Jostain syystä kesti näin pitkään, ennen kuin lopulta pääsin Cantina Westiin – viimeksi kun oli tarkoitus, niin paikka oli remontissa. Aitomeksikolaisia raflojahan Helsingissä ei oikeastaan ole, jollei sitten Café de nopalia lasketa. Tex-Mexiä on puolestaan senkin edestä, ja kyseiseen kategoriaan kuuluu myös Cantina West. Pöperö oli ok, jos nyt hieman pliisua tai kuivakkaa. Tequilan takiahan sinne joka tapauksessa tuli lähdettyä, eikä sen osalta tarjonta ollutkaan huonoa. Tarjolla oli mixtolitkujen lisäksi paria ihan kelpo sarjaakin, kuten Tapatiota ja Los Tres Tonosia. Myös ehtaa sotolia oli myynnissä.
Mutta ne hinnat, oi voi. Pelkkää maistamista varten kalliista tequiloista oli vaihtoehtoina mihinkään riittämätön 1 cl tippa ja varsinaiseen nautiskeluun normaali 4 cl lasillinen. Neljä senttiä añejo-tequilaa saattoikin sitten maksaa 25 euroa! En tiedä, mihin hinnoittelu oikein perustuu, mutta veikkaisin, ettei edes laatukamaa tuohon hintaan paljon myydä. Halvemmasta päästä löytyi onneksi kaksi hyvää 100% agaave -blancoa (Tapatio ja Viva Mexico), joten kuivin suin ei tarvinnut jäädä.
May 21st, 2011
Pidennetty viikonloppu vierähti Lontoossa, ja kuten nykyään missä hyvänsä ulkomailla, pidin tietysti silmäni auki tequilatarjonnan varalta. Eikä tarvinnut pettyä: jokirannassa muutaman sata metriä Tate Modernista itään sijaitsee Vinopolis, jonka valikoima on oikein edustava. Mukaan lähti Herradura Antiguota, Cazadores Reposadoa, Cabo Wabo Reposadoa, El Tesoro Silveriä, Jose Cuervo Tradicionalia ja pikkupullo sotolia. Kaikenlaista muutakin olisi ollut tarjolla, mm. ylähyllyllä todellisia hifi-tuotteita ja mezcalia, mutta rahat ja matkalaukku asettivat omat rajoitteensa. Hintataso oli osapuilleen sama kuin Suomessa, eli puntia saa varautua latomaan tiskiin aika kasan, mutta laadustahan voi maksaakin.
Tequilan ja/tai meksikopöperön ystävälle voi suositella myös Covent Gardenissa olevaa Cantina Laredoa. Juomalistalla on monenlaista kelpo lientä blancosta añejoon, eikä hintaakaan kohtuuttomasti. Sapuskan osalta tuli kokeiltua quesadilloja ja enchiladoja, joista ensinmainitut olivat varsin hyviä ja jälkimmäiset sitten pykälän vaisuja (lisää potkua salsaan ja enempi tötteröitä lautaselle!).
May 17th, 2011
valkoinen lihaa syövä heteromies
valkoinen lihaa syövä heteronainen
valkoinen lihaa syövä homomies
valkoinen lihaa syövä homonainen
valkoinen kasvissyöjä heteromies
valkoinen kasvissyöjä heteronainen
valkoinen kasvissyöjä homomies
valkoinen kasvissyöjä homonainen
musta lihaa syövä heteromies
musta lihaa syövä heteronainen
musta lihaa syövä homomies
musta lihaa syövä homonainen
musta kasvissyöjä heteromies
musta kasvissyöjä heteronainen
musta kasvissyöjä homomies
musta kasvissyöjä homonainen
May 16th, 2011
En ole koskaan pystynyt oikein ymmärtämään niitä, jotka määrittelevät itsensä vahvasti vaikkapa (jäyhiksi) pohjalaisiksi, (kieroiksi) savolaisiksi, (lupsakoiksi) karjalaisiksi tai vaikkapa (urbaaneksi) stadilaisiksi. Vammala oli vain Vammala, ei ison kaupungin sykettä eikä myöskään maaseudun “aitoutta”. Sijainti siellä jossain vähän epämääräisesti Tampereelta rannikolle päin. Paikan nimikään ei ole enää kuntaliitoksen jälkeen ennallaan, vaan nyt pitäisi muistaa puhua Sastamalasta.
