nimiseen kaivoskylään, joka sijainnee jossakin luoteessa lähellä Kanadan rajaa (kuvauspaikka sijaitsikin Kanadassa).
Aiemmin saatavilla on ollut lähinnä tuhnuinen DVD, joka ei todellakaan tee oikeutta lähdemateriaalille, vaikkei nyt ihan toivoton olekaan. DVD-julkaisua luonnehtii etenkin kuvan punaruskeus. Amazon ja luultavasti aikanaan myös Warner ovat kaupanneet leffasta myös stream-versiota 720p-laadulla. Sain senkin *köh köh* jostain käsiini, mutta ero DVD:hen ei ollut valtavan suuri. Värimaisema oli vedetty harmaaksi ja aika pimeäksi. Criterionilla olivat tehneet puolestaan kokonaan uuden 4k-skannauksen, joka oli sitten pakattu BD:lle sopivaksi full hd:ksi (1920×1080). Alkuperäinen matsku on ollut tarkoituksella suttuista ja kohinaista, ja kohinaa on jätetty kuvaan edelleen paljon; parempi näin kuin posterointi liialla korjailulla. Väriruuvia on väännetty tässä versiossa lähinnä vihreään suuntaan ja samalla tehty gammakorjausta, joten lopputulos on selvästi kahta muuta kirkkaampi niin hyvässä kuin pahassakin.
Näin kolmannella katselullakin löytyi jälleen uutta löydettävää, mitä kohennettu kuvanlaatu osaltaan auttoi. En ollut aiemmin esim. huomannut kylän sijaitsevan aivan järven vieressä, ja Terence Hillin bongaaminen oli tietysti palkitsevaa. McCaben haparointi kävi yhä ilmeisemmäksi, ja myös se, kuinka aikaisessa vaiheessa monet tärkeät käänteet itse asiassa tapahtuvat. McCaben antisankarin rooli lienee yhtäältä Altmanin ja toisaalta Beattyn aikaansaannosta, sillä alkuperäisessä kirjassa hahmo on kuulemma oikeastikin revolverisankari. Alla sama kohta kaikista kolmesta eri julkaisusta vertailun vuoksi:
Prisman halpalaarista tärppäsi kympillä viiden kotimaisen sotilasfarssin kokoelma Asento!, joten kokeillaan nyt sitten tätäkin. Sotilasfarssin kultakausi oli 50-luvulla, kenties testamenttina sodalle ja eräänlaisena kansallisena terapiana. Ainakin sotilasfarssit koskettivat teemaltaan niitä miehiä, jotka olivat hiljattain rintamalta palanneet. Kokoelmia oli Prismassa pari lisääkin – mm. Lasse Pöystin tähdittämiä Monni-leffoja – mutta tähän satsiin osuivat seuraavat merkkiteokset:
Rykmentin murheenkryyni (1938). Lunki torppari Hemminki Aaltonen ja nössö maisteri Auermaa yrittävät sopeutua tornifirmaan tässä poikkeuksellisen aikaisessa tekeleessä. Alkupuolella on jopa hiukan potentiaalia, kun jäpikkäät ystävystyvät yli luokkarajojen, mutta loppua kohti leffa rapautuu tyypilliseksi hölmöilyksi romanttisin ripauksin. Lopputulema on armeijaa suorastaan ihannoiva, joten tätä voi ajatella ajankohtansa puolesta eräänlaisena rekrymainoksena.
Murheenkryynin poika (1958). Nyt on Hemminki Aaltosen pojan Heikin aika mennä armeijan harmaisiin. Jäyhä poitsu sopisikin palvelukseen oikein hyvin, mutta hankaluuksia seuraa, kun samanniminen (nössö) kukkakauppias ei meinaa sopeutua kuriin ollenkaan. Lopuksi taas kohelletaan ja saadaan asiat järjestykseen. Kokoelman huonoin.
