Tämän viikon lihamyllystä vastasi 129 opiskelijahakemuksen lukeminen. Valinnat ovat yhtäältä toki tärkeää ja vastuullista työtä – onhan tässä kyse ihmisten tulevaisuudesta – mutta toisaalta välillä myös huuruista höröilyä, kun nimet alkavat vilistää silmissä eikä oman arvioinnin järkevyydestä tunnu olevan enää mitään takeita. Sekä hakijoiden määrä että laatu ovat kasvaneet, joten pihalle jää jo ensimmäisen vaiheen karsinnassa runsaasti tyyppejä, jotka olisivat takavuosina kävelleet helposti sisään. Samalla sisäänottoa on pudotettu eikä aloituspaikkoja normaalin haun kautta ole enää kuin 12. Myös hakijoiden demografia on muuttunut rajusti: siinä missä 2000-luvun alussa suomalaiset olivat vielä enemmistö, niin nyt Kiina on mennyt jo ohi ja myös vaikkapa Intiasta tulee runsaasti hakemuksia.
En aikanaan itse välittänyt vähääkään mistään yliopistojen kansainvälisistä rankingeista, mutta kansainvälisille hakijoille ne näyttävät olevan iso juttu. Aalto Artsin ts. Taikin korkea sijoitus listoilla on epäilemättä lisännyt ohjelmiemme kiinnostavuutta, ja jotkut hakijoista jopa mainitsevat asian motivaatiokirjeessään. Suurimpien muutosten listassa ovat myös lukukausimaksut, jotka koskevat käytännössä kaikkia Euroopan ulkopuolelta tulijoita, jollei sitten plakkarissa ole esim. EU-maan kaksoiskansalaisuus. Parhaat hakijat saavat stipendin ja sitä myöten kahden vuoden ilmaiset opinnot, mutta usein käy niin, että jos stipendi ei tärppää, niin paikkaa ei oteta edes vastaan. Seuraavaksi vanhan parran hakuvinkit:
Motivaatiokirjeessä ei kannata haaskata puolta tilasta sen toisteluun, kuinka ahkera oppilas olet ja kuinka ala on kiinnostanut lapsuudesta saakka. Eikä edes siihen, kuinka ihanaan paikkaan olet hakemassa. Jos haluat erottua, niin mainitse vaikkapa kursseja ja kokonaisuuksia, jotka hyödyttäisivät itseäsi ja miksi. Samalla ilmenee, että olet tutustunut opetustarjontaan.
Edellistä kohtaa pohjustaen: tutustu hakukohteen kuvaukseen sekä mahdollisiin tutkimusryhmiin ja mieti, missä määrin ne vastaavat omaa osaamistasi ja mielenkiintoasi.
Harrastusprojekteja ei kannata vähätellä tai piilotella portfoliossa, sillä usein ne ovat mielenkiintoisempaa nähtävää kuin esimerkiksi kuivat duuniprojektien rautalankamallit. Alaan liittyvä harrastuneisuus kertoo myös omalta osaltaan pitkäjänteisestä kiinnostuksesta.
CV:ssä on hyvä työkokemuksen lisäksi mainita omat osaamisalueet, sillä ne eivät välttämättä oikein mistään muualta ilmene. CSS ja HTML kannatta laittaa johonkin muualle kuin ohjelmointiosaamisen alle.
Tarkista, että olet lähettänyt kaikki vaaditut todistukset, motivaatiokirjeet, portfoliot, CV:t ynnä muut. Yhdenkin puuttuminen johtaa näin kovassa kilpailussa käytännössä suoraan putoamiseen.
Englanninkielisen (tai miksei suomenkielisenkin) hakemuksen kieliasu kannattaa tarkastuttaa jollakin tutulla tmv. Huonot kieli- tai kirjoitustaidot heikentävät sisäänpääsyn mahdollisuuksia.
Haastatteluvaiheessa on suuri etu, jos samassa ohjelmassa opiskelee jo joku tuttu, jolta voi kysellä vinkkejä mahdollisista kysymyksistä.
Suomalaisille maksuton yliopistokoulutus on pitkään mahdollistanut omanlaisensa säätykierron, kun vaatimattomistakin lähtökohdista on voinut ponnistaa pitkälle esimerkiksi hyväpalkkaisiin asiantuntijatehtäviin (noh, ainakin periaatteessa). Aloittaessani 2000-luvun alussa lehtorina ajattelin hieman naiivisti, että sama toteutuisi ulkomaisten opiskelijoiden kohdalla. Etenkin nyt, lukukausimaksujen aikakaudella, tilanne on kuitenkin lähinnä päinvastainen. Tarvitaan varakkaat keski- tai yläluokkaiset vanhemmat, että jälkikasvu voidaan lähettää maailmalle hankkimaan arvostettu ulkomainen tutkinto. 15 000 euroa vuodessa ja elinkustannukset päälle eivät todellakaan irtoa joka perheeltä. Toki kaikenlaisia stipendejä on ulkomaillakin ja jotkut rahoittavat opintojaan töillä, mutta mistään säätykierrosta on vaikea puhua, jos kyse on pikemminkin yhteiskuntaluokkien välisen kuilun pönkittämisestä.
Ettei loppukaneetti jää näin negatiiviseksi, niin kansainvälinen opiskelijayhteisömme on parhaita juttuja, mitä voimme valituille tarjota. Työelämä on joka tapauksessa nykyään kansainvälistä, jolloin siihen tulee valmistauduttua sivumennen jo osana opintoja. En edelleenkään pidä lukukausimaksuista, mutta niitä ei näytä olevan kenelläkään kiire poistaa – innokkaimmat ehdottelevat niitä jo suomalaisillekin.