Päätin oikein ottaa selvää, millaista heimotunnetta tyrvääläinen voisi niin halutessaan kokea. Vanhoja läänejä, maakuntia ym. Wikipediasta pöyhiessä kävi nopeasti selväksi, miksi mitään identiteettiä ei ole: alue on aina sijainnut jossain rajavyöhykkeellä. Muinanen Häme on ollut lähellä, mutta ei tyrvääläinen itseään hämäläiseksi koe. Jossain vaiheessa kuvittelin olevani satakuntalainen, mutta sekin on oikeastaan länteen päin. Pirkanmaan reunamalla ollaan, mutta koko maakunta on hyvin keinotekoisen tuntuinen, eikä tarjoa tarttumapintaa. Aivan nurkan takana on myös Varsinais-Suomi. 80-luvulla Vammala oli osa Turun ja Porin lääniä, mutta läänimuutosten myötä jossain vaiheessa vaihdettiin Hämeen lääniin.
Eli ei niin mitään heimoa tarjolla – onneksi ilmankin tuntuu toistaiseksi pärjänneen 🙂
May 14th, 2011
Viime kuukaudet on tullut katseltua ahkerasti länkkäriklassikkoja. Pohjalla on ollut tämä lista, joka onkin jo melkein kokonaan loppuun kulutettu. Näkemättä on enää Etäisten laaksojen mies (Shane) ja Virginia City, enkä ole ihan varma haluanko edes katsella Errol Flynnin hurmuriviiksiä kahta tuntia. Samalla sivustolla on muitakin kiintoisia listoja, kuten italowesternit ja lännenkomediat.
Ensimmäisenä pitänee käsitellä historiallisista syistä John Waynen tähdittämät leffat. The Duken ura oli pitkä ja kattava, mikä näkyy vaikka vertaamalla ääripäitä Hyökkäys erämaassa (Stagecoach) ja The Shootist, joka jäi samalla itseironiseksi testamentiksi: ensinmainitussa nähdään siloposkinen nuori Wayne ja jälkimmäisessä pönäköitynyt iällä oleva versio. Aikaa ehti näiden välillä vierähtää peräti 37 vuotta. Muita omia suosikkejani Vainion tuotannosta ovat ainakin Rio Bravo, Etsijät, Mies, joka ampui Liberty Valancen sekä hiljattain uudelleenfilmatisoitu True Grit.
Italo- eli spagettiwesternien kuningas on luonnollisestikin Sergio Leone, vaikkei kovin montaa länkkäriä edes lopulta ohjannut. Virtuoosimainen ohjaus yhdistettynä Ennio Morriconen sävellyksiin ja Clint Eastwoodin jurotukseen tuotti tutut klassikot Hyvät, pahat ja rumat, Vain muutaman dollarin tähden sekä Kourallinen dollareita. Ilman Clinttiä ilmestyivät vielä yhtä lailla vahvat Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) ja Maahan, senkin hölmö! Spagettia tuotettiin ahkerasti muidenkin toimesta, mutta samalle tasolle ei mitenkään venytty. Mm. Django ja Keoma ovat listan mukaan italowesternien kärkikastia, mutta en itse vakuuttunut kummastakaan – Franco Neron puinen naama ei vaan oikein toimi. Hyllyssä on katsomatta vielä Sabata, joka toivottavasti yllättää iloisesti.