Sotapojan heilat (1958). Naisjuttuja on varmasti jokaisessa sotilasfarssissa, mutta tässä romanttiset seikkailut ovat oikein poikkeuksellisen paljon esillä. Alokas Puustinen (Pöysti) pyörittää suurta deittirinkiä, mikä tietysti päättyy katastrofiin, kun huijatut naikkoset saapuvat joukolla paikalle. Varmaankin ainoa oivallus nähdään lopussa, kun alikessuiksi ylenneet entiset simputetut ryhtyvät toistamaan edeltäjiensä maneereja.
Tyttö lähtee kasarmiin (1956). Ristiinpukeutuminen on komedian peruskiviä, eikä juuri toisin näissäkään leffoissa. Tällä kertaa – hyvänen aika sentään – palvelukseen astuu ehta nainen mieheksi pukeutuneena. Kun huijaus alkaa selvitä, seuraa siitä luonnollisesti monenmoista kiusaannuttavaa tilannetta ja väärinkäsitystä. Statistina vilahtaa mm. itse Spete.
Vääpelin kauhu (1957). Vanha sodankin nähnyt jermu kutsutaan takaisin ruotuväkeen johtuen taas vaihteeksi nimien sekaantumisesta. Noh, vanhahan taitaa jo temput eikä ota turhaa stressiä äkseeraamisesta. Sivumennen hoidetaan lemmenasioita ja otetaan suojatiksi taas vaihteeksi nössö maisteri, joka ei oikein pärjää miesten koulussa. Ei tätäkään mestariteokseksi voi luonnehtia, mutta varmaankin tämän kasan paras, pitkälti Heikki “Tuntemattoman Hietanen” Savolaisen karisman ansiosta.
Samoista aineista on saatu aikaan hyvin samanlaisia keitoksia. Koomista äkseeraamista, simputusta, lemmenseikkailuja, aamu-unisuutta, pinnaamista, kommelluksia, musiikkinumeroita ja stereotyyppejä löytyy kaikista. Erityisen toistuva kuvio on alokkaan tm. pukeutuminen upseerin vermeisiin, minkä jälkeen komentoketju on hetken hupsusti päälaellaan. Arkkityyppejä ovat mm. räyhäävä alikessu, ankara mutta reilu isoherra, vieraantunut maisteri, pinnaava velikulta, naistenmies, hölmöläinen, vanha kanta-aliupseeri sekä hemaiseva lemmenintressi. Näyttelijätkin ovat usein samoja: jo mainitun Lasse Pöystin lisäksi nähdään ainakin Leo Jokelaa, Tommi Rinnettä ja Siiri Angerkoskea.
Jollen nyt vallan erehdy, niin kaikki kasarmille sijoittuvat ulkoilmakohtaukset on kuvattu Santahaminassa; ainakin saman sillan yli mennään toistuvasti. Paikka sijaitsee kätevästi Helsingissä, mikä lienee ollut eräs merkittävimpiä syitä. Katsotaan nyt, jaksanko näitä enempää kahlata, sillä tästä köykäisestä lajityypistä lienee saanut jo viiden teoksen perusteella varsin kattavan kuvan.
Ennen presidentinhommia Ronald Reagan ehti tehdä mittavan näyttelijänuran, alkaen B-filmien statistista ja päätyen lopulta pikku tähdeksi, joka sai ihan pääosiakin. Lännenelokuvat olivat tämän koko 30-luvulta 60-luvulle kestäneen ajanjakson suosittuja, joten Reikani päätyi luonnollisesti myös lännen tielle. Olen nyt saanut katseltua länkkäreistä seuraavat neljä:
Santa Fe Trail (1940). Ronald esittää sisällissotaa edeltävässä ratsuväkileffassa nuorta Custeria. Rooli ei järin syvällinen ole, ja valokeila kohdistuu suurimman osan ajasta itse staraan, hurmuriviiksi Errol Flynniin.
The Last Outpost eli Cavalry Charge (1951). Tässä on edetty jo pääosaan asti. Reagan on kekseliäs Etelävaltojen upseeri, joka jekuttaa vihollisiaan tämän tämän. Lopuksi pientä sillanrakennustakin, kun tapetaan intiaaneja yhdessä.
