Ihan tarkkaa päivää en taida enää muistaa, mutta suunnilleen tammikuun 2001 lopussa, vielä “teekkarina”, päätin kokeilla kasvissyöntiä yhden viikon verran. Kokeilu alkoi silloisen tyttöystävän innoittamana, mutta kuitenkin puhtaasti ihan omasta kokeilunhalustani — koko yrityshän tuntui tuolloin kiintoisalta haasteelta. Taisin ajatella myös niin, että parempi muodostaa aiheesta näkemys omien kokemusten perusteella eikä pelkästään muiden mielipiteiden pohjalta.
Ensimmäinen viikko meni odottamattoman helposti ja avasi silmiä uusille ruoille, joita en ollut aikaisemmin huomannut. En tiedä, oliko kasvissyönnin terveysvaikutuksista huolissaan ollut äitini tietoinen siitä, että söin sitä ennen vuorotellen lähinnä lihapiirakoita ja -pullia ketsupin kanssa itse kokatessani 🙂 Yksi viikko tuntui hieman lyhyeltä, joten päätin jatkaa kokeilua piruuttaan vielä toisen samanmoisen ennen sen lopettamista, mutta sitten projekti jäikin pysyvästi päälle.
Alkuperäinen motivaatio oli siis aika löyhällä pohjalla, mutta myöhemmin toki mukaan tuli näkökulmia tuotantoeläinten asemasta ja ympäristövaikutuksista. Itsehän olen vain laiska ovo-lakto-vege, vaikka samalla myönnän täyden veganismin olevan eettisesti perustellumpi ratkaisu. Terveysvaikutuksista en ole koskaan juuri piitannut, enkä niitä ole myöskään omalla kohdallani havainnut. Ylipainoa saa myös kasvispöperöillä kasaan, eikä oloni ole sen kevyempi kuin sekasyöntiaikanakaan. Kolesteroli ja verenpaine ovat pysyneet kurissa, mutta niidenkin kohdalla voi olla kyse perintötekijöistä eikä ruokavaliosta.
20 vuoden aikana on kaiken kaikkiaan tapahtunut valtava muutos kasvisruokien saatavuudessa ja laadussa: taannoiset karut vegenakit ja -pihvit ovat korvautuneet monenlaisilla kelpo lihankorvikkeilla, kuten vaikka Hälsans Kökin tekeleillä (pikkuisen toki nyppii se, että niiden takana on Nestlé). Nykyään vegaanituotteitakin saa helposti ihan maitokaupasta, joten niitä tulee toisinaan syötyä. Ja juomathan ovat kasvisperäisiä luonnostaan: kolasta, ölkystä, viinistä tai tequilasta ei ole tarvinnut lähteä tinkimään.
Suomi on kohtuullisen progressiivinen maa kasvissyönnin suhteen, enkä muista juuri kohdanneeni ongelmia esimerkiksi opiskelijaruoan tai työmaalounaiden kanssa. Taiwanissa ja Koreassa vegeily kytkeytyy buddhalaisuuteen, joten ongelmana oli lähinnä kielimuuri. Meksikossa monet sapuskat olivat sinältään sopivia ovo-lakto-vegelle, minkä lisäksi yleisen joustavuuden vuoksi liharuokia pystyi tilaamaan tarvittaessa omilla täytteillä. Kaikkein synkeintä on ollut Tsekissä ja Venäjällä, joissa laadukkaissakin paikoissa ruoka saattoi olla hieman masentavaa. Nämä kokemukset ovat jo vuosien takaa, joten tilanne saattaa olla sielläkin puolessa muuttunut.
Taitaa olla enchiladas de mole con arroz siinä
Mikä sitten on saanut jatkamaan kokonaiset 20 vuotta, lähes puolet elämästäni? Jo aiemmin mainittu eettinen näkökulma on epäilemättä kannatellut jonkin verran, mutta toisaalta voi ajatella myös niin, että nykyään kasvissyönti on yksinkertaisesti ennennäkemättömän helppoa ja jossain mielessä jopa arkista. Tyypillinen suomalainen kasvissyöjä on teininä aloittanut tyttö, joka sitten esimerkiksi perheen perustettuaan saattaa jättää moiset haihattelut taakseen. Itse taas tein päätökseni ihan aikuisella iällä 25-vuotiaana, joten siitä ei ole tullut kasvettua ulos. Näillä puheilla viikon teekkariprojekti saa siis jatkua hamaan tulevaisuuteen, kun riittäviä perusteita lopettamiseen on mahdoton keksiä.