Sabatasta päästäänkin luontevasti pikku sivupolulle, nimittäin Lee van Cleefiin. Länkkärikasvoista tunnetaan ja muistetaan yleensä juuri Wayne ja Eastwood, mutta van Cleefin urakaan ei vertailussa kalpene. Luonnostaan pykälän häijyltä näyttävä äijä sopi pahisten rooleihin kuin nakutettu – ja niihin sitten päätyikin. Parin Leonen lisäksi van Cleef nähtiin paitsi lukuisissa italowesterneissä, myös sivuroolissa nimekkäissä jenkkilänkkäreissä Mies, joka ampui Liberty Valancen sekä Sheriffi.
Clint Eastwood ehti Leonen tuotannon lisäksi pyörähtää näyttelemässä muissakin länkkäreissä, kuten Hirttäkää heidät! sekä Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara). Sittemmin lähinnä ohjaajana hyörinyt Eastwood ohjasi jo 70-luvulta lähtien itsekin westernejä, eikä huonoja ollenkaan: Ruoska, Lainsuojaton ja eräänlaisena testamenttina tehty Armoton ovat ihan omassa kärkikaartissani. Pale Rider oli hieman köpöisempi, mutta sekin katsottava. Clintin omissa ohjauksissa voi nähdä Leonelta omaksuttua tyyliä ja onpa Ruoskan poncho päällä sikaria mutusteleva kovishahmokin jo Dollari-trilogiasta tuttu.
Näiden kategorioiden ulkopuolelle jää vielä jokunen tärkeä jenkkileffa. Sheriffi on paitsi tiukka tarina, myös muodoltaan poikkeuksellinen reaaliaikaisen etenemisensä vuoksi. Niin ikään kova meno on Hurjassa joukossa, jossa ei pitkään tarvi odotella ennen kuin joku taas kääntää kuppinsa. Viimeisenä pitää mainita vielä varsin viihdyttävä Seitsemän rohkeaa miestä, joka tunnetusti perustuu Kurosawan Seitsemään samuraihin. Meksikon näkymistä tuli itselleni nostalgianpuuska, jonka kunniaksi piti ottaa huikka tequilaa.
edit: Etäisten laaksojen mies (Shane) nähty. Aika perinteinen tarina ja lonely rider -teema, mutta nousee massan yläpuolelle monisärmäisyytensä vuoksi: pahikset eivät ole ihan läpeensä pahoja ja hyviksilläkin on omat ongelmansa. Shane-vaikutteita voi nähdäkseni löytää myös Eastwoodin paljon myöhemmästä Pale Rideristä.
May 8th, 2011
Vilja Rydman julkaisi hiljattain gradunsa aiheesta Nörtin tarina. Kepeän ja sujuvan tekstin haukkasi parissa tunnissa, jonka jälkeen aiheesta tiesi taas hiukan enemmän. Rydman käsittelee nörtti-käsitteen juuria, kulttuurisia merkityksiä ja muutosta ajan myötä. Erityisen paljon huomiota saa nörttiyden sukupuolittuneisuus – mukaan pääsevät myös naispuoliset nördet, jotka tosin eivät tunnu olevan lainkaan niin stereotyyppisiä kuin miehet. Rydman kutsuu lähestymistapaansa prismaksi, jossa voidaan eri suunnista hahmottaa aiheesta eri puolia. Muita oleellisia teemoja ovat mieskuva ja nörtit muuttuvan maailman kuvastajina. Aiheesta olisi lukenut mieluusti enemmänkin, sillä tällä sivumäärällä käsittely jää vääjäämättä pinnalliseksi. Kenties aikalaisnäkemystä olisi voinut hakea vaikkapa haastattelujen kautta? Työn voi ladata Helsingin yliopiston sivuilta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/26224
May 2nd, 2011
This time in English, again, to serve the international readers 🙂 I wrote some scripts to leech the pouet.net database of productions (over 55000 of them!), after which I wrote a Processing sketch to count the statistics, and finally exported the output to NeoOffice to produce some graphs. The following visualizations should be taken with a grain of salt for a number of reasons, but nevertheless, they reveal some interesting developments.
Edit: one more! Production types per year excluding demos.