Law and Order (1953). Tässä vaiheessa alkoi hieman ikä näkyä: siloposki on alkanut vanheta ja roolikin on hieman vakavampi – yksinäinen sheriffi kaupunkia siivoamassa.
Tennessee’s Partner (1955). Reikanin viimeiseksi jäänyt länkkäri, jollei lasketa parissa TV-sarjassa pyörähtämistä. Kirkasotsainen lehmipoika ajautuu yksiin kieron korttihuijarin kanssa, ja panoksena pelissä on kultakaivos.
Tämän enempää tuskin tulee oma-aloitteisesti katsottua, sillä eivät nuo mitään erityisen kiinnostavia pätkiä ole olleet. Näkemättä ovat The Bad Man (1941) ja Cattle Queen of Montana (1954). Ilmeistä kehittymistä sarjaan ainakin mahtuu: 40-luvulla Reagan oli vielä yksiulotteinen hymypoika, mutta loppupään länkkäreissä nähtiin jo harjaantuneempia suorituksia.
Santa Fe Trail
The Last Outpost
Law and Order
Tennessee’s Partner
edit: noh, tuli kuitenkin paremman puutteessa ostettua nuo puuttuvatkin. The Bad Man oli paikallaan junnaava komedia, mutta CQoM ehkäpä paras reikanilänkkäri: tasavahva, jos nyt kliseinen fiftaripätkä.
Valitsin synttärilänkkäriksi John Waynen “testamentin”, The Shootistin (1976), sen ilmestymisvuoden sekä vanhenemisen teeman vuoksi, mutta leffan äärellä kävi ilmeiseksi, että se oli vielä odotettuakin osuvampi. J. B. Booksilla on näet sama syntymäpäivä kuin itselläni, ja kaiken lisäksi hahmo kuoleekin 29.1.1901, kuten kuvasta näkyy.
Testamenttimaisuutta alleviivaa erityisesti The Shootistin alku, jossa nähdään takaumia pyssysankarin menneisyydestä. Itse asiassa mustavalkoiset välähdykset ovat Waynen muista elokuvista — itse bongasin heti ainakin Rio Bravon ja El Doradon. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että Rio Bravo -kuvassa on taustalla “Hotel Alamo”, vaikka leffa onkin vuotta aiempi kuin jälleen Waynen tähdittämä Alamo (1960).
J. B. Books Rio Bravossa
Ja El Doradossa
Tuttu päivä
And day of death, too
Pitänee ottaa tästä mallia
edit: William McKinley, Yhdysvaltojen 25. presidentti, syntyi täsmälleen samana päivänä kuin J. B. Books, mikä ei välttämättä ole pelkkää sattumaa. Kuolinvuosikin on sama, mutta päivä sentään eri.
Mennyt vuosi jää mieleen etenkin stressin vuoksi: monenlaista velvollisuutta, vaatimusta ja haastetta oli niskassa lähes koko ajan niin töiden, opintojen kuin siviilielämänkin taholta. Pitkään jatkunut synkeä sää tekee loppuvuoden tunnelmista ehkä vieläkin lakonisemmat — toivottavasti 2016 jo hieman helpottaa, tosin tuskin ainakaan ennen kesää. Jälleen siis kootusti touhuja vuoden varrelta:
Skenetykset
Vuosi jäi taas kovin epätuotteliaaksi, vaikka jotain sentään tuli tälläkin saralla näppäiltyä. Paybackeille saatiin aikaiseksi pieni yhden osan MSX-intro Suksimme kuuhun, Assemblyille ei mitään, ja Vammala partyille yhden osan demo sekä ihan virallisestikin julkaistu PETSCII-kuva. Zoot jäivät perhe- ja majoitussyistä harmillisesti väliin, mutta tulevathan ne sieltä taas kahden vuoden päästä.
