Kun Amanita jotain julkaisee, niin onhan se aina hankittava. Firman tuorein tulokas on nimeltään Happy Game, joka julkaistiin taktisesti juuri Halloweenin aikaan. Yleensä Amanitan pelit ovat aika söpöjä ja siistejä, mutta tällä erää mukana on poikkeuksellisen paljon kauhua ja splätteriä. Aivan uusi aluevaltaus tämä ei toki ole, sillä olihan ainakin Botaniculassa ja Creaksissa paikoitellen synkempiä sävyjä.
Pallopääpoika ongelmien äärellä.
Happy Gamessa seikkaillaan pikkupojan painajaisissa ja yritetään saada takaisin tärkeitä, traagisesti menetettyjä asioita. Aiempia Amanitan tuotoksia pelanneelle peli vaikuttaa heti tutulta: kauniit grafiikat, tunnelmalliset äänet ja pulmien ratkontaa hiirellä klikkaillen. Itselleni tuli esineiden perässä juoksemisesta ja visuaalisesta tyylistä mieleen jonkinlainen Chuchelin ja Botaniculan risteytys. Eniten firman kaavasta ovat poikenneet mekaniikoiltaan näppäimistöllä/peliohjaimella pelattava Creaks ja etenkin pelikortteihin perustuva Pilgrims, jossa on monta polkua ja loppuratkaisua. Ihan kirkkaimpaan kärkeen Happy Game ei ehkä lopulta veny, etenkin kun loppu ei ole yhtä vahva kuin alkupuoli, mutta selvästi paremmasta päästä se on ja sekaan mahtuu paljon hienoja hetkiä.
Välillä on iloisempaakin… hetken.
Läpipeluuseen sekosi reilu pari tuntia, mikä on pelin 11 euron tarjoushinnan huomioiden ihan ok. Mitään kiirettä ei toki kannata pitää ja Happy Gamen pariin voi palata vielä myöhemmin halutessaan metsästämään puuttuvia saavutuksia. Ihan pienille lapsille peli voi olla liian pelottava, mutta ainakaan omalla 5-veellä eivät housut pahemmin tutisseet. Proton oli jälleen kerran ystävä, enkä huomannut mitään kompurointeja missään vaiheessa – katsotaan tuleeko tästäkin myöhemmin natiivi Linux-versio kuten Pilgrimsistä.
Perheeseen tuli kesällä hankittua satunnaista soittelutreeniä varten edullisemman pään Casion CT-S100-urku, jolla on rääkätty korvia jo parin kuukauden ajan ihan onnistuneesti — onneksi laitteessa on myös kuulokemahdollisuus. Kotikotona 1990-luvulla olleeseen Casion urkuun verrattuna nämä nykyvärkit ovat varsin käteviä ja monipuolisia: instrumentteja on toistasataa, asetuksia voi säätää monipuolisesti, mukana tulee nuottiteline ja saapa laudan kiinni jopa tietokoneeseen USB-MIDIn kautta.
Simppeli ulkonäkö pettää.
MIDI-mahdollisuus oli jäänyt kutkuttamaan mieltäni, ja tänään lopulta löytyi sopiva hetki räpeltää sen äärellä. Casio ei ominaisuutta juuri mainosta, eikä CT-S100 ole periaatteessa General MIDI -yhteensopivakaan, mutta “mitäs jos?” -hengessä päätin silti kokeilla, mitä ScummVM:n MIDI-ulostus sanoisi. Micro-USB-kaapeli tietokoneeseen kiinni ja kokeilemaan. Säätöjä ei paljon tarvittu:
Näinkin mutkikasta!