Tässä pelissä tyttö nimeltä Luna etsii… Täh? Se olikin poika nimeltä Üri. Noh, joka tapauksessa etsii menneisyyttään tornista kauniissa käsin piirretyssä point’n’click-seikkailussa. Joulun aikaan tuli hankittua isohko kasa kaikenlaisia alennuspelejä, erityisesti seikkailuja, joita yritän nyt toisesta päästä harventaa kokeiltavien listasta pois. Ilman laputusta LUNA The Shadow Dust maksaa 20 euroa, mikä ei ole ihan vähän muutaman tunnin klikkailusta, jolla ei välttämättä ole hurjasti läpipeluuarvoa. Pikku plussana Linuxille on ehta natiiviversio, joten tällä kertaa ei tarvinnut edes turvautua Protoniin.
Pötyä pöytään.
Lunan merkittävin vahvuus on kauniissa audiovisuaalisessa osastossa: usein tuntuu siltä, kuin pelaisi piirroselokuvaa, ja etenkin joidenkin kenttien valot sekä varjot ovat vaikuttavia. Ihan kaikki näkymät eivät ole yhtä viimeisteltyjä ja rikkaita, mutta parhaimmillaan on vaikea kuvitella, miten graffa voisi juuri paremmaksi tulla. Äänet tukevat tunnelmaa mainiosti, vaikka pitkään samaa ruutua tahkotessa taustabiisi saattaa tulla jo turhankin tutuksi. Amanitan seikkailut tulevat helposti mieleen niin vertailukohtana kuin inspiraation lähteenäkin. Lunan maailma on melko autio, eikä vastaan tule hirveästi hahmoja, lukuun ottamatta toista päähenkilö Layhia, jonka varaan rakentuu osa tehtävistä ja tarinasta. Layh on animehenkinen isosilmäinen klumppi, joka olisi helppo kuvitella pehmoleluna myynnissä (en vielä tsekannut, onko niitä jopa).
Eräs toinen mesta.
Pulmien vaikeustaso on pidetty kohtuullisena niin, että hiukan harrastuneella klikkailijalla ei ollut erityisiä vaikeuksia läpäistä koko tarinaa yhdessä illassa. Monessa ruudussa ratkaisu perustuu arvattavasti Ürin ja Layhin yhteispeliin: yksi osaa tehdä yhtä ja toinen toista, tai sitten tarvitaan presenssiä kahdessa paikassa samaan aikaan. Väliin mahtui ihan kekseliäitäkin pulmia, vaikka sitten vastapainoksi osa oli lähinnä puurtamista idean selvittyä ja pari kertaa ratkaisu ei ollut ihan viimeisen päälle looginen. Kauniiden graffojen ja musiikin tai point’n’clickien ystäville mukava välipala, joka viihdytti alennushintansa edestä.
Kaupasta uusi pelihiiri ja johan on DPI:tä, värivaloja ja nappeja kotitarpeiksi. Hiireni (tällä kertaa Lenovo Legion M300) jälleen kerran hajottua otin kaapista seuraavan eli HP Pavilion Gaming Mouse 300:n. Hieman pullea se on ja napit äänekkäät, mutta jospa edes toimisi? Jo Leenan kanssa oli ollut lievästi samaa ongelmaa, että suuren DPI:n takia hiiren hitaat liikeet ovat turhan nopeita, mutta nyt tilanne meni liian pahaksi, kun tarkat osoittelut menivät koko ajan ohi. Cinnamonin hiiriasetuksilla tilanne ei korjaannu – kiihdytyksen saa haluamakseen, mutta liian suuri miniminopeus jää voimaan. Tavallaan tiesinkin jo, mitä pitäisi tehdä, eli:
xinput
Sieltä poimitaan oikea laite ja:
xinput list-props "HP HP Pavilion Gaming Mouse 300"
Listasta meitä kiinnostaa tällä erää erityisesti kohta Coordinate Transformation Matrix, joka sisältää ensi silmäyksellä yhdeksän mystistä lukua (1 0 0 0 1 0 0 0 1). Tietokonegrafiikkaa harrastaneelle tai insinöörimatikkansa lukeneelle ei ole vaikeaa hiffata, mistä on kyse: hiireltä tulevat raa’at koordinaatit kierrätetään tämän transformaatiomatriisin läpi. Vakiona päällä on identiteettimatriisi, mutta pienin muutoksin sen tilalle voi vaihtaa skaalauksen tai halutessaan vaikkapa rotaation, jolloin hiiri liikkuu vinoon. Hidastusta varten riittää vaihtaa kahden ekan ykkösen tilalle pienempää. Mukaan tarvitaan myös ominaisuuden numero (tässä 158):
Johan hidastui! Tämä ominaisuus saisi tietysti mieluummin olla vakiona ihan Cinnamonin hiiriasetuksissa, mutta tällä hetkellä on parasta vain tehdä ylläolevasta oma skripti, jonka lisää käynnistysohjelmiin (Startup applications). Ainoa jäljelle jäänyt kysymysmerkki on, kestääkö asetus sleepin vai palaako vakiomatriisi voimaan. Eiköhän asia pian selvinne – nyt juuri en viitsi konetta nukuttaa, kun on kaikenlaista meneillään. Mikäli näin sattuisi käymään, pitää yo. pätkä vielä lisätä suspend-skriptien joukkoon.
Kokeilin pikaisesti asentaa Dell Latitude E7270:aan Mint 21.1:n ja se menikin yllättävän tuskattomasti ineen lukuun ottamatta sitä, että kannen sulkeminen ei laittanut konetta nukkumaan tuttuun tapaan. Ensinnä epäilin syypääksi Corsairin ennenkin ongelmoinutta NVMe-tikkua, mutta se ei tällä erää ollut syypää. Seuraava arvaus oli, että tuore kerneli ei tunnista kannen sulkemista. Varsinaiseksi syylliseksi paljastui Cinnamonin bugi, joka liittyy jollakin tavalla ulkoisiin näyttöihin. Katsotaanpa asetuksia:
Toiseksi viimeinen rivi. Second last row.
