26 vuotta Linux-viihdettä

December 29th, 2022

Pelien hakkaaminen joululomalla (ainakin A Little to the Left, Inmost ja taas kerran Gris) sekä Steam-alennusten koluaminen herättivät laajempiakin ajatuksia Linuxin pelikäytöstä reilun 26 vuoden ajalta. Aihe on aivan liian suuri yhteen blogipostaukseen, joten pitäydyn enimmäkseen sammakkoperspektiivissä ja muistelen, mitä itse olen pelannut ja millaisia teknisiä käänteitä omalle kohdalle on sattunut. Eli palataanpa vuoteen 1996, 486-PC:n ja Slackwaren kulta-aikaan.

Ysärillä olin kiinnostunut erityisesti demoista ja kaikenlaisesta ohjelmoinnista, joten pelaaminen ei ollut priotiteeteissa korkealla – rehellisesti sanoen vierastin tietokoneen, luovan välineen, käyttöä pelkkiin viihdetarkoituksiin. Demohommissa MS-DOS oli etenkin vuosikymmenen lopulla merkittävin alusta, joten dualbootti Linux/DOS oli melko pakollinen valinta. Tilanne oli aika lailla sama pelien suhteen: dossipuolella oli kaikenlaista, kun taas “vakavamman” käyttiksen puolella ei juuri muuta kuin harrastajien tekemiä pikkupelejä, tekstiseikkailuja sekä hyvissä ajoin portattu Doom, joka pyöri pienessä X-ikkunassa. DOS-ohjelmia ajaneessa DOSEMUssa oli tavallaan lupausta, mutta se ei ollut hyvää pataa matalan tason laitteistokikkailun kanssa.

Oikeasti hakkasin Nethackiakin lähinnä dossissa.

Tuoreempi Linux-käyttäjä on tuskin ikinä edes kuullut tuon ajan kummajaisista, kuten SVGALib. Nykyään kaikki sujuu toki X:n tai Waylandin alla sutjakasti, mutta takavuosien X-serveri ei oikein soveltunut reaaliaikaiseen grafiikkaan, joten matalampia tarkkuuksia ja nopeaa ruutupuskuriin pääsyä varten piti ohjelmat tehdä konsolista root-oikeuksin käynnistyviksi. Hiljalleen tilanne parani, kun äXään saatiin vauhtia ja SDL mahdollisti portattavan koodin tekemisen eri laitteille. Pelejä tuli SDL:n myötä jonkun verran lisää, minkä jälkeen seuraava isompi harppaus oli 3D-kiihdytyksen saapuminen OpenGL:n myötä. Omat kokemukset ovat lähinnä Nvidian puolelta: kun ruudulle ilmaantui ensimmäinen itse tehty kiihdytetty 3D-kuutio, niin olihan se merkittävä hetki (ajurit olivat vielä rupiset ja ohjelma kippasi, jos ikkunan vei ruudun reunojen yli).

Linux ei kiinnostanut suuria pelitaloja kohdealustana, mutta mielenkiintoisena sivuraiteena Loki Software porttasi joitakin 2000-luvun taitteen suuria nimikkeitä Linuxille ihan big box -muodossa. Itsekin hankin mainion Myth II: Soulblighterin, joka tuli hakattua pariin kertaan läpi lisäosineen. Laatikko saattaa olla vielä jossain varaston uumenissa tallessa. Peli tuskin enää käynnistyisi, sillä kirjastot ovat ehtineet tässä ajassa muuttua moneen kertaan. Lokin tarina jäi lyhyeksi, minkä jälkeen korkean profiilin julkaisuja saatiinkin taas odotella ajan kanssa. Samoihin aikoihin innostuin Mäkkiläppäreistä OS X:n myötä ja Linux sai kotikäytössä kilpailijan, siinä missä dossi alkoi jäädä jo kaupallisesti ja skenessäkin marginaaliin.

Marion räpylänjäljissä, ilmaiseksi muttei kovin mukaansatempaavasti.