Koreassa tullee jatkossa rampattua useamminkin perhesyiden takia, mutta nyt on joka tapauksessa ensimmäinen reissu takana. Lento ei ollut erityisen tuskallinen, ainoastaan yhdeksän tuntia, eikä välillä tarvinnut edes vaihtaa. Kansallinen lentoyhtiömme aiheuttaa tasaisin väliajoin verenpaineen nousua asiakaspalvelullaan, mutta saatiin sentään lopulta varattua koppa juniorille molempiin suuntiin.
Kävin jo pari vuotta sitten Taiwanissa, joten Kaukoitä ei ollut enää aivan yhtä eksoottinen tuttavuus. Koreassa on aika paljonkin samaa kuin Taiwanissa: pinta-ala on tehokkaasti käytössä, rakennuskanta on lähinnä uutta ja paikka on edelleen verrattain sulkeutunut (etenkään Daejeonissa ei länkkäreitä näkynyt). Odotin näkeväni reissulla vieri vieressä vanhaa temppeliä ja palatsia, mutta vähänpä niitä oli. Kerrostaloja ja teollisuusrakennuksia sitten senkin edestä. Suurimpia maallikolle näkyviä eroja näiden kahden maan välillä ovat ehkäpä kieli ja ruoka. Korean kieltä on ainakin helpompi lähestyä, sillä jo muutaman päivän kylttien tavaamisella opin sen verran Hangulia, että pystyin ainakin lukemaan suurimman osan teksteistä joten kuten ääneen. Englannilla ei juuri kannata kuvitella pärjäävänsä, joten onneksi oli tulkki mukana omasta takaa.
Parin viikon reissun alkupuoli kului keskellä maata sijaitsevassa Daejeonissa, joka on hiljattain miljoonaluokkaan paisunut teollisuuskaupunki. Nähtävää oli aika vähän, sillä paikalla ei ole pitkää historiaa, siinä missä Soul on vanha pääkaupunki moneen kertaan tuhoutuneine ja korjattuine palatseineen. Lähitienoon kiertoajelulla pääsin sentään näkemään buddhalaisen luostarialueen ja yliopiston yhteydessä sijainneen historiallisen teemapuiston. Soulissa aikaa oli puolestaan aivan liian vähän kattavaan koluamiseen, joten päällimmäisenä jäi mieleen lähinnä palatsi — ja koko matkasta korealaisten kivikovat vuoteet 🙂
Porkkananpurijalle Korea ei ole aivan helppo maa, mutta kasvisvaihtoehto löytyi yleensä pienellä hakemisella ja monen pienen ruokalajin aterioista pystyi poimimaan itselle sopivat sortimentit. Kimchiin en edelleenkään tykästynyt, mutta paljon muuta mielenkiintoista tuli kyllä kokeiltua. Sojun juomista pitää sitäkin treenata vielä, mutta ainakin paikallinen aasialaistyyppisen mieto olut oli helppoa juotavaa. Tuttuun tapaan pidin silmäni auki toki myös tequilan varalta, eikä onneksi tarvinnut pettyä: Costcosta löytyi firman omaa merkkiä Kirklandia ja lentokentältä sitten vielä Don Augustínia.
Tällä kertaa pataan päätyi taas kaikenlaista uutta. Erinomaisesti toimivat ainakin siitakesienet, enokitaket ja riisinuudeli. Kiinalainen mustasieni jäi vähän mauttomaksi ja kumiseksi. Tofu ei sekään maustunut keittelyssä ihan riittävästi vaan oli kovin mietoa. Kehnointa antia oli pinaatti, tosin sillä varauksella, että satuin saamaan mautonta pinaattia kaupasta. En tiedä, millä nimellä pitäisi kutsua tuollaista pavuista tehtyä “nahkaa”, mutta sekin jäi melko kumiseksi — pitäisi keittää ilmeisesti todella pitkään. Dippinä oli seesamitahnaa, johon en itse niin valtavasti ihastunut. Tuli tosin tehtyä sellainen kokkamo, että käytin sitä raakana enkä kastikkeeseen sekoitettuna.