Kohta “Perform lid-closed action …” ei vaikuttanut ensi silmäyksellä tärkeältä, sillä eihän Dellikässä edes ollut mitään ulkoisia näyttöjä kiinni. Laittamalla asetuksen päälle sleeppi ryhtyi kuitenkin toimimaan, mikä oli jo tähän hätään aivan riittävä ratkaisu. Kummallista kyllä, asetuksen voi laittaa sitten poiskin päältä ilman haittavaikutuksia. Paras arvaus aiheesta on, että oletusasetuksissa on virhe, jonka kytkimen edestakaisin napsautus korjaa. Jälleen valitettavasti yksi ärsyttävä pikkubugi 21.1:n luetteloon.
After quickly trying out Mint 21.1 on a Dell Latitude E7270 it seemed that everything works pretty fine, except suspend when the lid is closed. Clicking “suspend” from the menu did, however, work, so my next guess was that the lid close action is not detected. Eventually it turned out that the culprit is Cinnamon and its Power Management dialog (see above) and in particular the “Perform lid-closed action …” setting. Switching it on resolved the issue, after which you can even turn it back off and suspend will still work a-ok. Go figure – my best bet is that the default settings are somehow flawed and yanking the switch fixes them.
Läppäreiden litistymisen myötä kenties vanhat tutut portit vähenevät – onneksi sentään toisesta päästä mukana raahattavat adapterikludget lisääntyvät. Mäkkipuolella Applen omat pulikat ovat aika masentavia tapauksia, mutta esim. Satechi tunkee tähän markkinarakoon monitoimiadaptereillaan, jotka tekevät monenlaista hyödyllistä, joka ei enää läppäriltä itseltään onnistu. Taannoisesta työkoneesta oli jäänyt joutilaaksi vanhemman version Satechi USB-C Multi-Port Adapter, jonka hetken mielijohteesta tuikkasin kiinni Mint 20.3:aa ajavaan Linux-Delliin (Latitude E7280). Dmesg havahtuikin oitis kertomaan yhtä sun toista:
[ 141.145401] usb 2-6: new SuperSpeed USB device number 6 using xhci_hcd
[ 141.291570] usb 2-6: New USB device found, idVendor=2109, idProduct=0813, bcdDevice= 2.21
[ 141.291586] usb 2-6: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 141.291593] usb 2-6: Product: USB3.0 Hub
[ 141.291599] usb 2-6: Manufacturer: VIA Labs, Inc.
[ 141.294801] hub 2-6:1.0: USB hub found
[ 141.295018] hub 2-6:1.0: 4 ports detected
[ 141.730973] usb 1-9: new high-speed USB device number 7 using xhci_hcd
[ 141.884883] usb 1-9: New USB device found, idVendor=2109, idProduct=2813, bcdDevice= 2.21
[ 141.884897] usb 1-9: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 141.884929] usb 1-9: Product: USB2.0 Hub
[ 141.884934] usb 1-9: Manufacturer: VIA Labs, Inc.
[ 141.886442] hub 1-9:1.0: USB hub found
[ 141.886894] hub 1-9:1.0: 4 ports detected
[ 141.963126] usb 2-6.2: new SuperSpeed USB device number 7 using xhci_hcd
[ 141.998553] usb 2-6.2: New USB device found, idVendor=0bda, idProduct=0411, bcdDevice= 1.04
[ 141.998572] usb 2-6.2: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 141.998581] usb 2-6.2: Product: 4-Port USB 3.0 Hub
[ 141.998589] usb 2-6.2: Manufacturer: Generic
[ 142.004108] hub 2-6.2:1.0: USB hub found
[ 142.006844] hub 2-6.2:1.0: 4 ports detected
[ 142.087068] usb 2-6.4: new SuperSpeed USB device number 8 using xhci_hcd
[ 142.109072] usb 2-6.4: New USB device found, idVendor=058f, idProduct=8468, bcdDevice= 1.00
[ 142.109078] usb 2-6.4: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=3
[ 142.109081] usb 2-6.4: Product: Mass Storage Device
[ 142.109084] usb 2-6.4: Manufacturer: Generic
[ 142.109086] usb 2-6.4: SerialNumber: 058F84688461
[ 142.110942] usb-storage 2-6.4:1.0: USB Mass Storage device detected
[ 142.111169] scsi host3: usb-storage 2-6.4:1.0
[ 142.198750] usb 1-9.2: new high-speed USB device number 8 using xhci_hcd
[ 142.321025] usb 1-9.2: New USB device found, idVendor=0bda, idProduct=5411, bcdDevice= 1.04
[ 142.321032] usb 1-9.2: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=0
[ 142.321036] usb 1-9.2: Product: 4-Port USB 2.0 Hub
[ 142.321039] usb 1-9.2: Manufacturer: Generic
[ 142.322057] hub 1-9.2:1.0: USB hub found
[ 142.322658] hub 1-9.2:1.0: 4 ports detected
[ 142.394856] usb 2-6.2.1: new SuperSpeed USB device number 9 using xhci_hcd
[ 142.415332] usb 2-6.2.1: New USB device found, idVendor=0bda, idProduct=8153, bcdDevice=30.00
[ 142.415343] usb 2-6.2.1: New USB device strings: Mfr=1, Product=2, SerialNumber=6
[ 142.415345] usb 2-6.2.1: Product: USB 10/100/1000 LAN
[ 142.415347] usb 2-6.2.1: Manufacturer: Realtek
[ 142.415348] usb 2-6.2.1: SerialNumber: 000001
[ 142.499137] usb 2-6.2.1: reset SuperSpeed USB device number 9 using xhci_hcd
[ 142.541529] r8152 2-6.2.1:1.0: load rtl8153a-4 v2 02/07/20 successfully
[ 142.571650] r8152 2-6.2.1:1.0 eth0: v1.12.13
[ 142.672092] r8152 2-6.2.1:1.0 enx4865ee100eb8: renamed from eth0
En ihan hiffaa, miksi hubeja tunnistuu noin monta, mutta turha siihen on enempää takertua, jos asia ei aiheuta ongelmia. Pulikassa on siis seuraavat portit:
3x USB-A 3.0 – valmistajan mukaan näistä ei kuitenkaan voi ladata laitteita
USB-C
HDMI, maksimitarkkuus 4k 60 Hz
SD- ja Micro-SD-kortinlukijat
Täydellisessä maailmassa nämä kaikki saisi toimimaan Linuxissakin vähintään pienellä säädöllä. Valitettavasti maailma ei ole vielä ihan niin valmis, että luottamus olisi kovin korkealla. Dmesgin pitkähköstä vuodatuksesta päätellen palaset ovat joka tapauksessa ainakin tunnistuneet. HDMI:stä ei ole mainintaa, mutta se lienee graffapiirin kontolla eikä ilmaannu tähän lokiin. Vanhojen kokemusten perusteella VIA ja Realtek eivät valmistajina herätä erityisen positiivisia mielikuvia – vaan kuinkas kävi?