The Secret of Monkey Island mainioine biiseinen oli luonteva testikohde. Alun perin peli on tukenut Rolandin MT-32:ta, joka ei sekään ole General MIDI -laite, mutta ilmeisesti riittävän lähellä, jotta ScummVM pystyy mäppäämään instrumentit suunnilleen oikeiksi. Suuri oli hämmästykseni, kun Mankin tunnari kajahti soimaan urusta ilman sen suurempia ongelmia 🙂 CT-S100 siis lienee käytännössä oikeasti pitkälti GM-kykyinen — varmaankin jotain efektejä tai instrumentteja puuttuu. Midi-biisejä voi soitella helposti asentamalla pmidin:
pmidi -p 28:0 barimyst.mid
Yllä olevat numerot saa selville ajamalla komennon aconnect -i. Näpellän Casion äärellä varmaan jatkossa lisääkin, sillä ainakaan toistaiseksi ZynAddSubFX ja MilkyTracker eivät suostuneet ottamaan nuotteja vastaan kiipparilta. Ratkaisu olisi luultavasti JACK, jonka kanssa taannoiset kokemukset ovat olleet hieman sekalaisia. Toinen kokeilemisen arvoinen viritys olisi kytkeä urku USB-pulikan kautta iPadiin ja GarageBandiin. Postailen lisää, jos jotain uutta ilmenee.
Humble Bundlesta tärppäsi taas Steamiin täytettä (en enää kuvittelekaan saavani kaikkia pelejä edes kokeiltua). Tällä erää kasassa oli aidosti kiinnostavakin tekele, nimittäin Lumino Cityvuodelta 2014. Pelin edeltäjä, Lume, oli aikanaan hieman tapetilla, sillä olihan sen grafiikat tehty – enimmäkseen – oikeista esineistä rakentelemalla. Lumino City jatkaa samoilla linjoilla, eli tilpehööriä on saksittu ja liimailtu olan takaa realistisen lopputuloksen saamiseksi:
Leikkaa ja liimaa.
Persoonallisen kuorensa alla Kitu on viime kädessä hyvinkin tavallinen point’n’click-seikkailu, jossa ratkotaan pikku pulmia ja kuskataan roinaa paikasta toiseen. Päähenkilö, Lumi-niminen tyllerö, on kadottanut faarinsa, jota tietysti pitää lähteä etsimään. Rattaita asetellaan, piuhoja kytketään, avaimia etsitään ja sen sellaista tuttua peruskauraa. Jumiin jäänyt seikkailija voi hakea apuja Lumin mukanaan kuskaamasta vinkkikirjasta. Eräs hauskimpia tehtäviä oli vanhan tietokoneen käyttö reikäkorteilla, vaikka se ei ehkä temaattisesti täysin luontevasti peliin istunutkaan.
Laserleikkuri on huhkinut, mutta mikä tuo metallipurkki lienee?
Olihan tuosta lomalaisen yhdeksi iltapäiväksi viihdettä, mutta kovin suurta innostusta en kokenut missään vaiheessa. Pulmien vaikeustaso on viilattu kohtuullisen järkeväksi, joten ainoastaan yhdessä kohdassa piti turvautua oppaan vinkkeihin. Jokunen tehtävä lipsahti muista syistä tuskallisen puolelle: vaikka idea olikin jo selvillä, tarvittiin joko pikkutarkkaa nyherrystä tai puhdasta raatamista hiiren varressa (näitä olivat esimerkiksi morsetus, postien lajittelu ja flipperin räpellys). Lievää bugitusta näkyi silloin tällöin ja yhden kerran peli kosahti kokonaan. En usko, että kyse oli tässä tapauksessa edes Protonista, vaan jotain oikeita bugeja on jäänyt sekaan. Kontrollitkaan eivät ole kaikin ajoin kovin tiukat, vaan klikkailu on turhan tarkkaa ja harvakseltaan jopa lägistä. Ei Lumino City mikään ryppyotsainen tekele ole, mutta huumori olisi – onnistuessaan – piristänyt muuten hieman kuivaksi jäävää haahuilua. 3/5.
Tällä erää taas uusi aluevaltaus Protonin kanssa. Kalevalaisesta kansantarustosta ammentava kotimainen Runo ilmestyi hiljattain virallisesti. Peli on ladattavissa ilmaiseksi, mutta se toimii “tietysti” vain Windowsilla, eli ainakin jonkinlaista säätöä on odotettavissa, jos sitä mielii Mäkillä tai Linuxissa ajaa. Hätäinen kokeilu perus-Winellä johti — jokseenkin odotetusti — vain pelin kaatumiseen, joten suuntasin seuraavaksi katseeni Steam-pelien kanssa hyväksi havaitun Protonin suuntaan.