Ensimmäinen kokeilu hotpotin kanssa meni hienosti putkeen, vaikka kohennettavaakin on vielä monessa kohtaa. Taiwanin kokemuksista innostuneena päätin siis yritellä hotpotin tekoa kotimaassa. Hämeentieltä Vii Voanista löytyi joitakin oleellisia tykötarpeita, kuten liemiaineet, nuudelia ja friteerattua tofua, ja loput hain sitten ihan K-kaupasta. Halusin pannun pöytään, joten tilasin netistä keittolevyn — kaasu tai sprii olisi ollut parempi, mutta kyllä tämäkin ratkaisu ihan toimi, vaikka hiukan turhan hidas vasteeltaan onkin.
Hotpotiin voi heitellä hyvin monenlaista kiehumaan, vaikka näin ituhipillä valikoima onkin piirun rajoittuneempi. Tofun ja nuudelien lisäksi hyvin toimivat ainakin perunat, sienet, maissi, pavut sekä parsa- ja kiinankaali. Porkkanat ihan ok nekin ja sokeriherneet, mutta säilykepurkista peräisin olevat bambunversot jäivät vaisuiksi. Vielä voisi kokeilla ainakin pinaattia, toisenlaisia tofuja, riisikakkuja ja parsaa. Toinen kehityskohde olisi kastike, johon herkkuja dipataan padasta onkimisen jälkeen. Lähdin varovaisesti liikkeelle ihan soijakastikkeella, mutta virallisesti pitäisi ilmeisesti käyttää esim. seesamtahnaa (kokeilin Taiwanissa, ei oikein heti maistunut) tai Hoisin- tai Shacha-kastiketta. Veikkaan, että ihan tuiki tavallinen HP:kin toimisi hyvin.
Palasin keskiviikkona Taiwanista reilun viikon lomareissulta. En ollut juuri tutustunut maahan ennen lähtöä tai suunnitellut ohjelmaa sen enempää, joten päiväohjelma oli silkkaa improvisointia. Ilmat eivät oikein suosineet, sillä useimpina päivinä oli pilvistä ja hieman sateista. Meren ympäröimä saari on muutenkin kostea ja kun siihen lisättiin sateinen sää, niin missään ei oikein ollut kuivaa — aamulla kuivumaan laitettu pyyhe oli vielä seuraavana aamunakin nihkeä. Huonot kelit eivät kuitenkaan onnistuneet matkaa pilaamaan.
Taiwan ei ole Suomesta kovin helposti saavutettavissa. Yhdellä välilaskullakin olisi saattanut selvitä, mutta halpalentohakukoneen löytämät edullisimmat lennot (n. 1000e eestaas) noille päiville olivat kahdella välilaskulla. Mennessä Helsinki–Pariisi–Hong Kong–Taipei ja tullessa sama Amsterdamin kautta. Suurena yllätyksenä matkatavarani saapuivat molempiin suuntiin asianmukaisesti ja ajoissa: Helsinki-Vantaalla on sählinkiä, Pariisissa on aina riski hukata tavaransa ja Hong Kongissa oli varsin tiukka vaihto, joten epävarmuustekijöitä riitti. Lennot olivat odotettua hieman kalliimmat, mutta sitä kompensoi edullinen hostellimajoitus Taipei Backpackers Hostelissa, joka oli hintaansa nähden ihan ok. Yöllä vähän kylmä ja ohuiden seinien läpi kuului naapurien möly hyvin, mutta toisaalta paikka oli siisti ja ystävällinen henkilökunta puhui hyvin englantia.