Toisella puolen vielä kortinlukijat
Hiiri kiinni usbiportteihin: no problemo. Iso ja pieni SD-kortti lukijaan: sieltähän nuo ilmaantuivat. Nettikaapeli kiinni: bitti liikkui. HDMI-piuhalla isoon näyttöön: 2560×1440@60 meni läpi heittämällä. USB-C:hen en keksinyt tähän hätään oikein mitään järkevää kytkettävää, mutta se on luonteeltaan läpivienti, joten eiköhän tuokin toimine. Valmistajan mielestä USB 3.0 -porteista ei voi ladata laitteita, joten asiaahan piti oitis kokeilla. Kännykkä ainakin latautui ja kohtuullisen virtasyöppö ulkoinen USB-kiintari pyörähti mallikkaasti käyntiin. Lyhyen testauksen perusteella on vaikea keksiä mitään ongelmaa, kun kaikki tuntuu toimivan suorilta ilman asentelua tai konffaamista. Juuri tässä kyseisessä koneessa (E7280) on vielä järkevästi portteja, joten hyödyt jäävät vähäisiksi, mutta jos nykyinen trendi jatkuu, voi Satechin kalikalle tulla jatkossa enemmän tarvetta.
And a brief English summary: Satechi USB-C Multi-Port Adapter (V1) seems to work fine on a Dell Latitude E7280 running Linux Mint 20.3. Tried the USB ports, card readers, Ethernet and HDMI with no problems. The USB 3.0 ports aren’t supposedly capable of charging devices but at least a mobile phone was ok and a relatively power-hungry external HD spun up. The testing was quick and by no means conclusive, but very promising for sure.
Taloudessa on ollut reilun kymmenen vuoden aikana jo muutama DLP-tykki, joten tekniikka on tullut tutuksi paitsi käyttäjän, myös korjaajan näkökulmasta, kun tykinraatoja on tullut auottua putsaamisen tai fiksailun nojalla. Käyttötuntien myötä kulahtava lamppu on melkein minkä tahansa tykin peruskauraa, mutta oma käyttö on ollut maltillista, joten moiseen (helppoon) operaatioon en ole vielä joutunut. Lisäksi on varsin kyseenalaista, kannattaako vanhaa projarinrähjää ruveta tekohengittämään parinsadan euron lampulla, niin ekologista kuin se olisikin.
Käytännössä vastaan tulleita ongelmia ovat olleet DMD-piirin asteittainen rappeutuminen sekä väripyörän rikkoutuminen. Piirin leviäminen ilmenee kirkkaina valkoisina pikseleinä, joiden määrä hiljalleen kasvaa, ja kuvasta tulee puristin silmään katselukelvoton. Optomani oli vielä sen verran uusi tämän tapahtuessa, että vaihdoin tsipin ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, tykki on edelleen ajossa. Hintaa pikku varaosalle tulee noin satasen verran eBayltä hankittuna. Samaisesta Optomasta irtosi myös väripyörästä yksi sektori, joka lensi paukkuen pitkin tykin sisuksia. Tehtaan liimaukset ovat sivumennen sanoen aika surkeita. Lasinpala on ollut pikaliimalla kiinni sekin jo kymmenisen vuotta, joten tykkiä ei kannata oitis heivata serriin moisen vastoinkäymisen jälkeen.
Kolmas ja pitkään ratkaisematon ongelma olivat sekä itse kuvaan että sen laidoille ilmaantuneet kirkkaat enkelipallot. Vaikka niissä kenties on arkkienkeleitä ja yksisarvisia, niin itseäni läiskät häiritsivät syvästi leffoja katsellessa:
Ennen. Kamera ei koko kurjuutta edes oikein taltioinut.
Linssin pyyhkiminen ei asiaa auttanut sen enempää kuin lampun tai väripyöränkään puunaus, joten ongelman oli oltava jossain muualla – vaan missä? Pölyä kertyy joka puolelle tykkiä muutenkin normaalissa käytössä, mutta näin postuumisti ajatellen olin pahentanut tilannetta ihan itse roiskimalla sisuksia puhtaaksi paineilmalla, jolloin smäidää oli päätynyt sellaisiin paikkoihin, jotka muuten ovat jokseenkin suojassa. Toinen mahdollinen syy on projarin heiluminen kanniskellessa, jolloin tärinä kuljettaa pölyhiukkasia kauemmas sisuksiin. Ei muuta kuin kuoret taas auki:
Tänne pitää päästä käsiksi.
