After some useless hassle with plain Wine and Lutris I realized you don’t need either to install Blizzard’s Battle.net and StarCraft II. If you’re into Linux gaming, you surely have Steam with Proton installed and those two are enough. Furthermore, Proton is well optimized for games, so you don’t need to start finding missing libraries and so on. It could very well be that other games work too, but I’ve only tried SC2. Once you have Battle.net in place it should be very easy to try the rest.
Browse until you find the downloaded installer .exe. You need to show all files instead of just .desktop files.
After adding the game, Properties – Compatibility – Force the use of a specific …
I used Proton 7.0.5, which was the latest stable version at that time
If you haven’t allowed Proton for all games, do it first: Steam – Settings – Steam Play – Enable Steam Play for all other titles
Play the installer
Login with your Battle.net account, might need to create one ofcoz
When Battle.net starts, just quit it completely
The installer is not needed any longer, so you can just Manage – Remove Non-Steam game
+ Add a game – Add a Non-Steam Game…
Browse again to find the Battle.net launcher, the exact location might depend on your setup, but on mine it was .steam/debian-installation/steamapps/compatdata/4081110483/pfx/drive_c/Program Files (x86)/Battle.net/Battle.net Launcher.exe
A simple find -iname ‘Battle.net Launcher.exe’ in your home directory will find it too
Add and Play
Next next next through the tutorial
Under “All Games” you should find SC2 and then just start the installation
Wait quite a while – you can start playing before everything is downloaded
Press Play (on tape)
Sounds like a chore but in reality it isn’t too tricky or time consuming at all. It did take some experimentation to get it working in the first place, but there it is. If that blank background and icon bother you in the Steam inventory, you can right click the background and set a custom one. A custom icon can be added in the Properties. Here’s some candidates if you don’t want to search on your own: background and icon.
Senkö takkii työ luulette mein tiäl oleva, jot tein ies ain seisoo joku jalat yhes ja höpäjää: Kyllä herra, kyllä herra (Do you think we’re here so that someone can all the time salute you and say: Yes Sir, Yes Sir).
Seems to work! Can’t say if it’s as easy for other games, but at least Starcraft II seems to run very smoothly and stably – online matches included. A little annoyance is that Steam’s default screenshot key (F12) pops up a menu in the game, but that can probably fixed somehow and doesn’t stop you from playing anyway. Do note that you don’t need to through the all the above steps to install other Battle.net games, as the app works as the installer and launcher for them too. Happy holidays to Protoss, Terrans and Zergs alike!
Demoskeneä käsittelevät kirjat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: tutkimuskirjallisuus ja harrastajien historiikit. Juuri loppuun saamani ZX Spectrum Demoscene (2020) istuu näiden kahden välisellä aidalla eikä ole sen kummemmin tieteellisen tarkkaa tekstiä kuin nostalginen kuvakirjakaan – lähdeviitteitä on sinänsä käytetty, mutta kovin harvakseltaan, eikä taustatutkimuksen tekoa ole juuri dokumentoitu. Julkaisijaksi on yhtä kaikki saatu ihan yliopisto, puolalainen Jagiellonian University Press.
According to Yerzmyey and Hellboy’s (2020) analysis […]
Kirjoittajina ovat akateemisempi Piotr Marecki ja kaksi aktiiviharrastajaa, Yerzmyey ja Robert “Hellboy” Straka. On hieman erikoista, että yksi tekijöistä on halunnut piilotella nimimerkin takana, koska eihän moinen ole tapana tutkimuskirjallisuudessa. Suuri osa tekstistä perustuu harrastajayhteisön piirissä tehtyihin haastatteluihin, mikä pitää käsittelyn konkreettisena, vaikka paikoitellen anekdotaalisena. Haastattelut ovatkin eräs kirjan vahvuus, koska niissä tulevat esiin todelliset kokemukset etenkin vähän tunnetun Itä-Euroopan skenen suunnasta. Osa väitteistä sen sijaan lyödään pöytään ilman sen kummempia selityksiä tyyliin “minä tiedän nämä jutut”, eivätkä sammakkoperspektiivistä tehdyt yleistykset oikein aina vakuuta. Päälukuja on kolme:
ZX Spectrumin demoskene – tässä toistetaan aika paljon skenen perusteita, jotka on kerrottu jo monessa muussakin julkaisussa, mutta itäinen perspektiivi on sentään mielenkiintoinen.
Spectrum-demoskenen digitaaliset genret – tämäkin luku on aika paljon muualta tutun asian toistoa. Uusinta sisältöä on 1-bittisen musiikin käsittely.
Alusta – jokseenkin hätäiseksi ja luettelomaiseksi jäävässä luvussa käydään läpi Spectrumin ja kloonien raudan kehitystä. On täälläkin kaikenlaista uutta detskua, mutta ote on pintapuolinen.