Protonissa on ollut jo kautta maailman sivu mahdollisuus ajaa muitakin kuin Steamin kautta asennettuja Windows-pelejä, mutta koska minulla ei sellaisia juuri ole, niin en ollut toimintoa koskaan kokeillut. Erityisen vaikea toimenpide se ei ole: alareunan kohdasta Add a game — Add a Non-Steam Game… — Browse (File type: All files) kaivellaan pelin exe-tiedosto, jonka jälkeen se ilmestyy kirjastoon. Oikealla napilla saa sitten esiin seuraavan näkymän:
Asetusten asetusta
Oleellinen säätö Runon tapauksessa löytyi Compatibility-välilehdeltä. Viimeisimmällä tai kokeellisella Protonin versiolla sai nimittäin aikaiseksi vain jumin tai alkuruudun, jossa ei voi klikata hiirellä. Vaan laitetaanpa 5.0-10 asialle ja johan soi:
alt=”Hohtava lintu nokkii kannelta pimeässä metsässä”
Järin paljon en peliä vielä ehtinyt testailla, mutta ainakin alkuruudusta pääsee eteenpäin, soitto soi ja asetuksetkin toimivat. Oletuksena oli käytössä 1080p-tarkkuus, jonka ruuvasin onnistuneesti 1440p:ksi. Päivitän alle, jos pidemmän päälle ilmenee jotain kompurointeja tai kaatumisia. Ihan avaimet käteen -ratkaisu tämä ei ollut, mutta ei paljon puutu, joten taas pisteet Protonille. Ehkäpä joku päivä pitää yritellä jotain hieman mutkikkaampaa tekelettä, vaikka olenkin aika skeptinen erillistä asennusta vaativien pelien suhteen (Runohan ei vaadi kuin zipin purkamisen).
Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.
Töitä ja tutkimusta
Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.
Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.
2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.
Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.
Skenetyksiä
Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.
Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.
Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.
Tietotekniikkaa
Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.
Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?
Shakkia
Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.
Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.
Leffoja ja sarjoja
Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.
Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.
Muita puuhia
JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.
Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.
Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.
Pikaisesti ensimmäisiä kokemuksia GeForce NOW -palvelun toiminnasta Linuxilla. Lyhyesti ja ytimekkäästi: pientä säätöä vaatii, mutta toimii kyllä. Chrome OS -tuen myötä pelipalveluun ilmaantui samalla vähin äänin myös Linux-tuki, vaikkei sitä missään pahemmin mainostetakaan. Selaimena pitää olla tuoreehko Chrome – yhtä lailla toimi Chromium, joka laitetaan teeskentelemään Chrome OS:ää, mutta sen enempää virittelyä ei sitten tarvitakaan. Ohjeet esimerkiksi täällä. Kirjautuminen tarvitsee tunnarin (FB riittää sekin), minkä jälkeen silmien eteen aukenee tällainen näkymä:
Näkymä selaimessa
Ideahan on siis, että voit pelata omia pelejäsi Steamista, Epic Lames Storesta ym. Renderöinti tapahtuu siellä jossain Nvidian tehoveivillä ja netin yli streamataan videota, joten asiakaspäässä ei tarvita järin kummoista rautaa. Tuettuja pelejä onkin jo paljon, mutta omassa Steam-kirjastossani osumia oli silti harmillisen vähän; kokeiluun lähti Nex Machina, joka toimi ihan mukavasti, vaikka tällaiseen peliin verkon tuoma pikku lägi ei olekaan järin tervetullut.