Harrastajien pläjäyksiä, tekstipelejä, muutama iso peli, siinäkö se? Ihan näin simppeli tilanne ei ollut enää edes 2000-luvun alussa, sillä yhtälöön olivat tulleet mukaan Flashilla tehdyt selainpelit, jotka usein toimivat Linuxinkin selaimissa (huolimatta muuten synkeästä IE-only-ajasta). Toinen viihdekäyttöä helpottanut seikka oli kyvykkäiden emulaattorien esiinmarssi, joka alkoi jo kaukana 90-luvun puolella ja suoritintehojen alati kasvaessa toi vanhojen tietokoneiden sekä konsolien laajan – jos ei ehkä täysin laillisen – pelivalikoiman myös vaihtoehtokäyttisten puolelle. DOSBox, VICE, fMSX, openMSX, UAE, Snes9x ja niin edelleen. Sierran ja Lucasfilmin pelejä pyörittäneet FreeSCI sekä edelleen aktiivinen SCUMMVM mahdollistivat helpon paluun klassikkoklikkailujen äärelle.

SCUMMVM Bar.

Lisääntyneet prosessoriytimet, kasvaneet muistit ja virtualisoinnin laitetuki tekivät virtuaalikoneista todellisuutta, ja niinpä tuli mahdolliseksi ajaa sitä Windowsia ihan ikkunassa. Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että tässä saattaisi olla Linux-pelaamisen tulevaisuus, mutta 3D-kiihdytyksen puuttuminen hankaloitti tuoreiden tekeleiden ajamista. Nykyään on onneksi parempiakin vaihtoehtoja, mutta kyllä jotkut virtuaalikoneillakin pelailivat (ja saattavat pelata edelleen, en ole tilannetta viime aikoina seurannut). Monta vuotta pidin Windows seiskaa tai kymppiä VirtualBoxissa valmiina, mutta käytön vähyyden vuoksi poistin lopulta koko asennuksen pari vuotta sitten; Dellin romuläppäri on kätevämpi kaivaa kaapista sen muutaman kerran vuodessa.

Windows-ohjelmien ajamiseen tarkoitettu Wine on lähes yhtä vanha kuin Linux itse: ensimmäinen versio on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1993. Tuskallisen pitkään Wine tuntui loputtomalta tulevaisuudenlupaukselta, jolla pystyi lähinnä ajamaan pikkuohjelmia. Bugien ja tarvittavan säätämisen määrä olivat molemmat korkeita, joten en viitsinyt yleensä hirveästi edes yritellä, ellei ollut pakko. Hitaasti ja (enemmän tai vähemmän) varmasti Wine kuitenkin aikuistui ja herran vuonna 2022 se on Linux-pelaajan paras ystävä, etenkin Lutriksen ja Protonin muotoon helposti paketoituna. Hieman samantyylistä ajatusta edusti jo aiemmin CodeWeaversin CrossOver Games.

Jos arvon lukija on odotellut, koska lopulta mainitaan Steam, niin nyt se tapahtuu. Säätäjät olivat ajaneet pelikauppaa jo aiemminkin Winen avulla, mutta 2013 Valve toi saataville Linux-natiiviversion. Itse tutustuin Steamiin samoihin aikoihin Macilla, vaikken juuri mitään lopulta sillä pelannutkaan – läppärien integroidut graffikset eivät ennenkään olleet tarkoitukseen kovin hyviä. Valven ensimmäiset Linux-konsoliyritelmät ja oma distro SteamOS tekivät mahalaskun, mutta tänä vuonna julkaistu Steam Deck näyttää lopulta löytäneen yleisönsä. Tavallaan kiinnostava laite, mutta matkapelailutarpeeni ovat sen verran vähäiset ja konsolin/tietokoneen hinta kova, että toistaiseksi en ole innostunut hankkimaan.