Veikkaisin lonkalta, että päälukujen takana ovat eri kirjoittajat, sillä tyyli ei ole niiden välillä yhtenäinen ja paikoitellen voi huomata tiettyä toisteisuutta. Kuvia on käytetty, mutta monia teknisiä seikkoja olisi voinut havainnollistaa kaavioilla: millainen se muistikartta on, miten grafiikka rakentuu, millaista 1-bittinen ääni on? Vaikka kirja on Platform Studies -henkinen, ei siinä ole lähiluettu pelejä tai demoja ja yritetty havainnollistaa, miten laitteisto ja ohjelmisto toimivat yhteen. Brightpast-demon (2011) tapauksessa sitä hieman yritellään, vaikka pintapuolisesti. En ole kovin vakuuttunut, että juuri kyseinen produ on edes paras mahdollinen analysoitava, sillä neukkuteemansa alla se perustuu lähinnä animaatioluuppeihin parin palikkaefektin lisäksi.
Mitäpä tästä nyt sanoisi? Positiivisia seikkoja on helppo löytää paljon hakematta: itäeurooppalainen perspektiivi on aina tervetullut, mukana on valaisevia haastatteluja ja tulihan tässä opittua sitä sun tätä. Valitettavasti heikkouksia on liikaa, että teosta voisi varauksetta suositella. Rakenne on poukkoileva, luvut epätasaisia, yleistykset toisinaan perusteettomia ja kaikkiaan meiningistä puuttuu tietty tarkkuus – olisin odottanut ainakin laitteen hyvin tuntevilta harrastajilta syvällisempää teknistä näkemystä. Napakampaa luettavaa Itä-Euroopan teknisistä harrastuskulttuureista ovat vaikkapa Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain tai tuore puolalainen New Media Behind the Iron Curtain.
Even if you’re not running the actual IBus daemon to handle your keyboard mapping, there is another way IBus can still mess up your customized layout. Personally I use a script which loads my own customizations using xkbcomp, but after starting either Teams or Zoom the layout is immediately fouled up. On MATE I could still quickly reset it back, but since Cinnamon seems to handle the keyboard differently, the old script doesn’t work any longer. Setting the layout manually to Finnish using Cinnamon settings and then running xkbcomp works, but is unnecessarily clumsy.
As far as I’ve understood, the culprit is libibus, which is used by both Teams and Zoom to read the keyboard. Initializing the library seems to proactively overwrite the current keymap, causing unnecessary headaches. Simply removing libibus isn’t possible, as it’s needed, so let’s start googling for a possible solution. A promising clue lead to dconf:
dconf dump /desktop/ibus/ > ibus.dconf
Not much there, but let’s add to [general] the following:
use-system-keyboard-layout=true
And then save the settings (hopefully permanently):
dconf load /desktop/ibus/ < ibus.dconf
So far so good. After starting the aforementioned troublemakers/programs, the keyboard layout still seems to be fine i.e. my own modifications are not overwritten. Should have done this years ago! It remains to be seen if dconf settings are retained between system restarts, but if not, I’ll just add the above magic to the script. I’ll edit this post if there’s any trouble in the future.
Epic Games Store toimii tätä nykyä aika ongelmattomasti Linuxissa, kunhan sen vaan asentaa Lutriksen kautta. Viime kädessähän Lutris on samanlainen peliorientoitunut Wine-paketointi kuin Protonkin, mutta se ei ole sidottu yhden kaupallisen tahon tuotteeseen. Eipä Lutris sitten aivan samaan sujuvuuteen ja kattavuuteen ylläkään pelien kanssa, mutta koska Eeppinen Kauppa toimii, niin sitä kautta saa asenneltua monenlaista – itsekin olen ahneuttani haalinut yhtä sun toista ilmaiseksi jaeltua tekelettä kokoelmiin, vaikken juuri mitään niistä ole lopulta edes kokeillut. Markkinoille änkeämistä tehdään kyllä Epicin suunnasta ihan tosissaan, sillä jakelussa on ollut nimekkäitä pelejä: omastakin kokoelmasta löytyy mm. Alan Wake, Control, Fall Guys, Rise of the Tomb Raider ja sekalaisia Batmaneja.
Töissä tuli vastaan maininta A Short Hikestä (2019), jonka muistin joskus napanneeni talteen, ja kun illalla sattui löytymään jokunen tunti joutilasta aikaa, asensin peräti kolmannen pelini Kauppaan (kaksi muuta ovat pettymykseksi jäänyt Journey sekä vekkuli Fez). Hiken takana on pitkälti yksi tekijä, Adam Robinson-Yu. Indieteosten kanssa ei ole nykyään yleensä suuria ongelmia Linuxissa – myöhemmin huomasin, että pelistä on jopa natiivi verssu – eikä tälläkään kertaa missään vaiheessa ilmennyt mitään ongelmia. Jopa toisinaan kökkivä kokoruudun tilasta käväisy Linux-työpöydän puolella toimi kaikin puolin ongelmitta. Ei mitään repeilyä, äänten katkomista, jumahtelua tai kaatumisia.