Kunnon turistin tavoin kiersin perusnähtävyydet, kuten Taipei 101:n sekä Chiang Kai-Sekin ja Sun Yat-Senin muistopalatsit. Komeita suuria rakennuksia kaikki. Taipei 101 menetti vuoden alussa maailman korkeimman rakennuksen tittelinsä, joten sikäli olin niukasti viikon myöhässä. Perinteiseen Kaukoidän tunnelmaan pääsin Longshanin temppelissä, jossa sankka joukko buddhalaisia rukoili ja poltti suitsukkeita. Taipei on 2,5 miljoonalla asukkaallaan ehta suurkaupunki, mutta sellaiseksi varsin turvallinen. Erityyppiset palvelut ovat keskittyneet omiin paikkoihinsa, joten esim. baaria saattaa joutua metsästämään pitkäänkin, jos sattuu olemaan väärässä kaupunginosassa. Luotijuna vie saaren pohjoispäästä etelään Kaohsiungiin puolessatoista tunnissa, joten siellä ehtii käydä vaikka päiväseltään. Kaohsiungissa tuli lähinnä käveltyä puistoissa ja pittoreskissa joenrannassa (Love River, oikeasti), vaikka miljoonakaupungista olisi varmasti kaikenlaista muutakin löytynyt.
Olisi karua sanoa, että Taiwanissa vallitsee monokulttuuri, mutta tällaisen länsimaisen individualistin silmiin siltä välillä vaikutti. Etenkin nuoret miehet pukeutuivat näin talvella lähes univormunomaisesti sinisiin design-farkkuihin, tennareihin ja tummaan toppatakkiin tai -liiviin. Naisten asusteissa oli enemmän liikkumavaraa, mutta tietyt normit oli niissäkin. Kotimaassa on tottunut siihen, että vastaan tulee hevaria, goottia, hippiä jne., mutta Taiwanissa tuntui olevan yksi tietty tapa olla cool. En ole ennen asiaa tullut edes ajatelleeksi, mutta kun kollektiiviseen kulttuuriin yhdistetään muoti-ilmiöt, niin onnekkaille firmoille aukenee hetkessä suuret uskolliset markkinat.
Sain ihan tervetullutta kansainvälisyyskasvatusta siellä aasialaisten seassa sompaillessani — ehkä aavistuksen siitäkin, millaista on olla erinäköinen ja kielitaidoton Suomessa, vaikkei itseeni ikävästi suhtauduttukaan missään vaiheessa. Suuresta koostaan huolimatta Taipeissa ei tunnu olevan paljonkaan ulkomaisia asukkaita (Wikipedian mukaan vietnamilaisia siirtolaisia on, mutta en niitä olisi tunnistanut kuitenkaan). Pitkänä, parrakkaana, vaaleaihoisena ja epätavallisesti pukeutuneena olin joka paikassa erottuva länsimainen kummajainen. Huvittavana esimerkkinä Kaohsiungin asemalla muutama teinityttö halusi ottaa itsestään kuvan kanssani, koska näytin niin eksoottiselta. Englantia saarella puhuttiin yllättävän huonosti, ja sanakirjasta tavaamani fraasit jäivät kuulijoilta ymmärtämättä, mutta lopulta kaikki asiat hoituivat tavalla tai toisella.
Viikon perusteella Taiwania uskaltaa hyvin suositella aktiivisen reissaajan matkakohteeksi. Nähtävää olisi riittänyt vielä pitkäksi aikaa, enkä juuri edes poistunut pääkaupungista. Julkinen liikenne toimi hyvin — etenkin metro oli kätevä ja selkeä. Ruoka oli hyvää sekä elämyksellistä, eikä näin ituhipilläkään ollut mitään suuria vaikeuksia löytää sapuskaa. Perinteistä hot potia kannattaa kokeilla, jos sellaisen löytää. Hintataso oli edullisen puolella, etenkin ruuan osalta: söin ravintolassa yleensä noin kolmellasadalla Taiwanin dollarilla (NT$), mikä ei ole kuin seitsemisen euroa. Katukuppiloissa sitten puoleen hintaan tuosta. Erityismaininnan ansaitsevat vielä kauniit ja tyylikkäät naiset, joita tuntui maassa olevan loputtomasti 🙂
Saavuin eilen takaisin Meksikosta ja kuten aina, tunnelmat ovat vähän nyrpeät. Onneksi on sentään kesä, mutta silti kaikki näyttää hivenen värittömältä ja tympääntymistä lisää vielä melkoinen jet lagikin. Elämän pieniin yksityiskohtiin pitää taas totutella hiukan uusiksi, kuten siihen, että sisällä ei olla kengät jalassa, kraanavettä voi juoda ja vessapaperin voi tiputtaa sinne pönttöön. Kaupassakaan ei ollut kukaan liukuhihnan päässä pakkaamassa ostoksia kassiin.