Hieman sinne päin selitettynä DLP toimii niin, että lampulta tuleva valo kulkee ensin värillisistä lasinpaloista koostuvan väripyörän läpi, jonka jälkeen valo heijastuu pintapeilistä ja kohdistetaan linssillä DMD-sirun pintaan – toteutuksia on toki hiukan erilaisia. Sirun pinnassa olevat mikropeilit joko heijastavat säteen varsinaisen optiikan kautta maailmaan ja siitä valkokankaalle, tai sitten valo ohjataan sivuun. Kahden tykin (Optoma EX531p sekä Ask Proxima M22) perusteella enkelipallot muodostuvat juuri tässä vaiheessa. Itse sirun pinnalla en kummassakaan tapauksessa havainnut juuri pölyä, mutta sen sijaan pintapeilissä ja sen viereisessä linssissä sitäkin enemmän. Pintapeilit ovat herkkää tavaraa, joten hirveästi ei kannata sorkkia tai tuho on pysyvä. Paineilma irrotteli pahimmat partikkelit, ja katso:
Jälkeen. Paljaalla silmällä tarkastellen lopputulos on jopa parempi.
Kuten kuvasta näkyy, ero on melkoinen. Jo alustavasti serrijonoon menossa ollut olkkaritykki Optoma sai lisää elinaikaa ja samoin Proxima palannee aktiivisempaan käyttöön nyt, kun se ei enää leiki köyhän miehen planetaariota. Vaikkei operaatio hirmuisen vaikea olekaan, niin aivan pienestä syystä en siihen silti ryhtyisi, sillä tärväämisen mahdollisuus on todellinen hentoisten liuskakaapelien, väripyörien ja pintapeilien kanssa räpeltäessä. Itse luulin jo tuhonneeni Optoman, kunnes totesin kytkeneeni valosilmän ja väripyörän moottorin samanlaiset pikku kaapelit ristiin. Lopuksi vielä muistutuksena itselleni ja muille: tykkiä puhdistaessa ei kannata pöhäytellä paineilmaa holtittomasti sinne tänne tai pölyt päätyvät DMD-sirun kammioon.
I have a standard Linux Mint computer setup on the desk with a monitor and two loudspeakers for stereo sound. Nothing particular there, but I also have a projector sitting on a shelf in front of me throwing entertainment onto the back wall of the room, i.e. I face the other way when watching movies and series. For years I used a separate laptop for that purpose because there were some, possibly Nvidia driver stability issues with the main computer when using the projector with it.
Fast forward to 2023: let’s give it another try, especially as Mint 21’s video playback is no more smooth on the laptop. There are some random stutters that most likely have to do with compositing, but whatever the reason, they’re infuriating. On the main machine running Mint 20.3 there are no more crashes with the projector or switching the extended desktop on and off (it’s a nuisance if the projector is not in use) – some things seem to have improved over the years – and the video playback is flawless. However, there are three issues that needed solving:
Always going to display preferences to turn extended desktop on or off is a clumsy, albeit small extra chore. Luckily xrandr works well for this, no need to use Nvidia’s proprietary settings.
I’d like VLC to align videos to bottom on the projector to save my neck and center them on the main monitor. Some trickery with vlcrc settings solved this.
Sound channels are the wrong way around, since I’m facing the other way. Some googling revealed a Pulseaudio hack which creates a new virtual sound device with reversed channels.
All these three were combined into a script called leffa.sh which accepts parameters on and off:
You will probably need to modify the Pulseaudio sink to fit your setup. To get the correct name try pactl list. Likewise, I’ve extended the desktop to the right upper corner of the 2560×1440 screen, which might not be what you want. As the final touch I created clickable icons for the Cinnamon panel, which run leffa.sh on or off:
Click click.
So far I don’t have extensive experience with the reliability of the script, but at least quick testing seems to confirm its usefulness. Pulseaudio is often a bit shaky, so after a while it might need a restart. Likewise, constantly extending and unextending the desktop may eventually lead to trouble with either Nvidia or Cinnamon. I’ll let you know if there are issues in the long run. On the positive side, even Cinnamon’s workspace switcher seems to notice the change and update its shape accordingly – on the laptop it doesn’t, so it looks like Mint 21 still needs some fixing here and there. Another nice observation is that left/right remapping doesn’t seem to introduce any noticeable extra lag, and lipsync doesn’t deteriorate.
One thing that still needs thinking is volume control: the reverse-stereo sink has its own individual volume which is relative to the underlying actual sound card. In other words, you can’t crank the volume higher than what it was before the remap. I have a volume knob on the soundcard, but it’s not a good idea to amplify quiet signals with it. A quick “solution” is to simply turn the volume up before switching to the projector, but perhaps there’s a better way.
edit: Better use symbolic names for the Pulseaudio sinks. Furthermore, the volume issue is solved now by setting the main card volume to 100%, after which the virtual sink volume works as expected.Also removed the useless and potentially harmful sample rate remixing.
edit2: An easier way to discover the sink names: pactl list | grep “Name: alsa_output” | grep -v “.monitor”
Ensi alkuunsa, kun yritin miettiä vuotta 2022, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Normaali perusryytymys on niskassa ja Euroopassa sota, mutta nämä eivät ole mitään uutisia. Elämä on asettunut uomiinsa niin, että kaksi peräkkäistä vuotta eivät välttämättä juuri erotu toisistaan rutiineineen: samat duunit, harrastukset ja tapahtumat pyörivät painollaan tutussa rytmissä. Käydään nyt kuitenkin läpi edes niitä.