Palikkagrafiikka – ihanan retroa.
Vakiona Hike menee rosoiseen palikkamoodiin, enkä ihan täysin ymmärrä miksi. Tokihan kaikenlaiset indietekeleet ovat usein muodikkaan “retron” pikseligraffan näköisiä (samalla säästetään epäilemättä vaivaa grafiikan tekemisessä), mutta tässä huono reso lähinnä vaikeuttaa pelaamista, kun tärkeät yksityiskohdat jäävät näkemättä. Potentiaalinen hyvä puoli voisi olla, että peli pyörii näin paljon hikisemmälläkin laitteistolla, mutta eipä sisältö järin raskaalta muutenkaan vaikuta. Visuaalisesta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Anarcute, jossa on niin ikään söpöjä eläinhahmoja. Leekot saa vaihdettua onneksi myös pikselintarkaksi grafiikaksi:
Veitsenterävä vuoristoinen metsämaisema.
Itse peli on melko lupsakkaa koluamista metsässä ja vuorilla, sekä monenlaisten tehtävien suorittamista: kerätään simpukoita, etsitään aarrearkkuja, kuskataan roinaa yhdeltä elukalta toiselle, kiipeillään ja muutenkin ratkotaan kepeitä pikku puzzleja. Lupsakkuus saattaa rakoilla lähinnä silloin, kun tiput korkealta kielekkeeltä ja joudut raahautumaan samaan paikkaan kaukaa kiertäen. Itselläni sekosi pääjuonen eli jyrkälle vuorelle kiipeämisen selvittämiseen jonkun verran harhaillen muutama tunti, joten mistään pitkästä huhkimisesta ei ole kyse. Sivujuonia, kalastelua, aarteiden kaivelua ym. olisi jäljellä vielä huomattavasti lisää, joten sikäli Hike ei ole mikään kertakäyttötuote, jos pelimaailmaa haluaa jäädä koluamaan lisää. Varmaan löytämättä jäi vielä useita paikkoja, sillä merellä on pienempiä saaria ja poluilta poikkeamalla päätyy yllättäviin nurkkiin.
Itse käytin ohjaamiseen näppäimistöä, mikä sopi tarkoitukseen ihan riittävästi. Omimmillaan peli lienee kuitenkin pädillä pelattuna, koska tatilla Claire-lintua saisi ohjattua tarkemmin haluttuun suuntaan. Hiirtä ei käytetä varsinaisesti mihinkään, vaikka sillä saa hieman tarpeettomasti käänneltyä kameraa jokusen asteen sivusuunnassa. Oman mainintansa ansaitsee myös pelin musiikki, johon on laitettu yllättävän paljon paukkuja: eri paikoissa on omat melodiset taustabiisinsä, jotka eivät luuppaa tai käy rasittamaan heti ensimmäisen minuutin jälkeen.
edit: Ostinpa hänet nyt Steamiinkin, niin on paremmin tallessa ja poitsu pääsee pelaamaan jaetusta kokoelmasta. Siellä puolella on myös ehta Linux-versio, jota testasin pikaisesti 6300U/HD 520-läppärillä. Ihan riittävästi kieppuu, kun vähän tinkii graafisista hienouksista.
Myönnettäköön heti kärkeen, että KDE-suhteeni ei ole ollut vuosien varrella kovin häävi. Etenkin ammoisina aikoina työpöytäympäristö oli kilpailijoihin verrattuna raskas, kulmikas ja Qt:n ansiosta heikosti yhteensopiva yleisemmän GNOME/GTK-kamiksen kanssa. KDE-käyttäjät ovat olleet hiukan oma uskonlahkonsa, joka ei koskaan sen enempää valtavirtaistunut kuin kadonnutkaan. LyXin, VirtualBoxin ja VLC:n takia Qt on omaltakin koneelta löytynyt, mutta muuten sille on ollut kovin vähän käyttöä.
Maten ja Cinnamonin nykyinen bugailu (etenkin Nvidialla) sai minut tosissaan miettimään kaikenlaisia vaihtoehtoja, joita Linux-puolella tunnetusti riittää joka lähtöön. Ubuntun vakio Unity ei ole koskaan ollut sydämeni muotoinen sen enempää kuin turhan karu Xfce:kään.LXDE ja LXQt ovat kuppakoneen ystäviä, mutta ei niistäkään oikein ole laiskan keski-ikäisen arkikäyttöön, kun tutuista ominaisuuksista pitäisi tinkiä pykälän liikaa. Vaan entäpä sitten KDE Plasma – tokihan tässä ajassa ne pahimmat kökköydet on jo ehditty moneen kertaan karsia?