Meksikossa ollessa kaipasi joitakin asioita Suomesta ja nyt huomaa, että käy myös päin vastoin. Ehdin jo eilen toteuttaa jotain suomikliseitä kuten ostaa kunnon leipää, herkkukurkkuja, Oltermannia ja lakritsia. Toisaalta on nyreää, kun kaupasta ei enää saakaan maissitortilloja, tequilaa tai puoli-ilmaisia jumalattoman kokoisia ananaksia. Ruuan hintaankin pitää jälleen tottua. Eiliset 20 euron ostokseni olivat varsin köyhät — Meksikossa olisin roudannut 400 pesolla kotiin pari isoa muovikassillista syötävää.
Oli tarkoitus roudata kotimaahan kunnolla laadukasta tequilaa, mutta hanke kariutui persaukisuuteeni, naurettaviin tullirajoituksiin ja siihen, että mukana oli ihan liikaa vaatteita sekä kirjoja. Meksikosta asti tuli ainoastaan vajaa litra El Jimador Reposadoa, hiukan reposado-mezcalia ja sekalaisia pikkupulloja tequilaa tuliaisiksi. Tilanteen pelasti osittain onneksi se, että löysin Madridin lentokentältä 0,7l lekan Corralejo Reposadoa edullisesti (21e) ja EU-kansalaisena sain tuoda sen maahan verottomasti ihan käsimatkatavaroissa. Ihan silkkaa ahneuttani roudasin vielä litran Veterano-brandyä, kun se oli tarjouksessa seitsemällä eurolla.
Kohta kaksi viikkoa Meksikossa takana ja jo neljännestä reissusta huolimatta lievää kulttuurishokkia on välillä tullut taas koettua, välillä positiivisessakin mielessä. Tässä joitakin sekalaisia päällimmäisiä valittamisen aiheita — silläkin uhalla, että kuulostan jäykältä turistilta:
Pohjoiseurooppalaiseen täsmällisyyteen tottuneelle joustavat aikataulut ovat välillä oikeasti rasittavia. Esimerkkinä tämänpäiväinen: kaasufirma ilmoitti, että puolen tunnin päästä tullaan täyttämään säiliö. Kaksi tuntia portilla odoteltuani luovutin.
Rakennus- ja kunnallistekniikka. Kaikki on hiukan rempallaan sieltä täältä jopa hyvilläkin alueilla, sähköt vedetään improvisoiden ja sisätilojen viimeistely on vähän sinne päin. Jalkakäytävät muistuttavat välillä seismisiä alueita.
Kaupunkisuunnittelu tai pikemminkin sen täydelliseltä vaikuttava puuttuminen. Cuernavaca lienee oikein esimerkkitapaus rönsyilevästä kaupungista, jota on todella vaikea hahmottaa, kun pientä tönöä on sokkeloisten katujen varsilla loputtomiin.
Paikallisliikenteestä ei ole niin minkään sortin karttaa missään. Sen olen jo oppinut, että pitää vaan joko tietää tai kysyä.
Turvaton turvallisuus. Kaupungeissa on paikkoja, joihin ei ole etenkään gringolla asiaa. Vartijoita on vähän joka puolella, bussiin mennessä tarkastetaan matkatavarat ja poliisia pidetään yleisesti korruptoituneena.
Yhteiskunnan hierarkkisuus. Tuloerot ovat valtavia ja täällä köyhät ovat sitten todella juuri sitä.
Leipä on pääosin vaaleaa möhmöä, jossa ei ole ravintosisältöä nimeksikään.
Ja useita hyviäkin juttuja:
Tequila. Hyvää ja halpaa, tuskin tarvii enempää enää mainostaa. Pitänee ottaa projektiksi mezcaliinkin parempi tutustuminen, täällä en vaan sitä ole juuri nähnyt.