May 1st, 2011
Hurjasta nosteesta nauttineet Perussuomalaiset ovat nyt päätyneet päivänpolitiikan julkisivuun ja se tuottaakin uusia haasteita: omissa kuppikunnissa ja kentällä kun on saanut laukoa mitä sylki suuhun tuo, mutta nyt pitäisi olla salonkikelpoista. Siinä, missä äijäporukassa on ollut jees kirota niitä laiskoja neekereitä, niin nyt liberaali media saattaakin puuttua häijysti joka sutkaukseen, minkä jälkeen voi joutua julkisesti selittelemään sanomisiaan.
Viime aikoina kentän ääntä on tuonut kuuluville tietenkin tuore kansanedustaja Teuvo Hakkarainen. PR-katastrofia ehti korjailemaan puheenjohtaja Soini, joka on jo oppivelvollisuutensa suorittanut. Toinen rysän päältä hiljattain kiinni jäänyt on niin ikään kansaa edustava Jussi Halla-aho, jonka mielestä ihmisarvo ei kuulukaan ihan kaikille. Siinä missä lupsakka kansanmies Hakkarainen laittoi puheensa maalaisuutensa piikkiin (hehheh, pojat on poikia), niin Halla-aho lähti kanervalaisen ärtyneelle vaikenemislinjalle (en kommentoi, usko jo).
Nämä kellokkaat ovat ikävä kyllä juuri sitä, mitä virkanimikekin sanoo: kansanedustajia. Sen edustetun kansanosan piirissä kun muukalaisviha ja -pelko ovat täysin normaaleja asioita. Vaikka lausuntoja sitten joudutaankin selittelemään ja peittelemään, niin kannattajille on jo ehditty väläyttää oikeansuuntaista viestiä tyyliin “Kyllä Teuvo ja Jussi siellä puhuu suunsa puhtaaksi eikä herroja kumartele.” Vaikka puheenjohtaja korjaileekin julkisivua, niin samalla annetaan yhtä lailla ymmärtää, että tätä mieltähän me oikeasti ollaan, kaikkea nyt ei vaan voi julkisuudessa sanoa.
April 30th, 2011
Ollaan sun huoneessa
ihan ekaa kertaa
Joku rento juttu pitäis
mut nyt ei irtoo supliikki
Sul on nallei ja
kukallinen päiväpeitto
Mut hei, tuutsä tänne?
Eikä mun ääni värähdä!
Sit ollaan sun sängyssä
ihan siististi vaan
sen päiväpeiton päällä
Ja sua hiukan jännittää
Mun sormet löytää
paikkoja yks kerrallaan
Eikä sais hätäillä
kun et sä vielä tunne mua
Sun posket hehkuu
Mua kihelmöi kaikkialta
Sä siirrät mun käden pois
Okei, okei, okei
On niin södee ja sä
niin kuuma et polttaa
Ja mä alan tajuta
et mitä nainen tarkottaa
Enkä mä tänään
ees haluis tän enempää
Kun mä muistan joka hipasun
vielä viikon päästä
April 25th, 2011
Järjestelmäpiirit (System-on-a-Chip, SoC) valtaavat alaa kovaa kyytiä kännyköiden, tablettien, käsikonsolien, sulautettujen purkkien ja mediatoistinten myötä. VLSI ei toki ole mikään uusi juttu – onhan suorittimia ja apupiirejä pakattu yhteen jo pitkään, mutta mikä tekee näistä uusista tulokkaista poikkeuksellisia on niiden tehokkuus ja yleiskäyttöisyys. Pienissä ja virtapiheissä laitteissa SoC:t ovat tyypillisesti ARM-pohjaisia, mutta myös Intel tunkee markkinoille Atomeillaan ja onpa uusissa pöytäkoneiden suorittimissakin SoC:n piirteitä, kun näytönohjain on yhdistetty samalle lastulle. Tällä hetkellä yleisiä tai muuten mielenkiintoisia tuoteperheitä ovat ainakin:
- Texas Instrumentsin OMAP. Tehokännykät ovat näitä väärällään, grafiikasta huolehtii jo Dreamcastista tuttu PVR.
- Samsungin hyvin pitkälti samanlainen Hummingbird.