Tuumasta toimeen ja tuore Kubuntu projektikoneen raatoon (HP Elite 8200, i3-2120). HP:n biosin ihmeiden kanssa käpellyksen ja pitkähkön odottelun jälkeen työpöytä lopulta lähti käyntiin ja pääsin tutustumaan KDE:n nykytilaan. Pika-arviossa on siis huomioitava se, ettei Plasma ollut päivittäisessä käytössä pääkoneellani, jossa on alati omia ongelmiaan aiheuttava Nvidian näyttis. Intelithän ovat tässä suhteessa yleensä helpompia. Projektikone on nykymittapuulla myös jo hitaansutki, vaikka siinä sentään SSD ja kahdeksan gigaa muistia onkin.
En vaan päivää seuraavaa mä tiedä, milloin kohdataan.
Aloitetaan hyvistä asioista: tuhnukin peesee pyöritti KDE Plasmaa aivan mukavasti. Työpöytä ei repeile, vaan on ilmeisen järkevästi kompositoitu. Compizin, Comptonin ja lievemmässä määrin Cinnamonin kanssa koettua tökkimistä en saanut aikaiseksi edes Ylen verkkovideoiden kanssa – tämä tosin sillä varauksella, että alla ei ollut Nvidian rautaa. Vastaavaan ongelmattomuuteen ovat tähän mennessä yltäneet vain Nvidian ajurin oma kompostori, joka tosin ajan oloon saattoi jämähtää joillakin huono-onnisilla ajuriversioilla, sekä Intelin TearFree-asetus, kunhan saivat sen ensin kuntoon. Säätövaraa on miellyttävän paljon ja riittävästi etsimällä työpöydän sai toimimaan suunnilleen kuten halusinkin. Qt-maailma integroituu tätä nykyä jo riittävästi aidan toisen puolelle, joten softia ei tarvitse valita pelkästään yhdeltä hiekkalaatikolta.
Tässäkö siis uusi työkaveri? Valitettavasti ei. Vaikka kyseessä ovat toki maku- ja tottumuskysymykset, niin en edelleenkään onnistu pitämään KDE:n kontrastisesta graafisesta ilmeestä. Kaikenlaisia teemoja on tarjolla yllin kyllin, mutta niiden koluaminen ja asentelu ei ole sellaista hommaa, jota juuri nyt jaksaisin tehdä. Oletuksena vaikkapa hiiren osoitin näyttää rumakkeelta eikä mikään valmiista vaihtoehdoista ole yhtään sen parempi. Vaikka koko setin vaihtoi, niin pikkubugin takia työpöydällä näkyi edelleen vanha kursori ennen kuin kirjautui ulos. Ikkunoiden ja kuvakkeiden kulmikas klohmous ei sekään sovi silmääni, vaikka takavuosiin verrattuna edistystä onkin tapahtunut.
Oma epämiellyttävä yllätyksensä olivat bugit ja ärsytykset, joihin törmäsin jo parin tunnin koekäytöllä. Tässä kohtaa en voi kuin ihmetellä, sillä luulisi näin vanhan työpöydän olevan jo moneen kertaan testattu ja hiottu. Luultavasti on käynyt niin, kuten Linuxlandiassa usein sattuu, että on ollut hauskempaa väkertää kaikenlaisia uusia ominaisuuksia kuin korjailla vanhojen versioiden ongelmia. Esimerkkinä havaitsemistani kompuroinneista vaikkapa se, että osa videoista ei toistunut verkkojaolta, vaikka Mintissä ne ovat aina toimineet. Alapalkin lämpötilamittaria en saanut konffattua järkeväksi millään yrittämisellä: säätöjä oli, mutta useimmat niistä turhia ja vääriä. Vaikkei kyseessä varsinainen bugi olekaan, niin kaikkien asetusten jatkuva erikseen kuittaaminen tuntuu sekä vanhanaikaiselta että vaivalloiselta. Ja häh, videoiden toistoon ei voi valita kertaheitolla tiettyä ohjelmaa kaikille tiedostomuodoille? Ei ollut KDE ihan vielä valmis, mutta katsotaan taas vaikka kymmenen vuoden kuluttua 🙂
Vaikka tuotteen konekäännetty nimi ei vielä paljasta, mistä on kyse, niin minäpä paljastan: läppäreille tarkoitetusta jalustasta. Tälle kyseiselle mallille en löytänyt tuotemerkkiä, joten kyseessä lienee ns. halpa geneerinen kiinaklooni, mikä ei tällä kertaa kuitenkaan ole edes moite. Käytännössä identtisiä jalustoja myydään ainakin Deltacon ja DESIRE2:n nimissä, jolloin hintalappu pyörii kaupasta riippuen noin neljässä kympissä. INF vaikutti myyjänä hieman epämääräiseltä, mutta 30 euron tarjoushinnalla uskalsin ottaa riskin, eikä kaupanteossa tai toimituksessa ilmennyt lopulta mitään ongelmia.
Mutta… minähän olen koulutukseltani läppärijalusta!