Realistinen alkoholipolitiikka. Kieltolakivaltion kasvatille on kätevän tuntuista, että ihan ruokakaupasta saa viiniä ja väkeviä. Kaipa täälläkin alkoholisteja on, mutta eipä näy kaduilla spurguja.
Tamales. Maissinlehtiin käärittyjä maissitöhnäpötkylöitä. Tyypillinen Latinalaisen Amerikan ruoka, oikein hyvää. Ja muutenkin meksikolainen ruoka on toki hyvää tortilloineen, quesadilloineen, chilaquileineen ja enchiladoineen.
Ihmismäinen ilmasto. Nyt eletään sentään “keskitalvea” ja päivällä on tyypillisesti +25 astetta lämmintä ja useimmiten aurinkoista. Keväällä voi tulla kuumakin vielä.
Hintataso suhteessa Suomeen. Kaksi henkeä syö raflassa keskimäärin 200 pesolla, joka on nykykurssilla reilu kymmenen eukkia ja ruokakaupassa oikein haalimalla voi saada kasaan 30 euron ostokset. Maahantuodut tuotteet kuten elektroniikka voivat olla sitten vastaavasti ihan suomihinnoissa.
Halvat taksit ja joukkoliikenne. Siinä missä kotimaassa taksilla kulkemista koittaa välttää viimeiseen saakka, voi täällä ajella lähes joka päivä tarpeen vaatiessa — turistilisiä kannattaa tosin varoa. Keskusta-alueella pitkähkö matka maksaa siinä 40 pesoa eli reilun kaksi euroa. Bussilippu peseroon on 4,50 pesoa.
Kohteliaisuus ja joustavuus. Jopa tällaista gringoa tervehditään, siinä missä kotimaassa kuljettaisiin jurottaen ohi. Olen kyllä huomannut jo hyvin senkin, miten tällaisessa paikassa aitomeksikolaisille ollaan astetta kohteliaampia (Puerto Vallartassa saattoi olla juuri päin vastoin). Kaikessa joustavuutta on vaikea vielä hyödyntää, mutta olen huomannut jo sen, että esim. kaupoissa ja ravintoloissa voi pyytää melkein mitä vain, jos vaan pokka pitää.
Välittömät ja elämäniloiset tummat naiset. Ei tästä sen enempää: makunsa kullakin.
Onpahan vaan mennyt äkkiä. 2001 tammikuulla päätin kokeilla huvikseni viikon kasvissyöntiä silloisen emännän esimerkistä innostuneena — ja toisaalta myös siksi, että se olisi kunnon teekkarille niin absurdi ajatus. Vitsiprojekti jäi päälle ja nyt tuli ovo-lakto-vegetarismia jo kahdeksas vuosi täyteen melkeinpä huomaamatta. Tuota aikaa en olisi jaksanut pelkällä uutuudenviehätyksellä, mutta päähän ajan myötä juurtuneet ekologiset ja eläinystävälliset ajatukset sinetöivät tämän päätöksen. Mitään merkittäviä ongelmia ei ole vegeilystä vielä koitunut, mitä nyt vaikkapa Itä-Euroopassa ja Meksikon maaseudulla on ollut asteen verran vaikea saada ravintolasta ruokaa. Useimmat juomat sentään onneksi ovat kasvispohjaisia.
Terveysvaikutuksista on paha mennä sanomaan, kun ei ole vertailukohtaakaan. Mikään kevytruokavalio vegeily ei automaattisesti ole: juustoa ja rasvaa kun on tyypillisissä kasvisruuissa vähintään riittävästi. Viime mittauksissa ei ole ollut sen enempää verenpainetta kuin kolesteroliakaan ja hemoglobiini on ollut hyvä, joten tuskinpa sekasyönti (“lihansyönti”) tämän terveelliseempää mitenkään voisi olla. En ole sairastellut sen enempää kuin ennenkään tai laihtunut luurangoksi, kuten perinteisten ennakkoluulojen mukaan pitäisi väistämättä käydä.