- Applen A4 ja A5. iLaitteista tuttu piiri, jossa graffa on niin ikään PVR:llä.
- Freescalen i.MX, jossa on puolestaan AMD:n grafiikkapiiri.
- Qualcommin Snapdragon. Erilaisissa kännyköissä nähty tämäkin, AMD:n tekniikkaan perustuvat grafiikat.
- Nvidian Tegra. Tällä hetkellä ehkä kiintoisin piiri, koska mukana on firman omaa tekoa oleva GeForce ULP.
ARM oli pitkään tuhnuinen pöytäkoneiden suorittimiin verrattuna (vaikka on se aivan aikojen alussa ollut tehokaskin), mutta tilanne on muuttumassa. Tämänhetkiset Cortex A8:t eivät ole ihan vielä sillä tolalla, että niistä olisi haastajaksi kuin enintään Atomille. Cortex A9 kohentaa tilannetta kuitenkin kiitettävästi, kun samalla kellotaajuudella saadaan enemmän tehoa ja taajuus voidaan nostaa tarvittaessa kahteen gigahertsiin asti. VFP- ja NEON-käskykantojen myötä taakse ovat jääneet hitaat emuloidut liukuluvut ja lisäksi useimmat SoC:t sisältävät rautatukea videon ja äänen purkamiseen. Suunta lienee siis selvä: ARM yrittää ujuttautua kännykkämarkkinoilta tablettien kautta läppäreihin ja lopulta pöytäkoneisiin sekä servereihin.
ARM-Linux alkaa olla tätä nykyä jo käyttökelpoinen, ainakin Ubuntu-kokemuksieni pohjalta. Kohtuullisen vaatimaton suoritinteho näkyy ajoittain hidasteluna, mutta selvästi suurin ongelma tuntuu olevan joka tapauksessa näytönohjainten tuki. Piirien kirjo on suuri ja laitevalmistajat antavat usein ainoastaan binääriajurin OpenGL ES:n käyttämiseen. ES ei myöskään ole ehta GL, joten 3D-kiihdytettyä softaa voi ajaa hyvin rajallisesti. Android puolestaan soveltuu huonohkosti aitoon tietokoneeseen, vaikka tableteissa ja puhelimissa onkin paikallaan. Tämä desktop- ja Android-lahkoihin haarauminen on ärsyttävä ongelma ARM-Linuxille, sillä yhteen tehdyt parannukset eivät välttämättä ikinä päädy toiseen, eivätkä ohjelmatkaan ole vaihtokelpoisia.
Microsoft on sekin herännyt lopulta kehityksen mukaan, sillä Windows 8:aa luvataan ARM-alustalle ja demon perusteella se on jopa kohtuullisen nopea. CE alkoi olla niin ajastaan jäljessä, että jotain oli syytäkin tehdä. Ohjelmistotuen osalta jää sitten nähtäväksi, kuinka paljon laitevalmistajia ja softataloja kiinnostaa kääntää ohjelmiaan kahdelle suorittimelle. Olihan mm. NT4:stä ties mitä PPC- ja Alpha-versioita, joilla ei kuitenkaan paljon mitään käytännössä tehnyt.
Nopeasti laskien omassa hallussani on neljä modernihkoa SoC-pohjaista laitetta: N900, iPod Touch, GP2X Wiz sekä Efika MX Smarttop. Saman ajanjakson sisällä olen hankkinut yhden perinteisen tietokoneen, mikä omalta pieneltä osaltaan heijastelee erilaisten suoritinten myyntimääriä. Mainittujen laitteiden lisäksi kyttään suurella mielenkiinnolla CompuLabin pian ilmestyvää Tegra-pohjaista TrimSliceä. TrimSlice voi hyvin olla se puuttuva lenkki, jonka myötä ARM-laitteista tulee jälleen realistisia pöytätietokoneita – viimeksihän ajan tasalla on oltu joskus RiscPC:n aikakaudella 90-luvun lopulla.
April 24th, 2011
Next Posts
Previous Posts