Ensimmäinen “läppärijalustani” oli Ikean muovinen lautasliinateline. Kyllähän se koneen pystyssä piti, mutta aika huterasti ja keräsi nopeasti pölyä. Pisteet ainakin halvasta hinnasta ja DIY-henkisyydestä. Talouden seuraava Mac-läppäri sijoitettiin Samdi-nimelläkin myytävään nätskään vaneritelineeseen, joka palvelee edelleen mummulassa. “Samdin” ongelmana oli lähinnä huomattava leveys, jonka takia pöytätilan säästö ei ollut lopulta aivan niin suuri kuin kuvittelin.
Uusimman hankinnan piti itse asiassa tuleman MacBook Airille, mutta kun totesin Aallon nykyään pakottavan työkoneet keskitettyyn ylläpitoon, palautin Mäkkärin kiireesti takaisin it-tukeen ja häkkyrälle täytyi keksiä uutta käyttöä. Säätövaraa on onneksi mukavat 14–69 milliä, mikä mahdollistaa monenlaisten laitteiden asentelun pehmustettujen leukojen puristuksiin. Kuten kuvasta näkyy, laitoimme vuosimallin 2012 Mac Minin pystyasentoon, mikä säästää noin puolet pöytätilaa vaaka-asentoon verrattuna. Ensimmäiset Minithän olivat pikemminkin pieniä ja paksuja, mutta 2011 mallista alkaen leveitä ja litteitä. Portteihin pääsee edelleen hyvin käsiksi, kone istuu jalustassa tukevasti ja saattoipa tässä jäähdytyskin marginaalisesti parantua, kun pohja ei ole enää pöytää vasten.
Kaikkiaan Säädettävästä pystytelineestä kannettavalle mustalle jää hyvä maku. Se todella säästää pöytätilaa, alumiiniosat ovat tukevia ja painavia, ja ruuvikiinnitys pitää leuat jämäkästi halutussa asennossa. Sekä sisäpinnassa että pohjassa on silikonipehmusteet, jotka suojaavat laitetta naarmuuntumiselta sekä pitävät jalustan lipsumatta paikallaan pöydällä. Hyvä säätövara tekee tästä pitkälti ikuisen tuotteen – ainakin siihen saakka, kunnes läppärit muuttuvat alle 14 milliä ohuiksi klisuiksi. Ainoa keksimäni varoituksen sana koskee telineen mataluutta: PC-läppärin perässä olevat liittimet (Mäkeissähän niitä ei ole ollut enää vuosiin) jäävät pöytää vasten, joten kone täytyy sijoittaa peräpää ylöspäin, jolloin johdot sojottavat hieman köserösti taivasta kohti.
Latitude E6230 on pysynyt yllättävän pitkään käyttökelpoisena, vaikka se esiteltiin jo kymmenen vuotta sitten. Metallirunko on kestävä, joten läppäri ei nitku ja halkeile, minkä lisäksi M-sarjalaiset prosessorit olivat aikalaisekseen tehokkaita: tässä työn alla ollut i5-3320M ei ole juuri hitaampi kuin selvästi tuoreemman E7270:n i5-6300U. Näytönohjaimen puolella vanhempi prosu sentään jää jo jälkeen, mutta HD 4000 on edelleen käyttökelpoinen monenlaiseen, jos nyt ei ehkä vaativaan pelaamiseen. Linux-tuki on kaikin puolin hyvä – hiiripädi on hiukan häiriöttömämpi Windowsin puolella, tosin tämäkin tuntuu ajan oloon kohentuneen.
Tahmailu ei tässä liitykään itse laitteen kykyihin, vaan Dellin tekemään onnettomaan materiaalivalintaan. Kaikille lienevät tuttuja kaapissa limoittuneet hiirten rullat sekä peliohjainten kumipinnat, ja samasta syndroomasta kärsii myös E6230. Yleensä limat saa pyyhittyä vaikka kosteuspyyhkeellä, vaikka ne sitten ennemmin tai myöhemmin palaavatkin taas iloksemme. Dellin tapauksessa näljääntyvä osa on rannetuki, joka hikoilee vuosien saatossa itsensä tahmeaksi ja roskia kerääväksi. Samaa vaivaa on ilmeisesti muissakin malleissa, joten jossain joku mokasi tai sitten koneiden suunniteltu vanheneminen tapahtuu ennen materiaalin happanemista.
Netistä löytyy monenlaista spekulaatiota ja hokkuspokkuskonstia, jolla limasta päästään eroon tai ainakin saadaan tahmeus hallintaan. Kokeilin joitakin niistä, mutta mitään hopealuotia ei löytynyt. Oliiviöljy ei vaikuttanut juuri mitenkään eikä sen kummemmin vaseliini. Kosteuspyyhkeillä oli jopa haitallinen vaikutus, sillä käsistä irronnut rasva vähentää tahmeutta ja pyyhkeet jättävät jäljelle juuri sen tahman. Joissakin ohjeissa kehotettiin käyttämään talkkia tai hankaamaan isopropanolilla. IPA tosiaan tekikin jotain: nukkaamattomalla kankaalla sitkeästi hinkaamalla näljä lähti pinnasta ja jäljelle jäi vähemmän tahmea – mutta edelleen tahmea – mattapinta. Koko rannetuen käsittely tällä tavalla olisi mahdollista, mutta vaatisi todella paljon aikaa ja vaivaa, eikä lopputulos olisi sittenkään täydellinen.