Sosiaalisissa tilanteissa olisi välillä varmasti helpompaa, jos ei tarvitsisi olla tällainen hankala erikoistapaus, jolle tarvii laittaa ruoka erikseen. Toisaalta nykyään vähän joka toisella on keliakiaa, allergiaa ja laktoosi-intoleranssia, joten erityisruokavaliot ovat joka tapauksessa arkipäivää. Idealismiin taipuvainen luonne ei myöskään rupea tällaisissa asioissa tinkimään, joten pienet hankaluudet täytyy vaan hyväksyä. Välillä syön juhlissa pelkkiä perunoita ja leipää, välillä katselen kuvotuksen vallassa rasvaisia broilerinjalkoja, välillä ihmisten luutuneet asenteet saavat tuskastumaan.
Silkan mutu-faktan pohjalta arvioin, että kotimaisista vegeistämme on valtaosa edelleen naisia. Ihan tutkimustakin on tehty siitä, kuinka teiniprojektina — kenties kapinointina, kenties muotijuttuna — alkanut kasvissyönti lopahtaa useimmilla tytöillä perheen perustamisen ja vakiintumisen myötä. Tästä muutoksesta tunnen itsekin käytännön esimerkkejä: on niin vaikeaa laittaa kahta ruokaa, mies ei rehuja syö, lapsen myötä on varmuuden vuoksi parempi palata normaaliin ruokaan jne. Itse vasta aikuisella iällä aloittaneena en oikein osaa samaistua tuollaiseen ajatusmalliin, mutta tradition ja normien voimaa ei tunnetusti parane aliarvioida.
Palasin juuri reilun viikon kestäneeltä meksikonmatkalta. Viikko ei ole aika eikä mikään, kun puhutaan 20 miljoonan asukkaan Mexico Cityyn tutustumisesta ja lisäksi olin suuren osan ajasta kipeänä, mutta sittenkin ehdin nähdä kohtuullisen paljon ja tarkastella maata hyvin eri vinkkelistä kuin syksyn työmatkalla Monterreyssä. Otsikon mukaisesti: hyviä asioita ja huonoja asioita, subjektiivisen suomalaisesta näkökulmasta.
Mexico City sijaitsee reilun 2200 metrin korkeudessa ylängöllä ja lähellä on komeita jylhiä vuoria. Miljoonakaupunki on myös kohtuullisen saastunut ja kun lähellä ei oikein ole vesistöjäkään, niin ilma on suomalaiselle varsin ohutta ja kuivaa. Suurimmat ongelmani taisivatkin olla ihan ilman syytä: kurkkua kuivasi jatkuvasti ja pienikin liikunta otti normaalia enemmän voimille. Siihen päälle vielä kotimaasta tuotu nuha, niin alkuviikosta olin hyvin heikkona. Aurinkokin porottaa huomattavasti korkeammalta, joten muutaman tunnin Teotihuacanissa toikkaroinnin jälkeen poltin tietysti ihoni, vaikka päivä ei ollut edes kovin kuuma.
Suurkaupunki ei ole ongelmia vailla ja vaikka vältyinkin ikäviltä yllätyksiltä, niin tiettyä uhkaa leijui välillä ilmassa. Esimerkiksi kaikkiin takseihin ei voi luottaa (kannattaa kulkea niillä virallisilla) ja bussiryöstöistä Delialla oli omakohtaistakin kokemusta. Keskustan ulkopuolella on varsin rähjäisiä kaupunginosia joihin ei ole järkevää mennä ainakaan yöllä. Kerjäläisiä näkyi kohtuullisen paljon ja osa oli aidosti kurjassa kunnossa. Käyrä on jyrkempi molemmista päistä, sillä rikkailla on puolestaan isot talot, puutarhat ja palvelusväkeä joka lähtöön.
Plussapuolella Mexico City tarjoaa puolestaan valtavat määrät museoita, kauniin keskustan, todella edullisen, kattavan ja jokseenkin luotettavasti toimivan joukkoliikenteen sekä lukemattomia eksoottisia pikku putiikkeja ja katukauppoja. Sekä kaupungissa että ympäristössä on paljon muistoja intiaanien kukoistuksen ajasta, kuten esimerkiksi hankalasti äännettävät paikannimet tyyliin Azcapotzalco tai Tezozomoc. Teotihuacaniin pääsee tunnissa bussilla, jos haluaa nähdä massiivisia pyramideja.