Ilmaisella tunnarilla saa tunnin pelisessioita ja joutuu mahdollisesti jonottamaan, siinä missä 5,49€ kuussa sijoittamalla saa nopeammat aksut, pidemmät sessiot ja RTX-tuen. Tämän perusteella en ole vielä latomassa taaloja tiskiin, mutta katsotaan tilannetta pidemmän päälle. Saisihan tällä ainakin joitakin Windows-pelejä toimimaan, jos pakottava tarve olisi. Ihan tasainen GeForce NOW:n tie ei ole ollut, sillä keväällä osa mukana olleista julkaisijoista, Activision Blizzard ja 2K Games, lähtivät lätkimään palvelusta peleineen.
Amanitan joka ainoa peli pitää ostaa ja pelata läpi. Piste. Viime aikoina putiikin tahti tuntuu hieman kiihtyneen, siinä missä takavuosina pelien välillä meni pari kolmekin vuotta. Edellinen pläjäys, Pilgrims, oli hieman erilainen kuin aiemmat point’n’clickit sekä lyhyt, mutta varsin onnistunut yhtä kaikki. Niin ikävä kuin tämä on sanoakin, klassinen Samorost-sarja on toivottavasti jätetty hyllylle, kun se tuntui hieman kangistuneen jo kaavoihinsa. Tällä kertaa pelutukseen päätyi tuore Creaks.
Tyypillinen näkymä
Pelistä ei ole ainakaan vielä Linux-versiota, mutta Steam+Proton oli jälleen ystävä, ja kaikki toimi suorilta ilman mitään merkittäviä kupruja. Harvakseltaan putosi jokunen frame välistä, mutta paha sanoa, oliko kyse pelistä itsestään, koneeni asetuksista vai Protonista. Rahaa Creaksista pyydetään 20 euroa, mikä ei ole tällaisesta seikkailusta ihan vähän – epäilemättä peli nähdään jossain bundlessa ja tarjouksessa ennemmin tai myöhemmin.
Toinen tyypillinen näkymä
Aiemmista Amanitoista Creaks poikkeaa etenkin kontrolliensa osalta: point’n’click on ollut firman leipälaji, mutta tässäpä ohjaus tapahtuukin näppäimistön tai peliohjaimen voimin. Syynä tähän valintaan ovat todennäköisimmin lukuisat konsoliporttaukset. Creaks on muutenkin toiminnallisempi kuin aiemmat teokset, ja erikoisuutena pelissä on jopa mahdollista kuolla(!) toisin kuin ennen. Grafiikat ja musiikit ovat tuttua taattua laatua, joskin hieman synkempiä. Monin paikoin tuli tunne, että pelaisi piirroselokuvaa.
Musikaalinen minipeli
Hyvin suunniteltuja puzzleja riittää moneksi tunniksi (itse sain sekoamaan peräti kahdeksan tuntia kaikkine sivupolkuineen ja animaatioineen), ja vaikeustaso on yleisesti ottaen hyvin kohdillaan. Välillä menee hieman mekanistisen tahkoamisen puolelle, mutta melkein joka ruudussa on joku nokkela koukku. Lisää ajankulua tarjoavat lukuisat pikku minipelit, joilla ei ilmeisesti ole mitään merkitystä itse juonen kannalta. Seinissä on myös animoituja maalauksia niin ikään viihteeksi. Minipelien läpipeluusta ja taulujen löytämisestä saa Steamiinsa ainakin saavutuksia.
Creaksin udelleenpeluuarvo lienee kohtullisen pieni, kuten tällaisilla peleillä tuppaa olemaan. Eiköhän tuonkin äärelle tule joskus palattua vaikkapa puuttuvia tauluja etsimään, mutta jo kerran ratkaistut pulmat eivät toki ole kovin kiinnostavia. Kyllä tätä taas kelpasi hakata, joten antaa tulla lisää vaan – luottokortti on alati valmiina!
edit: Nvidian ja työpöydän kompositorit vek, niin framerate pehmenee oleellisesti.