Kalvot paikallaan. Näyttää livenä hieman paremmalta kuin kuvassa.
Tässä vaiheessa aloin todeta tosiasiat: mähmäisyyttä ei saa täysin pois ainakaan kotikonstein ja ajan oloon se varmasti palaa jälleen. Eli otetaanpa toinen tulokulma ja peitetään rannetuesta oleelliset kohdat. Kotona sattui olemaan kokeiluun vain tavallista läpinäkyvää kontaktimuovia, joka onneksi osoittautui varsin sopivaksi tuotteeksi tähän tarkoitukseen. Ilmakuplia jää väistämättä jonkin verran ineen ja reunat on vaikea saada kohdilleen, mutta lopputulos vaikuttaa yhtä kaikki lupaavalta. Kalvo pysyy tukevasti paikallaan, kestää varmasti pitkään, tuntuu yllättävän mukavalta ja ennen kaikkea on halpa sekä helposti saatava materiaali. Kulmia kannattaa hieman pyöristää ja jyrkästi kaartuviin kohtiin kelmua on turha yritellä, tosin tässä auttaa hieman kuuma hiustenkuivaaja, joka notkistaa muovia. Kallis vinyylitarra olisi hifimpi ratkaisu ja näyttäisi paremmalta. Googlaamalla löytyi lopulta se paraskin vaihtoehto, nimittäin mattamusta kontaktimuovi, joka olisi sekä halpaa että peittävää.
Dellillä ehkä tajuttiin jotain jossain vaiheessa, koska Latitude E7250 on jo erilaista muovia. Mikään absoluuttinen parannus se ei valitettavasti ole, sillä uusi materiaali kerää pintaansa hanakasti rasvaisia sormenjälkiä sekä naarmuja. Pienikin raapaisu jää heti näkymään kanteen, mutta onneksi skraidut on vastaavasti helppo poistaa hankaamalla. Lopputulema on kuitenkin yleensä se, ettei kone näytä koskaan kovin siistiltä. Lisäksi muovi tuntuu hieman siltä, että se saattaa hapertua iän myötä helposti murtuvaksi. Eipä mennyt nappiin tämäkään materiaalitekninen kikkailu.
Tämän päivän pelihiiressä pitää olla tietysti loimottava valo tai kaksi, koska … noh, kaipa teinit niistä jotenkin tykkää? Poitsun edesmennyt HyperX oli siinä suhteessa helppo tapaus, että asetukset tallentuivat hiireen ja pysyivät sitten myös Linuxissa, kunhan ne kävi ensin Windows-kikkaran puolella tekemässä. HyperX:n vasen kytkin meni kuitenkin vuodessa rikki, joten tilalle kaiveltiin iskän hiirikasasta juuri testissä ollutCorsair Harpoon RGB Pro, joka toivottavasti kestää edes hieman pidempään.
Asianomainen ohjausrasia.
Käyttöönotto sujui muuten mukavasti, mutta tuossa peräpäässä logon alla loimottaa hulppean kirkas ledi, joka vaihtaa väriään DPI-säädön mukaan. Sopivimmalla DPI:llä logo on tietenkin kaikkein kirkkaimmillaan, valkoinen valonheitin, joka oli jopa varhaisteinin mielestä liikaa. Siispä Windows-läppärinrämä kaapista ja Kyrsäirin softaa asentelemaan. On muuten harvinaisen iso ja kankea tekele siihen nähden, että tarkoituksena on säätää muutamaa hiiren asetusta – tosin koskapa laitevalmistajat olisivat osanneet ohjelmia tai ajureita tehdä? Onnistuttuani saamaan lediin ihmismäisen tumman sinisen sävyn siirsin hiiren takaisin Linux-purkkiin, vain todetakseni, että ajurihan värit asettaa eivätkä ne tallennu pysyvästi.
Eipä OpenRGB:kään selkeyden huippu ole. Mitä zoneja, mikä selection?