PETSCII-editori palasi reilun vuoden tauon jälkeen elävien kirjoihin, ja tunkkasin mukaan yhtä sun toista pientä parannusta. Bugikorjausten lisäksi tein myös uusia ominaisuuksia, kuten asetustiedoston ja optimoidumman piirtokoodin. Uskollisia käyttäjiä tuntuu edelleen löytyvän, vaikka suurin PETSCII-huuma jo laantuikin. Zoon tekstigrafiikkakompossa kaikki paitsi yksi tekele olivat edikalla tehtyjä, minkä lisäksi loppuvuodesta Debris työsti useita Star Wars -aiheisia kuvia.
Metaskeneilyn puolella tapahtui sentään enemmän: artikkeli kräkki-introista päätyi ihan merkittävälle foorumille ja väitöskirjakin eteni kymmeniä sivuja. Demoscene Researchiin tippui päivityksiä melko tasaisesti ja mukaan saatiin uusi ylläpitäjäkin. Assemblyillä päädyin Ylen haastateltavaksi demojen tiimoilta (pitkät jäykät horinat leikattiin hienosti luontevan näköiseksi pikku pätkäksi).
Kirjoitushommia
Kaikenlainen kirjoittelu vei suuren osan vuoden ajasta. Väitöskirjan raakatekstistä lienee n. 2/3 valmiina, joten tänä vuonna lienee ihan realistista saada se kaavittua kasaan ja sitä myötä lopultakin pois päiväjärjestyksestä. Julki tuli seuraavia:
Töiden puolesta kirjoitettu Virtuaalista Vrouw Mariaa käsittelevä artikkeli ACM:n JOCCH:ssa.
Patrykin ja Danielin kanssa Kräkki-introista artikkeli International Journal of Communicationiin (varmaan korkeimman profiilin artikkelini ikinä).
Tavalla tai toisella eteeni päätyi myös muutama arvioitava artikkeli, ja kun kutsuivat Puolaankin keynote-puhujaksi, niin akateemisten luottamustehtävien osalta 2015 oli oikein huippuvuosi. Vastapainoksi olin kylläkin joutua kilometritehtaalle, kun määräaikainen lehtoraatti loppui ja jouduin hakemaan paikkaani uudestaan.
Virittelyjä
Kaapit ovat sen verran täynnä jo koneenraatoja, että tänä vuonna ei tullut juuri uusia hankintoja — jouluksi sentään Mikolta paketissa oleva Canon X-07. Säätöhommat keskittyivät lähinnä tuoreempaan rautaan ja Linuxiin: Minttiä meni useampaan koneeseen, Mac Minit saivat uutta tekniikkaa sisuksiinsa ja Shuttle-raato palasi elävien kirjoihin.
Vuoden avainsana on Linuxin lisäksi ollut SSD: kaikki vähänkään modernimmat koneet on nyt varustettu sellaisella. Ja miksipä ei, kun nopeusero on parhaimmillaan moninkertainen. Erityisesti Linux tuntuu hyötyvän SSD:stä, sillä ohjelmien käynnistysajat ovat pudonneet sekuntiin pariin, eikä koneen käynnistymistäkään tarvi pitkään odotella. Toki Mäkitkin nopeutuvat, mutta eivät aivan samassa suhteessa.
Eläviä kuvia
Kuten toissa vuonnakin, elokuvia tuli katseltua reippaasti. Mitään tarkkaa laskuria ei ole, mutta lukema lienee pitkällä kahdensadan päällä. Länkkärien osalta pidin oikein kirjaa: 160 aiemmin näkemätöntä, minkä lisäksi jonkin verran klassikkojen uudelleenkatseluja. DVD-hylly tursuaa jo siinä määrin, että pitää ruveta keksimään jotain sijoitusratkaisua tyyliin imaget talteen ja levyt varastoon. Tai vaihtoehtoisesti levyt ja kannet talteen ja kuoret kuuseen.
Ihan tätä tahtia tuskin jatkuu enää 2016, sillä länkkärien osalta merkittävimmät teokset on jo nähty, ja luvassa on enää valtaisaa bulkin kaapimista, harvakseltaan ilmestyviä uusia leffoja sekä HD-julkaisuja klassikoista. Länkkärimaratoneja pitää jatkaa edelleen niiden viihdearvon takia: menneenä vuotena oli kaksi virallista ja yksi epämuodollisempi sessio.