En yleensä jaksa paljon postata yksittäisistä peleistä, mutta pari päivää sitten tuli vastaan sellainen pelitaiteen edustaja, että se sanan tai pari hyvinkin ansaitsee. Reilu vuosi sitten julkaistu Gris oli tullut vastaan sivumennen jossain vaiheessa, ja nyt kun teos oli tarjouksessa ja Manukin sitä suositteli, niin löin rahat tiskiin. Mäkkärille ja Windowsille tehtyä peliä olisi 2018 voinut olla vielä vaikea ajaa Linuxissa, mutta näin 2020 Proton on ystävä. Ihan suorilta Gris ei tosin lähtenyt vaan vaati muutaman komennon antamisen puuttuvien palikoiden asentamiseksi. Virittelyn jälkeen en huomannut mitään sekoilua tai kaatuilua koko läpipeluun aikana.
Komeita on maisemat.
Grisin suurin valtti ovat uljaat grafiikat, joiden vääntämiseen kulunutta aikaa on vaikea edes kuvitella. Peli tykkää resosta, ja jo 1440p:n ja 1080p:n välillä huomasi pientä yksityiskohtien katoamista, puhumattakaan sitten, jos alla olisi vaikkapa läppärin vaatimaton 1366×768-tarkkuus. Laitteistovaatimukset ovat hillityt, kun jopa integroitu HD 4600 jaksoi puskea full hd:ta pelattavalla nopeudella, vaikkakaan ei sulavasti. Myös tunnelmalliseen äänimaailmaan on laitettu paljon paukkuja, joten parhaimmillaan kokemus on kunnon kajarien tai kuulokkeiden kanssa.
Äiskä?
Kauniin kuorensa alla Gris on viime kädessä hyppelypeli, jonka vaikeustaso on viritetty kohtuulliseksi: oikeasti hankalia kohtia oli vain muutama, ja kenttäsuunnittelu ohjaa yleensä oikeaan suuntaan paitsi aivan lopussa, jossa meni hieman harhailuksi. En ole lueskellut mitään taustatarinoita tai spekulointia netistä, mutta eiköhän pelin teema ole masennus ja/tai trauma, josta päästään yli vain ajan kanssa – lukuisat patsaat tulkitsin hahmon äidiksi, ja värit/elementit palasivat elämään koettelemusten kautta. Jopa (harvakseen nähdyt) viholliset auttoivat lopulta eteenpäin ja olivat tarpeellisia.
Itselleni tutuimpia vertailukohtia taiteellisten hyppelöiden saralla ovat – puhtaasti peleinä pykälän paremmat – Limbo ja Inside, joiden vaikutusta olin näkevinäni paikoitellen. Vastaavaa taiteellisesti kunnianhimoista AV:ta edustavat lisäksi ainakin Amanitan seikkailut: Machinariumin robottia muistuttavia otuksia näkyi Grisissäkin, ja pimeässä veden alla uinti toi mieleen Botaniculan loppupään. Ovatpa nämä vaikutteet sitten oikeita tai kuviteltuja, niin Gris on viime vuosien parhaita kohdalleni sattuneita pelillisiäkokemuksia, jopa pelejä.
edit: Saattaa olla, että pelipädi olisi tähän käyttöön parempi kuin näppis. Tuskaisan WASD-kontrollin sai onneksi mäpättyä ihan nuolinappeihin.
Tuoreet Proton-kokeilut olivat sen verran positiivisia – käytännössä kaikki testaamani pelit toimivat – että päätin laajentaa Windows-emuloinnin (ok, periaatteessa ei ole kyse emuloinnista) skaalaa entisestään. Toinen Protonia vastaava, niin ikään Wineen perustuva härpätys on Lutris, jolla pitäisi myös saada paljon lisää pelejä käyttöön. Asennus ei sinänsä paljon vaatinut ohjeiden mukaan PPA:n avulla, mutta aivan Protonin tasolle hiottu softa ei tunnu olevan: alati ongelmaisesta Esyncistä tuli virheilmoitus, jonka mukaan file descriptoreita ei ole tarpeeksi, vaikka niitä totisesti on. Esyncin saa onneksi pelikohtaisesti tässäkin kytkettyä pois.