Meksikon keittiötä kun on kutsuttu yhdeksi kolmesta tärkeimmästä maailmankeittiöstä, niin sitäkin on pakko vähän sivuta. Ilmasto mahdollistaa monipuolisen maanviljelyn, joten tuoreet vihannekset ja hedelmät olivat sekä halpoja että komeita. Etenkin tuore ananas maistui. Kasvissyöjän elämä ei ole mitenkään mahdotonta — joka paikassa oli aina jotain sopivaa. Tulisena pidetty meksikolainen ruoka on sitä lähinnä, jos päälle läväyttää liikaa salsaa. Tequilaan ehdin ihastua jo Monterreyssä ja tällä kertaa laajensin skaalaa Delian sukulaisten tarjoamilla mezcalilla ja pulquella sekä joillakin olusilla. Mezcal on aika lailla kirkkaan tequilan tyylistä, tiukahkoa ja krapula-altista juotavaa. Pulque on hyvin vanha perinteinen juoma, joka tuo makunsa ja ulkomuotonsa perusteella mieleen lähinnä liisterin.
Oluista uskallan suositella suoralta kädeltä Bohemiaa, Carta blancaa, Pacíficoa, Indianoa, Modeloa ja Barrilitoa, jotka ovat kaikki oikeastaan hyvinkin eurooppalaisen makuisia. Eikä ihmekään, sillä know-how on aikanaan vanhalta mantereelta sinne viety. Maailmalla tunnetumpia ovat lähinnä Sol ja Corona, joita saa jopa kotoisesta lähikaupastani. Minulle ne eivät kuitenkaan uponneet kuin enintään ruuan kanssa ja vetinen Tecate ei senkään vertaa.
Hinta- kuten palkkatasokin on kotimaista huomattavasti alempi, vaikka asia ei ihan näin yksinkertainen olekaan. Ulkomaiset tuotteet kuten elektroniikka voivat olla ihan suomihinnoissa. Toisaalta sitten taas ruoka, asuminen ja liikennöinti ovat hyvinkin halpoja: metrolippu maksaa pari kolme pesoa, kaksi henkeä söi ravintolassa yleensä alle 200 peson (13 euroa) ja puolen tunnin taksimatka oli taksista riippuen siinä sadan peson (6 euroa) nurkilla.
Yksi euro on noin 15 pesoa, mikä tekee hintojen nopeasta arvioinnista hiukan vaikeaa, viidellätoista jakaminen etenkin kun on kiemuraista puuhaa. Hauskana yksityiskohtana myös Viron kruunun kurssi on osapuilleen sama, joten Delia pystyi vironreissulla vertaamaan hintoja kotimaahansa suoraan. Ajattelin, ettei valuuttakursseilla olisi juuri mitään merkitystä, mutta näemmä euron kovan kurssin takia olisi kannattanut vaihtaa eurot pesoiksi vasta Meksikossa ja luultavasti pesot euroiksi Pariisissa (tein juuri päin vastoin).
Kadunmies ei puhunut englantia Monterreyssä, mutta eipä puhunut sen enempää Mexico Cityssäkään. Iso kielialue, koulujen vähäinen kieliopetus ja — osittain oikeutettukin — nihkeä suhtautuminen gringoihin eivät ole mikään hedelmällinen maaperä. Oma puolen vuoden espanjanopiskeluni ei oikein vielä kantanut kaikissa arkipäivän tilanteissa: käytännössä kun kieltä puhutaan nopeasti ja epäselvästi ja lisäksi mukana on vielä sanoja ja ilmaisuja, joita en tunne. Joitakin esimerkkejä koulukirja-castellanon ja meksikon kielen eroista: zumo/jugo (mehu), coche/carro (auto) ja ordenador/computadora (tietokone). Delian kanssa sain kuitenkin jo puhuttua arkipäivän asioista sujuvasti, mikä olikin tärkeintä ja lisäksi valtavaa edistystä syksyyn, jolloin kielimuuri oli lähes ylittämätön.