Jo Steamin tulo Linuxille itsessään sai kaupallisten pelien määrän kääntymään nousujohteiseksi: esimerkiksi Valve itse käänsi tunnetut Portalinsa, Half-Lifensä sun muut natiiviversioiksi, indieputiikeista puhumattakaan. Vielä suurempi käänne nähtiin 2018, kun Steamiin integroitiin Proton, jota kokeilin itsekin heti seuraavana vuonna. Muutaman vuoden aikana kehitys on ollut vauhdikasta, ja tätä nykyä jo tuhannet Windows-pelit lähtevät käyntiin asentamalla ja Play-nappia painamalla. Pelattavaa siis löytyy valtavat määrät, mutta jotakin tiettyä nimikettä havittelevan on syytä pitää odotuksensa edelleen realistisina. ProtonDB auttaa.

Tätä tämä nyt on (ja jos et ole kokeillut Insideä, niin oma vika).

Yhtäältä vaikuttaa siis siltä, että Valve, Gabe Newell etunenässä, on hyvien puolella. Tämä on toki totta, ja olen itsekin hakannut Protonin avulla ties mitä aiemmin väliin jäänyttä merkkiteosta. Vanhat pelit tuppaavat olemaan jo halpoja, joten projektiin ei ole tarvinnut edes sijoittaa paljonkaan fyrkkaa. Aivan erityisesti listaa ovat toki kasvattaneet Humble Bundlet, joista kertyneitä indiepläjäyksiä saan tuskin koskaan kaikkia edes kokeiltua. Samainen taho oli muuten alkujaan monialustajulkaisun edelläkävijä, sillä useimmista peleistä sai ladattavaksi Lin/Win/Mac-versiot; sittemmin on siirrytty käytännössä Steam-koodeihin.

Saatavuuden ja helppouden vastapainoksi Linux-pelaamisen keskittyminen Steamiin ja Protoniin on samalla tietty uhka: miksi vaivautua tekemään natiiviversiota, jos kerran Windows-emulaatio on aivan riittävä ratkaisu? Ylipäänsä yhden kaupallisen toimijan armoilla olo ei ole linjassa perinteisen, vapautta ja monimuotoisuutta korostavan Linuxin perusajatuksen kanssa. Kaupallisia ja suljettuja ovat toki itse pelitkin – siinä missä hyötyohjelmille on monenlaista avointa vaihtoehtoa LibreOfficesta Gimpiin ja Blenderistä Inkscapeen, ei pelipuolella vastaava ole oikein realistista johtuen jo ihan sisällöntuotannon määrästä.

Toinen kipukohta avosorsan ystäville ovat perinteisesti olleet Nvidian suljetut ajurit. Ne aukenivat hiljattain kernelin osalta, vaikka jonkun verran tekemistä taitaa edelleen olla: ainakin itse sain uusilla ajureilla aikaiseksi vain mustan ruudun. AMD:n ja Intelin näyttisten osalta tilanne on jo pitkään ollut parempi, sillä Mesa tukee molempia laajalti. Intelin puolella vaihtoehtoja ei edes ole, kun taas AMD julkaisee edelleen myös omaa binääriajuriaan syystä tai toisesta. Itse olen ajurien ja graffisten suhteen antanut periksi mukavuudenhalulle ja ajellut pöytäkoneessa vuosikaudet Nvidian poropietarilla ihan siksi, että etenkin takavuosina kaikki vain toimi paremmin.

Epicin kikkare (TANSTAAFL).