Lutriksen perusnäkymä
Kunnianhimoinen tavoitteeni oli saada Epic Games Store toimimaan ja sieltä etenkin maineikas Journey, joka oli jäänyt tähän mennessä Pleikkareilla kokematta. Störe asentui periaatteessa ihan helposti, vaikka kaikenlaista varoitusta nähtiinkin, mutta sitten se onneton asensi päivityksen, joka ei mennyt läpi, ja yrittely jäi siihen. Netistä löytyi onneksi jonkun Winetricks-purkka, jota hiukan muokkaamalla dotnet48 meni uusiksi koneeseen, ja kauppakin suostui päivittymään. Näin ikkään:
Epic Games Store koko “komeudessaan”, vaikka usko meinasikin välillä loppua
Seuraavaksi piti sitten, kuten odottaa saattaa, luoda jälleen yksi tunnari lisää jälleen yhteen palveluun. Tämän jälkeen Journey asentui heittämällä ja lähti myös ilman sen suurempia konstailuja päälle: äänet toimivat, graffa-asetuksia ja resoa voi säätää, ja tietysti itse peli toimii. Ainoa kauneusvirhe on ikkunoitu tila, jonka kanssa tuntuu tulevan pelkkiä ongelmia. Akkuna menettää fokuksensa, sen paikka määräytyy vähän randomilla jne. Koko ruudussa meno on kaikin puolin asianmukaista, jos nyt päivitysnopeus ei kaikin ajoin ehkä ihan tasaisena pysykään (pidin toki resoa täysillä 1440p:nä sekä graafisia hienouksia päällä).
Voyage Voyage, aito ruutukaappaus Linuxista
Tästä säädöstä jäi siis käteen muutakin kuin känsät. Puolen tunnin testailun jälkeen iski kameran jatkuvan pyörimisen takia päälle jo kohtuullinen pahoinvointi, joten en ole ihan varma, kuinka paljon Jörniä tulee lopulta pelattua, mutta joka tapauksessa tämänkin option toimivuus tuli todettua. Winen, ja sitä myöten Protonin ja Lutriksen kautta Linux-pelaaminen on tätä nykyä aivan eri kanteissa kuin vielä vuosi sitten – hyvältä näyttää, vaikka täysin idioottivarmoja ratkaisut eivät vielä olekaan.
edit: Jos asiat eivät tunnu lähtevän käyntiin tai päivittyvän, niin “ps aux” kertoo, mitä edellisen session prosesseja on jäänyt taustalle jumimaan. Killiä perään.
Ostin jostain alennuksesta takavuosina Steam-avaimet Telltale Gamesin viisiosaiseen Tales of the Monkey Island -sarjaan, tarkoituksena pelata niitä Mäkillä. 3D-manki ei kuitenkaan oikein iskenyt, ja pääkonekin vaihtui takaisin Linux-peeseeksi, joten homma jäi sikseen. Viikko sitten kuulin irkissä taikasanan Proton, jonka pitäisi ajaman Steamissa ainakin osaa Windows-peleistä Linuxissa Winen + Valven omien tunkkausten voimin, ja pikku päähänpistona tuli mieleeni yrittää merkkariseikkailuja käyntiin sen avulla. Asetuksissa on tällainen näkymä:
Steam – Settings – Steam Play
En tiennyt, mikä Protonin versio olisi optimaalisin ja riippuuko se pelistäkin, joten uusimmalla mentiin. “Enable Steam Play for all other titles” -valinnan jälkeen pelin Wintoussiversion sai asennettua normaalisti. Asennuksessa menee pieni hetki normaalia kauemmin, kun kyljessä seuraa DirectX:ää ja ties mitä, mutta siitä ei käyttäjän tarvitse sen enempää välittää. Play-nappia *kliks*, ja johan lähti Manki komeasti päälle!
Ekassa osassa Flotsamin saarella.