Hiiren repiminen auki ledin peittämiseksi toki onnistuisi, mutta siinä luultavasti menisivät tassut pilalle, joten hieman epätoivoisena päätin vilkaista, sattuisiko OpenRGB tukemaan Harppuuna PVS Ammattilaista. Positiivisena yllätyksenä näin tosiaan on, joten ei muuta kuin PPA:sta tuore versio ineen ja säätämään. Mystisten “zonejen” ja profiilien kanssa hetken ihmeteltyäni hiiren peräpää sai taas hillityn sinisen värin. Asetuksista ohjelman saa käynnistymään automaattisesti ja lataamaan tehdyn profiilin, joten väri palaa buutin jälkeen halutuksi. OpenRGB:n ei ole pakko jäädä edes päälle. Komentoriviltä asia hoituu näin simppelisti, jos tallennetun profiilin nimi on Corsair:
openrgb -p Corsair
Kaikki siis hyvin, paitsi että koneen käytyä unilla ledi palaa taas valkoiseksi, koska OpenRGB ei – tavallaan ymmärrettävästi – osaa kytätä, onko kone valmiustilassa. Tällaisia tilanteita varten mennään paikkaan /lib/systemd/system-sleep ja lisätään sinne oma skripti. Hieman ärsyttävästi OpenRGB ei tunnu osaavan ladata profiilia suoraan tiedostonimellä, vaikka helppi siihen suuntaan viittaisi, joten skripti (vaikkapa nimellä openrgb) täytyy tehdä kiertäen näin:
#!/bin/sh
case "$1" in
post)
sudo -u poitsu /usr/bin/openrgb -p Corsair
;;
esac
Tämän virityksen jälkeen asetus lopulta kestää niin buutin kuin sleepissä käynninkin yli eli tavoite tuli saavutettua. Pienenä kummallisuutena DPI-nappi lakkaa toimimasta, mikä liittynee jotenkin siihen, että valojen säätö on hiirulaiselle erillinen tila, jossa kaikki jää ajurin vastuulle. Tämä ei onneksi ole suuri ongelma, koska tarkkuutta ei ole mitään varsinaista tarvetta vaihdella jatkuvasti. Jossain mielessä tilanne voi olla jopa toivottu, kun DPI-napin vahinkopainallus ei johda naksuttelurumbaan halutun tarkkuuden palauttamiseksi. Seuraava potilas tulee olemaan oma Lenovoni, Legion M300, jonka perässä hehkuu vielä tällä hetkellä sateenkaarishow. Vaikka OpenRGB tuli nyt tutuksi, niin toki mieluummin toivoisin, että asetukset saa Leenassa tallennettua kiinteästi hiireen.
edit: Leena M300:n valo sammahti kokonaan Windows-softalla ja asetus tallentui hiireen. Voitto!
Jaa niin, tämä oli suomeksi Musta kuningatar, mikä varmaan sanoo tavalliselle kuluttajalle enemmän kuin avaustermi “gambiitti”, mutta toisaalta vie ajatukset aika väärään suuntaan kirjan sisällön huomioiden. Joka tapauksessa nyt on kyseessä Walter Tevisin romaani vuodelta 1983, jonka sain juuri luettua pokkarimuodossa. Netflixin onnistuneen (ja epäilemättä kirjaa tunnetumman) sarjasovituksen näin jo reilu vuosi sitten. Noh, ilmenikö kirjasta sitten jotain uutta ja ihmeellistä, joka jäi sarjassa kertomatta?
Ei kun pullo pöytään, sitten miettimään.
Lukiessa kävi varsin nopeasti selväksi, kuinka uskollisesti sarja perustuu alkuperäisteokseen: käytännössä kaikki tapahtuu samassa järjestyksessä ja henkilöt ovat niin ikään yksi yhteen. Niinpä sivuilta ei juuri auennut mitään uutta, joka olisi taustoittanut tapahtumia tai Bethin hahmoa odottamattomasti. Pieniä painotuseroja sentään pystyi bongaamaan: sarjassa lahjakasta äitiä ja auto-onnettomuutta puitiin jonkin verran, siinä missä kirjassa niitä hyvä kun edes mainittiin. Kirjassa esiintyneet pari alaikäisten itsetyydytys/hyväksikäyttökohtaa olivat epäilemättä niin hankalia, että ne oltiin päätetty suosiolla unohtaa. N-sana jätettiin niin ikään 80-luvulle, vaikka Beth sillä Jolenea kirjassa kutsuikin.
Sarjan roolitus oli ihan onnistunut: Beth tosiaan on ruipelo ja hieman autistinen, mikä irtosi Anya Taylor-Joyltä uskottavasti. Nuoren Bethin piti oleman mitäänsanomattoman näköinen, mikä ei puolestaan lapsinäyttelijän tapauksessa osunut yhtä hyvin kohdilleen. Muiden hahmojen osalta kenties silmiinpistävin epäsuhta oli Borgovissa, joka kirjassa oli lyhyt ja vanttera, toisin kuin sarjassa nähty komistus (Marcin Dorocinski). Stetsonipäinen Benny näytti puolestaan enemmän karjapaimenelta kuin kirjassa kuvaillulta merirosvolta.
En edelleenkään keksinyt, keneen Bethin ja Borgovin hahmot perustuvat, koska tarkalleen tuollaisia hahmoja ei ole shakin historiassa nähty. Suuressa loppumatsissa ja jenkki–neukku-vastakkainasettelussa on toki Spasski–Fischer-ottelun kaikuja, mutta Spasski ei ollut mikään kivikasvoinen punakone, joten ehkäpä Borgov on joku muu? Vanttera tummahiuksinen Petrosjan on kenties Borgovin fyysinen esikuva, virkamiesmäistä ilmeettömyyttä Tevis lienee lainannut Karpovista ja aggressiivista uhkaa Korchnoista. Naispelaajista ei oikein löydy helposti Bethille vastinetta, joten paras veikkaukseni on jonkinlainen Fischer/Morphy-mukaelma, etenkin kun molemmat jenkit olivat Bethin tavoin ongelmaisia ja traagisia hahmoja.