Back to the Future -trilogia (jota sitäkin luultavasti kohta kaivellaan haudastaan) on tunnetusti väärällään kaikenlaisia nokkelia viittauksia tositapahtumiin. Tämän bongasin ihan itse kakkososan äärellä istuessani. Kulttuuriset ja elokuvien väliset viitteet lienevätkin oikeastaan leffan parasta antia, sillä muuten osa 2 on aikamoista tötteröä. Tänä vuonna koittaakin muuten hetki, johon tulevaisuudessa lennetään – hoverboardeja ja lentoautoja odotellessa. Kohdassa, jossa Lorraine kurkkii komerosta luuseri-Martyä nähdään seuraavaa satojen tv-kanavien joukossa:
Alakulmassa vilahtaa Sorayaman artsulta vaikuttava robottinaisen pää. Kyseessä on itse asiassa pätkä Abel & Associatesin vuonna 1985 tekemästä Brilliance-mainoksesta, joka myös Sexy Robotina tunnetaan:
Brilliance oli epäilemättä vaikuttava teos aikanaan uskottavine ihmishahmoineen, heijastuksineen ja liikkeenkaappaukseen perustuvine animaatioineeen. Sikäli onkin hieman huvittavaa, että mainostuksen kohteena oli jotain niinkin arkista kuin säilykeruoka. 1985 laitteistot ja ohjelmat olivat jotain hieman muuta kuin nykyään, joten tekninen toteutus vaati mekoisesti pioneerityötä, kuten making of -videosta näkyy:
Löytyi netskusta hieman virheelliset ja tönköt enkkutekstit Mollbergin Maa on syntinen laulu -elokuvaan (1973). Tässä korjattu, asteen parempi versio: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
I wanted to be able to show Rauni Mollberg’s Maa on syntinen laulu (The Earth is a Sinful Song, 1973) to non-Finns, but the only fansubs I came across were somewhat buggy and off. Here’s my improved version of the subtitles: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
Elviksen jokseenkin mittava ura valkokankaalla oli tasoltaan vaihteleva: joskus tuli ihan kohtuullista yritelmää, kuten King Creole, ja usein mentiin puolestaan lujaa metsään höpökomedioilla. 31 leffan sekaan mahtuu myös kuusi länkkäriä/post-westerniä, jotka sain juuri koluttua loppuun. Tässä objektiivinen paremmuusjärjestys ja jokunen kommentti:
Flaming Star (1960). Yllättävän karu, vakava ja rotutietoinen pätkä, jossa ei juuri lanne vipata eikä kitaraa rämpytellä (pl. ihan alussa). Leffan tunnistettava nimikkobiisi levytettiin suomeksikin nimellä Kohtalon tähti.
Charro! (1969). Jälleen jokseenkin karu ja ilmeisen spagettivaikutteinen länkkäri. Jo hieman ikääntynyt Ellu ei ole roolissa todellakaan mikään kiiltokuvapoika, mitä korostaa harvinainen sänkiparta.
Love Me Tender (1956). Nuori Elvis ei ole tässä oikeastaan edes pääosassa. Muuten mukiinmenevän sisällissotapätkän ja sukudraaman arvoa pudottavat mukaan väkinäisesti ängetyt anakronistiset rokkipätkät ja junnaava loppu.
Stay away, Joe (1968). Tässä post-westernissä ollaan taas inkkariteeman äärellä ja onnistutaan sanomaan jotain reservaattielämän toivottomuudesta. Suurin osa ajasta kuluu kuitenkin puuduttavan kreisikomedian merkeissä.
Frankie and Johnny (1966). Jokilaivalle sijoitettu iso klisekasa, komediallinen musikaali.
Tickle Me (1965). Siinä-ja-siinä-western. Elvis-elokuvaa pahimmillaan: hassutellaan, loilotetaan ja iso lauma tyttöjä jahtaa sankariamme.