Lutriksen avulla on saanut viime aikoina helposti asennettua myös kilpailevan Epic Games Storen, joka tunkee aktiivisesti markkinoille “ilmaisia” pelejä jakelemalla. Minkään valtakunnan Linux-tukea ei Epicillä toki ole, mutta on sieltäkin tullut hakattua läpi asti ainakin Fez ja A Short Hike. Muista vaihtoehdoista Blizzardin Battle.net toimii hivenen hupaisasti jopa Steamiin asennettuna ja GOG:lla on mukavasti natiivia sisältöä. Nvidian GeForce Now ja Googlen (kohta poistuva) Stadia ovat helppoja selainpohjaisia suoratoistoratkaisuja, kun yhteensopivuus ja rautavaatimukset ovat jonkun muun päänsärky. Ja jälleen omistat pelejäsi asteen vähemmän, kun ne on asennettukin jonkun toisen koneelle 🙂

Eräs Linuxin merkittävin etu on sen toimivuus monenlaisella laitteistolla laskentaklusterista mikrokontrolleriin. Laveasti ajatellen myös Android-kännykän näplääminen on siis Linux-pelaamista, vaikkei sitä kovin moni loppukäyttäjä edes tiedosta. Steamien, Winejen ja Protonien osalta monialustaisuus loppuu kuitenkin seinään siinä vaiheessa, kun poistutaan Intelin ja AMD:n dominoimasta PC-maailmasta. Vaikkapa Raspberry Pi ja muut ARM-pohjaiset kumppanit ovat siis hieman samanlaisessa tilanteessa kuin missä PC:llä oltiin ysärillä.

Harrastajien projekteja ja emulaattoreita tarjoilee meille Mint. Eipä täällä kovin montaa nimikettä ole.

Vielä muutama vuosi sitten Linux-pelaaminen oli Windows-käyttäjien mielestä lähinnä vitsi (kun sitä kerneliäkin pitää jatkuvasti kääntää), mutta 2022 asiat ovat uudella mallilla. Molempien muksujen peeseepöntössä palvelee edelleen Mint 20.3, eikä toistaiseksi ole tullut mitään tarvetta vaihtaa siihen kaupalliseen vaihtoehtoon, kun videot ja pelit pyörivät. Teknisesti harrastunut iskä on tietysti valttikortti, jota kaikilla pikku geimereillä ei ole, mutta enpä olisi itsekään viisi vuotta sitten osannut arvata, miten nopeasti tilanne tulee muuttumaan – rehellisesti sanoen olin arvioinut, että tässä vaiheessa pitää kinuamisen takia ruveta asentelemaan Windowsia jotain 3D-räiskintäpeliä varten. Kun kaikilla muillakin on.

Tänä vuonna prosessoriaikaa ovat saaneet vaikkapa StarCraft II, Minecraft, CS:GO, Return to Monkey Island, Shenmue 3, Gris, TABS, WorldBox, Fall Guys, Call of Juarez: Gunslinger, War Selection, Ori and the Blind Forest sekä tietysti sekalaiset selainkikkareet, joten eipä pelivalikoimaa voi pahalla tahdollakaan enää marginaalisena ja suppeana pitää. Tarvittavan säädön määrä on jatkuvasti vähentynyt: 2019 piti kokeilla jatkuvasti käynnistysparametreja ja asennella puuttuvia paloja Protontricksin voimin, kun taas nyt useimmiten riittää Install+Play. Hiukan provokatiivisesti voisi sanoa, että tietokonepelien alustana Linux meni vauhdilla Macin ohi, eikä tilanne tule ilmeisesti mihinkään muuttumaankaan kiitos Metal-rajapinnan ja muun not invented here -syndrooman. Onneksi asia ei enää itseäni kosketa.

Loppuun filosofisena pohdintana miete siitä, mikä enää tekee Linux-pelaamisesta Linux-pelaamista: kaupallisen tahon kaupasta ostetaan kaupallinen suljettu Windows-ohjelma, jota suljettu ajuri piirtää ruudulle. Tai ehkä toisen kaupallisen tahon palvelu suoratoistaa. En toki voi valittaa – hauskahan noita pelejä on hakata – mutta päästetäänköhän tässä samalla helpon viihteen nimissä kepeästi irti avoimuuden ja jakamisen ihanteista?

Filed under: linux,softat

Kommentin kirjoitus

You must be logged in to post a comment.

RSS feed for comments on this post.


Kommenttien virta

Aiheet