Viikonloppuna oli jälleen Zoon aika ja tällä erää tuli vaihteeksi vääntäydyttyä oikein paikalle asti. Ensimmäistä kertaa olen käynyt Zoolla 1998 Tampereella TTKK:n pommisuojassa, minkä jälkeen silloin tällöin hieman satunnaisesti, riippuen majoituksesta ja muista lähtijöistä. Viialan seurahuoneen sijasta tällä erää partypaikkana oli ensimmäistä kertaa vanha Oriveden opisto. Tilaa ja etenkin majoitusmahdollisuuksia oli aivan eri lailla kuin Viialassa, eikä vähistä hotellihuoneista tarvinnut tapella verissä päin, vaan asuntolasta löytyi katto pään päälle kohtuuhintaan. Sponsorituen ansiosta – erinäisiä kotimaisia IT-firmoja – lipun hintaan oltiin saatu mahdutettua aamiaista, iltapalaa ja lauantaille kelpo päivällinen.
Where Did He Go? (oma petskari)
Paikan päälle kuskasi Helsingistä Hämeenlinnan kautta jälleen kätevästi järkihintainen partybussi, joka olikin melkein täynnä. Junalla pääsee Orivedelle myös hyvin ja jopa hiukan bussia nopeammin. Junassa olisi kätevämpi näpytellä läppäriä, mutta toki silloin jäisi kokematta matkan sosiaalinen puoli eikä omia juomia voisi tissutella matkaviihteenä. Omat viunat olivat periaatteessa kiellossa partypaikallakin, mikä ei kuitenkaan ollut varsinainen ongelma, sillä ovisuussa sijainnut baari palveli janoisia.
Kilpailuihin osallistuminen jäi tänä vuonna omalta kohdaltani vaisuksi: sain sentään väkerrettyä edes rupisen PETSCII-kuvan (ks. yllä), minkä lisäksi jeesasin hieman junioria kuvanteossa (ks. alla). Tärkein kontribuutioni oli epäilemättä edikka, jolla oli taas tehty monenlaista kuvista demoihin. Kaikenlaisia feetsupyyntöjä sateli tietysti läpi kolmen päivän 🙂 Zoolla on perinteisesti ollut hyvä taso grafiikka- ja musiikkikompoissa, mutta nyt nähtiin myös poikkeuksellisen kova demokompo, joka ylitti varmasti kaikkien odotukset. Uutuutena kompokavalkadissa oli Zoo Kids, jossa 12-vuotiaat ja sitä nuoremmat saivat mitellä omassa sarjassaan. Useimmat työt olivat pikselikuvia tai petskareita, mikä kertoo omalta osaltaan siitä, kuinka vaikeasti lähestyttäviä SID-sävellys ja nepakoodaus edelleen ovat.
Kurpitsa (poitsun petskari)
Kenties korona-ajan aiheuttaman partynälän tai sitten isompien puitteiden ansiosta paikalla oli enemmän porukkaa kuin muistan koskaan Zoolla nähneeni. Osaa kävijöistä voisi luonnehtia geneeriseksi skenejengiksi, joka koluaa kaikki partyt läpi, vaikka suurin osa lieni edelleen jonkun sortin nepa-aktiiveja. Jokunen vierailija oli saapunut oikein ulkomailta asti. Vuonna 2022 Suomen nepaskene ei ole enää se 90-luvun ru******rinki, vaan mukaan on huomattavasti helpompi päästä, vaikkei olisikaan mikään alusta asti mukana hengaillut legendaarinen legenda.
Ohjelmaa oli joka lähtöön: tuttujen kompojen lisäksi nähtiin jälleen presiksiä ja myyntipöytiä, joissa oli tarjolla kaikenlaista peleistä piireihin ja t-paitoihin. Järjestelyt onnistuivat kokonaisuutena hyvin – kiitos siitä – paria pikku poikkeusta lukuun ottamatta. Seuraavalle kerralle salin äänentoistoa testataan toivottavasti vähän lisää, sillä nyt yläbassot peittivät kaiken alleen ja diskantit katoilivat pahasti. Demokompon viivästyminen ja venähdys kolmeen yöllä oli toinen kipukohta, joka lopulta pakotti keski-ikäisen skenerin vetäytymään kämpille katsomaan streamia sängystä käsin. En vaan yksinkertaisesti jaksanut enää kykkiä tuolissa odottamassa. Kompuroinneista huolimatta Zoo’22 jää mieleen onnistumisena ja näillä puheilla 2024 mennään taas.