Ihan näin helposti asia ei tietenkään mennyt, vaan noin kymmenen minuutin jälkeen peli veti joikeliin eikä suostunut enää yhteistyöhön. Ikävä kyllä samalla meni työpöytäni jumiin, kiitos koko ruudun tilan. Jatkossa kokeilin ikkunoituna, mutta jumahtelu jatkui samaan malliin. Tämä siis GeForce 1060:lla, tuoreella kernelillä ja aivan viimeisimmillä Nvidian ajureilla – missä sitten vika lopulta oli, mene ja tiedä. Muodon vuoksi kokeilin vielä läppärillä, jossa on Intelin integroitu HD 4000 ja huomattavasti vanhempi Mint kerneleineen. Sitten mentiinkin oikein mainiosti, kunhan vaan malttoi hiukan tinkiä grafiikan laadusta (mitään sanottavaa eroa en itse lopputuloksessa huomannut).
Itse pelisarja tuntui 2D-Mankeihin tottuneelle alkuunsa hieman tuskastuttavalta hortoilulta, kun Guybrushia piti ajella ympäri 3D-maastoa vaihtuvien kamerakulmien seassa. Aika nopeasti ohjaus alkoi sentään sujua riittävästi, ja huomio kiinnittyi varsinaisiin tapahtumiin. Hiirikäden väsymys kertoo joka tapauksessa siitä, että kontrollit voisivat olla käyttäjäystävällisemmätkin. Nykytyyliin ei pelissä enää anneta komentoja, vaan kaikki sujuu klikkailemalla: oikeastaan toimintoja on vain kävely, keskustelu, esineiden tarkastelu ja niiden yhdistely.
Loppu lähellä jo, viides osa.
En spoilaa juonta tässä sen enempää, mutta käänteitä riittää ja osat toimivat saman tarinan episodeina varsin hyvin. Alun rasittavahkoon läpänheittoon joko tottui, tai sitten käsikirjoitus parani loppua kohti. Pulmat olivat vaikeustasoltaan ainakin tällaiselle maallikolle sopivia: useimmat sai ratkaistua ihan loogisesti pikku miettimisellä, toisin kuin vaikkapa alkuperäisen sarjan kakkososassa. Jokunen ratkaisu vaati työlästä bruteforce-toistoa, ja pari kertaa jäin tunniksi koluamaan paikkoja ilman mitään kuningasajatusta, mutta ei juuri sen pahempaa.
Päähenkilöistä rupesi tarinan edetessä jopa hienoisesti välittämään, kun tapahtumat kietoivat kohtaloita yhteen – käsis oli paikoitellen selvästi “aikuisempi” tai ehkä “realistisempi” kuin orkkiksissa. Perinteinen paatuneen paha LeChuck sai uutta väriä, ja esimerkiksi Voodoo-leidi oli tapahtumissa paljon aiempaa aktiivisemmin mukana. Vanhan kaanonin hahmoja nähtiin toki runsaasti, mutta uusista tulokkaista ainakin karrikoitu pahis Markiisi de Singe ja pirtsakka Morgan LeFlay täyttivät hyvin tarkoituksensa. Kaiken kaikkiaan Tales on siis yllättävän toimiva kokonaisuus, joka ei jättänyt rauhaan ennen kuin viimeinenkin osa oli loppuunsa saatettu.
Telltale on tätä nykyä kanttu vei, joten ainakaan sieltä suunnasta jatkoa ei ole tulossa. Ehkäpä nyt voitan lopulta skeptisyyteni ja annan Curselle sekä Escapelle lopulta mahdollisuuden, vaikka niiden graafinen tyyli (ensimmäisen liiallinen karrikointi ja etenkin jälkimmäisen kökkö-3D) ei oikein omaan silmääni sovikaan. Ron Gilberthän ei näissä enää ollut mukana, mutta ainakin aikalaisarviot olivat suopeita.
edit: Protonin esync-asetuksen roplaaminen näyttäisi parantaneen toimivuutta Nvidialla. Ei ole toistaiseksi kaatunut, mutta alle tulee edit2, jos niin käy.
edit2: Proton lunastaa lupauksiaan: juuri meni Inside läpi kauniisti. Ei mitään glitsejä eikä jumituksia.
edit2: Lydia toimii iloisesti, kunhan ottaa sen esyncin vekka siitäkin.