Duuni ja tutkimus
Tässä kohdassa melkein toivoisin, että voisin sanoa vuoden olleen samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Laitosten ja koulutusohjelmien yhdistäminen tuotti runsaasti ylimääräistä työtä ts. stressiä, kun koko kurssirakenne myllerrettiin ja uusia kursseja vedettiin ensimmäistä kertaa ilman tarpeellista kokemusta. Suoraan sanoen en keksi, mitä iloa tästä kenellekään oli, ja vanha kettu tietää jo, että muutaman vuoden päästä on taas luultavasti edessä samanlainen rumba, kun ehdottomasti tarvitaan joku uudistus. Huonot, jatkuvasti vaihtuvat tietojärjestelmät ja kasvanut sihteerintyö eivät nekään tunnelmaa nostata. Aika surkeaksi on akateeminen työelämä mennyt paitsi omalta kohdaltani, myös ihan kokonaisuutena. Tekisi usein mieli lähteä ns. helvettiin ja etsiä jotain muuta tekemistä, mutta lienen jo sen verran laitostunut, että tuskin it-pisneskään sen luontevampaa olisi. Palkka juoksee.
Juuri mitään aikaa ei jää tutkimukselle sähköpostirallilta, byrokratialta ja opetukselta – pari yhteispaprua sentään tuli pihalle. Opetushommat ovat monelle akateeminen umpikuja, ja nyt tajuan sen paljon kouriintuntuvammin kuin pitkiin aikoihin. Aiheita ja artikkelinraakileita olisi, aikaa ja energiaa sen sijaan ei. Kirjoittamista ei voi tehdä minään tunnin pätkinä, vaan sille tarvittaisiin yhtenäistä aikaa ja ilmaa.
Skenetystä ja retroa
Omat luovat tuotokset jäivät pariin pikaisesti hutaistuun PETSCII-kuvaan, mutta oli sentään taas mukavaa nähdä, kuinka muut laittoivat edikkaa monenlaiseen käyttöön. Tämän vuoden syksyllä työkalulle tulee jo pyöreät kymmenen vuotta täyteen, mikä luonnollisesti vihjaa siihen suuntaan, että tarvittaisiin uusi kohennettu versio. Ryönämestari-tuoteperhe oli opettavainen projekti, joka julkaistiin Vammala Partyillä. Muita vuoden partykäyntejä olivat Orivedelle siirtynyt Zoo ja perinteinen Assembly.
Assembly täytti 30 vuotta ja juhlahvuoden ohjelmaan sisältyi gaala, jossa jaettiin palkintoja merkittäville produille vuosien varrelta. Itse olin vastuussa monimuotoisesta “Restricted”-kategoriasta, jossa oli niin oldskool-demoja kuin pikkuintrojakin. Lisäksi pidin esitelmän retrotietokoneiden opetuskäytöstä; keväällä vedettiinkin Terpan kanssa kaikkien aikojen viimeinen Alive Dead Media -kurssi aiheena pikseligrafiikka.
Koodailtua tuli sinänsä hiukan jopa vapaaehtoisesti, kun värkkäilin Processingilla muksuille harjoitusohjelmia. Tyllerölle tein kikkaleet kellonaikojen ja lukujen nimien harjoitteluun sekä molemmille muksuille yhteiskäyttöisen slangivalmentajan. Sivumennen olen itsekin opetellut hiukan lisää vanhaa Stadin slangia ihan mielenkiinnosta. Friidu bongas snögestä fyrkkaa ja stikkas ne fikkaansa. Uutena tuttavuutena tällä saralla myös Scratch, jolla tein pari pikku kokeilua, kunnes sen rajat alkoivat tulla vauhdilla vastaan. Monet asiat olisi yksinkertaisesti vain nopeampi kirjoittaa sen sijaan, että rallaa listaa eestaas ja yrittää etsiä oikeaa laatikkoa haluttuun tarkoitukseen.
Muuta tekniikkaa
Vanhat tietokoneet saivat olla suhteellisen rauhassa kaapeissaan ja hyllyissään, mutta modernimpaa rautaa tuli viriteltyä monenlaisissa koneprojekteissa enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti vuosi 2023 menee sujuvasti nykyisellä raudalla, ettei rahaa tarvi tärvätä hetkeen enempää. Oma pääkone vaihtui syksyllä, minkä myötä siirryin vuosien käytön jälkeen (hieman pakon edessä) Mate-työpöydästä Cinnamoniin. KDE Plasma kävi pikatestissä, mutta ei ollut edelleenkään sydämeni muotoinen – luulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes bugeja olevan vähemmän.
Paljon aikaa kului erilaisia läppäreitä säätäen, joten Linuxin ja kannettavien yhteiselosta kertyi lisää kokemusta. Takavuosina ongelmia oli niin näytönohjainten, wlan-piirien kuin virransäästönkin kanssa, mutta tätä nykyä Linux on sopivalla raudalla varsin hyvä valinta matkakäyttöön. Välillä korjaustoimet olivat luonteeltaan varsin fyysisiä, kuten ajan myötä tahmaantuneiden Latitude 6230 -rannetukien fiksailu. Akkuja, muisteja tai SSD:itä tuli päivitettyä ja vaihdeltua varmaan muutaman kymmentä kertaa. Ihan viihdyttäväähän tuo yleensä oli, ja plussapuolena jopa hyödyllistä, kun kyse on käytössä olevista laitteista eikä pelkistä pölynkerääjistä. Monen serriläppärivuoden jälkeen on ruvennut hiljalleen kutittelemaan ajatus hieman paremmasta koneesta, jossa olisi erillisnäyttis ja IPS-paneeli.
Hiirirumban myötä piti tutustua lyhyesti OpenRGB:hen, joka säätää näppisten, hiirten ja emolevyjen (täysin turhia) ledivalaistuksia. Yli kahdenkymmenen vuoden Logitech-käytön vaihdoin lopulta merkkiä, kun luottovalmistajan rimpulat tuntuivat hajoavan perheessä jatkuvasti. Poitsulta ehti jo levitä yksi HyperX, joten ihan hirveän toiveikas en ole muidenkaan merkkien suhteen. Tällä pöydällä ovat nyt parhaillaan käytössä Leenan sekä Corsairin pelihiiret. Muiden ohjainten osalta tuli tutustuttua myös pelipädien toimintaan Steamin kanssa.