Vaikka näyttäisi ensi hätään siltä, että etenkin musiikki ja komediallisuus pilaavat nuo huonommat pätkät, ei asia ole sentään aivan niin yksinkertainen. Pikemminkin voisi sanoa, että paremmat leffat toimisivat millä hyvänsä näyttelijällä, ja heikommat on puolestaan rakennettu höttöisesti Elviksen hahmon sekä lavakarisman varaan lähinnä kaupallisilla motiiveilla. Tiukalla ohjauksella, harjaantumisella ja maneerien karsimisella Iso E olisi varmaan venynyt melko hyviinkin suorituksiin – eivät nuo listan paremmat tekeleet mitenkään noloja ole – mutta spekuloinniksihan tämä toki jää.
1930-luvun ihmelapsi, steppaava kikkarapää Shirley Temple valloitti yleisön monituisissa, kaavaltaan lähes identtisissä elokuvissa, jotka sijoittuivat milloin minnekin. Eräänä tapahtumapaikkana oli tietysti muodikas Villi länsi: Temple oli pääosassa kolmessa – tai oikeastaan neljässä – länkkärissä ja vilahti uransa alkuvaiheessa vielä statistina ainakin yhdessä (Carolina, 1934). 1930-luvun mustavalkofilkat on kaikki sittemmin myös väritetty.
The Little Colonel ja The Littlest Rebel ovat vuodelta 1935 ja keskenään kohtuullisen samanlaisia. Eräänlaista poliittista korrektiutta voi nähdä siinä, että Temple oli näin sekä pohjois- että etelävaltojen puolella. Asetelmassa olisi ollut jopa potentiaalia – miten sisällissota näyttäytyi lapsen silmin – mutta ihan niin rohkeaksi ei sentään heittäydytty, vaan pikku vastoinkäymiset voitettiin tomeruudella ja steppaamisella. Molemmat kai voisi luokitella lastenelokuviksi, vaikka niissä onkin kohtuullisen dramaattisia kohtauksia ja aseella osoittelua.
Vuonna 1939 ilmestyi Susannah of the Mounties, jossa siinäkin ollaan sotilaiden seassa, tosin tällä erää Kanadan intiaanisodissa. Tässä vaiheessa Temple ei ollut enää ihan tyllerö, vaan jo 11-vuotias, mutta rooli ei sinänsä aiemmista juurikaan poikkea. Tämä on “trilogian” osista selvästi vakavin, sillä välillä näytetään suoranaista tappamista ja raatoja. Eräänä mielenkiintoisena detskuna miespääosassa on itse Randolph Scott, joka näyttää varsin nuorelta ja vetreältä paremmin tunnettuihin länkkäreihinsä verrattuna. Oikeastaan äijä on kuin Errol Flynn 🙂
1940-luvulla alkoi iskeä päälle teini-ikä ja Templen ura lähti laskusuuntaan – söpön lapsitähden roolit olivat ohi. Viimeiseksi länkkäriksi jäi John Fordin ohjaama Fort Apache (1948), joka on toki elokuvana päätään pidempi kuin aiemmat tekeleet. “Philadelphia Thursday” on kliseinen ja melko mitäänsanomaton hahmo, komentajan tytär, johon nuori luutnantti tietysti rakastuu. Vaikka kyseessä on periaatteessa naispääosa, jää Temple kaikkiaan taka-alalle.
Dynamiitti, ts. väliaineeseen kuten piimaahan tai jopa sahanjauhoon imeytetty nitroglyseroli eli -glyseriini. Käytetty ja käytetään edelleen louhinnassa. Ikoniset punaiset tai vaaleat dynamiittipötköt on nähty monessa länkkärissä.
Trinitrotolueeni eli TNT eli trotyyli, tolueenia nitraamalla saatava kiinteä räjähde. Oli pitkään suosittu sotilaskäytössä, kuten kranaateissa, mutta sittemmin menettänyt asemansa tehokkaammille räjähteille.
Ja nyt jännittävä kemiallinen detsku: dynamiitti ei ole sama asia kuin TNT.