Pelejä
Aiemmin en ole viitsinyt peleistä juuri kirjoittaa, koska niitä on tullut hakattua melko vähän eivätkä ne ole itsessään olleet erityisen kiinnostava aihe. Tilanne on hiljalleen muuttunut, joten kyllä ne jo ansaitsevat oman kohtansa tähän postaukseen. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka Proton on kohentunut edelleen siihen pisteeseen saakka, että tuhansia Windows-pelejä voi asentaa ja ajaa Steamista ilman sen kummempaa vaivaa ja hakkerointia.
Tutut merkkiteokset, kuten Limbo, Inside tai Gris, tulee taottua läpi ainakin pari kertaa vuodessa, mutta tänä vuonna olen laajentanut katsantoa myös niiden ulkopuolelle. Vuoden pelitapaus itselleni – ja epäilemättä monelle muulle – oli tietysti Return to Monkey Island, jonka ehdin jo suorittaa niin tavallisella kuin vaikeallakin tasolla. Sarjasta olisi enää kokematta asteen vastenmielinen kökkö-3D Escape from Monkey Island, joten kaipa se on lopulta otettava työn alle tänä vuonna. Saattaahan vaikka käydä niin, että yllätyn iloisesti?
Muita peliaikaa saaneita pelitaiteen edustajia olivat ainakin Inmost, A Short Hike sekä Myth II. Inmost nousi palikkaisen indiehyppelynsä yläpuolelle mutkikaalla juonellaan ja Hikke puolestaan tarjosi lupsakkaa söpöilyviihdettä yhdeksi illaksi. Myth II on hieman eri sarjaa parinkymmenen vuoden takaa, aikanaan vaikuttava reaaliaikataktiikka, jonka Project Magma on pitänyt hengissä nykykoneilla pelattavana. Joululomilla työn alle lähti vielä kaunis (Microsoftin julkaisema!) Ori and the Blind Forest, jonka kanssa WASD-ohjaukseen tottumattomalla tosin alkaa loppua ketteryys. Vuodenvaihteen Steam-alennusmyynneistä tarttui kokoelmaan taas toistakymmentä tekelettä, joista tulee postauksia, jos niistä on jotain merkittävää sanottavaa.
Läppäriprojektin yhtenä osa-alueena on ollut kartoittaa Linuxin ja integroitujen näytönohjainten soveltuvuutta pelikäyttöön. Vaikka iso näyttö ja watteja nielevä GeForce ovatkin edelleen se juttu, niin yllättävän paljon kannettavallakin pystyy tekemään. Suurin osa omasta Steam-kirjastostani kokeilemistani peleistä on toiminut ihan riittävästi, vaikka raskaammat 3D-pläjäykset toki menevät helposti hitaiksi. Aina ei ongelma ole edes näytönohjaimessa, vaan toisinaan melko kontrastiton matalan resoluution näyttö on kynnyskysymys, kun taas joskus pahimpana pullonkaulana on prosessori.
Shakki, matti ja patti
Omat taitoni ovat polkeneet tänä vuonna jokseenkin paikoillaan: en ole ainakaan huomannut mitään suurta harppausta osaamisessa. Kroonistuvalla väsymyksellä on varmasti tekemistä asian kanssa, kun tarkkuus tuntui usein olevan hukassa. Roolini on ollut pikemminkin natiaisten valmentaja, sponsori ja kilpailuihin kuskaaja. Kuluneena vuonna myös tyllerö 7-vee alkoi käydä kisoissa sekä viikottaisessa shakkikoulussa, joten isäukolta tarvitaan taas hieman enemmän panosta – olen valinnut ja tehnyt päivittäisiin taktiikkatehtäviin varmaankin parituhatta pulmaa eri teemoista.
Lautoja ja nappuloita on jo niin paljon, ettei niitä todellaan tarvitse enempää, eikä muukaan haaliminen enää innosta kaappien täyttyessä. Niinpä 2022 en ostanut juuri mitään pelivälineitä. Muksuille sen sijaan voi vielä jotain hankkia, joten kumpikin sai komeat Staunton-tyyliset painotetut napit laatikkoineen ja niihin sopivan puulaudan. Ajatuksena oli, että nämä olisivat “ikuisia” kunnon settejä eivätkä hukattavia ja hajoavia leluja, joiden tilalle täytyy kuitenkin joskus hankkia kunnolliset.
Leffaa ja sarjaa
Vuoden alussa mediaa kului enemmän, kun taas loppua kohti iltaisin ei oikein jaksanut katsella mitään. Netflixin tärkeintä antia olivat Cobra Kai sekä sekalaiset saippuat. Kaitsu ei oikein yltänyt edellisten kausien lentoonsa, mutta tälle vuodelle huhuttu uusi kausi tulee varmasti silti katsottua, etten missaa mitään keskeisiä käänteitä. Lost in Space oli yllättävän hyvin modernisoitu tulkinta vanhasta sarjasta, jossa niin ikään raahauduttiin loputtomien vaikeuksien saattelemana avaruuden halki. Muutakin skifiä toki kului: karu High Life, höpsö Saturn 3, musiikkivideomainen Blood Machines, nostalgiahörö Knight Rider 2000, pitkästä aikaa Starship Troopers ja niin edelleen.
Leipälajini western on tullut koluttua aika pahasti läpi, eikä tuoreesta päästä tunnu oikein ilmestyvän paljon mitään katsomisen arvoista. Ei katselu silti mihinkään loppunut, joten työn alla on ollut sekalaista kökköä indietä, jossa on tiettyä henkistä yhteyttä bulkkispagettiin tai -fiftariin: tehdään markkinoille halvalla taiteellisesti kunnianhimotonta katsottavaa, koska katsojia riittää. Camp-henki on välillä tahallista ja usein myös tahatonta. Tuttuun tapaan puolivuosittaiset länkkärimaratonit pyörivät sekä keväällä että syksyllä, ja katsojia riitti tälläkin erää mukavasti. Syksyn maratoni oli peräti kuudestoista, joten pikku instituutiosta voinee jo hyvin puhua. Klassikot tuli hätäisesti ryöstökalastettua alkupään maratoneissa, mutta kattaus on silti onnistuttu pitämään alati laadukkaana laajentamalla reviiriä vähemmän tunnettujen helmien ja kummajaisten suuntaan.
Olen jo aiemmin tehnyt pariin leffaan tekstitykset, mutta vuoden ensimmäistä maratonia varten ahkeroin kunnon vaivalla spagettilänkkäri Californiaan (1977) sekä enkku- että suomitekstit. Aikaa meni varmasti parikymmentä tuntia, sillä vanha enkkudubbaus on lievästi sanoen pielessä, eivätkä italiantaitoni riitä pitkälle. Osittaiseksi avuksi tulivat sentään saksan- ja portugalinkieliset fansubit. Paketinhallinnasta suoraan tuleva avoin Aegisub on ihan käyttökelpoinen työkalu tähän tarkoitukseen, vaikkei sekään toimi aivan tarkalleen niin kuin haluaisin.
Mitähän mahtaa tuoda vuosi 2023 tullessaan? Aika pitkälti varmasti samaa kuin edellinenkin, mutta vienosti toivon, että sekä tutkimukselle että luovalle koodaamiselle löytyisi enemmän aikaa ja motivaatiota. Organisaatiouudistusten ja tietojärjestelmien kanssa painimisen toivoisin puolestaan vähenevän, vaikka se toki on paljon pyydetty. Blogaus jatkuu, joten täällä sitten kuulette – ja onnea vuoden 2023 haasteisiin!
Uudenvuoden viimeisenä shakkiharjoitteena kokeiltiin lopultakin perheellä neljän pelaajan shakkia. Omatekoinen lauta oli odotellut kaapissa jo vähintään pari vuotta sopivaa hetkeä, joka nyt saapui, kun taloudessa on neljä riittävän shakkitaitoista. Nappeja ei tarvinnut paljon haeskella, koska niitä on kertynyt jo varsin runsaasti – maalasin joskus halvat pikkurimpulat ihan tätä tarkoitusta varten, mutta nyt oli parempi käyttää sopivien värien takia ihan valmiita settejä. Vaikka periaatteessa pelataankin “ihan normaaleilla” shakkisäännöillä, niin kaikki ei ole itsestään selvää ja voi vaatia sopimista ennen aloitusta:
Pelataanko kaikki kaikkia vastaan vai pareina, jolloin samalla puolella olevat istuvat vastakkain?
Missä korotetaan? Vaihtoehtoja ovat kahdeksas rivi tai yhdestoista.
Tehdäänkö jotain rajoitteita paljastusshakkien suhteen?
Mitä tapahtuu hävinneen pelaajan nappuloille? Jätimme ne laudalle.
Onko ohestalyönti mahdollinen vain vastakkaisille pelaajille?
Onko aika kaikille oma vai parille yhteinen? (neljälle on jopa erityisiä pelikelloja)
Voiko ratsu koukata nurkan taakse?
Ja varmaan kaikenlaista muutakin epäselvyyttä, joka ilmenee vasta todellisissa tilanteissa. Itse pelasimme 2 vs. 2, korotus tuli 11. rivillä, paljastusshakkeja ei kielletty ja hävinneen pelaajan napit jätettiin laudalle. Saman puolen pelaajilla oli kuvan mukaisesti puiset ja muoviset vaaleat tai tummat napit, jotka erottuivat aivan riittävästi toisistaan. Aika oli 20+10 parille yhteinen.
Kotimaista Käsityötä. Tilaa tarvitaan kuuden ylimääräisen linjan ja rivin takia reilusti.
Ensimmäinen tuntuma oli lähinnä hämmentynyt: neljät eri napit luovat laudalle hyvin mutkikkaita tilanteita ja kylmiltään yhteispeli joukkuetoverin kanssa on vaikeaa, sillä siirroista ei saa keskustella. Avausosaamisesta voi hyödyntää lähinnä joitakin periaatteita, koska normaalit kuviot eivät toimi suoraan naapurissa sivuttain olevien vastustajien takia. Edes tavalliset taktiikat, kuten haarukat tai varrastukset, eri värin vastustajien napeille eivät toimi tuttuun tapaan, koska molemmat ehtivät siirtää uhatut nappulansa pois. Lähettiä sanotaan yhtä arvokkaaksi kuin torni neljän pelaajan shakissa ja siltä se tosiaan tuntuikin, sillä lähetti osoittelee kätevästi suoraan naapurien asemaan siinä missä torni on helposti hieman jumissa ruuhkaisella laudalla.
Korotus 11. rivillä tuntui mahdottoman kaukaiselta, mutta korottujia on hieman vaikea estää sivusta ja lisäksi vastapäätä oleva pelikumppani voi auttaa niitä maaliin, joten itse asiassa korottamaan voi hyvin päästä jo keskipelissä. En oikein keksinyt mitään tehokasta hyökkäävää strategiaa, joten ensimmäinen peli meni hieman varovaiseksi asemalliseksi kyhjöttämiseksi – hyvin ilmeisesti jekuista kannattaisi keskustella tiimikaverin kanssa etukäteen. Kuten normaalin shakin tapauksessa, netistä epäilemättä löytyisi toimivia, koeteltuja vinkkejä. Ihan hauskaahan tämä oli, joten eiköhän tätä toistekin kokeilla.
